Stephanie Garber: Finale

Stephanie Garber: Finale

(Caraval #3)

WSOY, 2019

403 sivua

Suomentanut: Kaisa Kattelus

(Finale, 2019)

Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Caravalin päättymisestä ja siitä kun Donatellalle selvisi Legendin henkilöllisyys on kulunut kaksi kuukautta. Donatella on tavannut Legendiä vain unissaan ja noissa elävissä, todentuntuisissa unissa Legend muistuttaa, että edellisen pelin palkinto, toivomus, on Donatellalla lunastamatta. Yhtäkkiä unet loppuvat, mutta pelaaminen ei näytä päättyvän vieläkään. Kohtalot ovat vapaana ja saamassa voimansa takaisin, he leikittelevät ihmisillä ja kulkevat tekemässä julmia temppujaan. Myös Donatella ja Scarlett ovat vaarassa. Sisarusten on pysäytettävä Kohtalot, mutta onnistuakseen heidän on keksittävä muut Kohtalot luoneen Langenneen tähden heikkous.

Garber muuttaa jälleen tarinan rakennetta, Finalessa kerronta vuorottelee molempien sisarusten, Scarlettin ja Donatellan välillä. Ehkä tästä syystä tarinan imuun oli vaikeampi päästä, mutta kertojavalinta oli juuri oikea, näin se täytyi kertoa. Kumpikaan sisaruksista ei jää enää toisen taustalle, nyt sekä Donatellalla että Scarlettilla on oma aktiivinen roolinsa tapahtumien kulussa, he molemmat vievät tarinaa eteen päin, tekevät omia ratkaisujaan, hyviä ja huonoja. Vaikka Donatella ja Scarlett ovat kiinnostavia ja toimivia hahmoja nousi sarjan henkilöistä suosikeiksini etenkin Legend sekä Jacks. Molemmat ovat hahmoina loistavia, heissä on särmää ja salaperäisyyttä, he ovat moniulotteisia eivätkä liian ennalta-arvattavia.

Aiemmat osat nojasivat vahvasti Legendin henkilöllisyyden ympärillä leijuvaan salaperäisyyden verhoon ja pelkäsin hieman, että tuon verhon alas repiminen, Legendin henkilöllisyyden selviäminen saisi tarinan maagisen tunnelman katoamaan. Mutta ei! Vielä sarjan päätösosassakin riittää salaisuuksia, juonittelua, vaaroja sekä romantiikkaa. Myös taikuutta on mukana, mutta Kohtaloiden astuttua peliin se ei ole enää kepeää taikuutta, näytelmää ja silmänkääntötemppuja vaan synkempää ja vaarallisempaa, se sykkii kostoa, valtapeliä ja kuolemaa. Myös aiemmista osista tuttu värikylläinen ja runsas kuvailu tuntuu saavan synkempiä sävyjä, tosin paikoitellen kuvailu rönsyää yli, muuttuu oudoksi ja tahattoman koomiseksi: Scarlettin varpaidenväleissä helmeili hiki, kun palvelija johdatti heidät halliin, jossa oli koristeellinen seinäpanelointi ja uhkeat kattolistat. Siis ihan oikeasti nyt...

Suurimmaksi osaksi tarina, koko sarja, on sujuvasti ja omaleimaisella tyylillä kirjoitettu sekä erittäin ahmittava. Sarja sai arvoisensa päätöksen, mutta palaisin mielelläni tarinan pariin vaikka elokuvan muodossa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

He olivat unessa, jossa tuikkiva taivas sumeni reunoilta violetiksi kuin painajaisia aavistellen, mutta täälläkin Legend oli terävä kuin tarkin kynänpiirto ja sykki elämää kuin vasta viilletty haava.

Sekä lause, jonka allekirjoitan täysin:

"Itse asiassa sanon, että kallein aarteesi istuu sinua vastapäätä. Ei ole olemassa mitään niin arvokasta kuin sisaren rakkaus." Äiti tarttui lujasti tyttöjensä käsiin.

♥

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 12. Kirja, jonka olen bongannut somesta, blogista tai lehdestä
Helmet-lukuhaaste 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja

Lukumaraton #8

Eilen illalla alkoi tuntua, että olisi sopiva aika pitää lukumaraton. En halunnut aloittaa heti vuorokauden vaihtuessa vaan ajattelin katsoa josko lauantaiaamuna tuntuisi siltä, että päivän voisi pyhittää lukemiselle ja tuntuuhan se. Kasasin kirjapinon, nappasin vappuherkkuja viereen ja aloitan lukemisen aamuyhdeksän aikaan. Ensimmäiseksi tartun Stephanie Garberin Finaleen, joka minulla on kesken. Tavoitteenani on käydä päivittämässä etenemistäni.

klo 13.00 / 121 luettua sivua

Stephanie Garberin Finale luettuna. Aamupäivä sujui todella mukavasti maagisessa Valendassa. Trilogia sai ehdottomasti arvoisensa lopun (vai onkohan tähän sittenkin luvassa jatkoa?). Seuraavaksi vuorossa on kotimaista fantasiaa sarjakuvan muodossa eli Janne Kukkosen Voro 2.

klo 18.05 / 460 luettua sivua

Voro on nopealukuinen, mutta silti vain vilahti useampi tunti ennen kuin sain luettua sarjakuvan loppuun. Välillä piti tehdä vähän muutakin kuten pelata biljardia, laittaa ruokaa ja syödä. Seuraavaa kirjavalintaa piti miettiä yllättävän pitkään, päätin palata Tylypahkaan Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjan myötä.

klo 9.00, sunnuntai / 657 luettua sivua
Aloitin Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjan edellisellä lukumaratonilla, mutta koska kirja oli jäänyt pitkäksi ajaksi kesken aloitin sen eilen alusta. Kävin illalla lenkillä, mutta ilmeisesti raitis ilmakaan ei auttanut ja lukuväsymys taisi alkaa jo painaa sillä loppuillan lukemisesta ei tuntunut jäävän mitään mieleen ja paikkailinkin aamulla illan viimeisiä sivuja lukemalla ne uudelleen. Lukumaratonini loppui yhdeksältä, mutta taidan silti lukea kirjan tänään loppuun.

Lukeminen on tuntunut varsinkin nyt korona-aikana sujuvan jotenkin hitaasti, saman huomasi nyt lukumaratonillakin. Ei kokonaissivumäärä silti ihan onnettomaksi jäänyt ja mikä tärkeintä oli jälleen mukava pyhittää vuorokausi lukemiselle, vaikka tein välillä vähän muutakin.

Kyllikki Villa: Myrskyssä - Kolmas lokikirja

 

Kyllikki Villa: Myrskyssä - Kolmas lokikirja

Like, 2010

445 sivua

Luettu: 14.4.2020

Mistä: kirjastosta

Myrskyssä - Kolmas lokikirja jatkaa Kyllikki Villan matkakertomusten sarjaa. 75-vuotias Villa ja hänen tyttärensä Saara ovat viettäneet yhdessä aikaa Rotterdamissa tehden matkavalmisteluja. Rotterdamin satamassa tytär saattaa äitinsä rahtilaiva M/S Lutaan, josta alkaa Villan yksinmatka Etelä-Amerikkaan ja hänelle tärkeään Chileen. Matkallaan Villa on jälleen kasvokkain yksinäisyyden kanssa, kolhii itseään, kohtaa matkaenkeleitä eli avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä, käy vanhoissa tutuissa paikoissa, tapaa aiemmilta matkoilta tuttuja ihmisiä, koluaa uusia seutuja, opettelee tuntemaan kaupunkia kävelemällä pitkin poikin katuja, eksyy välillä, kaipaa yhteyksiä, lukee, kirjoittaa ja kääntää, nauttii merestä, maisemista ja ilmastosta.

Villan lokikirjoissa ei ole pääosassa matkakohteet ja nähtävyydet vaan itse matka, tunnelma, tunteet. Toki matkakohteista ja nähtävyyksistä on mukava lukea ja mukana olevia valokuvia on kiva tutkia, mutta matkaoppaaksi en tätä valitsisi. Fyysisen matkan lisäksi Villa tekee myös henkistä matkaa, opettelee tuntemaan itseään vielä 75-vuotiaana.

Jo joulukuun (1998) puolivälistä alkavan matkan alussa Villa miettii, että tämä taitaa olla hänen viimeinen pitkä laivamatkansa ja kun huhtikuun (1999) loppupuolella Villa palaa kotiin on ajatus vain vahvistunut. Ikä ja vanhuus tulevatkin yhä useammin esille Villan päiväkirjamerkinnöissä. Pärjäänkö enää? Onko tämä viimeinen tällainen iso lähtö? Olenko enää valtamerikelpoinen?

Vaikka vanheneminen ja voimien väheneminen on yhä selvempää löytää Villa matkaltaan iloa, nauttimista pienistä asioista, hetkittäin jopa tyttömäistä riemua. Tätä asennetta, elämäniloa ja rohkeutta arvostan kovasti. Pidän myös kovasti Villan kielestä, tekstissä tulee vastaan hauskoja ja sympaattisia, villamaisia sanoja. Sen sijaan, että sanoisi olleensa nukahtamassa Villa sanoo olleensa jo ihan unettumassa, kääntämistyöhön liittyvä oivallus ja virkistävä ilo tuntuu Villan mukaan aivoilolta, yksin matkustamisesta Villa sanoo, että remputtelen yksin.

Kustannustoimittaja Stella Vuoman kirjoittamissa alkusanoissa kerrotaan, että Kyllikki Villa menehtyi helmikuussa 2010 kesken Myrskyssä-kirjan viimeistelyn. Tieto vaikutti lukukokemukseen, vahvisti Villan kuvauksesta välittyvää luopumisen, haikeuden ja levottomuuden tunnetta, toi rinnalle surun sävyn, vaikka kirjan matkan ja Villan kuoleman välillä oli aikaa, tapahtumia ja lyhyempiä matkoja.

     Pohjoiseen, pohjoiseen. On niin vaikea ajatella Euroopan karttaa, kun Englanti on niin kuin kallellaan sinne länteen päin, mutta Skotlanti on todellisuudessa pohjoiseen. Tasokartat ovat niin harhaanjohtavia. Yksi vanhuudentoiveeni on, että saan sinne uuteen kotiini kunnollisen maapallon. Minä haluan ajatella maapalloa loppuun asti ja etsiä paikkoja ja positioita.

Toivottavasti Villa sai toivomansa karttapallon. Oli ilo päästä vielä kolmannelle matkalle Villan sanojen ja kuvien välityksellä.

 

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilta. Appelsiinin ja sydänkonjakin jälkeen, seitsemän maissa uutta ajanlaskua.

 

Sekä:

Aina kannattaa katsoa merelle.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 2. Filosofinen kirja (ainakin minä koin tämän sellaisena)

Helmet-lukuhaaste 2020: 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

 

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

 

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Gummerus, 2016

326 sivua

Suomentanut: Outi Järvinen

(The Quality of Silence, 2015)

Luettu: 23.3.2020

Mistä: kirjastosta

Olen lainannut tämän kirjan, palauttanut ja lainannut uudelleen ties kuinka monta kertaa. Hiljaisuuteen hävinneet on kiinnostanut kovasti, mutta muut kirjat kiilasivat jatkuvasti edelle. Viimein hiihtolomalla oli tämän vuoro.

Yasmin matkustaa Iso-Britanniasta Alaskaan tapaamaan luontokuvausmatkalla olevaa miestään Mattia. Matkaseurana Yasminilla on heidän 10-vuotias kuuro tyttärensä Ruby. Lentokentällä kaksikkoa vastassa on poliisi, joka kertoo Mattin kuolleen raivoisassa tulipalossa, joka on tuhonnut koko pienen inuiittikylän. Yasmin ei usko uutista vaan hyppää tyttärensä kanssa ystävällisen rekkakuskin kyytiin kohti Anaktueta, paikkaa jossa Matt on oleskellut. Karu luonto, kapea tie ja hyytävä sää eivät ole ainoa uhka, josta Yasminin ja Rubyn on oltava huolissaan.

Jos Hiljaisuuteen hävinneet tiivistettäisiin yhteen sanaan se olisi kommunikointi. Mattin ja Yasminin välille ei ole muodostunut ainoastaan fyysinen etäisyys pitkän välimatkan muodossa vaan he ovat ajautuneet myös henkisesti kauas toisistaan, puhuminen on jäänyt, unohtunut. Yasminin ja Rubyn välille puolestaan kasvaa kuilu aina kun äiti yrittää pakottaa tyttärensä puhumaan viittomakielen sijasta suulla, ääneen. Kuuron Rubyn oma ääni ei nimittäin tule suusta vaan viittomalla ja sitä äiti ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää. Mattin ja Rubyn kommunikointi kyllä toimii, isä osaa kuunnella tytärtään ja puhua hänen kanssaan, mutta tämä yhteys on katkeamassa kun isä on työmatkalla ja nyt vielä kadoksissa. Miten puhua kun toista ei näe eikä yhteyttä saa edes tekniikan avulla? Yksi Rubyn tärkeistä kommunikointikanavista on Twitter, jossa hän kuvaa miten hän aistii eri asioita, sanottaa tunteitaan.

Odotin kirjalta paljon, mutta jouduin pettymään. Minua vaivasi tarinan alusta loppuun asti epäuskottavuus. Ruby on erityisen lahjakas lapsi, mutta silti häntä on tarinan perusteella kovin vaikea uskoa 10-vuotiaaksi. Yasminin päätös lähteä lapsen kanssa tuntemattoman rekkakuskin kyytiin vaaralliselle matkalle hyisen Alaskan halki tuntuu käsittämättömältä. Kun yhdestä epäuskottavasta käänteestä pääsee tulee jo seuraava uskomaton valinta tai teko vastaan. Jännitys ja tunnelman tihentyminen olisi saattanut pelastaa lukukokemuksen, mutta tarina ei tuntunut pääsevän lentoon vaan eteni tasaisesti kuin rekka piiiiiitkällä suoralla. Salaperäinen valo taustapeilissä ei jaksanut pitää minua otteessaan. Ruby tviitteineen samoin kuin Alaskan karu luonto pelasti osan lukukokemuksesta.

Tarinassa oli muun luontokuvauksen ohessa kuvailtu tähtitaivasta. Niistä minä tykkään, tähdistä ja tähtitaivaasta, niiden kuvauksesta. Näin tähtitaivaan näkee rakastunut nuori mies:

Matt katsoi Norfolkin rannikon yllä kaartuvaa valtavaa taivasta, jolle suuri kosminen hilepurkki oli kaadettu kömpelösti.

Ja tässä tähtitaivashehkutusta 10-vuotiaan tytön ajatuksissa:

     Ihan EEPPISEN SUPERHYPERKAUNISTA!!! Yläpuolella on sentiljoona tähteä, ja minne tahansa katsonkin, taivaan katto ja seinät loistavat kimmeltävinä. Eikä se ole ollenkaan sama kuin kotona kun katsoo tähtiä, koska täällä on nimittäin oikeasti pimeää. Vain pimeää joka paikassa. Mustaa mustaa mustaa. Mutta järjettömän suuri taivas tuolla yläpuolella on pelkkää timanttia ja laserkirkkaita säteitä ja tuhansia murusia auringonvaloa joka on osunut taivaalle ja jäänyt sinne. Niin kuin kimalletta mustalla sametilla tai lasinsiruja joista valo taittuu, ne ovat kuin taikuutta mutta todellisia!

Tästä kirjasta tallennan mieleeni tähtien lisäksi kylmyyden, rekan hytin, hiljaisuuden ja kommunikoinnin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän sanoi että minä en ole niinkään kuuro vaan hiljaisuuden kuuntelija.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 4. Kirja, jonka kannessa on lempiväriäsi

Helmet-lukuhaaste 2020: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa

Kalle Päätalo: Reissutyössä

Kalle Päätalo: Reissutyössä

(Iijoki #18)

Gummerus, 1988

666 sivua

Luettu: 8.3.2020

Mistä: oma ostos

Kalle on uuden edessä, opiskelu on ohi ja vastavalmistuneen rakennusmestarin on aika etsiä koulutusta vastaavaa työtä esimerkiksi nuorempana rakennusmestarina. Varasuunnitelmana Kallella on työskennellä pitkäaikaisen työkaverinsa Janne Mäkitörmän ottamalla omakotityömaalla ja tähän työhön hän aluksi ryhtyykin. Juhannukseksi Kalle, Laina sekä Janne lähtevät Taivalkoskelle, jossa Kalle ja Janne laskevat tarjouksen Hutun koulun rakennusurakasta. Lopulta työ vetää Kallen Taivalkosken sijasta Tampereen lähipitäjään, osuuskaupan myymälän rakennustyömaalle. Kalle joutuu heti tosipaikan eteen sillä työmaalle palkataan vain yksi mestari ja Kalle on siten yksin vastuussa rakennusurakasta. Etenkin Lainan harmiksi kyseessä on reissutyö eli Kalle on viikot töissä ja pääsee käymään kotona vain viikonloppuisin.

Kallen ja Lainan ensimmäinen ja ainoa Taivalkosken reissu sujui erittäin riitaisissa tunnelmissa ja Kallen viimeisin käynti kotimaisemissa oli Mannen hautajaisten takia kovin surun täyttämä, nyt olikin mukava päästä Taivalkoskelle hilpeämmissä tunnelmissa. Kallioniemessä vietetään juhannusta perisuomalaiseen tapaan, saunotaan, osa käy tansseissa ja osalla juhlijoista kupit (tai lompit kuten Kallioniemessä sanotaan) tyhjenevät siihen tahtiin, että juhlien kunniavieras, verokarhu K. A. Nevala pyöräyttä itsensä polkan päätteeksi lattialle mattotorven sisään! Ei Kallen kotona käynti silti ole pelkkää iloa ja onnea vaan luvassa on lisää suru-uutisia, lentävä keuhkotauti on kiertänyt myös Taivalkoskella ja eräs Kallelle tärkeimmistä tytöistä sekä iso osa tytön perheestä on menehtynyt tautiin. Kotiväki on halunnut säästää Kallen tunteita eivätkä ole toimittaneet hänelle suruviestiä Tampereelle.

Päätalo perehdyttää jälleen lukijaa rakentamiseen, tällä kertaa rakennusmestarin näkökulmasta. Vastaan tulee uudenlaisia ongelmia, jotka vaativat ratkaisua, on vastuuta muistakin kuin vain itsestä ja on paineita työn etenemisestä. Kalle on tottunut kovaan työhön eikä ainakaan näin ensimmäisellä johtamallaan työmaalla malta olla tarttumatta itse "lapion varteen". Rakennuskuvauksista tulee mieleen Antti Hyryn Uuni, sen verran perusteellisesti työvaiheita kuvataan. Kirja ei silti ole pelkkää (rakennus)tekniikkaa vaan kerronnassa mennään myös rakennusmestarin pään sisälle, Päätalo kuvaa rehellisesti uuden elämäntilanteen mukanaan tuomaa jännitystä ja pelkoa. Tilaa on myös haaveille.

Sitkeästi ponnistaen ja vaimoni korvaamattoman avun ja kannustuksen turvin olen tämän vuosikymmenen aikana päässyt sekatyömiehestä rakennusmestariksi. Se ei ole suuri arvonnousu sinänsä, mutta minulle se on aivan tarpeeksi, sillä on otettava huomioon, että en ole ollenkaan nero ja toiseksi olen omilla – tai oikein sanottuna – omillamme saavuttaneet tämän, sitkeällä työllä ja kieltäytymyksillä. Vaikka taloudellinen asemani onkin nyt näinkin hyvä, niin kuitenkaan en ole täysin tyytyväinen, koska luulen yhä vieläkin että varsinainen elämäntyöni on kirjailijan ammatti, työläisten maailman kuvaaminen.
      Jokohan tuleva vuosikymmen antaa tämän toiveeni ja unelmani toteutua?

Vaikka kirjassa keskitytään paljon Kallen valmistumisen jälkeiseen työnhakuun ja ensimmäiseen rakennusmestariurakkaan jäi tarinasta päällimmäisenä mieleen kaksi aiemmin mainittua Taivalkosken reissun tapausta, K. A. Nevalan mattopolkka ja Annin kohtalo. Tunteiden ääripäät. Ilo, suru ja niiden häilyvä tasapaino. Alut ja loput.

Juhannusjuhlien lomassa K. A. Nevala mainitsee, että (...) tästä Riitun ja Hermannin poijasta tuli ensimäinen taivalkoskelaissyntynen rakennusmestari. Mahtaako olla faktaa vai Päätalon keksimää?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Janne alkaa kaivella tupakka-askiaan ja minä muistikuviani.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 3. Kalle Päätalon kirjoittama kirja

Helmet-lukuhaaste 2020: 46. Kirjassa on sauna

J. R. Ward: Varjot

J. R. Ward: Varjot

(Mustan tikarin veljeskunta #13)

Basam Books, 2015

656 sivua

Suomentanut: Timo Utterström

(The Shadows, 2015)

Luettu: 10.2.2020

Mistä: kirjastosta

Ponnistaminen pois upean Rouva C.:n jälkeensä jättämästä kirjatyhjiöstä vaati täysin erityylistä lukemista, varmuudella vetävää keyttä viihdettä, vauhtia ja – yllätys yllätys – vampyyrejä.
 

Trez on ollut heti syntymästään lähtien varjojen kuningattaren s´Hisben omaisuutta. Hänet on määrätty jatkamaan kuninkaallista sukua ja ryhtymään s´Hisben tyttären puolisoksi halusi Trez sitä tai ei. Trez on paennut heimonsa luota, asettunut Caldwelliin pyörittämään klubeja, ryypännyt ja harrastanut heimonsa kieltämiä irtosuhteita karistaakseen kohtalonsa harteiltaan. Vastoin omia odotuksiaan tai suunnitelmiaan Trez huomaa rakastuneensa Selenaan, veljeskunnan luona käyvään valittuun. Rauhoittumisen ja onnellisen parisuhteen välissä on paitsi Trezin syntymäkirous myös Selenaa vaivaava tuntematon sairaus. Trezin kaksoisveli iAm on vuosikaudet seurannut veljensä pyristelyä ja on valmis tekemään kaikkensa pelastaakseen Trezin pakkoavioliitolta, mutta aika on käymässä vähiin.
 

Niin kuin kahdentoista osan perusteella osasin arvata luvassa oli kevyttä, vauhdikasta ja takuulla viihdyttävää vampyyrihömppää. Vaikka varjokaksoset ovat olleet pitkään mukana veljeskunnan elämässä he ovat tähän asti jääneet vähän etäisiksi ja irrallisiksi, tässä he pääsevät vampyyrien rinnalle ja ohi, pääosaan. Aiempien osien tapaan tarinassa on toistoa, mutta varjot tuovat vampyyriyhteisöön mukavaa (ja kaivattua) vaihtelua heimon ominaisuuksien, tapojen ja koko kulttuurin myötä. Täysin ennalta-arvattava "mies (uros) ja nainen (naaras) saavat toisensa" -tarina tämä ei ole vaan juonessa on riittävästi mutkia ja vastoinkäymisiä.

Kirja toimi loistavana välipalana, vaikka oireita hienoisesta sarjaähkystä onkin havaittavissa. Jaksaa jaksaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos koskaan halusi kokea ajan ja olevaisuuden äärettömyyden, piti vain katsoa yötaivasta ja tuntea rakkaat edesmenneet, jotka katsoivat takaisin. Se oli yhteyden ja erillisyyden mahtavaa kaksinaisuutta.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 16. Kirja, josta minulla on ennakkokäsitys, millainen se tulee olemaan (sarjan 13. osa, ennakkokäsitys on jo varsin vahva...)

Helmet-lukuhaaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa (toisen varjokaksosen syntymähetkeen liittyy ennustus, joka määrittää hänen kohtalonsa)

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Gummerus, 2018

367 sivua

Luettu: 30.1.2020

Mistä: lahja

Sain (toivomani) Rouva C.:n joululahjaksi kirjan ilmestymisvuonna, mutta luin sen vasta nyt. Miksi odotin näin pitkään, vaikka rakastin Rytisalon edellistä romaania, Lempiä? Tunnustan, että en oikein osaa suhtautua romaaneihin, joiden taustalla on todellinen henkilö, siinä ehkä suurin syy miksi viivyttelin lukemiseni kanssa.

Nuori Minna Johnsson ei ole niin kuin muut nuoret naiset, valmis avioliittoon, elämään vanhempiensa valitseman aviomiehen vallan alla, noudattamaan vanhempiensa hänelle suunnittelemaa polkua, vaan hänellä on omia toiveita, omia unelmia. Niitä seuratakseen Minna lähtee Kuopiosta Jyväskylään, järvikaupunkiin, opiskelemaan rehtori Cygnaeuksen opettajakoulutukseen, seminaariin, johon otetaan oppilaiksi poikien lisäksi myös tyttöjä. Elämänpolku ei kuitenkaan mene niin kuin Minna on suunnitellut, hänestä ei tulekaan opettajaa vaan lehtori Ferdinand Canthin vaimo ja seitsemän lapsen äiti, mutta myös hyväntekijä, kirjailija ja naisten aseman puolestapuhuja, rohkea nainen, esikuva.

Rouva C. ei ole elämäkerta eikä tietokirja Minna Canthista vaan romaani. Se kertoo Minna ja Ferdinand Canthin avioliitosta, siitä miten kaikki olisi voinut tapahtua. Se on rakkaustarina, jossa kaksi ihmistä seuraa tunteitaan, opettelee tuntemaan toisensa, antaa toisilleen tilaa ja mahdollisuuden olla sellainen kuin on. Rouva C. on myös tarina rohkeudesta, siitä, miten aikana, jolloin miehen asema avioliitossa on hyvin vallitseva Canthit uskaltavat tehdä omat ratkaisunsa, elää omalla tavallaan. Avioliittokuvauksen rinnalla kuvataan kahden nuoren naisen välistä ystävyyttä ja sitä miten ystävät ja ystävyys muuttuu.

Flora oli kuin samanikäinen sisko, tyttö jonka peukalonkynnen muodonkin Minna osasi ulkoa. Kun he tapasivat, he syleilivät jo kadulla, poski painui poskea ja vartalo toista vasten ja he pysyivät siinä kauan. Se tuntui ihanalta. Kosketus piirtää ihmisen ääriviivat, tekee jokaisen itselleen näkyväksi.

Pidin valtavasti Rouva C.:stä. Alussa tarina etenee tasaisesti aikajanaa seuraten, verkkaisestikin, mutta sitten tarinassa otetaan ajallisia hyppäyksiä. Tämä hämäsi ensin, mutta sitten sain taas tarinan rytmistä hyvin kiinni. Rytisalon kieli on hiottua, kaunista ja taidokasta. Jokainen sana ja välimerkki on oikealla paikallaan, painokkaana. Ihastelin esimerkiksi sitä kuinka niin arkiseen ja nopeasti ohimenevään tapahtumaan kuin kättelyyn saa mahdutettua oikean tunteiden ja havaintojen kirjon. Rytisalon kuvaamana pienistä hetkistä, eleistä ja sanoista piirtyy koko elämä, maailma. Canthien avioliiton kuvaus on hienoa, siinä on mukana niin elämän raadollisuus kuin suunnaton onni ja ilo toisesta ihmisestä, joka on vierellä.

Oli ensimmäinen talvi, ja kuin piirakkapohjan sokeri ja voi he hakivat toistensa äärirajoja, sulivat yhteen ja erkanivat. Jos pehmeää vaahtoa maistaa, siinä voi erikseen tietää kummankin, tuntea kielellään sokerin murut, eivät ne ole kadonneet, vaikka kahdesta tuli yksi. Vaahto oli väriltään heidän puolivälistään, vaaleampaa kuin munan keltuainen mutta tummempaa kuin sokeri. Sitä ei vihkivalasta arvaisi, Minna ajatteli. Kun kaksi muodostaa yksikön, kummankin on annettava tilaa toiselle. Sitä avioliitto heille tarkoitti, ja se oli instituutio, johon he molemmat uskoivat, vaikka monista siihen liittyvistä tavoista ja käsityksistä he olivat valmiit keskustelemaan. Määräysvalta on sillä joka paremmin tietää, niin he voisivat ajatella, niin Minna ajatteli myöhemmin, kun Ferdinand oli paremmin selvillä hernepenkkien perustamisesta ja hän itse siitä miten taivutellaan vastapuoli omalle kannalle.

Kävin heti kirjan luettuani kuuntelemassa Rytisaloa kirjastovierailulla hänen kertoessaan miten Rouva C. on syntynyt. Rytisalo havainnollisti todellisen henkilön muokkaamista romaanihenkilöksi paperinukkeleikin avulla. On olemassa kuva todellisesta Minna Canthista, mutta kirjailija ikään kuin leikkasi hänet irti kuvasta, paperinukeksi, jolla sitten leikki mielikuvituksekkaan leikin, joka muuttui romaaniksi. Epäröivistä ennakkoasenteistani huolimatta minä uppouduin täysillä Rytisalon leikkiin. Unohdin sen oikeassa elämässä eläneen Minna Canthin, kuvan hänestä, tartuin Rytisalon paperinukkeen, eläydyin ja leikin, leikin, leikin. Olisin mielelläni ahmaissut kirjan yhdeltä istumalta, mutta halusin pitkittää lukukokemusta, lukea pätkissä, olla vielä hetken mukana leikissä. Minulle melko tuntemattomasta Minna Canthista tuli elävä, uskottava ja hieman yllättäväkin henkilö.

Minna oli luonnonilmiö joka ei noudattanut lakeja, sähikäinen ja pallosalama. Juuri kun hänet oli oppinut tietämään, hän olikin eri ja väisti määritelmiä.

Rouva C.:n lukeminen tiputti minut kirjatyhjiöön, en olisi halunnut päästää irti henkilöistä, kirjan herättämästä tunteesta, lukukokemuksesta. Tuntui, että en voi alkaa lukea mitään, mikään kirja ei tuntunut sopivalta, hyvältä valinnalta. Tällaisessa tilanteessa ei voi muuta kuin ottaa täysin erilainen kirja käteen, jotta välttyy kaikenlaiselta vertailulta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä joka sanoi minua kottaraiseksi. Minussa on oltava kaikki mitä se ottaa, minussa täytyy olla ja on.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 6. Kirja, joka kertoo kirjailijasta

Helmet-lukuhaaste 2020: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua

WSOY, 2014

279 sivua

Suomentanut: Helene Bützow

(The Twelve Tribes of Hattie, 2012)

Luettu: 21.1.2020

Mistä: kirjastosta

Lainasin Mathisin kirjan viime vuoden puolella Helmet 2019-lukuhaasteen sokkona hyllystä valittu kirja -kohtaan. En tiennyt kirjasta etukäteen yhtään mitään, pysähdyin vain sattumanvaraisesti yhden hyllyn kohdalle ja nappasin ensimmäisenä käteeni osuneen kirjan. Ihan hauska valita joskus kirja tällä tavalla, vaikka haastekohta jäikin täyttämättä kun luin kirjan vasta nyt.

Hattie, hänen kolme sisartaan sekä heidän äitinsä ovat jättäneet kotinsa taakseen ja paenneet aamuvarhaisella metsän läpi juna-asemalle. Rotuviha rehottaa, perheen isä on juuri menehtynyt ja valkoiset miehet ovat jo kävelemässä heidän elämänsä rippeiden yli. On lähdettävä pohjoiseen, jossa mustilla pitäisi olla turvallisempaa ja helpompaa elää, mutta minkälaiseksi elämä kääntyy, toteutuvatko unelmat paremmasta tulevaisuudesta?

Paremman elämän pitäisi tarkoittaa vähintään sitä, että oma lapsi voisi tehdä jotakin sellaista, millä ei ollut muuta tarkoitusta kuin saada hänet hymyilemään.

Tarinassa seurataan Hattien ja hänen perheensä elämää vuodesta 1925 vuoteen 1980. Näkökulma vuorottelee Hattien ja hänen kahdentoista jälkeläisensä välillä. Mukaan mahtuu monta kohtaloa, iloa ja surua, menestymisiä ja epäonnistumisia. Elämää ja kuolemaa. On pienet kaksoset, Philadelpia ja Jubilee, joiden kanssa aika höyryisessä kylpyhuoneessa tuntuu samaan aikaan pitkältä ja lyhyeltä, kuumalta ja jääkylmältä. On muusikko Floyd, joka kulkee kaupungista, jazz-paikasta ja naisesta toiseen, ehkä paeten omaa itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan. On pahoin palanut Six, joka löytää omanlaisensa kutsumuksen seurakunnasta. On Ruthie, jonka syntymän jälkeen kaikki on vähällä muuttua. On Ella, iltatähti, joka saa elämäänsä erilaiset puitteet. On Alice ja Billups, kaksikko, joiden välillä on pitkään ollut erikoinen riippuvuus menneisyydessä tapahtuneiden asioiden vuoksi. On Franklin, joka käy niin fyysistä kuin henkistä sotaa. On Bell, joka on eksynyt äidistään ja myös elämästään. On Cassie, joka on ailahteleva ja rikki. On Sala, joka opettaa Hattielle uudenlaista suhtautumista ja lämpöä. Ja on August, Hattien aviomies, josta muodostetaan kuva Hattien ja perheen muiden jäsenten kautta.

Hattie on monessa tarinassa taustalla, mutta silti hänet voi nähdä kirjan päähenkilönä. Tietyllä tapaa kaikki alkaa hänestä ja kaikki päättyy häneen. Alussa kovin nuoresta ja epävarmasta äidistä kasvaa perheen pää, tiukka, sinnikäs ja ylpeä matriarkka, joka huolehtii, että jokaisella lapsella on kaikki niin hyvin kuin se olosuhteisiin nähden on mahdollista. Kaikille ei käy hyvin, mutta se ei ainakaan johdu siitä, että Hattie ei olisi yrittänyt. Hattie uhrautuu ja asettaa lähes poikkeuksetta muut itsensä edelle, mutta kyllä hänellekin onnen hetkiä liikenee.

Hattien jälkeläisten mukaan nimetyt tarinat muodostavat puolen vuosisadan pituisen kudelman, jossa on paljon tapahtumia, useita henkilöitä ja vahvoja tunteita. Kuhunkin henkilöön tutustuminen jää melko lyhyeksi, mutta tarinat tuntuvat sivumääriään suuremmilta, niissä on paljon sisältöä ja rankkoja aiheita. Kirjassa käsitellään niin rotuvihaa, seksuaalisuutta, mielenterveysongelmia, sotaa, uskontoa, köyhyyttä kuin hyväksikäyttöä. Mathisin kuvaus on taitavaa, se on tiivistä, elämänmakuista ja tunteikasta, paljon jää myös rivien väliin lukijan tulkittavaksi. Suomennos on muuten sujuva, mutta kirjaan on jäänyt harmittavan paljon virheitä, ne häiritsivät ja latistivat muuten niin hienoa lukukokemusta. Huonetta ja sukua kuvaa hienosti yhden perheen tarinan, vuosikymmenten kirjon, historian ja elämän.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakeinen aamunkoitto huurusi taivaan reunassa.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 14. Kirja, jossa muutetaan tai matkustetaan pohjoiseen (Hattie on muuttanut Yhdysvalloissa etelästä Georgiasta pohjoisemmaksi Philadelphiaan)

Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies

 (Komisario Adamsberg #1)

Gummerus, 2007

301 sivua

Suomentanut: Marja Luoma

(L´Homme aux cercles bleus, 1996)

Luettu: 10.1.2020

Mistä: kirjastosta

Aloitin Komisario Adamsbergiin tutustumisen tapojeni vastaisesti keskeltä sarjaa. Ensitapaaminen vakuutti ja päätin tutustua häneen paremmin ja tällä kertaa ensimmäisestä osasta alkaen.

Pariisin viidennen kaupunginosan poliisipiiri on hiljattain saanut uudeksi komisarioksi 45-vuotiaan Jean-Baptiste Adamsbergin. Pian uudessa työssä aloitettuaan Adamsbergin huomio kiinnittyy pariisilaisia puhuttavaan ilmiöön, Pariisin kaduille nimittäin on alkanut ilmestyä sinisellä liidulla piirrettyjä ympyröitä, joiden keskelle on asetettu erilaisia esineitä. Ympyrät tuntuvat ilmestyvän sattumanvaraisesti ilman mitään muuta yhteistä tekijää kuin se, että ympyrän keskellä on aina joku esine ja ympyrän ulkopuolella on aina sama, kauniilla käsialalla kirjoitettu lause: ´Viekas Victor, lurjus kuriton, miks' paikkas' ulkona on?´. Adamsberg on varma, että juttu paisuu ja pian yhdestä ympyrästä löytyy ruumis. Adamsberg ryhtyy tutkimaan tapausta yhdessä ylikonstaapeli Adrien Danglardin kanssa.

Adamsberg on tumma, pieni ja vanttera. Hän on varsinainen persoona, omalaatuinen ja hajamielinen, hän vetäytyy välillä syrjään ja uppoutuu omiin ajatuksiinsa, hän yllättää kollegansa milloin häipymällä yhtäkkiä omille teilleen, milloin erikoisilla tokaisuillaan. Myös Adamsbergin oikeaksi kädeksi muodostuva ylikonstaapeli Adrien Danglard on kiinnostava tuttavuus. Hän on viiden lapsen yksinhuoltaja, hän ei oikein kestä nähdä ruumiita ja hän on viinaan (etenkin valkoviiniin) menevä eikä häneen siksi voi luottaa iltapäivisin. Tarinassa on myös muita herkullisia hahmoja kuten ohikulkijoita tarkkaileva, jaksojen mukaan elävä syvänmerentutkija Mathilde Forestier vuokralaisineen.

Tarina keskittyy vahvasti Adamsbergiin ja Danglardiin tutustumiseen, mutta sinisten ympyröiden piirtäjän tapaus kulkee sujuvasti rinnalla. Tapauksen ratkaisu tuntuu ikään kuin vain tupsahtavan esiin ilman, että Adamsbergin pään sisälle pääsisi kurkistamaan ja seuraamaan johtolankoja ja rikoksen selvittelyn prosessia kovin syvällisesti. Lopussa tapausta käydään vielä läpi ja langanpätkät solmitaan. Murhista huolimatta tarina ei vaivu tunnelmaltaan liian synkäksi vaan mukana on sopivasti huumoria ja omalaatuisia henkilöitä. Sinisten ympyröiden mies ei ehkä jää pitkäksi aikaa mieleen, mutta se on viihdyttävä välipala. Ja tietysti lisäpisteet Pariisista!

Sitaattikunniamaininan saa:

– En voi oikein hyvin tänä iltana, Adamsberg selitti. – Kuolema kävelee edestakaisin pääkopassani.

Osallistun jälleen Pohjoiseen lukuhaasteeseen, jonka etenemistä päivitän Keskeneräiset haasteet -välilehdelle. Tällä kirjalla rastitan kohdan 13. Kirja, jossa käydään kirjastossa, antikvariaatissa tai kirjakaupassa (Adamsberg käy kirjastossa kerran, mutta sehän riittää).

Helmet-lukuhaaste 2020: 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella. Sopii myös kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia.

Stephanie Garber: Valenda

Stephanie Garber: Valenda

(Caraval #2)

WSOY, 2018

376 sivua

Suomentanut: Kaisa Kattelus

(Legendary, 2018)

Luettu: 2.1.2020

Mistä: lahja

Sarjan ensimmäinen osa oli niin vetävä, että en ymmärrä miten saatoin jättää jatko-osan odottamaan kokonaiseksi vuodeksi kirjahyllyyn. Nyt unohdus on paikattu ja jatkokin jo pedattu, sarjan kolmas osa on nimittäin ilmestynyt viime syksynä ja tilasin kirjan verkkokaupasta (yhdessä Stephen Kingin uusimman kanssa, oi tätä kirjaonnea!).

Edellinen Caraval, mestari Legendin järestämä salaperäinen esitys tai paremminkin peli, on vasta päättynyt kun yllättäen heti sen perään järjestetään seuraava peli keisarinna Elantinen 75-vuotispäivän kunniaksi. Osallistujat kutsutaan Meridiaanin keisarikunnan pääkaupunkiin Valendaan, Kohtaloiden kaupunkiin. Edellisestä pelistä hengissä selvinneet Dragnan sisaret Scarlett ja Donatella matkaavat Valendaan, mutta tällä kertaa peliin osallistuu sisaruksista vanhempi, Tella, jonka tavoitteena on selvittää Legendin henkilöllisyys saadakseen tietoja äidistään. Nytkään kyse ei ole pelkästä huvituksesta vaan pelissä on paitsi Tellan elämä myös Tellan ja Scarlettin seitsemän vuotta sitten kadonneen äidin sekä myös itsensä Legendin ja koko Caravalin kohtalo.

     Ompelijatar pudisti päätään ja mutisi taas jotain sen suuntaista, ettei Tella ymmärtänyt yhtään, millaisessa pelissä oli mukana.
     Tella kuitenkin tiesi täsmälleen, millaisessa pelissä oli mukana: sellaisessa, joka tuhoaisi hänet ja hänelle rakkaat ihmiset, jos hän ei voittaisi sitä. 

Samalla kun peli vaihtuu Caravalista Valendaan vaihtuu myös kertoja tässä sarjan toisessa osassa Tellaan. Vaihdos tuntui toimivalta ja oli kiinnostavaa päästä näkemään erinäisiä asioita Tellan näkökulmasta. Garber on luonut molemmille sisaruksille omalta kuulostavat äänet (toisin kuin esimerkiksi vasta lukemassanni Bragin Sumussa, jossa kertojien samanäänisyys ärsytti todella paljon). Tarinaan tulee mukaan uusia hahmoja ja varsinkin Kohtalot ovat kiinnostavia tapauksia.

Valenda osoittautui loistavaksi tarinaksi, ehkä vielä aloitusosaa paremmaksi. Heti alusta asti tarina veti kuin häkä. Garberin kuvaus on värikästä, runsasta ja täyteläistä, siinä on taikaa niin kuin Legendin pelissä. Aisteja hivelevät kuvaukset tuovat hetkittäin mieleen Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -romaanin jatko-osineen ja edelleen myös Erin Morgensternin Yösirkuksen. Tarinassa on vauhtia, jännitystä, romantiikkaa, salaisuuksia ja valintoja, kaikkea sopivassa suhteessa. Pelin edetessä ja Legendin henkilöllisyyttä arvuutellessa Garber pyörittää lukijaa miten haluaa ja tarinan tunnelma pysyy tiiviinä loppuun saakka eivätkä salaisuudet paljastu ennen aikojaan. Kirjaa ei meinannut malttaa laskea käsistä, olisin halunnut ahmaista sen kerralla alusta loppuun. Miten mahtava aloitus uudelle kirjavuodelle!

Tulisi jo se kirjapaketti...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilma maistui ihmeiltä. Se oli kuin karamelliin kastettuja, sokeriseittiin takertuneita perhosensiipiä, kuin onnella kuorrutettuja juopuneita persikoita.

Osallistun jälleen Helmet-lukuhaasteeseen, jonka etenemistä päivitän Keskeneräiset haasteet -välilehdelle. Valendalla rastitan kohdan 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa. Kirja sopii myös kohtaan 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.