Kooste kesän 2019 kirjankansibingosta

Osallistuin jälleen Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksan ideoimaan kirjankansibingoon kesälle 2019, jossa ideana oli rastittaa sopivia ruutuja 2.6.-25.8.2019 välisenä aikana luettujen kirjojen kansikuvien perusteella. Eli jos kannessa on vaikka ruutuja saa kyseisen ruudun rastittaa. Alla omat osumani, sain täyteen kaksi kokonaista riviä, yhtä vailla kolmannen rivin sekä yhden yksittäisosuman. Tarkemmalla etukäteissuunnittelulla tulos olisi saattanut olla parempi, mutta ilman tavoitteita ja suunnitelma haasteeseen osallistuminen tuntui hauskemmalta. Parin kirjan osalta arvio on vasta tulossa, mutta ne on luettu haasteen aikana.

Tässä vielä kaikki osumat listattuna (nimeä klikkaamalla pääsee arvioon ja kurkkaamaan kunkin kansikuvan, paitsi kahden viimeisen osalta arviota ei vielä ole):

Matkalla: Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä
Nainen: Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
Raitoja: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin 
Piirroskuva: J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi  
Hauska kansi: Terhi Tarkiainen: Pure mua
Yö: Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Kaunis vaate: Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino
Jännitys: Mariette Lindstein: Ehdoton valta
Väh. 5 eri väriä: Joanne Harris: Kesäviiniä
Harrastus: C. J. Tudor: Liitu-ukko
Kotieläin: Jari Korkki: Valtakunnan ykköskoira Lennu
Puu: Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto (arvio tulossa)
Ei kuvaa: Niina Repo: Vyöry (arvio tulossa)

Kiitos haasteesta MarikaOksa, tämä oli yhtä kivaa kuin aiemminkin!

Haasteita, palkintoja ja yksi huomaamatta ohitettu vuosipäivä

Tarkoitus oli kirjoittaa Laurent Gaudén Eldoradosta, mutta kun haasteita ja muita mieltä lämmittäviä muistamisia on viuhunut suunnasta jos toisesta ja niihin vastaaminen on jäänyt päätin korjata tilanteen. Nämä seuraavat ovat odottaneet kauan luonnoksissa ja ne ovat kiertäneet jo moneen kertaan blogeissa, joten en nyt jaa niitä eteen päin. Kiitos kuitenkin jokaisesta, näitä oli kiva miettiä! Vielä ainakin yksi kiinnostava haaste jää odottamaan pohtimista.


Ihanat kirjablogiystäväni Jassu ja Krista muistivat minua viiden kirjan haasteella:

1. Kirja jota luen parhaillaan:
Carolyn Keenen Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti. Kyseessä on kurkistus lapsuuden suosikkisarjaan Iin kirjaston lukuhaasteen merkeissä. Pakko sanoa, että aika on kullannut muistot.

2. Kirja josta pidin lapsena:
Yksittäistä kirjaa on vaikea nimetä, sillä rakastin jo lapsena kirjasarjoja. Suosikkejani oli mm. Tiinat, Viisikot, Pikku vampyyrit, Neiti Etsivät, The Baby-sitters Clubit ja lukuisat heppasarjat.

3. Kirja joka jäi kesken:
Olen käsittämättömän huono jättämään kirjoja kesken, mutta olen oppimassa, tänä vuonna olen jättänyt kesken useamman kirjan. Viimeisimpänä Hitomi Kaneharan Käärmeitä & lävistyksiä. Lyhyt kirja, mutta heti alkusivuilla törmäsin yksityiskohtiin, jotka eivät vain olleet uskottavia tai loogisia.

4. Kirja joka teki vaikutuksen:
Stephen Kingin Musta torni -sarjan aloitusosa Revolverimies. King on suosikkikirjailijani ja ihmettelin kun kyseinen kirja ei millään meinannut imaista mukaansa. Aloitin sen pariin kertaan uudelleen kunnes pääsin vauhtiin. Kingin romaanit muodostavat eräänlaisen hämähäkinverkon, jonka keskustassa on Musta torni -sarja, josta lähtee säikeitä milloin mihinkin Kingin toiseen romaaniin. Huh.

5. Kirja johon palaan uudelleen:
Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja. Kuuluu yleissivistykseen. Aihetta ei saa unohtaa.

- - -

Myös Sieluni hymyt -haaste on osunut kohdalleni, sain sen sekä Takkutukalta että Minna Siikilältä, alunperin haaste on lähtenyt liikkeelle Pearl Cloverin blogista. Haasteen ohje kuuluu näin: Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen. Näistä (ja monesta muusta) olen onnellinen:

1. Perhe
2. Kirjat
3. Ystävät
4. Suklaa
5. Villasukat
6. Musiikki

- - -

Blogger Recognition Award -kunniaplakaatin puolestaan sain Heidi P:ltä ja Takkutukalta. Tässä palkinnon mukana tulevat säännöt:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Aloitin bloggauksen kun halusin kirjata muistiin sekä tekemiäni käsitöitä että lukemiani kirjoja. Lukeminen on minulle aina ja ikuisesti se ykkösjuttu, joten painopiste on vahvasti kirjoissa ja käsityöt ovat jääneet blogista lähes kokonaan. Kirjoitan jokaisesta lukemastani kirjasta, joten blogini on virtuaalinen lukupäiväkirjani.

En osaa sen kummemmin ohjeistaa aloittelevia bloggaajia kuin että ole oma itsesi, kirjoita itseäsi kiinnostavista aiheista ja omalla tyylilläsi. Alussa on hyvä tehdä jonkinlainen rajanveto siitä kirjoitatko omalla nimelläsi vai nimimerkillä ja minkä verran olet valmis jakamaan elämääsi blogiin. Teknisiä ohjeita on varmasti netti pullollaan, mutta ehkä tärkeimpänä ohjeena on muistaa luettavuus ja testata se. Esimerkiksi kovin koukeroinen fontti tai teksti mustalla pohjalla ovat usein luettavuudeltaan hankalia.

- - -

Heidi P:ltä, Jenniltä ja Nellulta sain englanninkielisen Unpopular Bookish Opinion -haasteen. Tässä vielä säännöt ennen omia vastauksiani:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

Kysymykset ja omat vastaukseni:

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.
Tähän en valitettavasti keksi mitään!

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.
Stephenie Meyerin Twilight-sarja on herättänyt paljon reaktioita puolesta ja vastaan, minä hurahdin sarjaan täysillä. Myös ihastukseni Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan on herättänyt ihmetystä.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.
Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjassa päähenkilö Sookiella on useampia miesehdokkaita, mutta lopullinen valinta ei ollut minulle mieluisin.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.
Chick lit. Poikkeuksia toki on, mutta minä en vain hirveästi innostu tästä genrestä.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.
Nyt tuli taas vaikea... En tiedä.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.
Jos tässä tarkoitetaan kirjailijan tuotantoa niin en osaa sanoa, jos taas tarkoitetaan kirjailijaa henkilönä niin en halua sanoa.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.
E.L. Jamesin Fifty Shades -sarja.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.
Pidin sekä Roald Dahlin Iso kiltti jätti -kirjasta että sen pohjalta tehdystä elokuvasta, mutta elokuva oli pikkuisen parempi.

- - -

Syyskuussa blogini saavutti eskari-iän, kuusi vuotta. Niin se aika rientää kun on mukavaa, jopa vuosipäivä menee huomaamatta ohi. Tämä postaus saa nyt olla jonkinlaisena kurkistuksena tai koosteena menneen merkkipäivän kunniaksi. Kiitos käynneistä ja kommenteista 💖

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Atena, 2014

206 sivua

Luettu: 20.8.2016

Mistä: kirjastosta (e-kirja)

Ajattelin yrittää pitkästä aikaa aktivoitua e-kirjojen pariin ja lainasin kirjastosta Mia Vänskän uusimman teoksen Valkoinen aura. Harmittelin kymmenen päivän laina-ajan lyhyyttä, mutta kirja tuli ahmaistua parissa päivässä vaikka puhelin lukuvälineenä ei olekaan miellyttävin. Sängyssä lukeminen sentään sujui helposti kevyellä puhelimella.

Katariina "Iina" Ketola aloittaa sairaanhoitajaopiskelut kaupungissa ja muuttaa asumaan opiskelija-asuntolaan. Uusi ympäristö, uudet ystävät, opinnot ja välimatka poikaystävään ja perheeseen ovat isoja muutoksia, mutta eniten Iinaa mietityttää hänen lisääntyvät tuntemuksensa jonkun epämiellyttävän läsnäolosta ja tarkkailusta. Ja miksi hän tuntee outoa vetoa tyhjillään olevaan seitsemänteen kerrokseen ja erityisesti käytävän viimeiseen asuntoon?

     Iina katsahti ympärilleen. Käytävä ei näyttänyt erityisen rapistuneelta. Seinät olivat osin liasta läikikkäät ja yhden kattolampun kupu oli rikki, mutta muuten käytävä oli siisti. Hän kääntyi takaisin hissille, mutta sitten toisen haaran käytävästä kuului kolahdus. Hän empi hetken, palasi taitekohtaan ja kurkisti nurkan taakse. Käytävässä ei näkynyt mitään, mutta hän astui silti nurkan ympäri.
    Muutaman askeleen jälkeen hän jähmettyi paikalleen. Outo tunne lipui takaisin. Aivan kuin ilmassa olisi jotain ylimääräistä – tuskin havaittava pahaenteinen värinä, kuin tippa mustetta ammeellisessa vettä. Käänny takaisin, täällä on vain lisää tyhjiä asuntoja, hän ajatteli, mutta pysyi paikallaan kahden vaiheilla. Sitten hän huomasi jatkavansa eteenpäin. Nyt jalat liikkuivat lähes itsestään.

Valkoinen aura alkaa koukuttavan kylmäävästi ja kasvaa kunnon kauhukertomukseksi, mutta jännitys pysyy maltillisella tasolla eikä kirja vie yöunia (tai näin uskon, huomenaamulla voin olla eri mieltä). Jännite pysyy hienosti yllä loppuun saakka, juoni ei lässähdä kesken kaiken eikä siinä ole turhia suvantovaiheita. Unet, vaihtoehtohoidot, piirtäminen ja opiskelija-arki ovat toimiva kehys tarinan kammottaville tapahtumille. En ole lukenut Vänskän toista romaania Musta kuu, mutta ainakin tämän kolmannen kirjan perusteella Vänskä on kehittynyt tarinankertojana hurjasti ja hän on varteenotettava valinta kun tekee mieli lukea kauhua.

Kirjan ainoa ongelma oli hienoinen haparointi aistikuvauksissa tai lähinnä niiden toistossa. Jos Vänskän esikoisromaanissa Saattaja toistettiin kuinka musta viha pulppusi niin Valkoinen aura oli pullollaan värinöitä ja tuntemuksia (sekä kulmien kurtistelua, luvassa otsaryppyjä!) mikä ärsytti alussa, mutta siihen tottui tarinan viedessä muuten mennessään. Suurimmaksi osaksi kerronta oli todella sujuvaa ja sivut kääntyivät kuin huomaamatta.

Henkilömäärä oli maltillinen, mutta riittävä ja tarjosi monta kiinnostavaa persoonaa. Varsinkin Iinan vapaaehtoispalvelun kautta tapaama Rosalind oli ihastuttava tuttavuus. Tällaiset pirteät, persoonalliset ja sanavalmiit (»Minä en tiedä, missä hulluuden raja menee, mutta olen melko varma, että se on jossain minun ja sen naisen välillä.») vanhukset tuntuvat jäävän mieleeni. Mikä parasta kirja ei ollut missään vaiheessa ennalta-arvattava, jopa loppu tarjosi ohhoh-reaktion.

Lukuflow, mikä mahtava olotila!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaksi katulamppua oli rikki, ja vain kuun kylmä valo valaisi märkää asfalttia, joka kiilteli kuin valtavan pedon niljakas iho.

Iin kirjaston lukuhaaste: 8. Jonkin tunnetun suomalaisen kirjailijan uusin kirja.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Savukeidas, 2016

184 sivua

Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Alanivan esikoisromaani kiinnitti huomioni kirjaston uutuushyllyssä upean kantensa ansiosta. Vanhaa aikaa huokuva tapetti, selittämättömiä väristyksiä aiheuttavat selkärangat (?) sekä erikoinen nimi saivat minut lukemaan takakannen ja selailemaan alkua. Vaikutti lupaavalta.

Pienestä pitäen Ellietä on ystävien sijaan ympäröinyt edesmenneitä sukulaisia esittävät valokuvat, heidän kotinsa Villa Vietin kartanon mailla lentävät linnut sekä äidin kertomat tarinat. Menneistä tapahtumista, talon ja sen asukkaiden historiasta kertovat tarinat leijuvat hiljalleen rapistuvan kartanon ympärillä ja nurkissa, yhdistäen sukupolvet ja niiden vahvat naiset toisiinsa aina 1890-luvulta 2010-luvulle saakka. Kirjan minäkertojan Ellien lisäksi äänensä saa kuuluville menneisyyden naiset Martha, Ilse, Brita sekä Milda eivätkä näiden naisten tarinat ole pelkkää onnea ja iloa.

Ääni tuntui kumpuavan jotain syvältä esi-äitiemme haudoista. Se oli täynnä sukupolvilta toisille periytyvää kärsimystä, sokeaa raivoa ja nujertamatonta kaunaa, joka sai veressämme virtaavan rikoksen kiehumaan. Se käski meitä kostamaan, päästämään raivomme irti, repimään pahantekijöiltämme silmät päästä, syömään heidän kielensä, katkomaan luut ja viskomaan sitten suolet pimeässä ulvoville koirille.

Alaniva kuljettaa tarinaansa sekä henkilöitään pitkällä aikavälillä taitavasti. Luvut etenevät kertoja kerrallaan ja luvut on nimetty sekä kertojan nimen että vuosiluvun mukaan mikä helpottaa tarinan seuraamista. Kokonaiskuva muodostuu palanen ja kertoja kerrallaan enkä osannut alussa arvata mihin suuntaan tarina etenee. Tarinassa on vahva tunnelataus, historia tuntuu elävältä ja henkilöt tulevat lähelle.

Aloitin kirjan aurinkoisella uimarannalla, paikka ei hälynsä vuoksi ollut kaikkein paras valinta lukumaratonia tai ainakaan tätä kyseistä kirjaa ajatellen. Helle ei sentään häirinnyt, Villa Vietillä on sen verran hyytävä historia, että lukeminen aiheutti useamman kerran vilunväristyksiä. Tiesin takakansitekstin perusteella odottaa jännittävää historiallista kartanoromaania, mutta hienoinen yliluonnollinen ote oli mukava lisä tarinaan. Parissa kohtaa tuntui, että tarina karkaa sivupoluille tai että se paisui liian runsaaksi, mutta kokonaisuutena lukukokemus oli nautinto. Mahtavaa löytää tällaisia hienoja uusia kirja(ilija)tuttavuuksia!


Sitaattikunniamaininnan saa kirjan ensimmäinen lause:

Minä synnyin äitini tarinoista keskellä roudan peittämää saarta.

Tämä sitaatti puolestaan sopi oivallisesti lukumaratoniin:

Äiti oli saanut keskittyä rauhassa haaveilemiseen ja kirjojen lukemiseen.

Iin kirjaston lukuhaaste kohta 7: Kirja, jossa on enintään 200 sivua.

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi

Gummerus, 2016

234 sivua

Luettu: 4.7.2016

Mistä: ennakkokappale kustantajalta

Hihkaisin riemusta kun kuulin Minna Rytisalon julkaisevan kirjan. Luin usean vuoden ajan hänen blogiaan ja nautin suuresti niistä taidokkaista sanavalinnoista sekä tunnelmallisista tuokiokuvista. Tiesin siis odottaa jotain hyvää. Valtaviksi kohoavat ennakko-odotukset ovat usein vaaran paikka kirjalle kuin kirjalle, mutta miten Lempin kanssa kävi?

Kauppiaan tytär Lempi jättää helpon elämän tarjonneen lapsuudenkotinsa, isänsä ja kaksoissisarensa kun hän ja talollinen Viljami solmivat avioliiton. Viljamin kotitilalla Korvasjärvellä he opettelevat yhteiseloa onnellisina, vaikka Lapin sota kumuaa jossain kauempana. Kauaa ei nuori pari ehdi nauttia toisistaan kun kutsu saavuttaa myös Pursuojan ja Viljamin on lähdettävä rintamalle. Maalaiselämään tottumattoman Lempin ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin pitämään huolta tilasta sillä talossa asuu myös apulainen Elli. Jokaisen on kannettava oma osansa taakasta, selvittävä sodasta niillä keinoin mitä kullekin on annettu. Elämä on täynnä valintoja, niiden kanssa on elettävä. Ja kuoltava.

Avasin kirjan kirjaston rannassa nurmikolla istuen, paikka tuntui juuri oikealta tälle kirjalle vaikka kyseessä olikin joen- eikä järvenranta. Päälleni ehti tipahtaa useampia vesipisaroita ennen kuin maltoin laskea kirjan käsistäni ja siirtyä sisälle jatkamaan lukemista. Kirjalle olisi ihan hyvin voinut tipahtaa kyyneliäkin, niin vahvasti Lempi alkaa. Istuin lukemassa tunnin ja toisenkin, kiirehtimättä, nauttien eteeni kauniina tipahtelevista sanoista. Luin kirjaa myös kotipihassa, kuunnellen lintujen laulua ja tuulen kohinaa puissa, pihakuusessakin.

Lempiin tutustutaan kolmesta näkökulmasta, Viljamin, Ellin ja vielä Lempin kaksoissisaren Siskon kautta. Jokainen kuvaa Lempiä omista lähtökohdistaan, mutta silti näkymästä ei tule täydellistä sillä Lempi itse ei saa ääntään kuuluviin. Lempi on hiljainen päähenkilö, mutta silti vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä.

Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

Viljami kokee syyllisyyttä lähtemisestä, vaikka muuta vaihtoehtoa ei edes ollut. Miksi kaikki meni niin kuin meni? Miksi niin vähän aikaa? Miksi? Entä jos? Elli on pitkämielinen, hän tietää mitä haluaa ja jaksaa odottaa. Kiitos on jo alku, samoin kuin padallinen kiehuvaa vettä. Sisko on tottunut jakamaan kaiken, tuntemaan toisen alusta asti, mutta mitä sitten kun toista ei enää tunne, ei kuule? Missä risteyksessä olisi pitänyt valita toisin? Seikkailu, leikki, milloin se muuttui todeksi?

Lempistä ei puutu mitään eikä siinä ole mitään liikaa. Se on taidokas, hiottu ja huolella viimeistelty, ilman mitään vivahdetta laskelmoinnista tai kliinisyydestä. Se on tulvillaan tunnetta, rakkautta, vihaa, syyllisyyttä, ikävää, kateutta, kiitollisuutta. Erään henkilön pienestä puolihuolimattomasti esitetystä sivuhuomautuksesta avautuu yllättäen juopa, joka vie aina vain pimeämmälle polulle, jonka päähän ei haluaisi astua, mutta jolta ei voi poiketa pois. Siskon osuuden alussa tunsin hieman otteeni herpaantuvan, ihan kuin Sisko ei pääsisi niin lähelle kuin Viljami ja Elli vuorollaan, mutta pian olin yhtä syvällä tarinassa kuin alussakin. Lempi on kutakuinkin täydellinen kirja. Voi, lukekaa!

     Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Niin kiinni voi toisessa ihmisessä olla, niin hukassa ilman toista.

Tämä vuosi on ollut melko hiljaista lukuhaasteiden suhteen, mutta tähän Iin kirjaston lukuhaasteeseen on pakko tarttua:

Lempin myötä ympyröin haasteesta kohdan 9: Kirja, jonka nimi on vain yksi sana.

Kirjaostoksilla 7-10/2015, 3 kirjaa -haaste ja Lahjoita lukutaito

Jotenkin pääsi lipsahtamaan tämä kirjaostosten esittely. Kesä vilahti ohi ja kirjapinot ovat kasvaneet vaikka sain sentään perkattua muutamia ylimääräisiä kirjoja kirjahyllyistä kiertoon. Tässä kesän ja alkusyksyn kirjahankintani:

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu, Kesäviiniä ja Suolaista hiekkaa
Harrisin suklaatrilogia on ilahduttanut minua sekä kirjoina että Pieni suklaapuoti -elokuvana. Olen lukenut Harrisilta myös Sarkaa ja samettia ja kotikirjahyllystä löytyy muitakin hänen romaanejaan. Kirjablogiystäväni Susa tyhjensi kirjahyllyään ja onnekseni ehdin huikata tämän kolmikon itselleni, kiitos Susa! Nyt kirjahyllyssä on Herrasmiehiä ja huijareita lukuunottamatta koko Harrisin suomennettu tuotanto, täytyy pitää silmät auki vielä tuon yhden puuttuvan kirjan osalta.

Katja Kettu: Surujenkerääjä
En ole vielä lukenut Ketulta mitään, mutta Kätilö on odottanut pitkään lukuvuoroaan. Surujenkerääjä löytyi tavaratalon alesta, se kuulosti kiinnostavalta ja päätyi ostoskoriin.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Olen lukenut vatuloinnin mestarilta eli Haahtelalta vasta Lumipäiväkirjan, lupasin silloin jatkavani hänen tuotantoonsa tutustumista ja kun uusin romaani löytyi samaisesta pöydästä kuin Ketun kirja nappasin senkin mukaani.

Kesälomamatkamme ensimmäinen pysäkki oli Vaasassa. Hotellistamme pääsi kätevästi samassa rakennuksessa olevaan ostoskeskukseen ja sieltä löytyi edellisestä reissusta tuttu kirjakauppa, jossa sattui sopivasti olemaan alennusmyynti. Mukaan tarttui kuuden kirjan lisäksi ihania minikokoisia magneettikirjanmerkkejä. En voinut vastustaa pientä Eiffel-tornia!

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Kirjailijan teosten herättämästä kirjablogipöhinästä on jäänyt mieleen kehut vahvasta ja persoonallisesta kerronnasta. Kuulostaa hyvältä!

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Kiinnostuin kirjasta jo kustantajan katalogissa upean kannen ansiosta. Sitä paitsi kirjan nimi toi heti mieleeni Stephen Kingin Unensieppaajan. Kuvauksen perusteella kirja vaikuttaa mukavan salaperäiseltä.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Tämäkin kirja ihastutti jo kustantajan katalogissa. Odotukset ovat erittäin korkealla!

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Tämän kirjan kohdalla emmin pitkään. Lainasin tämän jo kertaalleen kirjastosta, mutta blogisuitsutus hieman pelästytti ja palautin kirjan lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin antaa kirjalle tilaisuuden, toivottavasti en kadu ostostani.

Laura Gustafsson: Anomalia
Vähän sama juttu kuin Sajaniemen Pedoissa, vanha viharakkaussuhteeni susiin nosti päätään. Kansikuva on vangitseva! Tarina vaikuttaa salaperäiseltä ja hieman oudolta, pakko tutustua.

Marisha Pessl: Yönäytös
Tätä kirjaa on kehuttu visuaalisesti vahvaksi ja elokuvamaiseksi jännäriksi. Selasin tätä kerran kirjastossa nopeasti, mutta jätin lainaamatta kun lukupino oli muutenkin korkea. Tartun tähän kunhan iskee sopiva jännärinnälkä.

Kävin vanhemman villasukkalapsen kanssa ostoksilla ja kun kaksi lukutoukkaa on liikkeellä ei kirjakauppakäynniltä voi välttyä.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Ihana kansi ja jotenkin surumieliseltä ja kauniilta kuulostava kuvaus. Tämäkin on kerännyt paljon positiivisia blogisavuja.

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
Gaudén Hurrikaani oli niin rujon kaunis, että on pakko lukea häneltä lisää!

D. L. King: Suloisia suudelmia - Lumoavaa vampyyrierotiikkaa
Törmäsin kerran tähän kirjaston teemapöydässä, olikohan hirviö- tai kauhuteema. En napannut kirjaa heti mukaani ja seuraavalla kerralla kirja oli lainattu. En muistanut kirjailijaa enkä kirjan nimeä, mutta onneksi kirja tuli vastaan kirjakaupassa. En ole aiemmin lukenut erotiikkakirjallisuutta, vampyyrierotiikasta nyt puhumattakaan. Luvassa voi olla joko vaivaannuttava tai hykerryttävä lukuelämys.

- - -

Sain kesällä myös 3 kirjaa -haasteen, kiitos MarikaOksa! Haasteen ideana on valita bloggaamiensa kirjojen joukosta kolme teosta, jotka haluaisi lukea uudelleen. Haaste on lähtenyt liikkeelle Kieltenopen kotiblogista. Vaikea valinta, mutta tässä tämänhetkinen kolmikkoni:

Anne Frank: Päiväkirja

Tähän kirjaan (sekä sen muihin versioihin) olen palannutkin useasti. Ensimmäisen kerran luin Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan ala-asteella. Edelleen ihmisten pahuus ihmetyttää ja surettaa. Kirja kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen ja jokaisen tulisi se lukea. Historiaa ei saa unohtaa.

Stephen King: Pimeyden talo

Tässä voisi olla nimettynä mikä tahansa Kingin teos. Suosikkikirjailijani, jonka teoksia luen uudelleen ja uudelleen. Onneksi lukemista riittää, yli 60 teosta ja lisää todennäköisesti tulee, sen verran terävänä Kingin kynä edelleen on.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Tällä kyseisellä Janssonin tarinakokoelmalla on minulle erityinen merkitys, mutta samoin kuin edellisessä tässäkin voisi olla myös joku muu kyseisen kirjailijan teos. Ihana kirja, ihana kirjailija.

- - -

Tässä kohtaa on vielä hyvä muistuttaa Suomen Pakolaisavun Lahjoita lukutaito -kampanjasta, joka jatkuu vielä 30.9.2015 asti.

Kuvittele hetki, että et osaisi lukea.

Koulukirjat, kirjeet, laskut, tuote- ja hintalaput, lomakkeet, hakemukset, liikenneopasteet ja kaikki muu tekstiä sisältävä materiaali olisi silmissäsi vain sotkua. Kuinka vaikeaa kaikki olisi, kuinka helppo sinua olisi huijata. Puhumattakaan niistä tuhansista tarinoista ja puhtaasta nautinnosta, mitä kirjat ja niiden lukeminen tarjoaa. Lukutaito on tärkeä taito. Voit tarjota tämän taidon myös heille, joilla tuota mahdollisuutta ei automaattisesti ole.

Tarkemmat tiedot kampanjasta ja tavoista auttaa löytyy Suomen Pakolaisavun Lahjoita lukutaito -sivulta.

Carlos María Domínguez: Paperitalo sekä kooste kirjankansibingosta

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Basam Books, 2006

134 sivua

Suomentanut: Einari Aaltonen

(La casa de papel, 2002)

Luettu: 15.8.2015

Mistä: oma ostos

Mikä on pieni, punainen ja pomppii paikasta toiseen? No tietysti Carlos María Domínguezin pienoisromaani Paperitalo. Entä se pomppiminen? Kirja tietysti kulkee lukutoukan laukussa ja tässä tapauksessa kirja oli ikään kuin bingopallo, nimittäin kirjankansibingossa. Hyydyin Paperitalon kanssa parin vuoden takaisen lukumaratonin viime hetkillä, mutta nyt koitti kirjan lukemisen aika.
Kirjan taustalla näkyy eräänlainen paperitalo, vanhemman villlasukkalapsen yhdessä parin muun lapsen kanssa tekemä taideprojekti. Näyttää kivalta kun sisälle laittaa pattereilla toimivan kynttilän tai pienet ledvalot! Syksyn pimeitä iltoja odotellessa...

Bluma Lennon lukee Emily Dickinsonin Runoja, jää auton alle ja kuolee. Lennonin sijaiseksi yliopistolle nimetty kollega, minäkertoja, vastaanottaa Lennonille osoitetun kirjeen, josta löytyy erikoisesti käsitelty kirja. Kertoja päätyy seuraamaan polveilevaa kirjapolkua, joka johtaa hänet Cambridgen yliopistolta La Paloman rannikkokylään Uruguayhin. Matkan varrella hänelle selviää, että isoäiti ei puhunut pötyä, kirjat voivat olla vaarallisia. Kirjoja voi hankkia liikaa.

"Ne ovat yhä ystäviäni. Ne antavat minulle suojan. Siimeksen kesäisin. Ne pitävät tuulta. Kirjat ovat kotini."

Olipa erikoinen kirja! Pienestä koostaan huolimatta kirja on pullollaan kirjallisia viittauksia, lämpöisiä ja myös herätteleviä ajatuksia kirjoista ja niiden hamstraamisesta, mysteerin selvittelyä, kirjahulluutta ja kovia kohtaloita. Bluma Lennon tuntuu jäävän taustalle ja tarina ryöpsähtelee suunnasta toiseen, mutta kyllä Bluma kulkee vahvasti mukana koossa pitävänä voimana.

Paperitalo eteni yllättävän hitaasti. En päässyt lukemisessa missään vaiheessa vauhtiin ja varsinkin myöhään illalla lukeminen tökki. Lukeminen ja kirjat ovat minulle, lukutoukalle ihana ja mieluinen aihe, mutta tällä kertaa en hirveästi lämmennyt tarinalle. Todennäköisesti tapahtuma tai pari kirjasta tulee pyörimään mielessäni, mutta osa tarinasta alkaa jo unohtua, oli se sitten loppukesän (tai alkusyksyn) oireilevan flunssan syytä tai sitten vain sitä, että tämä nyt ei vain ollut minun kirjani. Ehkä otan kirjan vinkistä vaarin ja laitan kirjan kiertoon, kotikirjastoa on hyvä joskus karsia ennen kuin on liian myöhäistä... Tai ehkä sittenkin säilytän kirjan, jos haluankin palata kirjan tarjoamaan tunnelmaan... ;)

Sitaattikunniamaininnan saa lause, joka sopisi monen lukutoukan muistolauseeksi:

(...) hän oli omapäinen ja ahnas lukija.

Pikainen blogikierros paljasti, että moni muukin koki kirjan nopeasti unohdettavana, kirjallisena välipalana, mutta myös ihastuneempia arvioita löytyi. Kannattaa käydä kurkkaamassa arviot esimerkiksi Anulta, Lilliltä ja Suketukselta.
 

Kirjallisen maailmanvalloituksen kohteena oli Uruguay.
TBR 21/100

Kirjankansibingo päättyi  15.8. ja niinhän siinä kävi, että ehdin kuin ehdinkin saada toisen rivin täyteen. Bingo! Lopullinen bingoruudukkoni näyttää tältä:

Ensimminen bingorivi:
Fiktiivinen hahmo: Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952 
Nainen: J. R. Ward: Pimeyden rakastaja 
Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät 
Rakennus: Juhani Aho: Yksin
Eläin: Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita

Toinen, Paperitalon viimeistelemä bingorivi:

Punainen: Carlos María Domínguez: Paperitalo

Siluetti: Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita 

Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät (sama ruutu on myös ensimmäisessä bingorivissä)

Värikäs: Alex Garland: Laguuni 

Monta henkilöä: Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella 

Muutama "irtoruutu" jäi hyödyntämättä:

Sininen: Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Mustavalkoinen: James Franco: Palo Alto - Novelleja 

Valokuva: Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Kiitos Jonnalle hauskasta haasteesta, tätä olisi voinut jatkaa pidempäänkin!

Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita

Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita

Haamu, 2015

176 sivua

Luettu: 13.8.2015

Mistä: kirjastosta

Nälkä kasvaa syödessä – ja kirjankansibingoa pelatessa. Valkoiset varpaat on ollut kiinnostavien kirjojen listallani, se huuteli minua kirjaston uutuushyllystä ja se sopi kirjankansibingon Siluetti-ruutuun eli lukutähdet olivat oikein otollisessa asennossa. Ei siis muuta kuin lukemaan.

Valkoiset varpaat sisältää kauhutarinoita yllättäviltä, ei-kauhullisista kirjoista tunnetuilta kirjailijoilta sekä kahdelta kauhukonkarilta Marko Hautalalta ja Anders Fagerilta. Tarinakokoelman toimittanut Marko Hautala muistuttaa johdannossaan eräästä tärkeästä huomiosta, mikä kauhusta puhuttaessa usein unohtuu: Kauhun ei ole pakko pelottaa. Se voi aiheuttaa outouden tuntemuksia, kauneuden kokemuksia ja jopa naurattaa. Tunnustan, että minulle paras kauhu on usein juuri sitä niskavillat nostattavaa, pelottavaa lajia, mutta yritän pitää Hautalan ohjenuoran mielessäni ja pitää ajatukseni avoinna.

Virpi Hämeen-Anttilan Suljettu osasto sijoittuu kirjastoon, jonka uumenissa on syystä salattu kirjakokoelma. Tapahtumapaikka ilahdutti lukutoukkaa, muutenkin tarina oli ihan kiva.

Essi Kummun Vapaapäivässä tuoreen pariskunnan välinen eroottinen lataus vaihtuu kadun yllä lentäviin ruumiisiin. Pidin tästä kovasti juuri vastakohtaisten tunnelmien vuoksi. Myös erottuva, mutta kikkailematon kieli ihastutti.

     Pihalla puristan Johania hellästi olkapäistä ja hymyilen hänelle. Nyt sinä olet tässä, lapsi. Ilma on kaunis, pilvet loistelevat, ruumiita, ruumiita,ruumiita.
     Joskus minua on hämmentänyt näiden kuolleiden ilmestymisen outo logiikka. Enää en juurikaan kiinnitä siihen huomiota. Me emme hätkähdä toisiamme – en minä kuolleita, eivätkä he minua, enkä minä auta heitä. Miksi ylipäänsä ajattelen, että heitä pitäisi auttaa?
     Ehkä mielestäni on toivotonta ajatella, että kuolleet joutuisivat leijumaan tuolla tavalla ikuisuuden. Jotakin täytyy tapahtua. 

Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin (När döden kom till Bodskär, 2011. Suom. Satu Grönroos) kertoo oudoille poluille lähtevästä sotilasoperaatiosta eräällä Ruotsin saarella. En pitänyt alusta, taisteluun valmistautuminen oli pitkäveteistä ja siitä tuli myös ikävä mielleyhtymä Utøyan tapahtumiin. Lopussa tarina muuttui kiinnostavaksi.

Sami Hilvon Kehdosta hautaan on kuvaus äärimmilleen tehostetusta ja pelkistetystä maailmasta, jossa ihmiset käyttäytyvät kuin robotit. Tämä  oli mukavasti aivoja nyrjäyttävä tarina ja pelottava visio tulevaisuudesta.

Satu Grönroosin Älä yötä pelkää sijoittuu syrjäseudulle, pitkän koivukujan päässä olevaan taloon, jonne Mariana pestautuu kotiapulaiseksi poikansa Toivo mukanaan. Tarina oli ehjä ja tunnelma tiheni vahvasti. Äitinä koin melkoista ahdistusta tätä lukiessani. Ja vielä se loppu, olipa hyytävä!

Jaakko Yli-Juonikkaan Komentaja Kalm kertoo punaisten ja valkoisten taistelusta ja heikkohermoisuutta parantavasta oppitunnista. Tämä oli toinen tarina, josta en hirveästi pitänyt ja edelleen sama syy, en hirveästi lämpene taistelukuvauksille (poikkeuksia toki löytyy, esimerkiksi Kalle Päätalon taistelukuvaukset olen lukenut mukisematta). Tässä kävi kuitenkin samoin kuin Fagerin tarinassa, loppu oli yllättävä ja pelasti hieman tarinaa, mutta oli ehkä liian eritepitoinen makuuni.

Marko Hautalan Varpaat sijoittuu Ranskaan, missä eräs lomaileva pariskunta saa kuulla ikiaikaisista luolista ja lähtee oppaansa johdattamana niitä katsomaan. Tässä oli taas minun mieleineni tarina. Paha jää näyttämättä, mutta se vain lisää ahdistusta. Pidin myös tarinassa vilahtelevasta huumorista, joka oli tarinan henkeen sopivasti mustaa.

Olipa mielenkiintoinen kokoelma! Onnistuin pitämään Hautalan ajatuksen pelottamattomasta kauhusta mielessäni alusta loppuun. Koin tarinoiden parissa niin jännitystä, ahdistusta, huvittuneisuutta kuin inhoakin, siis sellaista etovaa, ijettävää tunnetta. Tunteiden herättäminen on aina hyvä asia eli siinäkin mielessä varsin onnistunut kokoelma. Oikeastaan jokaisessa tarinassa oli jotain hyvää, myös niissä, joista en juurikaan aiheensa puolesta pitänyt. Oli hauska huomata, että kirjailijat, joille kauhugenre ei ole omin alue ovat onnistuneet tarinoissaan ja tunnelman luomisessa näin hyvin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, se kietoi meidät sisäänsä kuin loppukesän usvaisen pellon.

Valkoiset varpaat on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Dysphoria, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Lukupino, Oksan hyllyltä ja Satun luetut.

Kirjankansibingossa rasti ruutuun Siluetti. Jos ehtisin saada rastin vielä yhteen ruutuun ennen haasteen päättymistä (15.8.2015)...

Alex Garland: Laguuni

 

Alex Garland: Laguuni

Otava, 1999

525 sivua

Suomentanut: Annika Eräpuro

(The Beach, 1996)

Luettu: 6.8.2015

Mistä: oma ostos

Kun kesä(sää) oli kadoksissa päätin hakea sitä kirjan sivuilta. Kohteeksi valikoitui Alex Garlandin Laguuni, joka ainakin kannen sekä kirjan pohjalta tehdyn elokuvan (The Beach, pääosassa Leonardo DiCaprio, katsoin vuosia sitten ja tykkäsin) perusteella tarjoaisi aurinkoa, hiekkaa ja linnunmaidon lämpöistä turkoosia vettä. Oikea aurinkokin näyttäytyi viimein ja sain lukea kirjaa juuri sopivassa paikassa, hiekkarannalla.

Reppureissaaja Richard majoittuu turistien kansoittamaan Bangkokiin, Khao San Roadiin, jossa hän kuulee naapurihuoneen asukkaalta "Daffy Duckilta" salaperäisestä laguunista. Saatuaan vielä saarelle johdattavan kartan päättää Richard lähteä ranskalaispariskunnan, Françoisen ja Étiennen kanssa koettamaan onneaan ja etsimään saarta, jota turistimassojen läsnäolo ei ole vielä pilannut. Kaverukset pääsevät saarelle, mutta onko paikka yhtä kuin Eeden, paratiisi?

Ajatelkaa laguunia, jonka korkea kaareva kallioseinämä kätkee mereltä ja ohikulkevilta laivoilta. Kuvitelkaa sitten valkoista hiekkaa ja korallipuutarhoja, joita dynamiittikalastus tai troolit eivät ole koskaan päässeet vahingoittamaan. Raikasvesiputouksia on joka puolella saarta, ja ympärillä on viidakkoa – ei Thaimaan sisämaan metsiä, vaan oikeaa viidakkoa. Kolmikerroksisia lehväkatoksia, kasveja joihin ei ole koskettu tuhanteen vuoteen, oudon värikkäitä lintuja ja apinoita.
    Valkoisilla sannoilla ja korallipuutarhoissa kalastelee valikoitu joukko matkalaisia, kuukausia toisensa jälkeen. He lähtevät jos he haluavat, he palaavat, paikka ei koskaan muutu. 

Laguunia lukiessani minulla pyöri jatkuvasti mielessäni William Goldingin klassikko Kärpästen herra enkä voinut välttyä vertauksilta. Molempien kirjojen tapahtumapaikkana on autiosaari, jonne on päätynyt joukko ihmisiä, sillä erotuksella, että Kärpästen herrassa lapset haaksirikkoutuvat saarelle kun taas Laguunissa aikuiset ihmiset pyrkivät saarelle itse. Molemmissa kirjoissa "saarelaisilla" on selkeä johtaja ja hierarkiajärjestys. Niin ikään molemmilla saarilla riidat alkavat ilmetä kuin itsekseen, puroista tulee virtoja ja ihmiset jakautuvat pienempiin ryhmiin kunnes käsillä on kaaos ja koittaa ruma loppu. Tapahtumien väliin mahtuu mielen järkkymistä, hallusinaatioita ja vainoharhaisuutta. 

Kuolleen Daffyn ilmestyminen Richardille – olkoon se Richardin mielen järkkymisen merkki tai ei – alkoi jossain vaiheessa ärsyttää, varsinkin silloin kun hän alkoi ilmestyä Richardille tämän ollessa hereillä. Richardin ajatuksissa sekä hänen ja Daffyn keskusteluissa toistuu useasti viittaukset Vietnamin sotaan. Kirjan alussa Richard kertoo, että hän on syntynyt vuonna 1974, joten hän ei ainakaan itse ole osallistunut kyseiseen sotaan. Sotaviittauksilla on varmasti oma merkityksensä, mutta en yksinkertaisesti jaksanut pohtia sitä sen enempää, annoin vain tarinan soljua eteenpäin. Soljuvuutta tosin häiritsi kirjaan jääneet huolimattomuusvirheet, sanoista puuttui usein viimeinen kirjain tai sanaan oli lipsahtanut yksi kirjain liikaa.

Laguunin kannessa on Punchin maininta "Jos kaipaat adrenaliiniannosta, lue tämä". Jännitys jäi kirjassa melko vähiin, olisin kieltämättä kaivannut sitä hieman enemmän. Jännityksen sijaan painopiste on laguunin, sen asukkaiden ja heidän keskinäisen kanssakäymisensä kuvauksessa ja tästä syystä tarina tuntui paikka paikoin junnaavan paikoillaan. Laguuni oli kuitenkin oikein sopivaa kesälukemista. Huikaisevan hienoja maisemia, letkeää tunnelmaa ja pieni häiritsevä tunne, että kauneus on katoavaista ja pahuus piileskelee ehkä jo seuraavan palmun takana...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Se on kultainen sääntö, aina kun tulee jonnekin pitää ottaa selville miten sieltä pääsee pois.

Mikä sattuma, Joanna kävi Laguunissa lähes samoihin aikoihin kuin minä.


Rastitan kirjankansibingosta ruudun Värikäs (värejä ei ole paljon, mutta varsinkin turkoosi on sen verran, no, värikäs, että päätin kelpuuttaa kannen mukaan bingoon).

Pitkästä aikaa myös kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni, tällä kertaa kohteena oli Thaimaa.

Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho: Yksin

WSOY, 2011 (1890)

106 sivua

Luettu: 27.7.2015

Mistä oma ostos

Voisin sanoa, että perimmäinen syy Juhani Ahon kirjan ostamiseen oli sen kannessa komeileva Eiffel-torni, tuo upean kaupungin näyttävä tunnus. Eiffel-torni yksinään ei kuitenkaan riittänyt ostopäätöksen tekemiseen vaan halusin tutustua muuhunkin Ahon tuotantoon kuin Juhaan, joka luettiin muistaakseni lukiossa (ja josta muistan pitäneeni). Yksin siis siirtyi ostoskoriini ja nyt kun metsästin kirjankansibingossa kirjaa Rakennus-ruutuun tuli kirja heti mieleeni. Otin kirjan mukaani kesälomamatkalle, ei suinkaan Ranskaan ja Pariisiin vaan Ahvenanmaalle, Maarianhaminaan (josta kuvakin on).

Mies rakastuu ystävänsä sisareen Annaan, miestä itseään selvästi nuorempaan naiseen, jonka hän on tuntenut jo silloin kun tämä oli pikkutyttö. Anna pitää miestä lähinnä vanhempana sukulaismiehenään ja torjuu tämän kosiskelun. Mies lähtee särkynein sydämin Pariisiin, missä hän toivoo pääsevänsä yli onnettomasta rakkaudestaan.

     >> Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla ilmoituksilla kirjaeltuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja. Raitioasema, josssa seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan. Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht´äkkiä uusi bulevardi, mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen hienoleikkeisellä harsolla.>>

Onneton rakkaus ja romanttinen Pariisi, mikä ristiriitainen ja silti niin tutun ja kuluneen tuntuinen asetelma. Kirjan päähenkilö on todella romanttinen ja tunteellinen, hän tulkitsee merkityksiä Annan eleistä ja käytöksestä, nauttii yhteisistä hetkistä hänen kanssaan, kuvittelee itsensä ja Annan aviopariksi, häämatkalle ja moneen muuhun tilanteeseen. Ja kun Anna murskaa unelman yhteisestä tulevaisuudesta haaveilee mies vielä lisää rakkautensa perään ja arpoo rakastaako Anna häntä sittenkin, vaikka sanoo muuta. Tätä vatulointia jatkuu sivusta toiseen kunnes vihdoin ja viimein kirjan puolivälin tienoilla päästään varsinaisesti Pariisiin ja haahuiluun tulee uusi suunta. Tai niin ainakin kuvittelin, mutta sama meno vain jatkuu.

Valitettavasti edes iki-ihana Pariisi ei pelasta lukuelämystä, varsinkaan kun Pariisin osuus jää kovin vähäiseksi. Kun takakannessa kuvaillaan maailmannäyttelyä ja vastavalmistunutta Eiffel-tornia kuvittelin, että näillä tapahtumalla ja maamerkillä olisi suurempikin osuus kirjassa, mutta ei. Pariisin henki ei välity kirjaan kuin lyhyinä välähdyksinä ja tarina jää lähinnä vain rakastuneen miehen siirappiseksi sydänveren vuodatukseksi. Parhaita hetkiä kirjassa olivatkin paikan, lähinnä Helsingin ja Pariisin sekä ajan kuvaukset, jotka olivat sen verran onnistuneita, että niitä olisi mielellään lukenut lisää. Myös hassut ja vanhahtavat sanat ihastuttivat. Tätä romaania on vuonna 1890 syytetty säädyttömyydestä, minun on vaikea nähdä syytä siihen. Toki onhan tässä mainittu Moulin Rouge, hieman kyseenalaista mainetta kantava kabaree, mutta ei siihen liittyvät tapahtumat mitenkään hirveän säädyttömiä ole, tai sitten en vain osaa asettua 1890-lukulaisen asemaan.

Pieni kirja, pieni pettymys.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä laulu.

Pariisin katuja ovat tallanneet myös mm. Hanna, Jaana, Karoliina, Katja, Luru, Morre ja Salla.

Kirjakansibingossa sain siis rastin ruutuun Rakennus. Bingo! (Joka jää todennäköisesti ainoakseni.)

Tässä vielä bingorivi auki avattuna:
Fiktiivinen hahmo: Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952 
Nainen: J. R. Ward: Pimeyden rakastaja 
Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät 
Rakennus: Juhani Aho: Yksin
Eläin: Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita

Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952

 

Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952
(lisäksi mukana tekstiä seuraavilta henkilöiltä:
Juhani Tolvanen, Rick Marschall, Gary Groth ja David Michaelis)

Egmont, 2007

343 sivua

Suomentanut: Juhani Tolvanen

(The Complete Peanuts, 2007)

Luettu: 23.7.2015

Mistä: kirjastosta

Kaikkihan tuntevat Tenavat, eikö? Pyöreäpäinen Jaska Jokunen, maailman tunnetuin beagle Ressu, pieni keltainen lintu Kaustinen (jota puhuttelin lapsena vahingossa Koistiseksi), pölypilveä mukanaan kuljettava Rapa-Ripa, pulpetin ääreen nukahteleva Piparminttu-Pipsa, musikaalisuuden lapsinero Amadeus, terapiaa tarjoava Tellu ja muut hahmot ovat ikimuistoisia ja kulkeneet jossain muodossa mukanani pienestä asti. Sarjakuvat, animaatioelokuvat ja oheistuotteet ovat yhtä suurta menestystarinaa, jotka puhuttelevat sekä aikuisia että lapsia. Nappasin Täydelliset tenavat mukaani kirjastosta ja lueskelin sitä hiljalleen muutama strippi kerrallaan.

     Tenavia edeltänyt sukupolvi parodioi maailmaa. Schulz loi maailman.

(David Michaelis Charles M. Schulzista kirjoittamassaan elämäkerrassa Schulz and Peanuts, 2007) 

Täydelliset Tenavat sisältää Charles M. Schulzin ensimmäiset Tenavat-sanomalehtisarjakuvastripit vuoden 1950 marraskuusta vuoden 1952 joulukuulle, kaksi Schulzin haastattelua Juhani Tolvasen, Rick Marschallin ja Gary Grothin haastattelemana sekä pätkän Schulzin elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut David Michaelis. Kuten sivumäärästä voi päätellä mahtuu kansien väliin monta tarinaa, suurin osa niistä on neljän vierekkäisen ruudun strippejä, mutta poikkeuksiakin mahtuu mukaan. Schulz vaihtelee myös strippien sisällön tyyliä, aina ei tarvita sanoja vaan kuvien voi antaa puhua puolestaan. Vauhdikas ja vimmainen Amadeus-strippi on tästä mitä mainioin esimerkki ja ehdottomasti yksi suosikkini kirjasta.

Omat Tenavat-kokemukseni ovat tuoreemmasta tuotannosta ja yllätyinkin siitä kuinka vanhimmat stripit poikkeavat myöhemmästä tuotannosta. 4-vuotias Jaakko "Jaska" Jokunen on kyllä mukana alusta asti, mutta ilman tunnistettavaa siksak-kuviota paidassaan (kuvio ilmestyy paitaan joulukuun 1950 stripeissä). Näissä ensimmäisissä stripeissä Jaska Jokunen seikkailee mm. Kielon, Paven ja Lipen kanssa, mukana on myös Ressu, mutta ei pyöreä- vaan suippokuonoisena eikä suinkaan Jaska Jokusen koirana vaan jossain muualla asuvana tassuttelijana. Lopulta strippeihin ilmestyy myös niitä minulle tutumpia hahmoja kuten Tellu, tosin hieman erinäköisenä kuin se uudempien strippien Tellu.

Hahmot ovat olleet myös selvästi äkäisempiä, ilkeämpiä ja toisinaan jopa väkivaltaisia toisiaan kohtaan. Silti stripeissä on ollut heti alusta mukana hauskuuden lisäksi myös se syvällisempi, ehkä enemmän aikuislukijoille avautuva taso, joka on säilynyt myös uudempaan tuotantoon. Näitä pikkuvanhoja, itsetunto-ongelmaisia, hauskoja ja ihania naperoita on pakko rakastaa!

Pidin todella paljon sarjakuvista, mutta tekstiosuudet eli haastattelut ja ote elämäkerrasta tuntuivat kovin irrallisilta. Toki ne ovat informatiivisia ja aihe on erittäin mielenkiintoinen, mutta kun kirjoitustyyli niissä on joko töksähtävä (haastattelut) tai runsaan maalaileva (elämäkertaosuus) ei kirjaa voi kehua kovin tasaiseksi kokonaisuudeksi. Lukisinkin mieluummin sarjakuvat sarjakuvana ja Schulzin elämäntarinan kokonaan erillisenä teoksena. Onhan tämä kuitenkin mukava kurkistus sekä Tenavien että Schulzin historiaan.


Sitaattikunniamaininnan saa yllättävä ja riemastuttava strippi, jossa on kuitenkin ripaus raadollisuutta lasten tytöt vastaan pojat -ajatteluvaiheessaan:

Rastitan kirjankansibingossa ruudun Fiktiivinen hahmo.

Psst! Jälleen yksi Tenavat-sukupolvi on syntynyt. Meillä pyöri tänään televisiossa villasukkalasten valitsemana Ressu lähtee maailmalle, lisäksi nuoremmalla villasukkalapsella oli jalassaan Ressu-leggarit ❤ Kuvausrekvisiittana oleva Ressu on niitä harvoja pehmoja, joka on kulkenut mukanani muutosta toiseen. Itse asiassa se taitaa olla kulkeutunut minulle veljeltäni.

James Franco: Palo Alto - Novelleja

James Franco: Palo Alto - Novelleja

Schildts & Söderströms, 2012

207 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Palo Alto. Stories, 2010)

Luettu: 19.7.2015

Mistä: kirjastosta

Tämä kesä ei ole hirveästi suosinut ulkona lukemista, mutta lauantai oli ilahduttava poikkeus. Auringonpaiste, kirja ja viltti on mitä parhain yhdistelmä (imin lämpöä itseeni talven varalle kuin aurinkokenno konsanaan). Pihalukemisenani oli Siinan blogista bongattu lukuvinkki, James Francon Palo Alto. Pidän kovasti James Francosta näyttelijänä (hänessä on jotain samaa kuin nuoressa Johnny Deppissä) enkä tiennyt, että hän on myös kirjailija. Varsinainen monilahjakkuus! Kirja hyppäsi lopulta lukupinoni kärkeen kirjapolkua seuraamalla. Edellisessä lukemassani kirjassa päähenkilön koulukaveri esitelmöi pitkästi Palo Alton kaupungista, pakkohan tämä kirja oli nostaa lukupinon päällimmäiseksi kun noin selvästi suunta (kirja)sormella osoitetaan.

Palo Alto, Kaliforniassa sijaitseva kaupunki on tarinoiden kuhiseva keskus ja äänenä toimii kourallinen siellä asuvia nuoria. Piiri pieni pyörii ja yhden novellin sivuhenkilö saattaa olla seuraavassa novellissa pääosassa. Kosteat bileet, tappelut, pilven polttaminen, mustasukkaisuus, autolla ajelu, aseet, jalkapallo, koripallo, eka kerta, mones kerta, kaverit, unelmat, pelot. Räkäisiä nauruja, ongelmia ja suuria tunteita, Palo Alton kulmat ja koulut. High school -opinnoilla on nuorten ajatuksissa kovin vähäinen arvo, koulussa käydään lähinnä kääntymässä, ihailemassa tyttöjä/poikia, pelaamassa ja joskus saamassa turpaan.

Novellit menevät niin vahvasti limittäin, että luin kirjan ehkä ennemmin romaanina kuin erillisinä novelleina. Vauhdikas ja vimmainen tunnelma toistuu tarinoissa ja osaan henkilöistä ehtii tutustua paremmin, kerronta ja tapahtumat poukkoilevat suunnasta ja näkökulmasta toiseen. Palo Altosta muodostuu elävän kuvailun ansiosta ikään kuin yksi henkilöistä, kaikki yhteen kokoava voima.

     Hiivimme etupihalle ja kadulle ja sitten olimme päässeet matkaan. Olimme vapaita ja meillä oli ritsat.
     Kadut olivat tyhjä kulissi. Kaikki päivän säännöt olivat poissa.
     Kortteleita reunustivat harmaat valopylväät, joiden päässä oli soikea lamppu, ja niistä lankesi valkoisenkeltaisia säteitä betoniin. Keskellä säteitä, siinä missä ne osuivat jalkakäytävään, oli kuin nougatia.
     Kuljimme maitomaisen valon läpi varjoihin.
     Pensaat tarkkailivat meitä, ja puut ravistivat lehtiään kuin eläin olisi ravistanut turkkiaan. Tuuli puhalsi raukeina puuskina, kuiskattuina muistutuksina.
     Kuulimme autojen ajavan yksinäisyydessään Oregon Expresswaylla, harmaalla alueella, näkymättömissä.
     Ilma oli pidätettyä hengitystä, ja talojen varjoisat julkisivut olivat nukkuvia koiria.

Vaikka tarinoissa ei välillä tunnu olevan päätä eikä häntää on kirja yllättävän vetävä. Välillä henkilöiden lauseet ovat töksähtelevän lyhyitä, puuduttavaa kännipaatosta ja pilvipöllyistä tajunnanvirtaa, välillä kuvailu on yksityiskohtaisempaa ja vivahteikkaampaa, minäkertoja saattaa nauttia kirjastosta, kuvata kauniisti vanhusten piirteitä ja puhua heistä arvostavasti. Franco on kirjoittanut henkilöhahmoja, joiden eri puolet yllättävät.

Ensivaikutelman perusteella kuvittelin haukkaavani keveän välipalan, mutta kirja sai ihan huomaamatta ajattelemaan vakavia aiheita kuten itsetunto- ja päihdeongelmia sekä nuorten hyväksikäyttöä. Hämmentävä kirja, josta on näin tuoreeltaan vaikea sanoa pidinkö vähän vai paljon. Ehkä katson tähän väliin jonkun Francon tähdittämän elokuvan ja mietin kirjaa sitten uudelleen (eilen tuli Annapolis, harmi kun en huomannut ajoissa!).

Sitaattikunniamaininnan saa:

Piirsin elämää heidän silmiinsä, vaikka monien katse oli jo sammunut.

Kirjabingossa rastitan kohdan Mustavalkoinen.

J. R. Ward: Pimeyden rakastaja

J. R. Ward: Pimeyden rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #1)
Basam Books, 2009
442 sivua
Suomentanut: Marke Ahonen
(Dark Lover, 2005)
Luettu: 13.6.2015
Mistä: kirjastosta

Kiitos Katajalan novellikokoelman minulle iski vastustamaton halu vampyyritarinoiden pariin. Ystäväni suositteli jo ajat sitten minulle J. R. Wardin Black Dagger Brotherhood- eli Mustan tikarin veljeskunta -sarjaa ja se sopi lukunälkääni kuin, no, kulmahampaat vampyyrille. Tuumasta toimeen ja paikalliseen aarreaittaan eli kirjastoon hakemaan sarjan aloitusosa. Olisiko tässä sopiva lääke paikkaamaan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan jättämää kirjallista vampyyrityhjiötä?

Mustan tikarin veljeskunta eli kuusi vampyyrisoturia ja heidän johtajansa Wrath taistelevat lajinsa olemassaolon puolesta lessereitä, sieluttomia vampyyrinmetsästäjäihmisiä vastaan. Darius, yksi sotureista, kertoo Wrathille ihmisen kanssa saamastaan jälkeläisestä ja pyytää häneltä palvelusta, viimeisenä puhdasverisenä vampyyrinä Wrathin pitäisi auttaa Dariuksen puoliveristä tytärtä selviämään mahdollisesta muutosvaiheesta vampyyriksi. Tehtävä ei ole Wrathille mieluinen, mutta kun lesserit tappavat Dariuksen päättää Wrath toteuttaa soturinsa pyynnön ja lähtee tapaamaan naista. Elizabeth "Beth" Randall järkyttyy kun hänen takapihan varjoista ilmestyy tummanpuhuva roteva mies mustassa nahka-asussaan ja aurinkolaseissaan. Beth ei tiedä mitään vampyyriperimästään, hän on astumassa aivan uuteen maailmaan.

     Beth rypisti otsaansa. Ilmassa tuntui kummallinen haju. Jotakin täyteläistä ja mausteista...
     Hän meni verkon luo ja nuuskaisi muutaman kerran. Sisään hengittäessään hän tunsi jännityksen hartioissaan laukeavan.
     Ja sitten hän näki, että Boo oli istuutunut ja kehräsi, kuin toivottaakseen tervetulleesi jonkun tuttavan.
     Mitä hel-
     Hänen unensa mies oli verkon toisella puolella.
     Beth hypähti taaksepäin ja pudotti pesurätin. Hän kuuli etäisesti mehevän läiskähdyksen, kun rätti osui lattiaan.
     Verkko liukui auki. Vaikka hän oli lukinnut sen.
     Ja tuo ihana tuoksu voimistui, kun mies astui sisään hänen kotiinsa.
     Beth joutui paniikin valtaan, mutta huomasi, ettei kyennyt liikkumaan.

Lukeminen oli tyssätä heti alkuunsa kun veljeskunnan seitsemän jäsentä (hei hei Aleksis Kivi ja Jukolan pojat, oletteko siirtyneet nykyaikaan valtavan muutoksen kokeneina?) esitellään nimeltä. Wrath ja Darius nyt vielä menettelevät, mutta kun joukon jatkona ovat Tohrment, Vishous, Rhage, Phury ja Zsadist tulee väkisin mieleen, että onkohan sanaleikeissä menty jo liiallisuuksiin. Niinpä, vampyyrit eivät olleet mitään Tomeja, Dickejä tai Harryja, kuten Bethin poliisituttava Butch tarinassa osuvasti toteaa. Kaikkeen tottuu, myös outoihin vampyyrinimiin. Totuttelua vaati myös kursiivin käyttö erikoistermeissä, ne kuitenkin oli selitetty sanastossa eli eivät olisi vaatineet enää lisäkorostusta. Sanasto kirjan alussa oli ehdottomasti plussaa, en ymmärrä miksi joissain kirjoissa sanasto lisätään kirjan loppuun, josta sitä ei välttämättä tule huomanneeksi kuin vasta kirjan luettuaan.

Tarina vetäisi minut mukaansa heti kun selvisin nimiin liittyvästä alkujärkytyksestä. Wardin vampyyrit eivät istu perinteiseen vampyyrimyyttiin vaan niissä on mukavan erilaisia piirteitä. He esimerkiksi syövät normaalia ruokaa, mutta tarvitsevat ravinnokseen vastakkaisen (vampyyri)sukupuolen verta. He eivät pysty luomaan uusia vampyyrejä puremalla, mutta onnistuvat joskus lisääntymään keskenään ja hopea ei ole heille ongelma, ainakaan Dariuksen hopeisista ruokailuvälineistä päätellen. Edes teatraalinen ja paikoin teennäinen kuvailu ei häirinnyt vaan se lähinnä huvitti, varsinkin testosteronia hönkivän Butchin oi beibi -hönkäilyt saivat minut pyörittelemään silmiäni. Tarina tihkuu erotiikkaa ja seksiä ja se sopii tarinan tyyliin, sekä petipuuhat että taistelut kuvataan tasapuolisen ronskisti. Lähes kaikkiin aloitusosassa esitettyihin hahmoihin pääsi kiinni ja heistä haluaisi tietää lisää, kyllä tässä siis on ehdottomasti havaittavissa koukuttumista. Juuri sopivaa viihdettä nautittavaksi muiden kirjojen välissä ja sopii takuulla hyvin riippumattolukemiseksi kesähelteille. Taidan suunnata huomenna kirjastoon hakemaan seuraavan osan, tuli niitä helteitä tai ei...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tässä hän oli, alastomana kylpytakissa, yksin seuranaan reilusti yli viisisataa kiloa vampyyrejä.

Myös Niina T. ärsyyntyi nimistä. Aletheia ihastui tummanpuhuvaan aikuisten vampyyritarinaan.

Kirjankansibingo jatkuu, rasti ruutuun Nainen.

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella (#16)

Tammi, 2005

175 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five Go to Mystery Moor, 1954, #13)

Luettu: 8.6.2015

Mistä: kirjastosta

Tuli taas nautittua Viisikko-välipala, juuri sopivaa kesälukemista. Vanhempi villasukkalapsi aloitti sarjan paljon minua myöhemmin ja otti jo minut lukutahdissa kiinni. Luen siis nyt kirjoja samaan tahtiin hänen kanssaan, en kai minä nyt voi jälkeenkään jäädä ;) Varsinkaan kun hänen kanssaan on niin mahtava keskustella kirjasta tuoreeltaan lukemisen jälkeen. Onnea on lukevat lapset.

Serkukset ovat loman alussa hajallaan kun Dick ja Leo ovat poikaleirillä ja Anne sekä Pauli Tim-koiransa kanssa ovat majoittuneet ratsastuskoululle. Loma ei suju sopuisissa merkeissä sillä koululla viettää lomaansa myös toinen poikatyttö Henry eli Henrietta. Pian Pauli saa muuta ajateltavaa kun rakkaat serkut saapuvat paikalle, mutta jatkaa silti vielä hetken tuittuiluaan Henryä kohtaan. Majoitustilat alkavat olla täynnä ja viisikko saa idean lähteä telttailemaan läheiselle Kummitusnummelle, jonne on matkannut myös mustalaisjoukko mukanaan heidän tuttavansa Niisku hauskan Vikke-koiransa kanssa. Seikkailusensorit ovat pystyssä välittömästi jo tutustumisretkellä tuolle oudonnimiselle nummelle.

– Jo nimi vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. – Kummajaisnummi, Dick sanoi heidän ratsastaessaan. – Katsokaa nyt, miten tätä riittää kilometrikaupalla, ja piikkihernettä keltaisenaan.

 – Mutta ei tämä minusta erityisen kummalta tunnu, Henry sanoi.

– Jollakin tavalla täällä on kovin hiljaista. Tuntuu ihan kuin kauan, kauan sitten olisi tapahtunut jotakin, ja kuin ilmassa olisi aavistus että se tapahtuu vielä kerran, arveli Anne.

Muistelin tämän olevan yksi suosikkiviisikkojani, mutta mitään sen tarkempaa muistikuvaa minulla ei tarinan juonesta ollut. En lue Viisikoiden takakansia sillä haluan muistaa tarinoista mahdollisimman vähän, joten sen puolesta juoni säilyi yllätyksenä. Kansikuva kuitenkin paljastaa melkoisen paljon eli tarinaan liittyy oleellisesti nummelle ilmestyvä salaperäinen lentokone (1970-luvun valokuvakannessa, jotka ovat mielestäni ne ainoat oikeat viisikkokannet, viisikko kävelee nummella junanraiteita pitkin säkkiä kantaen). Ei tämä "ennakkopaljastus" niin hirveästi lukukokemusta häirinnyt, mutta ehkä vähän kuitenkin. Enemmän minua häiritsi tarinassa olevat kirjoitus- ja huolimattomuusvirheet. Viisikko kuuntelee vanhan sepän tarinointia Bartleista ja mustalaisista. Myöhemmin Bartleista puhuttaessa  nimi on pyörähtänyt Bardeiksi ja sitten puhutaan taas Bartleista. 

Kun sarjaa lukee tiiviihköllä tahdilla tulee joihinkin toistuviin asioihin kiinnitettyä huomiota. Runsaat eväät ovat minulle se mieluisin Viisikoiden tavaramerkki, vähemmän miellyttävä piirre on taas esimerkiksi tyttöjen vähättely. Lisäksi useassa osassa on mustalaiset eli romanit kuvattu korostuneen töykeiksi ja epärehellisiksi. Tässäkin kirjassa löytyy kaikki kolme tekijää, onneksi tytöt kuitenkin osoittavat reippautensa ja mustalaisten joukosta löytyy luotettava ystävä. Kirja on aikansa kuva ja ehkä nykyään kun suvaitsevaisuudesta puhutaan niin paljon pistää tuollainen lokerointi silmään.

Vaikka suurin hohto tarinasta oli jäänyt jonnekin vuosien varrelle viihdyin kuitenkin hyvin kauniissa nummimaisemissa ja hiekkakuopilla, hyvistä eväistä nauttien ja kulkurimerkkejä seuraten. Jännitystäkin oli sopivasti. En yhtään ihmettele, että tämä on ollut yksi suosikkiviisikkojani.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Sehän on kiva, William sanoi iloisesti ja kopisteli portaita alas kuin uskollinen pikku poni.

Myös sheferijmin mielestä tämä on yksi parhaita Viisikkoja.


EDIT 10.6.2015
Viisikko salaperäisellä nummella tuo rastin kirjankansibingon ruutuun Monta henkilöä.