31 joulukuuta 2017

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija



Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
(Väki #1)
Tammi, 2017
387 sivua
Luettu: 26.11.2017
Mistä: kirjastosta


Muistojenlukija osui silmiini sattumalta kirjaston uutuushyllystä. Kiinnostava kansi lintuineen, erikoiselta vaikuttava nimi sekä takakansi vakuuttivat ja päätin tutustua tähän Väki-trilogian aloitusosaan.

     Sinkoiltuaan hetken ilman selkeää päämäärää linnut alkoivat kadota. Jotkut niistä lensivät kohti ikkunaa. Lasi ei pidätellyt niitä, vaan ne lävistivät sen niin kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Seinätkään eivät pysäyttäneet niiden lentoa. Ne yksinkertaisesti  kiisivät läpi pinnasta kuin pinnasta.
     Se johtui tietenkin siitä, etteivät ne olleet oikeita lintuja. Kiuru tiesi sen: hän ei ollut harhainen. Vain hiukan...
     Niin. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä.

16-vuotiaalla Kiurulla on erikoinen kyky, hän näkee ihmisten muistot näiden ympärillä lentävinä lintuina. Eräänä päivänä Kiurun viedessä edellään kulkevalta mieheltä muiston tämä kääntyykin yllättäen Kiurua kohti, selvästi tietäen mitä juuri tapahtui. Kiuru pakenee, mutta seuraavana yönä sama nuori mies on hänen unessa, syyttämässä muistonsa varastamisesta, vaatimassa Kiurua palauttamaan sen, kutsumassa häntä tapaamiseen. Uni ei jätä Kiurua rauhaan ja hän lähtee katsomaan onko hänen univieraansa näyttämässä paikassa ketään... Helsingin Vuosaaresta Kallahdenniemestä löytyy Shangri-La, sekalaisen seurueen valtaama paikka ja uusia ystäviä, unen tummasilmäinen nuori mies Dai, genderqueer Bollywood sekä porukan pomo Nelu. Myöhemmin joukkoon liittyy vielä Kiurun lapsuudenystävä Samuel. Heitä yhdistää kyvyt, mutta ne eivät ole vain kiva ajanviete, jolla viihdyttää kaveriporukkaa vaan myös vaarallinen magneetti, joka houkuttelee luokseen vääränlaisia ihmisiä.

Tartuin kirjaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja hyvä niin. Sain sukeltaa Rouhiaisen luomaan tarinaan, joka vei mukaansa täysillä. Yliluonnolliset kyvyt yhdistettynä suomalaiseen maisemaan ja muukalaisiin oli toimiva sekoitus. Kun mukana on vielä jännitystä ja uhkaa, joka saattaa iskeä yllättävästä suunnasta oli kirjaa vaikea jättää käsistä edes hetkeksi.

Minua häiritsi hieman tarinassa oleva kieliratkaisu. Bollywood puhuu englantia, mutta vain osa hänen repliikeistään on englanniksi, lähinnä erilaiset fraasit kuten deal with it, Dai / Come on, Birdie / fuck you too, Dai-pie, suuri osa Bollywoodin puheesta on kuitenkin kirjoitettu suomeksi. En tiedä olisiko ollut parempi, että kaikki Bollywoodin repliikit olisi käännetty englanniksi, tällaisena ratkaisu tuntui kuitenkin varsinkin aluksi kömpelöltä, mutta siihen tottui. Muuta moitittavaa tarinassa ei juuri ollut.

Muistojenlukija tuntuu tietyiltä osin tutulta, mutta samalla todella tuoreelta ja raikkaalta, kirjassa on myös kiinnostava henkilökattaus. Kiuru on onnistunut päähenkilö, ihan tavallisen oloinen tyttö, joka kipuilee kasvamisen ja tunteiden kanssa, rakastaa kirjoja ja lukemista (sekä ilmeisesti lukee kirjablogeja!) ja kaiken lisäksi hänen kykynsä on varsin kiinnostava. Dai on salaperäisyydessään ja juroudessaan myös kiinnostava, saa nähdä mitä hänestä vielä paljastuu. Pidin myös siitä miten Rouhiainen on linkittänyt henkilöitä ja asioita toisiinsa. Kiurun lintuina ilmenevä kyky yhdistyy hänen isänsä lintututkimuksiin, Kiurun äidin romanisuku puolestaan kytkeytyy Daihin, joka on Romanian romaneja.

Tarinassa on yliluonnollisuuden lisäksi sopivasti nykyajan ilmiöitä ja ongelmia, maahanmuuttajia, talonvaltausta, huumeita, rasismia ja kodittomuutta, mutta rinnalla kulkee myös nuoruuteen liittyvää kipuilua, ihastumisia, riitoja vanhempien kanssa, menetystä, pettymistä, pelkoa ja uusia alkuja. Samoin kuin Kingin Etsivä löytää -romaanissa myös tässä oli paljon lukemisen ja kirjojen ylistystä, kirjarakkautta.

Hän halusi pysähtyä tähän iltaan. Ahmia kaiken alusta loppuun yhdessä yössä niin kuin parhaat kirjat ja viettää sitten lempikohtien kanssa vuoden, monta vuotta.

Muistojenlukija on loistava aloitus trilogialle ja se sopii monen ikäiselle lukijalle. Rouhiainen jättää paljon auki esimerkiksi kykyjen ja Väen, tuon salaperäisen järjestön osalta. Syötti on nielaistu ja odotan seuraavaa osaa innolla. Täytynee pistää myös Rouhiaisen aiempi Susiraja-sarja mieleen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuinka paljon muistoja yhteen ihmiseen saattoi mahtua?
  
Muistojenlukija vaikuttaa pikaisen googlettamisen perusteella herättäneen kovasti positiivista kirjapöhinää. Tässä linkkejä muiden lukukokemuksiin: Carry on reading, Eniten minua kiinnostaa tie, Kaikkia värejä, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Kujerruksia, Luetaanko tämä?, Lukijan roolissa, Mustetta paperilla, Neverendingly, Normandiani, Sivujen välissä, Sivutiellä, Teatterinna, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja.


- - -


Vielä yksi vuonna 2017 luettu kirja jäi odottamaan bloggaustaan (Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa) ja yksi kirja jäi hieman kesken (Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla). Oikein hyvää uutta vuotta blogini lukijoille!

29 joulukuuta 2017

Kiitos HIM



Kävin eilen jättämässä jäähyväiset HIMille, joka on ollut suosikkibändini jo 20 vuotta, heti ensimmäisestä vuonna 1997 julkaistusta Greatest Lovesongs vol. 666 -albumista alkaen. Onneksi bändi toi Helldone-kiertueensa myös Ouluun Terminaali Areenalle ja sain ostettua liput keikalle. Pääsin katsomaan bändiä nyt neljättä ja viimeistä kertaa (ainahan voi toivoa comebackia, mutta en jaksa uskoa, että sitä tapahtuu).

Sävelet, sanat, ääni, karisma, taito, jokainen bändin jäsen yhdessä ja erikseen, kokonaisuus. Miten voimakas valta voi musiikilla olla? Miten paljon muistoja voi mahtua biiseihin? Miten jo ensimmäisistä sävelistä räjähtää kokonainen maailma auki, miten musiikki voi yhtä aikaa sekä viiltää, parantaa ja pakahduttaa?

Loistavia biisejä yksi toisensa jälkeen, uutta ja vanhaa, omaa ja lainattua, kaikki niin rakkaita. Ja Gone With The Sin, kiitos, kiitos kiitos!

Onneksi musiikki jää, vaikka bändi lopettaa.

Pala sydäntäni on särkynyt.

Oh how hard it's to let go, oh so hard to let go...
(HIM: Your Sweet Six Six Six)


Kiitos HIM!


23 joulukuuta 2017

Joulun lukuvinkit


 
Päätin tänä vuonna yhdistää hyvän joulun toivotukset ja lukuvinkit. Kaivoin kirjahyllyjen kätköistä muutaman kirjan, joiden parissa voisi viettää nautinnollisia lukuhetkiä. Olkaa hyvä!


Novellinälkään, outouksien ystävälle:

Klassikko vierailta mailta:
Yashar Kemal: Haukkani Memed

Musiikkia ja mustaa huumoria tien päältä:

Taianomainen tarina tyhjyydestä:

Suklaan ystävälle:

Pitkän matkan alku:
Stephen King: Revolverimies - Musta torni I

(Sisarus)rakkaudesta ja ystävyydestä:

Unia ja lumihiutaleita:


Oikein rauhallista ja hyvää joulua kaikille! Toivottavasti jouluna löytyy aikaa käpertyä sohvan nurkkaan herkkujen ja hyvän kirjan kanssa!


11 joulukuuta 2017

Stephen King: Etsivä löytää



Stephen King: Etsivä löytää
(Bill Hodges #2)
Tammi, 2017
389 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Finders Keepers, 2015)
Luettu: 20.11.2017
Mistä: lahja


Ah, vihdoinkin King-lukuprojektini on edennyt siihen pisteeseen, että saan lukea suosikkikirjailijani tuotantoa tuoreeltaan, samana vuonna kuin suomennos on ilmestynyt. En malttanut odottaa kovin kauaa Mersumiehen jälkeen kun oli palattava Bill Hodgesin pariin.

Iäkkään John Rothsteinin makuuhuoneeseen tunkeutuu kesken unien kolme miestä. Tapahtumat etenevät ryöstöstä murhaksi ja saaliikseen kolmikko saa rahaa sekä ison kasan täyteen kirjoitettuja muistivihkoja. Nämä vihkot ovat Morris Bellamyn, yhden rosvokolmikon jäsenen pääpotti, eikä hän malttaisi odottaa päästäkseen aarteeseensa käsiksi sillä niissä pitäisi olla jatkoa Rothsteinin aikoinaan kirjoittamalle Jimmy Gold -trilogialle. Odottavan aika on pitkä ja Bellamyn tapauksessa vielä ennakoitua pitempi... Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin 13-vuotias Peter "Pete" Saubers menee läheisen puron varteen pakoon vanhempiensa riitelyä raha-asioista. Pete huomaa kallellaan olevan puun juurten välistä pilkottavan onkalon ja löytää sieltä vanhan laatikon. Peten käsissä on ratkaisu perheen ongelmaan, mutta lopulta hän koettelee onnea yhden kerran liikaa ja joutuu pahoihin vaikeuksiin.

     Pete toivoo, ettei olisi ikinä nähnyt sitä kirottua kirstua.
     Hän ajattelee: Mutta minä yritin vain auttaa. Piru vieköön, en minä muuta yrittänyt! 

Onko City Centerin murhenäytelmä vielä tuoreessa muistissa? Vaikka se olisi päässyt unohtumaan kuljettaa King uudelleen tuon hirveän joukkomurhan läpi, lukija saa kokea Mersumiehen eli Brady Hartsfieldin kylvämän tuhon uudelleen, tällä kertaa erin henkilön, Pete Saubersin isän Tomin silmin. Myös tarinan konna on eri, vaikka Mersumieheenkin törmätään uudelleen. Kirjassa leikitellään ajatuksella mitä tekisit jos suosikkikirjasi loppuisi ihan väärällä tavalla? Normaali lukija suree aikansa ja päästää irti, mutta ei Morris Bellamy. Ei suinkaan. Morris Bellamy on kuin nykyaikaan päivitetty Annie Wilkes, Kingin Piina-romaanista tuttu Paul Sheldonin ykkösfani. Psykopaatti, joka on valmis mihin vain korjatakseen kirjailijan tekemän vääryyden. Bellamyllä on pitkään kehittynyt pakkomielle suosikkisarjaansa ja sen hahmoon Jimmy Goldiin ja pakkomielle johtaa järjettömiin tekoihin.

Mikään ei ollut mennyt niin kuin olisi pitänyt, ei mikään. Ihan kuin pahansuopa kohtalo olisi iskenyt kiilan hänen ja vihkojen väliin, kuten oli iskenyt Romeon ja Julian väliin. Vertaus tuntui sekä naurettavalta että osuvalta. Olihan hän rakastaja. Hiton Rothstein oli antanut hänelle rukkaset kirjoittamalla romaanin Juoksija hidastaa, mutta se ei muuttanut asiaa miksikään.
     Hänen rakkautensa oli sammumatonta.

Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa, se alkaa 1970-luvun lopulta ja huipentuu 2010-luvulla, jolloin kolmikon Bellamy-Saubers-Hodges on aika kohdata. King tekee perusteellista pohjatyötä, hän ei pilaa tarinaa hätiköimällä ja siksi sekä Bellamyyn että Pete Saubersiin perheineen ehtii tutustua hyvin ennen kuin King päästää Bill Hodgesin, Hollyn ja Jeromen irti. Tarina rullaa jouhevasti lähes koko ajan, mutta ehkä King rönsyilee hieman kertoessaan Hodgesin ratkaisemasta James Belsonin tapauksesta. Sen mukanaololle ei löytynyt syytä myöhemmässä vaiheessakaan. King harhautuu harvoin aiheesta syyttä suotta, joten ehkä Belsoniin palataan vielä trilogian päätösosassa...

Etsivä löytää oli pakko ahmia vauhdilla, mutta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin Mersumies. Jännitys ei yltänyt samoihin sfääreihin aloitusosan kanssa, mutta kyllä tässäkin oli omat kauhun hetkensä. Juoni kulkee ja kasvaa loppuun asti, pidin myös tarinan lomaan ripotellusta kirja- ja lukurakkauden ylistyksestä sekä ykkösfani-idean uudelleenkäytöstä, se ei tuntunut yhtään vanhan lämmittelyltä. Hodges tuntuu menettäneen Mersumiehen jälkeen pahimmat särmänsä, mutta kyllä hänessä on potkua edelleen. Varsinkin hänen vierailunsa Brady Hartsfieldin luona sairaalassa lupailevat hyvää ja ehkä yliluonnollisempaa jatkoa.

Ilkka Rekiaro on tehnyt suomentaessaan jälleen taitavaa, paikoitellen myös hauskaa sekä hämmennystä herättävää työtä. Suomennoksen erikoisuuksina jäi tällä kertaa mieleen seuraavat sanavalinnat: rouva käänsi päätään niin että helluvaiset lotkuivat (heiluukohan tässä joku löysä kaulanahka vai mikä lie), kilikalikeikka (tässä puhutaan siis Rothsteinin ryöstöstä) sekä vihapallo viimein poksahtaa (eli menee hermot). Mahtavaa, vähän erikoista sanailottelua!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Juuri se romaaneissa hienoa onkin, ympyrän sulkeutuminen. Se miten kaikki saavuttaa lopussa tasapainon.

 Sekä vähän mietittävää:

Mitä tekisit, jos löytäisit aarteen?

04 joulukuuta 2017

Stephanie Garber: Caraval sekä marraskuun lukuhaasteesta



Stephanie Garber: Caraval
WSOY, 2017
359 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Caraval, 2017)
Luettu: 13.11.2017
Mistä: oma ostos


Upeisiin kansiin kääritty Stephanie Garberin Caraval suorastaan huusi minua kirjakaupassa ja ostin sen omakseni. Aavistelin, että tässä voisi olla haastaja Erin Morgensternin Yösirkukselle.

Vuosi toisensa jälkeen Scarlett Dragna on kirjoittanut mestari Legendille, pyytänyt häntä tuomaan taianomaisen Caraval-esityksensä Scarlettin kotisaarelle Trisdalle, tulemaan esiintymään Scarlettin sisaren Donatellan syntymäpäivän kunniaksi. Yhtä monta kertaa mestari Legend on vaiennut kutsun kuoliaaksi, jättänyt vastaamatta. Kunnes viimein, Scarlettin häiden kynnyksellä, Legend lähettää kutsun saapua poikkeukselliseen, vain kutsuvieraille järjestettyyn esitykseen Caravaliin.

     Mikään, mitä olet Caravalista kuullut, ei vedä vertoja todellisuudelle. Se ei ole vain  peli tai esitys. Sen lähemmäs taikuutta ei tässä maailmassa pääse. Isoäidin sanat kaikuivat Scarlettin päässä, kun hän katsoi pääsylippuja. Caraval-tarinat, joita hän oli rakastanut lapsena, eivät olleet koskaan tuntuneet niin todellisilta kuin tällä hetkellä. Voimakkaat tunteet välähtelivät aina väreinä Scarlettin mielessä, ja nyt hänen sisällään leimahti kullankeltainen kaipuu. Hetkeksi hän antautui kuvittelemaan matkaa Legendin yksityiselle saarelle, pelin pelaamista, toivomuksen voittamista. Vapautta. Valintoja Ihmeitä Taikuutta.
     Kaunis, järjetön haave. 

Vastakkain asettuu tyttöjä rautaisella otteella hallitsevan ja julman kuvernööri-isän Scarlettin ja ventovieraan kreivin välille järjestämä avioliitto sekä vuosikausien unelma nähdä Caravalin esitys. Ratkaisu tehdään lopulta Scarlettin puolesta ja hän on pian samassa veneessä Julian-nimisen merimiehen kanssa matkalla Caravaliin, mutta edessä ei olekaan iloa ja riemua tihkuva esitys vaan peli, jonka panoksena on hänen sisarensa.

Garber koukuttaa tarinaan heti alussa nuoren Scarlettin mestari Legendille kirjoittamien kirjeiden kautta. Ne ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta jo muutamien rivien pituisista kirjeistä aistii nuoren Scarlettin palon nähdä Caravalin esitys, palon, joka on peitetty sisaren toiveeksi, mutta on yhtä lailla Scarlettin oma, lapsesta asti kuultujen tarinoiden pohjalta kasvanut haave. Kun Dragnan perheen tynnyrivarastosta siirrytään öisen rannan ja meren kautta Caravalin saarelle  on sivuja käännettävä kiihtyvällä vauhdilla.

     Tyttö karaisi kurkkuaan ja kiihdytti polkemisvahtiaan. "Tervetuloa, tervetuloa Caravaliin! Maiden ja merten mahtavimpaan esitykseen. Sisällä koette enemmän ihmeitä kuin seimmat ihmiset koko elinaikanaan. Saatte juoda taikuutta pikarista ja ostaa unia pullossa. Mutta ennen kuin astutte maailmaamme, painakaa mieleenne, että kaikki on vain peliä. Se, mitä näiden porttien takana tapahtuu, voi olla pelottavaa tai kiihottavaa, mutta älkää menkö lankaan. Me yritämme vakuuttaa teille, että pelimme on totta, mutta se on pelkkä esitys. Lumemaailma. Siispä, vaikka haluamme lumota teidät, älkää antako lumon viedä teitä mennessään. Toteutunut unelma voi olla kaunis, mutta se voi myös muuttua painajaiseksi, josta on mahdoton herätä."

Caraval paikkana muistuttaa Yösirkuksen Le Cirque des rêvesin lisäksi Liisa ihmemaassa -tarinan  ihmemaata. Kaikki on vähän vinksallaan, mikään ei ole sitä miltä ensinäkemältä kuvittelisi ja on vaikea tietää keneen luottaa. Ja kaiken yllä leijuu pelko sisaren menettämisestä. Miksi Legend on ottanut Dragnan sisaret silmätikuikseen ja onko kaikki sittenkin vain leikkiä, jonka voi kevein mielin unohtaa pelin päätyttyä?

Peli vei minut mukanaan, mutta olisin silti halunnut pitää tarinasta vielä enemmän, nähdä ja tuntea taian syvemmin. En ihan koko aikaa tavoittanut sitä tunnetta, jota Garber takuulla on tarinaansa hakenut, mutta nautin silti lukemisesta kovasti. Caraval tuntui Yösirkuksen varjolta, mutta varjo on vahva ja hyvä. Loppu piti sisällään paitsi hieman liikaa siirappia myös ripauksen salaisuutta, joka lupaa jatkoa, sitä onkin luvassa ja aion takuulla lukea tarinan loppuun asti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän tiesi, millaista on rakastaa toista vääjäämättömästi, hinnalla millä hyvänsä.

- - -


Osallistuin neljännen kerran Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen, jossa oli tavoitteena lukea marraskuussa joka päivä vähintään 30 sivua kirjallisuutta. Haaste sujui hyvin paria päivää lukuun ottamatta, yhtenä iltana väsymys oli viedä voiton ja luin väkisin silmät puoliummessa (ja käytännössä luin illalla lukemani seuraavana päivänä uudestaan kun en muistanut tarinasta juuri mitään) ja yhtenä päivänä en ehtinyt lukea kuin vajaat 10 sivua. Myös sellainen harvinainen tilanne tuli haasteen kohdalla vastaan, että oli pakko jättää kirja kesken, en millään päässyt aloittamani kirjan imuun vaan lukeminen oli pakkopullaa, vaihdoin sitten toiseen kirjaan ja jo alkoi lukeminen maistua! Luin haasteeseen neljä kokonaista kirjaa, yhden aloitin ja jätin kesken ja viimeisintä ehdin aloittaa vajaan 90 sivun verran:

Beth Lewis: Suden tie, 410 sivua
Stephanie Garber: Caraval, 359 sivua
Stephen King: Etsivä löytää, 389 sivua
Elina Rouhiainen: Muistojen lukija, 387 sivua
Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen, 33 sivua
Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla, 87 sivua
Yhteensä 1665 sivua.