Clare Mackintosh: Minä näen sinut

 

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Gummerus, 219

413 sivua

Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière

(I See You, 2016)

Luettu: 12.10.2019

Mistä: oma ostos

Ostin tämän viime kesänä lentokentältä miehelleni lomalukemiseksi oikeastaan siitä syystä, että nimeen liittyy yksi perheemme sisäpiirivitsi. Edellinen Mackintosh-lukukokemus Annoin sinun mennä jätti ristiriitaisen jälkimaun, mutta päätin antaa kirjailijattarelle uuden tilaisuuden ja luin itsekin tämän.

Zoe Walker matkustaa lähijunalla töihin niin kuin joka arkiaamu. Sama aika, sama reitti, usein jopa sama paikka metrossa. Lehteä lukiessaan hänen silmiinsä osuu kuvallinen seuralaisilmoitus. Nainen valokuvassa näyttää olevan Zoe itse. Hetken aikaa Zoe uskottelee itselleen kuvitelleensa kaiken, mutta kun hän löytää toisen vastaavan ilmoituksen ja huomaa kuvan naisen joutuneen rikoksen uhriksi alkaa epäilys ja pelko nostaa uudelleen päätään. Oliko Zoen kuva sittenkin lehdessä? Onko hän vaarassa?

Luin kirjaa junamatkalla ja vaikka kyseessä ei ollutkaan lähijuna se toi lukemiseen oman mukavan lisäjännitteen. Valitettavasti muuta jännitystä tarina ei oikein tarjonnut. Tunnelma jäi laimeaksi, henkilöt etäisiksi eikä tarina imaissut mukaansa. Kaksi kirjan naiskertojaa, Zoe ja Kelly kuulostivat välillä samanlaisilta, sillä erotuksella, että heistä vain Zoe on minäkertoja.

Kirjan värikkäästä kannesta sekä nimestä sen sijaan pidin, samoin kuin tarinan ideasta. Se saa pohtimaan omia tapoja ja rutiineja. Ehkä valitsenkin huomenna eri reitin töihin...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Me kaikki olemme tapojemme orjia.

Helmet-lukuhaaste 2019: 31. Kirjassa kuljetaan metrolla

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Gummeruksen äänikirja, 2017

Kesto 13 h 43 min

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière

(I Let You Go, 2014)

Kuunnteltu: 20.9.2018

Mistä: ilmaiskappale (Elisa Kirja)

Olen kuunnellut tänä vuonna useita äänikirjoja cd-levyltä, nyt siirryin välillä puhelimella kuunteluun ja Elisa Kirjan äänikirjatarjonnan puoleen. Toimii näinkin. Annoin sinun mennä on taas niitä kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen blogiarvioista. Varoitan, että jos kirja kiinnostaa suosittelen, että jätät tämän tekstin lukematta ja tartut suoraan kirjaan. Mitä vähemmän kirjasta tietää sitä paremmat mahdollisuudet siitä on pitää. Kirjasta on vaikea kirjoittaa niin, että en tule paljastaneeksi liikoja ja jos kerron juonesta liikaa on kirjaa turha(uttava)a lukea.

     "Otetaan kisa, äiti!" Poika on aina liikkeellä, täynnä energiaa heräämisestä aina siihen saakka, kun hänen päänsä illalla painuu tyynylle. Hyppii ja juoksee koko ajan.
     "Tule nyt!"
     Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Nainen tunee tyhjän tilan rinnallaan, kun poika juoksee kotia kohti odottaen eteisen lämpöä ja ulkovalon loistetta.
     Maitoa, keksi, kaksikymmentä minuuttia televisiota, kalapuikkoja iltaruoaksi. Heille on muodostunut oma rutiininsa jo ennen ensimmäisen lukukauden puoliväliä.

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä.

Bristolissa, Fishpondsin kaupunginosassa tapahtuu auto-onnettomuus, jossa 5-vuotias poika kuolee. Kuljettaja pakenee paikalta ja rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen alkaa tutkia tapausta. Se vain on vaikeaa sillä johtolangat tuntuvat puuttuvan täysin, auton merkistä, mallista tai edes väristä ei ole havaintoja, sillä äiti on täysin shokissa. Jenna Grayn elämä ja työ murskaantuvat palasiksi, hän repäisee itsensä irti entisestä, pakenee Walesin rannikolle syrjäiseen pikkukylään Penfachiin, yrittää jättää taakseen kipeät muistot onnettomuudesta, kaikesta, ja aloittaa uuden elämän, mutta se on vaikeaa. Mitä tuona marraskuisena iltana - ja sitä ennen - oikein tapahtui?

Kun lukupäätös oli jo tehty en (taaskaan) lukenut edes takakantta. Alussa meni pitkän aikaa pohtiessa onko tämä dekkari ollenkaan ja eihän se ole, vaikka poliisit astuvatkin kuvioon heti alussa. Jos olisin lukenut takakannen olisi selvinnyt, että kyseessä on psykologinen trilleri. Samalla olisi myös selvinnyt, että luvassa on juonen osalta jotain ennennäkemätöntä ja ihmeellisintä ikinä. Oikeastaan takakannen lukematta jättäminen kannatti, suhtauduin tarinaan avoimin mielin enkä tiennyt odottaa takakannessa hehkutettua käännettä.

Kirjan kuuntelu oli melkoista vuoristorataa. Ensimmäisen osan ajan minua ärsytti Jenna Gray, kaikki se epävarmuus, arkuus, salaperäisyys ja tietynlainen naiivius. Toisessa osassa minua vihastutti ja inhotti muuan Ian Petersen, joka tihkuu sen luokan kylmyyttä ja narsismia, että puistattaa. Myös rikoskomisario Ray Stevensin perhe-elämä ja -ongelmat ihmetyttävät, niiden käsittely vaikuttaa irralliselta muuhun tarinaan nähden, kuin extratäytteeltä, joka on liikaa ja josta tulee ähky. Nautin Walesin rannikon maisemasta, joka muistuttaa Suomen syksyä, sateen, tuulen tuiverruksen ja rantaan lyövät aallot tuntee elävästi. Sitten se käänne. Käänne! Onhan se varsin onnistunut kiepsautus, hyvin keksitty harhautus, mutta minulle tulee huijattu olo, ratkaisu tuntuu halvalta. Siinä vaiheessa kun viimeinenkin salaisuuden verho revitään alas painutaan jo epäuskottavuuden puolelle, liika on liikaa sattuman ja suunnitelman leikittelylläkin.

Jos kirjaa mitataan pelkästään tunnereaktioiden tasolla niin silloin Annoin sinun mennä on hyvä kirja, se herättää tunteita ja on koukuttava. On kuitenkin harmi, että tarinasta jää pikkuisen nihkeä ja epätasainen olo. Se on käänte(id)en osalta liian hiottu ja laskelmoitu, mutta muuten tarina jää esimerkiksi ihmissuhteiden kehittelyn osalta kovin ohueksi. Poikkeuksena tähän on Ianin osuus, siinä tunnelma ja jännite on niin paksua, että kurkkua kuristaa. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn pistää itsensä peliin ja tuo arvokkaan lisän kuuntelukokemukseen.

On lopulta vaikea sanoa minkä verran kirjasta pidin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mutta sinä", hän pitää aivan lyhyen tauon, "minusta sinun pitää muistaa. Sinun pitää muistaa, että hän oli olemassa. Että hänellä oli äiti. Ja että äidin sydän on murtunut."

Helmet lukuhaaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (liikennepako sekä parisuhdeväkivalta).