Gillian Phillip: Sudenmyrkky

Gillian Philip: Sudenmyrkky

(Kapinaenkelit #3)

Alligaattori, 2017

   408 sivua

Suomentanut: Jussi Hirvi

(Wolfsbane, 2012)

Luettu: 23.2.2019

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Ai että odottavan aika on pitkä, varsinkin jos ei ole pitänyt silmiään tarkasti auki ja kirjan julkaisu on mennyt ihan ohi... Nyt viimein pääsin jatkamaan kapinaenkeleiden parissa. Ensin piti kuitenkin ottaa pieni kertauskurssi selaamalla aiemmat osat, Tulimieli ja Verikivi.

Nuori Rory yrittää näyttää hyvältä ja arvolliselta sitheltä isänsä silmissä ja samaan aikaan hänen on pidettävä yllä oman kansansa toivoa, onhan hän ennustusten lupaama Verikivi, ihmisten ja sithejen maailmat toisistaan erottavan Hunnun pelastaja. Välillä taakka kasvaa liian raskaaksi ja Roryn on päästävä tuulettumaan. Onneksi Huntu taipuu hänen käsissään ja tarjoaa pakopaikan toiselta puolelta, ihmisten maailmasta. Yhdellä näistä karkuretkistä Rory tapaa nuoren, kaltoin kohdellun Hannahin, jonka hän ottaa mukaansa Hunnun toiselle puolen. Vaikka Hannah pääsee pakoon kasvatti-isänsä ahdistelua ei elo sithejen maailmassa ole sen auvoisempaa. Kuningatar Kate NicNivenin juonittelut käyvät ovelammiksi ja ulottuvat koko ajan lähemmäs, sota kuningattaren ja Seth MacGregorin klaanien välillä käy yhä raaemmaksi, aika on käymässä vähiin.

      "Iolaire." Epäröin taas. "Olen pahoillani. Kaiken tämän tappamisen vuoksi.  Omasta osuudestani."
     "Rory, olemme sodassa." Iolaire hymyili minulle lempeästi. "Ja tapoimme toisiamme jo vuosisatoja sitten, ennen kuin sinua olikaan. Se on osa ihmisluontoa."
     "En edes tiedä, kuinka sen pirun Hunnun voisi korjata. Vähän kuin minun odotettaisiin luovan joku upea kuvakudos, enkä hallitse edes ristipistoa."
     "Voi Rory. Et voi muuta kuin elää ja tehdä parhaasi, ihan kuin me muutkin."

Kapinaenkelit olisi ehdottomasti parhaimmillaan peräkkäin luettuna. Siitä huolimatta, että pikaluin edelliset osat ennen Sudenmyrkkyyn tarttumista tuntui, että osa henkilöistä ja aiemmista tapahtumista ehti silti unohtua. En edelleenkään ole ihan kartalla esimerkiksi selkyreistä, ovatko he vihollisia vai jonkinlaisia apureita kuljettamaan sithejä tuonpuoleiseen? Entä sitten aika? Se kulkee eri tahtiin eri puolilla Huntua, kieppuu ja kiihdyttää. Ja sitten vielä salaperäinen Huntu, joka on vähän kuin aika, molemmat saattavat karata käsistä jos et ole tarkkana (ja jos et satu olemaan Rory, jolla on taito käsitellä Huntua ja joka pitää sitä hetkittäin vähän kuin leikkikalunaan). Pidän siitä miten aika on kuvattu ja liitetty tarinaan, välillä ollaan hyvin tiiviisti tässä hetkessä ja välillä ympäristö on jotenkin ajaton, irrallaan aikajanalta. Myös henkilöt ovat omalla tavallaan iättömiä, teinit tuntuvat aikuisilta ja monta sataa vuotta vanhat sithet taas teineiltä tai nuorilta aikuisilta. Ja entä vesihevoset sitten, siinä vasta ärhäköitä ja kiinnostavia otuksia!

Tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta, joka puolella tapahtuu koko ajan ja lukija saa olla tarkkana kenen kengissä kulloinkin kuljetaan. Vauhdista huolimatta tarinassa ei ole ryntäilyn makua vaan juoni kulkee hallitusti henkilöstä, tapahtumasta ja maailmasta toiseen. Muutamissa paikoissa pistetään mutkat suoriksi eikä liiemmin pohjusteta ja lämmitellä ennen juonenkäännettä. Esimerkiksi Sethin ja Finnin välinen asetelma muuttuu hetkessä ihan toiseksi. Lopussa tulee yllättäen hieman hitaampi vaihe, mutta sitten taas vauhti kasvaa ja päättyy koukkuun, lupaukseen uudesta, takuulla vauhdikkaasta jatkosta.

Oli todella vaikea laskea Sudenmyrkkyä käsistä, olisi tehnyt mieli ahmaista se yhdellä istumalla loppuun ja toisaalta lopun lähestyessä olisi tehnyt mieli hidastella. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Sarjaan on ilmestynyt englanniksi neljäs osa, jonka suomennosta odotan innolla!

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Et ole velkaa kuolleille, Finn. Jos olisimme, elämämme ei ikinä olisi omissa käsissämme."

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 25. Kirja, jonka nimessä on vain yksi sana

Helmet-lukuhaaste 2019: 37. Pienkustantamon julkaisu

Gillian Philip: Verikivi

Gillian Philip: Verikivi

(Kapinaenkelit #2)

Alligaattori, 2014

376 sivua

suomentanut: Jussi Hirvi

(Bloodstone, 2011)

Luettu: 29.12.2014

Mistä: tarjottu arvostelukappale

Gillian Philipin Kapinaenkelit-sarjan aloittanut Tulimieli osoittautui ehdottomasti yhdeksi lukukesäni positiivisista yllättäjistä. Onneksi seuraavan osan suomennosta ei tarvinnut odottaa kauaa vaan pääsin pian uudestaan Sethin ja Conalin matkaan. Kieltämättä veljeksiä ehti jo tulla vähän ikävä. Koska kyseessä on sarjan toinen osa saattaa arvio sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia, lukeminen siis omalla vastuulla.

     On mahdotonta vastustaa johonkin kuulumisen tunnetta. Se elää muistona luissa, se imeytyy ytimiin. Sitä vastaan voi taistella niin kauan kuin haluaa - ja jumalat tietävät, että taistelinkin, ja paljon kauemminkin kuin olisin halunnut - mutta sitä ei voi voittaa. Voi vain pitää kasvonsa vedenpinnan yläpuolella, voi yrittää hengittää, vaikka paikkaan kuulumisen tunne vetää hiuksista kohti pohjaa.
     Olin alkanut jo hukkua. Tiesin sen nyt. 

Kuningatar Kate on karkottanut Sethin ja Conalin sithejen maailmasta ihmisten maailmaan etsimään Verikiveä, ennustuksessa mainittua talismaania. Ennustuksen mukaan Verikiven avulla voi pelastaa Hunnun, joka erottaa keijujen ja ihmisten maailmat toisistaan, mutta Katen tavoitteena on Hunnun lopullinen hajottaminen, maailmojen yhdistäminen ja ihmisten alistaminen valtaansa. Veljekset ovat jatkaneet etsintää satojen vuosien ajan, poistuen hetkittäin omaan maailmaansa helpottaakseen koti-ikäväänsä, mutta yhdellä käynnillä on kohtalokkaat seuraukset. Aika on käymässä vähiin ja 2000-luvulla Huntu repeilee jo liitoksissaan. Täyskuolevaisten on vaikea huomata sithejä, mutta yllättäen nuori varas Jed kiinnittää huomionsa Finniin, Conalin sisaren Stellan ja Aonghasin tyttäreen. Nuoret ystävystyvät ja Finn esittelee pojan myös perheelleen, Jed ei kuitenkaan tunnu muistavan Sethiä, vaikka he ovat tavanneet aiemminkin. Jed on tottunut huolehtimaan pikkuveljestään Rorysta, mutta hänellä ei ole aavistustakaan kuinka pitkälle joutuu menemään suojellakseen veljeään.

Kun Tulimieli tempaisi alusta asti tiiviisti mukaansa oli Verikiven alku (oikeastaan puoliväliin saakka) jotenkin tahmea, tarina tempoilee ja poukkoilee moneen suuntaan ja tapahtumista oli vaikea saada kiinni. Kerrontaa kuljetetaan Sethin lisäksi Finnin ja Jedin näkökulmasta, mutta ratkaisu ei tunnu kovin toimivalta. Seth on edelleen vahva kertoja, joka vie tarinaa sujuvasti eteenpäin kun taas Finnin ja Jedin mukaan nimetyt luvut ovat sekavampia. Finnin ja Jedin persoonat pääsevät kuitenkin hiljalleen esille ja samalla heidän osuutensa toimivat paremmin.

Verikiven juoni on siis runsas ja osa yksittäisistä tapahtumista jää väistämättä ohuemmiksi. Esimerkiksi Leonoran rooli tapahtumien kulussa on merkittävä, mutta hänen tekemänsä valinnan perustelut ja asian käsitteleminen ohitetaan lähes kokonaan. Irralliseksi jäävät myös yhdessä kohtauksessa vilahtavat selkyrit, viholliset, joiden ulkonäkö kuvataan lyhyesti, mutta joiden taustoja ei selitetä samaan tapaan kuin lammyrien taustat Tulimielessä.

Puolivälissä tarina selkiytyy, syyt ja seuraukset alkavat näkyä. Kirja imaisee viimein mukaansa, jos ei yhtä vahvasti niin ainakin lähes samalla teholla kuin Tulimieli. En enää kiinnitä huomiotani pieniin juonenmutkien oikaisuihin tai ristiriitaisuuksiin, ne tuntuvat sivuseikoilta kun tapahtumat vyöryvät päälle. Philip kieputtaa juonta mukavasti ja tarjoilee väliin sellaisia ratkaisuja, joita ainakaan minä en osannut odottaa tai pelätä. Philip ei kohtele henkilöhahmojaan silkkihansikkain. Pidän kovasti tällaisista (nuorten) kirjoista, joissa tehdään koviakin ratkaisuja eikä mennä siitä missä aita on matalin tai missä on ruusunpunaisin loppuratkaisu. Kirja osoittautui paljon paremmaksi kuin alusta aavistelin. Tekisi oikeastaan mieli lukea kirja uudelleen kun loppuratkaisu on selvillä. Seuraavaa osaa odotellessa!


Sitaattikunniamaininnan saa (ajankohtaan sopiva):

Raketit räjähtelivät yötaivaalla kuin miljoona ilmaan heitettyä jalokiveä, kuin kipinäkukat, jotka hetkeksi levittäytyivät yön mustalle tyynylle.

Gillian Philip: Tulimieli

Gillian Philip: Tulimieli
(Kapinaenkelit #1)

Alligaattori, 2014

320 sivua

Suomentanut: Jussi Hirvi

(Firebrand, 2010)

Luettu: 16.7.2014

Mistä: tarjottu arvostelukappale

Gillian Philipin Kapinaenkelit-sarjan aloitusosa olisi todennäköisesti mennyt minulta ohi ilman kirjan suomentajaa Jussi Hirveä, joka vinkkasi kirjasta ja tarjosi sitä luettavakseni. Jos lukutoukka-bloggari ei itse löydä luettavaa, joku muu tekee sen hänen puolestaan :) Tarjous tuli sikäli sopivaan saumaan sillä Charlaine Harrisin Sookie-sarjan luettuani lukujärjestyksessäni oli fantasiasarjan mentävä aukko.

Aikoja sitten ihmiset ja sithe-klaani, eräänlainen keijukansa, elivät rinnakkain samassa maailmassa, kunnes sithejen esiäidit loivat taikavoimillaan Hunnun erottamaan heidän maailmansa ihmisten maailmasta. Sen jälkeen ihmiset ja sithet ovat eläneet erillään. Seth MacCregorin äiti Lilith hylkää äpäräpoikansa ja lähettää hänet pois kuningatar Kate McNivenin maanalaisesta luolastosta pojan isän Griogairin maanpäälliseen linnoitukseen. Seth kulkee omia yksinäisiä polkujaan kunnes tutustuu velipuoleensa Conaliin ja ystävystyy hänen kanssaan. Sithekansan rivit repeilevät, levottomuudet lisääntyvät ja kun Conal asettuu vastustamaan kuningatarta karkottaa tämä Conalin Hunnun taakse ihmisten maailmaan. Seth ei jätä veljeään pulaan vaan lähtee mukaan täyskuolevaisten maailmaan noitavainojen aikaiseen Skotlantiin.

Taas kerran ajattelin kaipauksella vesiporttia kosteanvirheän metsän keskellä, sitä jonka läpi olimme tulleet tänne tuonpuoleiseen. Se oli niin lähellä, hevosella ehkä vain yhden päivän nopean ratsastuksen päässä.
     En halunnut olla täällä, mutta Conalia en jättäisi. Täyskuolevaiset olivat kaikkea sitä, mistä Eorna oli minua varoittanut: kirpunsyömiä, sairastelevia, pappien sortamia. En päästänyt heistä yhtäkään lähemmäs kuin mihin ojennettu miekkani ylsi. He elivät pimeydessä ja kurjuudessa, ja jos olivat rikkaita, elivät vain komeammassa kurjuudessa. Peseytyminen? Luulisi etteivät he olisi kuulleetkaan vedestä, paitsi kurjan alkoholijuomansa ainesosana, ja sitä he joivat aina liikaa. Näytti siltä etteivät he osanneet yhdistää likaa, jonka keskellä elivät, siihen likaan ja tuskaan, jonka keskellä niin kovin usein kuolivat. Ei ihme että he olivat täyskuolevaisia.

Minua hieman mietitytti kannattaako Tulimieli aloittaa heti suosikkini Kingin jälkeen, mutta pelko oli turha. Tulimieli osoittautui heti alusta alkaen melkoiseksi pageturneriksi. Kirja alkaa rytinällä tarinan keskeltä eräänlaisella ennakkokurkistuksella kun Sethin veljeä Conalia ja erästä ihmisnaista ollaan viemässä roviolle poltettaviksi noitina ja Sethin tehtävänä on tappaa heidät varsijousellaan ennen liekkien tuomaa tuskaa (en koe tekeväni juonipaljastusta, sillä asetelma paljastuu ensisivuilta). Yhtäkkiä kerronta palaa ajassa taaksepäin hetkeen jolloin Seth muuttaa isänsä linnoitukseen, josta edetään taas alun kohtaukseen ja siitä eteenpäin. Täytyy sanoa, että Philip onnistui aloituksellaan koukuttamaan minut tarinaansa hyvin vahvasti eikä ote juurikaan löystynyt matkan aikana.

Kirja on nuortenkirja, mutta sopii ihan hyvin myös aikuislukijalle. Joitain pieniä juonellisia mutkien oikaisuja, ristiriitaisuuksia tai helppoja ratkaisuja osui silmiini, mutta ne eivät vähentäneet tarinasta nauttimista, ei myöskään kerronnassa lukujen väleissä paikoitellen tapahtuvat lyhyet ajalliset hyppäykset. Sen sijaan Sethin myöhempiin vaiheisiin liittyvät muistelut tai viittaukset vaikuttivat sekavilta ja saivat välillä Sethin tuntumaan nuoren miehen sijasta vanhukselta. Muuten pidin Sethistä niin minäkertojana kuin hahmona, hän ehtii jo tässä ensimmäisessä osassa kehittyä ja kasvaa, vaikka osa kerronnasta menee luonnollisesti taustoittamiseen, onhan kyse sarjan ensimmäisestä osasta.

Pidin myös kovasti sekä aikakaudesta, joka kuulosti uskottavalta että ympäristöstä, Philip kuvaa houkuttelevasti Skotlantia linnoituksineen ja luontoineen. Nummet (ikisuosikkini, kiitos Enid Blytonin Viisikkojen), metsät ja vesistöt kuulostavat ihanilta. Sithet ovat mukavaa vaihtelua jo tutuksi tulleille vampyyreille ja ihmissusille. Kansa vaikuttaa mielenkiintoiselta ainakin ensimmäisen osan perusteella, vaikka he välillä käyttäytyvätkin ristiriitaisesti (onhan toki yksilöissä eroja niin ihmisissä kuin sitheissä, joten eroavaisuudet käytöksessä voi mennä jo ihan sen piikkiin).

Oikeastaan ainoat moitteeni menevät takakannen tekstiin. Olisikohan muuten sujuvaan suomennokseen tullut tässä vaiheessa kömmähdys, sillä takakannessa väitetään tapahtumien sijoittuvan 1600-luvun lopun Skotlantiin kun todellisuudessa, tai siis kirjan sivuilla, ajaksi mainitaan useampaan otteeseen 1500-luvun loppu (engl. sixteenth century eli 1500-luku). Lisäksi mielestäni takakannen viimeinen lause* paljastaa liikaa, se antoi tietyn ennakko-odotuksen kirjalle mitä en olisi kaivannut.
(* Sethin elämää ei helpota, että hän rakastuu ihmistyttöön.)

Sarjan aloitus vaikutti sen verran hyvältä, että odotan innolla jatkoa. Gillian Philipin kotisivuilta selvisi, että kirjasarjaa on kirjoitettu jo neljän osan verran. Toivottavasti kustantaja jatkaa sarjan suomentamista ja julkaisua, olisi ikävää jos sarja jäisi kesken. Toivottavasti jatkoa olisi luvassa pian, etten ehdi unohtaa kaikkia henkilöitä ja juonenkäänteitä (malttamatonhan minä en missään nimessä ole...). Tulimielen on lukenut myös Taika.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän tarvitsi taivasta ylleen, avaruutta mieleensä ja pohjoistuulen puraisua iholleen.

sekä (hellekö lie pehmentänyt minut kun näin auliisti jakelen sitaattikunniamainintoja, mutta nummi!):

Pilvien varjot ajoivat takaa kultaisia valonsäteitä pitkin rantaniittyä ja sen takana kohoavaa nummea.

Kirjabingo: Tänä vuonna julkaistu (suomennos siis)