Claudie Gallay: Tyrskyt

Claudie Gallay: Tyrskyt

Avain, 2010

477 sivua

Suomentanut: Titia Schuurman

(Les Déferlantes*, 2008)

Luettu: 26.8.2014

Mistä: kirjastosta

Claudie Gallayn Tyrskyt on ollut lainassa kirjastosta pienen ikuisuuden, mutta nyt sain sen vihdoin ja viimein luettua. Ihan hyvä, sillä uusimiset on uusittu ja laina-aika loppuu ihan lähipäivinä. Kuvan nappasin jo juhannuksen aikaan mökkimaisemissa, en meren äärellä, kuten kirjan henkeen sopisi vaan ihan jokirannassa.

Kysymykset, vastaukset, tuo valheiden ja totuuksien monimutkainen kudelma.

Normandian kauimmaisessa niemenkärjessä, Cherbourgista länteen, sijaitsee La Hague, pieni kylä meren äärellä. Kylän laidalle, lähes meressä seisovaan taloon on asettunut nimetön nainen, muukalainen, minäkertoja, tekemään työtä lintututkimuksen parissa. Myöhemmin kylään saapuu Lambert, mies, jolla on kylässä menneisyys. Toinen heistä on La Haguessa pakenemassa menneisyyttään, toinen etsimässä sitä.

     - Eikö olisi hyvä jos muistoja voisi valikoida? Valikoisi ja säästäisi vain parhaat...

Rantaan lyöviä tyrskyjä, seinien rakoihin tunkeutuvaa suolaa. Hiljaisuutta, sumua. Kallioita, lintuja, majakan valo, haaksirikkoja. Persoonallisia henkilöitä, salaisuuksia. Ympärillä tuuli sekä väriä vaihtava meri, joka antaa ja ottaa paljon. Sitä kaikkea on Tyrskyt. Meri, samoin kuin muu luonto, on kuvattu kirjassa hienosti eikä olisi liioittelua nimetä merta yhdeksi kirjan päähenkilöistä.

Sitä kesti tuntikausia, sitä hirveätä vedenpaisumusta. Enää ei tiennyt mikä oli maata ja mikä vettä. Kyntevä huojui. En tiennyt enää piiskasiko ikkunoita sade vai ylsivätkö aallot niihin asti. Minua oksetti. Seisoin liikkumatta silmäripset ikkunaruutuja vasten, hengitys polttaen. Tarrasin seiniin.
     Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
     Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
     Minä rakastin niitä.
     Ja pelkäsinkin.

Tyrskyt on merkillinen kirja. La Haguen verkkainen tunnelma vyöryy lukijalle asti. Rakastuin ranskalaisen pikkukylän tunnelmaan ja ihastuin kylän erikoisiin asukkaisiin, Liliin ja Théoon, joiden välillä hiljaisuuskin muuttui loukkaukseksi, malttamattomaan Harakkaan, jonka mielestä [p]ianiin on liian pitkä aika, Naniin, jonka mekoissa on tarinoita, levottomaan Morganeen sekä tietenkin lintututkijaan ja Lambertiin, jonka puseronsa villaan oli tarttunut tulen haju. Tyrskyjen kieli on kaunista, mutta olin välillä tuskastua lyhyisiin lauseisiin. Kaikki ne lukuisat pilkut pakottivat hidastamaan ja pisteet pysähtymään. Välillä lauseet pitenivät ja nautin tarinasta, kunnes taas parin sanan lauseet töksäyttivät tarinan paikalleen. Olisin niin mielelläni ahminut kirjan nopeasti, mutta en pystynyt. Tähän kuitenkin tottui ja pakottauduin lukemaan kirjan sen omalla, ansaitsemallaan tahdilla.

     Olin käynyt täällä usein, unohtaakseni.
     Pysähdyimme aivan kallion laelle, melkein sen partaalle, kaksi yksinäisyyttä meren äärellä, täällä maailman alkujuurilla. Meri väistyi, meri palasi, puut kasvoivat ja lapset syntyivät ja kuolivat.
     Muita lapsia tuli heidän tilalleen.
     Ja aina meri.

Juoni etenee hitaasti, tarinan punainen lanka tuntuu välillä hukkuvan kaikkien sivulinjojen alle, mutta kyllä se sieltä taas löytyy. Tarina on tietyltä osin ennalta arvattava, mutta Tyrskyjen tapauksessa matka on tärkeämpi kuin päämäärä, tai ainakin matkalla viihtyi loppujen lopuksi hyvin. Erityiskiitokset suomentaja Titia Schuurmanille kauniisti soljuvasta kielestä ja Satu Ketolalle upeaakin upeammasta kannesta!

Sara ei vain lukenut kirjaa vaan eli sen, Irenelle kirja oli melko suuri pettymys.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Yksikin kohtaaminen riittää.

* Alkukielistä nimeä ei tästä painoksesta löytynyt, mutta onneksi Google auttoi.

Vive la France! -haaste, ensimmäinen eli sininen raita suoritettu (2/2)

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Avain, 2010

209 sivua

Luettu: 1.12.2013

Mistä: kirjastosta

Maanantai- ja tiistai-iltaisin meillä on yleensä kirjastopäivä. Tytöillä on vuoropäivinä harrastukset ja sillä välin on kätevä käydä toisen tytön kanssa viemässä luetut kirjat kirjastoon ja hakea uusia tilalle. En etsinyt itselleni kirjoja kotona jo ennestään huojuvien kirjapinojen takia, mutta haahuilin kuitenkin hyllyjen tarjontaa silmäillen. Uutuushyllyssä (joka siis näkyy sisältävän myös muutaman vuoden ikäistä tuotantoa, kaikkea sitä oppii) silmiini sattui mielenkiintoisesti nimetty kirja, Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian. Ihastelin hienoa unenomaista kantta, luin takakannen ja nappasin kirjan mukaani. On mukava tarttua pitkästä aikaa minulle tuntemattoman kirjailijan kirjaan, luettavien listojen ja kirjasuositusten ulkopuolelta, ajattelin.

Koko Eurooppa kärsii mystisestä unikadosta ja lääkevalmistajat tyrkyttävät markkinoille keinotekoisia kemikaaliunia. Florian Timár, suomalaistunut Romanian romani, unenpäästäjä, tarjoaa myös unia rahaa vastaan, mutta oudon kykynsä avulla. Florianin kaltaisia kosketuksen kautta toisen ihmisen mieleen pääseviä "nukkumatteja" tuntuu olevan muitakin ja nimenomaan romaneiden joukossa. Siunauskirous ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, kaikki eivät katso sen harjoittajia hyvällä ja kyvyllä on vaikutukset myös kantajaansa.

     Mutta kauppaa käytiin Florianin omallakin hyvinvoinnilla. Jokainen vastaanottopäivä merkitsi valvottua tai kännin avulla nukuttua yötä ja kalvavaa päänkivistystä. Hän pelkäsi lopullista brakaamista, unen ja toden sotkeutumista yhdeksi vyyhdeksi: hetkeä, jolloin hämähäkkiaivot, posetiivaritaksikuskit ja muut mutantit materialisoituisivat aulabaariin. Puskisivat tiensä tajuntojen taistelukentältä kaamosajan Helsingin kaduille.
     Ja äiti-Verginia, hänen kohtalonsa... jospa se oli sisäänrakennettuna, geeneihin koodattuna koko maailmalle hajaantuneessa, oudon lahjansa kanssa kukin tahoillaan hajoilevassa Timárien parvessa?

Florianin avustamien unien kautta avautuu välähdyksiä monien mieliin ja menneisyyksiin. Pian tarina tempoilee eri suuntiin, joka suuntaan, niin tiiviillä tahdilla, että kadotin punaisen langan ja aloin epäillä onko sitä edes olemassa. Ihmiset, unet, välähdykset, suvut ja jopa Romanian (lähi)historian kautta kansat marssitetaan nopealla tahdilla lukijan silmien ohitse. Mieleen tuli Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, molemmissa kirjoissa päähenkilö tuntuu jäävän sivuhenkilöiden rönsyävien tarinoiden jalkoihin. Olisin niin mielelläni halunnut tietää lisää Florianista, hänen taustoistaan ja myös hänen sekä Ann-Stinen matkasta Romaniaan, mutta tuo kaikki jäi ohimeneviksi hetkiksi, puristui kaiken muun väliin.

Saxell on keksinyt kirjalleen hyvän aiheen ja hän maalaa kirjan alussa mielenkiintoisen näkymän unettomasta Euroopasta. Lähteiden perusteella Saxell on myös tehnyt perusteellista pohjatyötä, kirja toimiikin oivallisena romanien puolustuspuheena ja katsauksena Romanian vaiheisiin. Kieli onnistuu paikoitellen maalaamaan kannen hienoa unenomaista tunnelmaa.Valitettavasti kehut tuli nyt sanottua. Lukeminen oli todella raskasta (kirja onnistui päästämään minut useamman kerran hereilläolon ja unen hämärille rajamaille) ja mietin useampaan kertaan keskeyttämistä. Sen verran iso kynnys kirjan keskeyttäminen minulle kuitenkin on, että kirja tuli luettua.

Vuorokausi kirjan lukemisen jälkeen kokonaisuus on hahmottunut hieman enemmän, hämmennys ja ärtymys on ehtinyt jo osittain haihtua ja punainen lankakin löytyi (ehkä). Unenpäästäjä Florian oli minulle valitettavasti pettymys, mutta se vei minut kirjallisella maailmanvalloituksella Romaniaan. Kannattaa kurkata mitä mieltä kirjasta on ollut esimerkiksi Booksy, Erja, Johnny, Joonas Sillanpää, marjis, Merja Lepppälahti ja Naakku.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Eurooppa valui hiljalleen tyhjäksi unista.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Romania

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Avain, 2011 (2010)

239 sivua

Luettu: 10.9.2013

Mistä: kirjablogiystävältä

Helsingin Sanomien järjestämässä 2000-luvun paras kotimainen romaani -kisassa sijalle 39 äänestetty Elina Hirvosen kaunisniminen Kauimpana kuolemasta on ollut pitkään luettavien listallani. Sain kirjan yli vuosi sitten Hannalta hänen siivotessaan kirjahyllyään ja nyt tuli viimein aika tarttua teokseen.

Paul jättää taakseen hajonneen perheen sekä elämän Suomessa ja matkustaa lapsuutensa maisemiin eteläiseen Afrikkaan kohtaamaan kuolemansa. Esther ei ole koskaan täysin toipunut suuresta menetyksestään kun kohdalle osuu jo toinen. Onneksi työ vähäosaisten hyväksi ja etenkin pieni Susan-tyttö tuovat elämään jonkinlaista lohtua ja järjestystä. Paul ja Esther tapaavat toisensa sattumalta, mutta heidän elämänsä ovat heidän siitä tietämättään sivunneet toisiaan jo vuosia sitten.

     "Minä olen sinun enkelisi", Bessy sanoi ja kuljetti minut silmäni suljettuina pellon reunaan, ja minä puristin otsan ryppyyn, jotta pieninkään valonsäde ei tunkeutuisi mustaan, kukilta ja vuohenkakalta tuoksuvaan maailmaan, jossa maa oli kalteva ja kuoppia täynnä, Bessyn käsi lämmin ja ote luja. "Minä syön sinun sielusi", sanoin, kun hän unohti varoittaa polulle vierineestä kivestä, minä kompastuin ja vedin hänet mukanani maahan, ja me kierimme päällekkäin sateen upottavaksi pesemällä polulla, hänen huulensa yhtäkkiä niin lähellä omiani, että jotain oli pakko sanoa. "Minä syön sinun sielusi ja sinä elät minussa kaikkialla minne menen, ja minun naurussani kuuluu aina kaksi naurua ja silmieni takana on toiset silmät."

Voi miten oikeassa Esther olikaan... Estherin tarina ystävyydestä, hänestä ja Bessystä, laajenee moniulotteiseksi ja polveilevaksi, useisiin ihmisiin ja paikkoihin ulottuvaksi kertomukseksi, joka vuorottelee Paulin tarinan kanssa. Miten saisi kiinni nykyhetkestä ja tulevaisuudesta kun menneisyydellä on edelleen suuri merkitys ja vahva vaikutus sekä Estheriin että Pauliin? Olisiko elämä toisenlaista jos olisi jättänyt jotain tekemättä tai tehnyt asioita toisin? Jos olisi jättänyt käärmeennahan mudan sekaan. Jos ei olisi vienyt rakastaan matkalle. Jos, jos, jos...

Hirvonen maalaa lukijan silmien eteen rosoisen, elävän, epäoikeudenmukaisen ja upean vastakohtien Afrikan sekä lämpimän, joskin surullissävytteisen tarinan ystävyydestä, jossa on ripaus homoeroottista sävyä. Hirvonen kuvaa kaiken ihailtavan tyynesti ja vahvasti, sormea heristämättä ja mässäilemättä. Useiden henkilöiden ja heidän tarinoidensa esittely kuitenkin tuntui kaikessa runsaudessaan ja mielenkiintoudessaan kääntyvän itseään vastaan. Juuri kun kerrotusta henkilöstä ehti kiinnostua hyppäsi tarina jo muualle. Nämä Paulia ja varsinkin Estheriä koskettaneet henkilöt herättivät niin monia kysymyksiä, jotka jäivät vaille vastauksia, että tarinasta nauttiminen häiriintyi. Erityisesti minua jäi mietityttämään kirjan viimeinen lause. Oliko se faktaa vai fiktiota?

Kertojista Esther muodostui minulle läheisemmäksi. Koin Paulin tarinan jotenkin irrallisemmaksi ja repaleisemmaksi kun taas Estherin tarinaa oli ilo lukea. Silti kirja olisi mielestäni kaivannut hieman selkeyttämistä, tai sitten tarina olisi pitänyt lukea tiiviimmässä tahdissa kuin mihin minä kykenin. Suosittelen lukemaan Katjan ja Inan hienon osuvat arviot kirjasta, samankaltaisiin vahvoihin tunnelmiin minäkin jäin kirjan luettuani.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän antoi päänsä levätä kaulaani vasten ja me istuimme siinä puhumatta niin kauan, että maailma ympärillä laimeni sumuksi, eikä hetkeen ollut muuta kuin meidän toisistaan tietoiset ihomme ja niiden alla lämpimänä, hiljaisena, omaa tahtiaan virtaava elämä.

TBR 15/100

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Avain, 2013

168 sivua

Luettu: 8.7.2013

Mistä: oma ostos

Odotin Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogikirjaa kieli pitkällä heti siitä asti kun sain kuulla kyseisen kirjan olevan tekeillä, tämä oli siis yksi vuoden odotetuimpia uutuuksia. Kirjan valmistuttua tilasin heti itselleni oman kappaleen, onhan ensimmäinen kotimainen kirjablogeista kertova kirja pakko hankkia omaan kirjahyllyyn.

Kirjassa raotetaan kirjablogien ihmeellisen maailman verhoa, kerrotaan mitä kirjablogit ovat, mitä ne pitävät sisällään ja minkälaiset ihmiset niitä kirjoittavat. Kurkistetaan historiaan, kerrotaan missä mennään nyt ja minne ollaan mahdollisesti menossa tulevaisuudessa.

Tekijät tietävät mistä puhuvat. Katja on pitänyt Lumiomena -blogiaan vuodesta 2008 ja Hanna Kirjainten virrassa -blogiaan vuodesta 2010 eli bloggaus ja koko kirjablogikenttä erilaisine tempauksineen, tilaisuuksineen ja (luku)haasteineen ja myös kirjablogeihin kohdistuvine kritiikkeineen on tullut heille vuosien saatossa hyvin tutuksi. Kaksikolla on kokemusta ja näkemystä kirjamaailmaan myös työn puolesta, sillä he molemmat työskentelevät kustannusalalla. He eivät kuitenkaan kirjoittaneet kirjaansa vain omien kokemustensa ja kirjablogien seuraamisen perusteella, vaan he lisäksi haastattelivat kolmea kustantamotyöntekijää ja lähettivät kyselyt sekä 97 kirjabloggaajalle että 15 bloggaavalle kirjailijalle. Kirjabloggareista kyselyyn vastasi 61 ja kirjailijoista 14 eli kiinnostusta kirjaa kohtaan riitti. Sain itsekin kunnian vastata kirjabloggareille lähetettyyn kyselyyn ja blogivuosieni aikana Katjasta ja Hannasta on myös tullut blogiystäviäni, joten en koe pystyväni kirjoittamaan ihan perinteistä arviota kirjasta.

Yksittäisen  kirjablogin merkitys saattaa olla pieni, mutta satapäisenä joukkona kirjabloggaajat muodostavat ilmiön, joka tavoittaa kymmeniätuhansia lukijoita.

Myönnän, että oman blogin nimen löytyminen uunituoreen kirjan sivuilta oli melkoinen ilon hetki ja aiheutti pientä pörhistelyä ja korviin asti ulottuvaa hymyilyä. Tunnen ylpeyttä siitä, että saan olla osa upeaa kirjablogiyhteisöä -tai äskeisen sitaatin mukaan ilmiötä- ja siitä, että omasta rakkaasta harrastuksesta voi olla iloa myös muille lukuvinkkien muodossa.

Kirjablogit vievät lukijansa matkalle paitsi lukupäiväkirjamaisiin tunnelmiin, myös kohti kirjaelämyksiä, analyyttisiä arvioita sekä hauskoja ja joskus hulvattomia keskusteluja, joissa kaikissa lukeminen on pääroolissa.

Aloittaessani bloggaamista lähes kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakaan kuinka paljon se antaa. Aiemmin kävin kirjakeskusteluja erittäin satunnaisesti, lähinnä aviomiehen tai parin ystävän tai tuttavan kanssa, nyt ulottuvillani on lisäksi suuri samanhenkisten ihmisten joukko ja osana tätä joukkoa saa ihan rauhassa hehkuttaa ja intoilla kirjahankinnoista, suosikkikirjailijasta tai lukukokemuksesta ja samalla saattaa tulla herättäneeksi pitkän ja polveilevan keskustelun aiheesta ja vähän sen vierestäkin.

Mutta ehkä kirjabloggaajat tempaisevat tulevaisuudessa Suomessakin yhteisen lukemiskampanjan ja lukevat kaikki samana päivänä erilaisia kirjoja kymmeniätuhansia sivuja.

Tempausta ei tarvinnut odottaa kauaa, sillä eilen alkoi ensimmäinen suomalainen yhteislukumaraton useissa kirjablogeissa. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkasta löytyy linkit blogeihin, joissa tuota vuorokauden pituista lukumaratonia eli lukutoukkien suurta kestävyys- ja ihmiskoetta eletään. Minä en ensimmäiseen aaltoon ehtinyt, mutta ehkä toiseen, joka alkaa 24. heinäkuuta. Saa nähdä, tarkoitus on kuitenkin yrittää jossain vaiheessa.

Entä mitä pidin kirjasta, sen herättämien muistojen ja tunteiden lisäksi? Teoksen kansi (kansikuva: Kira Leskinen, taitto ja kansi: Tarja Kettunen) on kuin houkutteleva kirjakarkki, se lupailee herkullista lukuelämystä. Harmi vain, että kirjan muut kuvat ovat  upeudestaan huolimatta mustavalkoisia. Kirjaan on myös jäänyt melko paljon kirjoitusvirheitä, jotka hieman häiritsivät lukukokemusta. Vaikka ulkoasu on päällisin puolin hieno olisin henkilökohtaisesti pitänyt pelkistetymmästä tyylistä, vähemmän erilaisia fontteja ja korostustyylejä. Asiapuoli kirjassa kuitenkin on kunnossa. Kirja on hyvä perusteos kirjablogeista ja antaa niistä paljon tietoa erityisesti heille, jotka eivät itse pidä kirjablogia. Puheenvuoron antaminen bloggaaville kirjailijoille ilahdutti ja tarjosi erilaista näkökulmaa kirjablogeihin. Kiitos hienosta kirjasta, Katja ja Hanna! Olette tehneet hienoa työtä ja talletan sen tuloksen eli kirjan lämpimin ajatuksin kirjahyllyyni!

Kirjaa on luettu ahkerasti kirjablogeissa mikä ei varmasti ole yllätys, kyllähän omaa harrastusta käsittelevä ensimmäinen kotimainen kirja kiinnostaa! Lisää tunnelmia kirjasta voi lukea esimerkiksi näistä blogeista: Sinisen linnan kirjasto, Rakkaudesta kirjoihin, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Kirsin kirjanurkka, Erjan lukupäiväkirja, Kirjakirppu, Käännä jo sivua, La Petite Lectrice, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Tarukirja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjasfääri, Morren maailma, Leena Lumi, Hyönteisdokumentti, Kirjakaapin avain, Kirjojen keskellä, Jäljen ääni, Joonas Konstig, Luutii, Kulttuuri kukoistaa ja Amman lukuhetki.


Sitaattikunniamaininnan saa lause, joka kiteyttää hienosti ja kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjabloggaamisen idean:

Tyyli on vapaa, jokainen päättää itse, mistä ja miten kirjoittaa.

Vuoden mutsi

Pois alta risut ja männynkävyt -täältä tulee Vuoden mutsi!

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Avain, 2012

303 sivua

Äitiyskirjojen ja vauvalehtien lukemisen kulta-aikani on 4- ja 6 vuotta täyttävien (TJEU; kuvassa näkyvissä synttäritilpehööriä) lasten äitinä jo ohi, mutta kun kuulin Vuoden mutsista lisäsin sen samantien luettavien listalleni. Olen seurannut Salamatkustaja -blogia ja siitä tiesin mitä odottaa. Kun Avaimelta pyytämäni arvostelukappale -kiitos siitä!- löytyi postilaatikosta sai muu lukeminen väistyä ja siirryin muistoissani vauva-arkeen.

Vuoden mutsi on erilainen äitiyskirja. Salamatkustaja-, Project Mama- ja myös Vuoden mutsi -blogeista tutut Satu Rämö ja Katja Lahti raottavat vauvantuoksuista äitiyden verhoa ja räväyttävät silmille niin raskaana olemisen, synnyttämisen, imetyksen, vauvatarvike(kilpa)varustelun kuin parisuhteenkin ihanuutta ja kamaluutta. Neuvoja, vinkkejä ja tunnelmia on kirjattu tikulle pissaamisen jälkeisestä kahdesta viivasta aina yksivuotispäivään asti, unohtamatta pohdintaa pikkukakkosesta. Erilaisen kirjasta tekee se, että perinteiset näkökulmat on heitetty romukoppaan ja asioita lähestytään ronskilla huumorilla. Tästä varoitellaan myös takakannessa, jotta totisemmat tietävät varautua.

En päässyt alkusanoja pidemmälle kun Rämö ja Lahti olivat jo voittaneet minut puolelleen. Kun nämä äiti-ihmiset puhuvat aiheista astianpesukoneen kokoinen pötsi, trampoliinilla hyppiminen ilman tenaa tai vaikka lapsen puurosuuhalaukset, on suojamuurit kaadettu ja häveliäisyyden joutavat rajat rikottu. Niinhän se on, että äitiys muuttaa ihmistä ennalta-arvaamattomilla tavoilla ja tuo elämään uusia ulottuvuuksia ja yllätyksiä.

Huumorista huolimatta kirjasta löytyy mm. lapsiperheelle tarpeellisia yhteystietoja. Kirja on jaoteltu eri aihe-alueisiin ja navigointia helpottaa vielä erilaiset symbolit. Löytyypä kirjasta myös kaavioita, testejä ja tilaa omille muistiinpanoille. Paikoitellen epäselvä kaunokirjoitusfontti ja musta teksti voimakkaan värisellä taustalla hieman häiritsi, mutta iloiset kirjailijoita kuvaavat maatuskahahmot värityksineen ja vahvat kannet sekä sivut paikkasivat tilanteen.

Kirjassa on keskitytty enemmän äitiyden ja pikkulapsiajan varjopuoliin. Kaipasin välillä niitä asteikon plussapuolelle jääviä asioita, mutta toisaalta kirjan ideana onkin kertoa niistä asioista, joista yleensä vaietaan ja jotka usein ensimmäisenä unohdetaan. Nauroin välillä vedet silmissä jutuille, jotka eivät takuulla naurattaneet silloin kun ne osuivat omalle kohdalleni, esimerkkeinä järkyttävät pulauttelut ja niskakakat. En tiedä olisinko halunnut lukea kirjaa odottaessani esikoistamme, tiedä miten olisin raskaushormonien vaikutuksen alaisena kirjan jutut ottanut ;) Raskaana olevillekin voin suositella kirjaa mikäli kantti kestää huumoria ja eritteitä eikä seuraava lainaus aiheuta paniikkia tai paheksuntaa:

Voi helvetti. Dead lineistä on tapana informoida etukäteen! Mistä minä voin tietää, milloin epiduraalia viimeistään pitää älytä pyytää. Taisin huutaa kätilölle -akupunktioneula otsassani väpättäen- jotain hyvin sopimatonta. Pyysin häntä tuomaan jotain aisteja turruttavaa, vaikka kossuvissyn. Pyyntööni ei suostuttu. Pyysin kätilöä pitämään kättään kohdunsuullani, se vähentää kipuja ja ehkä saa kohdunsuunkin aukeamaan nopeammin. Käsi römpsään -pyyntöni oli kuulemma järjetön. Kohdunsuu yleensä aukeaa itsestään.

Minä ainakin säilön Vuoden mutsin kirjahyllyymme. Siihen on hyvä palata sitten kun vauva-arki on unohtunut.

Korjattakoon tässä myös kirjailijoiden kokema vääryys siitä, että kustantamo luokitteli Vuoden mutsin tietokirjaksi. Tunnisteissani ei ole mutu-kirjoja, mutta sekalaisia vastaava Kirjavaa -tunniste löytyy. Lisään vielä muutaman muunkin. Arvon mutsit, jos koette luokitteluni vääräksi niin toivon pikaista korjauspyyntöä ;)

Kirja on luettu jo useassa blogissa, mm. Ina suosittelee kirjaa äitienpäivälahjaksi, Amma piti hauskana mutta toisaalta kritisoi hieman kyynisyyttä ja Maria nauroi kirjan jutuille välillä hysteerisesti. 

Ai niin, mainittakoon vielä, että 10% kirjan tuotosta lahjoitetaan MLL:n vanhempainpuhelimen toimintaan.

Nuku!

Annelies Verbeke: Nuku!

(Slaap!, 2003)

Avain, 2006

156 sivua

Voitin Verbeken esikoisteoksen jo kesällä Kirjainten virrassa -blogin arvonnasta. Kiitos vielä kerran Hannalle, jolla on loistava blogi ja jonka Petja -kissa on saavuttanut suurta suosiota meidän perheessä ;)

Verbeken esikoisteos kertoo unettomuudesta. Kun lämpimät hunajamaidot, juoksulenkit ennen nukkumaan menoa ja unilääkkeet osoittautuvat turhiksi, tyytyy Maya unettomaan kohtaloonsa ja elää öisin ihan omaa elämäänsä. Eräällä yöllisistä retkistään hän tutustuu Benoitiin, jolla on jopa pidempi unettomuuden historia kuin Mayalla. Kahden unettoman on helppo tulla toimeen keskenään, varsinkin kun nukkuvat katoavat pikkuhiljaa tuttavapiiristä. Kuka nyt jaksaisi loputtomasti yöllisiä puheluita kun voisi nukkuakin?

Kirja on lyhyt ja sen lukee sujuvan tekstin ansiosta nopeasti. Pientä epämukavuutta aiheuttaa näkökulman vaihtuminen. Maya ja Benoit vuorottelevat tarinan kertojina ja lukujen alussa menee oma aikansa ennen kuin huomaa kumpi henkilö onkaan kyseessä. Hämmennystä aiheuttaa myös se, että molemmat kertojat käyvät läpi samoja tapahtumia omasta näkökulmastaan -aikahyppelyltä ei siis voi välttyä.

Mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta lukuelämys jäi minulle jotenkin laimeahkoksi. Mayan ja Benoitin tarina tuntui päämäärättömältä haahuilulta ja aavistuksen tasapaksulta. Toisaalta sehän voi unettomalla olla hyvinkin vallitseva olotila, eli kirjailija ansainneekin tästä kiitosta. Ei Nuku! silti missään nimessä huono kirja ollut. Unettomien päähänpistoja ja touhuja oli hauska seurata, Verbeke onnistui hyvin kuvaamaan sitä, miten sairaat (sillä sairaushan unettomuuskin on) käsittelevät olotilaansa usein mustan huumorin avulla. Muutamia hymähdyksiä, naurunpyrskäyksiä sekä säälitteleviä päänpuisteluja kirja aiheutti.

"Jaaha, ollaankos sitä nirsoja" minä nauroin. Se kuulosti kummalliselta ja ontolta hotellin tyhjässä aulassa. Minun oli paras varoa, etten rupeaisi puhumaan yöperhoselle. Sen jälkeen kun kaskelotti oli onnistunut järjestämään minut psykiatriseen sairaalaan, tuntui viisaalta asettaa erinäisiä rajoituksia eläinrakkaudelleni.

Minä tunnustaudun yökyöpeliksi. Valvon mielelläni pitkään ja olin ennen todella väsynyt aamuisin. Nykyisin herään aamulla helpommin vaikka olisin valvonut pidempään. Kieltämättä tuntui aika erikoiselta lukea Nuku! -kirjaa myöhään illalla muun perheen nukkuessa. Mitä jos unen tarpeeni vähenisi jatkuvasti? Ajatus häilyi väkisinkin jossain alitajunnan perukoilla... Tavoistani poiketen bloggaankin nyt päivällä enkä myöhään illalla tai yöllä, tosin se ei johdu Nuku!:n aiheuttamasta unettomuuden pelosta -en ainakaan tunnusta ;)- vaan siitä, että Piipero sairastaa ja pidämme kotona sairastupaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Nuori mies, teissä on ötökkä" ...

Matkustin kirjallisessa maailmanvalloituksessa Belgiaan.

Anne Frank 1929-1945

Carol Ann Lee: Anne Frank 1929-1945

(Anne Frank: The Life of a Youg Girl, 2009)

Avain, 2010

436 sivua (liitteineen 479) 

Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja on minulle tuttu jo vuosien takaa, useampaan kertaan luettuna. Kesällä luin laajennetun, aikaisemmin julkaisematonta materiaalia sisältävän Päiväkirjan, jonka jälkeen sain vinkin tästä Carol Ann Leen kirjoittamasta kirjasta (kiitos vinkistä, Jenni!). Lähetin blogihistoriani ensimmäisen arvostelukappalepyynnön, jonka seurauksena Avain -kustantamo lähetti minulle kirjan. Kiitos siitä! Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että oli lukemani kirja kirjastosta, omasta hyllystä, lahjaksi saatu tai kustantamolta pyydetty/saatu arvostelukappale, kirjoitan siitä samalla periaatteella: mitä ajatuksia tai tunteita se minussa herätti, mistä pidin tai en pitänyt. Ajatuksiani ei voi "ostaa" eikä niihin voi ulkopuoliset vaikuttaa.

Kirjassaan Carol Ann Lee kertoo Anne Frankin tarinan lisäksi Annen suvun historiaa, ystävien kohtaloita sekä sivuaa muidenkin aikalaisten vaiheita Toisen maailmansodan juutalaisvainoissa. Tapahtumat sijoittuvat ajallisesti 1500 -luvulta aina 2000 -luvulle, vaikka tärkeimpänä ajanjaksona onkin Annen elinvuodet 1929-1945, kuten kirjan nimikin jo kertoo.

Kun Anne Frankin päiväkirjoissa tapahtumat kuvataan Annen itsensä näkökulmasta ja hänen isänsä Otto Frankin "suodattamana", on mielenkiintoista saada asioista laajempi näkemys ulkopuolisen silmin. Tosin välillä näkökulma tuntuu jo liiankin laajalta, ottaen huomioon teoksen nimen. Frankien tutuntuttujen kohtaloiden selvitys meni hiukan aiheen vierestä. Jos paketti ei ole aiheen rajauksen suhteen pysynyt kasassa, on ajallinen rajaus onnistunut paremmin. Frankin perheen piileskelyajan kuvaus on jätetty suppeaksi kun taas aika ennen ja jälkeen piileskelyn on kuvattu laajemmin. Ilmeisesti kirjoittaja on olettanut, että Anne Frankin päiväkirja on lukijalle ennestään tuttu, päiväkirjassahan keskitytään nimenomaan "Salaisessa siivessä" vietettyyn aikaan.

Heti kirjan alussa käy selväksi, ettei tämä teos ole herkemmille lukijoille. Lee muistuttaa prologissaan mihin kirjan tapahtumat johtavat. Kirjassa kuvatut yksityiskohdat jäävät pitkäksi aikaa mieleen. Itkettää ja kuvottaa. Kirja yksinkertaisesti jättää sanattomaksi. Näin prologissa kuvataan brittisotilaiden ensitunnelmia heidän vapauttaessaan Bergen-Belsenin keskitysleiriä huhtikuussa 1945:

Brittisotilaat, jotka tulivat naisten leiriin Stingtonin auton perässä, nousivat panssarivaunuistaan nähdäkseen omin silmin, pitivätkö heidän kuulemansa tarinat leirin kauheuksista paikkansa. He katsoivat piikkilanka-aidan taa ja jähmettyivät. Sitten he alkoivat oksennella.

Frankien tarinaa seurataan Saksasta Alankomaihin, jonne he muuttivat koska juutalaisten olot Saksassa alkoivat hankaloitua. Kuitenkin myös Alankomaissa ilmapiiri alkoi muuttua vihamielisemmäksi ja juutalaisten oikeuksia alettiin karsia lainsäädännön avulla. Tästä vauhti vain kiihtyi, kaikki toimenpiteet ei-toivottujen ihmisten tuhoamiseksi tehtiin mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Ihmiselämällä ei ollut mitään merkitystä.

Miltä tuntuu, kun sinulta kielletään ennen niin arkipäiväiset asiat kuten torilla käynti tai autolla ajaminen? Tai kun sinun on kiinnitettävä vaatteisiisi merkki, jotta sinut osataan yhdistää tiettyyn ihmisryhmään? Tai kun joudut pysyttelemään neljän seinän sisällä, ei vain kuukausia vaan jopa vuosia? Entä se kun sinua kohdellaan kuin karjaa tai joudut seuraamaan vierestä läheistesi nääntymisen ja kuoleman, tietäen seuraavasi itse pian perässä? En tiedä. Toisen maailmansodan aikana useat joutuivat sen kokemaan. Liian useat. Suuri osa ei selvinnyt kertomaan niistä. Ei myöskään Anne Frank.

... ulkoa ei kuulu yhdenkään linnun laulua, ja kaikkialla vallitsee tappava, hautova hiljaisuus, joka takertuu minuun niin kuin aikoisi kiskoa minut mukanaan syvälle maanalaisiin maailmoihin... olen kuin laululintu, jonka siivet on typistetty ja joka räpistelee sysipimeässä häkkinsä kaltereita vasten...

Kirjasta saa paljon lisätietoa Anne Frankista ja hänen läheisistään, mutta lukemisen jälkeen mieleen jää monia kysymyksiä ja ajatuksia, joita on vaikea pukea sanoiksi.

Leen kirjan on lukenut myös Paula ja Susa P..

Pientä pilkun viilausta näin jälkikäteen: Anne Frank 1929-1945 on ensimäinen kustantamolta pyytämäni arvostelukappale. Koko blogihistorian ensimmäinen itse pyydetty arvostelukappale on Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia (löytyy täältä), jonka kirjailija itse ystävällisesti lähetti minulle.