11 lokakuuta 2021

Andrew Michael Hurley: Nälkänummi



Andrew Michael Hurley: Nälkänummi
WSOY, 2020
224 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Starve Acre, 2019)
Luettu: 15.9.2021
Mistä: kirjastosta


Croftendalen laaksossa, Starve Acressa Willoughbien talossa asuu suru, Richardin ja Julietten poika Ewan on kuollut puoli vuotta sitten 5-vuotiaana. Juliette on linnoittautunut neljän seinän sisään ja viettää suurimman osan ajasta Ewanin huoneessa. Hän tuntee edelleen poikansa läsnäolon ja tästä syystä taloon kokoontuu Majakat-niminen ryhmä pitämään henkisen istunnon, mutta se onko istunto onnistunut ja muuttaako se tilanteen paremmaksi riippuu siitä keneltä kysytään. Richard puolestaan purkaa suruaan kaivaen talon viereisellä niityllä maata, etsien merkkejä satoja vuosia vanhan tammen juurista. Kaivaukset sekä isän jäämistöstä löytyvät puupiirrokset vievät Richardin vanhojen tarujen äärelle, joiden jäljet ulottuvat aina nykyhetkeen asti. Ovatko tarut todenperäisiä? Miksi Ewan käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Onko Starve Acressa jotain vialla?

Nälkänummi sijoittuu samankaltaisiin laakso- ja nummimaisemiin kuin Hurleyn Paholaisen päivä. Nämä maisemat koukuttavat minut, nautin suuresti Hurleyn elävästä luontokuvauksesta, karun kauniista nummista, tuulesta ja sateesta. Salaperäinen niitty tammineen ja taruineen toimivat hyvin tarinan keskiönä. Aivan kuin vanhan tammen varjo lepäisi painostavana kaiken ylle ja sen juuret leviäisivät vaivihkaa ympäri Starve Acrea, kurkottaen kohti sen asukkaita, siitä huolimatta, että niityn maa tuntuu olevan hedelmätöntä.

     »Etkö sinä usko, että siellä on juuria?» Richard kysyi.
     »Minä uskon, että siellä on jotain», Gordon sanoi.
     »Naura sinä vain, mutta olen asunut täällä kauemmin kuin sinä ja nähnyt yhtä ja toista.»
     »Nähnyt?»
     »Nähnyt. Mielessäni.»
     »Niin kuin mitä?»
     Gordon mietti. »Sellaista, mikä on jäänyt jäljelle», hän sanoi.
     »Miten niin?»
     »Sitä on vaikea sanoa tarkkaan. Mutta minua ei saa sisään sen niityn portista, ei vaikka maksaisit mitä. Isäsi pyysi minua aina sinne kaveriksi kaivamaan, mutta en suostunut.»
     »Hän vain etsi vanhoja rahoja.»
     »Joskus voi löytää sellaista, mitä ei tiedä etsivänsä.»
     »Onko tuo teepussista?»
     »Ei se ole mikään vertauskuva. Turha viisastella. Minä puhun kokemuksesta. Se on paha paikka.»

Pidin puitteiden lisäksi myös tarinan tunnelmasta, joka etenee hiljalleen lapsen menetyksen tuomasta surusta varsin hyytäväksi ja kammottavaksi, kirjan loppu sai jo kylmät väreet kulkemaan niskassa. Majakat-ryhmä jäi minusta vähän irralliseksi tai hämäräksi, niin kuin koko heidän järjestämänsä istunto, olin siitä lähes yhtä pihalla kuin Richard. Lisäksi minua häiritsi suomennokseen jääneet nimivirheet, Harrie muuttui useampaan kertaan Harrietiksi ja tohtori Ellis oli välillä Elli. Muuten viihdyin oikein hyvin Starve Acressa. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailmassa ei ollut mitään niin vierasta kuin toisen ihmisen mieli.

Sekä:

Kuolema tuli, mutta se myös meni.

Helmet-lukuhaaste 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

03 lokakuuta 2021

Colson Whitehead: Nickelin pojat



Colson Whitehead: Nickelin pojat
Otava, 2020
215 sivua
Suomentanut: Markku Päkkilä 
(The Nickel Boys, 2019)
Luettu: 8.9.2021
Mistä: kirjastosta

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Näillä sanoilla aloittaa Colson Whitehead romaaninsa Nickelin pojat. Lause hätkähdyttää ja koukuttaa välittömästi. Kirja päätyi luettavakseni lukupiirin ansiosta enkä juurikaan tiennyt kirjan taustoja ja hyvä niin, sain lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia ja -luuloja. Olen kärsinyt jonkinlaisesta lukujumista, hitaasti etenevästä lukemisesta jo pidemmän aikaa (oikeastaan koko tämän koronakurimuksen ajan), mutta vihdoin viimein lukupato aukesi, kiitos Nickelin poikien!

Isoäitinsä kasvattama Elwood Curtis on kiltti, tiedonhaluinen ja ahkera poika, joka tähtää opiskelemaan toisin kuin monet muut kotikulmien tummaihoiset pojat. Hyvästä suunnitelmasta huolimatta Elwood on väärässä paikassa väärään (rotusorron) aikaan, hän nousee väärään autoon ja joutuu collegen sijasta Nickelin koulukotiin. Olot Nickelissä ovat kurjat ja tulevaisuus näyttää synkältä sillä:

Nickel murjoi poikiaan niin, ettei normaalista elämästä ollut toivoakaan, vaan jokainen oli pois päästessään peruuttamattomasti kieroon kasvanut.

Oli ihan hyvä, että en etukäteen tiennyt kirjasta juuri muuta kuin mitä siitä takakannessa ja etuliepeessä kerrotaan. Sain tutustua ilman ennakko-odotuksia Elwoodiin, joka uskoo parempaan tulevaisuuteen tukeutuen Martin Luther Kingin oppeihin ja Turneriin, joka on jättänyt toivon ja unelmat tulevaisuudesta taka-alalle ja kovettanut ulkokuorensa selviytyäkseen Nickelistä hengissä. Pojat tutustuvat toisiinsa Nickelin koulukodissa, joka vain juuri ja juuri saa pidettyä kasassa valtion sääntöjen mukaisesti toimivan kasvatuslaitoksen kulissit. Kulissien takana on kaltoinkohtelua, joka näkyy vain nickeliläisille, koulukodin henkilökunnalle ja asukkaille. Nickelissä harjoitettava julmuus jättää jälkensä koulukodin oppilaisiin vuosi(kymmeni)ksi. Jäljet näkyvät myös laitoksen tiluksilla, Valkoisen talon seinissä, tallin takana olevien tammien rautarenkaina, "karanneina" oppilaina, Boot Hillin hautausmaan valkoisina risteinä tai salaisena hautausmaana, joka paljastuu kolme vuotta Nickelin sulkemisen jälkeen ja jonka löytyminen toimii alkusysäyksenä tarinalle.

Nickelin pojat on paitsi Elwoodin myös Turnerin tarina ja heidän kauttaan monen muun vastaavanlaisen koulukodin kasvatin tarina. Se kertoo raahautumisesta päivästä toiseen, kivusta, kidutuksesta, alistamisesta, kuolemasta, korruptiosta, rasismista, monenlaisista vääryyksistä, mutta myös ystävyydestä tai ainakin sen varjosta, siitä miten huonosti kohdellut yrittävät selviytyä mahdollisimman vähin kolhuin, mutta myös joissain tapauksissa yrittävät pitää toistensa puolta, seurauksista välittämättä. Suureen rooliin nousee myös uskollisuus, kunnioitus toista kohtaan.

Whitehead kuvaa elämää Nickelissä vähäeleisesti, mutta pinnan alla, rivien välissä on niin paljon pahuutta ja kurjuutta, että kokonaiskuva muodostuu silmien eteen niin terävänä ja polttavana, että sydämeen sattuu. Tämän tarinan olisi voinut kirjoittaa myös suoraan ja säästelemättä, lyömällä kaikki Nickelin poikien kokemat kauheudet lukijan silmien eteen, mutta Whitehead ei siihen sorru ja arvostan suuresti hänen valitsemaansa kerrontatapaa. Joskus vähemmän on enemmän. Whitehead tarjoilee loppuun sellaisen käänteen, että jäin sanattomaksi ja epilogissa ollut ravintolakohtaus kietoi vielä tarinan alun ja lopun upeasti yhteen.

Vaikka Nickelin pojat on Whiteheadin kiitosten mukaan fiktiota on hänen tarinansa taustalla tositarina. Floridan Mariannassa on toiminut Dozierin poikakoulu, jonka tarinasta Whitehead on ottanut vaikutteita kirjaansa. Googlettakaa. Voi miten paha maailma onkaan...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nickel oli vain yksi paikka, mutta niin kauan kuin oli olemassa yksikin paikka, Nickeleitä ja Valkoisia taloja oli sadoittain ympäri maata kuin kivun ja tuskan tehtaita.

Helmet-lukuhaaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

26 syyskuuta 2021

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki



Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos, 2015
334 sivua
Luettu: 29.8.2021
Mistä: oma ostos


Seittien Talon kutoja Eliana löytää pihalta pahoinpidellyn tytön, joka ei pysty puhumaan. Tytön menneisyyttä on vaikea selvittää sanojen puuttumisen vuoksi, mutta onneksi puhumattomuus ei ole este Valerianan ja Elianan ystävystymiselle. Myös tulevaisuus on epävarma. Tulvat eivät yllä kukkulalla sijaitsevalle Seittien Talolle asti, ainakaan vielä, mutta yskää ja ihottumaa aiheuttava sairaus leviää myös kutojien keskuudessa, samoin saaren kasvit ja eläimet oireilevat. 

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu ajallisesti jonnekin tulevaisuuteen, jonkinlaisen katastrofin jälkeiseen aikaan, aikaan jossa ihmiset elävät Neuvoston tiukkojen sääntöjen mukaan, käyvät vuosittain merkittävänä musteella, työskentelevät eri yksiköissä kuten kutojat Seittien Talossa ja kirjurit Sanojen talossa. Aikaa mitataan tiimalaseilla, viestit kuljetetaan vesilennättimillä, valoa saadaan loistelasiputkista ja -kuvuista, liedet lämpiävät puulla ja saarella kuljetaan kävellen seittiseinien rajaamia kujia, veneillä kanaaleita pitkin tai vaijereiden varassa kulkevilla gondoleilla ilmateitse. Kaupungin pinnan alla kuohuu, se on murroksessa ja uusi katastrofi vaanii jo nurkan takana.

Itärannan luoma ympäristö, meri, saari ja kaupunki Taloineen, Torneineen, Puhtaan Unen museoineen, Neuvostoineen, seittiseinineen ja muine yksityiskohtineen on hyvin erikoinen. Tarinan tunnelma on unenomainen, se pakenee määritelmiä ja rajoja kuin vetäytyvä tulva tai tuulessa liehuva ohut kudottu kangas. Kieli on kaunista, niin täynnä tunnetta ja kuvailua, että lauseiden punainen lanka katoaa välillä kielikuvien alle. Kudottujen kujien kaupunki on kauniilla kielellä kirjoitettu tarina luonnon tuhoutumisesta ja tuhoamisesta, ihmisten itsekkyydestä ja vallasta. Pidin tarinasta ja nautin Itärannan kerronnasta, vaikka tunsinkin olevani välillä hieman pihalla.

En yleensä kuuntele kirjaa lukiessani musiikkia, mutta Kudottujen kujien kaupunki tuntui kaipaavan taustalle jotain instrumentaalimusiikkia. Kaivelin YouTubesta sopivaa kuunneltavaa ja löysin täydellisen musiikkiparin kirjalle, Adrian von Zieglerin kelttimusiikin. Suosittelen tutustumaan sekä Itärannan kirjaan että Adrian von Zieglerin tuotantoon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Puiden oksilla vuodet kiertyvät silmuille ja käpertyvät vain kasvaakseen jälleen, ja niiden takana taivas on tyyni ja rikkumaton.


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 11. Kirja, joka sijoittuu katastrofi- tai epidemia-aikaan
Helmet-lukuhaaste 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä

17 syyskuuta 2021

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa



Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa
(Harper Connelly #2)
Gummerus, 2015
279 sivua
Suomentanut: Sari Kumpulainen
(Grave Surprise, 2006)
Luettu: 4.8.2021 (#10 lukumaratonilla osa)
Mistä: kirjastosta


Harper Connelly ja hänen velipuolensa Tolliver Lang matkustavat Memphisiin sillä Harper on kutsuttu Binghamin korkeakoulun antropologian opiskelijoiden rajatiedon kurssille esittelemään kykyään aistia kuolleita ja heidän viimeisiä hetkiään. Vanhalla hautausmaalla pidettävän tunnin aikana Harper huomaa eräässä haudassa ylimääräisen ruumiin, joka ei ole ollut kuolleena kovin kauaa toisin kuin muut hautausmaan asukkaat. Pofessori Clyde Nunley oletti pääsevänsä todistamaan kutsuvieraansa huijariksi, mutta joutuukin myöntämään Harperin kyvyn todelliseksi. Löydön myötä Harper ja Tolliver tapaavat vanhat asiakkaansa, joiden kadonnut tytär on viimein löytynyt.

Tutustuminen Harper Connelly -sarjaan jäi ensimmäisen osan jälkeen pitkäksi aikaa tauolle, mutta sitten alkoi tuntua, että lukumaratonilla olisi toisen osan aika. Tunne oli ihan oikea, pääsin Harperin ja Tolliverin matkaan sujuvasti ihan kuin mitään taukoa lukemisessa ei olisi ollutkaan. Yllätyksiä haudan takaa tarjoaa samanlaista kevyttä jännitystä ja yliluonnollisia elementtejä kuin ensimmäinen osa ja tämäkin oli mukava ja mutkattoman viihdyttävä lukuelämys, ilman mitään kummempia tunnevyöryjä.

Kirjan luettuani kansi alkoi häiritä. Harper mainitsee pitävänsä hiuksensa lyhyenä niiden helppohoitoisuuden vuoksi, kannen nainen ei siis mitenkään sovi tähän kuvaan.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Ja me kun luulimme, että hautausmaalla oli ihan kuollutta! Sinne tarvittaisiin liikennevalot."

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 15. Leppoisa hyvän mielen dekkari (menköön, vaikka ehkä rimaa hipoen)
Helmet-lukuhaaste 2021: 23. Kirja, jota luet ulkona

06 syyskuuta 2021

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki



J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
(Harry Potter #3)
Tammi, 2011
456 sivua
Suomentanut: Jaana Kapari
(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)
Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Kesäloman lopussa Harry tulee äkkipikaistuksissaan käyttäneeksi taikavoimiaan, mutta ei kumma kyllä saakaan potkuja Tylypahkasta, noitien ja velhojen koulusta. Taikaministeriöllä ja rehtori Dumbledorella henkilökuntineen on suurempia murheita kuin yksi paisutettu täti, Azkabanin vankilasta nimittäin on karannut vaarallinen velho, useista murhista tuomittu Sirius Musta. Taikamaailma on hälytystilassa ja turvallisuustoimia on lisätty. Koulun rajoille määrätään vartijoiksi Azkabanin vartijat, ankeuttajat, mutta ne herättävät joissakin enemmän pelkoa kuin turvallisuuden tunnetta. Tylypahkan pitäisi olla turvallinen paikka, mutta onko sittenkään? Miksi Harry näkee toistuvasti mustan koiran, onko se näköharhaa tai sattumaa vai onko Harryn uskottava ennustuksiin, kalmakoiraan?

Harry Potterit ovat täydellistä luettavaa lukumaratonille. Noitien ja velhojen maailmaan sujahtaa heti ensi sivuista lähtien ja kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Rowling syventää ja kasvattaa luomaansa velhomaailmaa taitavasti, kaikkia yksityiskohtia, herkkuja ja kauheuksia, ei läväytetä kerralla esille vaan ne esitellään lukijalle pala kerrallaan. Esimerkiksi tässä osassa matkustetaan poikittaislinjalla, opiskellaan ennustuksia ja mörköjä, tutkitaan kelmien karttaa, vieraillaan Tylyahossa ja törmätään ankeuttajiin. 

Niin, ankeuttajat, sielujen syöjät. Niissä kiteytyy kaikki mahdollinen synkkyys, kylmyys, ilottomuus ja lohduttomuus. Ne ovat kuin materiaksi muuttuneita painajaisia, kuin suoraan synkistä kauhutarinoista, kammottavuudessaan ikimuistoisia ja ne ovat takuulla vierailleet yhden jos toisenkin lapsen (tai aikuisen) painajaisissa. Onneksi tarinassa on myös valoisa puoli tasapainottamassa tunnelmaa, Harry ystävineen kokee ja näkee myös paljon hyvää, he nauttivat yhdessäolosta, oppivat uutta ja tutustuvat erikoisiin olentoihin kuten hevoskotkiin. Mukana on myös huumoria, minua huvitti erityisesti Ronin ensikosketus puhelimeen, vaikka samaan aikaan kihisin kiukusta Vernon-sedän inhottavuudelle.

     "Vernon Dursley puhelimessa."
     Harry sattui silloin olemaan samassa huoneessa ja kauhistui kuullessaan Ronin vastauksen.
     "HALOO? HALOO? KUULUUKO ÄÄNENI? SAISINKO - PUHUA - HARRY - POTTERIN - KANSSA?"
     Ron huusi niin lujaa, että Vernon-setä säpsähti ja siirsi luurin kauas korvastaan ja jäi tuijottamaan sitä raivon ja hätäännyksen sekainen ilme kasvoillaan.
     "KUKA SIELLÄ?" hän karjui kuulokkeen suuntaan. "KUKA SINÄ OLET?"
     "RON - WEASLEY!" Ron mylvi takaisin, aivan kuin hän ja Vernon-setä olisivat puhuneet toisilleen jalkapallokentän vastakkaisista päädyistä. "MINÄ - OLEN - HARRYN - YSTÄVÄ - KOULUSTA -"
     Vernon-sedän pienet silmät käännähtivät katsomaan Harrya, joka oli jähmettynyt paikoilleen.
     "TÄÄLLÄ EI ASU MITÄÄN HARRY POTTERIA!" hän karjui ja piteli nyt kuuloketta niin kaukana kuin ylettyi, aivan kuin olisi pelännyt sen vaikka räjähtävän. "MINÄ EN TIEDÄ MISTÄ KOULUSTA SINÄ PUHUT! ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ SOITA TÄNNE! ÄLÄKÄ TULE LÄHELLEKÄÄN MINUN PERHETTÄNI!"

Saattaa olla, että en malta odottaa seuraavaa lukumaratonia ennen kuin luen seuraavan osan, nälkä kasvaa lukiessa. Tai sitten pitää ottaa jonain sopivana (sade)päivänä uusi lukumaraton.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"En minä etsi vaikeuksia", Harry sanoi äkeissään. "Yleensä vaikeudet etsivät minut."


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 22. Kirja, jossa eläimellä on merkittävä rooli
Helmet-lukuhaaste 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

28 elokuuta 2021

Paula Noronen: Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa



 Paula Noronen:
Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa
Tammi, 2020
166 sivua
Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Tarja Kulho työskentelee Korson Räkkärimarketin kassalla. Hän on naimisissa Reijo Perniön kanssa ja hänellä on kaksi lasta, 17-vuotias Pyry ja 8-vuotias Ula, jonka nimi voisi olla Megahertsi, mutta se on ihan oma tarinansa. Eräänä iltana muutaman punaviinilasillisen jälkeen Tarja tulee ilmoittautuneeksi Vantaan harrasteopiston Uusi suunta työelämälle -verkkokurssille ja kurssin kahdentoista kirjoitustehtävän myötä hän tulee pohtineeksi työ- ja muutakin elämäänsä monelta kantilta.

En tiedä miten kirja toimii jos ei ole minkäänlaista aiempaa kosketuspintaa Tarja Kulhoon, mutta minulle tämän kirjan lukeminen oli niin kuin olisin törmännyt vanhaan kaveriin. Kuuntelin teinivuosina Radiomafiaa ja Paula Norosen riemastuttava Tarja Kulho -sketsihahmo tuli hyvin tutuksi. Ilahduinkin kovasti kun huomasin kirjastossa Tarja Kulhon nimen kirjan kannessa. Kuulin välittömästi kirjan nähdessäni Tarjan tutun terse-tervehdyksen ja sama juttu lukiessa, koko kirja kuului mielessäni Tarja Kulhon hieman monotonisella äänellä ihan kuin olisin lukemisen sijasta palannut menneisyyteen ja kuunnellut Tarjan hauskaa turinointia Radiomafiasta. Paula Noronen on siis tehnyt vallan onnistunutta työtä luomassaan hahmossa sillä Tarja Kulho -korvamato on säilynyt korvissani vuosia, ehkä välissä hiljentyneenä, mutta jälleen törmätessämme varsin vahvana. 

Tarja Kulho on rempseä, vitsikäs kuivakalla ja puujalkamaisella tavalla, sosiaalinen ja suorapuheinen. Hän ei ujostele sanoissaan ja juttua riittää niin ystävien, työkavereiden, asiakkaiden kuin myös harrasteopiston verkkokurssin tehtäviä lähettävän henkilön kanssa. Kirjaa lukiessani mietin, että Tarja Kulho ja Mielensäpahoittaja tulisivat varmasti hyvin juttuun keskenään. Molemmat tekevät vähän kuin ohimennen ja huumorin varjolla osuvia huomioita kaiken maailman asioista, ilmiöistä ja elämästä. Ehkä Paula Noronen ja Tuomas Kyrö voisivat järjestää Tarjalle ja Mielensäpahoittajalle tapaamisen? Kirja olisi ehkä parhaimmillaan pienissä pätkissä luettuna, yhdeltä istumalta luettuna tuntuu kuin olisi syönyt liikaa herkkuja. Ei makeaa mahan täydeltä. Aion ehdottomasti lukea myös Tarja Kulho - Lomille lompsis -kirjan. 


Sitaattikunniamaininnan saa (kuinkas muutenkaan kun Tarja Kulho on kyseessä):

Terse.

Helmet-lukuhaaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi
 

15 elokuuta 2021

Joanne Harris: Mansikkavaras



Joanne Harris: Mansikkavaras
Otava, 2020
381 sivua
Suomentanut: Satu Leveelahti
(The Strawberry Thief, 2019)
Luettu: 28.7.2021
Mistä: oma ostos


Joanne Harris on kertonut Vianne Rocherista aiemmin kolmessa kirjassa: Pieni suklaapuoti, Karamellikengät ja Persikoiden aikaan. Jos aiemmat osat on lukematta suosittelen aloittamaan niistä. Vaikka Mansikkavarkaan voinee lukea itsenäisenä romaanina saa siitä enemmän irti kun aiemmat tapahtumat ovat tuttuja.

Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuolema käynnistää Lansquenet-sous-Tannesissa pienen myrskyn. Narcissen testamentista paljastuu yllätys, jota hänen tyttärensä ei sulata. Miksi vanhus halusi antaa vanhan tammimetsän oman lapsensa sijasta Vianne Rocherin, paikallisen suklaapuodin pitäjän tyttärelle Rosettelle? Onko metsässä jotain arvokasta, ehkä aarre? Kun kukkakaupan tilalle avataan tatuointistudio, joka tuntuu kiinnostavan kaikkia, myös Rosettea, alkaa Vianne huolestua. Onko tuuli yltymässä, onko se löytänyt hänet, puhaltaako se mennessään kaiken hänelle tärkeän?

     Julmin hetki on aina se, jolloin ihminen ajattelee, että hän kenties on turvassa; että ehkä tuuli on viimein jatkanut matkaansa; että ehkä hän voi alkaa taas rakentaa jotakin sellaista, mitä tuuli ei voi viedä mennessään. Juuri sillä hetkellä tuuli on kavalimmillaan. Tämä on se hetki, jolloin suru saa alkunsa. Odotetun ilon hetki. Toivon demoni Pandoran lippaassa. Hetki, jolloin kaakaopapu vapauttaa arominsa ilmaan: palamisen ja mausteiden ja suolan hajun, ja veren, vaniljan ja sydänsurun.

Vianne siis asuu yhä Lansquenetissä ja pitää suklaapuotiaan, mutta lähes täysin ilman taikuutta. Hän on alistanut itsensä pienen ranskalaiskaupungin tavoille, yrittänyt mukautua sen kirjoittamattomaan sääntöön, jonka mukaan on parempi olla niin kuin muut eikä herättää huomiota. Vianne yrittää rajoittaa myös 16-vuotiaan tyttärensä Rosetten taipumuksia taikuuteen estääkseen Rosettea joutumasta muiden silmätikuksi yhtään enempää kuin tämä lähes puhumattomana ja äänteitä yhtäkkiä huutavana joutuu jo nyt. Mutta minkä ihminen tavoilleen tai perimälleen voi. Tuuli ei ole koskaan täysin tyyntynyt tai jättänyt Viannea rauhaan. Taikuus on niin olennainen osa Viannea ja hänen perhettään, että Vianne tuntuu hieman hailakalta, jopa vajavaiselta ilman taikuuttaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä tarinan viehätysvoimaa. Lansquenetissä on ihan oma taikansa.

Erilaisuus on yksi kirjan kantava idea, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään syyllisyyttä, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, valintoja ja niiden vaikutuksia, joista osa kantaa hyvinkin pitkälle, jopa seuraaviin sukupolviin. Missä menee oikean ja väärän raja?  Kuinka pitkälle olet valmis menemään rakkaimpiesi, lastesi puolesta? Entä kumman etua oikeasti ajattelet ratkaisuja tehdessäsi, lapsesi vai itsesi? Oletko valmis kohtaamaan valintojesi seuraukset paitsi henkilökohtaisesti, myös asianosais(t)en kanssa ja jopa julkisesti?

Olen pitänyt sarjasta valtavasti eikä tämäkään osa pettänyt. Oli ihana sukeltaa jälleen vanhaan tuttuun Lansquenetiin ja sen leppoisaan, mutta pinnan alla synkempänä väreilevään tunnelmaan, kulkea ranskalaiskylän kaduilla, rannoilla ja tammimetsässä, tavata vanhoja tuttuja hahmoja ja tutustua uusiin, aistia suklaapuodin tuoksut ja maut, nähdä pienten ja viattomien sekä vähän suurempien ja vaarallisempien taikojen vaikutukset. En tiedä vieläkö Harris jatkaa suklaasarjaansa, mutta minä ainakin olen valmis palaamaan Lansquenetiin, tai mihin tahansa tuuli Viannea viekään.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Me olemme tuulen tyttäriä: tuuli puhaltaa meidän lävitsemme, halusimme tai emme.

Helmet-lukuhaaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Vianne rakastaa suklaata, samoin minä!)

Mutta suklaa ja minä, me olemme vanhoja ystäviä: me olemme kulkeneet pitkän matkan, ja me olemme aina ymmärtäneet toisiamme.

30 heinäkuuta 2021

Lukumaraton #10


 
Kesälomapäivät alkavat käydä vähiin, mutta ehdinpä sittenkin vielä lukumaratonille. Starttaan nyt keskiyöllä ja luen vuorokauden (perjantain) aikana niin paljon kuin jaksan nukkumisesta, syömisestä ja tauoista tinkimättä. Kasasin lukumaratonia varten sekalaisen pinon kirjoja, näistä kesken on ainoastaan Kalle Päätalon Muuttunut selkonen, jota olen lukenut 49 sivua ennen lukumaratonia. Taidan kuitenkin aloittaa joko Harry Potterilla tai Tarja Kulholla. Onneksi kirjoja löytyy myös pinon ulkopuolelta, jos nämä eivät jostain syystä sytytäkään. Tarkoitus olisi päivittää lukemisen etenemistä alle.




Klo 1.30 / 91 luettua sivua
Terse! Puolitoista tuntia Tarja Kulhoa saa riittää tälle illalle. Väsymys alkaa painaa, joten jatkan lukemista aamulla. 

Klo 9.00 / 166 luettua sivua
Heräsin kahdeksalta lukemaan ja nyt on Paula Norosen Tarja Kulho -  Räkkärimarketin kassa luettu aamupalan ja aamukahvin lomassa. Ihan hauska, mutta ei sellainen kahvit lentää nenästä -hauska. Toimi paremmin Radiomafiassa pienempinä annoksina. Seuraavaksi Tylypahkaan, kahviakin on vielä jäljellä (jos ei ole mihinkään kiire juon kahvini hitaasti.)

Klo 19.40 / 622 luettua sivua
Huh! J. K. Rowlingin Harry Potter ja Azkabanin vanki oli yhtä huikea kuin ensimmäisellä lukukerralla aeb (aikaan ennen blogia). Nyt täytyy käydä kävelyllä tuulettamassa päätä ennen seuraavaa kirjaa.

Klo 00.00 / 726 luettua sivua
Lukumaraton päättyi. Luin viimeiseksi Charlaine Harrisin Yllätyksiä haudan takaa -kirjaa, jossa pääsin sivulle 104. Vaikuttaa ihan koukuttavalta. Lukuvuorokausi sujui mukavasti.

26 heinäkuuta 2021

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe


 Fannie Flagg:
Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe
Vintage, 1992 (1987)
403 sivua
Luettu: 14.7.2021
Mistä: kirjastosta


Olen katsonut ajat sitten tähän kirjaan perustuvan elokuvan ja muistan pitäneeni siitä kovasti. Joku ajatusten aasinsilta sai minut etsimään käsiini Flaggin romaanin sekä myös elokuvan, jonka aion katsoa lähipäivinä kirjan "jälkiruoaksi".

Vieraillessaan anoppinsa luona Rose Terracen hoitokodissa 48-vuotias Evelyn Coach ajautuu juttusille 86-vuotiaan Virginia "Ninny" Threadgooden kanssa. Viikottaisten tapaamisten aikana naiset ystävystyvät ja Evelyn saa kuulla rouva Threadgoodelta polveilevan tarinan Threadgooden perheestä, kälynsä Imogene "Idgie" Threadgooden ja Ruth Jamisonin omistamasta Whistle Stopin kahvilasta, sen ruoista, henkilökunnasta ja asiakkaista sekä eräästä kuolemantapauksesta.

Rouva Threadgooden muistojen rinnalla menneitä tapahtumia seurataan laajemminkin ja esimerkiksi Whistle Stopin paikallislehden The Weems Weeklyn päätoimittajan Dot Weemlyn herttaiset ja hyvin henkilökohtaisella otteella kirjoitetut uutiset päästävät kurkistamaan pikkukaupungin arkeen hieman eristä näkökulmasta. Avainhenkilöiden ja heidän jälkeläistensä mukana liikutaan myös Whistle Stopin ulkopuolelle ja pitkien aikojen päähän, tarina ajoittuu 1920-luvun lopusta aina nykyaikaan 1980-luvun puoliväliin, jossa keski-iän kriisin kanssa kamppaileva Evelyn ja iäkäs rouva Threadgoode tutustuvat ja saavat molemmat elämiinsä uutta puhtia. Tarinassa on monta kerrontanäkökulmaa ja näistä palasista muodostuu hieno, lämmin, kantaaottava ja rikas kokonaisuus, jossa jokaisella henkilöllä ja tapahtumalla tuntuu olevan oma tärkeä roolinsa. 
 
Vaikka romaani pitää sisällään yhden murhan se on ennen kaikkea tarina ystävyydestä, rakkaudesta, uskollisuudesta ja rohkeudesta. Erityisesti esiin nousevat kahdet ystävykset, 1920-luvulla Idgie ja Ruth sekä 1980-luvulla rouva Threadgoode ja Evelyn. Idgiessä ja Evelynissä on samanlaista rohkeutta, Idgiessä se on esillä jo nuoresta lähtien, mutta Evelynin rohkeus puhkeaa kukkaan vasta rouva Threadgooden rohkaisemana. Idgien rohkeus suuntautuu ulospäin, hän puolustaa läheisiään ja tarjoaa ruokaa sekä apua myös mustille aikana jolloin rotuviha ja Ku Klux Klan ovat arkipäivää myös Alabamassa pienessä Whistle Stopissa. Evelynin rohkeus puolestaan kohdistuu enemmän häneen itseensä, hän oppii viimein, 48-vuotiaana, arvostamaan itseään ja puolustautumaan öykkäreitä vastaan, tavoittelemaan unelmiaan ja nauttimaan elämästä.
     
(...) "Let´s face it, honey, I´m older than than you are and have more insurance than you do" (...)

Pidin valtavasti Flaggin polveilevasta tarinasta, siitä miten se kuljettaa elävästi menneiden vuosikymmenten amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, sen elämänmenoon ja ihmisten pariin. Idgie, Ruth, Sipsey, Onzell, Big George, Buddy, Smokey, Stump, Ninny, Evelyn ja kumppanit jäävät ajatuksiin pitkäksi aikaa. Hieno kirja! 


Sitaattikunniamaininnan saa:

There are magnificent beings on this earth, son, that are walking around posing as humans.

Sekä:

The ones that hurt the most always say the least.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 21. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella
Helmet-lukuhaaste 2021: 44. Kirjassa on reseptejä (jos mieli tekee paistettuja vihreitä tomaatteja niin ei hätää, resepti löytyy kirjan lopusta)


10 heinäkuuta 2021

Elina Rouhiainen: Unienpunoja

 
 
Elina Rouhiainen: Unienpunoja
(Väki #3)
Tammi, 2020
412 sivua
Luettu: 10.6.2021
Mistä: kirjastosta


Kiuru, Dai, Bollywood ja Nelu ovat palanneet Suomeen ja heidän mukanaan on myös Sugar, joka linkittyy joukkoon edesmenneen sisarensa kautta. Rinki on yhdistänyt voimansa ja väki virtaa heidän välillään vahvempana kuin koskaan aiemmin, myös heitä jahtaava järjestö sekä sen johtaja Punainen ovat huomanneet saman. Ystävykset eivät voi enää jatkaa pakenemista vaan heidän on ryhdyttävä taistelemaan tosissaan olemassaolonsa puolesta. Heidän on tuhottava Väki ja se on tehtävä sisältä päin. Nelu ryhtyy uhkarohkeaan yritykseen ja soluttautuu vihollisen joukkoihin Unkarista komennukselle tulleena Imre Tóthina.

Sarjan aloitusosa Muistojenlukija oli todella koukuttava ja vauhdikas jatko-osa Aistienvartija päättyi erittäin jännittäviin tunnelmiin Tallinnan lautalle, joten odotukset sarjan päätösosaa kohtaan olivat aika korkealla. Valitettavasti Unienpunoja jäi odotuksiin nähden vaisuksi lukukokemukseksi.
 
Ystävien päätyminen Helsinkiin ja asettuminen metsässä sijaitsevaan luolaan ohitetaan nopeasti, he alkavat toteuttaa suunnitelmaa Väen tuhoamiseksi, mutta suunnitelmaankaan ei hirveästi paneuduta. Vain Nelu tuntuu tietävän mitä tehdä, mutta sitä ei haluta kertoa edes lukijalle. Nelun soluttautuminen Väkeen ja tutustuminen sen jäseniin kuten Petriin ja Tuomoon vaikuttaa ennemmin arkiselta tutustelulta kuin suunnitelmalliselta järjestelmän romuttamiselta. Aiemmista osista tuttu yhteiskunnallisten ongelmien ja epäkohtien maininta jatkuu myös kolmannessa osassa. Eniten minua häiritsi tulevaisuuteen viittaaminen, "eipä hän tiennyt, että kaikki tulisi muuttumaan..." -tyyliset maininnat, jotka tuntuivat toistuvan yhä useammin mitä pidemmälle kirjaa luki. Yksittäisenä tehokeinona tämä toimii, mutta liikaa käytettynä se menettää merkityksensä ja alkaa tuntua lukijan epätoivoiselta houkuttelulta.

Lukeminen eteni kuitenkin sujuvasti ja kiinnostus siitä miten kaikki päättyy pysyi yllä lähes koko matkan, lopussa tosin havaitsin pientä herpaantumista. Erityiskiitokset siitä, että Rouhiainen on uskaltanut tehdä juoneen rohkean ratkaisun, jonka ansiosta loppumaku ei ole liian makea.

Rouhiaisen Susiraja-sarjan aloitusosa on jo lainattuna kirjastosta, mutta taidan silti antaa sen odottaa hetken, jotta en vertaa sitä liikaa Väki-sarjaan


Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivas näytti Daista aivan siltä kuin se olisi saanut turpaan - mustelmat kukkivat sen kannella.

Helmet-lukuhaaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä (rinki majoittuu metsässä sijaitsevassa luolassa)