21 syyskuuta 2020

Blogisynttärit ja arvonta



Enpä olisi kymmenen vuotta sitten blogiani ja ensimmäistä postausta julkaistessani osannut kuvitella kuinka pitkäaikaisesta harrastuksesta olisi kyse. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Mitä kymmenessä vuodessa on sitten tapahtunut? Aika paljon, mutta pääpiirteittäin tilanne on sama kuin aloittaessani. En listaa julkaistujen postausten tai luettujen kirjojen määriä, mutta jonkinlainen väliraportti lienee paikallaan.
 
Rakastan edelleen lukemista, vaikka viime (korona-)aikoina lukeminen on ollut jotenkin hidasta. Luettujen kirjojen herättämien ajatusten purkaminen sanoiksi ja postauksiksi tuo edelleen iloa, vaikka joskus tuntuu, että kirjasta on vaikea sanoa mitään. Haluan kuitenkin jättää lukemisistani jonkin jäljen blogiini, joten kirjoitan ainakin vähän.

Kuuntelen nykyään sujuvasti äänikirjoja, mutta kun työmatkani vuosi sitten lyheni jäi päivittäinen äänikirjojen kuuntelu pois. Luen satunnaisesti e-kirjoja, lähinnä puhelimen näytöltä, se ei ole mikään miellyttävin vaihtoehto, mutta menettelee. Jos minulla ei ole perinteistä kirjaa mukanani laukussa niin puhelin ainakin on ja sieltä löytyy lukemista.

Olen edelleen todella huono jättämään kirjoja kesken.

Blogin myötä olen tutustunut moneen mahtavaan tyyppiin. On pidetty blogitapaamisia, juteltu kirjoista ja kaikesta muusta niin kasvotusten kuin somessa. Toivottavasti näitä kohtaamisia tulee lisää, koronakurimus voisi jo väistyä... Onneksi lukupiiri näyttäisi pyörähtävän käyntiin piakkoin, siinä yksi lisäilon tuoja lukemiseen. Lukupiirin myötä tulee luettua kirjoja joihin ei muuten välttämättä tulisi tartuttua ja kirjat herättävät usein todella kiinnostavia keskusteluja.
 
Aion edelleen jatkaa blogin pitoa joten tervetuloa toistekin! Pidemmittä puheitta arvontaan:
 
 
 
Blogisynttäreiden kunniaksi sekä samalla kiitokseksi lukijoilleni järjestän arvonnan. Arvontaan voi siis osallistua blogini lukijaksi kirjautuneet (katso löytyykö nimesi/nimimerkkisi blogini sivupalkista kohdasta Lukijat, jos et ole vielä lukija niin voit liittyä Lue-kohdasta). Osallistuminen tapahtuu kommentoimalla tätä postausta. Suoritan arvonnan 11.10., palkintona on 30 euron lahjakortti Adlibris-verkkokirjakauppaan ja koska tänään sattuu olemaan myös suosikkikirjailijani Stephen Kingin syntymäpäivä arvon lisäksi Stephen Kingin novellikokoelman Auringonlaskun jälkeen (linkki vie arviooni). Molemmat palkinnot maksan itse. Laitan omat kommentit molemmille palkinnoille, kommentoi sen palkinnon alle, jonka arvontaan haluat osallistua, voit osallistua halutessasi molempien arvontaan. Jätäthän kommenttiisi myös sähköpostiosoitteesi, jotta voin ilmoittaa voitosta sähköpostitse ja sopia palkinnon toimittamisesta (Suomeen). Jos voittaja ei vastaa sähköpostiini arvon uuden voittajan 18.10. eli tarkkaile sähköpostiasi. Onnea arvontaan!
 

13 syyskuuta 2020

Essi Kummu: Karhun kuolema


Essi Kummu: Karhun kuolema
Tammi, 2010
212 sivua
Luettu: 10.8.2020
Mistä: kirjastosta

Karhun kuolema kertoo yhden perheen tarinan. Mumma, hänen kaksi aikuista tytärtään Fanny ja Stella sekä Stellan lapset asuttavat samaa pihapiiriä pienessä ruotsinkielisessä kylässä. Mumma elää viimeisiä hetkiään, Fanny hoitaa äitiään ja pitää huolta kotitalosta, Fannyn poika Alex kulkee maailmalla valokuvaamassa, Stella kasvattaa pieniä lapsiaan, parantaa kyläläisiä ja haaveilee karhusta. Mumman kuolema käynnistää tapahtumaketjun, joka muuttaa heitä kaikkia ja saa lopulta myös etäämmällä pysytelleet kyläläiset sekaantumaan perheen asioihin.

Rikki menneessä perheessä jokaisella on omat ongelmansa ja Mumman kuoleman myötä asiat menevät vielä enemmän sekaisin. Itsensä kovettanut ja katkeroitunut Fanny alkaa surussaan muistuttaa hetki hetkeltä enemmän äitiään, hän huutaa, kiroilee ja räiskyy. Tätä muutosta on mielenkiintoista seurata. Ehkä kannen ja nimen takia odotin lapsesta asti karhua rakastaneen Stellan osuuden olevan merkittävämpi, mutta lopulta hän jää minulle henkilöistä etäisimmäksi, en saanut hänestä otetta. Liikkuvaa työn, yksinäisyyden, uskonnollisuuden ja ahdistuksen täyttämää elämää elävä Alex nousee minulle tarinassa suurempaan osaan. Alexin ajatukset karkailevat menneeseen, mielessä vilahtalee lämpimiä ja onnellisia muistoja Mummasta, babushkasta, mutta suru-uutinen saavuttaa myös Grönlannin. Alexin suru kääntyy sisälle, se on hiljaista, mutta repivää.
   
   Alex nostaa puhelimen, mutta sen johto ei yllä kovin kauas. Hän kävelee puhelimen kanssa kauemmas tytöstä ja sängystä, seisoo sen kanssa ohuessa kumarassa huoneensa eteiskäytävällä.
      Äidin ääni kaikuu hänen korvaansa.
      Paha ääni joka on kipua. Kaikki on miten sattuu.
 
Karhun kuolemassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla vanhan ja uuden ajan tuntu, pikkukylän ahdasmielisyys ja kansainvälinen boheemius. Mukana on ripaus sadunomaisuutta karhuineen ja synkkine metsineen sekä kummitustarinaa Mumman jäädessä kotiinsa vielä kuolemansa jälkeenkin. Teksti on hiottua, kaunista ja tiivistä. Kummu kuvaa uskottavasti ja hienovaraisesti henkilöistä ja tapahtumista huokuvan surun ja ahdistuksen, se ei ole päälle hyökkäävää, mutta selvästi aistittavaa. Kaikesta hyvästä huolimatta tarina ei vienyt minua täysin mukaansa vaan siitä jäi puuttumaan jotain.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:


Kuinka paljon voi yksi huone muuttua kun sieltä yksi ihminen äkkiä onkin poissa.



Pohjoinen lukuhaaste 2020: 15. Kirja, jossa on kansalaisaktivismia (Ei kovin paljoa, mutta kyläläisten käytös kirjan loppupuolella eräässä kohtauksessa täyttää mielestäni kriteerit.)
Helmet-lukuhaaste 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

03 syyskuuta 2020

J. R. Ward: Peto

 


J. R. Ward: Peto
(Mustan tikarin veljeskunta #14)
Viisas Elämä, 2016
549 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(The Beast, 2016)
Luettu: 24.7.2020
Mistä: kirjastosta
 

Mustan tikarin veljeskunnan jäsenet ovat vanhan Brownswickin tyttökoulun laitamilla, valmiina hyökkäämään vihollistensa, lessereiden, tukikohtaan. Juuri ennen h-hetkeä jo valmiiksi malttamaton ja henkisesti kovilla oleva Rhage saa kuulla ennenäkyjä näkevältä veljeltään Vishousilta kohtalonsa. Rhage ei kuitenkaan pakene vaan ryntää suoraan kohti kohtaloaan. Rhagen lisäksi useampi Veljeskunnan jäsen on suurten kysymysten äärellä.

Räjähtävästä alusta huolimatta tässä oli paljon odottelua, milloin syntymän, milloin kuoleman ja välillä heräämisen. Esimerkiksi Xcorin osuus alkoi tuntua jopa tylsältä, aina kun häneen palattiin odotin, että jotain tapahtuu, mutta eipä juuri. Kaikesta paikallaan jumittamisesta huolimatta tarinassa tapahtui paljon, jopa yksi vampyyrimaailman peruspilareita (tässä tapauksessa vampyyrirodun luonutta Kirjurineitsyttä) horjuttava tapaus. Sivut kääntyivät taas kuin itsekseen, oli pakko lukea vielä yksi sivu, vielä yksi luku...

Ward (oikealta nimeltään Jessica Bird) tuo mukaan jälleen uusia henkilöitä kuten veriorja Markcuksen, aloittelevan toimittajan Jo Earlyn ja muutaman lapsen. Heihin takuulla palataan vielä. Henkilögallerian lisäksi Ward laajentaa myös tehokeinoarsenaaliaan, kiroilun, nopean sanailun ja kaikenlaisen roisiuden rinnalla vilahtelee risuaita-merkkiä tunnistesanoineen. Jotain uutta sarjassa, mutta #ehkävähäntyperää. 

Ilmeisesti Peto on tällä hetkellä viimeisin suomennettu Mustan tikarin veljeskunta -sarjan osa, joten joutunen odottamaan hetken aikaa ennen kuin pääsen seuraavan kerran haukkaamaan palan tätä luottoviihdettäni. Minulle sarja toimii mainiosti ajatusten nollaajana rankan tai muuten vain vakavamman kirjan jälkeen, lukujumin laukaisemiseen sekä tilanteeseen kun en vain osaa päättää mitä haluaisi seuraavaksi lukea. Pieni toisto ja ennalta-arvattavuuskaan ei haittaa kun ei lue sarjaa yhteen putkeen.

 

Sitaattikunniamaininna saa: 

 

Toisinaan kaikkein parasta oli se, kun sai vain istua ja katsella lapsensa pitävän hauskaa.

Helmet-lukuhaaste 2020: 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

16 elokuuta 2020

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri



Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Like, 2013
443 sivua
Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry
(The Silver Dark Sea, 2012)
Luettu: 12.7.2020
Mistä: oma ostos

 
Pidin kovasti ensimmäisestä lukemastani Susan Fletcherin teoksesta Noidan rippi ja hänen kirjojaan on tullut sen jälkeen hankittua omaan hyllyyn odottamaan lukemista. Yllättäen meni kuitenkin kahdeksan vuotta ennen kuin tartuin seuraavaan Fletcherin romaaniin. Nyt luettavakseni valikoitui Tummanhopeinen meri, joka tuntui sopivalta kesäkirjalta.
 
Karun ja tuulisen Parlan saaren asukkaat ovat tottuneet heitä ympäröivän meren oikkuihin, vaihtelevaan säähän, merivirtoihin ja pyörteisiin. Eräänä iltana meri kuitenkin yllättää kun Syen poukaman rantavedestä löytyy aaltojen mukanaan tuoma mustapartainen mies. Mies on hengissä, mutta menettänyt muistinsa. Sana muukalaisen saapumisesta kiertää ja pian hänestä puhutaan Kalamiehenä, vanhojen tarujen hahmona, joka nousee merestä maalle, muuttuu kuunkierron ajaksi kalasta mieheksi tuodakseen toivoa sitä tarvitseville. Kalamiehestä puhuvat kaikki, tai ainakin hän on kaikkien ajatuksissa. Kuka mies on, mistä ja miksi hän on tullut Parlalle?
 
Alussa oli epäselvää kuka tarinoita keräävä "minä" on, kenen äänellä tarinaa kerrotaan. Myös muun tekstin joukkoon kursiivilla kirjoitettu dialogi vaati totuttelua. Minäkertojan henkilöllisyys sekä muut saarelaiset ja heidän välisensä yhteydet avautuvat vähitellen, viipyillen. Samalla tavalla tarina kietoo lukijan pauloihinsa, vaivihkaa. Yhtäkkiä vain huomaa, että kirjaa ei malttaisi laskea käsistä, haluaisi lukea vielä yhden luvun, mutta samaan aikaan haluaisi säästellä sivuja. Fletcher kuvaa saarta ja sen luontoa aisteja hivelevästi. Ja Parlan asukkaat, heidän tarinansa, salaisuutensa, suhteensa toisiin saarelaisiin, jokaiseen haluaisi tutustua vielä paremmin. Maggieen, surun ympäröimään leskeen. Vanhoja taruja rakastavaan Abigailiin ja hänen sokeaan mieheensä Jimiin. Toisistaan erkaantuneisiin sisaruksiin Emmelineen ja Tabithaan. Syyllisyyden taakkaa kantavaa Samiin. Ihan jokaiseen heistä.

     Minä halusin vain elää elämääni yksi pieni askel kerrallaan ja kerätä rannalta sulkia, ohikiitävän elämän jäänteitä. Suolaisia sirpaleita jostain suuremmasta.
     Tuli aika, jolloin sanoin hänelle En toivonut sinua tänne. En pyytänyt.
     Mitä hän vastasi? Hän kosketti minua ja sanoi Enkä minä pyytänyt sinua. Mutta katso...

Tummanhopeinen meri on upea kirja, jonka tunnelmaan haluan palata joskus uudelleen. Kirjan luettuani huomaan alkaneeni haaveilla matkasta saarelle, tuuleen ja suolan tuoksuun. Saarelle, jonka asukkaita majakka valaisee säännöllisin väliajoin, hetken kerrallaan. Saarelle, jota ympäröi aaltoileva ja arvaamaton meri. 
 
Kun elämä koettelee, uskoo sellaiseen, mikä tekee siitä paremman. Näkee elämän valopilkut, toisin kuin useimmat ihmiset - iltatähden, fosforinhohtoisen meren. Abigail aprikoi, että ihmiset eivät töiltään ja askareiltaan ja jättitelevisioiltaan ehdi katsoa ulos ikkunasta ja nähdä, mitä siellä on. Kuunnella. Hengittää meri-ilmaa.
 

Sitaattikunniamaininnan saa:
 

Kuuletko sen? Veden? Se hengittää, ihan niin kuin sinä.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 5: Kirja, johon tarttumista olet suunnitellut jo pitkään (olen näemmä ostanut kirjan vuonna 2015)
Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella

29 heinäkuuta 2020

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani



Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani
Gummerus, 2019
445 sivua
Suomentanut: Arto Schroderus
(My Absolute Darling, 2017)
Luettu: 21.6.2020
Mistä: kirjastosta

Hän kääntää Turtlen päätä puolelta toiselle ja katsoo tiiviisti silmiin. Ja sanoo lopulta: "Tiedätkö mitä, nappula? Tiedätkö mitä sinä merkitset minulle? Annat minulle syyn jatkaa joka aamu, kun heräät ja nouset vuoteesta. Kun kuulen paljaat pikku jalkasi portaissa, ajattelen, tuo on minun tyttöni, tuon tähden minä elän."

14-vuotiaan Julia "Turtle" Alvestonin äiti on kuollut ja hän asuu hallitsevan isänsä Martinin kanssa syrjäisessä ränsistyvässä talossa, jota kasvit hiljalleen valtaavat. Koulu sujuu heikosti ja mieluiten Turtle viettäisi aikaansa luonnossa tai ukin asuntovaunulla. Eräänä aamuna Turtle varustautuu ukin antamalla puukolla ja omalla aseellaan ja lähtee samoilemaan metsään, siitäkin huolimatta, että tietää isän huolestuvan. Metsässä Turtle tapaa Jacobin ja Brettin, joiden seurassa Turtle ei tunne itseään samanlaiseksi kummajaiseksi kuin koulussa. Irtiottonsa ja uusien ystäviensä myötä Turtlen silmät avautuvat ja hän alkaa nähdä elämänsä uudessa valossa, eikä se valo ole suinkaan kirkas ja hohtava vaan ristiriitainen, samea ja synkkä.

     Turtle ajattelee: ikinä ei ole mennyt hyvin, eikä ikinä tule menemäänkään. Hän ajattelee: en edes tiedä, miltä ihan hyvä näyttää. En tiedä, mitä se tarkoittaisi. Kun sillä on hyvä hetki, meillä menee paremmin kuin hyvin. Kun sillä on hyvä hetki, se nousee kaiken yläpuolelle ja on enemmän kuin kukaan muu. Mutta sen sisällä on jotain. Vika joka myrkyttää kaiken muun. Miten meille käy.

Minun ikioma kultani on romaani, josta on vaikea kirjoittaa. Juonesta ja teemoista en halua kertoa liikaa ja toisaalta se vähä mitä haluan kertoa on kamalan (!) vaikea pukea sanoiksi. Kirjassa yhdistyy häkellyttävällä tavalla kauneus ja rumuus. Kauneudesta vastaa rönsyävä ja huumaava luonto, joka tuntuu aluksi vievän runsaudellaan huomion kaikelta muulta, peittävän pimeyden oksien, rönsyjen ja heinikon alle, mutta sieltä se nousee, rumuus, se nostaa vastenmielistä päätään ja lyö kerralla lukijalta jalat alta.

Jos olisin tiennyt mitä on luvassa en todennäköisesti olisi tarttunut tähän ja nytkin oli hyvin lähellä, että jätän kirjan kesken (keskeyttäminen on minulle äärimmäisen vaikeaa!). Päätin kuitenkin jatkaa, vaikka kylmäsi, ahdisti, inhotti ja vähän itkettikin. Lukemista helpotti Tallentin tarjoamat hetket luonnossa, ne toimivat hienoina suvantopaikkoina ja hengähdystaukoina. Ehkä suurin syy jatkamiselle oli se, että minulla oli alusta asti aavistus kuinka tarina päättyy ja halusin selvittää olenko oikeassa ja jos olen niin kuinka lopputulokseen päädytään. Menemättä sen tarkemmin lopputulokseen mainitsen vain, että matka Turtlen seurassa oli rankka.

Yksi suurimpia ahdistuksen aiheuttajia lukiessa oli se, että tarina on niin uskottava, Turtlen kokemukset voisivat tapahtua oikeassa elämässä, Turtlen lapsuus olla jonkun lapsen tai nuoren arkea. Turtlen isä Martin elää omassa kuplassaan, jonne ei mahdu juuri muuta kuin aseet, olut ja Turtle, ja tähän kuplaan hän vetää myös tyttärensä. Martin syöttää Turtlelle omaa rajoittunutta ja jyrkkää maailmankatsomustaan eikä hyväksy tyttärensä kasvua, sitä, että teini-ikäinen Turtle on oma yksilö ja persoona omine tunteineen ja ajatuksineen. Se, että molemmat pitävät aseista ei riitä luomaan tervettä ja toimivaa isä-tytär-suhdetta vaan se vaatisi paljon muuta. Martin käyttää vanhemman valtaansa väärin, hänen ja Turtlen suhde onkin monella tapaa vääristynyt ja syöksykierteessä. Siitä tässä tarinassa on kyse, syöksykierteen katkaisusta, mutta millä tavalla ja millä hinnalla?

Minun ikioma kultani tuo mieleen toisen vimmaisen selviytymistarinan Beth Lewisin Suden tien sekä niin ikään amerikkalaista asekulttuuria sivuavan Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin. Vahva suositus koko kolmikolle, jos rankat aiheet eivät pelota.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Aamu vaihtuu päiväksi, ja litteäpohjaiset sinertävät pumpulipilvet hinaavat varjojaan metsärinteillä.


Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu


09 heinäkuuta 2020

Hallie Rubenhold: Viisi - Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit



Hallie Rubenhold: Viisi -
Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Atena, 2020
390 sivua
Suomentanut: Mari Janatuinen
(Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, 2019)
Luettu: 6.6.2020
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Kukapa ei olisi kuullut Viiltäjä-Jackista, Lontoon Whitechapelia vuoden 1888 loppupuolella pelossa pitäneestä sarjamurhaajasta? Mutta entä uhrit, jotka menettivät henkensä murhaajan käsissä, kuka tietää heistä muuta kuin heidän nimensä, kuka tuntee heidän elämäntarinansa ennen sitä hetkeä kun he kohtasivat murhaajansa? Hallie Rubenhold haluaa kirjallaan kertoa keitä nämä viisi naista, Mary Ann "Polly" Nichols, Annie Chapman, Elizabeth Stride, Catherine Eddowes ja Mary Jane Kelly olivat, mistä he tulivat ja miten he elivät, herättää eloon heidän historiansa sekä korjata heihin liittyviä pinttyneitä oletuksia.

Mitä suuremmaksi tekijän henkilökuva kasvaa, sitä enemmän hänen uhriensa henkilökuvat tuntuvat hiipuvan.

Edellinen lause kiteyttää hyvin Rubenholdin teoksen idean. Viiltäjä-Jackin myytti on tähän asti kiteytynyt tiiviisti murhaajan itsensä ympärille ja hänen uhreistaan on mainittu lähinnä nimet, kuolintapa ja se, että he olivat prostituoituja. Paitsi että tässä viimeisessä väitteessä ei Rubenholdin mukaan edes ole perää. Vaikka uhrit olivat köyhiä, huono-osaisia ja viettivät osan öistään kadulla vain kahden heistä tiedetään myyneen itseään rahasta. Viktoriaanisella aikakaudella miehet hallitsivat ja jos nainen ei ollut naimisissa ja kulki öisin kadulla oli helpompaa olettaa että hän myi itseään kuin tunnustaa tosiasia, että hänellä ei yksinkertaisesti ollut vakituista asuinpaikkaa eikä rahaa yösijaan. Tämä on yksi niistä vääryyksistä, jotka Rubenhold on halunnut kirjassaan oikaista.

Viisi on todella mielenkiintoinen katsaus näiden viiden naisen elämään, naisten, jotka ovat tähän asti olleet kuuluisia vain kuolemastaan. Rubenhold kytkee heidät elävästi viktoriaaniseen aikaan, sen ilmiöihin ja tapoihin. Näin naisten asema ajassa ja yhteisössä avautuu paremmin kuin pelkästään kerrottaessa heidän tarinansa. Vaikka aika on kulunut löytyy viktoriaanisesta ajasta ja nykyajasta yhtäläisyyksiä ainakin mitä tulee uhrien syyllistämiseen. Niin kuin aikanaan Pollyn kuolemansyyntutkinnan kohdalla myös nykyään esimerkiksi raiskaustapausten selvittelyn yhteydessä näkee kommentointia siitä kuinka esimerkiksi uhrin vaatetus, käytös tai humalatila on vaikuttanut tekoon. Ihan kuin uhri olisi itse oikeuttanut häneen kohdistuvan rikoksen.

Kerronta etenee sujuvasti, mutta hetkittäin Rubenhold sortuu turhaan asioiden romantisointiin ja maalailuun, kuten puhuessaan murhanhimoisesta [Thames] joesta. Teoksessa oli myös pientä epätasaisuutta kuvaustarkkuudessa. Osa asioista selvitetään perinpohjaisesti, mutta jotkut useammankin kerran mainitut asiat kuten high rip -jengi jätetään ilman selvitystä ja jouduin hakemaan tästä itse tarkempaa tietoa. Paikoitellen ehdin miettiä mihin joku asia liittyy ennen kuin Rubenhold pääsi varsinaiseen asiayhteyteen.

Rubenhold on rajannut teoksensa todella hyvin ja uhreja kunnioittaen. Jokaisen naisen osuus kirjassa päättyy niin, että heidän kuolemaansa ja kuolintapaansa ei käsitellä. Murhaajalle ei anneta yhtään ylimääräistä tilaa, tämä on hänen uhriensa kirja. Mielestäni Rubenhold onnistuu kertomaan naisten tarinat heidän ansaitsemallaan arvokkuudella.


Sitaattikunniamaininnan saa (tällä kertaa hieman pidempi pätkä):

Nämä naiset ovat meille paljon enemmän arvoisia kuin ne tyhjät ihmiskuoret, joina olemme heitä pitäneet: hekin olivat lapsia, jotka itkivät äitejään; hekin olivat nuoria naisia, jotka rakastuivat; hekin kokivat synnytyksen tuskat ja vanhempiensa kuoleman; hekin nauroivat, hekin viettivät joulua. He kinastelivat sisarustensa kanssa, he itkivät ja unelmoivat, heihin sattui ja he nauttivat pienistä voitoista.


Helmet-lukuhaaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja


05 heinäkuuta 2020

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio



J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
(Harry Potter #2)
Tammi, 2012
365 sivua
Suomentanut: Jaana Kapari
(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Bloggaaminen tuntuu olleen viime aikoina hieman tuuliajolla, postausjonoa on kertynyt useamman kirjan verran ja lukeminen etenee edelleen hieman tahmeasti.  Ehkä tilanne korjaantuu nyt kesälomalla.

Harryn ensimmäisen Tylypahkan lukuvuoden jälkeinen kesäloma päättyy erikoisella tavalla. Ensin Harryn luokse ilmestyy kotitonttu Dobby varoittamaan häntä palaamasta Tylypahkaan, sitten Harryn ikkunan taakse ilmestyy lentävällä autolla Weasleyn veljekset hakemaan Harryn luokseen heidän kotiinsa. Koulutarvikeostoksilla Harry ystävineen törmää paitsi isä ja poika Malfoyhin myös uuteen pimeyden voimilta suojautumisen opettajaan Gilderoy Lockhartiin. Koulumatkakaan ei suju suunnitellusti ja kun lukuvuosi viimein alkaa on edessä uusi ongelma. Koululla tapahtuu hyökkäyksiä ja pian huhut salaisuuksien kammion avautumisesta yltyvät. Mutta mikä on salaisuuksien kammio ja kuka sen on avannut nyt, entä aikaisemmin, vuosia sitten?

Jo ensimmäisenä lukuvuotenaan Harry sai tottua siihen, että jos muut eivät tunnistaneet häntä kasvojen tai otsan arven perusteella niin viimeistään hänen nimensä kuultuaan he tiesivät hänet ja hänen tarinansa, mutta nyt Harry saa osakseen myös negatiivista huomiota ja särön imagoonsa hallitessaan kärmeskieltä. Onneksi Harry ei jää hämmennyksessään ja erilaisuuden tunnossaan yksin vaan hänen parhaat ystävänsä sekä myös rehtori Dumbledore ovat hänen tukenaan. Ron osoittaa myötätuntonsa omaan hassuun, pikkuisen kömpelöön ja suorasanaiseen tapaansa:

"Ei" Ron sanoi epäröimättä. "Ei ole hyvä kuulla ääniä, joita muut ei kuule, ei edes velhomaailmassa."

Dumbledoren tuki puolestaan on hienovaraisempaa ja syvällisempää:

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

Harry ei ole ainoa erilaisuudesta kärsivä. Draco ottaa Hermionen silmätikukseen sillä Hermionen molemmat vanhemmat ovat jästejä, taikomattomia ja tällaisista taustoista tuleva on Malfoyn arvoasteikolla pohjasakkaa eikä kyseinen henkilö heidän mielestään ole oikeutettu opiskelemaan Tylypahkassa. Onneksi myös Hermionella on puolustajansa.

Luin kirjan toista kertaa, tarinan imu ja jännitys oli ennallaan, mutta ehkä nyt tuli kiinnitettyä huomiota eri asioihin kuin ensimmäisellä kerralla. Mietin esimerkiksi kangistettuja, miten he pysyivät hengissä jopa useita viikkoja, saivatko he ravinnon suonensisäisesti? Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi... Sivuseikkoihin harhautuneista ajatuksista huolimatta pidin kirjasta kovasti. Suosikikseni nousi hyväsydäminen, mutta hieman yksinkertainen Dobby.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Tiedätkö mitä, Harry? Jollei se kohta lakkaa pelastamasta henkeäsi, se vielä tappaa sinut joku kerta."

Helmet-lukuhaaste 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

20 kesäkuuta 2020

Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija

 


Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija
Like, 2019
280 sivua
Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Lilja ja Seamus ovat jättäneet vanhat kulmat taakseen ja matkanneet uuteen kaupunkiin, jossa Liljan unelma varkaiden killan jäsenyydestä vihdoin toteutuu. Seuraava keikka vie Liljan kirjavarkaisiin, tehtävä ei kuulosta järin jännittävältä, mutta Lilja ei tiedä mihin tulee päänsä pistäneeksi. Tulikiven armeija on nousemassa, mutta kenen johdolla, kuka vie Talismaanin, jolla armeijaa hallitaan?

"Sirruun pieneen on isot miehet siottu,
tahtoon yhen ainoon pakotettu.
Talismaani joskus muinoin hakattu,
siihen miehen vappaus upotettu."

Kolmen kuninkaan aarteen lukemisesta ehti kulua jo 1,5 vuotta ja pikkuvarkaan seikkailusta oli mielessä oikeastaan vain tunnelma, mutta silti solahdin sujuvasti Liljan maailmaan ensi sivuilta alkaen ja pidin tarinasta. Kuvitus jatkaa ensimmäisestä osasta tuttua musta-valko-harmaata värimaailmaa ja erikokoisten ruutujen hyödyntämistä. Myös tällä kertaa Lilja joutuu hyvin nopeasti ongelmiin. Tavoitellesssaan vanhan talismaanin palasia Lilja törmää niin kuninkaalliseen armeijaan, kruununperilliseen, vanhoihin vihollisiin, jätteihin, eläviin kuolleisiin kuin ikiaikaiseen jumalolentoon, tuli-isä Ithieliin. Tällaisesta vaarojen ristitulesta on vaikea selvitä vahingoitta.

Räiskyvä Lilja ei jää hiljaiseksi suurenkaan vihollisen edessä ja pienen tytön suuri suu saakin hänet usein ongelmiin, toisaalta hänen sanavalmiudestaan on myös apua. Liljan tokaisut tuovat muuten niin vauhdikkaaseen ja synkkään varkauksia, kostoa, verta, petoksia ja kuolemaa tihkuvaan tarinaan sopivaa vastapainoa ja huumoria. Tulikiven armeija on hieman sekava kaikkine johtajineen ja armeijoineen, mutta yhteen putkeen (lukumaratonilla) lukeminen sopi tälle sarjakuvalle hyvin. Kukkonen on jättänyt vielä viimeisille sivuille sellaisen koukun, että tarinan on pakko saada jatkoa!


Sitaattikunniamaininnan saa:
 



Pohjoinen lukuhaaste 2020: 22. Suomalainen kirja, joka on käännetty useammalle kielelle
Helmet-lukuhaaste 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia

27 toukokuuta 2020

Stephanie Garber: Finale



Stephanie Garber: Finale
(Caraval #3)
WSOY, 2019
403 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Finale, 2019)
Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Caravalin päättymisestä ja siitä kun Donatellalle selvisi Legendin henkilöllisyys on kulunut kaksi kuukautta. Donatella on tavannut Legendiä vain unissaan ja noissa elävissä, todentuntuisissa unissa Legend muistuttaa, että edellisen pelin palkinto, toivomus, on Donatellalla lunastamatta. Yhtäkkiä unet loppuvat, mutta pelaaminen ei näytä päättyvän vieläkään. Kohtalot ovat vapaana ja saamassa voimansa takaisin, he leikittelevät ihmisillä ja kulkevat tekemässä julmia temppujaan. Myös Donatella ja Scarlett ovat vaarassa. Sisarusten on pysäytettävä Kohtalot, mutta onnistuakseen heidän on keksittävä muut Kohtalot luoneen Langenneen tähden heikkous.

Garber muuttaa jälleen tarinan rakennetta, Finalessa kerronta vuorottelee molempien sisarusten, Scarlettin ja Donatellan välillä. Ehkä tästä syystä tarinan imuun oli vaikeampi päästä, mutta kertojavalinta oli juuri oikea, näin se täytyi kertoa. Kumpikaan sisaruksista ei jää enää toisen taustalle, nyt sekä Donatellalla että Scarlettilla on oma aktiivinen roolinsa tapahtumien kulussa, he molemmat vievät tarinaa eteen päin, tekevät omia ratkaisujaan, hyviä ja huonoja. Vaikka Donatella ja Scarlett ovat kiinnostavia ja toimivia hahmoja nousi sarjan henkilöistä suosikeiksini etenkin Legend sekä Jacks. Molemmat ovat hahmoina loistavia, heissä on särmää ja salaperäisyyttä, he ovat moniulotteisia eivätkä liian ennalta-arvattavia.

Aiemmat osat nojasivat vahvasti Legendin henkilöllisyyden ympärillä leijuvaan salaperäisyyden verhoon ja pelkäsin hieman, että tuon verhon alas repiminen, Legendin henkilöllisyyden selviäminen saisi tarinan maagisen tunnelman katoamaan. Mutta ei! Vielä sarjan päätösosassakin riittää salaisuuksia, juonittelua, vaaroja sekä romantiikkaa. Myös taikuutta on mukana, mutta Kohtaloiden astuttua peliin se ei ole enää kepeää taikuutta, näytelmää ja silmänkääntötemppuja vaan synkempää ja vaarallisempaa, se sykkii kostoa, valtapeliä ja kuolemaa. Myös aiemmista osista tuttu värikylläinen ja runsas kuvailu tuntuu saavan synkempiä sävyjä, tosin paikoitellen kuvailu rönsyää yli, muuttuu oudoksi ja tahattoman koomiseksi: Scarlettin varpaidenväleissä helmeili hiki, kun palvelija johdatti heidät halliin, jossa oli koristeellinen seinäpanelointi ja uhkeat kattolistat. Siis ihan oikeasti nyt...

Suurimmaksi osaksi tarina, koko sarja, on sujuvasti ja omaleimaisella tyylillä kirjoitettu sekä erittäin ahmittava. Sarja sai arvoisensa päätöksen, mutta palaisin mielelläni tarinan pariin vaikka elokuvan muodossa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

He olivat unessa, jossa tuikkiva taivas sumeni reunoilta violetiksi kuin painajaisia aavistellen, mutta täälläkin Legend oli terävä kuin tarkin kynänpiirto ja sykki elämää kuin vasta viilletty haava.


Sekä lause, jonka allekirjoitan täysin:

"Itse asiassa sanon, että kallein aarteesi istuu sinua vastapäätä. Ei ole olemassa mitään niin arvokasta kuin sisaren rakkaus." Äiti tarttui lujasti tyttöjensä käsiin.



Pohjoinen lukuhaaste 2020: 12. Kirja, jonka olen bongannut somesta, blogista tai lehdestä
Helmet-lukuhaaste 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja


02 toukokuuta 2020

Lukumaraton #8



Eilen illalla alkoi tuntua, että olisi sopiva aika pitää lukumaraton. En halunnut aloittaa heti vuorokauden vaihtuessa vaan ajattelin katsoa josko lauantaiaamuna tuntuisi siltä, että päivän voisi pyhittää lukemiselle ja tuntuuhan se. Kasasin kirjapinon, nappasin vappuherkkuja viereen ja aloitan lukemisen aamuyhdeksän aikaan. Ensimmäiseksi tartun Stephanie Garberin Finaleen, joka minulla on kesken. Tavoitteenani on käydä päivittämässä etenemistäni.




klo 13.00 / 121 luettua sivua
Stephanie Garberin Finale luettuna. Aamupäivä sujui todella mukavasti maagisessa Valendassa. Trilogia sai ehdottomasti arvoisensa lopun (vai onkohan tähän sittenkin luvassa jatkoa?). Seuraavaksi vuorossa on kotimaista fantasiaa sarjakuvan muodossa eli Janne Kukkosen Voro 2.

klo 18.05 / 460 luettua sivua
Voro on nopealukuinen, mutta silti vain vilahti useampi tunti ennen kuin sain luettua sarjakuvan loppuun. Välillä piti tehdä vähän muutakin kuten pelata biljardia, laittaa ruokaa ja syödä. Seuraavaa kirjavalintaa piti miettiä yllättävän pitkään, päätin palata Tylypahkaan Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjan myötä.

klo 9.00, sunnuntai / 657 luettua sivua
Aloitin Harry Potter ja salaisuuksien kammio -kirjan edellisellä lukumaratonilla, mutta koska kirja oli jäänyt pitkäksi ajaksi kesken aloitin sen eilen alusta. Kävin illalla lenkillä, mutta ilmeisesti raitis ilmakaan ei auttanut ja lukuväsymys taisi alkaa jo painaa sillä loppuillan lukemisesta ei tuntunut jäävän mitään mieleen ja paikkailinkin aamulla illan viimeisiä sivuja lukemalla ne uudelleen. Lukumaratonini loppui yhdeksältä, mutta taidan silti lukea kirjan tänään loppuun.

Lukeminen on tuntunut varsinkin nyt korona-aikana sujuvan jotenkin hitaasti, saman huomasi nyt lukumaratonillakin. Ei kokonaissivumäärä silti ihan onnettomaksi jäänyt ja mikä tärkeintä oli jälleen mukava pyhittää vuorokausi lukemiselle, vaikka tein välillä vähän muutakin.