tiistai 11. joulukuuta 2018

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton

 


Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton
Docendo, 2017
191 sivua
Luettu: 29.11.2018
Mistä: kirjastosta


Marco Hietala on minulle tuttu etenkin Nightwishistä ja Raskasta joulua -projektista, siispä Kangasluoman kirja hyppäsi heti ilmestyttyään luettavien listalle. Tänä vuonna Hietala ei ollut mukana Oulun Raskasta joulua -keikalla, mutta pääsin sentään vihdoin ja viimein lukemaan hänestä kertovan kirjan.

Marco Hietala - Ruostumaton -kirjassa kuvataan Hietalan elämää syntymästä ja lapsuudesta bändikuvioihin ja aina musiikkimaailman huipulle asti. Väliin mahtuu vastoinkäymisiä, kommelluksia, onnistumisia, aallonpohjia ja huippuhetkiä. Vuonna 1966 syntynyttä Hietalaa puraisi hevikärpänen jo lapsena ja sillä tiellä hän on edelleen.

     Muistan kuin eilisen sen päivän kun Saku toi kotiin naapurista lainaamansa Black Sabbathin Master of Reality -levyn. Olin yhdeksänvuotias ja juuri lukemassa Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaa sohvalla. Kirjassa oli helvetillinen tuomiopäivän meininki, kun pyrstötähti oli lähestymässä ja koko muumimaailma tuhoutumassa. Siihen kun kajahtivat Sabbathin synkät soinnut, niin olin myytyä miestä. Siinä tilanteessa yhdistyivät musiikki, tarina ja fantasia täydellisesti. Se oli niin kovaa kamaa, että mikään ei ollut sen jälkeen enää entisellään. Voi siis sanoa, että kiinnostukseni heviin alkoi tuosta hetkestä.

Hietalan elämäkerrassa on tuttuja, musiikkimaailmaan perinteisesti liitettäviä elementtejä. Keikkojen ja kiertuiden jaksottama elämä lipsahtaa kuin huomaamatta vapaa-ajan hauskanpidosta hurjaksi syöksykierteeksi, jossa viina vie miestä. Perhe-elämän sovittaminen maailmalla kiertämiseen ei sekään ole ihan helppoa, houkutuksia riittää ja parisuhteen vaaliminen vaatii luottamusta ja työtä, mutta sekään ei aina riitä. Lisäksi Hietala joutuu painimaan mielenterveysongelmien kanssa, ahdistus ja masennus ovat koko ajan taustalla valmiina iskemään päälle, vyörymään ylitse musertavalla voimalla. Hietala kertoo sairaudestaan rehellisesti, sillä ajatuksella, että jospa joku saisi hänen tarinastaan apua ja voimaa selviytyä.

Kaikista muusikon työhön liittyvistä varjopuolista ja henkilökohtaisista ongelmista huolimatta Hietalasta huokuu kirjan sivujen kautta palo ja rakkaus musiikkiin. Arvostustani Hietalaa kohtaan lisää vahvan, persoonallisen ja mahtavan äänen sekä bassotaituruuden lisäksi vielä se, että hän arvottaa lukemisen ja kirjat korkealle. Jos oikeasti haluaa tietää asioista, niin kannatta lukea paljon. Viisaita sanoja. Muutenkin Hietala vaikuttaa fiksulta ja jalat maassa olevalta tyypiltä.

Eihän sitä koskaan tiedä, mitä mitä elämä tuo tullessaan, mutta oletan kuitenkin, että nousen lavalle soittamaan rockia vielä seitsemänkymppisenäkin. Onko se sitten kaunista katseltavaa - todennäköisesti ei, mutta mitä siitä. Jos niin pitkään elän, niin sittenhän minä olisin jo jonkinlainen "Rockin Gandalf", mikä ei olisi ollenkaan huono titteli. 

Ruostumaton on Hietalan (julkisuuskuvan)näköinen teos. Asiat kerrotaan jutustelevaan tyyliin ja kirjasta puuttuu turha pönötys sekä liian nippelitasolle menevä tieto. Ulkoasu on tyylikäs ja kuvissa sekä asettelussa on mukavaa särmää. Kaiken kaikkiaan kirja on mukavan rento ja kuitenkin asiapitoinen.

Kirjaa lukiessa löytyi linkki toiseen suomalaiseen musiikkimieheen Sami Lopakkaan ja hänen Marras-kirjaansa. Hietala mainitsee saksalaisen kiertuemanagerin Bobon ja mietin, että tässä on nyt jotain tuttua. Nappasin Lopakan teoksen kirjahyllystä ja sieltäkin löytyi saksalainen kiertuemanageri Bobo. Lopakka kertoi taannoin Oulun kaupunginkirjastolla, että kyseinen Bobo esiintyi hänen kirjassaan oikealla nimellä. Pelkkää sattumaa vai  sama mies? Veikkaisin jälkimmäistä. Joka tapauksessa hauska yksityiskohta ja mahdollisesti pieni maailma.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt minä itse soitan biisejä, joista nämä sukupolvet saavat kylmiä väreitä vielä vuosikymmenien jälkeen. Uskomatonta, jopa pelottavaa, mutta hienoa.

Helmet lukuhaaste 2018: 20. Taiteilijaelämäkerta

perjantai 30. marraskuuta 2018

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi

 


Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi
Sammakko, 2006
365 sivua
Suomentanut: Vesa Suominen
(A Short History of Tractors in Ukrainian, 2005)
Luettu: 26.11.2018
Mistä: kirjastosta


Lewyckan erikoisesti nimetty kirja ei varmasti olisi päätynyt lukupinooni ilman lukupiiriä, mutta kun kerran traktoriromaani on ohjelmassa niin ei muuta kuin silmät kiinni, ote nenästä ja hyppy tuntemattomaan.

Nadeždan ja Veran Ludmilla-äidin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta kun perheen isä Nikolai, "Pappa", ilmoittaa ilouutisen. Hän on menossa naimisiin! Pappa on kahdeksankymmentäneljä ja tuleva morsian, Ukrainasta poikansa Stanislavin kanssa tuleva Valentina on  kolmekymmentäkuusi. Aikuiset sisarukset eivät sulata ajatusta nuoresta äitipuolesta sekä velipuolesta vaan haistavat palaneen käryä. On aika yhdistää voimat, käydä yhdessä taistoon liittoa vastaan. Järkipuhe ei kuitenkaan auta kun vastassa on uhkea ja ärhäkkä ukrainatar sekä vanhus, joka muistuttaa vuoroin uhmaikäistä lasta ja kiimaista teiniä.

Nainen räjähti elämäämme kuin pörheä, vaaleanpunainen kranaatti, joka sai samean veden kuohumaan ja toi pintaan unhoon työnnettyjen muistojen lietettä ja losautti potkun perheen haamujen pyllyyn.

Tarinan henkilöt ovat mainioita. Nikolai on hämmentynyt, höperö ja raihnainen, mutta yhtäkkiä hänessä välähtää virkeää terävyyttä ja kärkevyyttä, joka saa sekä tyttäret että vaimon hiljaiseksi. Nuorikon kanssa elämään opettelun ohella hän tarkkailee asioita ja ilmiöitä sekä kirjoittaa traktorien historiaa ukrainaksi. Ehkä Nikolain kirjoittama kirja kuvastaa hänen ikuista kaipuutaan vanhaa kotimaataan Ukrainaa kohtaan, kaipuuta, jota Iso-Britanniassa vietetyt vuosikymmenet eivät ole saaneet haalenemaan.

Entä sitten nuori morsian Valentina! Hän ei olekaan raikas tuulahdus Ukrainasta, Nikolain vanhuuden päivien tuki ja turva vaan pikemminkin kuin pyörremyrsky, joka nostattaa ilmaan pölyt vanhan miehen talosta ja sydämestä. Valentinasta kuoriutuu melkoinen pirttihirmu, joka yrittää kerätä ulkoisia menestyksen merkkejä, rikas mies, kaunis koti, tietyn merkkinen auto, ruskea kaasuliesi, sivistyneen ihmisen imuri... Valentinalla on huono kielitaito, ainakin silloin kun siitä on hänelle hyötyä, mutta silti hänellä on kyky mitä mestarillisempiin sanoilla sivalluksiin, kun asiat eivät mene niin kuin hän haluaa tai hänellä on tarve haukkua ja nimitellä aviomiestään tai tytärpuoliaan!

Avioparin lisäksi tarinassa seurataan sisarusten, Nadeždan ja Veran suhdetta. Valentinasta tulee välittömästi sisarten yhteinen vihollinen ja yritys erottaa Pappa ja Valentina toisistaan pakottaa sisaret toimimaan yhdessä, huolimatta kymmenen vuoden ikäerosta ja erilaisesta lapsuudesta. Vera nimittäin on sodan ajan lapsi ja Nadežda rauhan ajan lapsi. Lewycka luo erittäin elävän ajankuvan Ukrainan historiasta sisarusten lapsuusmuistojen sekä perheen vaiheiden kautta. 

Romaani yhdistää sukutarinaa, farssia, Euroopan historiaa sekä traktorien kehitystä ja tekniikkaa yllättävän tasapainoisesti ja onnistuneesti. Vanha mies ja nuori vaimo -asetelma tai kirjan juoni ei välttämättä ole hirveän omaperäinen, mutta silti Lewycka saa sen toimimaan hyvin. Kirjassa kohtaa itä ja länsi, eri sukupolvet ja perinteet, ennakkoluulot, vanhustenhoito ja huumori. Ehkä vähempi traktorihistoria olisi silti riittänyt. Pidin valtavasti kirjan loppukohtauksessa, siinä oli sellaista ilkikurista elämänriemua, joka jäi hymyilyttämään.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Raivomme poreilee hilpeästi edestakaisin puhelinlinjoja pitkin. Meillä on vihdoin jotain yhteistä.


Helmet lukuhaaste 2018: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (Lewyckalla on juuret Ukrainassa, hän on syntynyt pakolaisleirillä Saksassa ja hän on asunut lähes koko ikänsä Englannissa).

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ukraina

lauantai 24. marraskuuta 2018

Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita



Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita
Haamu, 2018
148 sivua
Luettu: 18.11.2018
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Mikäpä olisi sopivampi hetki kirjoittaa Verikuusta kuin täysikuu. Tietysti verikuu, mutta silloin kesällä en ollut vielä tätä novellikokoelmaa lukenut, halusin odottaa pimeämpiä iltoja päästäkseni paremmin tunnelmaan.

Verikuu ja muita outoja tarinoita -novellikokoelmassa on 14 tarinaa, vuorotellen molemmilta tekijöiltä. Novelleissa on mm. muodonmuuttajia, aikahyppyjä, peikkoja, aaveita ja menninkäisiä, entisaikoja ja nykyhetkiä, monenlaista outoutta.

Ala-Huissin ja Heikkilän novellit sopivat hyvin samoihin kansiin, ne muodostavat toimivan kokonaisuuden olematta kuitenkaan liian samanlaisia. Kauhun ja kumman lisäksi useampaa tarinaa yhdistää hyvin suomalainen tunnelma. Esimerkiksi avaus- ja niminovelli Verikuussa on perinteinen suomalainen maalaismaisema metsästysharrastuksineen, yllättävä käänne nostaa sen ihan toiselle tasolle, yhdeksi kokoelman helmistä. Moni tarina ajoittuu menneisiin aikoihin ja tapoihin kuten vanhaan pappilaan sijoittuva Vierashuone ja herraskartanon pihapiirissä tapahtuva Jauhot, aikajanan toisessa päässä puolestaan on scifihenkinen mahtava Pannoitetut, jossa ollaan painajaismaisessa yökerhossa. Kuutamokeikka tuo mieleen lastenromaani Ronja Ryövärintyttären kun taas mukavasti hyytävä Aarre henkii Psyko-elokuvan tunnelmaa. Monen novellin kieli on koreilematonta ja jopa arkista, mutta sitten Kuusi on minun puuni -novelli alkaa kuin runo. Ja kuin tarinoiden taustavalona taivaalla loimottaa kuu...

Täysikuu valaisi lumisen tienoon hopeisella hohteellaan. Nostin katseeni kohti taivasta ja kiitin mielessäni kuuta.
     Äkillisestä päähänpistosta nostin käteni kohti yläilmoja ja lausuin teatraalisella äänellä:
     Oi, kuu ma sua palvon ja vuoksesi valvon!
     Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä.
     Metsä hiljeni. Pakkanen vaikeni. Koko maailma tuntui pidättävän hengitystään.

Luin kirjaa silloin tällöin iltaisin ennen nukkumaan menoa, yksi tarina kerrallaan ja sillä tavalla kokoelma toimi hyvin. Verikuu ja muita tarinoita on kuin aikuisten ilta(kauhu)satukirja. Useampi novelli peräkkäin luettuna alkoi iskeä ähky. Kokoelman kansikuva on hieno ja kansien välissä on kivoja tarinoita, osa unohtui aika nopeasti, mutta mukana on muutama loistava novelli, jotka jäivät kutkuttamaan mielikuvitusta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihan kuin jokin ei täsmäisi. Aika, paikka tai minä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja

 


J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #10)
Basam Books, 2013
742 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Reborn, 2012)
Luettu: 15.11.2018
Mistä: kirjastosta


Edellisen osan lukemisesta on ehtinyt kulua puoli vuotta, mutta tämän sarjan ollessa kyseessä kulunutta aikaa ei huomaa. Ihan kuin olisin jatkanut vampyyrisotureiden parissa suoraan edellisestä kirjasta.

Mustan tikarin veljeskunnan luo hiljattain palannut Tohrment on kuntoutunut sen verran, että hän on muiden mukana kentällä taistelemassa Harveskuntaa vastaan. Tohr kuitenkin ottaa taisteluissa suuria riskejä ja taiteilee elämän ja kuoleman välisellä ohuella kaistaleella sillä hän ei ole päässyt yli puolisonsa kuolemasta. Lopulta Tohrin on otettava itseään niskasta kiinni sillä enkeli Lassiterilla on hänelle ikäviä uutisia koskien hänen edesmenneitä puolisoaan ja poikaansa. Kuvioon liittyy myös hahmo Tohrin menneisyydestä, Johnin puolison Xhexin äiti, Olematon. Toisaalla äpäräsoturien johtaja Xcor suunnittelee vallankaappausta, sokean kuninkaan Wrathin syrjäyttämistä.

Kappas, jo toinen kirja, jossa käsitellään puolison menettämisen aiheuttamaa surua ja siitä selviytymistä, tosin täysin erilaisessa ympäristössä. Edellisessä oltiin 1960-luvun Irlannissa, tässä nykyhetken New Yorkissa vampyyriyhteisön keskellä. Jos Nora Webster oli vähän liian tasainen oli Uudestisyntynyt rakastaja sarjan (aiempien osien tapaan) kuin vauhdikas vuoristorata. Vaikka tarina keskittyy pääsiassa Tohriin tapahtuu ympärillä kaikenlaista.

Rakkausosasto kärsii tässäkin osassa ennalta arvattavuudesta, mutta väliin mahtuu onneksi mutkia, joten kyyti ei ole tylsää. Tarinassa on myös komiikkaa, ehkä osittain tahatontakin. En voinut olla tyrskähtelemättä kun yksi vampyyreistä nappaa autossa - kuin tilauksesta - käsiinsä oman pillillä varustetun vesipullonsa suorittaakseen toiselle vampyyrille hengitysteiden kirurgisen avaamisen heittelehtivässä autossa. No mutta totta kai jokaisella raavaalla vampyyrisoturilla on oltava vesipullo mukanaan!

Viihdyin jälleen hyvin veljeskunnan parissa, mutta kukkahattuani kiristi kirosanojen viljely. Oli kyse sitten elämästä, kuolemasta, ilosta, surusta, vihasta tai rakkaudesta, kirosanoja satelee. Jatkuva kiroilu alkoi ärsyttää. Ymärrän kyllä kiroilun päälle ja saatan itsekin tarvittaessa laukoa voimasanoja, mutta en ymmärrä sitä, että kirosanoja käytetään vain täytesanoina, niistä tavallaan katoaa niiden idea. Sama juttu on myös kielikuvien ja kuvailun kanssa. Välillä Wardilla lähtee pahasti lapasesta ja koko lauseen/lauseiden ydin unohtuu matkan varrella.

     Kun uroksen raamatulliset mittasuhteet saavuttanut viha laantui, hänen ajatuksistaan tuli kulkurijoukko, joka matkasi hänen elämänvaiheidensa läpi, harhaili eri aikakausien maisemissa ja peruutti välillä tutkimaan uudestaan niiden laaksoja ja kukkuloita.
     Vitun pitkä matka. Ja Tohr oli perille päästessään lopen uupunut, vaikka ei ollut liikahtanutkaan moneen tuntiin.

Niin mistä äskeisessä pätkässä alun perin olikaan kyse? Kuka tai mikä lähti matkalle? Minne? Ei ihme, että tämänkin osan sivumäärä on reilusti yli 700. Silti sivut kääntyvät kuin huomaamatta, tämä on todella ahmittava sarja heikkouksistaan huolimatta.


Sitaattikunniamaininnan saa (malliesimerkki rönsyilevästä kielikuvasta):

Oli kuin maan kämmen olisi pukenut villaisen patakintaan pehmusteekseen.

Sekä (vähän siirappinen): 

Ja rakkaus... Rakkauden vuoksi kannatti kuolla.
     Ja sen vuoksi kannatti elää.

Pienenä jäkimainintana vielä kirjan kannen nainen tai siis hänen kampauksensa. Näyttää, että hänen hiustensa välistä näkyisi aivot, oikeasti ne taitavat kyllä olla ruusuja...


Helmet lukuhaaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (Rhagen, yhden veljeskunnan jäsenen sisällä asuva peto, joka on kuvattu myös hänen selkäänsä suurena lohikäärmetatuointina).

maanantai 5. marraskuuta 2018

Colm Tóibín: Nora Webster



Colm Tóibín: Nora Webster
Tammi, 2016
410 sivua
Suomentanut: Kaijamari Sivill
(Nora Webster, 2014)
Luettu: 4.11.2018
Mistä: kirjastosta


Taas tapahtui kirjallinen kiilaus, Tóibínin Nora Webster ohitti lukupinossa pitkään odottaneen Brooklynin. Lukupiiri ohjaili jälleen lukuvalintoja.

Nelikymppisen Nora Websterin elämä keikahtaa päälaelleen kun hänen aviomiehensä Maurice kuolee. Kaksi tytärtä, kaksi poikaa, talo, auto, kesämökki ja muistot. Ne jäävät jäljelle, niiden kanssa Noran on elettävä. Ensimmäisenä itsenäisenä ratkaisunaan Nora päättää myydä perheen rakkaan kesäpaikan. Siitä alkaa surutyö, selviytyminen. 

Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla ja eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. 

Nora Webster on siis kirja surusta ja selviytymisestä, siitä kuinka kirjan päähenkilö Nora Webster muuntautuu kolmessa vuodessa Mauricen vaimosta leskeksi ja hiljalleen itsenäiseksi naiseksi. Nora etsii itseään sekä rooliaan uudessa tilanteessa ja löytää palasen sieltä, toisen täältä. Työstä Gibneyn toimistosta, loma-, uinti- ja unimatkalta Espanjasta, peräkamarin remontista, soitetusta ja lauletusta musiikista, sukulaisista, uusista ystävistä... Tätä kasvamista, omatahtoisen ja omaäänisen Noran kuoriutumista oli kiinnostava seurata.

Pidin siitä kuinka Tóibín kuvaa surun eri vaiheita, sitä miten läheiset sekä yhteisön ihmiset suhtautuvat suruun ja surijaan sekä sitä miten surija, jäljelle jäänyt peilaa itseään, tunteitaan, reaktioitaan ja menneisyyttään menetykseen, nykyhetkeen, uuteen tilanteeseen ja muihin henkilöihin.  Noran suru on arkeen upotettua, hiljaista, pidäteltyä ja vaiettua, hyvin todentuntuista. Tóibínin kerronta tuo mieleen taitavan arjen kuvaajan Anne Tylerin, mutta Tóibínin kerronta ei tavoita sitä samaa syvyyttä ja lämpöä kuin Tyler. Nora Webster on sujuvaa luettavaa, mutta silti tarina jää etäiseksi. Vaikka hetkittäin Noran suru koskettaa jää tarina muuten melko tasapaksuksi.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa tuntuu kiteytyvän Noran yksinjäämisen kipu ja suru):

Miten hän täyttäisi nämä tunnit?


Kirjallinen maailmanvalloitus: Irlanti

maanantai 22. lokakuuta 2018

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

 


Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä
WSOY, 2018
381 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Devil´s Day, 2017)
Luettu: 20.10.2018
Mistä: kirjastosta


Hurleyn Hylätty ranta jäi mieleen erikoisena lukukokemuksena ja kun huomasin, että Hurleyltä julkaistiin uusi kirja piti se hankkia kirjastosta luettavakseni.

John Pentecost ja hänen vastavihitty vaimonsa Kat matkustavat Johnin kotiseudulle osallistuakseen paitsi vuotuiseen lampaiden ajoon myös Ukon, Johnin isoisän hautajaisiin. Hautajaisista tarina etenee ajassa vuoroin eteen ja taakse, kiertyen Johnin lapsuusmuistoihin, Pentecostin perheen ja koko Endlansin laakson historiaan, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, vanhoihin tarinoihin paholaisesta ja Paholaisen päivästä, reilun sadan vuoden takaisesta lokakuun loppupuolen päivästä, jolloin laakson asukkaat huijasivat paholaista, päivästä, jota edelleen vietetään joka vuosi.

     Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti.

Hurley on luonut upean kehyksen tarinalleen. Hän kuvaa taidokkaasti sukupolvien painolastin hyvässä ja pahassa, perinteet vainajan syntejä symboloivasta sieluleivästä kellariin säilöttyihin menneiden sukupolvien kenkiin, Paholaisen päivän rituaalit ruokineen, leikkeineen, uhreineen ja kruunuineen. Ja nummen. Laaksoa ympäröivän sateisen, tuulisen, viekoittelevan ja vaarallisen nummen, jonka sumuun tai lumimyräkkään voi eksyä ja löytää itsensä yllättäen ihan eri paikasta kuin kuvittelisi. Nummen, jossa voi kuulla outoja ääniä tai nähdä asioita, jotka olisi parempi jäädä näkemättä... Hurleyn kuvaama nummi tuo mieleen Enid Blytonin Viisikot, mutta kypsällä, ilkeällä ja pahalla vireellä. Hurleyn nummelle täytyy varustautua muutenkin kuin täydellä eväskorilla ja iloisella seikkailumielellä, tämä nummi vaatii kunnon vaatetuksen, rohkeutta ja järeän suojan siellä vaanivia vaaroja vastaan.

Niin paljon kuin Hurleyn tarinan ympäristö minua ihastuttaakin en mahda mitään sille, että tarinan juoni tuntui hieman junnaavalta ja hitaalta viimeistä noin 50 sivua lukuun ottamatta. Kun lukemiseen tuli pidempi tauko jouduin palaamaan alkuun, Pentecostin naapurit ja heidän sukulaisuussuhteensa sekoittuivat, Johnin ja Katin pojan Adamin sokeus mietitytti myös, tai luulin hänen olevan sokea, mutta sitten en ollutkaan varma ja palasin alkuun hakemaan asiaan varmistusta. Tarina siis liikkuu laaksolaisten keskellä ja pienistä palasista muodostuvan kokonaisuuden hahmottaminen tuntui hetkittäin yhtä samealta kuin nummen päällä leijaileva sumu.

     Kun Paholaisen päivä ja ajo olisivat takana, seuraisi lyhyt liejun ja homeen välikausi syksyn ja talven rajamailla. Se tietäisi sumupäiviä, myrskypäiviä, likaisia päiviä, jotka eivät oikein jaksaisi valjeta. Metsässä sienien paljous mätänisi liiskaksi ja linnut lakkaisivat laulamasta. Ja sitten muistoja kesäpäivistä olisi enää vaikea uskoa todeksi.

Paholaisen päivässä oli siis paljon hyvää, mutta myös huonoa. Jotain hyvällä tavalla kummallista ja lumoavaa hänen tarinoissaan ja hänen luomassaan tunnelmassa joka tapauksessa on. Toivottavasti Hurley jatkaa kirjailijan uraansa, haluaisin lukea häneltä lisää ja ottaa selvää onko hän hyvä vai loistava kirjailija, vielä olen vähän epävarma mielipiteestäni. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki jättävät jälkeensä tavaroita, kaikilta jää perinnöksi museo ilman hoitajaa.

Sekä:

Ilma tuntuu nyljetyltä.

lauantai 20. lokakuuta 2018

John Williams: Stoner



John Williams: Stoner
Bazarin äänikirja, 2015
Kesto 10 h 35 min
Lukija: Jukka Pitkänen
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Stoner, 1965)
Kuunneltu: 18.10.2018
Mistä: oma ostos (Elisa Kirja)


En tiedä miksi, mutta aina kun radiossa soi Johnny Cashin kappale Hurt mieleeni tulee John Williamsin Stonerin kansi ja päinvastoin. Nyt kirjan luettuani tämä ääniraita vain vahvistui. Nämä  sopivat (ja soivat) hyvin yhteen!

Stoner kertoo William Stonerin tarinan. Se on tarina maanviljelijöiden pojasta, joka poikkeaa hänelle suunnitellusta peltojen ja mullan maailmasta, sadon kasvattamisesta kirjallisuuden maailmaan, toisenlaisen kasvattamisen pariin, yliopistoon englannin ja kirjallisuuden opettajaksi.

     Sloane kumartui eteenpäin, kunnes hänen kasvonsa olivat lähellä. Stoner näki ryppyjen tasoittuvan noilla pitkänomaisilla kasvoilla ja kuuli kuivan, ilkkuvan äänen muuttuvan lempeän varauksettomaksi.
     "Ettekö te muka tiedä, herra Stoner?" Sloane kysyi. "Ettekö te vielä ymmärrä itseänne? Teistä tulee opettaja."
     Samassa Sloane vaikutti hyvin kaukaiselta ja huoneen seinät loittonivat. Stoner tunsi leijuvansa ilmassa ja kuuli kysyvänsä: "Oletteko varma?"
     "Olen", Sloane vastasi hiljaa.
     "Kuinka voitte tietää? Kuinka voitte olla varma?"
     "Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner", Sloane vastasi iloisesti. "Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on."
     Niin yksinkertaista se tosiaan oli. 


Stoneriin kiintyy väistämättä ja hänen hiljaista paloaan yliopistoa kohtaan sekä ponnisteluaan löytää paikkansa yliopistomaailmassa ja elämässä yleensä on oudon lumoavaa seurata. Stoner tuntuu tyytyvän vastaan tuleviin asioihin, hän on kuin virran vietävissä oleva ajopuu, joka ponnahtaa pintaan vain ajoittain. Useamman kerran tekisi mieli huutaa Stoneria ryhdistäytymään, varsinkin Stonerin avioliiton ja perheen sisäisen valtataistelun seuraaminen saa kylmän vihan valumaan lukijan sydämeen. Onneksi Stonerilla on vahvat hetkensä niin yksityis- kuin työelämässä, vaikka niistä ei aina kovin hyvää seuraakaan. Aluksi kovin heikolta, muiden ohjattavissa ja jopa riepoteltavissa olevalta vaikuttavasta miehestä muodostuu lähes myyttinen, värikkäiden legendojen ympäröimä vahva, omatahtoinen mies.

Reiluun kymmeneen tuntiin, noin 300 sivuun, mahtuu kokonainen ihmiselämä syntymästä kuolemaan. Rakkautta, työtä, sotaa ja sisua, maailma pienoiskoossa, William Stonerin koko elämä. En tiedä minkä verran Williams, opettaja hänkin, on kirjoittanut Stoneriin itseään, mutta Stoner tuntuu todelta, elävältä. Vähäeleinen, älykäs, taidokas, hetkittäin hieman kuivakka kerronta imaisee kuin huomaamatta mukaansa. Lauseet tipahtelevat hitaasti ja rauhallisesti, tarinassa tapahtuu vähän, mutta siinä on koko tunteiden kirjo, Williams saa kuolemankin kuulostamaan kauniilta.

Myös Jukka Pitkäsen ääni ja lukutempo vakuuttavat ja vaikuttavat. Kuuntelun jälkeen oli vielä pakko palata tarinaan perinteisen kirjan muodossa, maistella  sanoja ja lauseita. Stoner saa vahvan suositukseni. Voi Willy.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hetket rinnastuivat mutta olivat silti silti erillisiä, ja hänestä tuntui kuin hän olisi irtautunut ajasta, katsellut sen kulkevan edellään kuin epätasaisesti pyörivä karuselli.

Sekä (ylistys lukemiselle ja kirjoille):
 
Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


Helmet lukuhaaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan (Stoner kattaa yhden elämän, jonka aikajanalle sijoittuu myös ensimmäinen maailmansota).

maanantai 8. lokakuuta 2018

Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa



Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa
(Harper Connelly #1)
Gummerus, 2014
255 sivua
Suomentanut: Sari Kumpulainen
(Grave Sight, 2005)
Luettu: 6.10.2018
Mistä: kirjastosta


Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -vampyyrisarja on viihdyttänyt minua lukemattomia tunteja (sekä kirja- että tv-sarjana), joten ajattelin tutustua myös Harrisin uudempaan paranormaaliin sarjaan.

Vuosia sitten Harper Connellyyn iski salama, minkä seurauksena hän pystyy aistimaan kuolleita sekä myös näkemään välähdyksiä heidän viimeisistä hetkistään. Harper loi kyvystään itselleen ammatin ja etsii työkseen kuolleita yhdessä velipuolensa Tolliver Langin kanssa. Uusi keikka vie Harperin ja Tolliverin Sarneen, pieneen arkansasilaiskaupunkiin, jossa Harperin on etsittävä nuorta naista, Monteen "Teenie" Hopkinsia. Harper tekee työtä käskettyä, mutta tulee samalla sohaisseeksi muurahaispesää ja asettaneeksi sekä itsensä että monta muuta henkilöä vaaraan.

Kirjan idea kuolleiden aistimisesta, vainajien sielun tai hengen jäämisestä kiinni ruumiiseensa on kiinnostava. Tarinassa sivutaan useaan kertaan Harperin kykyä uskonnollisesta näkökulmasta, mutta muuten Harris tuntuu kuitenkin jättävän aiheen kehittelyn ja syventämisen sikseen ja keskittyy sen sijaan varsinkin Harperin ja Tolliverin sisarus(puoli)suhteen sekä vaatteiden kuvailuun. Harper ja Tolliver tuntuvat enemmän pariskunnalta kuin sisaruksilta ja kaikki se vaatteiden sekä asusteiden värien luetteleminen tai niiden yhteensopiminen silmien värin kanssa alkoi viedä huomiota itse juonesta. Tarina jää siis melko kepeäksi, jännitys jää vähiin eikä juoni lopulta ole kovin yllätyksellinen.

Se, että Harper pystyy näkemään kuolleiden viimeiset vaiheet heidän kuolintapaansa myöten, mutta ei sitä kuka henkilön on tappanut tuntui vähän oudolta, mutta toisaalta ihan ymmärrettävältä kirjasarjaa ajatellen. Jos Harper näkisi tappajasta muutakin kuin esimerkiksi asetta pitelevän käden jäisi tarina ja koko sarja kovin lyhyeksi. Silti Harperin kyvyn rajaus on vähän erikoinen. Onneksi kirja kuitenkin on nopealukuinen ja pitää sisällään sujuvaa, hauskahkoa ja kevyttä sanailua, joten ei lukukokemus täysin huonoksi jäänyt.

     "McCluskey... Muistinko jo mainita, että hän on tosi häijy ukko? Hän on tullut siihen tulokseen, että olen henkivartijasi. Hän halusi tietää, miten pystyn kulkemaan mukanasi, vaikka sinussa on selvästi paholaisen merkki."
     "Ai jaa? Minä kun luulin, että sain pestyä sen pois".
     "Korvien taakse taisi jäädä vähän pirua".
     "Voi anteeksi."
     "Joka tapauksessa McCluskey ilmoitti, että kuolleiden kanssa kommunikointia tai heidän näkemistään ei kirkossa suvaita. Jos joku väittää pystyvänsä sellaiseen, hän on -"
     "Anna kun arvaan: saatanasta."
     "Oho! Mistä sinä tiesit? Juuri niin."
     "Villi veikkaus." 

Kuiskauksia haudan takaa menee "ihan kiva kevyt välipala" -kategoriaan, mutta se ei missään nimessä täytä viihdenälkääni. Valitettavasti hyvästä ideasta ja päähenkilöiden sujuvasta sanailusta huolimatta Harrisin koukku jää heilumaan aika kauas lukijasta. Ehkä pienen pieni nykäisy tuntuu, mutta siinä se, en nielaise syöttiä. Tutustuminen sarjaan saa ainakin toistaiseksi jäädä tähän.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuolleet odottavat vaikka maailman tappiin, mutta elävillä on aina kiire.


Helmet lukuhaaste 2018: 3. Kirja aloittaa sarjan

maanantai 1. lokakuuta 2018

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli



Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like, 2016
301 sivua
Luettu: 29.9.2018
Mistä: kirjastosta


Kotikirjahyllyssä on odotellut Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni, mutta lukupiirin ansiosta Mies joka kuoli kiilasi edelle.

37-vuotias haminalainen sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa saa läkäriltään huonoja uutisia. Hän kuolee, todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin. Hänet on myrkytetty, mutta kuka, miten ja miksi? Tulevaan kuolemaansa valmistautumisen lisäksi Kaunismaa joutuu toisen henkilökohtaisen kriisin keskelle ja vähiin käyvää aikaa syö myös samalle alalle tunkevan kilpaileva yritys, jonka taustoja ja vaikuttimia Kaunismaa joutuu selvittämään.

Kun tiedän miksi, tiedän mitä teen, ja miten. En ehkä olekaan menettänyt järkeäni. Minun täytyy vain selvitä hengissä... kunnes kuolen. En saa kuolla kesken tutkimusten.
     En saa kuolla ennen kuin -

Kun joku muu, tässä tapauksessa lukupiirin vetäjä, tekee lukuvalinnan puolestasi ei kirjaa kohtaan välttämättä ole ehtinyt tai ehdi muodostua ennakko-odotuksia. Mies joka kuoli on taas tällainen teos, se ei ollut ennestään luettavien listallani eikä siitä kertovista arvioista ole juurikaan jäänyt muistikuvia. Lähtöasetelma, viimeistä pisaraa vaille valmis murha ja murhan uhri, tai kohde, kuoleva mies kertojana, kuulostaa erilaiselta ja houkuttelevalta.

Tuomaisen tyyli on kiinnostava. Kerronta on suoraviivaista, suoraan asiaan menevää ja tarina on nopea- ja helppolukuinen. Kerrontaa värittää kuiva, musta, kuolemalla leikittelevä huumori. Kun kuolemalle ja kuoleville irvaillaan välillä päin kasvoja kiskaiseeTuomainen yhtäkkiä lukijan varjoista kohti valoa, loihtii kauniita sanoja ja kuvia lukijan nautittavaksi ja hämmästeltäväksi. Kontrasti huumorin, toiminnan ja näiden sanallisten helmien välillä on suuri, mutta ehkä siksi näistä runollisista kielikuvista ja hetkistä nauttii enemmän.

Asvaltti läähättää ja väreilee. Tuuli on unohtanut ainoan tehtävänsä, puhaltamisen. Joka puolella on niin vihreää ja ilma on niin tukahduttavaa, että tuntuu kuin minut olisi upotettu tuuheaan sammaleeseen.
 
Välillä tarinan päähenkilö Kaunismaa tuntuu olevan yllättävän energinen ja vahva kuolevaksi mieheksi, niin suurella tarmolla ja toiminnalla hän jyrää menemään. Hetkittäin Kaunismaan ja parin muunkin henkilön elämän, tai kuoleman, käänteet ovat pikkuisen yliampuvia, mutta silti kirjan lopun koittaessa ne istuvat tarinaan ja sen farssimaiseen, makaaberiin, tunnelmaan ihan hyvin. Vähemmällä revittelyllä kirja olisi saattanut jäädä tylsäksi.

Joku raottaa arkun kantta. Juuri kun olet mukavasti kuollut. Juuri kun saan levätä kaiken höykytyksen jälkeen. Elämässä ei saa edes kuolla rauhassa. Jollakulla on sanomista siihenkin. Ehkä se on universumin ikuisia lakeja: koskaan et tee mitään oikein ja aina kaikki muut tietätävät paremmin miten sinun pitäisi asiat tehdä, kuolemaa myöten.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Öiset ajatukset ovat päiväajatusten luurankoja, unelmien väsyneitä ruumiita.


Helmet lukuhaaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (lukupiirin vetäjä on kirjaston henkilökuntaa, joten katson kriteerien täyttyvän)

maanantai 24. syyskuuta 2018

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä



Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Gummeruksen äänikirja, 2017
Kesto 13 h 43 min
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière
(I Let You Go, 2014)
Kuunnteltu: 20.9.2018
Mistä: ilmaiskappale (Elisa Kirja)


Olen kuunnellut tänä vuonna useita äänikirjoja cd-levyltä, nyt siirryin välillä puhelimella kuunteluun ja Elisa Kirjan äänikirjatarjonnan puoleen. Toimii näinkin. Annoin sinun mennä on taas niitä kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen blogiarvioista. Varoitan, että jos kirja kiinnostaa suosittelen, että jätät tämän tekstin lukematta ja tartut suoraan kirjaan. Mitä vähemmän kirjasta tietää sitä paremmat mahdollisuudet siitä on pitää. Kirjasta on vaikea kirjoittaa niin, että en tule paljastaneeksi liikoja ja jos kerron juonesta liikaa on kirjaa turha(uttava)a lukea.

     "Otetaan kisa, äiti!" Poika on aina liikkeellä, täynnä energiaa heräämisestä aina siihen saakka, kun hänen päänsä illalla painuu tyynylle. Hyppii ja juoksee koko ajan.
     "Tule nyt!"
     Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Nainen tunee tyhjän tilan rinnallaan, kun poika juoksee kotia kohti odottaen eteisen lämpöä ja ulkovalon loistetta.
     Maitoa, keksi, kaksikymmentä minuuttia televisiota, kalapuikkoja iltaruoaksi. Heille on muodostunut oma rutiininsa jo ennen ensimmäisen lukukauden puoliväliä.

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä.

Bristolissa, Fishpondsin kaupunginosassa tapahtuu auto-onnettomuus, jossa 5-vuotias poika kuolee. Kuljettaja pakenee paikalta ja rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen alkaa tutkia tapausta. Se vain on vaikeaa sillä johtolangat tuntuvat puuttuvan täysin, auton merkistä, mallista tai edes väristä ei ole havaintoja, sillä äiti on täysin shokissa. Jenna Grayn elämä ja työ murskaantuvat palasiksi, hän repäisee itsensä irti entisestä, pakenee Walesin rannikolle syrjäiseen pikkukylään Penfachiin, yrittää jättää taakseen kipeät muistot onnettomuudesta, kaikesta, ja aloittaa uuden elämän, mutta se on vaikeaa. Mitä tuona marraskuisena iltana - ja sitä ennen - oikein tapahtui?

Kun lukupäätös oli jo tehty en (taaskaan) lukenut edes takakantta. Alussa meni pitkän aikaa pohtiessa onko tämä dekkari ollenkaan ja eihän se ole, vaikka poliisit astuvatkin kuvioon heti alussa. Jos olisin lukenut takakannen olisi selvinnyt, että kyseessä on psykologinen trilleri. Samalla olisi myös selvinnyt, että luvassa on juonen osalta jotain ennennäkemätöntä ja ihmeellisintä ikinä. Oikeastaan takakannen lukematta jättäminen kannatti, suhtauduin tarinaan avoimin mielin enkä tiennyt odottaa takakannessa hehkutettua käännettä.

Kirjan kuuntelu oli melkoista vuoristorataa. Ensimmäisen osan ajan minua ärsytti Jenna Gray, kaikki se epävarmuus, arkuus, salaperäisyys ja tietynlainen naiivius. Toisessa osassa minua vihastutti ja inhotti muuan Ian Petersen, joka tihkuu sen luokan kylmyyttä ja narsismia, että puistattaa. Myös rikoskomisario Ray Stevensin perhe-elämä ja -ongelmat ihmetyttävät, niiden käsittely vaikuttaa irralliselta muuhun tarinaan nähden, kuin extratäytteeltä, joka on liikaa ja josta tulee ähky. Nautin Walesin rannikon maisemasta, joka muistuttaa Suomen syksyä, sateen, tuulen tuiverruksen ja rantaan lyövät aallot tuntee elävästi. Sitten se käänne. Käänne! Onhan se varsin onnistunut kiepsautus, hyvin keksitty harhautus, mutta minulle tulee huijattu olo, ratkaisu tuntuu halvalta. Siinä vaiheessa kun viimeinenkin salaisuuden verho revitään alas painutaan jo epäuskottavuuden puolelle, liika on liikaa sattuman ja suunnitelman leikittelylläkin.

Jos kirjaa mitataan pelkästään tunnereaktioiden tasolla niin silloin Annoin sinun mennä on hyvä kirja, se herättää tunteita ja on koukuttava. On kuitenkin harmi, että tarinasta jää pikkuisen nihkeä ja epätasainen olo. Se on käänte(id)en osalta liian hiottu ja laskelmoitu, mutta muuten tarina jää esimerkiksi ihmissuhteiden kehittelyn osalta kovin ohueksi. Poikkeuksena tähän on Ianin osuus, siinä tunnelma ja jännite on niin paksua, että kurkkua kuristaa. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn pistää itsensä peliin ja tuo arvokkaan lisän kuuntelukokemukseen.

On lopulta vaikea sanoa minkä verran kirjasta pidin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mutta sinä", hän pitää aivan lyhyen tauon, "minusta sinun pitää muistaa. Sinun pitää muistaa, että hän oli olemassa. Että hänellä oli äiti. Ja että äidin sydän on murtunut."

Helmet lukuhaaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (liikennepako sekä parisuhdeväkivalta).