28 marraskuuta 2021

Olli Jalonen: Taivaanpallo


 
Olli Jalonen: Taivaanpallo
(Angus #1)
Otava, 2018
461 sivua
Luettu: 4.11.2021
Mistä: kirjastosta


Olen lukenut joskus (aeb, aikaan ennen blogia) Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin ja siitä jäi hidas, jopa hieman pitkäveteinen mielikuva. Tästä syystä minulla oli Taivaanpallon suhteen hieman ristiriitaiset odotukset ja ilman lukupiiriä en ehkä olisi uskaltanut tarttua tähän.

1600-luvun loppupuolella Saint Helenan saarella pieni Angus on suorittanut ihailemaltaan Edmond Halleylta saamiaan tehtäviä, kiivennyt araukariaan merkitsemään lintuja ja tähtiä, päivin ja öin, jo viiden vuoden ajan. Kun olot saarella uuden kuvernöörin hallitessa huononevat, levottomuudet lisääntyvät eivätkä kirjeet kulje saarelta mantereelle ilman sensurointia saa Angus lopulta uuden tehtävän, tällä kertaa toiselta ihailemaltaan henkilöltä, pastori Martin Burchilta. Angus saa toimia viestin viejänä ja niin alkaa pitkä matka Berkeley Castle -laivalla kohti Lontoota ja Edmond Halleytä.

Minulta kesti jonkin aikaa tottua Jalosen kerrontaan, tarkemmin sanottuna minäkertoja Angukseen, joka on kirjan alussa noin 8- ja lopussa noin 13-vuotias. Anguksen ajatukset rönsyävät ja ryöpsähtelevät, välillä Angus tuntuu ikäiseltään ja välillä taas paljon ikäistään vanhemmalta. Ulkoisesti Anguksen käytös on hyvin hillittyä, kohteliasta ja melkein hienostunutta, siksi hänen ajatuksissaan tai puheissaan muutamaan kertaan toistuvat kuset ja paskat eivät millään tunnu sopivan hänen sanavarastoonsa ja nämä kohdat sorahtavat korvaan. Angus on hyvin tunnollinen ja suorittaa saamiaan tehtäviään valtavalla sinnikkyydellä ja rohkeudella, jopa oman henkensä uhalla. Anguksen matka araukarian latvasta Saint Helenalta Lontooseen, Islingtoniin ja aina Snowdonin huipulle Walesiin on pitkä ja pelottava ja sen aikana huomaan kiintyväni Angukseen. Jalonen on onnistunut luomaan uskottavan kuuloisen lapsikertojan, joka kehittyy tarinan aikana hienosti.

Taivaanpallossa ei tehdä pelkästään fyysistä matkaa vaan myös henkistä. Anguksen isä on kuollut, mutta hänen elämässään on miehen malleja, erityisen tärkeässä roolissa on kaksi hyvin erilaista miestä. Pastori  Burch opettaa Angukselle lukemista ja uskontoa, tutkija ja tähtitieteilijä Edmond Halley puolestaan luonnon ja tähtien tarkkailua. Kirjassa seurataan Anguksen kokemaa sisäistä kamppailua, kumman opit ja teoriat ovat oikeita, kumman viitoittamaa tietä seurata?

     Hän tahtoo opettaa minua samalla lailla kuin herra pastori on opettanut, mutta varmimmat asiat eivät ole samat. Herra pastorin opetukset ovat vielä minussa mutta nyt herra Halleyn opetukset tulevat entisen päälle ja alkavat tuntua enemmän tosilta. On kuitenkin vaikeaa kun molemmat ovat sisässä ja kumpaakin haluaisi noudattaa ja totella molempia. En tiedä mikä siinä on niin ikävää ja hiertää mieltä, ja joudun miettimään kerran ja toisen kerran ja usein mutta en saa tätä asiaa kokonaan selväksi.

Tapahtumat tuntuivat etenevän välillä hieman hitaasti, mutta samalla tarina lumosi minut, upeaa kuvausta minulle oudosta Saint Helenasta, menneistä ajoista ja levottomuuksista, uskonnon ja tieteen kilpailusta. Joskus käy niin, että kirja ei välttämättä ole täydellinen lukukokemus, mutta se herättää valtavasti ajatuksia ja huomioita, se jää syystä tai toisesta kuin surisemaan päähän. Taivaanpallo oli juuri sellainen kirja. Vaikka lukemisesta on jo useampi viikko ja puimme kirjaa lukupiirissä (tämä herätti paljon keskustelua!) huomaan edelleen ajattelevani kirjan henkilöitä ja tapahtumia. Kuinka kalliin ja iljettävän hinnan Anguksen äiti maksaa poikansa merimatkasta, miten inhottavasti herra Clarke kohtelee Angusta... Mietin myös miten Anguksen ja hänen tulevaisuuden haaveensa ja suunnitelmiensa käy sekä mitä Saint Helenalle jääneille perheenjäsenille kuuluu? Tarina jatkuu vielä jatko-osassa Merenpeitto, joten ehkä saan vielä näihin kysymyksiin vastauksen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tällä puolella tuulet kiertyvät vinoon, tällä taivaalla tähdet ovat toiset.

Sekä:

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana.

Helmet-lukuhaaste 2021: 3. Historiallinen romaani

10 marraskuuta 2021

Stephen King: Mitä enemmän verta



Stephen King: Mitä enemmän verta
Tammi, 2021
400 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(If It Bleeds, 2020)
Luettu: 20.10.2021
Mistä: lahja


Tällä kertaa King tarjoilee romaanin sijasta neljän novellin kokoelman. Herra Harriganin puhelin kuvaa ystävyyttä, joka yltää yli ikävuosien ja jopa kuoleman rajan. Chuckin elämä kertoo miehestä, jonka sisälle mahtui koko maailma. Kirjan niminovellissa Mitä enemmän verta tavataan vanha tuttu Holly Gibney sekä katastrofinnälkäinen tv-toimittaja. Rotta on kertomus kirjailijasta ja romaanikäsikirjoituksesta, joka tulee todella kalliiksi.

Olen lukenut paljon Kingiä, mutta silti King osaa yllättää. Koskaan ei voi olla varma mihin suuntaan ja minkälaisiin tunnelmiin tarina lähtee. Etenkin Chuckin elämässä oli erikoinen ja outo tunnelma enkä saanut siitä ihan yhtä vahvaa otetta kuin muista, mutta tykkäsin siitä silti. Se jäi jopa vähän kummittelemaan mieleen. Mikä merkitys kaikilla Chuckin kiittämisillä lopulta oli? Mitä jos itse pääsisi astumaan kupoliin, näkemään enemmän kuin haluaisi?

Novelleissa on myös paljon tuttua. Yliluonnollisuutta, hyvän ja pahan taistelua, ystävyyttä. Etenkin Herra Harriganin puhelin on todella hieno ja myös kammottava kuvaus ystävyydestä. Jos joskus satun kuulemaan Tammy Wynetten kappaleen Stand By Your Man saan takuulla kylmiä väreitä. Ehkä novelleista saattoi löytää myös Stephen Kingin itsensä. Rotan päähenkilö Drew Larson kokee romaanin luomisen tuskaa ja hänen kohdallaan mietin kuinka paljon King oli kirjoittanut opettaja-kirjailijahahmoon itseään, ehkä kaikuja kirjailijanuraa aloittelevasta nuoresta Stephenistä. Toivottavasti King ei ole maksanut läpimurtoteoksestaan samanlaista hintaa kuin Larson omastaan... Tarina pistää miettimään haaveen hintaa sekä sitä onko hintaa valmis maksamaan. 

Tuttuudesta puheen ollen novellissa Mitä enemmän verta tapaa useammankin vanhan tutun kuten Etsivä löytää -etsivätoimiston Holly Gibneyn sekä Jerome Robinsonin. Holly on seikkaillut aiemmin romaaneissa, viimeisimpänä vuonna 2018 julkaistussa ja vuonna 2019 suomennetussa tarinassa Ulkopuolinen. Ihmettelin aluksi miksi ihmeessä King kirjoittaa useamman romaanin jälkeen Hollyn novelliin? Mitä enemmän verta on jopa tavallaan toisinto Ulkopuolisesta, mutta sellaista se on, maailmassa on pahuutta ja vaikka yksi paha poistuu tulee toinen tilalle. Joka tapauksessa Holly Gibney toimii myös novellissa. Lopussa olevassa tekijän saatteessa King avaa tämänkin tarinan taustoja ja siitä myös selviää, että Holly Gibney on yksi Kingin luoman laajan henkilögallerian suosikeista, eräänlainen lempilapsi. Ehkä tapaamme Hollyn vielä uudelleen.

Pidän siitä, että King ei pelkästään kerro kauheita ja pelottavia tarinoita vaan pistää lukijan myös ajattelemaan, esittelee erilaisia ajan asioita ja ilmiöitä. Näissä novelleissa esimerkiksi mietitään uutismaailmaa ja ilmiötä, että mitä verisempi uutinen sitä enemmän huomiota se saa eli ihmisten kärsimys tekee kauppansa. Kritiikkiä saa myös nykyajan kännykkäriippuvuus, pitääkö kaikki tieto olla käden ulottuvilla, pitääkö aina olla tavoitettavissa?

     Toisella korvallani, sillä joka osoitti taivaalle, kuulin hänen äänensä, heikon mutta erottuvan, olihan hautausmaalla uneliaan hiljaista: "En vastaa nyt puhelimeen. Soitan takaisin, jos on aihetta."
     Mutta ei hän soittaisi, vaikka olisikin aihetta. Hän oli kuollut.
     Palasin kotiin.

Rakastan Kingin romaaneja, mutta nautin myös erittäin paljon näiden hienojen, hyytävien ja jopa haikeiden novellien lukemisesta eikä jonkin asteinen novelliallergiani oireillut lainkaan tämän teoksen parissa. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä uskon, että ihmisellä kolahtaa, ei päässä vaan sielussa, kun hän löytää paikan, jonne kuuluu. Sen kutsun voi sivuuttaa, mutta miksi ihmeessä tehdä niin?

Sekä vaihtoehto vanhalle ei vara venettä kaada -viisaudelle:

Mutta ystäväni Bill opetti minut laatimaan aina varasuunnitelman. "Vyö ja henkselit, Holly", hän sanoi. "Vyö ja henkselit."

Pohjoinen lukuhaste 2021: 7. Vuonna 2021 julkaistu kirja (kirja ilmestynyt v. 2020, mutta suomennos v. 2021)
Helmet-lukuhaaste 2021: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut (uusi Kingin kirja on aina kirjavuoden kohokohta!)

25 lokakuuta 2021

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät



Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
WSOY, 2017
179 sivua
Luettu: 6.10.2021
Mistä: kirjastosta


Lokakuun lukupiirin teemana oli ilmastonmuutos ja kirjana Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät. Hyppäsin taas tuntemattomaan sillä kirja ei ollut osunut tutkaani enkä ole lukenut Laitila Kälvemarkin tuotantoa aiemmin.

Seitsemäs kevät on kuin kaleidoskooppi, palaset, siis kirjan henkilöt järjestyvät ja näyttäytyvät aina eri tavalla ja eri suunnasta. On tv-meteorologista taustatoimittajaksi siirretty Peter, lasta sijaissynnyttäjän avulla odottava bloggaaja Susanne, juoksua harrastava meklari Paula, päämäärätietoinen hevostyttö Matilda, paljon tietävä kampaaja Rosa, avioliitossaan sivuosassa sinnittelevä Markus, intialaisella kohdunvuokrausklinikalla apulaisesta odottavaksi äidiksi "ylennyt" Padma, Padman poika Sani, henkilöt Ruotsissa, Skotlannissa, Suomessa ja Intiassa, tavalla tai toisella kytköksissä tarinassa toisiinsa. Ilmastonmuutoksen lisäksi tämä on kirja ihmisten valinnoista, vaatimuksista, ahneudesta, itsekkyydestä, salaisuuksista, pakkomielteistä ja suhteista. Mikä vaikuttaa mihin, mikä on syy ja mikä seuraus?

Kirja on nopealukuinen, mutta tapahtumat ja henkilöt herättivät hyvin ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia, joita pysähtyi huomaamatta pureksimaan. Miten joku voi olla niin itsekäs kuin Susanne, joka tuntuu unohtavan oman napansa ja oman tahtonsa ympäriltä kaiken ja kaikki muut? Susanne herättää myös sääliä, kuinka sekaisin hän kuvitelmissaan, oman päänsä ja kehonsa sisällä onkaan. Kuinka Rosa voi elää tekemiensä ratkaisujen kanssa? Ihmiset ovat niin itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, että ihan inhottaa. Myös Intiaan sijoittuvat tarinan osat puistattavat ihmisten huonojen olojen ja kohtelun vuoksi, mutta myös ihastuttavat tarkan ja elävän kuvauksen takia ja näistä kohdista pidin eniten. 

Kyllä, Seitsemäs kevät käsittelee myös säätä, ilmastoa ja sen muuttumista, mutta ehkä eri tavalla kuin oletin, paremminkin sivu- kuin pääosassa. Väliin sijoitetun ilmastonmuutosta käsittelevän asiatekstin merkitys selviää vasta ihan lopussa, siihen asti se tuntui irralliselta, jopa vähän häiritsevältä. Lopulta tarinan langat nivoutuvat yhteen, tiivistetysti voi sanoa, että itsekkyys ja ilmastonmuutos kulkevat käsi kädessä, ensimmäinen johtaa jälkimmäiseen.

     Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit.
     Ne osuvat troposfääriin ja stratosfääriin, meriin, jokiin, vuoriin ja koivikoihin, Andien vuoristopuroihin ja Tansaniassa kasvaviin maissintähkiin, Skånen omenatarhojen kimalaisiin ja siihen ruskeasulkaiseen pikkuvarpuseen, joka etsii poikasilleen ruokaa tunturissa.
     Ne osuvat ihmisiin, joita et ole koskaan tavannut ja jotka olisivat valinneet toisin kuin sinä.

Kirjan lopussa on lista kirjassa sivuttuja aiheita käsittelevästä kirjallisuudesta. Laitila Kälvemark on paitsi kirjailija myös toimittaja ja hänen taustansa näkyy kirjassa, kirjaa varten on takuulla tehty paljon taustatutkimusta. Minä koin kirjan valitettavasti jopa liian hiotuksi ja laskelmoiduksi, siinä oli liikaa yhteensattumia, kirjan maailma tuntui pieneltä ja ahtaalta, ihan kuin koko maailma pyörisi vain näiden muutamien henkilöiden ympärillä. Onneksi tarinassa on myös ripaus toivoa ja valoa, ehkä asiat voivat kääntyä paremmaksi, jos ei kaikkien niin ainakin joidenkin kohdalla, toivottavasti myös ilmaston osalta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta kukaan ei tiedä tarkalleen miten, milloin tai missä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 16. Ilmastonmuutoksesta kertova kirja
Helmet-lukuhaaste 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

19 lokakuuta 2021

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen



Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen
(Iijoki #21)
Gummerus, 1991
629 sivua
Luettu: 30.9.2021
Mistä: lahja


Kalle aloittaa työt Taivalkosken kunnan rakennusmestarina, mutta asuminen ja työskentely Asutusalueen kansakoulurakennuksessa vaatii totuttelua. Säännöllisestä työajastaa ei ole tietoakaan sillä ihmiset pistäytyvät rakennusmestarin luona myös virka-ajan ulkopuolella, iltaisin ja viikonloppuisin. Rahasta on tiukkaa. Lainan työn jäätyä Tampereelle tulisi pariskunnan selviytyä yhdellä palkalla paitsi Taivalkoskella elämisestä myös Tampereen omakotitalon maksuista, Kirvestien rakennustyöt edistyvät odotettua nopeammin ja isot maksut erääntyvät ennakoitua aiemmin. Kallen mielessä ja myös pariskunnan puheissa vilahtelee yhä useammin, että lähtö Tampereelta Taivalkoskelle oli virhe. Riitojahan siitä(kin) syntyy, mutta osasta selvitään myös huumorilla.

      Perkele että en perunu hakemustani! Minulle on ruvenneet etijäiset kuihkimaan, että tämä ei tule olemaan unelmapaikka. Miksi, saatana, olen niin lapsellinen ja koti-ikäväinen! Kokoni puolesta miehinen mies.
     – Mutta nyt aljetaan syömään! Ei elämä ole viä loppu.
     Ohitseni kävelevä vaimoni taputtaa köyristyneitä harteitani, kun istun kyynärvarret pöydän reunaan painettuina ja niska nyökässä. Syviä henkäyksiä vedellen sanon:
     – Pamauta, jumaliste, lautasella isoon päähäni! Että sieltä säikähtäisi lentoon kaikki helevetin hempeät ja lapselliset ajatukseni.
     – En, maakaan, pamautakaan! Viä rikkoisin hyvän lautasen, Laina naurahtaa. – Mää kauhon jo soppaa sun lautaselles.

Suurimmaksi osaksi Kallen ongelmat Taivalkosken rakennusmestarina olemisessa aiheutuvat Kallen omasta luonteesta. Kiltteyttään Kallen on vaikea vetää rajoja työn ja vapaa-ajan välille ja lisäksi Kalle tuntee edelleen olevansa velkaa kunnalle siitä, että isä-Herkon sairastaessa perhe joutui turvautumaan kunnan apuun, menemään kunnan herrojen eteen lakki kourassa kerjäämään jauhoja. Kallea riivaa halu näyttää, että kunnan elättikin voi ponnistaa pohjalta, että hän tekee työnsä hyvin ja jopa paremmin kuin edeltäjänsä. Tämän uhon seurauksena, säästääkseen kuntaa ylimääräisiltä taksikuluilta Kalle polkee jopa sadan kilometrin päivämatkoja siirtyessään työmaalta toiselle. On siinä ollut jalkalihakset ja koko kroppa koetuksella ja alistettuna säiden armoille. Tätä on suomalainen sisu, mutta kuinka kauan itseään jaksaa ruoskia äärirajoille?

Iloitsin etukäteen kovasti Kallen ja Lainan maisemanvaihdoksesta Tampereelta Taivalkoskelle vanhojen tuttujen henkilöiden ja paikkojen pariin. Kallioniemessä pistäytymiset jäävät kuitenkin Kallen työkiireiden takia kirjassa vähiin, sen verran kuitenkin, että voi todeta Kallen sisarusten kasvaneen, vanhemmista äiti-Riitun terävin kipakkuus tuntuu talttuneen ja isä-Herkkoa on ikä alkanut painaa yhä pahemmin. Onneksi Martan pojat Antti ja Kalle tuovat touhottamisellaan piristystä Kallioniemeen. Kalle tapaa työreissuillaan myös muita vanhoja tuttuja kuten rippikouluaikaisen ihastuksensa Maijan, Yli-Simosen ikäneidot Johannan ja Kaijan sekä Koskisen Annin, joiden tapaaminen aiheuttaa Kallessa monenlaisia muistoja ja tuntoja.

Taivalkoskelle paluu ei ollutkaan aivan niin riemukas kuin odotin, liekö Kallen ja Lainan alakulo sekä Kallen ristiriitainen suhtautuminen lapsuuden kotikuntaan tarttunut myös lukijaan asti? Onneksi pariskunnan Taivalkoskelle muutosta alkaa löytyä myös hyviä puolia eikä pelkkää kurjuutta. Vaikka aikaa kuluu vain vuoden 1951 keväästä saman vuoden syystalvelle ehtii reilussa kuudessasadassa sivussa tapahtua paljon. Märkien purujen kuivatuksia ihmeteltiin ja kuvattiin ehkä kerran tai kaksi liikaa, mutta muuten pidin kirjasta kovasti.

Kallella viriää vanhat toiveet kaunokirjallisten tekstien kirjoittamisesta ja haaveelle antaa lisäpontta oman kirjoituskoneen hankinta. Jokohan seuraavassa osassa Kalle pääsisi kunnolla toteuttamaan haavettaan ja katkaisemaan lähes viiden vuoden pituiseksi kasvaneen kirjoitustauon...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Minuun oli siirtynyt isäni puolelta hätähousun geenejä.


Helmet-lukuhaaste 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (kunnan rakennusmestarina Kalle huolehtii niin koulujen kosteusvaurioiden korjauksista kuin Pesiönvaaran kunnalliskodin asukkaiden olojen parantamisesta)

11 lokakuuta 2021

Andrew Michael Hurley: Nälkänummi



Andrew Michael Hurley: Nälkänummi
WSOY, 2020
224 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Starve Acre, 2019)
Luettu: 15.9.2021
Mistä: kirjastosta


Croftendalen laaksossa, Starve Acressa Willoughbien talossa asuu suru, Richardin ja Julietten poika Ewan on kuollut puoli vuotta sitten 5-vuotiaana. Juliette on linnoittautunut neljän seinän sisään ja viettää suurimman osan ajasta Ewanin huoneessa. Hän tuntee edelleen poikansa läsnäolon ja tästä syystä taloon kokoontuu Majakat-niminen ryhmä pitämään henkisen istunnon, mutta se onko istunto onnistunut ja muuttaako se tilanteen paremmaksi riippuu siitä keneltä kysytään. Richard puolestaan purkaa suruaan kaivaen talon viereisellä niityllä maata, etsien merkkejä satoja vuosia vanhan tammen juurista. Kaivaukset sekä isän jäämistöstä löytyvät puupiirrokset vievät Richardin vanhojen tarujen äärelle, joiden jäljet ulottuvat aina nykyhetkeen asti. Ovatko tarut todenperäisiä? Miksi Ewan käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Onko Starve Acressa jotain vialla?

Nälkänummi sijoittuu samankaltaisiin laakso- ja nummimaisemiin kuin Hurleyn Paholaisen päivä. Nämä maisemat koukuttavat minut, nautin suuresti Hurleyn elävästä luontokuvauksesta, karun kauniista nummista, tuulesta ja sateesta. Salaperäinen niitty tammineen ja taruineen toimivat hyvin tarinan keskiönä. Aivan kuin vanhan tammen varjo lepäisi painostavana kaiken ylle ja sen juuret leviäisivät vaivihkaa ympäri Starve Acrea, kurkottaen kohti sen asukkaita, siitä huolimatta, että niityn maa tuntuu olevan hedelmätöntä.

     »Etkö sinä usko, että siellä on juuria?» Richard kysyi.
     »Minä uskon, että siellä on jotain», Gordon sanoi.
     »Naura sinä vain, mutta olen asunut täällä kauemmin kuin sinä ja nähnyt yhtä ja toista.»
     »Nähnyt?»
     »Nähnyt. Mielessäni.»
     »Niin kuin mitä?»
     Gordon mietti. »Sellaista, mikä on jäänyt jäljelle», hän sanoi.
     »Miten niin?»
     »Sitä on vaikea sanoa tarkkaan. Mutta minua ei saa sisään sen niityn portista, ei vaikka maksaisit mitä. Isäsi pyysi minua aina sinne kaveriksi kaivamaan, mutta en suostunut.»
     »Hän vain etsi vanhoja rahoja.»
     »Joskus voi löytää sellaista, mitä ei tiedä etsivänsä.»
     »Onko tuo teepussista?»
     »Ei se ole mikään vertauskuva. Turha viisastella. Minä puhun kokemuksesta. Se on paha paikka.»

Pidin puitteiden lisäksi myös tarinan tunnelmasta, joka etenee hiljalleen lapsen menetyksen tuomasta surusta varsin hyytäväksi ja kammottavaksi, kirjan loppu sai jo kylmät väreet kulkemaan niskassa. Majakat-ryhmä jäi minusta vähän irralliseksi tai hämäräksi, niin kuin koko heidän järjestämänsä istunto, olin siitä lähes yhtä pihalla kuin Richard. Lisäksi minua häiritsi suomennokseen jääneet nimivirheet, Harrie muuttui useampaan kertaan Harrietiksi ja tohtori Ellis oli välillä Elli. Muuten viihdyin oikein hyvin Starve Acressa. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailmassa ei ollut mitään niin vierasta kuin toisen ihmisen mieli.

Sekä:

Kuolema tuli, mutta se myös meni.

Helmet-lukuhaaste 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

03 lokakuuta 2021

Colson Whitehead: Nickelin pojat



Colson Whitehead: Nickelin pojat
Otava, 2020
215 sivua
Suomentanut: Markku Päkkilä 
(The Nickel Boys, 2019)
Luettu: 8.9.2021
Mistä: kirjastosta

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Näillä sanoilla aloittaa Colson Whitehead romaaninsa Nickelin pojat. Lause hätkähdyttää ja koukuttaa välittömästi. Kirja päätyi luettavakseni lukupiirin ansiosta enkä juurikaan tiennyt kirjan taustoja ja hyvä niin, sain lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia ja -luuloja. Olen kärsinyt jonkinlaisesta lukujumista, hitaasti etenevästä lukemisesta jo pidemmän aikaa (oikeastaan koko tämän koronakurimuksen ajan), mutta vihdoin viimein lukupato aukesi, kiitos Nickelin poikien!

Isoäitinsä kasvattama Elwood Curtis on kiltti, tiedonhaluinen ja ahkera poika, joka tähtää opiskelemaan toisin kuin monet muut kotikulmien tummaihoiset pojat. Hyvästä suunnitelmasta huolimatta Elwood on väärässä paikassa väärään (rotusorron) aikaan, hän nousee väärään autoon ja joutuu collegen sijasta Nickelin koulukotiin. Olot Nickelissä ovat kurjat ja tulevaisuus näyttää synkältä sillä:

Nickel murjoi poikiaan niin, ettei normaalista elämästä ollut toivoakaan, vaan jokainen oli pois päästessään peruuttamattomasti kieroon kasvanut.

Oli ihan hyvä, että en etukäteen tiennyt kirjasta juuri muuta kuin mitä siitä takakannessa ja etuliepeessä kerrotaan. Sain tutustua ilman ennakko-odotuksia Elwoodiin, joka uskoo parempaan tulevaisuuteen tukeutuen Martin Luther Kingin oppeihin ja Turneriin, joka on jättänyt toivon ja unelmat tulevaisuudesta taka-alalle ja kovettanut ulkokuorensa selviytyäkseen Nickelistä hengissä. Pojat tutustuvat toisiinsa Nickelin koulukodissa, joka vain juuri ja juuri saa pidettyä kasassa valtion sääntöjen mukaisesti toimivan kasvatuslaitoksen kulissit. Kulissien takana on kaltoinkohtelua, joka näkyy vain nickeliläisille, koulukodin henkilökunnalle ja asukkaille. Nickelissä harjoitettava julmuus jättää jälkensä koulukodin oppilaisiin vuosi(kymmeni)ksi. Jäljet näkyvät myös laitoksen tiluksilla, Valkoisen talon seinissä, tallin takana olevien tammien rautarenkaina, "karanneina" oppilaina, Boot Hillin hautausmaan valkoisina risteinä tai salaisena hautausmaana, joka paljastuu kolme vuotta Nickelin sulkemisen jälkeen ja jonka löytyminen toimii alkusysäyksenä tarinalle.

Nickelin pojat on paitsi Elwoodin myös Turnerin tarina ja heidän kauttaan monen muun vastaavanlaisen koulukodin kasvatin tarina. Se kertoo raahautumisesta päivästä toiseen, kivusta, kidutuksesta, alistamisesta, kuolemasta, korruptiosta, rasismista, monenlaisista vääryyksistä, mutta myös ystävyydestä tai ainakin sen varjosta, siitä miten huonosti kohdellut yrittävät selviytyä mahdollisimman vähin kolhuin, mutta myös joissain tapauksissa yrittävät pitää toistensa puolta, seurauksista välittämättä. Suureen rooliin nousee myös uskollisuus, kunnioitus toista kohtaan.

Whitehead kuvaa elämää Nickelissä vähäeleisesti, mutta pinnan alla, rivien välissä on niin paljon pahuutta ja kurjuutta, että kokonaiskuva muodostuu silmien eteen niin terävänä ja polttavana, että sydämeen sattuu. Tämän tarinan olisi voinut kirjoittaa myös suoraan ja säästelemättä, lyömällä kaikki Nickelin poikien kokemat kauheudet lukijan silmien eteen, mutta Whitehead ei siihen sorru ja arvostan suuresti hänen valitsemaansa kerrontatapaa. Joskus vähemmän on enemmän. Whitehead tarjoilee loppuun sellaisen käänteen, että jäin sanattomaksi ja epilogissa ollut ravintolakohtaus kietoi vielä tarinan alun ja lopun upeasti yhteen.

Vaikka Nickelin pojat on Whiteheadin kiitosten mukaan fiktiota on hänen tarinansa taustalla tositarina. Floridan Mariannassa on toiminut Dozierin poikakoulu, jonka tarinasta Whitehead on ottanut vaikutteita kirjaansa. Googlettakaa. Voi miten paha maailma onkaan...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nickel oli vain yksi paikka, mutta niin kauan kuin oli olemassa yksikin paikka, Nickeleitä ja Valkoisia taloja oli sadoittain ympäri maata kuin kivun ja tuskan tehtaita.

Helmet-lukuhaaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

26 syyskuuta 2021

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki



Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos, 2015
334 sivua
Luettu: 29.8.2021
Mistä: oma ostos


Seittien Talon kutoja Eliana löytää pihalta pahoinpidellyn tytön, joka ei pysty puhumaan. Tytön menneisyyttä on vaikea selvittää sanojen puuttumisen vuoksi, mutta onneksi puhumattomuus ei ole este Valerianan ja Elianan ystävystymiselle. Myös tulevaisuus on epävarma. Tulvat eivät yllä kukkulalla sijaitsevalle Seittien Talolle asti, ainakaan vielä, mutta yskää ja ihottumaa aiheuttava sairaus leviää myös kutojien keskuudessa, samoin saaren kasvit ja eläimet oireilevat. 

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu ajallisesti jonnekin tulevaisuuteen, jonkinlaisen katastrofin jälkeiseen aikaan, aikaan jossa ihmiset elävät Neuvoston tiukkojen sääntöjen mukaan, käyvät vuosittain merkittävänä musteella, työskentelevät eri yksiköissä kuten kutojat Seittien Talossa ja kirjurit Sanojen talossa. Aikaa mitataan tiimalaseilla, viestit kuljetetaan vesilennättimillä, valoa saadaan loistelasiputkista ja -kuvuista, liedet lämpiävät puulla ja saarella kuljetaan kävellen seittiseinien rajaamia kujia, veneillä kanaaleita pitkin tai vaijereiden varassa kulkevilla gondoleilla ilmateitse. Kaupungin pinnan alla kuohuu, se on murroksessa ja uusi katastrofi vaanii jo nurkan takana.

Itärannan luoma ympäristö, meri, saari ja kaupunki Taloineen, Torneineen, Puhtaan Unen museoineen, Neuvostoineen, seittiseinineen ja muine yksityiskohtineen on hyvin erikoinen. Tarinan tunnelma on unenomainen, se pakenee määritelmiä ja rajoja kuin vetäytyvä tulva tai tuulessa liehuva ohut kudottu kangas. Kieli on kaunista, niin täynnä tunnetta ja kuvailua, että lauseiden punainen lanka katoaa välillä kielikuvien alle. Kudottujen kujien kaupunki on kauniilla kielellä kirjoitettu tarina luonnon tuhoutumisesta ja tuhoamisesta, ihmisten itsekkyydestä ja vallasta. Pidin tarinasta ja nautin Itärannan kerronnasta, vaikka tunsinkin olevani välillä hieman pihalla.

En yleensä kuuntele kirjaa lukiessani musiikkia, mutta Kudottujen kujien kaupunki tuntui kaipaavan taustalle jotain instrumentaalimusiikkia. Kaivelin YouTubesta sopivaa kuunneltavaa ja löysin täydellisen musiikkiparin kirjalle, Adrian von Zieglerin kelttimusiikin. Suosittelen tutustumaan sekä Itärannan kirjaan että Adrian von Zieglerin tuotantoon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Puiden oksilla vuodet kiertyvät silmuille ja käpertyvät vain kasvaakseen jälleen, ja niiden takana taivas on tyyni ja rikkumaton.


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 11. Kirja, joka sijoittuu katastrofi- tai epidemia-aikaan
Helmet-lukuhaaste 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä

17 syyskuuta 2021

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa



Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa
(Harper Connelly #2)
Gummerus, 2015
279 sivua
Suomentanut: Sari Kumpulainen
(Grave Surprise, 2006)
Luettu: 4.8.2021 (#10 lukumaratonilla osa)
Mistä: kirjastosta


Harper Connelly ja hänen velipuolensa Tolliver Lang matkustavat Memphisiin sillä Harper on kutsuttu Binghamin korkeakoulun antropologian opiskelijoiden rajatiedon kurssille esittelemään kykyään aistia kuolleita ja heidän viimeisiä hetkiään. Vanhalla hautausmaalla pidettävän tunnin aikana Harper huomaa eräässä haudassa ylimääräisen ruumiin, joka ei ole ollut kuolleena kovin kauaa toisin kuin muut hautausmaan asukkaat. Pofessori Clyde Nunley oletti pääsevänsä todistamaan kutsuvieraansa huijariksi, mutta joutuukin myöntämään Harperin kyvyn todelliseksi. Löydön myötä Harper ja Tolliver tapaavat vanhat asiakkaansa, joiden kadonnut tytär on viimein löytynyt.

Tutustuminen Harper Connelly -sarjaan jäi ensimmäisen osan jälkeen pitkäksi aikaa tauolle, mutta sitten alkoi tuntua, että lukumaratonilla olisi toisen osan aika. Tunne oli ihan oikea, pääsin Harperin ja Tolliverin matkaan sujuvasti ihan kuin mitään taukoa lukemisessa ei olisi ollutkaan. Yllätyksiä haudan takaa tarjoaa samanlaista kevyttä jännitystä ja yliluonnollisia elementtejä kuin ensimmäinen osa ja tämäkin oli mukava ja mutkattoman viihdyttävä lukuelämys, ilman mitään kummempia tunnevyöryjä.

Kirjan luettuani kansi alkoi häiritä. Harper mainitsee pitävänsä hiuksensa lyhyenä niiden helppohoitoisuuden vuoksi, kannen nainen ei siis mitenkään sovi tähän kuvaan.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Ja me kun luulimme, että hautausmaalla oli ihan kuollutta! Sinne tarvittaisiin liikennevalot."

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 15. Leppoisa hyvän mielen dekkari (menköön, vaikka ehkä rimaa hipoen)
Helmet-lukuhaaste 2021: 23. Kirja, jota luet ulkona

06 syyskuuta 2021

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki



J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
(Harry Potter #3)
Tammi, 2011
456 sivua
Suomentanut: Jaana Kapari
(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)
Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Kesäloman lopussa Harry tulee äkkipikaistuksissaan käyttäneeksi taikavoimiaan, mutta ei kumma kyllä saakaan potkuja Tylypahkasta, noitien ja velhojen koulusta. Taikaministeriöllä ja rehtori Dumbledorella henkilökuntineen on suurempia murheita kuin yksi paisutettu täti, Azkabanin vankilasta nimittäin on karannut vaarallinen velho, useista murhista tuomittu Sirius Musta. Taikamaailma on hälytystilassa ja turvallisuustoimia on lisätty. Koulun rajoille määrätään vartijoiksi Azkabanin vartijat, ankeuttajat, mutta ne herättävät joissakin enemmän pelkoa kuin turvallisuuden tunnetta. Tylypahkan pitäisi olla turvallinen paikka, mutta onko sittenkään? Miksi Harry näkee toistuvasti mustan koiran, onko se näköharhaa tai sattumaa vai onko Harryn uskottava ennustuksiin, kalmakoiraan?

Harry Potterit ovat täydellistä luettavaa lukumaratonille. Noitien ja velhojen maailmaan sujahtaa heti ensi sivuista lähtien ja kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Rowling syventää ja kasvattaa luomaansa velhomaailmaa taitavasti, kaikkia yksityiskohtia, herkkuja ja kauheuksia, ei läväytetä kerralla esille vaan ne esitellään lukijalle pala kerrallaan. Esimerkiksi tässä osassa matkustetaan poikittaislinjalla, opiskellaan ennustuksia ja mörköjä, tutkitaan kelmien karttaa, vieraillaan Tylyahossa ja törmätään ankeuttajiin. 

Niin, ankeuttajat, sielujen syöjät. Niissä kiteytyy kaikki mahdollinen synkkyys, kylmyys, ilottomuus ja lohduttomuus. Ne ovat kuin materiaksi muuttuneita painajaisia, kuin suoraan synkistä kauhutarinoista, kammottavuudessaan ikimuistoisia ja ne ovat takuulla vierailleet yhden jos toisenkin lapsen (tai aikuisen) painajaisissa. Onneksi tarinassa on myös valoisa puoli tasapainottamassa tunnelmaa, Harry ystävineen kokee ja näkee myös paljon hyvää, he nauttivat yhdessäolosta, oppivat uutta ja tutustuvat erikoisiin olentoihin kuten hevoskotkiin. Mukana on myös huumoria, minua huvitti erityisesti Ronin ensikosketus puhelimeen, vaikka samaan aikaan kihisin kiukusta Vernon-sedän inhottavuudelle.

     "Vernon Dursley puhelimessa."
     Harry sattui silloin olemaan samassa huoneessa ja kauhistui kuullessaan Ronin vastauksen.
     "HALOO? HALOO? KUULUUKO ÄÄNENI? SAISINKO - PUHUA - HARRY - POTTERIN - KANSSA?"
     Ron huusi niin lujaa, että Vernon-setä säpsähti ja siirsi luurin kauas korvastaan ja jäi tuijottamaan sitä raivon ja hätäännyksen sekainen ilme kasvoillaan.
     "KUKA SIELLÄ?" hän karjui kuulokkeen suuntaan. "KUKA SINÄ OLET?"
     "RON - WEASLEY!" Ron mylvi takaisin, aivan kuin hän ja Vernon-setä olisivat puhuneet toisilleen jalkapallokentän vastakkaisista päädyistä. "MINÄ - OLEN - HARRYN - YSTÄVÄ - KOULUSTA -"
     Vernon-sedän pienet silmät käännähtivät katsomaan Harrya, joka oli jähmettynyt paikoilleen.
     "TÄÄLLÄ EI ASU MITÄÄN HARRY POTTERIA!" hän karjui ja piteli nyt kuuloketta niin kaukana kuin ylettyi, aivan kuin olisi pelännyt sen vaikka räjähtävän. "MINÄ EN TIEDÄ MISTÄ KOULUSTA SINÄ PUHUT! ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ SOITA TÄNNE! ÄLÄKÄ TULE LÄHELLEKÄÄN MINUN PERHETTÄNI!"

Saattaa olla, että en malta odottaa seuraavaa lukumaratonia ennen kuin luen seuraavan osan, nälkä kasvaa lukiessa. Tai sitten pitää ottaa jonain sopivana (sade)päivänä uusi lukumaraton.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"En minä etsi vaikeuksia", Harry sanoi äkeissään. "Yleensä vaikeudet etsivät minut."


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 22. Kirja, jossa eläimellä on merkittävä rooli
Helmet-lukuhaaste 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

28 elokuuta 2021

Paula Noronen: Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa



 Paula Noronen:
Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa
Tammi, 2020
166 sivua
Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Tarja Kulho työskentelee Korson Räkkärimarketin kassalla. Hän on naimisissa Reijo Perniön kanssa ja hänellä on kaksi lasta, 17-vuotias Pyry ja 8-vuotias Ula, jonka nimi voisi olla Megahertsi, mutta se on ihan oma tarinansa. Eräänä iltana muutaman punaviinilasillisen jälkeen Tarja tulee ilmoittautuneeksi Vantaan harrasteopiston Uusi suunta työelämälle -verkkokurssille ja kurssin kahdentoista kirjoitustehtävän myötä hän tulee pohtineeksi työ- ja muutakin elämäänsä monelta kantilta.

En tiedä miten kirja toimii jos ei ole minkäänlaista aiempaa kosketuspintaa Tarja Kulhoon, mutta minulle tämän kirjan lukeminen oli niin kuin olisin törmännyt vanhaan kaveriin. Kuuntelin teinivuosina Radiomafiaa ja Paula Norosen riemastuttava Tarja Kulho -sketsihahmo tuli hyvin tutuksi. Ilahduinkin kovasti kun huomasin kirjastossa Tarja Kulhon nimen kirjan kannessa. Kuulin välittömästi kirjan nähdessäni Tarjan tutun terse-tervehdyksen ja sama juttu lukiessa, koko kirja kuului mielessäni Tarja Kulhon hieman monotonisella äänellä ihan kuin olisin lukemisen sijasta palannut menneisyyteen ja kuunnellut Tarjan hauskaa turinointia Radiomafiasta. Paula Noronen on siis tehnyt vallan onnistunutta työtä luomassaan hahmossa sillä Tarja Kulho -korvamato on säilynyt korvissani vuosia, ehkä välissä hiljentyneenä, mutta jälleen törmätessämme varsin vahvana. 

Tarja Kulho on rempseä, vitsikäs kuivakalla ja puujalkamaisella tavalla, sosiaalinen ja suorapuheinen. Hän ei ujostele sanoissaan ja juttua riittää niin ystävien, työkavereiden, asiakkaiden kuin myös harrasteopiston verkkokurssin tehtäviä lähettävän henkilön kanssa. Kirjaa lukiessani mietin, että Tarja Kulho ja Mielensäpahoittaja tulisivat varmasti hyvin juttuun keskenään. Molemmat tekevät vähän kuin ohimennen ja huumorin varjolla osuvia huomioita kaiken maailman asioista, ilmiöistä ja elämästä. Ehkä Paula Noronen ja Tuomas Kyrö voisivat järjestää Tarjalle ja Mielensäpahoittajalle tapaamisen? Kirja olisi ehkä parhaimmillaan pienissä pätkissä luettuna, yhdeltä istumalta luettuna tuntuu kuin olisi syönyt liikaa herkkuja. Ei makeaa mahan täydeltä. Aion ehdottomasti lukea myös Tarja Kulho - Lomille lompsis -kirjan. 


Sitaattikunniamaininnan saa (kuinkas muutenkaan kun Tarja Kulho on kyseessä):

Terse.

Helmet-lukuhaaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi