06 huhtikuuta 2021

Jennifer McMahon: Talven lapset

 


Jennifer McMahon: Talven lapset
Bazar, 2020
378 sivua
Suomentanut: Sari Karhulahti
(The Winter People, 2014)
Luettu: 26.3.2021
Mistä: kirjastosta

Nähdessäni ensi kerran nukkujan olin yhdeksän vanha.
(...)
Olin juuri löytänyt yhden kärsäkallan kukan ja vedin sen suojuslehteä taaksepäin, jotta näkisin pikkuruisen hengenmiehen, kun kuulin, että joku asteli hitaasti mutta vääjäämättä lähemmäksi. Laahasi raskaita jalkojaan kuivien lehtien seassa ja kompasteli juuriin. Mieleni teki pinkoa pakoon mutta hätäännyin niin etten kyennyt juoksemaan vaan kyyristyin sen sijaan kiven taakse juuri kun tulija astui aukiolle, jolla olin.
     Tunnistin hänet heti: hän oli Hester Jameson.
     Hester oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin lavantautiin.
 
Talven lapset -romaanin upea kansi (kannen suunnittelu: Satu Kontinen) ja takakansi houkuttivat minut lainaamaan kirjan ja tuo yllä oleva pätkä vihjasi, että nyt ollaan hyvän kirjan äärellä.

Vermontissa sijaitsevan West Hallin ympärillä leijuu synkkä varjo. Vuosikymmenten aikana pikkukaupungissa on sattunut useita onnettomuuksia, katoamisia ja väkivaltaisuuksia. Kun 19-vuotiaan Ruthien ja 6-vuotiaan Fawnin äiti Alice ei olekaan tavalliseen tapaansa aamulla kotona alkavat tytöt etsiä johtolankoja selvittääkseen mihin heidän äitinsä on mennyt. He löytävät lattian alta kätkön, jossa on muutaman muun esineen lisäksi Sara Harrison Shean salainen päiväkirja. Päiväkirjassa kerrotaan niin kuolleista nousseista "nukkujista" kuin Saran perhettä kohdanneesta järkyttävästä onnettomuudesta. Voiko päiväkirja tai muut kätkön tavarat auttaa Alicen jäljille? Entä mitä tapahtui Saralle vuonna 1908?

Tarina kulkee useassa aikatasossa, nykyhetkessä Ruthien ja kaupunkiin muuttaneen Katherinen sekä vuodessa 1908 Saran, hänen miehensä Martinin ja heidän tyttärensä Gertien silmin. Lisäksi Saran päiväkirjassa palataan hänen lapsuuteensa. Alussa näkökulmien ja aikojen vaihtelu tuntui sekavalta, mutta sitten tarina imaisi mukaansa. Jokainen kertoja tuo tarinaan omat kiinnostavat yksityiskohtansa, joista alkaa muodostua yhtä aikaa surullinen ja hirveä kokonaisuus. Idea kuolleista palanneista on tuttu esimerkiksi Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini -romaanista ja salaisen päiväkirjan kadonneet sivut tuovat mieleen tv-sarja Twin Peaksin ja siihen liittyvän Jennifer Lynchin Laura Palmerin salaisen päiväkirjan, mutta McMahon tuo näihin aiheisiin oman tvistinsä, luo oman tarinansa.
 
Juonessa on muutamia epäuskottavuuksia (Ruthie esimerkiksi ei ole aiemmin kuullut Sara Harrison Sheasta, vaikka Sara on paikallinen legenda ja Ruthien perhe asuu talossa, joka aikoinaan kuului Saran perheelle), niistä huolimatta Talven lapset on jännittävä ja hyvin kerrottu tarina, joka yhdistelee vanhoja tarinoita, kummituksia, zombeja ja salaisuuksia. Loppuun on vielä jätetty pikkuinen (mutta kammottava) koukku, joka saa ajatukset palaamaan tarinaan vielä lukemisen jälkeen, miettimään mitä sitten tapahtuikaan...


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
Voi millainen valta meillä kuolleilla onkaan eläviin!

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 20. Kirja, jossa kertojana on lapsi (useita kertojia, myös pari lasta)
Helmet-lukuhaaste 2021: 19. Kirjassa leikitään (piilosta)

21 maaliskuuta 2021

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

 
 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija
(Väki #2)
Tammi, 2018
410 sivua
Luettu: 15.3.2021
Mistä: kirjastosta


Välttääkseen Väen kynsiin joutumisen Kiuru joutui pyyhkimään ystäviensä edelliskesän muistot, jonka jälkeen he hajaantuivat ympäri Eurooppaa. Ero osoittautuu kuitenkin väliaikaiseksi. Ensin Kiurun luokse Portadowniin Pohjois-Irlantiin saapuu hämmentynyt Bollywood, joka on saanut itse itselleen kirjoittamansa kirjeen, jossa on lentolippu ja kehotus etsiä Kiuru. Kuin sattuman oikusta Kiuru ja Bollywood löytävät toisensa ja pian joukkoon liittyvät myös Nelu ja Dai. On tarpeeksi hankalaa kun suurin osa porukasta ei muista toisiaan tai yhdessä koettuja hetkiä, mutta asioita mutkistaa vielä entisestään ystävysten jäljille pääsevä Väki.

Tarinan alkuasetelma on mielenkiintoinen. Miten suhtautua ihmiseen, jonka tuntee tapaavansa ensimmäistä kertaa, mutta joka on kuitenkin jo ystävä, tai enemmänkin, joku, jonka kanssa on kokenut jo paljon, joku, joka vieläpä muistaa sinut ja yhteisen historianne? Ihmiseen, jonka sanaan pitäisi luottaa ja joka voi parhaassa tapauksessa paitsi palauttaa muistosi myös auttaa sinua selviämään hengissä. Ja tämä ei koske vain yhtä vaan useampaa henkilöä. Rouhiainen sysää Kiurun harteille paljon vastuuta, mutta Kiuru (ja Rouhiainen) selviää siitä. Kiurun kehitystä ja kasvua on ilo seurata.

Myös Bollywoodista, Daista ja Nelusta löytyy uusia puolia, joista osa ilmenee ehkä muistojen pyyhkimisen seurauksena, osa ehkä vain sen takia, että heihin pääsee tutustumaan paremmin. Myös Sugar on kiinnostava tuttavuus. Ystävysten kyvyistä samoin kuin Väestä paljastuu lisää yksityiskohtia, mutta osa jää edelleen hieman hämärän peittoon. Kyvyt ja niihin liittyvät termit eivät edelleenkään jääneet selkeänä mieleen ja minua sekoitti se, että sekä kyvyistä että niitä jahtaavasta järjestöstä käytetään samaa (väki) nimitystä.
 
Henkilösuhteiden ja takaa-ajojen ohessa käsitellään paljon isoja yhteiskunnallisia epäkohtia kuten köyhyyttä, rasismia, paperittomuutta ja uskonnollisia kiistoja ja hetkittäin näiden asioiden esiin nostaminen tuntuu liikaa sormen heristelyltä, ei tarinaan kuuluvalta. Tarina kuitenkin etenee vauhdikkaasti ja ystävysten matkassa kuljetaan ympäri Eurooppaa. Kirjaa oli vaikea laskea käsistä.
 
Bollywood rakastaa Children of Bodomia ja bändiin sekä etenkin sen laulaja-kitaristi Alexi Laihoon viitataan usein, nämä viittaukset saivat surullisen sävyn Laihon viimevuotisen menehtymisen myötä. En itse nähnyt Bodomia livenä, mutta Rouhiainen tarjoili tarinassaan mieleenpainuvan keikkaelämyksen. Odotan innolla seuraavan osan lukemista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuntui kuin muisto olisi tapahtunut aivan äsken. Olivatko muistot todempia kuin todellisuus?

Helmet-lukuhaaste 2021:  39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia
 

14 maaliskuuta 2021

Susanne Jansson: Uhrisuo



Susanne Jansson: Uhrisuo
Bazar, 2018
314 sivua
Suomentanut: Tiina Sjelvgren
(Offermossen, 2017)
Luettu: 8.3.2021
Mistä: lahja


Suolle johtava polku kulki hänen alapuolellaan. Hänen tarvitsi vain kävellä, asettaa jalka toisen eteen. Ei se ollut sen vaikeampaa. Ei ainakaan pitäisi olla.

Nathalie Ström palaa vuosien poissaolon jälkeen lapsuudenmaisemiinsa Fengerskogeniin ja Mossmarkenin soille tekemään kenttäkokeita väitöskirjaansa varten. Suolla tapahtuu kuitenkin muutakin kuin biologisia näytteenottoja. Nathalien tuttava taideopiskelija Johannes Ayeb löytyy suolta tajuttomana taskut täynnä kolikoita, Nathalie näkee suolla tyhjän haudan ja sitten suolta löytyy ruumis. Vanhat tarut uhrimenoista ja suohaudoista heräävät eloon ja Nathalie joutuu kohtaamaan menneisyytensä.

     Kaikki tuntui niin kovin raskaalta. Niin kuin jokin olisi vetänyt häntä alaspäin. Miksi hän ei ollut jäänyt Göteborgiin? Antanut kaiken olla. Tai mennyt toiselle suoalueelle, mille tahansa. Pysynyt tieteen maailmassa, jossa kaikella oli oma paikkansa ja suo oli vain kokoelma tarkkaan dokumentoituja, tunnettujen mallien mukaisia kemiallisia ja biologisia reaktioita.
     Jossa suo oli suo.
     Ei kuoleman ja rauhattomien sielujen tyyssija.

Uhrisuossa yhdistyvät muinaiset tarinat, yliluonnollisuus, lapsuuden kauhut ja rikoksen selvittely. Tarina tuntuu jäävän tempoilemaan trillerin ja dekkarin välille eikä oikein tiedä kumpaan suuntaan se lopulta kallistuu. Biologiaa opiskelevan Nathalien lisäksi tapahtumia seurataan poliisia avustavan valokuvaaja Maya Lindin kautta. Nathalien tiede- ja Mayan taidepohdinnat sekä Mayan suhdekuviot eivät onnistu syventämään henkilöitä tai muutenkaan tuomaan lisäarvoa vaan ennemminkin jarruttavat tarinan etenemistä. Nathalien kamalaan menneisyyteen viitataan ja vihjataan useasti ja tämä tehokeino alkaa ärsyttää, etenkin kun näihin tapahtumiin ei tunnuta pääsevän.  

Mossmarkenin suoalue, kaunis, mutta petollinen paikka, jolla on synkkä menneisyys, on kuvattu hyvin ja se korvaa hieman niitä asioita, jotka kerronnassa häiritsivät. Tunnelma onneksi tiivistyy loppua kohden. Epilogi kumartaa vielä kertaalleen yliluonnollisuuden puolelle ja jättää tarinaan mukavan karmean (vaikkakin ehkä vaatekuvauksen takia hieman koomisen) jälkitunnelman.


Sitaattikunniamaininnan saa (monitulkintainen):

Pimeys oli vain puolen tunnin päässä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 9. Esikoisteos
Helmet-lukuhaaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

24 helmikuuta 2021

Joyce Carol Oates: Putous

 

Joyce Carol Oates: Putous
Otava, 2006
567 sivua
Suomentanut: Kaijamari Sivill
(The Falls, 2004)
Luettu: 16.2.2021
Mistä: kirjastosta


Ariah on ehtinyt olla pastori Gilbert Erskinen vaimo vain vajaan vuorokauden kun hänen tuore aviomiehensä syöksyy Niagaran Hevosenkenkäputoukseen. Ariah, surusta ja hämmennyksestä sekaisin, kiertää putouksilla etsien miehensä ruumista. Leskimorsiameksi kutsuttu Ariah vetää puoleensa, suojakseen, asianajaja Dirk Burnabyn ja nopeasti - joidenkin teräväkielisten mielestä ihan liian nopeasti - Ariah ja Dirk löytävät yhdessä onnen. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti heidän onneaan varjostaa Ariahin vankka usko kirouksesta.

Kuvittelin, että Putous keskittyisi tiiviimmin Gilbert Erskinen hypyn ympärille, kuvaisi siihen johtaneita tapahtumia ja hypyn jälkeisiä hetkiä, mutta sainkin lukea sukutarinan, joka ulottuu pitkälle hypyn jälkeiseen aikaan, tarinan, jossa Gilbert Erskinen rooliksi jää vain poistua traagiesesti ja tavallaan ohjata Ariah ja Dirk yhteen. Gilbert on kuitenkin vahvasti läsnä tarinassa sillä hänen kohtalonsa jää varjostamaan Ariahin elämää. Myös Niagaran putoukset ovat jatkuvasti läsnä muistuttamassa Ariahia tapahtuneesta.

Ilma jylisee, tärisee. Maa vapisee jalkojen alla. Tuntuu kuin maankuori pian hajoaisi, murenisi sulaan ytimeensä saakka. Tuntuu kuin aika olisi lakannut olemasta. Räjähtänyt. Tuntuu kuin kaiken olevaisen säkenöivä, jymisevä, hullu sydän olisi liian lähellä.

Ariah on mielenkiintoinen hahmo. Hän ei saa minua puolelleen kuin vain pieneksi hetkeksi alussa, silloin kun Ariah häiden jälkeisenä aamuna tajuaa olevansa yksin, löytää kirjeen ja ymmärtää, että jotain on vialla. Heti alkumetreillä Ariahista alkaa paljastua piirteitä, jotka tekevät hänestä pitämisestä vaikeaa ja tunne vain vahvistuu. Ariah on on ailahtelevainen ja itsepintainen, hän sulkee mielestään kaiken epämiellyttävän, hän inhoaa heikkoutta, hän haluaa asioiden hoituvan niin kuin hän haluaa, hän kohtelee lapsiaan epäoikeudenmukaisesti, hän on ylimielinen ja samalla kuitenkin arka ja epävarma. Ariah on vakuuttunut, että hänen yllään on kirous, joka vei häneltä ensin Gilbertin ja tulee viemään myös Dirkin ja hän ikään kuin ruokkii tätä ajatusta teoillaan ja sanoillaan. Mietin lukiessa Ariahin käytöstä, mikä on vain Ariahin luonteenomaista käytöstä, mikä on peräisin hänen uskonnollisesta lapsuudenkodistaan ja kasvatuksestaan, mikä on seurausta Gilbertin kuoleman aiheuttamasta traumasta? Kaikki Ariahin kokema häpeä, oli se todellista ja aiheellista tai ei, muuttaa, kovettaa ja katkeroittaa häntä.

Vaikka en pitänyt Ariahista pidin tarinasta. Dirkin lähes vimmainen omistautuminen Love Canalin asuinalueen ongelmaan ja perheen lasten Chandlerin, Royallin ja Julietin vaiheet ovat kiinnostavaa luettavaa. Erityisen paljon pidin siitä kuinka Niagaran putoukset on sijoitettu tarinaan, miten niiden jyly kaikuu koko ajan taustalla, välillä hiljempaa, välillä kovempaa, saaden jopa inhimillisiä piirteitä.

     Silti Niagarasta uhkui pahansuopa lumo, joka ei heikentynyt koskaan. Kaikki Niagaran seudulla varttuneet tiesivät sen. Vaarallisinta oli nuoruusiässä. Suurin osa paikallisista pysytteli sen verran kaukana putouksista, että säilytti vastustuskykynsä. Mutta jos ajautui liian lähelle, vaikka vain tiedonjanon ajamana, oli vaarassa: alkoi ajatella omalle luonnolleen vieraita ajatuksia niin kuin pauhaava vesi riistäisi ihmisen oman tahdon ja ajattelisi hänen puolestaan.
 
Sitä piti vielä sanomani, että kirjan nimi on loistava kaksoismerkityksessään. On fyysinen putous ja on henkinen putous, molemmat kirjassa yhtä lailla läsnä.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
     Niagaran vaimea jylinä, pahaenteinen kuin Jumalan käsittämätön mumina, oli tunkeutunut hänen sydämeensä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 25. Kirja, joka liittyy unelmaasi (Niagaran putoukset olisi hienoa päästä näkemään) 
Helmet-lukuhaaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

15 helmikuuta 2021

Stefan Spjut: Susi



Stefan Spjut: Susi
Like, 2018
Suomentanut: Stella Vuoma ja Ida Takala
(Stalpi, 2017)
435 sivua
Luettu: 24.1.2021
Mistä: kirjastosta


Saamelaiskylän laidunalueelle vaeltanut susi päätetään pannoittaa ja siirtää muualle. Operaatioon osallistuvan Andersin mielestä sudessa on jotain vialla, sitten kuljetuksen aikana tapahtuu jotain eikä Andersin elämä ole enää ennallaan. Toisaalla Lennart Brösth pakenee Sundsvallin oikeuspsykiatriselta osastolta. Onko peikonmetsästäjä Susso Myrén turvassa syrjäisessä kodissaan vai lähteekö Brösth Susson perään, kostamaan Brösthin ja hänen "yhteisönsä" asioihin puuttumisen?

Susi jatkaa Staalon aloittamaa tarinaa peikoista, peikkoja suojelevasta lahkosta ja näiden jäljille päässeistä Myréneistä, Sussosta ja hänen äidistään Gudrunista. Tällä kertaa tapahtumiin sotkeutuu myös Susson vanha ystävä Diana Sillfors, joka huolestuu Susson voinnista ja huomaa pian, että maailma ei olekaan niin mustavalkoinen jollaiseksi hän on sen kuvitellut.
 
Staalo osoittautui minulle melkoiseksi pettymykseksi, mutta siitä huolimatta odotukseni Sutta kohtaan olivat korkealla. Hirviösusi, pohjoinen luonto, jännitys, yliluonnollisuus, tarina kuulostaa mahtavalta! Harmikseni olen Suden jäljiltä aivan samoissa tunnelmissa kuin Staalon luettuani. Samat asiat, jotka tökkivät Staalossa olivat myös Suden sudenkuoppina (sic!). Gudrunin valinta minäkertojaksi tuntuu edelleen oudolta ottaen huomioon, että hän on selkeästi sivuhenkilö. Myös Susso jää tässä sivuosaan kerronnan keskittyessä enemmän Dianaan sekä Andersiin (jonka sukunimi ei jäänyt mieleeni, mainittiinkohan sitä edes?). Tarinassa kuljetaan peikkoporukan mukana pitkin Ruotsia ja piipahdetaanpa välillä myös Norjan puolella tuntureilla. Henkilöitä sekä pään sisälle pääseviä muotoa muuttavia susia, karhuja, jäniksiä oravia, hiiriä ja muita pikkueläimiä vilisee tarinassa niin paljon, että en meinaa pysyä perässä.

Vaikka hyvä idea hukkuu poukkoilun ja rönsyilyn sekaan on Spjutin tarinoissa jotain koukuttavaa. Jospa seuraavassa romaanissa Spjut saisi hyvän idean kantamaan (ehkä hieman tiivistettynä) loppuun asti? Nyt Spjut jäi mielestäni hieman junnaamaan paikoillaan. Kas näin.

     – Tämä ei lopu koskaan. Tämä ei tule päättymään ikinä. Paitsi siinä vaiheessa, kun se on lopullista.

Voi huokaus. Olisin niin halunnut tykätä tästä!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä toivon, että uskoisin peikkoihin. Koska jos uskoo peikkoihin, on vain kummallinen. Mutta jos tietää että niitä on, on kuin kirottu. Ja silloin vallitsee ikuinen pimeys.

 
Pohjoinen lukuhaaste 2021: 24. Kirja, jossa kiivetään tai ollaan vuorella tai tunturilla
Helmet-lukuhaaste 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

06 helmikuuta 2021

Stephen King: Keveys


 
 Stephen King: Keveys
Tammi, 2020
135 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Elevation, 2018)
Luettu: 9.1.2021
Mistä: oma ostos


Ensimmäinen reaktioni Kingin Keveyden tietoja katsoessani oli hämmästys. Epäilin onko tietoihin tullut virhe, pitäisikö sivumäärä ehkä olla 735 eikä 135, mutta ei, nyt ei olla tiiliskiven vaan pienoisromaanin (ainakin Kingin mittapuulla) äärellä.
 
Scott Careyn paino alkaa pudota. Tämä ei yksistään olisi ongelma koska Scott on iso mies ja pieni laihtuminen tekisi hänen terveydelleen ja olemukselleen hyvää, mutta kun paino tippuu tasaisesti ilman, että se näkyisi Scottin vartalossa hän huolestuu. Pienessä Castle Rockin kaupungissa juorut liikkuvat nopeasti eikä erilaisuutta katsota hyvällä, joten Scott ei mene omalääkärinsä luo vaan uskoutuu mieluummin tenniskaverilleen, eläköityneelle tohtori Bob Ellisille. 

Ah, Castle Rock! Tuo pieni kaupunki, jossa erilaisuus on samaan aikaan pahe ja arkipäivää. Kaupunki, jossa sattuu ja tapahtuu mitä kummallisempia asioita. Kaupunki, jossa pahuus on valmis ryöpsähtämään esiin miksi ja milloin tahansa. Keveydessä pahuus ilmenee suvaitsemattomina kaupunkilaisina, jotka ovat aina valmiina tarttumaan mihin tahansa poikkeavaan, ottamaan sen silmätikukseen, ivan ja syrjinnän kohteeksi. Jos Scottin ongelma tulisi näiden kaupunkilaisten tietoon olisi hän oiva kohde kiusaamiselle, mutta tällä hetkellä kaupunkilaisten huomio on keskittynyt toisaalle, keskustassa sijaitsevaan uuteen ravintolaan Holy Frijoleen ja etenkin sitä pitävään pariskuntaan, naisiin, jotka tarjoavat erilaista ruokaa, naisiin, jotka paitsi asuvat yhdessä myös elävät parisuhteessa eivätkä kätke seksuaalista suuntautumistaan, he ovat avoimesti lesboja. Nämä naiset, Deirdre McComb ja Missy Donaldson ovat Scottin naapureita ja lopulta heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen.
 
Kirjan luettuani ymmärrän pienen sivumäärän (keveyden!) oikein hyvin, oikeastaan tämän kuuluu olla tällainen, pieni. Kirjan sivumäärä tai oikeastaan sen paino kulkee käsi kädessä Scott Careyn ongelman kanssa, painava monisataasivuinen kirja olisi vähän kuin isku vasten Scottin kasvoja. King on mahduttanut pieneen romaaniinsa monta painavaa teemaa ja samalla kun hän puolustaa erilaisuutta ja seksuaalivähemmistöjä hän sivaltaa ohimennen, mutta takuulla tarkoituksella Donald Trumpia.
 
Epäilin aluksi miten King onnistuu kertomaan tarinansa näin pienessä sivumäärässä, mutta pitäisihän minun tietää paremmin, totta kai King tietää mitä tekee. Keveys on tiivis, hieno tarina ja se tuntuu sivumääräänsä suuremmalta, ihan kuin Scott Carey näyttää puntarin ilmoittamaa painoaan painavammalta. 
 
     "Pian saat syötävää", Scott sanoi hiljaa. "Muutama minuutti vielä." Ihan kuin kissa olisi ymmärtänyt jotain minuuteista tai ylipäänsä ajasta.
     Ihan kuin minä ymmärtäisin, Scott ajatteli. Aika on näkymätöntä. Toisin kuin paino.
     Mutta ehkä se ei pitänytkään paikkaansa? Painon saattoi toki tuntea – kun sitä oli liikaa, olo oli punkero – mutta eikö sekin ollut periaatteessa ihmisten keksimä suure kuten aika? Kellon viisarit, vaa'an numerot, eivätkö ne olleet pelkkä keino yrittää mitata näkymättömiä voimia, joilla oli näkyvä vaikutus? Avuton yritys tavoittaa jotain siitä suuremmasta todellisuudesta, joka ylitti ihmisten käsittämän todellisuuden rajat?
     "Anna olla, muuten kohta pimahdat."
 
Pidin erityisesti Keveyden lopusta, se oli hieno, juhlallinen ja yhtä aikaa kevyt (!!!) ja raskas. Seuraavaksi King-lukujärjestyksessä olisi taas paksumpi tapaus, Laitos. Ehkä kuitenkin ensin muutama muu kirja väliin.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
Ilta oli kylmä ja jäähdytti hien Scottin kasvoille, mutta silti ilma oli makeaa ja kirpeää kuin syysomenan ensimmäinen suupala. Scottin yllä oli puolikuu, ja tähtiä tuntui olevan miljardi.


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 3. Seksuaalivähemmistöä käsittelevä kirja
Helmet -lukuhaaste 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

04 helmikuuta 2021

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko


 
Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko 
WSOY, 2020
671 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro, Päivi Rekiaro,
Tiina Ohinmaa
(Midnight Sun, 2020)
Luettu: 5.1.2021
Mistä: lahja

 
En innostunut yhtään vuonna 2016 julkaistusta Houkutus / Elämä ja kuolema -kirjasta koska kirja tuntui vain sarjan uudelleenlämmittelyltä (toisessa päässä alkuperäinen Houkutus, toisessa päässä sama tarina päähenkilöiden sukupuoliroolit toisin päin kännettynä. Tämä Keskiyön aurinko -romaani sen sijaan kiinnosti kovasti. Tiesin odottaa tätä joululahjaksi (kaksi toivekirjaa, sain molemmat), mutta siitä huolimatta olin sortua kirjakaupassa ostamaan tämän itse itselleni ennen joulua.

Houkutus kertoo lukiolaistyttö Bella Swanin ja vampyyri Edward Cullenin tarinan alun Bellan näkökulmasta, mutta Keskiyön auringossa samat tapahtumat nähdään Edwardin silmin. Kun samalle biologian kurssille saapuu uusi opiskelija joutuu Edward yllättäen törmäyskurssille vampyyrin luontonsa kanssa. Pitkään itseään vain eläinten verellä ravinnut Edward huumaantuu Bellan tuoksusta ja hän joutuu taistelemaan ihmisveren, nimenomaan Bellan veren, himoa vastaan, samaan aikaan hän huomaa kiinnostuvansa tuosta hiljaisesta tytöstä.

     Muutuin silmänräpäyksessä toisenlaiseksi. En ollut likimainkaan se ihminen kuin olin joskus ollut. Jäljellä ei ollut rahtuakaan siitä vähästä inhimillisyydestä, jonka suojaan olin vuosikaudet onnistunut naamioitumaan.
      Olin peto. Hän oli minun saaliini. Koko maailmaan ei mahtunut muuta kuin tuo yksi ainoa totuus.

Jos Houkutus / Elämä ja kuolema -kirja haiskahtaa rahastukselta niin kieltämättä tässä on vähän sama juttu, tässäkin ratsastetaan hyvin vahvasti vanhan sarjan maineella, mutta tässä ei kuitenkaan muuteta perusasetelmia miksikään. Bella ja Edward ovat samat henkilöt kuin alkuperäisessä sarjassa, mutta nyt Edward on minäkertoja. Keskiyön aurinko sopinee parhaiten (kaltaisilleni) sarjan lukeneille faneille joille tapahtumat ovat ennestään tutut, sarjaan tutustuminen kannattaa siis aloittaa Houkutuksesta, ei tästä. Esimerkiksi muutamassa Edwardin vampyyrisisar Alicen kykyyn liittyvässä kohtauksessa tarina oli hieman sekava, mutta se ei häirinnyt kun tapahtumat olivat Houkutuksesta tuttuja.
 
Aloitin kirjan heti jouluna ja pitkät, rauhalliset pyhät osoittautuivatt juuri sopivaksi hetkeksi kirjan lukemiselle. Vaikka kirjassa oli heikot hetkensä kuten Edwardin (pakkomielteinen) jankkaaminen eri vaihtoehtojen välillä, Bellan korostettu kömpelyys tai hieman kömpelöt sanavalinnat/virkkeet suomennoksessa niin oli mahtava päästä jälleen Forksin maisemiin ja lukea tarina Edwardin näkökulmasta. Minulle Keskiyön aurinko oli täydellisen rentouttavaa viihdettä, vampyyrejä, romantiikkaa ja vähän jännitystä. Saapa nähdä riittääkö Meyerille tämä yksi tarina Edwardn näkökulmasta kerrottuna vai tuleeko vielä muistakin osista (Uusikuu, Epäilys, Aamunkoi) Edward-versiot.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta aina oli olemassa mahdollisuus valita – oli pakko olla.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 4. Kirja, joka on saanut loistavat arvostelut (tämä on suhteellista, mutta esimerkiksi 96 % Googlen käyttäjistä piti kirjasta)
Helmet-lukuhaaste 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta

27 tammikuuta 2021

Kirjavuosi 2020

 


Pääsen viimein tekemään perinteisen kirjavuosikoosteeni kun olen saanut kirjoitettua arviot viime vuonna lukemistani kirjoista. Tässä siis kirjavuoteni 2020 listattuna. 
 
  • Luin vain 29 kirjaa (lista Luetut 2011-2021-välilehdellä), mikä on vähemmän kuin vuosiin. Koronarajoitukset ja niiden myötä lisääntynyt vapaa-aika ei minun kohdallani lisännyt lukemista vaan päinvastoin, lukeminen meni solmuun, tuntui hankalalta keskittyä ja käytin aikaani muuhun. Lukemisen vähyys ahdisti ja tunsin siitä jopa syyllisyyttä, mutta sitten löysäsin pipoa ja annoin olla, luin silloin kun siltä tuntui ja jos tökki niin tein jotain muuta. Katsoimme paljon elokuvia koko perheen kesken ja mieheni kanssa tuli katsottua mm. Rahapaja-sarjan ilmestyneet tuotantokaudet, annan sarjalle vahvan suositukseni! Pelasimme myös paljon lautapelejä, etenkin Carcassonnen parissa tunnit vain vilahtivat.
  • Äänikirjojen kuuntelu jäi vähiin, kaikki 29 lukemaani kirjaa oli painettuja kirjoja, kuuntelin viime vuonna vain yhtä äänikirjaa, jonka kuuntelu on edelleen kesken.
  • Goodreadsin tilastojen mukaan luin 9 611 sivua.
  • Luetuista 15 oli ulkomaista ja 14 kotimaista, varsin tasaista siis.
  • Kirjoista naisten kirjoittamia oli 17, miesten kirjoittamia 11 ja yhdessä kirjassa kirjoittajina oli molempia.
  • Luin eniten fiktiota, 22 kirjaa, faktateoksia luin 3 ja jotain siltä väliltä oli 4 kirjaa. Romaanien lisäksi luin tietokirjallisuutta, runoja, sarjakuvia, matkakertomuksia/matkapäiväkirjoja, autofiktiota ja henkilöhistoriallisen romaanin.
  • Luin yhden kirjan englanniksi, loput suomeksi.
  • Kirjoista 16 oli kirjastosta, 8 oli itse ostamiani, 3 oli lahjaksi saatuja, 1 oli ilmaiskappale ja 1 oli pyydetty arvostelukappale.
  • Vanhin lukemani kirja oli julkaistu vuonna 1978 ja uusin vuonna 2020, uutuuskirjoja eli vuonna 2020 julkaistuja luin vain yhden. Eniten eli 6 kirjaa oli vuodelta 2019.
  • Tutustuin mm. seuraavien minulle uusien kirjailijoiden tuotantoon: Ayana Mathis, Rosamund Lupton, Hallie Rubenhold, Gabriel Tallent, Peter Mayle, S. J. Watson, Veikko Huovinen, Petri Tamminen, Milla Ollikainen.
  • Palasin mm. seuraavien ennestään tuttujen kirjailijoiden tuotannon pariin: Stephanie Garber, Minna Rytisalo, J. R. Ward, Kalle Päätalo, Kyllikki Villa, J. K. Rowling, Susan Fletcher, Katja Kettu, Marko Hautala, Jim Davis, Heli Slunga, Stephen King, Johanna Valkama.
  • Kirjat veivät minut kirjamatkalle Suomen lisäksi mm. Yhdysvaltoihin, Iso-Britanniaan, Ranskaan, Chileen, Grönlantiin ja Kanadaan.
  • Lukuhaasteista vanha tuttu marraskuun lukuhaaste jäi minulta vuonna 2020 välistä eikä TBR100-listalta tullut luettua mitään, kirjallisessa maailmanvalloituksessa matkasin vain Grönlantiin. Paremmalla menestyksellä osallistuin Pohjoiseen lukuhaasteeseen, johon sain 18/25 osumaa sekä Helmet-lukuhaasteeseen, johon osumia tuli 28/50. Tarkempia haastetietoja löytyy Keskeneräiset haasteet- ja Suoritetut haasteet -välilehdiltä.
  • Lisäksi kävin kuuntelemassa Minna Rytisaloa Rouva C. -romaanin tiimoilta, osallistuin kirjaston lukupiireihin sekä Muusajuhliin Katja Ketun kirjailijavierailun merkeissä. Kirjallisuustapahtumia oli siis varsin vähän, mutta nautiin niistä senkin edestä.
 
Mitkä sitten olivat suosikkini vuonna 2020 lukemistani kirjoista? Ykköspaikasta tuli kahden kamppailu, jossa vastakkain oli Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri ja Stephanie Garberin Valenda. Päädyin lähes arpomiseen, mutta lopulta tein valinnan antamieni Goodreads-tähtien mukaan, joiden perusteella voiton vei (tähdin 5-4) Stephanie Garberin Valenda. Kuvia klikkaamalla pääsee kyseisen kirjan arvioon.
 

 

 

Koska luin vuonna 2020 vain 29 kirjaa tiivistän perinteisen Top 10 -listani puoleen. Vuoden 2020 Top 5 -listalleni nousi Valendan lisäksi seuraavat kirjat:
 

   
   


Olisi kiva kuulla mikä oli sinun paras lukemasi kirja vuonna 2020? Oikein hyvää alkanutta vuotta, pysytään terveinä ja luetaan hyviä kirjoja!

23 tammikuuta 2021

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta


 
Juha Mäntylä (toim.):
Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta
Reuna, 2014
392 sivua
Luettu:  27.12.2020
Mistä: kirjastosta


Nyt on vuorossa viimeinen vuonna 2020 lukemani kirja. Enpä olisi tiennyt tähänkään tutustua ilman rakasta kirjastolaitosta. Kirja oli nostettu kirjastossa esille muutamien muiden joulun odotukseen liittyvien kirjojen joukkoon ja sieltä hyllystä se pisti silmiini, sana Joulukalenteri. Sen enempiä selailematta päätin, että tänä (siis vuoden 2020) jouluna minulla on ensimmäistä kertaa kirjajoulukalenteri (suklaa- ja arpajoulukalenterin lisäksi) kun sellainen kerran tuli vastaan.

Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta pitää nimensä mukaisesti sisällään 24 tarinaa yhtä monelta kirjoittajalta. On harvinaisia joulukukkia, Pyhän Nikolauksen sormiluita, joulukuusia, on petoksia, varkauksia, murhia ja muita rikoksia. Tarinoita yhdistää jännitys ja joulu, joulupukkeja ja tonttuja vilahtelee useammassa tarinassa. 

Joulukalenterikirja on ideana kerrassaan loistava ja myös toteutus on hyvä. Taittokannesta löytyy kerrostalon siluetti, jossa ikkunaluukuissa on sekaisin numerot 1-24 kuten joulukalenterissa kuuluukin. Taittokannen kääntöpuolella on sama kuva, mutta päivänumeron lisäksi ikkunaluukussa on tarinan nimi sekä sivunumero, josta kyseisen päivän tarina alkaa. Jokaisen tarinan lopussa on lyhyt esittely sen kirjoittajasta. Jos ei halua hyödyntää tätä joulukalenteriominaisuutta voi kirjan toki lukea ihan perinteisesti alusta loppuun.
 
Mielestäni tämä kirja on parhaimmillaan tarina päivässä nautittuna. Joulua lähestyessä minulla jäi harmikseni ns. muutama luukku avaamatta ja sitten kirin päiviä kiinni ja luin samana päivänä useamman tarinan, silloin kieltämättä huomasin hienoista jouluaiheähkyä.
 
Vaikka tarinoissa on punaisena lankana jännitys ja joulu ovat tarinat kuitenkin keskenään ilahduttavan erilaisia. Esimerkiksi Anja Erämajan Itsenäisyyspäivä on runo tai ehkä säenovelli, jota maustaa välimerkeistä muodostuva liike, Kari Hanhisuannon Ensimmäinen joulu -tarinassa on erittäin hämmentävä lähestymistapa ja erikoinen päähenkilö, Harri V. Hietikon Ja tapahtui niinä päivinä kerrotaan rennolla ja ronskilla (äijä)puhetyylillä ja Milla Ollikaisen Veikko-tarinassa puolestaan on aavemainen joulutunnelma. Yksi mieleenpainuvimpia tarinoita on Piia Kaikkosen Edwardin joulu, jossa yhdistyy yksinäisyys, joulun taika tai sattuma ja toivo. Normaalioloissa tarinan yhteensattumat saattaisivat tuntua epäuskottavilta ja saisivat ärsyyntymään, mutta tässä yhteydessä, Joulukalenterissa se menköön joulun ihmeestä. Edwardin joulu jätti lämpimän, mutta samalla haikean joulumielen. Kliseisesti voisi sanoa, että Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta on kuin konvehtirasia, tavallisen joukossa on yllätyksiä ja varsinaisia herkkupaloja.
 
Joulukalenteri-kirjojen tekijät arpovat vuosittain hyväntekeväisyyskohteen, johon kirjan tekijäpalkkiot lahjoitetaan. Tämän kirjan kirjoittajat ovat lahjoittaneet palkkionsa Hyvä Joulumieli 2014 -keräykseen vähävaraisten perheiden tukemiseen. 

Tässä vielä lista kirjan kirjoittajista aakkosjärjestyksessä (kaikki eivät mahtuneet tunnisteisiin):

Aho Henry
Ala-Huissi Jaana
Erämaja Anja
Hanhisuanto Kari
Hietakangas Krista
Hietikko Harri V.
Huusela Sinikka
Juvonen Aila
Kahila Miia
Kaikkonen Piia
Katajala Jussi
Keisala Markku
Kinnunen Sonja
Kokkonen Jussi
Monk Samuel
Mäki Harri István
Mäntylä Juha
Mörö Raimo
Numminen Helena
Ollikainen Milla
Rinneoja Jasu
Sipiläinen Tarja
Tervo Pia
Väisänen Helena


Sitaattikunniamaininnan saa (oivallinen ohje joulu- ja muun hössötyksen keskelle):

- No hei äiti, mitä sinä nikottelet, rauhoitu.

 
Sekä (valoa kohti kurkottava):

- Joulun alla on aina tämä pimeän putki.


Helmet 2020 -lukuhaaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (kirja oli nostettu esiin kirjastossa, lasken sen suositteluksi)

17 tammikuuta 2021

Milla Ollikainen: Veripailakat



Milla Ollikainen: Veripailakat
Like, 2013
221 sivua
Luettu: 30.11.2020
Mistä: kirjastosta
 
 
Äitinsä kanssa Ylläkselle saapunut Kristiina "Krisse" Kuha odottaa krapulaisena gondolihissiä noustakseen Yllästunturille. Kun hissi saapuu ala-asemalle ja sen ovet avautuvat alkaa huuto. Hissin lattialla on nuoren pojan verinen ruumis. Krisse nappaa kuvia ruumiista ja lähettää ne vanhalle toimittajana työskentelevälle kaverilleen Eerika Kunnakselle, joka matkustaa paikan päälle tekemään juttua tapahtuneesta. Paikalliset poliisit, vanhempi konstaapeli Juhani Vuontisjärvi ja komisario Reijo Vasara ryhtyvät tutkimaan tapausta. Miten on mahdollista tehdä surmatyö keskellä päivää hiihtokeskuksen ollessa auki ja hissien pyöriessä täysinä, kuka pojan on tappanut ja miksi?
 
    "Kymmenentuhatta turistia, hullu tappaja ja kaks iänvanhaa poliisia", Vasara sanoi. "Olispa ees iänvanha tappaja ja kaks hullua poliisia,"
     "Eikhään tässä hulluiksikin vielä keritä", Vuontisjärvi vastasi.

Takakannen mukaan Veripailakat on perinteinen "kuka sen teki" -dekkari, siitä olen samaa mieltä, mutta muuten takakannen kuvaus ei mene ihan nappiin. Kiehtova suomalainen kansanperinne sekä vaiettu lähihistoria jäävät tarinassa minusta kovin vähiin. Muutenkin takakannessa lupailtiin enemmän mitä lukukokemus tarjosi.
 
Ollikainen kirjoittaa melko suoraviivaisella tyylillä, hän ei juurikaan hyödynnä tapahtumapaikan komeita maisemia, hän ei pysähdy maalaamaan ympäristöä lukijan silmien eteen eikä henkilöistäkään kerrota kovin paljoa. Henkilöt jäivätkin hieman ohuiksi ja heitä oli vaikea erottaa toisistaan. Loppupuolella jouduin palaamaan takaisin päin ja kertaamaan kuka olikaan sukua kenelle, jotta sain palaset asettumaan oikeille paikoilleen. Oli kuitenkin ihan kiva lukea pitkästä aikaa kotimainen dekkari. Pidin Ylläksen maisemista ja murteella kirjoitetuista dialogeista. Prologi ansaitsee erityiskiitokset, se toimi täydellisenä lukuhoukuttimena.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun pakkasta oli yli 20 astetta, lumi narisi kenkien alla sillä tavalla kuin sen piti, niin kuin sen muisti lapsuuden talvista.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 17. Pohjois-Suomeen sijoittuva dekkari
Helmet 2020 -lukuhaaste: 42. Kirjassa on isovanhempia