06 toukokuuta 2021

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu



Kalle Päätalo: Iijoen kutsu
(Iijoki #20)
Gummerus, 1990
648 sivua
Luettu: 26.4.2021
Mistä: lahja

 
Uusbetoni Oy:n korotustyömaa valmistuu ja Kallea kysellään useampaan työpaikkaan. Vaikka Kalle vie palkkatyössä rakennuksia eteenpäin melko lailla entiseen malliin eivät työt oman kodin valmistumiseksi etene. Aiemmin jopa repimällä ja iltakaudet työskennellyttä Kallea vaivaa outo saamattomuus ja alakulo eikä saunan tai yläkerran huoneiden rakentamiseen tunnu löytyvän työhaluja. Kalle käy Taivalkoskella pääsiäisreissulla ja sieltä tarttuu matkaan idea, joka muuttaa Päätalojen tulevaisuuden yllättävään suuntaan.

Nuoruuden haaveet ja aikuiselämän todellisuus tuntuvat repivän Kallea pahasti eri suuntiin. Hän on opiskellut hyvän ammatin ja päässyt näyttämään osaamisensa työmailla, rinnalla on vaimo ja yhteinen kotikin on jo asumiskunnossa. Eläminen on vakiintumassa, mutta vieläkään kirjoittamiselle ei löydy aikaa ja Kallea tuskastuttaa kun hänelle rakkaista ja tutuista aiheista ilmestyy useampia kirjoja muiden kuin hänen itsensä kirjoittamina. Myös lasten hankkiminen tuntuu pyörivän Kallen mielessä, ainakin aihetta sivutaan toistuvasti Kallen ja Lainan sanasodissa.

Ehkä paikatakseen jonkin asteista lapsenkaipuuta, ehkä vain saadakseen iloa arkeen Kalle hankkii päähänpistosta koiranpennun kahden holkkitupakka-askin hinnalla kenkätehtaan työmaan sekatyömieheltä Aulis Lommalta. Tessuksi nimetty pentu tuo paitsi iloa, myös monia riitoja Kallen ja Lainan välille. Tessusta on iloa myös lukijalle, niin lämpimästi ja innolla Päätalo kuvaa pennun touhuja. Tessun lisäksi koin iloa Kallen puolesta hänen onnistumisestaan työssään sekä Taivalkosken maisemista, jotka tuovat mukavaa vaihtelua tarinaan. Toisaalta tunsin myös sääliä sillä Kallen Taivalkosken suunnitelmat tuntuvat lähtevän jo suunnittelutasolla lapasesta eikä totuus ole ainakaan ensivaikutelman perusteella ihan niin ruusuinen kuin kuvitelmat antoivat odottaa.
 
Käsitän nyt – lopullisesti – että olen itse jättänyt unelmieni kaupungin. Niin kaukana kuin elämäni Tampereella on ollutkin laulusta ja soitosta! Puhumattakaan tanssista, yleensä juhlimisesta. Käsitän jälleen tehneeni yhden elämäni suurista ajattelemattomuuksista. Olen antanut tunteitteni voittaa järjen ja monien ystävieni varoittelut. Myönnän sen nyt myös itselleni.
 
Kallen toimi Taivalkosken kunnan rakennusmestarina on uusi alku, mutta onko se hyvä vai huono alku? Mielenkiintoista nähdä mitä Päätaloille seuraavaksi tapahtuu!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinun pitää oppia nostamaan esille raikulimieliala, kun alkaa tuntua kovin tukalalta.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 19. Kirja, joka liittyy jollakin tavalla kevääseen (kirjan loppupuolella eletään kevättä) 
Helmet-lukuhaaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla
 

25 huhtikuuta 2021

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

 
 
Elena Ferrante:
Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
(Napoli #3)
WSOY:n äänikirja, 2018
Kesto: 16 h 39 min
Lukija: Erja Manto
Suomentanut: Helinä Kangas
(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
Kuunneltu: 8.4.2021
Mistä: kirjastosta


Lila on edelleen kadoksissa ja Elena jatkaa heidän muistojensa ylös kirjaamista. Elena palaa muistoissaan heidän aikuisvuosiinsa, aikaan, jolloin hän itse on kihlautunut Pietro Airotan kanssa, suunnittelee häitään ja markkinoi ahkerasti esikoiskirjaansa. Aikaan, jolloin Lila, jätettyään miehensä Stefano Carraccin, asuu poikansa Rinon ja vanhan ystävänsä Enzo Scannon kanssa ja käy töissä makkaratehtaassa. Näinä vuosina sekä Elena että Lila ajautuvat Italian ajan pyörän hampaisiin ja saavat osansa mielenilmauksista, mellakoista, huonoista työoloista ja taistelusta niiden parantamiseksi, vallankumouksesta, naisen asemasta ja sen puolustamisesta, miesten vallasta niin perheessä kuin yhteiskunnassa.

Vähäeleistä, mutta samaan aikaan pinnan alaisia ystävyyden ja yhteiskunnan kuohuja osuvasti välittävää tarinaa oli ilo kuunnella. Italian yhteiskunnan olot ovat toki kiinnostavaa ajankuvaa, mutta minä sain edelleen eniten irti Elenan ja Lilan ystävyydestä. Kuinka ystävyys kestää aikuisuuden, muuttuvat elämäntilanteet ja ajan tapahtumat? Mikä saa ystävät pysymään toistensa rinnalla vaikka ulkopuolisesta ystävyys näyttää hyvinkin epäsuhtaiselta, toisen (Lilan) vaikuttaessa selvästi dominoivalta, komentelevalta sekä ilkeältä ja toisen (Elenan) altavastaajalta, sanalliset iskut mukisematta hyväksyvältä? Onneksi Elenasta näytetään kovempi puoli hänen puolustaessaan ystäväänsä ja Lilasta puolestaan esitetään myös herkempi puoli hänen ollessaan kipeänä ja tukeutuessaan ystäväänsä.
 
     Kun lähdin huoneesta, Lila säpsähti ja sanoi puoliunessa:
     "Vartioi minua , kunnes nukahdan. Vartioi minua aina, silloinkin kun lähdet Napolista. Kun tiedän, että näet minut, olen levollinen." 

Ystävyyden lisäksi kirjan kiinnostavinta antia ovat parisuhteet ja rakkaus. Kuinka yksi rakkaus pysyy vuodesta toiseen ja kasvaa kun taas toinen rakkaus ei koskaan tunnu pääsevän kukoistukseensa ja jää jonnekin järjen ja tapojen jalkoihin? Minä ilahduin suuresti Elenan lapsuudenrakkauteen liittyvästä juonenkäänteestä, tosin pahoin pelkään, että se ei tule päättymään hyvin.
 
Elenan ja Lilan tarinan kolmas osa oli minulla kesken todella pitkään. Äänikirjan kuuntelulle ei vain tuntunut löytyvän tarpeeksi aikaa ja kuuntelin kirjaa lähinnä pieninä pätkinä. Tämä ei tehnyt oikeutta tarinalle sillä henkilöt ja tapahtumat eivät pysyneet niin selkeänä mielessä, mutta pienikin hetki Elenan ja Lilan seurassa tuntui nautinnolliselta aikamatkalta Italian lähimenneisyyteen. Niinä muutamina kertoina kun pystyin keskittymään kuunteluun pidemmäksi aikaa tarina imaisi mukaansa tehokkaasti.

Halusin tarkistaa muutaman sitaatin (ja ottaa kuvan kirjan kannesta), joten lainasin vielä kirjastosta painetun kirjan. Huomasin ilokseni, että painetun kirjan alussa on henkilöluettelo ja kirjan aikaisempien osien tapahtumia. Tämä on todella hyvä ja tarpeellinen lisä tarinaan, jossa on useita osia ja paljon henkilöitä. Äänikirjassa tällaista listaa on vaikea toteuttaa ja pelkästään jo tuon listan vuoksi haluttaisi lukea neljäs osa painettuna kirjana äänikirjan kuuntelun sijasta, mutta tuntuisi vähän oudolta vaihtaa tapaa tässä vaiheessa. Seuraava osa onkin jo lainattu äänikirjana.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
(...) kuinka monta minää minussa oikein oli? (...)

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 1. Kirja, jonka nimessä on yli kuusi sanaa
Helmet-lukuhaaste 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

14 huhtikuuta 2021

J. R. Ward: Verisuudelma



J. R. Ward: Verisuudelma
(Mustan tikarin perintö #1)
Viisas Elämä, 2016
400 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(Blood Kiss, 2015)
Luettu: 6.4.2021
Mistä: kirjastosta


Vampyyrien kuninkaan lähimmän neuvonantajan tytär Paradise kammoaa tulevaisuutta, joka häntä odottaa hänen sukupuunsa perusteella. Glymeran (eli vampyyrien aateliston) ikiaikaisten perinteiden mukaan hänen tulisi opetella kirjontaa, noudattaa tarkkaan laadittua etikettiä, näyttää kauniilta juhlassa toisensa jälkeen ja synnyttää puhdasverisiä perillisiä jatkamaan hyvää sukulinjaa. Sen sijaan Paradise haluaa luoda itse oman tulevaisuutensa. Paradise saa tilaisuuden ravistella kultaisen vankilansa kaltereita kun hänet hyväksytään Mustan tikarin veljeskunnan sotilaiden koulutusohjelmaan, mutta onko kantaperheen hyvinkasvatetusta tyttärestä sotilaaksi?

Verisuudelma aloittaa Mustan tikarin perintö -sarjan, joka on Mustan tikarin veljeskunta -sarjan, öh, pikkusisko? Sivupolku? Oli mikä oli en ymmärrä miksi tämä on irrotettu omaksi sarjakseen. Päähenkilö Paradise ei kuulu veljeskuntaan, mutta hän on hän esiintynyt sarjassa aiemmin ja suuri osa tarinan henkilöistä on samoja kuin ns. pääsarjassa. Miksi Varjot on osa pääsarjaa, mutta Verisuudelma ei? Logiikka vähän ontuu.
 
Verisuudelma muistuttaa pääsarjaa myös juoneltaan. Oman kohtalon muuttaminen, rakkaushuolet, seksi ja sanailu ovat tässäkin pääosassa. Varsinaiset vampyyrien ja lessereiden väliset taistelut jäävät tässä vähemmälle tai ainakin lähinnä teorian tasolle, ovathan Paradise ja kumppanit opiskelemassa sotilaiksi. Tarinaan on mahdutettu myös erään vampyyrinaaraan väkivaltainen kuolema ja oletin, että sen selvittely saisi enemmän tilaa tarinassa, mutta tapaus tuntuu unohtuvan pitkiksi ajoiksi taustalle opiskelujen ja parisuhdeselvittelyjen taakse kunnes siihen palataan ihan lopussa. 

Tarina viihdytti, mutta alkaa olla siinä ja siinä toistaako sarja(t) jo liikaa itseään. Pääpaino ainakin on jo vähän liikaa romantiikassa ja seksissä, jos varsinainen juoni jää jatkossa yhtä ohueksi niin voi voi... Todennäköisesti jatkan sarjan parissa mikäli suomennoksia vielä tulee, mutta jos ei niin sitten sarjan lukeminen saa jäädä.
 

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Älä aseta minua millekään jalustalle. Joudun vain putoamaan korkeammalta."

Helmet lukuhaaste 2021: 33. Kirjassa opetetaan jokin taito (Paradise ja hänen opiskelukaverinsa istuvat luennoilla ja opiskelevat  mm. räjähteiden käyttöä, taistelutaitoja jne, joten menköön tähän haastekohtaan!)

06 huhtikuuta 2021

Jennifer McMahon: Talven lapset

 


Jennifer McMahon: Talven lapset
Bazar, 2020
378 sivua
Suomentanut: Sari Karhulahti
(The Winter People, 2014)
Luettu: 26.3.2021
Mistä: kirjastosta

Nähdessäni ensi kerran nukkujan olin yhdeksän vanha.
(...)
Olin juuri löytänyt yhden kärsäkallan kukan ja vedin sen suojuslehteä taaksepäin, jotta näkisin pikkuruisen hengenmiehen, kun kuulin, että joku asteli hitaasti mutta vääjäämättä lähemmäksi. Laahasi raskaita jalkojaan kuivien lehtien seassa ja kompasteli juuriin. Mieleni teki pinkoa pakoon mutta hätäännyin niin etten kyennyt juoksemaan vaan kyyristyin sen sijaan kiven taakse juuri kun tulija astui aukiolle, jolla olin.
     Tunnistin hänet heti: hän oli Hester Jameson.
     Hester oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin lavantautiin.
 
Talven lapset -romaanin upea kansi (kannen suunnittelu: Satu Kontinen) ja takakansi houkuttivat minut lainaamaan kirjan ja tuo yllä oleva pätkä vihjasi, että nyt ollaan hyvän kirjan äärellä.

Vermontissa sijaitsevan West Hallin ympärillä leijuu synkkä varjo. Vuosikymmenten aikana pikkukaupungissa on sattunut useita onnettomuuksia, katoamisia ja väkivaltaisuuksia. Kun 19-vuotiaan Ruthien ja 6-vuotiaan Fawnin äiti Alice ei olekaan tavalliseen tapaansa aamulla kotona alkavat tytöt etsiä johtolankoja selvittääkseen mihin heidän äitinsä on mennyt. He löytävät lattian alta kätkön, jossa on muutaman muun esineen lisäksi Sara Harrison Shean salainen päiväkirja. Päiväkirjassa kerrotaan niin kuolleista nousseista "nukkujista" kuin Saran perhettä kohdanneesta järkyttävästä onnettomuudesta. Voiko päiväkirja tai muut kätkön tavarat auttaa Alicen jäljille? Entä mitä tapahtui Saralle vuonna 1908?

Tarina kulkee useassa aikatasossa, nykyhetkessä Ruthien ja kaupunkiin muuttaneen Katherinen sekä vuodessa 1908 Saran, hänen miehensä Martinin ja heidän tyttärensä Gertien silmin. Lisäksi Saran päiväkirjassa palataan hänen lapsuuteensa. Alussa näkökulmien ja aikojen vaihtelu tuntui sekavalta, mutta sitten tarina imaisi mukaansa. Jokainen kertoja tuo tarinaan omat kiinnostavat yksityiskohtansa, joista alkaa muodostua yhtä aikaa surullinen ja hirveä kokonaisuus. Idea kuolleista palanneista on tuttu esimerkiksi Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini -romaanista ja salaisen päiväkirjan kadonneet sivut tuovat mieleen tv-sarja Twin Peaksin ja siihen liittyvän Jennifer Lynchin Laura Palmerin salaisen päiväkirjan, mutta McMahon tuo näihin aiheisiin oman tvistinsä, luo oman tarinansa.
 
Juonessa on muutamia epäuskottavuuksia (Ruthie esimerkiksi ei ole aiemmin kuullut Sara Harrison Sheasta, vaikka Sara on paikallinen legenda ja Ruthien perhe asuu talossa, joka aikoinaan kuului Saran perheelle), niistä huolimatta Talven lapset on jännittävä ja hyvin kerrottu tarina, joka yhdistelee vanhoja tarinoita, kummituksia, zombeja ja salaisuuksia. Loppuun on vielä jätetty pikkuinen (mutta kammottava) koukku, joka saa ajatukset palaamaan tarinaan vielä lukemisen jälkeen, miettimään mitä sitten tapahtuikaan...


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
Voi millainen valta meillä kuolleilla onkaan eläviin!

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 20. Kirja, jossa kertojana on lapsi (useita kertojia, myös pari lasta)
Helmet-lukuhaaste 2021: 19. Kirjassa leikitään (piilosta)

21 maaliskuuta 2021

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

 
 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija
(Väki #2)
Tammi, 2018
410 sivua
Luettu: 15.3.2021
Mistä: kirjastosta


Välttääkseen Väen kynsiin joutumisen Kiuru joutui pyyhkimään ystäviensä edelliskesän muistot, jonka jälkeen he hajaantuivat ympäri Eurooppaa. Ero osoittautuu kuitenkin väliaikaiseksi. Ensin Kiurun luokse Portadowniin Pohjois-Irlantiin saapuu hämmentynyt Bollywood, joka on saanut itse itselleen kirjoittamansa kirjeen, jossa on lentolippu ja kehotus etsiä Kiuru. Kuin sattuman oikusta Kiuru ja Bollywood löytävät toisensa ja pian joukkoon liittyvät myös Nelu ja Dai. On tarpeeksi hankalaa kun suurin osa porukasta ei muista toisiaan tai yhdessä koettuja hetkiä, mutta asioita mutkistaa vielä entisestään ystävysten jäljille pääsevä Väki.

Tarinan alkuasetelma on mielenkiintoinen. Miten suhtautua ihmiseen, jonka tuntee tapaavansa ensimmäistä kertaa, mutta joka on kuitenkin jo ystävä, tai enemmänkin, joku, jonka kanssa on kokenut jo paljon, joku, joka vieläpä muistaa sinut ja yhteisen historianne? Ihmiseen, jonka sanaan pitäisi luottaa ja joka voi parhaassa tapauksessa paitsi palauttaa muistosi myös auttaa sinua selviämään hengissä. Ja tämä ei koske vain yhtä vaan useampaa henkilöä. Rouhiainen sysää Kiurun harteille paljon vastuuta, mutta Kiuru (ja Rouhiainen) selviää siitä. Kiurun kehitystä ja kasvua on ilo seurata.

Myös Bollywoodista, Daista ja Nelusta löytyy uusia puolia, joista osa ilmenee ehkä muistojen pyyhkimisen seurauksena, osa ehkä vain sen takia, että heihin pääsee tutustumaan paremmin. Myös Sugar on kiinnostava tuttavuus. Ystävysten kyvyistä samoin kuin Väestä paljastuu lisää yksityiskohtia, mutta osa jää edelleen hieman hämärän peittoon. Kyvyt ja niihin liittyvät termit eivät edelleenkään jääneet selkeänä mieleen ja minua sekoitti se, että sekä kyvyistä että niitä jahtaavasta järjestöstä käytetään samaa (väki) nimitystä.
 
Henkilösuhteiden ja takaa-ajojen ohessa käsitellään paljon isoja yhteiskunnallisia epäkohtia kuten köyhyyttä, rasismia, paperittomuutta ja uskonnollisia kiistoja ja hetkittäin näiden asioiden esiin nostaminen tuntuu liikaa sormen heristelyltä, ei tarinaan kuuluvalta. Tarina kuitenkin etenee vauhdikkaasti ja ystävysten matkassa kuljetaan ympäri Eurooppaa. Kirjaa oli vaikea laskea käsistä.
 
Bollywood rakastaa Children of Bodomia ja bändiin sekä etenkin sen laulaja-kitaristi Alexi Laihoon viitataan usein, nämä viittaukset saivat surullisen sävyn Laihon viimevuotisen menehtymisen myötä. En itse nähnyt Bodomia livenä, mutta Rouhiainen tarjoili tarinassaan mieleenpainuvan keikkaelämyksen. Odotan innolla seuraavan osan lukemista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuntui kuin muisto olisi tapahtunut aivan äsken. Olivatko muistot todempia kuin todellisuus?

Helmet-lukuhaaste 2021:  39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia
 

14 maaliskuuta 2021

Susanne Jansson: Uhrisuo



Susanne Jansson: Uhrisuo
Bazar, 2018
314 sivua
Suomentanut: Tiina Sjelvgren
(Offermossen, 2017)
Luettu: 8.3.2021
Mistä: lahja


Suolle johtava polku kulki hänen alapuolellaan. Hänen tarvitsi vain kävellä, asettaa jalka toisen eteen. Ei se ollut sen vaikeampaa. Ei ainakaan pitäisi olla.

Nathalie Ström palaa vuosien poissaolon jälkeen lapsuudenmaisemiinsa Fengerskogeniin ja Mossmarkenin soille tekemään kenttäkokeita väitöskirjaansa varten. Suolla tapahtuu kuitenkin muutakin kuin biologisia näytteenottoja. Nathalien tuttava taideopiskelija Johannes Ayeb löytyy suolta tajuttomana taskut täynnä kolikoita, Nathalie näkee suolla tyhjän haudan ja sitten suolta löytyy ruumis. Vanhat tarut uhrimenoista ja suohaudoista heräävät eloon ja Nathalie joutuu kohtaamaan menneisyytensä.

     Kaikki tuntui niin kovin raskaalta. Niin kuin jokin olisi vetänyt häntä alaspäin. Miksi hän ei ollut jäänyt Göteborgiin? Antanut kaiken olla. Tai mennyt toiselle suoalueelle, mille tahansa. Pysynyt tieteen maailmassa, jossa kaikella oli oma paikkansa ja suo oli vain kokoelma tarkkaan dokumentoituja, tunnettujen mallien mukaisia kemiallisia ja biologisia reaktioita.
     Jossa suo oli suo.
     Ei kuoleman ja rauhattomien sielujen tyyssija.

Uhrisuossa yhdistyvät muinaiset tarinat, yliluonnollisuus, lapsuuden kauhut ja rikoksen selvittely. Tarina tuntuu jäävän tempoilemaan trillerin ja dekkarin välille eikä oikein tiedä kumpaan suuntaan se lopulta kallistuu. Biologiaa opiskelevan Nathalien lisäksi tapahtumia seurataan poliisia avustavan valokuvaaja Maya Lindin kautta. Nathalien tiede- ja Mayan taidepohdinnat sekä Mayan suhdekuviot eivät onnistu syventämään henkilöitä tai muutenkaan tuomaan lisäarvoa vaan ennemminkin jarruttavat tarinan etenemistä. Nathalien kamalaan menneisyyteen viitataan ja vihjataan useasti ja tämä tehokeino alkaa ärsyttää, etenkin kun näihin tapahtumiin ei tunnuta pääsevän.  

Mossmarkenin suoalue, kaunis, mutta petollinen paikka, jolla on synkkä menneisyys, on kuvattu hyvin ja se korvaa hieman niitä asioita, jotka kerronnassa häiritsivät. Tunnelma onneksi tiivistyy loppua kohden. Epilogi kumartaa vielä kertaalleen yliluonnollisuuden puolelle ja jättää tarinaan mukavan karmean (vaikkakin ehkä vaatekuvauksen takia hieman koomisen) jälkitunnelman.


Sitaattikunniamaininnan saa (monitulkintainen):

Pimeys oli vain puolen tunnin päässä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 9. Esikoisteos
Helmet-lukuhaaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

24 helmikuuta 2021

Joyce Carol Oates: Putous

 

Joyce Carol Oates: Putous
Otava, 2006
567 sivua
Suomentanut: Kaijamari Sivill
(The Falls, 2004)
Luettu: 16.2.2021
Mistä: kirjastosta


Ariah on ehtinyt olla pastori Gilbert Erskinen vaimo vain vajaan vuorokauden kun hänen tuore aviomiehensä syöksyy Niagaran Hevosenkenkäputoukseen. Ariah, surusta ja hämmennyksestä sekaisin, kiertää putouksilla etsien miehensä ruumista. Leskimorsiameksi kutsuttu Ariah vetää puoleensa, suojakseen, asianajaja Dirk Burnabyn ja nopeasti - joidenkin teräväkielisten mielestä ihan liian nopeasti - Ariah ja Dirk löytävät yhdessä onnen. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti heidän onneaan varjostaa Ariahin vankka usko kirouksesta.

Kuvittelin, että Putous keskittyisi tiiviimmin Gilbert Erskinen hypyn ympärille, kuvaisi siihen johtaneita tapahtumia ja hypyn jälkeisiä hetkiä, mutta sainkin lukea sukutarinan, joka ulottuu pitkälle hypyn jälkeiseen aikaan, tarinan, jossa Gilbert Erskinen rooliksi jää vain poistua traagiesesti ja tavallaan ohjata Ariah ja Dirk yhteen. Gilbert on kuitenkin vahvasti läsnä tarinassa sillä hänen kohtalonsa jää varjostamaan Ariahin elämää. Myös Niagaran putoukset ovat jatkuvasti läsnä muistuttamassa Ariahia tapahtuneesta.

Ilma jylisee, tärisee. Maa vapisee jalkojen alla. Tuntuu kuin maankuori pian hajoaisi, murenisi sulaan ytimeensä saakka. Tuntuu kuin aika olisi lakannut olemasta. Räjähtänyt. Tuntuu kuin kaiken olevaisen säkenöivä, jymisevä, hullu sydän olisi liian lähellä.

Ariah on mielenkiintoinen hahmo. Hän ei saa minua puolelleen kuin vain pieneksi hetkeksi alussa, silloin kun Ariah häiden jälkeisenä aamuna tajuaa olevansa yksin, löytää kirjeen ja ymmärtää, että jotain on vialla. Heti alkumetreillä Ariahista alkaa paljastua piirteitä, jotka tekevät hänestä pitämisestä vaikeaa ja tunne vain vahvistuu. Ariah on on ailahtelevainen ja itsepintainen, hän sulkee mielestään kaiken epämiellyttävän, hän inhoaa heikkoutta, hän haluaa asioiden hoituvan niin kuin hän haluaa, hän kohtelee lapsiaan epäoikeudenmukaisesti, hän on ylimielinen ja samalla kuitenkin arka ja epävarma. Ariah on vakuuttunut, että hänen yllään on kirous, joka vei häneltä ensin Gilbertin ja tulee viemään myös Dirkin ja hän ikään kuin ruokkii tätä ajatusta teoillaan ja sanoillaan. Mietin lukiessa Ariahin käytöstä, mikä on vain Ariahin luonteenomaista käytöstä, mikä on peräisin hänen uskonnollisesta lapsuudenkodistaan ja kasvatuksestaan, mikä on seurausta Gilbertin kuoleman aiheuttamasta traumasta? Kaikki Ariahin kokema häpeä, oli se todellista ja aiheellista tai ei, muuttaa, kovettaa ja katkeroittaa häntä.

Vaikka en pitänyt Ariahista pidin tarinasta. Dirkin lähes vimmainen omistautuminen Love Canalin asuinalueen ongelmaan ja perheen lasten Chandlerin, Royallin ja Julietin vaiheet ovat kiinnostavaa luettavaa. Erityisen paljon pidin siitä kuinka Niagaran putoukset on sijoitettu tarinaan, miten niiden jyly kaikuu koko ajan taustalla, välillä hiljempaa, välillä kovempaa, saaden jopa inhimillisiä piirteitä.

     Silti Niagarasta uhkui pahansuopa lumo, joka ei heikentynyt koskaan. Kaikki Niagaran seudulla varttuneet tiesivät sen. Vaarallisinta oli nuoruusiässä. Suurin osa paikallisista pysytteli sen verran kaukana putouksista, että säilytti vastustuskykynsä. Mutta jos ajautui liian lähelle, vaikka vain tiedonjanon ajamana, oli vaarassa: alkoi ajatella omalle luonnolleen vieraita ajatuksia niin kuin pauhaava vesi riistäisi ihmisen oman tahdon ja ajattelisi hänen puolestaan.
 
Sitä piti vielä sanomani, että kirjan nimi on loistava kaksoismerkityksessään. On fyysinen putous ja on henkinen putous, molemmat kirjassa yhtä lailla läsnä.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
     Niagaran vaimea jylinä, pahaenteinen kuin Jumalan käsittämätön mumina, oli tunkeutunut hänen sydämeensä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 25. Kirja, joka liittyy unelmaasi (Niagaran putoukset olisi hienoa päästä näkemään) 
Helmet-lukuhaaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

15 helmikuuta 2021

Stefan Spjut: Susi



Stefan Spjut: Susi
Like, 2018
Suomentanut: Stella Vuoma ja Ida Takala
(Stalpi, 2017)
435 sivua
Luettu: 24.1.2021
Mistä: kirjastosta


Saamelaiskylän laidunalueelle vaeltanut susi päätetään pannoittaa ja siirtää muualle. Operaatioon osallistuvan Andersin mielestä sudessa on jotain vialla, sitten kuljetuksen aikana tapahtuu jotain eikä Andersin elämä ole enää ennallaan. Toisaalla Lennart Brösth pakenee Sundsvallin oikeuspsykiatriselta osastolta. Onko peikonmetsästäjä Susso Myrén turvassa syrjäisessä kodissaan vai lähteekö Brösth Susson perään, kostamaan Brösthin ja hänen "yhteisönsä" asioihin puuttumisen?

Susi jatkaa Staalon aloittamaa tarinaa peikoista, peikkoja suojelevasta lahkosta ja näiden jäljille päässeistä Myréneistä, Sussosta ja hänen äidistään Gudrunista. Tällä kertaa tapahtumiin sotkeutuu myös Susson vanha ystävä Diana Sillfors, joka huolestuu Susson voinnista ja huomaa pian, että maailma ei olekaan niin mustavalkoinen jollaiseksi hän on sen kuvitellut.
 
Staalo osoittautui minulle melkoiseksi pettymykseksi, mutta siitä huolimatta odotukseni Sutta kohtaan olivat korkealla. Hirviösusi, pohjoinen luonto, jännitys, yliluonnollisuus, tarina kuulostaa mahtavalta! Harmikseni olen Suden jäljiltä aivan samoissa tunnelmissa kuin Staalon luettuani. Samat asiat, jotka tökkivät Staalossa olivat myös Suden sudenkuoppina (sic!). Gudrunin valinta minäkertojaksi tuntuu edelleen oudolta ottaen huomioon, että hän on selkeästi sivuhenkilö. Myös Susso jää tässä sivuosaan kerronnan keskittyessä enemmän Dianaan sekä Andersiin (jonka sukunimi ei jäänyt mieleeni, mainittiinkohan sitä edes?). Tarinassa kuljetaan peikkoporukan mukana pitkin Ruotsia ja piipahdetaanpa välillä myös Norjan puolella tuntureilla. Henkilöitä sekä pään sisälle pääseviä muotoa muuttavia susia, karhuja, jäniksiä oravia, hiiriä ja muita pikkueläimiä vilisee tarinassa niin paljon, että en meinaa pysyä perässä.

Vaikka hyvä idea hukkuu poukkoilun ja rönsyilyn sekaan on Spjutin tarinoissa jotain koukuttavaa. Jospa seuraavassa romaanissa Spjut saisi hyvän idean kantamaan (ehkä hieman tiivistettynä) loppuun asti? Nyt Spjut jäi mielestäni hieman junnaamaan paikoillaan. Kas näin.

     – Tämä ei lopu koskaan. Tämä ei tule päättymään ikinä. Paitsi siinä vaiheessa, kun se on lopullista.

Voi huokaus. Olisin niin halunnut tykätä tästä!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä toivon, että uskoisin peikkoihin. Koska jos uskoo peikkoihin, on vain kummallinen. Mutta jos tietää että niitä on, on kuin kirottu. Ja silloin vallitsee ikuinen pimeys.

 
Pohjoinen lukuhaaste 2021: 24. Kirja, jossa kiivetään tai ollaan vuorella tai tunturilla
Helmet-lukuhaaste 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

06 helmikuuta 2021

Stephen King: Keveys


 
 Stephen King: Keveys
Tammi, 2020
135 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Elevation, 2018)
Luettu: 9.1.2021
Mistä: oma ostos


Ensimmäinen reaktioni Kingin Keveyden tietoja katsoessani oli hämmästys. Epäilin onko tietoihin tullut virhe, pitäisikö sivumäärä ehkä olla 735 eikä 135, mutta ei, nyt ei olla tiiliskiven vaan pienoisromaanin (ainakin Kingin mittapuulla) äärellä.
 
Scott Careyn paino alkaa pudota. Tämä ei yksistään olisi ongelma koska Scott on iso mies ja pieni laihtuminen tekisi hänen terveydelleen ja olemukselleen hyvää, mutta kun paino tippuu tasaisesti ilman, että se näkyisi Scottin vartalossa hän huolestuu. Pienessä Castle Rockin kaupungissa juorut liikkuvat nopeasti eikä erilaisuutta katsota hyvällä, joten Scott ei mene omalääkärinsä luo vaan uskoutuu mieluummin tenniskaverilleen, eläköityneelle tohtori Bob Ellisille. 

Ah, Castle Rock! Tuo pieni kaupunki, jossa erilaisuus on samaan aikaan pahe ja arkipäivää. Kaupunki, jossa sattuu ja tapahtuu mitä kummallisempia asioita. Kaupunki, jossa pahuus on valmis ryöpsähtämään esiin miksi ja milloin tahansa. Keveydessä pahuus ilmenee suvaitsemattomina kaupunkilaisina, jotka ovat aina valmiina tarttumaan mihin tahansa poikkeavaan, ottamaan sen silmätikukseen, ivan ja syrjinnän kohteeksi. Jos Scottin ongelma tulisi näiden kaupunkilaisten tietoon olisi hän oiva kohde kiusaamiselle, mutta tällä hetkellä kaupunkilaisten huomio on keskittynyt toisaalle, keskustassa sijaitsevaan uuteen ravintolaan Holy Frijoleen ja etenkin sitä pitävään pariskuntaan, naisiin, jotka tarjoavat erilaista ruokaa, naisiin, jotka paitsi asuvat yhdessä myös elävät parisuhteessa eivätkä kätke seksuaalista suuntautumistaan, he ovat avoimesti lesboja. Nämä naiset, Deirdre McComb ja Missy Donaldson ovat Scottin naapureita ja lopulta heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen.
 
Kirjan luettuani ymmärrän pienen sivumäärän (keveyden!) oikein hyvin, oikeastaan tämän kuuluu olla tällainen, pieni. Kirjan sivumäärä tai oikeastaan sen paino kulkee käsi kädessä Scott Careyn ongelman kanssa, painava monisataasivuinen kirja olisi vähän kuin isku vasten Scottin kasvoja. King on mahduttanut pieneen romaaniinsa monta painavaa teemaa ja samalla kun hän puolustaa erilaisuutta ja seksuaalivähemmistöjä hän sivaltaa ohimennen, mutta takuulla tarkoituksella Donald Trumpia.
 
Epäilin aluksi miten King onnistuu kertomaan tarinansa näin pienessä sivumäärässä, mutta pitäisihän minun tietää paremmin, totta kai King tietää mitä tekee. Keveys on tiivis, hieno tarina ja se tuntuu sivumääräänsä suuremmalta, ihan kuin Scott Carey näyttää puntarin ilmoittamaa painoaan painavammalta. 
 
     "Pian saat syötävää", Scott sanoi hiljaa. "Muutama minuutti vielä." Ihan kuin kissa olisi ymmärtänyt jotain minuuteista tai ylipäänsä ajasta.
     Ihan kuin minä ymmärtäisin, Scott ajatteli. Aika on näkymätöntä. Toisin kuin paino.
     Mutta ehkä se ei pitänytkään paikkaansa? Painon saattoi toki tuntea – kun sitä oli liikaa, olo oli punkero – mutta eikö sekin ollut periaatteessa ihmisten keksimä suure kuten aika? Kellon viisarit, vaa'an numerot, eivätkö ne olleet pelkkä keino yrittää mitata näkymättömiä voimia, joilla oli näkyvä vaikutus? Avuton yritys tavoittaa jotain siitä suuremmasta todellisuudesta, joka ylitti ihmisten käsittämän todellisuuden rajat?
     "Anna olla, muuten kohta pimahdat."
 
Pidin erityisesti Keveyden lopusta, se oli hieno, juhlallinen ja yhtä aikaa kevyt (!!!) ja raskas. Seuraavaksi King-lukujärjestyksessä olisi taas paksumpi tapaus, Laitos. Ehkä kuitenkin ensin muutama muu kirja väliin.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
Ilta oli kylmä ja jäähdytti hien Scottin kasvoille, mutta silti ilma oli makeaa ja kirpeää kuin syysomenan ensimmäinen suupala. Scottin yllä oli puolikuu, ja tähtiä tuntui olevan miljardi.


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 3. Seksuaalivähemmistöä käsittelevä kirja
Helmet -lukuhaaste 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

04 helmikuuta 2021

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko


 
Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko 
WSOY, 2020
671 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro, Päivi Rekiaro,
Tiina Ohinmaa
(Midnight Sun, 2020)
Luettu: 5.1.2021
Mistä: lahja

 
En innostunut yhtään vuonna 2016 julkaistusta Houkutus / Elämä ja kuolema -kirjasta koska kirja tuntui vain sarjan uudelleenlämmittelyltä (toisessa päässä alkuperäinen Houkutus, toisessa päässä sama tarina päähenkilöiden sukupuoliroolit toisin päin kännettynä. Tämä Keskiyön aurinko -romaani sen sijaan kiinnosti kovasti. Tiesin odottaa tätä joululahjaksi (kaksi toivekirjaa, sain molemmat), mutta siitä huolimatta olin sortua kirjakaupassa ostamaan tämän itse itselleni ennen joulua.

Houkutus kertoo lukiolaistyttö Bella Swanin ja vampyyri Edward Cullenin tarinan alun Bellan näkökulmasta, mutta Keskiyön auringossa samat tapahtumat nähdään Edwardin silmin. Kun samalle biologian kurssille saapuu uusi opiskelija joutuu Edward yllättäen törmäyskurssille vampyyrin luontonsa kanssa. Pitkään itseään vain eläinten verellä ravinnut Edward huumaantuu Bellan tuoksusta ja hän joutuu taistelemaan ihmisveren, nimenomaan Bellan veren, himoa vastaan, samaan aikaan hän huomaa kiinnostuvansa tuosta hiljaisesta tytöstä.

     Muutuin silmänräpäyksessä toisenlaiseksi. En ollut likimainkaan se ihminen kuin olin joskus ollut. Jäljellä ei ollut rahtuakaan siitä vähästä inhimillisyydestä, jonka suojaan olin vuosikaudet onnistunut naamioitumaan.
      Olin peto. Hän oli minun saaliini. Koko maailmaan ei mahtunut muuta kuin tuo yksi ainoa totuus.

Jos Houkutus / Elämä ja kuolema -kirja haiskahtaa rahastukselta niin kieltämättä tässä on vähän sama juttu, tässäkin ratsastetaan hyvin vahvasti vanhan sarjan maineella, mutta tässä ei kuitenkaan muuteta perusasetelmia miksikään. Bella ja Edward ovat samat henkilöt kuin alkuperäisessä sarjassa, mutta nyt Edward on minäkertoja. Keskiyön aurinko sopinee parhaiten (kaltaisilleni) sarjan lukeneille faneille joille tapahtumat ovat ennestään tutut, sarjaan tutustuminen kannattaa siis aloittaa Houkutuksesta, ei tästä. Esimerkiksi muutamassa Edwardin vampyyrisisar Alicen kykyyn liittyvässä kohtauksessa tarina oli hieman sekava, mutta se ei häirinnyt kun tapahtumat olivat Houkutuksesta tuttuja.
 
Aloitin kirjan heti jouluna ja pitkät, rauhalliset pyhät osoittautuivatt juuri sopivaksi hetkeksi kirjan lukemiselle. Vaikka kirjassa oli heikot hetkensä kuten Edwardin (pakkomielteinen) jankkaaminen eri vaihtoehtojen välillä, Bellan korostettu kömpelyys tai hieman kömpelöt sanavalinnat/virkkeet suomennoksessa niin oli mahtava päästä jälleen Forksin maisemiin ja lukea tarina Edwardin näkökulmasta. Minulle Keskiyön aurinko oli täydellisen rentouttavaa viihdettä, vampyyrejä, romantiikkaa ja vähän jännitystä. Saapa nähdä riittääkö Meyerille tämä yksi tarina Edwardn näkökulmasta kerrottuna vai tuleeko vielä muistakin osista (Uusikuu, Epäilys, Aamunkoi) Edward-versiot.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta aina oli olemassa mahdollisuus valita – oli pakko olla.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 4. Kirja, joka on saanut loistavat arvostelut (tämä on suhteellista, mutta esimerkiksi 96 % Googlen käyttäjistä piti kirjasta)
Helmet-lukuhaaste 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta