28 maaliskuuta 2023

Charlotte McConaghy: Täällä oli susia


 
Charlotte McConaghy: Täällä oli susia
WSOY, 2022
358 sivua
Suomentanut Saara Pääkkönen
(Once There Were Wolves, 2021)
Luettu: 21.1.2023
Mistä: kirjastosta


Inti Flynnin johtama kolmen biologin ja yhden eläinlääkärin tutkimusryhmä vapauttaa neljätoista sutta Skotlannin Cairngormsin kansallispuiston alueelle, jossa susia on ollut satoja vuosia sitten ennen kuin ne metsästettiin sukupuuttoon. Ryhmän tavoitteena on luonnon villiinnyttäminen susien avulla, susien on tarkoitus pitää kasvinsyöjäkannat maltillisena, tasapainottaa ekosysteemiä ja pitkällä aikavälillä edesauttaa ilmastonmuutoksen hidastumista. Susiprojekti herättää paikallisissa lähinnä suurta vastustusta, kyläläiset pelkäävät lastensa ja karjansa puolesta, heidän mielestään sudet uhkaavat koko ylämaalaista karjankasvatuskulttuuria. Päivien kuluessa sudet rohkaistuvat tutkimaan uutta aluettaan ja muodostamaan omia reviirejään mikä osaltaan ilahduttaa, mutta myös lisää Intin huolta. Intin ajatukset pyörivät myös mökissä pysyttelevässä henkisesti pahoinvoivassa kaksoissisaressa Aggiessä. Myös Intin ja Aggien olisi sopeuduttava uuteen paikkaan ja jätettävä mennyt taakse. Sitten koittaa ensimmäinen yhteenotto. Pystyykö edes poliisipäällikkö Duncan MacTavish ylläpitämään rauhan kylässä vai repeääkö susiviha täyteen raivoon? 

Kun me olimme kahdeksan vanhat, isä viilsi minut auki kurkusta vatsanpohjaan.

Näin alkaa Charlotte McConaghyn Täällä oli susia. Ensimmäinen lause hätkähdyttää rajuudellaan ja koukuttaa välittömästi. Ei, kyseessä ei ole murhaajaisä vaan kirjan päähenkilö Inti Flynnillä on erikoinen kosketuksentajuun liittyvä neurologinen ominaisuus, peilikosketussynestesia, jossa Intin aivot toistavat hänen näkemänsä elävien olentojen kokemat tuntoaistimukset, yksinkertaistettuna hän tuntee mitä muut tuntevat. Jos Inti näkee jonkun viiltävän sormeensa Intin sormeen sattuu, jos Inti näkee parin suutelevan Inti kokee suudelman itse. Kirous ja siunaus, riippuen hetkestä. Inti on joutunut koko ikänsä opettelemaan suojamuurin kasvattamista pystyäkseen pitämään itsensä ja muiden tuntemukset erillään, mutta kaikelta ei voi suojautua. Peilikosketussynestesia tekee Intistä äärettömän kiinnostavan hahmon.

Peilikosketussynestesian avulla sudet, nuo pelottavat, arvaamattomat ja villit eläimet tulevat todella lähelle lukijaa. Intin silmin -kaikin aistein!- susien seuraaminen ja havainnointi on kuin olisin yhtä aikaa susi ja niiden tarkkailija. Tässä kirjassa sudet ovat susia, niissä ei ole mitään yliluonnollista (toisin kuin toisessa tammikuussa eli ns. susiteemakuussa lukemassani Elina Rouhiaisen Kesytön-kirjassa), ei mitään inhimillistettyä, ne ovat puhtaasti eläimiä ja hyvä niin.

Myös Intin ja hänen kaksoissisarensa Aggien lähes symbioottinen suhde on kuvattu kiinnostavasti, he ovat kuin yksi elävä, hengittävä, toisiaan tukeva ja lukeva kokonaisuus. Heidän yhteistä menneisyyttään kuvataan susiprojektin rinnalla ja nämä kaksi tarinalinjaa yhdistyvät lopussa. McConaghyn kuvaus on todella moniulotteista ja elävää. Täällä oli susia on vakuuttava ja vaikuttava tarina, vaikka lopussa hieman koetellaan uskottavuuden rajoja.


Sitaattikunniamaininnan saa kaksi tunneskaalan ääripäätä,

viha:

     Lakkaan olemasta nainen, ihminen, eläin, tai mitä olinkaan. Minä olen ihoon verhoutunut raivo.


ja rakkaus:

Tyttö avaa silmänsä.
     Ja katsoo minua.
     Minä puolitun ja kaksinkertaistun yhtä aikaa.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 24. Kirjan nimi on lause
Helmet-lukuhaaste 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (hieman löyhästi tulkittuna)

12 maaliskuuta 2023

Elina Rouhiainen: Kesytön



Elina Rouhiainen: Kesytön
(Susiraja #1)
Tammi, 2013 (2012)
426 sivua
Luettu: 8.1.2023
Mistä: kirjastosta


Raisa Ojan äiti kuolee ja Raisa muuttaa Helsingistä Kajaanin itäpuolelle Hukkavaaraan enonsa luokse. Suurkaupunki vaihtuu pikkukylään, josta Raisa ei tunne ketään, ei edes enoaan. Miksi äiti jätti nuorena Hukkavaaran ja perheensä ja miksi Raisa tutustuu enoonsa Jaskaan vasta nyt? Entä miksi susi, jonka Raisa näkee heti ensimmäisenä iltana lähimetsässä, tulee niin lähelle asutusta ja käyttäytyy muutenkin oudosti? Hukkavaarassa tuntuu olevan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta Raisa aikoo selvittää mistä kaikessa on kyse. 

Kesytön aloittaa Rouhiaisen Susiraja-sarjan, jossa tutustutaan lukiolaiseen taidetta harrastavaan Raisaan, Hukkavaarassa asuvaan tiiviiseen ihmissusiyhteisöön ja etenkin sen laumanjohtajan poikaan Mikaeliin sekä omaa tietään kulkevaan muodista kiinnostuneeseen Nikoon.

Vaikka tarina on aika tyypillinen ja  perinteinen genrensä (paranormaalin romantiikan) edustaja vie Kesytön mukanaan ja tyydyttää loistavasti viihdenälkäni, onhan lukutoukan sydämessäni oma erityinen paikkansa ihmissusille ja vampyyreille. Ihmissusia tässä tarinassa riittää kokonaisen lauman verran, mutta on mukana myös yksi varsin mielenkiintoinen vampyyri, johon toivottavasti palataan vielä myöhemmissä osissa. 

Rouhiainen kirjoittaa konstailematonta, vetävää ja nopealukuista tekstiä. Juoni etenee muuten sujuvasti, mutta Raisan epäily äitinsä suhteen tuntuu heräävän ilman erityisempää pohjustusta ja Mikaelin käytös erään tatuointiin liittyvän kohtauksen yhteydessä sekä tunnelma muuttuvat yhtäkkiä täysin toisenlaiseksi, näihin jäin kaipaamaan selitystä, mutta jospa nämä selviävät myöhemmin. Hukkavaara vaikuttaa kiinnostavalta paikalta, mutta siitä samoin kuin tarinan henkilöistä saa vasta pintaraapaisun, mutta juuri sopivasti sellaisen, että kirjan luettua on koukussa. Seuraava osa odottaa jo lukupinossa. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Se, mikä sinä olet, ei ole läheskään niin tärkeää kuin se, kuka sinä olet. Muista se, Raisa. Sinun ei tarvitse muuttua."

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 19. Kirjassa on tunturi tai vaara
Helmet-lukuhaaste 2023: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

02 maaliskuuta 2023

Kirjavuosi 2022



Vuoden 2022 kirjavuosikooste odotteli todella kauan vuoden viimeisten luettujen postauksia. Mietin jo kannattaako koko koostetta enää tässä vaiheessa uutta vuotta edes kirjoittaa, mutta olen tapojeni orja, kooste on tehtävä ennen uuden vuoden luettuihin siirtymistä. Tässä siis vuoden 2022 luetut yhteen niputettuna ja tilastoituna.

  • Luin vain 21 kirjaa, mikä on vähemmän kuin aikoihin. 
  • Vuodelta 2022 on vielä kesken kolme kirjaa, yksi painettu kirja, yksi äänikirja ja yksi e-kirja. Itse asiassa nuo kaksi jälkimmäistä ovat ne samat kuin edellisessä kirjakoosteessa, voi apua...
  • Goodreadsin mukaan luin 9025 sivua.
  • Luetuista ulkomaisia oli 10 ja kotimaisia 11, aika tasaista.
  • Kirjailijoiden sukupuolijakauman merkkaaminen mietityttää, onko sillä jotain väliä? Joka tapauksessa laskin, että lukemistani naisten kirjoittamia oli 12, miesten kirjoittamia 9.
  • Luetuista faktaa oli 4, fiktiota 15 ja autofiktiota 2. Tähän joukkoon mahtui romaaneja, matkakuvauksia, novellikoelma, sarjakuvapäiväkirja, runokokoelma ja teos jossa yhdistyy omaelämäkerta ja rikostietokirja.
  • Luin kaikki kirjat suomeksi.
  • Luetuista kirjastosta lainattuja oli 13, lahjana saatuja 4 ja itse ostettuja 4.
  • Vanhin lukemani kirja, Teuvo Pakkalan Lapsia on julkaistu alunperin vuonna 1895 (samassa teoksessa oli myös Pakkalan Pikku ihmisiä vuodelta 1913).  Tuoreimmat lukukokemukset tarjosi Stephen King, sekä Billy Summers että Myöhemmin on julkaistu suomennoksina vuonna 2022. 
  • Luin ensimmäistä kertaa Pirkko Arstilan, Eeva Klingbergin, Paolo Giordanon, Jenny Offillin, Aino Huilajan, Jenny Colganin, Jukka Itkosen, Kate Atkinsonin, Anni Kytömäen, Teuvo Pakkalan, Benedict Wellsin ja Michelle McNamaran teoksia.
  • Palasin uudelleen Milla Paloniemen, Kalle Päätalon, Stephen Kingin, Matti Rämön, J. R. Wardin, Terhi Tarkiaisen ja J. K. Rowlingin kirjojen pariin.
  • Vuoden 2022 Pohjoisen lukuhaasteeseen luin 11 kirjaa 25:stä. Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteeseen  luin 21 kirjaa 50:stä. Kirjallinen maailmanvalloitus ja TBR100-listan lukeminen eivät edenneet lainkaan. Sekä 24 tunnin lukumaraton että marraskuun lukuhaaste (vähintään 30 sivua päivässä) jäivät välistä, mikä osaltaan vähensi vuoden lukusaldoani. 
  • Osallistuin vuoden 2022 aikana kahdeksan kertaa lukupiiriin. Lukupiirin myötä pääsen paitsi lukemaan sellaisia kirjoja joihin ei välttämättä tulisi muuten tartuttua, mutta myös keskustelemaan lukemastani kirjasta. Parhautta! 
  • Kävimme kesälomalla Tampereella ja suuntasimme ltakävelyllä Messukylän hautausmaalle, Kalle ja Leena Päätalon haudalle. Tunnelma haudan äärellä oli samaan aikaa harras, hämmentävä ja hieno.


  • Kävin myös Muusajuhlilla kuuntelemassa Anni Kytömäkeä. Oli mielenkiintoista kuulla niin hänen kirjailijan työstään kuin metsien suojelustaan.


  • Tässä yhteydessä on mainittava myös kirjastomme omatoimiasiointi. Kirjastoon pääsy helpottui kun kirjastoon pääsee varsinaisen aukioloajan ulkopuolella iltaisin ja viikonloppuisin. Mahtavaa! 

Entä miltä näyttää vuoden 2022 luettujen top 5 -lista? Parhaimman kirjan kisa käytiin Stephen Kingin ja Anni Kytömäen kirjojen välillä. Koska minun valtakunnassani (blogissani) ei tässä kisassa jaettua ykkössijaa tunneta on pakko sanoa vain toinen, tällä hetkellä (ja antamieni Goodreads-tähtien mukaan) voiton vie ikisuosikkini Stephen Kingin Billy Summers, tarina erilaisesta palkkamurhaajasta.


2.-5. sijoille ylsivät seuraavat kirjat, kuvia klikkaamalla pääsee kyseisen kirjan arvioon:


 


Nyt voin siirtyä vuoden 2023 luettujen pariin, muutama kirja odottaakin jo postausta. Näin maaliskuun alkumetreillä tuntuu hassulta toivottaa hyvää alkanutta vuotta, joten toivotan ihanaa ja aurinkoista kevättä!

13 helmikuuta 2023

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen - Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer


 
Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen -
Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer
Atena, 2019
413 sivua
Suomentanut: Aura Nurmi
(I'll be Gone in the Dark -
One Woman's Obsessive Search for the Golden State Killer, 2018)
Luettu: 26.12.2022
Mistä: lahja


Michelle McNamaran ollessa 14-vuotias heidän naapurustossaan murhattiin nuori nainen eikä tekijää saatu kiinni. Tapaus jäi kummittelemaan McNamaran mieleen ja sai hänet kiinnostumaan selvittämättömistä rikoksista. Internetistä tuli myöhemmin hänelle suuri apu ja työkalu, jolla pystyi tekemään loputtoman määrän hakuja, yhdistämään tietoja ja irtonaisia langanpätkiä, tutkimaan ja selvittämään. Vuonna 2006 McNamara perusti True Crime Diary -blogin, jonka myötä hän pystyi jakamaan kiinnostuksen kohteensa muiden samanhenkisten kanssa, kertomaan vinkkejä ja keskustelemaan eri teorioista. McNamaran suurimmaksi kiinnostuksen kohteeksi nousi Golden State Killer, viisikymmentä seksuaalirikosta ja kymmenen murhaa Kaliforniassa 1970- ja 1980-luvuilla tehnyt rikollinen. Kirja kertoo Golden State Killeristä ja siitä työstä, jota toimittaja, käsikirjoittaja ja kirjailija McNamara teki selvittääkseen Golden State Killerin henkilöllisyyden.

Katoan yön pimeyteen on jäsennelty hyvin. Erityisesti kirjan alussa oleva kartta ja aikajana Golden State Killerin tekemistä rikoksista sekä henkilölistaus helpottavat lukemista ja näihin tulee palattua useampaan kertaan. (Erään uhrin kohdalla mainitaan aikajanassa, että hänen nimensä on muutettu, mutta myöhemmin tämän tapauksen kohdalla tekstissä uhrista kerrotaan eri nimellä. Onko itse tekstiin lipsahtanut uhrin oikea nimi?) Rikoskuvaukset ja McNamaran tutkimukset kulkevat sujuvasti rinnakkain. Kirjan lopussa oleva McNamaran kirje vanhalle miehelle tiivistää kirjan hienosti, siinä on aistittavissa inhoa Golden State Killerin tekemiä rikoksia kohtaan, päättäväisyyttä ja paloa selvittää hänen henkilöllisyytensä, mutta ehkä myös pientä turhautumista siitä, että tutkimukset eivät ole vielä tuottaneet läpimurtoa. Kirje pysäyttää. Jälkisanoista vastaa McNamaran näyttelijä-käsikirjoittajapuoliso Patton Oswalt. 

Toimivan rakenteen lisäksi kirja on myös todella vetävästi kirjoitettu. Lukija imaistaan mukaan tarinaan ja on jopa hieman hämmentävää kuinka elävästi ja todentuntuisesti tapahtumia kuvataan molemmista, täysin vastakkaisista näkökulmista, tuntuu kuin tapahtumia seuraisi ensin rikollisen, sitten hänen jahtaajiensa silmin. Kohtaukset ovat lähes elokuvamaisia, kuitenkin kunnioittaen Golden State Killerin uhreja, kaikkea ei ole kuvattu yksityiskohtaisesti. Teoksella on kaksoisrooli tietokirjana ja omaelämäkertana, mutta hetkittäin teksti on kovin väritettyä ja maalailevaa, tuntuu kuin olisi hypännyt lukemaan romaania. 

     Useimmat väkivaltarikolliset murjovat tiensä läpi elämän kuin ihmishahmoiset moukarit, Heidän kätensä ovat jatkuvasti nyrkissä, eivätkä he osaa suunnitella nenäänsä pidemmälle. He jäävät helposti kiinni. He puhuvat liikaa. He palaavat rikospaikalle ja herättävät siellä huomiota kuin auton puskuriin sidotut peltitölkit. Mutta joskus sekaan sattuu poikkeus, harvinainen kuin verikuu. Lumileopardi, joka luikahtaa äänettömästi ohitse.

Pakkomielle, joksi McNamaran tekemä työ kirjan nimessäkin mainitaan, kuvaa hyvin McNamaran suhtautumista Golden State Killerin henkilöllisyyden selvittämiseen. Kirjan lukemisen jälkeen olo on hieman surullinen, MacNamara teki valtavasti työtä projektinsa eteen, mutta millä hinnalla? Hän tinki yöunistaan työskennellessään silloin kun hänen miehensä ja tyttärensä nukkuivat, käytti lukemattomia tunteja seuratakseen jälkiä ja vinkkejä, hankki todistusaineistoa, kävi läpi arkistoja ja raportteja, haastatteli rikoksiin ja niiden tutkintaan liittyviä ihmisiä, upposi yhä syvemmälle Golden State Killerin luomaan synkkään maailmaan. Michelle McNamara menehtyi 21.4.2016 kesken kirjaprojektinsa, mutta kirja saatiin valmiiksi McNamaran Golden State Killer -jäljittäjäkollega Paul Haynesin ja journalisti-ystävä Billy Jensenin avustuksella. Kaksi vuotta myöhemmin, 24.4.2018 Golden State Killerin henkilöllisyys selvisi ja Joseph De Angelo pidätettiin.


Sitaattikunniamaininnan saa (selvennyksenä, että Golden State Killeriä kutsuttiin aluksi, ennen murhia, Itäiseksi Raiskaajaksi):

Itäinen raiskaaja oli kuin painajaisten pahantahtoinen haamu, outo ilmestys, joka tiesi liikaa: huonejärjestyksen, lasten lukumäärän, työaikataulut.

Helmet-lukuhaaste 2022: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

19 tammikuuta 2023

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

 


Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen
Aula & Co, 2021
321 sivua
Suomentanut: Raimo Salminen
(Vom Ende der Einsamkeit, 2016)
Luettu: 1.12.2022
Mistä: kirjastosta


Jules Moreau herää sairaalasta, jossa hän on ollut moottoripyöräonnettomuuden jäljiltä kaksi päivää koomassa. Hän muistaa hetken ennen onnettomuutta, mutta mitä tapahtui ennen sitä? Jules ei uskalla – tai halua – muistaa vaan muistelee sen sijaan lapsuuttaan, lomia mummin luona Etelä-Ranskassa Berdillacissa, sisaruksiaan, vanhempiensa kuolemaa, opiskelua sisäoppilaitoksessa, tutustumista Alvaan, aikuistumista. Isoja ja pieniä muistoja, kunnes on viimein aika muistaa kaikki, myös ne kipeimmät ja kauneimmat hetket.

Julesin, Lizin ja Martyn vanhemmat menehtyvät auto-onnettomuudessa sisarusten ollessa teini-iässä tai sen kynnyksellä ja tuo hetki muuttaa kaiken. Vaikka trauma on sisaruksilla sama he käsittelevät sitä kukin omalla tavallaan. Yksi sulkeutuu itseensä ja yksinäisyyteen, toinen kapinoi ja käyttäytyy holtittomasti, kolmas keskittää kaiken tarmonsa tietokoneisiin. Yhteinen kokemus ei myöskään välttämättä yhdistä ja lähennä osapuolia vaan voi myös syystä tai toisesta erottaa, ainakin väliaikaisesti. Wells kuvaa lapsuuden traumoja sekä niiden kauaskantoisia ja moninaisia vaikutuksia osuvasti ja hienovaraisesti. Tuska, ikävä, muistot ja mitä jos -kysymykset ovat läsnä, mutta tilaa jää myös muulle, ystävyydelle, rakkaudelle, oppimiselle ja oivalluksille. 

Pidin kovasti Moreaun sisaruksista, heidän muuttuvasta suhteestaan toisiinsa, heidän ystävistään, rohkeasta ja sinnikkäästä Tonista ja omien traumojensa kanssa kamppailevasta Alvasta, vain Elena jäi hieman etäisemmäksi. Pidin myös tarinan rakenteesta, pienten yksityiskohtien toistumisesta, ympyröistä jotka sulkeutuvat. Näitä kehiä ja ympyröitä oli ilahduttava löytää sieltä täältä. Tarina etenee tasaisesti ja sujuvasti, ilman suurempaa tapahtumien dramatisointia, mutta myös ilman tarinan taantumista tylsäksi. Elämä kulkee eteenpäin.

Kaikki oli kuin ennen, paitsi ettei mikään enää ollut kuin ennen.


Sitaattikunniamaininnan saa (edellisen lisäksi):

Vain yhdessä voimme voittaa meissä asuvan yksinäisyyden.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 17. Kirjan kannessa tai takakannen tekstissä on kello (rannekello pienessä kuvassa)
Helmet-lukuhaaste 2022: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

10 tammikuuta 2023

Teuvo Pakkala: Lapsia & Pikku ihmisiä



Teuvo Pakkala: Lapsia & Pikku ihmisiä
SKS, 1999 (Lapsia 1895, Pikku ihmisiä 1913)
187 sivua
Luettu: 3.11.2022
Mistä: kirjastosta


SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa vuonna 1999 julkaistu yhteisnide pitää sisällään kaksi Teuvo Pakkalan novellikokoelmaa, vuonna 1895 julkaistun Lapsia sekä vuonna 1913 julkaistun Pikku ihmisiä. Näiden novellien pääosassa ovat lapset ja maailmaa katsotaan heidän silmin. Lapset leikkivät hautajais- nukke- ja hevosleikkejä, kilpailevat keskenään, laskevat mäkeä, käyttävät mahtisanoja, keräävät jumalmarjoja, esittelevät hienoja asuja, unohtelevat, sairastavat, oppivat, potevat huonoa omatuntoa ja koti-ikävää, kokevat iloja ja suruja.

Novelleista mieleenpainuvin on Veli, joka tuntuu lähentelevän kauhutarinaa. Se kertoo Laura-tytöstä, joka yllättäen kiinnostuu kaupan ikkunassa näkemästään nukesta. Laura nimeää nuken Kirstiksi ja leikki, johon Lauran lisäksi osallistuvat äiti, isä ja kyökkipiika Leena, saa yhä erikoisempia käänteitä. Tässä leikissä toden ja kuvitellun rajat häilyvät ja tunnelma on Kirsti-nuken ja hymyilevän, kuolemaa julistavan Lauran ansiosta kammottava.

Novelleissa esiintyvien lasten äänet ovat uskottavia, Pakkala kuvaa taitavasti lasten tunne- ja ajatusmaailmaa. Vaikka novellit ovat yli satavuotiaita ovat monet niistä edelleen ajankohtaisia niin hyvässä mitä moninaisempien yhteisten leikkien kuin pahassa syrjimisen tai kiusaamisen suhteen. Aika näkyy osassa novelleista, mutta hyvällä tavalla, novellit ovat kuin pieniä aikakapseleita menneisyyden tapoihin, oloihin ja myös kieleen. Pakkalan kielessä on ihastuttavia piirteitä ja sanoja. Esimerkiksi useammassa novellissa toistuva hauska-sana, jota Pakkala käyttää kiinnostavalla tavalla, asiat eivät ole hauskaa vaan hauska, kuten tässä Häiritty joulu-ilo -novellissa:

     Hävetti niin kovasti ja hän oli vihassa itselleen. Tuntui, että kaikki siellä sisällä vain nauravat hänelle. Hän ei mene sisään koko iltana. Olkoot ja nakatkoon lahjansa. Ei heillä kuitenkaan ole niin hauska, kuin olisi ollut!
     Mutta kun hän oli ja tuumaili jonkun aikaa, niin tuntui hänen lahjansa sittekin (sic) arvokkaammalta kuin muiden, ja että hauska olisi se nakata.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka on kuin runo):

Pieniltä yppylöiltä hyppi hän ja huprahti syvälle pehmään lumeen.

Helmet-lukuhaaste 2022: 39. Novellikokoelma

06 tammikuuta 2023

Anni Kytömäki: Kultarinta


 
Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus, 2014
644 sivua
Luettu: 10.10.2022
Mistä: oma ostos


Varakkaan helsinkiläisperheen pojan Erik Stenforsin lapsuus järkkyy kun äiti sairastuu. Metsänomistajaisällä on jatkuvasti työkiireitä ja Erik kasvaa pääasiassa perheen Hanna-taloudenhoitajan hoidossa sukutilalla Aspholmin kartanossa ja kaupunkikodissa Helsingissä. Metsä ja luonto ovat Erikille tärkeitä, mutta isän työsaappaisiin astuminen ei innosta, Erik mieluummin tutkii metsää kuin hakkauttaa sitä. Helsingissä Erik kohtaa työläistyttö Lidian, mutta lähtee silti talveksi kauas pohjoiseen metsänvartijaksi. Talven jälkeen heidän tiensä kohtaavat uudelleen. Myöhemmin Erik pääsee jakamaan oppinsa ja rakkautensa luontoon tyttärelleen Mallalle, joka kulkee isänsä mukana metsissä ja vesien äärellä kuin kotonaan. Malla joutuu kantamaan harteillaan äitinsä kohtaloa, mutta myöhemmin lisäksi isänsä tekemän valinnan seurauksia. Luhtajoella, täysin uudessa ja oudossa ympäristössä nämä taakat ovat välillä kovin raskaita kantaa, mutta Mallan on etsittävä paikkansa uudessa tilanteessa. 

Kultarinta on 1900-luvun alkuun, Suomen itsenäistymisen vuosiin ja 1930-luvun loppuun ajoittuva rakkaustarina. Se kertoo romanttisista rakkauksista, mutta myös isän ja tyttären välisestä rakkaudesta sekä rakkaudesta luontoon. Kultarinnassa on myös annos mytologiaa, karhu on muutakin kuin metsän siimeksessä tallustava eläin. Tarinassa seurataan myös sukupolvien ketjua, sitä kuinka tietyt rasitteet, mutta myös rakkaudet periytyvät isiltä ja äideiltä pojille ja tyttärille. Lisäksi Kultarinta on ylistys- ja puolustuspuhe luonnolle, metsälle ja luonnonsuojelulle.

Anni Kytömäki vieraili Iin kirjastossa Muusajuhlilla ja tarkoitukseni oli lukea Kultarinta ennen sitä. Koin aluksi huonoa omatuntoa kun luin kirjaa niin hitaasti ja olin Muusajuhlien aikaan lukenut vasta muutamia kymmeniä sivuja, mutta Kytömäki mainitsi, että hän itse asiassa toivookin, että Kultarinnalle annettaisiin ahmimisen sijasta aikaa. Lopulta luin kirjan huoletta hitaasti, nautiskellen Kytömäen luomista kuvista, eläen ja hengittäen tarinaa ja sitä ympäröivää luontoa sivu sivulta. Lukukokemusta täydensivät omat luontoretket syksyn tumman vihreään metsään, oranssina keltaisena ja punaisena hohtaville soille ja vielä kirjan lukemisen jälkeen syksystä talveen siirtyville vaaroille ja tuntureille, jonne ajatukset palaavat tämä sitaatin myötä:

Vuori, vaara, kohoaa niin vieressä ettei sitä oikein uskalla katsoakaan. Voiko kiviaineksen tiheyden aistia ruumiissa? Tällaista painetta ei koskaan tunnu vesillä, harjuilla tai kotipuolen graniittikukkuloilla.

Kultarinta on upea ja runsas tarina, joka kannattaa lukea rauhassa, sellainen, jonka voi avata mistä kohtaa tahansa ja upota kauniiseen kuvaukseen, siirtyä muutamassa lauseessa kallioille upeiden järvimaisemien äärelle, pohjoisen vaatimattomaan metsäpirttiin pakkasen ja lumen keskelle, suolle joutsenen pesälle, Helsinkiin kaupungin kuhinaan väistelemään levottomuuksia tai nauttimaan konsertista. Ja ne Kultarinnan henkilöt, Erik, Lidia, Malla, Joel, karhut. Kultarinta kestää useamman lukukerran ja todennäköisesti silti huomaa ja aistii vielä jotain uutta, joka jäi edellisellä kerralla huomaamatta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

     Paljonko maksaa pilvenkorkuinen kuusi? Palokärki? Korpiluppo? Hiljaisuus? Niin paljon ettei kukaan pysty ostamaan niitä, varsinkaan kun niitä ei voi siirtää sieltä missä ne ovat.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 24. Kirja liittyy mytologiaan
Helmet-lukuhaaste 2022: 45. Palkittu esikoisteos


Pakko mainita vielä kuvassa näkyvä kirjanmerkki. Rakastan metsien saniaisia ja poimin kesälomamatkalta pienen metsäalvejuuren ja laitoin sen kuivumaan kirjan väliin. Vähän paperia ja kontaktimuovia ja minulla on kirjanmerkki, jossa on pala kesää.

30 joulukuuta 2022

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä



Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä
Schildts, 2011
294 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Case Histories, 2004)
Luettu: 5.10.2022
Mistä: kirjastosta


Vuonna 1970 Landin perheen kuopus 3-vuotias Olivia katoaa jälkiä jättämättä kodin puutarhaan pystytetystä teltasta yhdessä pehmolelunsa Hiiri Sinisen kanssa. Vuonna 1979 uupunut nuori äiti Michelle Fletcher tappaa miehensä kirveellä. Vuonna 1994 nuori Laura Wyre tapetaan kesken työpäivän metsästysveitsellä asianajotoimistossa eikä hyökkääjää saada kiinni. Vuonna 2004 Jackson Brodie, 45-vuotias yksityisetsivä päätyy tutkimaan velkojen perinnän, aviorikosepäiltyjen seuraamisen ja varastettujen kissojen etsimisen ohessa sekä kadonneen Olivia Landin että murhatun Laura Wyren tapausta. Jackson huomaa pian, että yhdellä jos toisellakin tapauksella saattaa olla tekemistä toistensa kanssa. 

Jackson Brodie on taustoiltaan melko kliseinen yksityisetsivä, hän on ennen etsivätoimiston perustamista työskennellyt poliisina ja sotilaspoliisina, hän on eronnut vaimostaan Josiesta ja heillä on 8-vuotias tytär Marlee. Kaiken arkisen aherruksen vastapainoksi Jackson haaveilee Ranskasta, jossa voisi istuskella kahviloissa polttelemassa savukkeita ja nauttimassa viiniä tai espressoa ja olla onnellinen. Ei hassumpi haave (tosin ilman tupakointia)! Värikkäämpää henkilökaartia tarinassa edustaa rasistinen, erikoisesti puhuva kissamummo Binky Rain sekä Landin sisarukset, joista jokainen on aivan oma lukunsa. 

Ihan tavallisena päivänä lähtee liikkeelle kolmesta tarinasta, tapauskertomuksesta, joiden myötä lukija pääsee kurkistamaan kolmeen perheeseen, kolmeen tavalliseen päivään, jotka menevät yhtäkkiä hirvittävällä tavalla pieleen. Nämä irrallisilta tuntuvat eri aikoina tapahtuneet katoamiset ja kuolemat näyttäytyvät ensin lähellä, loittonevat sitten kauemmas taustalle kunnes kiertyvät taas takaisin, yhä lähemmäs Jacksonia ja toisiaan. Rakenne on mielenkiintoinen ja kirjan kansi (pilvipyörre tai pyörremyrsky? Ehkä myös sormenjälki?) kuvaa tarinaa hyvin. Lauseet ja kappaleet ovat tiivistä tykitystä sisältäen todella paljon informaatiota, joten lukija saa olla tarkkana pysyäkseen käänteissä mukana. Tarkkaavaisuus palkitaan ja Atkinson kasaa tarinan yksittäiset osaset onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Takakannen mukaan Jackson Brodie tavataan myös Atkinsonin seuraavissa romaaneissa, joten ehkä tapaan Jacksonin vielä uudelleen.

Sekä tapauksissa että Jacksonin puheissa toistuu tyttöjen ja naisten turvallisuus, sen tärkeyden ja siitä huolehtimisen voisi nostaa kirjan tärkeimmäksi muistutukseksi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä ihminen tekee sitten, kun kaikkein pahin mitä voi tapahtua oli jo tapahtunut – miten sitten voi elää?

Helmet-lukuhaaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

25 joulukuuta 2022

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta


 
J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
(Harry Potter #5)
Tammi, 2004
1050 sivua
Suomentanut: Jaana Kapari
(Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2003)
Luettu: 16.9.2022
Mistä: oma ostos


Minuun on iskenyt syksyn aikana vanhan tutun lukujumin sijasta postausjumi. Luettujen pinoon on kertynyt tapojeni vastaisesti useampia kirjoja, joten luvassa saattaa olla minipostauksia tilanteen korjaamiseksi. Feeniksin killan luin jo syyskuussa, mutta sain ajatukseni jäsenneltyä tekstiksi vasta jouluksi.

Ankeuttajat saapuvat Pikku Whingingiin keskelle jästien asutusaluetta ja yhteenoton seurauksena Harry on saada potkut Tylypahkasta jo ennen lukuvuoden alkua. Joukko velhoja ja noitia saapuu hakemaan Harryä Lontooseen Kalmanhanaukio 12:een, jossa sijaitsee Feeniksin killan eli Voldemortin vastustajista koostuvan salaseuran päämaja. Puheet Voldemortin paluusta repivät railoa velhomaailmaan, osa uskoo hänen palanneen ja haluaa valmistautua tulevaan kun taas moni pitää paluuta hölynpölynä ja valheena. Kun Taikaministeriöstä Tylypahkaan pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi saapuvan Dolores Pimennon teoriapainotteiset opetusmetodit eivät tyydytä kaikkia oppilaita päättää osa heistä ryhtyä opiskelemaan suojautumista keskenään, salassa. Koulussa on valtavasti tekemistä, V.I.P.-tutkinnot ovat tulossa ja niiden lisäksi Harrylle on määrätty yksityistunteina okklumeusta, mielen taikasuojausta ulkoisilta tunkeilijoilta. Harryn arpea särkee yhä ja hän näkee jälleen outoja, väkivaltaisia unia ja kaiken lisäksi Dumbledore välttelee häntä. Mitä pidemmälle Harryn viides opiskeluvuosi etenee sitä hullummaksi meno Tylypahkassa menee Taikaministeriön ulottaessa lonkeroitaan yhä syvemmälle koulun sisälle. Sekasorron keskellä on vaikeaa tietää mistä suunnasta vihollinen on tulossa.

Harrystä paljastuu aiempaa synkempi puoli, jonka kaikista ilmentymismuodoista en hirveästi pidä, kuten esimerkiksi siitä kuinka Harry yltyy kiusaamaan serkkuaan Dudleytä (mikä ei sinänsä ole mikään ihme kaiken sen jälkeen kuinka Dudley on kohdellut Harryä). Harry on jatkuvasti vihainen ja hän kiihtyy hetkessä lähes raivon partaalle, tämä säikäyttää häntä itseäänkin. Muutenkin Harryn mielenmaisema on kaiken yksinäisyyden, epätietoisuuden sekä uhkaavien ja todentuntuisten unien myötä melkoisen ahdistunut ja musta. Lohtua ja valoa Harryn elämään tuovat kummisetä Sirius Musta, ensi-ihastus ja tietysti ystävät. Lisäksi tarinassa käsitellään itseluottamusta, oikeudenmukaisuutta, ammatinvalintakysymyksiä sekä sitä kuinka eri tavalla henkilöt ja asiat voidaan nähdä henkilön itsensä tai muiden näkökulmasta. Kaikki ei ole aina sitä miltä ensi näkemältä tai -tuntemalta vaikuttaa.

Harry Potter ja Feeniksin kilta kesti loistavasti toisenkin lukukerran. Tällä kertaa hyvän tarinan lisäksi kiinnitin huomiota taitavaan henkilökuvailuun, henkilöiden luonteenpiirteet tuodaan esiin taitavasti ja kuin ohimennen yhdessä lauseessa, sekä muutamiin suomennokseen liittyviin yksityiskohtiin. Mistä mahtaa johtua, että osa henkilöiden nimistä on suomennettu ja osa ei? Esimerkiksi Sirius Musta (Black), Dolores Pimento (Umbridge), Alastor Vauhkomieli (Moody) ja Kingsley Kahlesalpa (Shacklebolt) ovat saaneet nimistään suomennoksen kun taas mm. Neville Longbottom, Lavender Brown ja Elfias Doze esiintyvät englanninkielisillä nimillään. Tosin Alastor "Villisilmä" Vauhkomieli oli muuttunut parissa kohtaa ehkä vahingossa Vauhkosilmäksi. Minua huvitti myös kohtaus, jossa rouva Weasley ohjeistaa lapsia myrkyttämään hutsuja, jonkinlaisia tuholaisotuksia. Erikoinen sanavalinta ainakin näin aikuislukijan mielestä, mutta ilmeisesti tässä tapauksessa suomennos on uskollinen englanninkieliselle termille (Googlen mukaan doxy). Jos innostusta riittää vielä kolmanteen Harry Potter-lukukierrokseen voisi seuraava kierros olla mielenkiintoista lukea englanniksi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Te olette ehkä huomanneetkin, että me ollaan oltu pääsiäisloma aika hiljaa sekasortorintamalla?"


Pohjoinen lukuhaaste 2022: 3. Kirja, joka sisältää kirjeitä
Helmet-lukuhaaste 2022: 13. Lasten- tai nuorten kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla



Oikein hyvää joulua!


11 lokakuuta 2022

Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa - runoja



Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa - runoja
Kirjapaja, 2018
93 sivua
Luettu: 8.9.2022
Mistä: kirjastosta


Runojen lukeminen on jäänyt viime aikoina (vuosina!) hävettävän vähälle, mutta kiitos lukupiirin ja miksei samalla myös lukuhaasteiden (Pohjoinen lukuhaaste 2022, Helmet-lukuhaaste 2022) nyt tuli pitkästä aikaa luettua runoja.

Jukka Itkosen Viisi vuodenaikaa on runokokoelma, jossa nimensä mukaisesti eletään koko vuodenkierto ja siinä samalla käydään läpi ihmisen ilot ja surut, koko ihmiselämä, mutta myös mm. osallistutaan eläinten juhliin ja pohditaan olevaisuuden kysymyksiä. Lukija voi myös pohtia mikä onkaan se viides vuodenaika?

Minulla ei kirjaan tarttuessani ollut oikeastaan minkäänlaista muisti- tai mielikuvaa Itkosen runoista, siksi hämmästyin kun runot tai ainakin Itkosen kieli tuntui kovin tutulta. Onkohan Itkosen lastenrunoja luettu joskus päivähoidossa tai koulussa, vai olenkohan itse lukenut näitä jossain vaiheessa omien lasteni kanssa, en osaa sanoa, mutta tätä kokoelmaa lukiessa tuntui lähes kotoisalta.

Osan kokoelman runoista tuntee syvästi ja ne hiipivät sydämeen kuten VOISIN OLLA, jossa on yhtä aikaa lapsuuden huolettomuutta, aikuisuuteen kurkottavan kasvukipuja, riittämisen ja riittämättömyyden ristiriitaa, toivoa ja lämpöä. Osan runoista vain lukaisee ilman kummempia tunnereaktiota. Jotkut runoista ovat hyvin henkilökohtaisia, osa hyvin syvällisiä ja jopa uskonnollisia elämän tutkiskeluja kuten PSALMI. Useammassakin runossa pilkahtelee osia lauluista, ehkä nämä ovat kumarrus Itkosen musiikkiuran puoleen. Ilahduin kovasti löytäessäni PÄIVÄ ON KOHTA JO PITEMPI -runosta lohikäärmeen luolassa vietettävistä eläinten talvipäivänseisaustanssiaisista suosikkibändini HIMin. Yllättävää! Monessa runossa onkin leikkisyyttä, niin myös kokoelman riemastuttavassa viimeisessä runossa KUMMA, jossa seikkailee piste. 

Tuolla se menee                             .

Antaa sen elää.

Teoksen runot ovat siis keskenään erilaisia ja siksi kokoelma ei tunnu välttämättä kovin kokonaiselta, mutta monipuolinen, leikkisä ja tunteikas se on. Jos runot herättävät lukijassa näin monenlaisia tunteita se on minusta hyvän runoteoksen merkki.


Sitaattikunniamaininnan saa ote pitkästä VOISIN OLLA -runosta, jonka voisi kirjoittaa jokaiselle nuorelle matkaevääksi maailmalle, niin hieno se on. Tässä siis pieni ote siitä. 

(---)
Voisin olla tarun synkkä haamu,
joka keskiyöllä ilmestyy.
Voisin olla ilta taikka aamu,
voisin olla seuraus tai syy.
(---)
Voisin olla pelkkä hiekanmuru,
voisin olla tähti taikka kuu.
Voisin olla ilo taikka suru,
koska kaikki niihin palautuu.
(---)

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 14. Runokirja, jossa on jotain talvesta
Helmet-lukuhaaste 2022: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana