21 syyskuuta 2022

Stephen King: Myöhemmin



Stephen King: Myöhemmin
Tammi, 2022
283 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Later, 2021)
Luettu 10.8.2022
Mistä: oma ostos


Olen tehnyt usein Kingin uudesta kirjasta ennakkotilauksen ja ehtinyt odottaa kirjan ilmestymistä kieli pitkällä jo kauan ennen julkaisua, mutta Myöhemmin-romaanin huomasin vasta kun se oli ehtinyt jo kauppoihin. En käsitä missä uutispimennossa olen ollut! Toki korjasin tilanteen ja kävin ostamassa kirjan itselleni välittömästi. Luin kirjan jo elokuussa, mutta mikäpä olisi oivallisempi postauspäivä kirjalle kuin Stephen Kingin 75. syntymäpäivä. Paljon onnea suosikkikirjailijalleni!

Jamie Conklinilla on kyky, josta ei hänen kirjallisuusagenttina työskentelevän yksinhuoltajaäitinsä mukaan saa puhua muille. Jamie näkee kuolleita, hän voi jopa jutella heidän kanssaan hetken aikaa ennen kuin nämä jatkavat matkaansa. Vainajat eivät kuitenkaan aina ole herttaisia naapurin mummoja vaan heidän joukossaan on myös ihmisiä, jotka ovat olleet pahoja niin eläessään kuin vielä kuoltuaankin. Auttaakseen äitiään sekä äidin poliisiystävää Jamien on kohdattava eräitä kuolleita, halusi tai ei.

Tarinan alkuasetelmasta tulee väistämättä mieleen M. Night Shyamalanin Kuudes aisti -elokuva ja kohtaus, jossa Haley Joel Osmentin näyttelemä pikkupoika Cole Sear kuiskaa Bruce Willisin näyttelemälle psykiatri Malcolm Crowelle "I see dead people". Mielikuvaa ei vähennä se, että kyvystään kertova minäkertoja Jamie viittaa samaiseen elokuvaan: Mutta tässä ei ole kyse samasta kuin siinä Bruce Willisin leffassa. Minusta tässä tosin on vähän samasta kyse, molemmat kun nyt kuitenkin sattuvat näkemään kuolleita. Ihan alussa Jamie ei ymmärrä näkevänsä kuolleita, mutta harjaantuu hiljalleen kyvylleen, tunnistaa kuolleet elävien joukosta ja oppii heistä asioita, kuten että kuolleet eivät voi valehdella ja heiltä voi tästä syystä saada tärkeitä, tähän asti salassa pysyneitä tietoja. Tämä onkin tarinan idea, voisiko kuolleista hyötyä jotenkin?

Kirjan minäkertoja Jamie on 22-vuotias kertoessaan lukijalle lapsuudestaan noin 6-vuotiaasta teini-ikäiseksi. Pidän lapsi-Jamiestä, tai siis siitä millainen kuva lapsi-Jamiestä tulee aikuisen Jamien muistojen ja muistelun kautta, mutta en juurikaan aikuistuvasta ja aikuisesta Jamiestä. Ehkä se on vanhemman Jamien puhetapa, jossa on samaan aikaan jotain lapsekasta ja luotaan työntävää enkä myöskään ihastunut myöhemmin-viittauksista. Minun ja aikuisen Jamien kemiat eivät vain kohdanneet.

Tsekkaa mitä itse tuumit.

Tarina tempaa mukaansa niin kuin Kingin kirjat yleensä, siinä on jännitystä ja kauhua, yliluonnollisuutta kammottavien vainajien ja pahuuden muodossa, surullisia ihmiskohtaloita ja kasvutarina. Lopun paljastus selittää osittain Jamien käytöstä tai piirteitä, mutta paljastus latisti lukuelämystä, se tuntui hieman päälle liimatulta, ehkä odotin Kingiltä ennemmin jotain yliluonnollista ratkaisua. Mutinoista huolimatta Myöhemmin on hyvä kummitusjuttu, mutta ei missään nimessä nouse suosikki-Kingieni joukkoon.


Sitaattikunniamaininnan saa (vähän pidempi pätkä):

Ajattelin usein, että jos avaisin komeron ottaakseni paidan, hän olisi komerossa, minun ikioma mörköni. Tai sängyn alla, ja mitä jos hän nukkuessani tarttuisi minua ranteesta tai nilkasta? En uskonut, että hän pystyisi tarttumaan, mutta en ollut varma siitäkään, etenkään jos hän koko ajan vahvistui.
     Mitä jos heräisin ja näkisin hänet vierelläni sängyssä?

Helmet-lukuhaaste 2022: 49: Kirja on julkaistu vuonna 2022 (suomennos)

11 syyskuuta 2022

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja



Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
Gummerus, 2021
360 sivua
Suomentanut: Paula Takio
(The Little Shop of Happy Ever After, 2020)
Luettu: 1.8.2022
Mistä: oma ostos


Kun Birminghamin pikkukirjasto lakkautetaan saa 29-vuotias kirjastonhoitaja Nina Redmond potkut. Sen sijaan, että jäisi murehtimaan onnetonta työtilannettaan Nina ryhtyy – ystäviensä ja jopa itsensä yllätykseksi – toteuttamaan unelmaansa. Hän ostaa eri paikoista haalimilleen kirjoilleen pakettiauton, muokkaa siitä liikkuvan kirjakaupan ja muuttaa hektisestä Birminghamista pikkuiseen Kirrinfieldiin, Skotlannin ylämaille. Ninan koko elämä muuttuu täysin, mutta vielä pitäisi saada ylämaalaiset kiinnostumaan kirjoista ja lukemaan, jotta muutoksessa olisi jotain järkeä.

Ostin Colganin kirjan alun perin joululukemiseksi, mutta lopulta kirja valikoitui vasta kesäloman reissulukemistoon ja ihan hyvä niin. Olimme reissussa autolla, joten Uusia lukuja ja onnellisia loppuja Ninan pyörillä kulkevine kirjakauppoineen oli oivallista lukemista, sopi vähän kuin teemaan. Tarina on mukavan kevyt, joten ei haitannut, vaikka ehdin lukea vain lyhyitä pätkiä kaiken lomaohjelman lomassa, lähinnä ennen nukkumaan menoa.

Kirjassa ehkä parasta on upeat maisemat (aion ehdottomasti lähteä joskus vaeltamaan Skotlannin nummille!) ja pikkupaikkakunnan elämänmeno. Ja onhan jo liikkuva kirjakauppa itsessään ihana idea, vaikkakin ehkä enemmän sellainen lottovoittajan unelma, omaa elantoa en ehkä sellaisen varaan uskaltaisi laittaa. Lopulta pelkät puitteet eivät kuitenkaan riittäneet lumoamaan minua vaan jäin kaipaamaan vielä sitä kuuluisaa jotain. Tarina etenee sujuvasti, mutta on valitettavasti hieman ennalta-arvattava. Onneksi kuitenkin luin kirjan onnellisen ja rentoutuneen lomalaisen reissulasien läpi, joten kirjasta jäi lopulta mukava ja leppoisa olo. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuntui kuin sää olisi syntynyt silmien edessä: taivas oli kuin valtava vaihtuva näytelmä, jossa liike virtasi ja kieppui.

Helmet-lukuhaaste 2022: 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

29 heinäkuuta 2022

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan



Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan
Tammi, 2020
427 sivua
Luettu: 6.7.2022
Mistä: kirjastosta


Huomasin kirjastossa Terhi Tarkiaisen hieman erikoisen nimisen Kitty, eli kuinka mies tuhotaan -romaanin ja se tuntui juuri sopivalta kesäkirjalta, etenkin kun Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua jäi mieleen mukavan viihdyttävänä kirjana.

Kitty Blackstone on kuin vaivihkaa imenyt oppia apoteekkari-isältään tämän valmistaessa pillereitä, pulvereita, uutteita ja emeettejä. Kitty haaveilee Blackstonen apoteekin siirtymisestä isän jälkeen hänen itsensä hoitoon, mutta sitten isä järjestää Kittyn naimisiin vanhemman, kihdin vaivaaman kauppiaan Joshua Goodwinin kanssa ja haaveelta putoaa pohja. Tulevaisuudessa siintää apoteekin pidon, lääkkeiden sekoittamisen ja asiakkaiden palvelelmisen sijasta elämä kauppiaan rouvana, kodin ja palvelusväen pyörittäminen, koruompeleiden teko, seurustelu ja miehen odottaminen töistä kotiin. Pian koittaa hääpäivä ja häävastaanotto, jossa Kitty kohtaa vieraiden joukossa miehen, jolla on neljä naarmua kasvoissaan. Samassa Kitty palaa mielessään yöhön äitinsä kuoleman jälkeen, hetkeen jolloin hänen kyntensä raapivat miehen kasvoja. Nyt Kittyllä on uusi tehtävä, kostaa tuolle palavapäiselle herra Heathille kunhan vain löytää siihen sopivan lääkkeen.

Kitty ei mahdu perinteisen 1740-luvun lontoolaisnaisen muottiin, jonka mukaan naisen paikka on kotona miehensä vierellä eikä miehisessä apoteekkarin ammatissa arvostetun apoteekin pitäjänä. Kitty on valmis ottamaan onnen ja oikeuden omiin käsiinsä, keinoja kaihtamatta ja aviomiehen tai muiden mielipiteistä suuremmin välittämättä. Kitty onkin omapäisyydessään, itsenäisyydessään, rohkeudessaan ja jopa tietynlaisessa röyhkeydessään loistava päähenkilö!

     "Herran tähden, Kitty", Charlotte suhahti ja yritti taluttaa minut vielä kauemmas sisaristaan, mutta huoneella oli rajoituksensa, joten jäimme seisomaan salongin nurkkaan kuin olisimme ihastelleet seinäpaneelin lakattua pintaa. "Haluatko tosiaan, että koko kaupunki tietää sinun tahdittomuudestasi?"
     "Mutta kun en ole ollut tahditon", puolustauduin samalla kun hipelöin hyvin tavanomaista puupaneelia, "olen pysynyt täydellisesti tahdissa!"     

En tiedä kuinka paljon Tarkiainen on perehtynyt 1700-luvun Lontooseen, mutta lukijana ostin täysin hänen tarinansa eli puitteet tuntuvat  uskottavilta. Naisen asema, seurapiirit, avioliittojärjestelyt, valta ja muut poliittiset kuviot, matkustaminen, kaupunkiolot hajuineen ja äänineen, sairauksien ja vaivojen hoito sekä punaisena lankana kosto. Tarkiainen on kirjoittanut toimivan ja viihdyttävän tarinan. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Minun piti olla vastaisuudessa tarkempi, suunnitella kostoni huolellisemmin, jotta en surmaisi miestä vahingossa ja ilman selitystä.

Helmet-lukuhaaste 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet

15 heinäkuuta 2022

Aino Huilaja: Pakumatkalla



Aino Huilaja: Pakumatkalla
Kuvat: Jerry Ylkänen
Otava, 2021
191 sivua + 20 sivua kuvia
Luettu: 25.6.2022
Mistä: kirjastosta


Muutama vuosi sitten uutisoitiin toimittaja Aino Huilajan irtisanoutumisesta MTV:n uutisankkurin työstä ja lähdöstä reissuun pakettiautolla. Ajattelin, että siinäpä rohkea nainen ja teko. Moni haaveilee oravanpyörästä irtautumisesta, mutta harva uskaltaa sitä toteuttaa. Pakumatkalla on tästä matkasta ja matkalla syntynyt kirja, jossa kerrotaan tästä irtiotosta, sen taustoista ja seurauksista Huilajan sanoin ja hänen puolisonsa Jerry Ylkäsen reissukuvin.

Huilaja kuvailee kirjassaan kuinka hän elää ammatillista unelmaelämäänsä, hän on saanut matkustaa, tehdä juttuja erilaisista aiheista, haastatella kiinnostavia henkilöitä ja humaltua suorien lähetysten tuomasta tunteesta. Silti jotain on pielessä ja Huilaja voi henkisesti huonosti. Terapeutille kuin puolihuolimattomasti heitetty haave muuttaa pakettiautoon ja ajaa minne haluaa alkaa konkretisoitua. Huilaja ja hänen puolisonsa hankkivat oranssin pakettiauton, "Ranssin", jota alkavat muokata kodikseen, Huilaja irtisanoutuu MTV:ltä, he myyvät ja varastoivat tavaroitaan, antavat asuntonsa vuokralle ja viimein 18. lokakuuta 2019 he lähtevät matkaan yhdessä koiransa Arskan kanssa, ilman tarkkoja suunnitelmia ja aikatauluja.

Minua ärsyttää pienten alkukirjainten käyttö kirjailijan ja kirjan nimessä (sekä lukujen otsikoissa), mutta se onkin kirjan ainoa huono puoli sillä kirjan sisältö on todella kiinnostava, hyvin kirjoitettu ja matkakuumetta nostattava. Kirjassa ei ole kuvattu kovin tarkasti matkareittejä, -aikatauluja tai -varusteita vaan Huilajan kerronta on ennemmin suurpiirteistä ja rentoa, edes kaikkia paikkoja ei nimetä maata tarkemmin. Toisaalta yksityiskohdat kiinnostaisivat, mutta niillä ei loppujen lopuksi ole tässä kirjassa niin väliä. Vaikka ote on kevyehkö kuvaa Huilaja myös vakavia asioita ja tunteita. 
     
Minä pidän enemmän Euroopasta, joka on aidosti vapaa ja avoin. Sellaisesta Euroopasta, jossa valtameret eivät värjäydy verenpunaisiksi vaan lyövät kirkasvetisinä vasten Normandian rannikkoa. Euroopasta, jossa Atlantin äärellä itketään ilosta, ei surusta. Sellaisessa Euroopassa on oranssin pakettiautonkin hyvä kulkea.
     Nostan olutlasin huulilleni ja maistan kevyen suullisen hedelmäiseltä tuoksuvaa blonde alea. Ei tämä maailman parasta olutta ole, mutta sen maku jää mieleeni varmasti. Siinä on sopiva ripaus vapautta.

Huilaja kirjoittaa niin mukaansatempaavasti, että olisin mielelläni lukenut heidän matkastaan pidemmästi. Kuten matkan alun ajankohdasta voi päätellä vaikuttaa maailmalla levinnyt koronavirus myös Huilajan ja Ylkäsen matkaan, reittiä ja aikataulua täytyy muuttaa lennosta ja lopulta he päättävät palata Suomeen ennakoitua aiemmin, joten väistämättä heillä jäi paljon kokematta, näkemättä ja siten myös kansien väliin kirjaamatta. Pienehkö sivumäärä (191 sivua sekä 20 sivua kuvia) pitää kuitenkin sisällään paljon, upeita maisemia, erilaisia vastoinkäymisiä ja jopa kauhun hetkiä.

Kirjan lopun perusteella Huilaja ja Ylkänen eivät matkan jälkeen palaa vanhaan tuttuun arkeen. Lukisin mielelläni tämän jatko-osan, mitä heille kuuluu nyt, millaiseksi heidän uusi arkensa muodostui?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Pidän paikoista, joista näkee kauas.


Pohjoinen lukuhaaste 2022: 5. Kirja sijoittuu suljettuun yhteisöön (korona sulkee Eurooppaa, ulkonaliikkumiskieltoja julistetaan ja pariskunta mm. majoittuu Ranskassa suljetulla maatilaleirintäalueella)
Helmet-lukuhaaste 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana (pakettiautoelämä Euroopassa on varmasti erikoinen ja mahtava kokemus!)

30 kesäkuuta 2022

J. R. Ward: Halu



J. R. Ward: Halu
(Langenneet enkelit #1)
Basam Books, 2012
541 sivua
Suomentanut: Tanja Kielinen
(Covet, 2009)
Luettu: 19.6.2022
Mistä: kirjastosta


Jim Heron elää vaatimatonta matalan profiilin elämää Caldwellissa ja työskentelee rakennusmiehenä. Työtapaturman seurauksena Jim kuolee, mutta hänen tarinansa ei kuitenkaan ole lopussa. Jimistä tulee langennut enkeli, jonka on palattava maan pinnalle suorittamaan tehtävää, pelastamaan seitsemän ihmistä seitsemältä kuolemansynniltä. Tehtävää suorittaessaan Jim tutustuu rikkaaseen työnantajaansa Vin diPietroon, joka ei olekaan niin paskiainen kuin Jim luuli, di Pietron upeaan naisystävään Devina Avaleen, johon Jim on törmännyt hetkeä aiemmin 40-vuotispäivänään sekä Iron Mask -yökerhossa työskentelevään yksinhuoltajaan Marie-Terese Boudreauhun, joka on Jimin tavoin paennut menneisyyttään. Mutta kenen sielu Jimin on pelastettava ja miltä synniltä? Tehtävä tuntuu vaikealta varsinkin kun langenneen enkelin ominaisuudet ja pelisäännöt eivät ole Jimille tuttuja.

Halu aloittaa J. R. Wardin uuden Langenneet enkelit -sarjan, joka on jonkinlainen spin off -sarja Wardin aiemmalle Mustan tikarin veljeskunta -vampyyrisarjalle (tuttavallisemmin lyhennettynä Mtvk). Olen lukenut Mtvk:n suomennetut osat ja kaipasin samantyylistä vauhdikasta ja yliluonnollista romantiikalla höystettyä viihdettä, joten päätin tutustua myös tähän Wardin uuteen sarjaan. Aloitusosan tapahtumat sijoittuvat samaan Caldwellin kaupunkiin kuin Mtvk ja tässäkin käydään Iron Mask -yökerhossa, jota pyörittää vanha tuttu Trez Latimer eli yhtäläisyyksiä löytyy heti alkuun. Halu osoittautui sellaiseksi kuin odotin, painopiste on nyt toisissa yliluonnollisissa olioissa, mutta tyyli on hyvin samanlainen kuin Mtvk:ssa. Jim Heron, hänen taivaalliset kollegansa ja myös maanpäälliset tuttavuutensa vaikuttavat kiinnostavilta tyypeiltä. 


     Seurasi painostava, synkkä ja merkityksellinen hiljaisuus.
     Ja jonka Jim rikkoi huitomalla käsiään ja hoilottamalla »Booga-wooga!»


Halua lukiessa törmäsin spin off -sarjojen kompastuskiveen eli mihin vetää raja alkuperäisen ja uuden sarjan välille, kuinka paljon hyödyntää alkuperäisen sarjan henkilöitä, paikkoja ja juonenkäänteitä? Esimerkiksi Jim Heron ja kumppanit vierailevat Mustan tikarin veljeskunnan vakipaikassa Iron Maskissa, joten olisi voinut olettaa, että veljeskunnan jäseniä olisi näkynyt myös tässä kirjassa. Itse asiassa veljeskunnan jäsenten olisi ollut lähes pakko puuttua eräisiin klubin tapahtumiin, mutta heitä ei näkynyt. Halusta (samoin kuin aika monesta muusta spin off -sarjasta, anteeksi yleistys) jää kieltämättä vähän sellainen olo, että Ward on kirjoittanut alkuperäisen sarjan ideat loppuun, mutta ei ole ollut ihan vielä valmis päästämään luomistaan hahmoistaan kokonaan irti, jos vaikka sattuukin, että heille on vielä käyttöä uudessa sarjassa. Sen verran koukuttava sarjan avaus Halu kuitenkin on, että aion lukea ainakin seuraavan osan. Toivottavasti se osoittaa, että Wardilla on vielä uusia ässiä hihassaan eikä Langenneet enkelit osoittaudu pelkästään Mtvk:n jälkilämmittelyksi.


Sitaattikunniamaininna saa (lause, joka lataa melkoiset suorituspaineet uuteen työhön):

»Jim Heron, sinä tulet pelastamaan maailman.»


Helmet-lukuhaaste 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä 

17 kesäkuuta 2022

Kalle Päätalo: Iijoelta etelään



Kalle Päätalo: Iijoelta etelään
(Iijoki #23)
Gummerus, 1993
693 sivua
Luettu: 24.5.2022
Mistä: lahja


Kalle jatkaa työskentelyä Taivalkosken kunnan rakennusmestarina, mutta nyt hänellä on uudelleenjärjestelyjen ansiosta apunaan vaimonsa Laina, joka työskentelee rakennustoimistossa puolipäiväisenä vapauttaen Kallen kiertämään ja valvomaan erinäisiä kunnan rakennusurakoita sekä kuntalaisten rakennusprojekteja. Lopulta Lainan apukaan ei riitä helpottamaan työpaineita, töitä on yhä niin paljon, että Kallella ei edelleenkään löydy aikaa kaunokirjallisille kirjoittamisyrityksille saati kotiväen auttamiselle. Sentään Kallioniemen päärakennus saadaan maalattua talkoilla. Kun lisäksi Kallen ja Lainan asumiskuviot kokevat jälleen kovan kolauksen on pariskunta jälleen lähtöpäätöksen äärellä.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoden 1952 keväästä saman vuoden syksyyn. Ajanjaksoon mahtuu monta merkittävää asiaa niin paikallisesti Taivalkosken näkökulmasta kuin myös laajemmin koko Suomea koskien ja myös maan rajojen ulkopuolelle ulottuen. Kalle saa moottoripyöräajokortin (kaikki ne ajot armeijasta alkaen ilman ajokorttia, oi aikoja, oi tapoja!), mutta enemmän huomiota saa hänen kaimansa työllä ja tuskalla hankkima ajokortti, setä-Kalle eli Kummun Patruuna herättää kauhua koko pitäjässä holtittomalla ajollaan uudenkarhean haun, Humber Hawk -henkilöautonsa ratissa. Inkeen koulun rakennusurakkaa päästään viimein jatkamaan valtion tuella, mutta Kallelle henkilökohtaisesti tärkeän Pesiönvaaran kunnalliskodin uudistaminen näyttää jäävän toteutumatta. Helsingissä järjestetään kesäolympialaiset, jotka puhututtavat myös Koillismaalla, puolesta ja vastaan. Sotakorvaukset puolestaan koskettavat koko maata, Suomi saa maksettua niiden viimeisen erän. Kaukana käytävä Korean sota heijastuu myös Taivalkoskelle, puusta on jopa puute ja hinnat nousevat korkeiksi.

Päätalo kuvaa näitä pieniä ja suuria tapahtumia kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti eikä tekstiin jääneet muutamat toistot ja kirjoitusvirheet juurikaan vähennä lukunautintoa. Tarinasta on moneksi, on ripaus jännitystä kun Kalle ja Laina sekä Kallen sisar Eeti ja hänen miehensä Veikko lähtevät juhannuksen viettoon Julma-Ölkylle. On tunnelmaa keventävää tilannehuumoria kuten Kummun Kallen autoilut tai Kallen ja Romppas-Veikon sorsan (!) tuulastus. On perhedraamaa kun Kalle samoin kuin Laina kärsivät edelleen mustasukkaisuudesta, Kalle jopa suunnittelee käräyttävänsä Lainan ja Moilas-Veikon rysän päältä, mutta lähes samaan hengenvetoon tämä kaksinaismoralisti yrittää tavoitella Oulun Senjaa ja Tyyneä. Ja on surua, Pesiönvaaralla asuvan Annin Amerikkaan haikailut saavat karun päätöksen. Voi Annia... 

En vielä tässäkään vaiheessa, sarjan loppumetreillä tunne minkäänlaista kyllästymistä, päin vastoin, alkaa hieman hirvittää, että tämä pitkä matka Kallen seurassa on ihan kohta ohi!


Sitaattikunniamaininnan saa:

 Lipsahti, perkele! Lipsahtaahan niitä vaikka mitä sanoja, kun ei ole suussa porstuata.

(Hieman samantapainen porstua-sitaatti oli myös 14. osassa Nuorikkoa näyttämässä, mutta haitanneeko tuo!)


Sekä:

Jos et ite pijä puoliasi, niin kuka pittää!


Pohjoinen lukuhaaste 2022: 22. Kirja keskiyön auringon juhlasta
Helmet-lukuhaaste 2022: 25. Kirjan nimessä on ilmansuunta

20 toukokuuta 2022

Jenny Offill: Ilmastoja



Jenny Offill: Ilmastoja
Gummerus, 2020
205 sivua
Suomentanut: Marja Luoma
(Weather, 2020)
Luettu: 3.5.2022
Mistä: kirjastosta


Yliopiston kirjastossa kirjastonhoitajana työskentelevä Lizzie on kaikkien kuuntelija, muista murehtija ja pian myös entisen opettajansa Sylvian avustaja, tehtävänään vastata Sylvian ilmastonmuutosta käsittelevän podcastin kuuntelijoiden lähettämiin sähköposteihin. Lizzie on niin huolissaan kaikista muista kuten veljensä Henryn huume-, mielenterveys- ja parisuhdeongelmista, kyytipalvelun Mr. Jimmyn työtilanteesta, kirjaston edessä päivystävästä rouvasta, kirjaston asiakkaista nyt puhumattakaan, että hänen oma hyvinvointinsa kuten myös yhteinen aika aviomies Benin ja poika Elin kanssa tuntuu hetkittäin jäävän toissijaiseksi. 

Kirjassa kuvataan Lizzien arjen tapahtumia ja niiden lomaan on ripoteltu Sylvian podcastiin liittyviä sähköposteja, joiden aiheet liikkuvat välillä kaukana ilmastoaiheesta, survivalistisia pohdintoja siitä missä maailman kolkassa olisi turvallisinta elää sitten kun (luonnon)katastrofi iskee toden teolla päälle sekä lainauksia mitä erilaisemmista lähteistä. Nimen ja takakannen perusteella odotin ilmastonmuutoksella olevan suurempi tai ainakin suorempi osuus kirjassa, mutta se on lopulta ennemmin kuin Lizzien elämän taustakohinaa. Mutta kai se on niin, että ensin on laitettava ruoka, pestävä pyykit, hoidettava koulu ja työt, maksettava laskut ja yleensäkin selvittävä arjesta, jotta voi keskittyä isompiin, koko universumia koskeviin ongelmiin. Joka tapauksessa odotin kirjalta erilaista painotusta.

Ilmastoja on rakenteeltaan katkonainen, sirpaleinen ja päiväkirjamainen. Kirjassa on painavia teemoja, mutta niitä käsitellään melko pintapuolisesti ja kevyesti kaiken muun Lizzien kriiseilyn lomassa. Asiasta toiseen poukkoilun ja lyhyiden kappaleiden vuoksi koin lukiessa lähinnä levottomuutta, ihan kuin olisin istunut muurahaispesässä, olisin halunnut uppoutua asioihin enkä hypätä koko ajan uuteen hetkeen ja aiheeseen. Nyt kaikki tuntui jäävän levälleen, niin Lizzien ja Benin parisuhde kuin Elin koulunkäynti ja kaverisuhteet, entä mitä Henrylle tapahtui? Jos kirjasta ei jäänyt muuta käteen niin ainakin ruuhkavuosien kiireinen tunnelma välittyi hyvin. Oli kirjassa myös muutama (kuivan) humoristinen hetkensä, mutta muuten kirja osoittautui nopeasti haukattavaksi (ja unohdettavaksi) välipalaksi, joka ei herättänyt hirveästi tunteita. Ehkä kirja olisi pitänyt malttaa lukea hitaammin, pohtivammin, mutta minulla ei riittänyt siihen malttia tai halua.

Minulla oli Ilmastoja-kirjan rinnalla samanaikaisesti luvussa Karl Ove Knausgårdin Aamutähti. Molemmissa kirjoissa mainitaan ilmeisesti kreikkalaisessa mytologiassa esiintyvä manalassa virtaava Lethe-joki, jonka vesi juotuna pyyhkii juojan muistot pois. Tällaisia kahden tarinan välille muodostuvia ohuita lankoja tai kirjapolkuja on hauska löytää, ihan kuin lukupinooni valikoituneet kirjat keskustelisivat keskenään.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Minulla on tuhlaajasydän.

Helmet-lukuhaaste 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

03 toukokuuta 2022

Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita


 
Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle -
Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita
Minerva, 2012
375 sivua
Luettu: 20.4.2022
Mistä: kirjastosta


Matti Rämön neljännen pitkän polkupyöräreissun määränpäänä ei tällä kertaa ole etelä ja kaukomaat vaan hän hyppää polkupyöränsä selkään suoraan kotipihaltaan Helsingistä ja suuntaa mutkien ja pysähdysten kautta pohjoiseen Jäämerelle. Rämön reitti kulkee Leppävirran hippileiriltä Kolin kallioille, kohti pohjoista Ivaloon asti, itärajan yli Venäjälle Murmanskiin ja Petsamoon, Norjaan Varangin niemimaan maisemiin haistelemaan Jäämeren tuulia, Kilpisjärvelle Saanan juurelle, Ruotsiin Jällivaaraan malmikaivosaluetta ihmettelemään, sieltä Uumajaan, lautalla Suomeen ja sukulaisten luona vierailujen jälkeen kotiin. Tuttuun tapaan kirjassa on mukana muutamia valokuvia ja kerrontaa värittää Cira Almentin humoristiset piirrokset.

Rämön kirja toimii oivallisena muistutuksena siitä, että lähempääkin löytää kauniita maisemia, erikoisia nähtävyyksiä, luonnon monimuotoisuutta ja jopa eksotiikkaa. Monille tuttujen paikkojen kuten Kolin vaarojen lisäksi Rämö esittelee oudompia paikkoja ja tapahtumia, esimerkiksi Leppävirralla Paukarlahden kartanon alueella pidetyn Euroopan suurimman hippihenkisten kokoontumisen,  Rainbow Gathering -leirin. Rämön oleskelu leirillä on kiinnostavaa luettavaa. Niin on myös Venäjän ja Ruotsin kaivoskaupungeissa vierailu. Rämön kuvausta lukiessa tuntuu uskomattomalta, että ihmiset suostuvat asumaan paikoissa, joissa ilma on sakeanaan kaivosten ja tehtaiden saasteita, tai että ihmisiä, taloja ja kokonaisia kyliä ollaan valmiita siirtämään kaivosten tieltä. Rämö kuvaa myös Saamenmaan, saamelaisten ja muiden vähemmistöjen historiaa sekä heidän kokemaansa epäasiallista kohtelua. Näiden raskaampien aiheiden vastapainoksi on rauhoittavaa lukea puhtaasta luonnosta ja evääksi poimittavista marjoista, telttailusta hiljaisuudessa tai korkeintaan luonnon tuottamien äänten ympäröimänä, teillä ja teiden varsilla poukkoilevista poroista, ystävällisistä ja Rämön matkaa tien varressa hihkuen kannustavista ihmisistä. 

Suomi on pitkä maa ja matkatessa sen päästä päähän sekä vielä yli rajojen Venäjän, Norjan ja Ruotsin puolelle tulee vastaan monenlaista säätä, vastusta ja ilmiötä. Valoisat yöt tarjoavat mahdollisuuden polkea yötä myöten, sääsket ja muut ötökät ovat kiusana leiriytyessä, yöpakkaset ja viiltävän kylmät merituulet jäädyttävät matkalaista, välimatkat ovat pitkiä ja ruoan ja juoman hankkiminen sekä yöpymiset on suunniteltava hyvin. Tällä reissulla Rämön vastuksena on pinna- ja rengasongelmien lisäksi toistuvat poljinrikot, lisäksi harmitusta aiheuttaa se, että hän ei uskalla tehdä nopeita muutoksia reittisuunnitelmiinsa ja tästä syystä näkemättä ja kokematta jää niin hippileirin päätösjuhla, Saanalle kiipeäminen kuin Hamningbergin komea kalliotie. Kuitenkin noin kuuteen viikkoon (18.7.-31.8.) ja 4530 kilometriin mahtuu paljon upeita kokemuksia ja monenlaisia tunteita.

Tässä kirjassa on sopivassa suhteessa pyöräilyä, maisemia sekä kuhunkin paikkaan liittyvää historiaa ja tietoa. Rämön reitille mahtuu monta itsellenikin tuttua paikkaa ja näitä oli mukava bongata kirjasta. Poikkeaminen Saariselällä Kauppakeskus Kuukkelissa tuntui pysäyttävältä sillä kauppakeskus tuhoutui tulipalossa vain muutama kuukausi sitten. Lopun hautausmaakäynti taas liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa, matkan jäykistämin jaloin kiipeily aidan yli ei varmasti ole mikään helppo tehtävä, mutta Rämöstä tuntuu, että käynti äidin haudalla on oikea tapa päättää tämä reissu. Vielä matkan viimeisillä kilometreillä jaksaa hymyilyttää.

Kirjaan liittyvä mielenkiintoinen pähkinä - tai rusina!: Arvaa kuinka paljon Rämöllä kuluu rusinoita kyseisellä matkalla?
Vastaus: 12 kiloa. Aika hurjaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Eilen en muutamia autoja lukuun ottamatta nähnyt ketään yli sadan kilometrin matkalla, ja nyt yöpaikkani kupeesta putkahtaa esiin metsässä samoava mummeli.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 1. Kirja, joka sijoittuu Saamenmaalle (osittain)
Helmet-lukuhaaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle (kannen poronsarvet, tai siis niiden joka suuntaan osoittelevat päät sekä Rämön ja poron ilmeet hymyilyttävät)

26 huhtikuuta 2022

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän



 Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Aula & Co, 2021
Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä
(Divorare il cielo, 2018)
586 sivua
Luettu: 6.4.2022
Mistä: kirjastosta


Italiassa Torinossa asuva Teresa viettää kesät isän kotiseudulla Apuliassa, Spezialen kylässä. Eräänä kesäyönä 14-vuotias Teresa näkee mumminsa huvilan ikkunasta kolme poikaa uima-altaalla ja tuo hetki tulee muuttamaan koko hänen elämänsä. Teresa tutustuu kolmikkoon, naapurissa Cesaren ja Florianan maatilalla asuviin Berniin, Nicolaan ja Tommasoon, joista Bern vetää heti ensi hetkistä lähtien Teresaa magneetin lailla puoleensa. Kesäpäivien ja kesien kuluessa Teresasta ja Bernistä tulee pari ja Teresa sulautuu kolmikon joukkoon. Hiljalleen tiiviin, yhdessä kasvaneen poikakolmikon välit muuttuvat. Mitä kaikkea ystävyys ja rakkaus voi kestää?

     Emme koskaan opi täysin tuntemaan toista ihmistä. Joskus olisi parempi olla tutustumatta alun alkaenkaan.

Jopa taivas on meidän seuraa Teresan ja Bernin polveilevaa rakkaustarinaa teini-iästä pitkälle aikuisuuteen yli kolmikymppiseksi, 1990-luvun puolivälistä johonkin 2010-luvulle saakka. Tarina on runsas, se kuvaa ystävyyden, rakkauden ja kasvun lisäksi myös uskontoa ja uskomista, oliivipuita ja niitä uhkaavaa tuhoa, luonnonsuojelua, omavaraistaloutta, luonnonmukaista viljelyä, seksuaalisuutta, lapsettomuutta, erilaisia yhteiskunnan epäkohtia ja ongelmia. Suuret teemat kuvataan kuitenkin ennemmin mikro- kuin makrotasolla, suurimmaksi osaksi Teresan ja hänen lähipiirinsä näkökulmasta, niin että lukijan on helppo käsitellä asioita eikä teemat tai niiden paljous tunnu liian raskailta.

Giordano on luonut mieleenpainuvia ja onnistuneita henkilöhahmoja. Bernin, Nicolan ja Tommason ryhmädynamiikka elää koko tarinan ajan ja sitä on kiinnostava seurata, on kuin he eläisivät jonkinlaisessa symbioosissa, vastaten toistensa ajatuksiin ja liikkeisiin, jakaen kaiken, niin kuin he itse asiassa ovat tiettyyn pisteeseen asti tehneetkin. Tuntuu kuin kuin seuraisi tanssiesitystä, jossa kolme tanssijaa on kytköksissä toisiinsa ja muut tanssijat liikkuvat heidän ympärillään hieman eri rytmissä. Kolmikosta ja heidän väleistään paljastuu palasia pitkin matkaa ja näistä palasista lopulta muodostuva kokonaisuus on kaunis, surullinen ja järkyttävä. Myös Teresa on kiinnostava henkilö. Hän on tiiviimmin kiinni Bernissä, mutta linkittyy lopulta koko kolmikkoon. Teresa omistautuu kaikin mahdollisin tavoin Bernille ja heidän rakkaudelleen, mutta hän ei ole silti rakkaudessaan sokea tai vietävissä vaan hänessä on vahvuutta ja rohkeutta tehdä vaikeitakin päätöksiä. Eräänlaisena taustavaikuttajana toimii Cesare, joka on paitsi Nicolan isä, Bernin eno sekä Bernin ja Tommason kasvatti-isä myös eräänlainen oman pienen, maatilan kokoisen yhteisönsä uskonnollinen johtaja ja hallitsija. Cesaressa, samoin kuin omalla tavallaan myös Bernissä on valtava lataus karismaa, joka levittäytyy heidän ympärilleen ja vetää ihmisiä puoleensa.

Vaikka tarina sijoittuu suurimmaksi osaksi Etelä-Italiaan kuljettavat tapahtumat myös Ukrainaan, Saksaan ja Pohjois-Islantiin saakka. Lopun Islannin kaukaiselle reunalle erääseen jääluolaan sijoittuvat tapahtumat sekä viimeinen Kiovan matka tuntuivat olevan jo vähän epäuskottavia, mutta muuten tarina piti otteessaan alusta loppuun. Giordanon kuvaamaan ympäristöön ja tapahtumiin on helppo upota, nautin etenkin Italian maaseudun kuvauksesta. Haluan säilyttää mielessäni esimerkiksi hetket Cesaren ja Florianan maatilan puutarhassa aurinkoisen ja helteisen päivän päätteeksi, sen kutsuvan, lämpimän ja lähes taianomaisen tunnelman.

     Sitten Floriana ilmestyi paikalle kitara mukanaan. Illan ohjelmaan kuului laulutuokio. Yöperhoset parveilivat viiniköynnöskatoksen lampun ympärillä, katselin niiden karkelointia ja kuuntelin laulua. Tuon lampun lisäksi muita ulkovaloja ei ollut. Tuollaisina öinä minusta tuntui oikeasti siltä, että maailma päättyi asfaltoituun tiehen muutaman kymmenen metrin päässä, ettei ollut kaupunkeja, televisiota tai koulua, ettei ollut olemassa mitään, mikä rytmitti elämääni muina vuodenaikoina. Ei ollut muuta kuin hennosti punertavat pippuripuun marjat, ei ollut kuin syksyksi hedelmiä lupailevat oliivipuut, ei ollut kuin me ja tuo kullattu aikamme.

Jopa taivas on meidän on samanaikaisesti vähäeleinen ja tasainen, mutta silti runsas ja tapahtumarikas. Tarina henkilöineen ja tunnelmineen jää mieleen pyörimään, tämä taitaa olla niitä kirjoja, joiden jälkimaku vain paranee ajan kuluessa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

(...) jokainen ihmisten välinen liitto on valon ja varjon liitto.


Helmet-lukuhaaste 2022: 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

12 huhtikuuta 2022

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

 


Eeva Klingberg: Syvän maan juuret
Gummerus, 2020
472 sivua
Luettu: 2.3.2022
Mistä: kirjastosta


New Yorkissa asuvan kirjailijan Ernest Grayn isä on kuollut ja Ernest palaa kotiseudulleen Newpineen Alabamaan osallistuakseen hautajaisiin. Pitkä poissaolo synnyinseudulta, lapsuudenkodista ja perheen parista on viilentänyt välejä eikä paluu suju kovin lämpimissä ja välittömissä tunnelmissa. Kotikaupungissa on muuttunut kaikki ja ei kuitenkaan mikään. Vaikka vuosikymmenet ovat kuluneet ja ihmiset sekä asenteet osittain muuttuneet ovat vanhat kaunat ja salaisuudet yhä pinnan alla, valmiina nousemaan esiin jos niitä vähänkään sohaisee. Ja Ernesthän sohaisee. 

Tarina alkaa vuoden 1974 New Yorkista, jossa Ernest elää esikoiskirjansa maineen hiipuvilla raunioilla, kirjailijan ura tuntuu olevan laskusuunnassa, mutta hän odottaa yhä uutta suurta tarinaa. Kun Ernest lähtee suruviestin kuultuaan etelään vaihtuu kerronta paitsi Newpineen myös menneisyyteen, Ernestin nuoruusvuosien kynnykselle vuoteen 1935. Tarina etenee kahdessa ajassa vuorotellen ja peilaa menneisyyden tapahtumia nykyisyyteen, paljastaa vähitellen niitä asioita, jotka repivät rikki paitsi ystävyyssuhteita ja perheitä myös yleisemmin koko Newpinen yhteisöä, asioita, joista paljastuu uutta vielä vuosikymmenten jälkeen.

Syvän maan juuret on melkoinen runsaudensarvi. Vaikka tarina ja ajankuva, etenkin vuoden 1935 tapahtumat ovat kiinnostavia tuntuu, että kirjassa on liikaa sisältöä, isoja teemoja. Eri vähemmistöihin kohdistuvaa rasismia ja väkivaltaa, orjuutta, surmia, perheen sisäisiä ristiriitoja, urahaaveita, pohdintaa perheyrityksen kohtalosta, ystävyyden ristiriitoja, kasvukipuja, valtapeliä, pettämistä jne... On vaikea upota kirjan ympäristöön, sekä New York että Newpine jäävät hieman etäälle. Henkilöitä on paljon ja monet heistä jäävät kovin ohuiksi ja irrallisiksi, jouduin useamman henkilön kohdalla palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan oliko kyseessä nyt veli, käly, naapuri, kaupunkilainen vai kenties rakastaja enkä myöskään saa päähenkilöstä piirtymään minkäänlaista kuvaa mieleen. Lisäksi aika tuntui temppuilevan. Ernest täyttää vuoden 1935 aikana 13 vuotta ja hänen paras ystävänsä Samuel on ilmeisesti hieman Ernestiä vanhempi, mutta hämmentävästi täysin yhdessä hetkessä he molemmat tuntuvat muuttuvan lapsista miehiksi sekä käytökseltään että puheiltaan. Kaiken runsauden lisäksi tarinassa on toistuvia viittauksia ja vihjauksia menneeseen ja nämä maininnat tuntuvat kovin irrallisilta ja turhilta.

Runsaudesta huolimatta tarina koukutti. Se myös jätti erikoisen jälkitunnelman. Tuntuu kuin olisin kahlannut läpi moniosaisen sarjan lukuisine tapahtumineen, henkilöineen ja juonenkäänteineen, mutta silti päällimmäiseksi mieleen jää kahden erilaisen pojan, valkoihoisen ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvan Ernestin sekä Greyn perheen palvelijan pojan, tummaihoisen Samuelin ystävyys. Klinberg kuvaa rasismia hetkittäin kipeän tarkasti. Sitä ristiriitaa miten erilaiset lapset voivat olla vuosia toistensa parhaat ystävät, mutta eivät isommaksi kasvaessaan enää yhtäkkiä olekaan yhteisön paineesta soveliasta seuraa toisilleen tai sitä kuinka tummaihoinen palvelija kelpaa huolehtimaan ja kasvattamaan valkoihoisen työnantajansa lapsia, mutta ei jostain kummasta syystä olisi kelvollinen istumaan kyseisen lapsen kanssa samaan pöytään muualla kuin keittiössä. Rasismille ja rotuerottelulle ei riitä ymmärrystä.

Eräässä kohdassa mainitaan kuinka Ernest sisään tullessaan heittää kenkänsä eteisen nurkkaan. Onkohan tässä tullut ajatusvirhe vai onko 1930-luvun Yhdysvalloissa tosiaan riisuttu kengät sisällä? Tai ovatko esimerkiksi vain lapset olleet sisällä ilman kenkiä? Kuitenkin myöhemmin mainitaan Ernestin äidistä ja Claudiasta, että eikä kumpikaan heistä voisi harkitakaan kävelevänsä talossa avojaloin. Tämäkin yksityiskohta jäi melko irralliseksi tarinaan nähden ja vastaavia oli muitakin. Pienellä tiivistämisellä tai karsimisella olisin saattanut pitää kirjasta todella paljon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuuli puhalsi sisälle avonaisesta ikkunasta. Verho liikahti ja antoi nousevalle auringolle mahdollisuuden hiipiä huoneeseen.


Pohjoinen lukuhaaste 2022: 11. Kirjan nimessä on jotain puuhun liittyvää (juuret)
Helmet-lukuhaaste 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä (ja paljosta muustakin)