Jari Vainio: Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Jari Vainio:

Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Johnny Kniga, 2017

251 sivua

Luettu: 5.10.2024

Mistä: kirjastosta

Sambiassa, Mosambikin ja Zimbabwen rajojen lähellä, eteläisen Luangwan alueella sijaitsee Katondwen katolinen lähetysasema ja 124-paikkainen sairaala, jonne suomalainen 29-vuotta täyttävä Jari Vainio lähtee vapaaehtoiseksi lääkäriksi. Sairaalatyön lisäksi Vainio toimii myös Luangwan lääninlääkärinä, avustaa välillä muissa sairaaloissa ja hoitaa terveyskasvatusta sekä vapaa-ajallaan alati kasvavaa eläinkatrastaan. Kirja kertoo päiväkirjamuodossa Vainion työstä Katondwen lähetysaseman Pyhitetyn Sydämen Sairaalassa ja elämästä haasteineen, onnistumisineen, suruineen ja iloineen. 

Vainio majoitetaan nunnaluostarin puutarhassa sijaitsevaan taloon. Vainion täytyy ensi töikseen saada uskottavuutta paikallisten silmissä, sillä 1980-luvun lopulla länsimainen lääketiede ei ole Sambiassa kovin korkeassa asemassa, klinikat ovat kaukana ja hoito ja lääkkeet ovat kalliita kun taas noitatohtoreita löytyy joka kylästä. Muutamilla tahattomilla ja tahallisilla poppakonsteilla Vainion maine paikallisten keskuudessa kasvaa ja he alkavat luottaa uuteen lääkäriinsä, jota he puhuttelevat dokoto Jaliksi kun eivät osaa sanoa r-kirjainta. Vainiolla tuntuu olevan taito katsoa asioita paikallisten näkökulmasta ja ehkä tämä on osittain syynä siihen, että Vainio otetaan hyvin vastaan ja osaksi yhteisöä. Vainio työllistää paikallisia esimerkiksi kodin- ja puutarhanhoitoon, rakennustöihin ja piirtämään terveyskasvatusaiheisia julisteita. Kun paikalliset huomaavat Vainion olevan eläinrakas he lahjoittavat hänelle erilaisia eläimiä kuten kotkanpoikia, paviaanin ja marakatin.

Päivät sairaalassa ovat pitkiä ja koska asunto sijaitsee sairaalan välittömässä läheisyydessä on töistä vaikeaa irrottautua vapaa-ajallakaan, lääkäriä tullaan aluksi kutsumaan koputtelemalla Vainion makuuhuoneen ikkunaan. Työ on muutenkin melkoista tasapainottelua. Henkilökuntaa ja välineitä on vähän - pulaa on jo ihan perustarvikkeita kuten steriileitä hanskoista - ja vastaan tulee heti alusta asti potilaita, joiden hoidosta hänellä ei ole aiempaa kokemusta. Vainio tarttuu rohkeasti toimeen ja oppii uutta niin kirjoista kuin kollegoiltaan, kuten sisar Teresalta. Tutuksi tulevat niin keskenmenot, aliravitsemus, unitauti, hiv, AIDS, tuberkuloosi, käärmeenpuremat, malaria (johon Vainio itsekin sairastuu toistuvasti) ja muut loiset kuin myös kuume, ripuli, palovammat ja murtumat. Diagnooseja on laidasta laitaan. Vainio ei myöskään pelkää tunnustaa vajavaisuuttaan. Hän kertoo päiväkirjassaan rehellisesti haastavista hoitotilanteista, joista osa päättyy potilaan menehtymiseen. Kaikkia potilaita ei voi pelastaa.

Kaksi vuotta Afrikan paahteessa rajallisten resurssien parissa ei riitä vaan Vainio hakee jatkoaikaa ja viettää lopulta Katondwen sairaalassa kuusi vuotta, toukokuusta 1987 lokakuuhun 1993, jonka jälkeen hän jatkaa vielä kolme vuotta Keniassa. Mies voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei miehestä.

Olen ylpeä saavutuksistamme, mutta kaikki saamani hyvä lopulta murskaa sydämeni. Haluaisin niin tietää, mitä tästä kaikesta olisi voinut tulla.

Päiväkirjamerkinnöissä vuorottelevat työn ja (vähäisen) vapaa-ajan kuvaus sopivassa suhteessa. Vainio kertoo työstään hyvin kansantajuisesti tuoden esille sen hyvät ja huonot puolet. Vainio kuvaa myös uutta kotiseutuaan, sen luontoa ja hieman myös historiaa kiinnostavasti. Lisäksi hän kertoo paikallisista asukkaista ja heidän tavoistaan sekä yhteiselosta heidän kanssaan. Vainion päiväkirja tempaisee mukaansa heti alusta ja kiinnostus säilyy loppuun asti. Kirjan kahden värivalokuvaliitteen ansiota osa tarinan henkilöistä (mm. Jari Vainio, Beauty, sisar Teresa, Fidelis, Mabvuto, noitatohtori Elisabeth), eläimistä (mm. paviaani Frodo, marakatti Oscar, koirat Tasha ja Olli) ja paikoista (mm. Vainion koti pihoineen, Pyhitetyn Sydämen Sairaala, Golgatan mäki) tulevat kuvien kautta näkyviksi ja kuin tutummiksi. Viidakkotohtori on loistava nojatuolimatka suomalaisen lääkärin arkeen Sambiassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma on laskevan auringon maalaamana oranssi, ja itikoitten konsertista sirisevä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 21. Kirjan tai elokuvan nimessä on numero

Helmet-lukuhaaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja

Kirjallinen maailmanvalloitus: Sambia

Emilia Hart: Taipumattomat

Emilia Hart: Taipumattomat

WSOY, 2024

405 sivua

Suomentanut: Viia Viitanen

(Weyward, 2023)

Luettu: 23.9.2024

Mistä: kirjastosta

Kate Ayres löytää lopulta voimaa ja rohkeutta jättää dominoiva ja väkivaltainen miehensä ja paeta heidän Lontoon kodistaan Cumbrian Crows Beckissä sijaitsevaan isotädiltään perimäänsä vanhaan pieneen taloon, Weyward Cottageen, jonka olemassa olosta hänen miehellään Simonilla ei ole aavistustakaan. Asettuessaan aloilleen uuteen kotiin ja kylään nykyisyys ja menneisyys törmäävät ja Kate pääsee sukunsa esiäitien ja näiden salaisuuden jäljille sekä oppii samalla jotain itsestään ja menneisyydestään.

Tarinassa seurataan saman suvun kolmea naista kolmella eri aikakaudella. Altha odottaa vuonna 1619 vankikopissa oikeudenkäyntiään, Violet asuu vuonna 1942 Orton Hallin kartanossa yhdessä isänsä ja veljensä kanssa, miettii edesmennyttä äitiään ja odottaa kuumeisesti pääsevänsä joskus pois kotinsa mailta, ja sitten on Kate, joka vuonna 2019 ottaa elämälleen uuden suunnan. Aluksi näyttää, että naiset ja heidän lähtökohtansa ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tarinalinjojen edetessä selviää, että naisilla on muutakin yhteistä kuin sukulinja. Jokainen heistä on yhteydessä luontoon tavalla, joka saattaa herättää muissa pelkoja ja syytöksiä.

     Noita. Sana maistuu suussa vastenmieliseltä, valuu kieleltä mustana ja tahmeana kuin terva. Me emme koskaan pitäneet itseämme noitina, äiti ja minä, sillä se oli miesten keksimä sana. Sana, joka antaa vallan lausujalleen, ei niille, joita se kuvaa. Sana, joka nostattaa hirsipuita ja rovioita, tekee hengittävistä naisista kuolleita ruumiita.

     Ei. Sitä sanaa me emme koskaan käyttäneet.

Katen lähtö väkivaltaisen ja narsistisen Simonin luota käynnistää Taipumattomat ja on oleellinen osa tarinaa, mutta minusta alku oli kirjan heikoin osuus. Alkuun liittyy myös muutamia yksityiskohtia, jotka tuntuivat hieman epäuskottavilta. Mietin esimerkiksi sitä kuinka Kate saa tiedon perinnöstään, mutta pystyy kuitenkin pitämään sen salassa mieheltään vaikka talon ylläpito varmasti vaatii järjestelyjä ja juoksevien kulujen maksua. Nimittäin kun Kate saapuu Weyward Cottageen on siellä kaikki valmiina, vesi tulee hanasta ja takkakin vetää ongelmitta kuukausien tyhjillään olon jälkeen. Pieniä yksityiskohtia, jotka voisi ohittaa helposti ja vain antaa tarinan viedä. Ja tarinahan vain paranee sitä mukaa kun Kate jättää Lontoon taakseen ja pääsee asettumaan taloon ja kylään. Ei voi sanoa, että maalla on aina mukavaa, mutta ainakin Kate saa elämän syrjästä kiinni ihan toisella tavalla kuin Simonin lieassa eläessään.

Minulle kirjan parasta antia oli Katen ja hänen esiäitiensä tarinat. Simon sai siis jäädä syrjään kuin hukkaan heitetty rukkanen (vaikka totta kai häneen vielä joudutaan myöhemmin palaamaan kuten arvata saattaa) ja uppouduin täysin edesmenneiden Althan ja Violetin tarinoihin sekä Katen uuden arjen aloittamiseen. Hart kuvaa hyvin kolmen eri aikakaudella eläneen naisen elämää, heidän kokemiaan haasteita ja kaltoinkohtelua etenkin miesten taholta sekä tietysti heidän yhteyttään luontoon, joka on kullakin naisella omanlaisensa. Puut, kukat ja yrtit, varikset, mehiläiset, hämähäkit, neidon- ja päivänkorennot, maan madot, toukat ja koppakuoriaiset. Äidit ja tyttäret, Weywardin naiset, joilla on luonto sydämessä ja side luonnon eläviin olentoihin. Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Pidin valtavasti Weywardin vahvojen ja taipumattomien naisten tarinasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän pelkonsa minä haistoin, se oli tihkunut ilmaan ja imeytynyt kiveen.

Ja:

Hänet on haarniskoitu ja hän on valmis suojelemaan tytärtään.

Sekä:

Jonkin aikaa hän oli jo luullut menettäneensä lukemisen taian, kykynsä uppoutua toiseen aikaan ja paikkaan. Se oli kuin olisi unohtanut, kuinka hengittää.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 9. Kirjassa joku karkaa

- - -

Vuosi lähenee loppuaan, mutta onhan tässä vielä vuoden viimeinen päivä aikaa lukea. Minulla on vielä muutama luettu kirja odottamassa postausta ennen vuosikoosteen tekemistä, joten luetut kirjat täytyy purkaa jonosta pois vaikka sitten miniarvioilla. Toivotan kuitenkin jo tässä vaiheessa oikein hyvää uutta vuotta 2025!

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

S & S, 2019

310 sivua

Suomentanut: Raisa Porrasmaa

(Tabineko Ripouto, 2015)

Luettu: 1.9.2024

Mistä: kirjastosta

Nimetön kissa ja nuori mies Satoru Miyawaki tutustuvat toisiinsa Satorun hopeanvärisen pakettiauton luona. Sattuman tai kohtalon oikusta Satoru ottaa poikakissan hoiviinsa ja antaa tälle tytön nimen, Nana. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satorun on kuitenkin luovuttava Nanasta. Satoru nostaa Nanan pakettiautoon ja he lähtevät matkalle, etsimään Nanalle uutta kotia, mutta kuka olisi Nanan arvoinen? 

Matkakissan muistelmat on japanilainen romaani, jonka minäkertoja on nimensä mukaisesti kissa, Nana. Tämä yksivuotias kolli pohtii alussa valintaa vapauden ja vakauden polkujen välillä ja päättää jättää kulkukissan elämän taakseen, ottaa Satorun isännäkseen ja ryhtyä kotikissaksi, mutta ei silti täysin unohda menneisyyttään villinä luontokappaleena. Myös Satorulla menneisyys kulkee vahvasti mukana. Nana tuo Satorulle mieleen Hachin, kissan, jonka Satoru löysi lapsena yhdessä ystävänsä Kõsuken kanssa. Kõsuke onkin Satorun ja Nanan matkan ensimmäinen pysähdyspaikka. Satoru vie Nanan tapaamaan myös muita vanhoja ystäviään ja näiden tapaamisten myötä Satoru muistelee elämänsä eri vaiheita. Satorun ja Nanan matkan tarkoituksena on löytää Nanalle uusi koti, mutta he jättävät matkallaan jälkeensä oivalluksia ja ratkaisuja muihin ja muiden asioihin. Satoru ja Nana ovatkin kuin liikkuva terapiayksikkö. Syy siihen miksi Satoru joutuu luopumaan Nanasta selviää lopulta myös lukijalle.

Matkakissan muistelmat on tarkkanäköinen, lempeä ja sanoisinko japanilaisen viehättävä tarina. Japanilainen tunnelma välittyy Raisa Porrasmaan suomennoksessa hyvin. Sopivaa särmää tarinaan tuo Nana, joka on kuvattu erittäin tyypilliseksi - makuuni jopa liiankin stereotyyppiseksi - kissaksi, ylpeäksi ja oman arvonsa tuntevaksi. Nanan tapa kuvata asioita on ironinen, mutta kuivan huumorin takaa pilkistää epävarmuus ja ehkä myös piilevä hylätyksi tulemisen pelko. 

     "Onko ulkona kumminkin parempi?"

     Hö, älä nyt viitsi näyttää siltä kuin alkaisit itkeä. Tuleeko muka ikävä, jos lähden?

     "Olin ajatellut, että jospa saisin sinut omaksi kissakseni."

     Sitä vaihtoehtoa minulla ei suoraan sanottuna ollut. Olen syntynyt kulkuriksi, joten mieleeni ei juolahtanut, että voisin ryhtyä jonkun kotikissaksi. Olin aikeissa nauttia hoidosta kunnes olisin parantunut ja häipyä sitten. Tai oikeastaan uskoin, että oli pakko lähteä.

     Lähtö koittaisi varmasti, joten olisi kai nokkelampaa livahtaa oma-aloitteisesti tiehensä ennen kuin joutuisi karkotetuksi? Kissa on tyylikäs olento.

     Olisit heti sanonut, että voin ryhtyä kotikissaksesi.

Jos itse tarina on viehättävä niin sitä on myös Satu Kontisen käsialaa oleva kirjan ulkoasu. Pidän vähäeleisestä kansikuvasta ja vihreän vivahduksesta, samoin puun lehdistä, joita on kannen lisäksi "leijaillut" myös kirjan sivuille.  Matkakissan muistelmat tuli lukupinooni lukupiirin ansiosta, kirja tuskin olisi osunut omaan kirjatutkaani. Tämä kirja ei ollut napakymppi eikä ihan ysikään sillä muutamat kohdat kuten eläinten keskustelu laivassa tai eläimen pääsy sairaalaan toimenpidehuoneeseen asti tuntuivat vähän epäuskottavilta tai liian sadunomaisilta ja hetkittäin tarina tuntui turhan alleviivaavalta, mutta mukava lukukokemus kuitenkin. Loppua kohti jopa kaltaiseni koiraihminen herkistyy Nanan ja Satorun tarinasta. Toistan itseäni, mutta joskus kannattaa hypätä omien lukumieltymysten ulkopuolelle.

Sitaattikunniamaininnan saa (yhtä aikaa kissamaisuutta ja japanilaisuutta henkivä lause):

Kaikki kaunis tarttuu seitsikkohäntääni.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Kirjallinen maailmanvalloitus: Japani

Delia Owens: Suon villi laulu

 

Delia Owens: Suon villi laulu

WSOY, 2020

416 sivua

Suomentanut: Maria Lyytinen

(Where the Crawdads Sing, 2018)

Luettu: 5.8.2024

Mistä: lahja

Catherine "Kya" Clark asuu vaatimattomassa mökissä marskimaan laidalla, omassa rauhassa luonnon keskellä. Kya on tottunut pienestä pitäen siihen, että ihmiset lähtevät hänen luotaan. Kun Kya on kuuden hän kuulee verkko-oven paukahtavan ja näkee äitinsä kävelevän pois taakseen katsomatta. Sitten lähtevät isosisarukset yksi toisensa jälkeen ja lopulta viinaan menevä ailahtelevainen isäkin jättää palaamatta kotiin. Kya jää yksin ja joutuu opettelemaan selviytymään päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen itsekseen. Lokakuussa vuonna 1969 lähimmän kylän Barkley Coven autoliikkeen pitäjän poika Chase Andrews löytyy kuolleena suolta, kylän laitamilla sijaitsevan hylätyn palotornin juurelta ja syyttävät sormet alkavat hyvin nopeasti osoittaa Kyan suuntaan. Mutta mitä tekemistä Kyalla, omissa oloissaan pysyttelevällä köyhällä, kouluja käymättömällä nuorella naisella voisi olla kylällä asuvan varakkaan, komean ja suositun nuorukaisen saati tämän kuoleman kanssa?

Suon villi laulu on odotellut pitkän aikaa lukuvuoroaan kirjahyllyssäni, mutta en halunnut tarttua siihen tuoreeltaan sillä se oli ilmestyttyään melkoinen kirjatapaus ja sai paljon huomiota. Odotin suurimman kohun laantumista ja kesän ja syksyn taitekohta helteisine päivineen tuntui juuri sopivalta hetkeltä lähteä kirjamatkalle Pohjois-Carolinan rannikon marskimaalle. Matka osoittautui melkoisen vaikuttavaksi.

Marskimaa ei ole suonryteikkö. Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta. Verkkaiset purot polveilevat kuljettaen auringonkehrää merelle, ja pitkäkoipiset linnut kohoavat siivilleen hämmästyttävän sulavasti - vaikka eivät näytä lentoon luoduilta - tuhannen lumihanhen kaakatuksen pauhussa.

     Siellä täällä marskimaalla, nihkeänkosteiden metsien kätköissä, rämeinen suo ryömii alaville turvemaille. Suovesi on tyyntä ja tummaa, se on hotkaissut valon mutaiseen nieluunsa. Jopa yöeläjät liikkuvat sen siimeksessä päiväsaikaan. Ääniäkin siellä kuuluu, mutta marskimaahan verrattuna suo on hiljainen, sillä hajoaminen tapahtuu solutasolla. Elämä mätänee ja löyhkää ja palaa lahonneeksi turpeeksi; suon katkerassa liejussa kuolema synnyttää elämää.

     Lokakuun 30. päivän aamuna vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojui suolla, joka olisi kaikessa hiljaisuudessa, suomaiseen tyyliinsä sulatellut sen sisuksiinsa. Kätkenyt iäksi.

Owens maalaa heti alussa lukijan silmien eteen miljöökuvan, joka muuttuu salamannopeasti herkästä ja kauniista synkäksi ja raadolliseksi. Luonto tuo suojaa ja turvaa, mutta on myös sattumanvarainen, hallitsematon ja voi joskus koitua ihmisen kohtaloksi. Joskus jäljet, tässä tapauksessa Chasen ruumis, jäävät näkyviin, joskus luonto piilottaa ne ihmisten ulottumattomiin. Vahva luontokuvaus toimii hyvänä pohjana tarinalle, jossa seurataan Chasen kuoleman selvittämistä ja Kyan kasvutarinaa, kahta toisiaan sivuavaa ja lähestyvää linjaa. Pidin kovasti rämeen ja muun luonnon kuvauksesta. Owensin kerronnassa marskimaa eläimineen, tuoksuineen ja äänineen herää vahvasti eloon.

Kaatosateen usva ujuttautui paikkaillun verkon läpi ja hipaisi hänen kasvojaan.

Suon villi laulu tuo mieleen Gabriel Tallentin Minun ikioma kultani ja Beth Lewisin Suden tie -romaanit. Näissä kolmessa kirjassa on yhteistä luonto, joka on hyvin vahvasti läsnä, tunnelma, jossa on yhtä aikaa lohduttomuutta ja toivoa sekä naispäähenkilö, joka kokee kovia ja joka vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa jatkaa eteen päin luovuttamatta. 

Mitä ihminen on valmis maksamaan karkottaakseen yksinäisyyden?

Suon villi laulu on kaunis ja raastava tarina yksinäisyydestä, ennakkoluuloista, luonnosta, ystävyydestä, kasvamisesta ja rakkaudesta. Tarina etenee verkkaisesti, mutta luontokuvaus ja tarinan tiivis henkilöjoukko riittävät pitämään otteessaan. Pidin kovasti periksiantamattomasta Kyasta, joka näkee kauneutta sekä luonnossa että myös ihmisissä siitä huolimatta, että hänen luottamuksensa petetään useamman kerran. Pidin myös Jodiesta, Kyan suojelevaisesta isoveljestä, Jumpinista, joka näkee Kyan hädän ja auttaa häntä vaivihkaisella tavallaan sekä Tatesta, sulkapojasta, joka auttaa Kyaa astumaan uuteen maailmaan. Piiri Kyan ympärillä on pieni, mutta vahva.

Myös tarinan jättämä jälkikaiku on vahva. Meren, sateen ja suon tuoksut tuntuvat nenässä. Siivilleen nousevien lintujen ja pienten moottoriveneiden äänet kaikuvat korvissa. Olisi mukava päästä joskus näkemään ja kokemaan itse Pohjois-Amerikan marskimaat.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause joka saa lukutoukan nyökyttelemään):

»En tienny, että sanoissa voi olla niin paljon sisällä. En tienny, että joku lause voi olla niin painava.»

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 6. Hyllynlämmittäjä tai kirja, jonka olet aikonut jo kauan lukea (ehkä osuu haastekohtaan rimaa hipoen, mutta menköön)

Helmet-lukuhaaste 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna

Stephen King: Holly

Stephen King: Holly

Tammi, 2024

471 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Holly, 2023)

Luettu: 22.7.2024

Mistä: lahja

Etsivä löytää -etsivätoimiston ovet ovat toistaiseksi suljettu sillä Holly Gibney on menettänyt hetki sitten äitinsä ja Pete Huntley sairastaa koronaa. Surunsa keskellä Holly kuitenkin kuuntelee äitinsä Zoom-hautajaisten aikana työpuhelimen vastaajaan tulleet viestit. Penelope "Penny" Dahlin aikuinen tytär Bonnie on kadonnut. Holly soittaa Pennylle ja huolimatta suruajastaan ja toimiston vajaamiehityksestä hän ryhtyy selvittämään mitä Bonnielle on tapahtunut. Hollyn seuratessa johtolankoja vastaan tulee kuin vahingossa toinenkin kadonnut henkilö ja pian Holly on jälleen jonkin pahan jäljillä.

Niinhän siinä sitten kävi kuten Kingin Mitä enemmän verta -novellikokoelman postauksessa arvelin eli tapaamme jälleen vanhan tutun Holly Gibneyn kanssa. Holly Gibneyn piti alun perin olla vain sivuhenkilö Stephen Kingin Mersumies-romaanissa, mutta henkilöhahmo valloitti luojansa sydämen ja ujuttautui sittemmin mukaan useampaan Kingin romaaniin ja novelliin, saaden nyt viimein oman nimikkotarinansa romaanin muodossa. Mikäs siinä, Holly on vallan mainio tapaus ja pystyy täyttämään Bill Hodgesin jättämät suuret yksityisetsivän saappaat ja kannattelemaan harteillaan yhden jos toisenkin tarinan ja vaikka romaaninkin,

Kirjan kannessa on New York Timesin lyhyt ja ytimekäs kommentti: "PARASTA KINGIÄ!". Vaikka minun on mahdotonta valita yhtä ja ainoaa Kingin teosta parhaaksi olen jokseenkin samoilla linjoilla, Holly on todella hyvä ja ehkä jopa Kingin parhaimmistoa. Holly on ajankohtainen nykyajan vitsauksineen ja ilmiöineen kuten korona ja Trump. Holly on myös yllättävä. Holly on siinä mielessä mielenkiintoinen henkilö, että hän on törmännyt tähän astisissa tutkimuksissaan monenlaisiin vastuksiin, niin yliluonnollisiin olioihin kuin yksinkertaisesti pahoihin ihmisiin. Hollyn seurassa ei koskaan tiedä mitä on luvassa. Tässä tarinassa pahuus tulee monella tapaa puskasta. Holly on koukuttava ja hyvä, mutta myös kammottava, juuri Kingille tyypilliseen kihelmöivän jännittävään ja piinaavaan tapaan.

Joskus kirja vaatii postauskuvaan kaverikseen tietynlaisen rekvisiitan tai taustan kuten Holly nyt. Lue niin tiedät.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Juuri kun luulee nähneensä pahimman, mitä ihmisillä on tarjota, huomaa erehtyneensä. Pahuudelle ei ole rajaa.

sekä:

Perhe, joka murhaa yhdessä, pysyy yhdessä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 3. Lue julkisessa tilassa tai ulkona

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet (takakannessa kädet)

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Bazar, 2022

605 sivua

Luettu: 21.7.2024

Mistä: lahja

Hajusteentekijä Namirtu synnyttää aviottoman lapsen, tytön, jonka kasvojen ja vartalon oikea puoli on verenpunainen. Ilussa on merkitty lapsi, jonka syntymä herättää huomiota niin hajustepajassa kuin temppelissä, mutta onko Ilussan syntymämerkit enne onnesta vai kirouksesta? Namirtu pakenee tyttärensä kanssa Assurista päätyen asumaan Assurin ja Kalhun välillä sijaitsevan pienen kylän majataloon. Ilussan kasvaessa nuoreksi naiseksi Namirtu opettaa keittiötöiden lomassa tyttärelleen tuoksujen ja voiteiden valmistusta, Namirtu myös muistuttaa hallussaan olevasta savitaulusta ja sen merkityksestä Ilussan tulevaisuudelle. Namirtu vaikenee yksityiskohdista ja lopulta Ilussan täytyy valita tiensä ja selvittää itse äidin varjelema salaisuus.

     "Tässä savitaulussa on sukumme menneisyys ja tulevaisuus. Muista, että sitä tulee varjella tarkemmin kuin mitään muuta. Jos se häviää, kaikki on mennyttä, ja jos se päätyy vääriin käsiin, jumalten tahto ei tapahdu. Jumalten uhmaamisesta ei ole koskaan koitunut mitään hyvää, ja seuraukset voivat olla hirvittävät.. Meille, mutta myös muille, muista se, Ilussa. Sinun on siis tehtävä osasi, toteltava äitiäsi ja pysyteltävä piilossa!"

Kiinnostuin Kaisa Åkermanin Hajusteentekijän tyttärestä välittömästi (vaikka meni pitkään ennen kuin luin sen). 1200-luvulle ennen ajanlaskun alkua ajoittuva historiallinen romaani, syntymästään saakka merkitty lapsi, enteitä ja uskomuksia, suvun salaisuuksia, hajusteiden tekoa, tarina kuulostaa houkuttelevalta! Ajatuksissa pyöri Joanne Harrisin herkullinen, mukaansatempaava ja ihana ns. suklaa-sarja Pieni suklaapuoti, Karamellikengät, Persikoiden aikaan ja Mansikkavaras sekä Patrick Süskindin karmivan upea hajuja ja tuoksuja tulviva 1700-luvulle ajoittuva Parfyymi - Erään murhaajan tarina. Odotukset olivat siis varsin korkealla kun toivoin jotain samankaltaista aisteja hivelevää ja jännittävää lukukokemusta.

Valitettavasti historiallinen aika häipyi välillä taustalle henkilöiden käyttäytyessä ja puhuessa aikaan nähden melko nykyaikaisesti ja savitaulukin pysyi salaisuutena niin pitkään, että se jo vähän puudutti. Erityisen paljon jäin kaipaamaan niitä tuoksuja, joita Namirtu ja Ilussa valmistivat, ne eivät nyt välittyneet kirjan sivuilta nenääni. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta Hajusteentekijän tytär ei siis ihan yltänyt niihin odotuksiin jotka minulle oli siitä ehtinyt muodostua. 

Kirjassa oli silti paljon hyviä asioita, kuten tarinan kuljetus paikasta toiseen sekä tietyt henkilöt. Pidin erityisesti Ilussan ja Erenun välien kuvauksesta. Pitkään Namirtun taloudessa kotiorjana ollut Erenu on käytännössä kasvanut yhdessä Ilussan kanssa ja he muistuttavat ennemmin ystäviä ja lähes sisaruksia kuin palvelusväkeä ja emäntää. Heidän todellinen asetelmansa kuitenkin näkyy välillä Ilussan käskyttäessä Erenua. Kirja on melkoinen tiiliskivi ja Ilussan sekä Erenun matkan varrelle mahtuu paljon henkilöitä, joista osa jäi auttamatta etäisemmäksi, myös siitä syystä, että osa nimistä oli samankaltaisia ja saatoin hetkittäin sekoittaa ne. Kirjan lopusta löytyvä henkilöluettelo sekä listaus termeistä ja jumaluuksista auttoivat pysymään kärryillä (sic).

Hajusteentekijän tytär on kuitenkin sujuvasti kerrottu pitkä ja polveileva tarina, joka pitää otteessaan ja kuljettaa uusiin paikkoihin, mutta ei aiheuta ahmimisreaktiota. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Päivät olivat samanlaisia, samat äänet, miesten huudahdukset ja pyörien kitinä ja sama laiha liemi ja leipäpala yötä vasten.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 12. Kirjassa nukutaan ulkona, teltassa tai autiotuvassa

Helmet-lukuhaaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

Satu Rämö: Hildur

Satu Rämö: Hildur

(Hildur #1)

WSOY, 2022

363 sivua

Luettu: 4.6.2024

Mistä: lahja

Hildur Rúnarsdóttir on kokenut lapsuudessaan perhetragedian, jonka jäljet kulkevat yhä hänen mukanaan useammalla tavalla. Lumimyrskyyn kadonneet pikkusisaret ovat vuosien jälkeen yhä edelleen Hildurin ajatuksissa, mutta kadonneet lapset ovat myös Hildurin työtä sillä hän työskentelee paitsi Ísafjörðurin poliisipiirin rikosetsivänä myös Islannin kansallisen poliisin kadonneiden lasten yksikön johtajana. Vapaa-aikansa Hildur viettää Atlantin hyisissä vesissä rakkaan harrastuksensa surffauksen parissa. Pieni poliisilaitos saa täydennystä kun Hildur saa työparikseen Suomesta tulevan neulomista harrastavan Jakobin. Kun lumivyöryn alle jääneestä mökistä löytyy tutun miehen ruumis selviää poliiseille nopeasti, että kyseessä ei olekaan luonnollinen tai luonnonvoimien aiheuttama kuolema. Karanneiden teinien ja perheriitojen rinnalle tulee murhatutkinta.

Olen lukenut Satu Rämöltä aiemmin hänen elämäkertaa ja matkaopasta yhdistelevän Islantilainen voittaa aina -kirjan sekä Rämön yhdessä Katja Lahden kanssa kirjoittaman äitiyden ja vauva-arjen myyttejä ronskisti ravistelevan Vuoden mutsi -teoksen. Rämön näppäimistöltä voi näemmä odottaa lähes mitä tahansa, joten hänen hyppäys dekkarimaailmaan tuntui luontevalta jatkolta. Hildur on ollut melkoinen ilmiö ja ajattelin tässäkin tapauksessa odottaa kohun laantumista, mutta kun jatko-osien myötä myllytys vain jatkuu päätin hypätä liikkuvaan junaan ja tutustua Hilduriin.

Hildur on mielenkiintoinen sekoitus islantilaisuutta ja suomalaisuutta. Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, mutta esimerkiksi viima ja lumimyräkät tuntuvat samalla hyvin kotoisilta. Jos tarinasta häivyttäisi paikannimiä ja muutamia maamerkkejä voisi tapahtumat kuvitella tapahtuvan Suomessa jossain pikkukaupungissa. Rämö kuvaa juonenkäänteiden lomassa Islannin luontoa, ruokia, historiaa ja tapoja sekä selittää Islannin sanoja tai termejä. Hetkittäin nämä tietoiskut vievät huomiota tarinalta. Ehkä tässä näkyy Rämön tausta matkakirjojen kirjoittajana.

Islantilainen Hildur ja suomalainen Jakob ovat toimiva parivaljakko. Molemmat ovat hieman introverttejä, oman tiensä kulkijoita, jotka myös romuttavat tiettyjä stereotypioita. Pehmeitä käsitöitä harrastava mies ja äärimmäisissä olosuhteissa hyvin fyysistä surffausta harrastava nainen eivät ole ihan perinteisimpiä henkilöhahmoja ja se tuo tarinaan raikkautta.

Minulle ei täysin selvinnyt mistä valtava pöhinä kirjan ympärillä johtuu. Hildurin henkilökemiat ovat toimivia, Islanti on mukava tapahtumaympäristö ja tarina etenee sujuvasti hetkittäistä turhan tarkkaa ja elokuvakäsikirjoitusmaista kuvailua lukuun ottamatta. Mitään varsinaista lukuhuumaa ja tarinan ahmimista en silti kokenut. Aion kuitenkin katsoa mihin tarina etenee eli voisiko sanoa, että tehtävä suoritettu Satu Rämö, jälleen yksi lukija on koukutettu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Luonto oli tullut seinästä sisään ja vienyt kaiken mennessään.

Helmet-lukuhaaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

WSOY, 1994

441 sivua

Luettu: 21.5.2024

Mistä: kirjastosta

Helsingissä asuva iäkäs leskirouva Meeri Müller on saanut keväästä lähtien yhteydenottoja pikkukaupungista vanhalta kotiseudultaan. Kaupunki haluaisi rouva Müllerin omistaman muutaman hehtaarin nummen, joutomaapalan, jotain tehdasta varten. Rouva Müllerillä on kuitenkin pitkä ja hyvä muisti ja niin vain nummen tapaus kiskoo menneet tapahtumat ja muistot hänen mieleensä, erityisesti sen kuinka huonosti pikkukaupungin päättäjät kohtelivat hänen miestään tuomari Gösta Mülleriä. Alkaa viivytystaistelu nummesta, jonka aikana selviää kuinka johtaja ja pirtutrokari Müllerin pojasta, pääasiassa piian kasvattamasta Gösta Mülleristä tuli ensin arvostettu tuomari ja pankinjohtaja ja sitten töistään syrjäytetty ja syytetty mies, kerrotaan Gösta ja Meeri Müllerin rakkaustarina ja samalla myös muutaman muun pikkukaupungin asukkaan ja perheen kohtaloista sekä tietenkin ratkaistaan kysymys nummesta.

Eeva Joenpelto kertoo nummen varjolla vuosikymmenten yli ulottuvan tarinan isoista ja pienistä asioista, suvusta, salaisuuksista, rakkaudesta, ystävyydestä, puutarhanhoidosta, muurahaispesän hävittämisestä, kadonneista kuiteista, tuotantolaitoksen perustamisesta, pikkukaupungin juonitteluista, siitä kuinka ihmiset joutuvat vallanpitäjien pelinappuloiksi sekä erään korvakoruparin kohtalon. Tästä kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen vahvatahtoisen rouva Müllerin lisäksi hänen hienot korvakorut, lempeä puutarhuri Tulus ja yksittäisenä kohtauksena pieni Gösta Müller kiertämässä isänsä piian kehotuksesta huoneesta toiseen haistelemassa häkää. Piika varmaan tiesi, että häkä on hajuton, mauton ja väritön kaasu, mutta tarvitsi hetken aikaa itselleen ja töilleen, ilman ympärillä touhuavaa pikkupoikaa ja päätti vetää tätä nenästä. Tämähän ei jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Gösta Mülleriä huijattiin. Joka tapauksessa häkäyksityiskohta jäi mieleen häiritsevänä yksityiskohtana.

Tuomari Müller on jälleen niitä kirjoja, johon en todennäköisesti olisi ilman lukupiiriä tarttunut, mutta jonka lukemista en missään nimessä harmittele, vaikkakaan en lopulta pitänyt tarinaa erityisen huikeana lukukokemuksena sen hyvistä hetkistä huolimatta. Vasta kirjan luettuani huomasin, että kirja on saanut Finlandia-palkinnon vuonna 1994, joten tässä tuli täytettyä myös yhdenlainen aukko kirjasivistyksessä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli niin ilon lyömä, että tuskin pystyi puhumaan.

Helmet-lukuhaaste 2024: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko

Lukumaraton #12

Kesäloma on rentoutumisen aikaa ja yksi erinomainen tapa rentoutua on lukea. Tämä ajatus mielessäni kasasin alustavan pinon toivon mukaan hyviä kirjoja ja aloitan vuorokauden pituisen lukumaratonin keskiyöllä. Pyhitän siis koko maanantain lukemiselle ja aikomukseni on myös päivittää lukemisiani tähän postaukseen. Kohta mennään!

Klo 1.45 / 37 luettua sivua

Stephen Kingin Holly valikoitui pinosta ensimmäiseksi. Koin pieniä vilunväreitä kun tapahtumat hyppäsivät alun 17.10.2012 päivämäärästä 22.7.2021 päivämäärään eli samaan päivään kuin tänään, mutta eri vuoteen. Nyt nukkumaan, jatkan lukemista aamulla...

Klo 22.34 / 471 luettua sivua

Jatkoin Hollyn lukemista vasta kymmenen aikaan aamulla ja luin kirjan juuri loppuun. Huh miten synkkään paikkaa King saatteli minut Hollyn ja kumppaneiden kanssa! Ehdin vielä aloittaa toista kirjaa, ehkä helteisen illan päätteeksi sopisi Owensin Suon villi laulu tai sitten Garberin Olipa kerran särkynyt sydän.

Klo 00.00 / 521 luettua sivua

Aloitin Delia Owensin Suon villi laulu -romaania. Ensimmäisten viidenkymmenen sivun perusteella se vaikuttaa hyvältä, mutta nyt vuorokauden vaihtuessa lopetan lukemisen ja lähden nukkumaan. Lukumaraton sujui mukavasti, pääosin pihalla helteisessä säässä lukiessa.

Elina Rouhiainen: Vainuttu

 

Elina Rouhiainen: Vainuttu

(Susiraja #4)

Tammi, 2015

414 sivua

Luettu: 17.4.2024

Mistä: kirjastosta

Raisa ja Mikael ovat viimein yhdessä ja Raisa saa myös selvitettyä välit parhaan ystävänsä Nikon kanssa. Luvassa voisi siis olla rauhaa ja rakkautta, ystäviä ja opiskelua, mutta toisin käy. Raisa löytää tunnekuohussa itsestään uuden kyvyn, Mikaelin susi alkaa käyttäytyä levottomasti ja Hukkavaarassa on ongelmia kun naapurikunnassa liikkuu susi asutuksen liepeillä ja kyseisen kunnan johtajan syyttävä sormi osoittaa Hukkavaaran susiturismiin. Mikael ja Raisa lähtevät Hukkavaaraan selvittämään tilannetta, Kainuuseen lähtevät myös Raisan kaksoisveli Mitja tyttöystävänsä Caoimhen kanssa sekä Niko ja hänen poikaystävänsä Taneli. Laumanjohtaja Mikael on ollut pitkään poissa kylästä ja laumassa on jännitteitä ihan omasta takaa ilman lauman jäseniä uhkaavaa naapuririitaa, mutta tilannetta mutkistaa pian myös daimonit, jotka ovat valmiina kostamaan yhden jäsenensä kuoleman.

Vainuttu päättää Rouhiaisen neliosaisen Susiraja-sarjan jatkaen aiemmista osista tuttua vetävää kerrontaa. Päätösosassa palataan vanhojen tuttujen henkilöiden pariin ja aiemmista osista tutuille tapahtumapaikoille ihmissusien kotikonnuille Kainuun Hukkavaaraan ja daimonien saarelle Kreikkaan, mutta myös Lappiin. Tapahtumia mutkistaa paitsi uhkaavat vaarat myös salailu sillä Taneli on täysin tietämätön, että hänen ympärillään on ihmissusia, daimoneita ja keijuja ja muut joutuvat varomaan sanomisiaan ja tekemisiään. 

Vainuttu ei oikeastaan tarjoa varsinaisesti mitään uutta vaan tapahtumat rakentuvat edellisten osien päälle, Rouhiainen tuntuu keskittyneen päätösosassa enemmänkin sitomaan yhteen tarinan avoimet langanpätkät ja sen hän tekee hyvin. En kuitenkaan valitettavasti löytänyt sitä vahvaa kipinää, joka oli etenkin sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa. Toisaalta jos mukaan olisi otettu vielä tässä vaiheessa uusia kuvioita olisi tarina ja sarja ehkä lähtenyt rönsyämään kun se tällaisenaan oli oikein toimiva ja melko tiivis kokonaisuus.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Linnut olivat hiljentyneet ja puiden latvat muodostivat pitsisen reunan taivaalle.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 1. Kirjan nimessä, kannessa tai takakansitekstissä on poro tai susi

Helmet-lukuhaaste 2024: 29. Kirjassa valehdellaan