Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja

Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja

Like, 2014 (2013)

363 sivua

Luettu: 30.12.2024

Mistä: oma ostos

Äidin lokikirjassa kuvataan äidin ja tyttären, Kyllikki ja Saara Villan yhteisiä matkoja Puolaan, Kreikkaan, Portugaliin (vielä toisenkin kerran), Etelä-Amerikkaan, Välimerelle ja maailman ympäri vuosien 1965 ja 1971 välillä. Matkakuvaukset ovat Kyllikin päiväkirjoista, Saara puolestaan tuo päiväkirjamerkintöjen lomaan omia kommenttejaan ja huomioitaan palatessaan hänen ja äitinsä yhteisiin matkoihin äitinsä päiväkirjojen myötä.

     Ehkä haluaisin tietää, miten äidistäni oikein tuli hitaan ja epätietoisen matkustamisen "grand old lady". Tai, ehkä vielä enemmän, miten rakentui se elämäntapa, jonka monet ulottuvuudet ovat jatkuneet minun elämässäni itsestäänselvyyksinä: olen toisen polven freelancer, toisen polven matkariippuvainen, ja kun vierelläni varttuu kolmas polvi, kertaan kokemuksia jotka olen saanut lapsen ja aikuisen tasavertaisuudesta ja keskinäisestä kunnioituksesta.

Kirjan keskivaiheilla on mustavalkoinen valokuvaliite. Kuvien myötä pääsee kurkistamaan äidin ja tyttären matkan yksittäisiin hetkiin ja tunnelmiin. Jokaisen matkan osalta mainitaan matkan bibliografia eli mikä käännös Kyllikillä on ollut työn alla, Kyllikin ja Saaran matkalukemiset sekä mahdolliset kirjaviittaukset ja muut matkaan liittyvät yleiset huomiot esimerkiksi kielestä, ihmisistä, esineistä jne. Nämä pienet matkafaktat ovat kiinnostavaa luettavaa.

Olen pitänyt valtavasti Kyllikki Villan myöhempien aikojen matkapäiväkirjoista, joissa hän kuvaa yksin tekemiään matkoja, mutta näissä yhdessä tyttären kanssa tehtyjen matkojen kuvauksissa on aivan oma dynamiikkansa. Valmistautuminen matkaan, siirtymät paikasta toiseen, arki kohteessa ja mahdollisiin muutoksiin reagointi on erilaista kun täytyy ottaa huomioon toinen ihminen, varsinkin lapsi. Matkustaminen kahdestaan lapsen kanssa on aivan omanlaisensa seikkailu.

Kyllikki ei kuitenkaan elä näillä matkoilla täysin Saaran ehdoilla vaan hän tekee matkoilla käännöstöitä ja ottaa muutenkin aikaa myös itselleen (onpa Kyllikillä ehkä hieman flirttiä Kreikkaan seilaavan Orionin valkovillapaitaisen komean kapteenin kanssa ja Rethymnossa Kyllikin seurassa viihtyy tumma, tulinen ja välillä melankolinen kalastaja-Antonios). Myös Saara pääsee näillä matkoilla äidin seurasta omille retkilleen. Kyllikki kohtelee tytärtään monella tapaa tasavertaisena itsensä kanssa, hän antaa Saaralle paitsi pieniä tehtäviä myös tilaa ja vapauden kulkea yksinään, ei vain laivoissa vaan myös esimerkiksi Las Palmasin satamalaitureilla tai Honolulussa eläintarhassa. Ajat ovat muuttuneet ja tänä päivänä en ainakaan itse uskaltaisi antaa alle 12-vuotiaan lapsen liikkua yksinään ulkomailla vastaavissa paikoissa. Matkat äidin kanssa ovat varmasti opettaneet Saaralle paljon. Varsinaista opiskeluakin matkoille mahtuu sillä Saara on reissujen aikana pois koulusta, mutta hänellä on matkoilla mukana koulutehtäviä.

Yhden kuunnellun ja Äidin lokikirjan myötä kolmen luetun kirjan perusteella Kyllikki Villa on noussut minulle jonkinlaiseen idolin ja esikuvan asemaan mitä tulee matkustamiseen. Ollapa itse yhtä rohkea, ennakkoluuloton ja kaikkeen vastaan tulevaan innolla suhtautuva reissunainen kuin hän! Äidin lokikirjan perusteella Kyllikki-äiti on onnistunut kylvämään Saara-tyttäreen innostuksen ja kiinnostuksen uusia paikkoja kohtaan sekä iloisen ja avoimen matkustusmielen.

Koko illan, neljä tuntia olemme kävelleet. Täältä Kansallispuistoon, sieltä Akropoliin juurelle missä söimme šiš kebabia, sieltä mutkaisia kujia Ermoulle ja Athinas-katua tänne. Tulimme kotiin 21.40. Saara oli verrattoman reipas. "Nyt minun suuntavaistoni on nukahtanut", hän sanoi Plakan kujilla, mutta kohta jossain yhteydessä: "Vekkulivaistoni kyllä on hereillä." Kaikki ovat ystävällisiä hänelle ja me olemme toistemme turvana.

Kyllikki ja Saara näkevät yhteisten matkojensa aikana monia paikkoja ja nähtävyyksiä, eksyvät ja löytävät omia polkuja, saavat uusia ystäviä, luovat rutiineja ja sitten rikkovat niitä, venyttävät pennejä ja välillä sopivan hetken tullen tuhlailevat, kokevat ja elävät. Pidän Kyllikin matkakohteiden kuvauksesta, mutta parhaiten kirjasta jää mieleen äidin ja tyttären yhteiselo ja se kuinka pienistä hetkistä voi tulla kuin juhlaa ja kuinka näistä hetkistä välittyy suuria tunteita.

Saara ja minä vietimme onnellisen illan. Söimme voileipämme tupakkasalongissa. sitten sytytimme kolme joululahjakynttiläämme, soitimme Tšaikovskin viulukonserton, minä join iltaginiä ja Saara tanssi minun mustassa kimonossani – yhteisvire oli onnellinen, musiikki ihanaa, maailma hyvä ja täydellinen.

Kyllikin omat ajatukset ja hänen muistiin kirjaamansa Saaran tokaisut saavat pohtimaan niin matkustamista, perhesiteitä kuin ylipäätään elämää. Kyllikki tuo välillä mieleen toisen matkaajan, Nuuskamuikkusen, heillä molemmilla on sama sisäinen palo matkustaa, tarve olla välillä yksin ja sanoa yhtä aikaa vähän ja silti niin paljon. Pidin Äidin lokikirjaa reissukirjana, aloitin kirjan junamatkalla ja luin sitä myös mm. laivassa (ei kuitenkaan rahtilaivassa vaan matkustajalaivassa) ja nautin koko matkasta ensisivuilta loppusanoihin saakka. Äidin lokikirja on kaunis, lämmin ja jollain tapaa lohdullinen kirja, jota lukiessa hymyilyttää koko ajan.

Sitaattikunniamaininnan saa (Kyllikin lausahdus):

Jokainen matka on kummallinen uhkayritys.

Sekä (kuin vastapainona Saaran toteamus):

"Kun vain uskaltaa mennä, niin aina tulee jotain kivaa", sanoi Saara iltakävelyllä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 5. Kirjailijan nimessä on jotain talvista (villa, tuo talvien luottomateriaali)

Helmet-lukuhaaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä

HarperCollins, 2021

351 sivua

Suomentanut: Päivi Paju

(The Lost Apothecary, 2021)

Luettu: 13.12.2024

Mistä: kirjastosta

Caroline Parcewell on saanut tietää hänen miehensä Jamesin pettäneen häntä. Pariskunnan piti lähteä Lontooseen juhlistamaan 10-vuotishääpäiväänsä, mutta Caroline lähteekin matkalle ilman miestään. Romanttisen yhdessäolon sijaan Caroline kuljeskelee Lontoon katuja yksin ja päätyy Thamesin varrelle eräänlaiseen aarteenetsintään, mudantongintaryhmään, jonka oppaana toimii poikamies-Alf. Caroline löytää mudasta vanhan lasisen lääkepullon, joka johdattaa hänet 1700-luvun lopulla eläneen apteekkarin, Nella Clavingerin jäljille. 1790-luvulla Nella Clavinger valmistaa pienessä puodissaan paitsi rohtoja myös myrkkyjä, eikä kenelle tahansa asiakkaille vaan ainoastaan naisille ja käytettäväksi ainoastaan miehiä vastaan. Eräänä aamuna Nellan arki muuttuu kun puotiin saapuu nuori Eliza Fanning, joka on tullut emäntänsä puolesta hakemaan Nellalta myrkkyä.

     Kun aloin valmistaa myrkkyjä monta vuotta sitten, minä en tosiaankaan tyhjentänyt hyllyiltäni pois kaikkea muuta, paitsi arsenikkia ja oopiumia. Pidin edelleen hyllyillä aineksia, joita tarvittiin useimpien vaivojen parantamiseen, niin vaarattomia aineita kuin salvia ja tamariski. Vaikka nainen olisikin hankkiutunut eroon yhdestä sairaudesta - kuten kavalasta aviomiehestä - se ei tarkoittanut, että hän olisi immuuni kaikille muille sairauksille. Rohtorekisterini oli todiste siitä; kuolettavien rohtojen joukossa oli myös monia parantavia rohtoja.

Kerronta kulkee siis kahdessa ajassa, nykyajassa Carolinen, ja 1790-luvulla Nellan sekä hänen puotiinsa saapuvan nuoren Elizan mukana. Kaksi vuosisataa, naiset ja heidän salaisuutensa, petoksia, kostoja, haaveita, lapsia, oman polun etsimistä ja löytämistä, uusia alkuja, kasveja ja muita rohdosaineita, ystävyyttä ja luottamusta, niistä on tämä keitos keitetty. Kummassakin ajassa tarinan päähenkilöillä on omat ongelmansa, Carolinen ajatuksissa pyörii petollinen aviomies, mahdollisesti hukkaan heitetty koulutus ja ura sekä haaveet lapsesta. Nella puolestaan tasapainottelee luvallisten rohtojen ja tappavien myrkkyjen valmistamisen välimaastossa peläten salaisten toimiensa paljastumista, mutta kirjaa kuitenkin tunnollisesti jokaisen asiakkaan, myrkyn ja uhrin apteekkarin kirjaansa. Mikä painaa vaakakupissa eniten, mitä Caroline tai Nella ovat valmiita uhraamaan, mikä heille on tärkeintä? 

Tämä kirja houkutti lukemaan ensin upean, hieman salaperäisen kansikuvan ja houkuttelevan nimen, sitten takakannen kuvauksen perusteella. Lisäksi kirjan alussa on hieno vanhahtava kartta 1700-luvun lopun Lontoosta ja vanha apteekkarien vala, jotka johdattelevat Nellan ja Carolinen tarinoihin. Kirjan viimeisiltä sivuilta puolestaan löytyy Nella Clavingerin myrkkyapteekki -lista, pieni tietoisku myrkkyjen ja myrkyttämisen historiasta sekä reseptejä haudukkeesta balsamiin ja kekseihin. Tarina, sen ympärille kerätyt "lisämausteet" ja tyylitelty ulkoasu luovat kokonaisuudesta todella viehättävän ja onnistuneen.

Kun ulkoisten alkuhoukutusten ihastelun jälkeen siirtyy lukemaan tarina tempaisee mukaansa heti alusta alkaen. Penner kuljettaa taitavasti naisten tarinoita lähemmäs toisiaan, lukija pääsee seuraamaan Nellan tarinaa paitsi Nellan ja Elizan myös Carolinen kautta sitä mukaa kun Caroline ryhtyy selvittämään löytämänsä pullon alkuperää. Juoni on paikoitellen aika ohut ja suoraviivainen, mutta en välttämättä jäänyt kaipaamaan syvällisempää otetta. Myrkynkeittäjä on viihdyttävä tarina, jossa on mukana myös sopivasti tummia sävyjä. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Kyllä, minä kirjoitin oman kirjani sivuille sellaisia asioita kuin nokkonen ja iisoppi ja revonhäntä, mutta myös pahaenteisempien rohtojen nimiä: koiso ja jouluruusu ja arsenikki. Minun kirjani mustesipaisujen alla piilivät petos, ahdistus ja... synkät salaisuudet.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 8. Kirjan päähenkilö on radikaali omana aikanaan

Helmet-lukuhaaste 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin

Kerstin Ekman: Suden jälki

Kerstin Ekman: Suden jälki

Tammi, 2022

176 sivua

Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen

(Löpa varg, 2021)

Luettu: 23.11.2024

Mistä: kirjastosta

     

Ulf (merkitsee sutta) Norrstig saa kuin syntymäpäivälahjan luonnolta, hän saa päivää ennen 70-vuotissyntymäpäiväänsä nähdä suden sen omassa elinympäristössään. Tämä hetki ravistelee koko Ulfin tähänastisen elämän rakenteita, työtä metsänhoitajana ja toimimista metsästyksenjohtajana.

Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.

     Sitten näin sen suden.

Suden jälki ei ole kuitenkaan vain ikämiehen elämänmuutosta ja sen aiheuttamaa kipuilua kuvaava tarina vaan se muuttuu loppua kohden rikoksen selvittelyksi. 

Muuten todella maanläheisessä ja realistisessa tarinassa on ripaus maagista realismia ja se tuo tarinaan kutkuttavan lisän. Ulf muistelee vaimolleen Ingalle mammansa kertomusta entisaikojen miehistä, jotka muuttuivat joskus susiksi ja juoksivat tiehensä, miehistä joilla oli toisen käden tilalla suden käpälä. Tämä sutena juokseminen oli kuin eläytymistä suden elämään, mutta silti täysin erilaista, jopa yliluonnollinen kokemus. Ulf itsekin kokee selittämätöntä yhteyttä metsässä näkemäänsä suteen, jonka nimeää Pitkäkoiveksi, hän ikään kuin kokee asioita Pitkäkoiven näkökulmasta, juoksee sutena, aistit avoimina. Toinen yliluonnollista lähentelevä kokemus tapahtuu ullakolla kun seinille ripustetut sarvet sekä täytetyt eläimet muodostavat kuoleman viidan, joka uhkaa murskata Ulfin hengiltä.

Kerstin Ekmanin Suden jälki tuo mieleen John Williamsin Stonerin. Molemmissa tarinoissa tapahtumat kuvataan iäkkään, koulutetun miehen näkökulmasta, työuralla on ollut hyvin vahva merkitys molempien kirjojen päähenkilölle ja työ määrittää edelleen hyvin pitkälti näiden miesten elämää, molemmissa on myös samanlainen hieman melankolinen, elämää pohtiva ja jostakin luopumisesta henkivä tunnelma.

Suden jäljessä luonto on hyvin vahvasti läsnä, se tunkeutuu jopa ovesta sisään, kirjaimellisesti. Pidän siitä, että asioita ei kuvata tarinassa mustavalkoisesti. Pedot ja ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, sudet ja karhut toimivat luontonsa ja viettiensä mukaisesti, niitä ei demonisoida eikä romantisoida, henkilöistä paljastuu yllättäviä puolia, mielipidettä tai asenteita voi joutua muuttamaan ja ennakkoluulot voivat osoittautua vääriksi. Ekman kuvaa taidokkaasti myös Ulfin ja Ingan suhdetta. Heidän välisestään sanailusta, toisesta huolehtimisesta ja toisen eleiden havainnoinnista huokuu pitkä yhdessäolo ja rakkaus. Suden jäljessä on pienestä sivumäärästään huolimatta paljon tarttumapintaa ja moni yksityiskohta jää lukemisen jälkeen mieleen pyörimään. Hieno tarina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Suurkaupunkien valohome levittäytyi muodottomana valtaamaan planeetan.

Sekä kuin edellisen vastakohta tai tasapaino (ja hieman pidempi sitaatti):

Talvi voi olla valkoinen paperi tai sinertävä laatta, jolle kirjoittaa. Viimeksi täällä ollessani kukaan ei ollut liikkunut ja kirjoittanut jälkiään. Ei ollut näkynyt tassujen eikä sorkkien painaumia, ei edes pikkuista myyränjalkojen koruommelta. Ei lintuja. Eikä mitään jälkiä. Kaikki tuntui peittyneen valkeuteen, ja metsä oli tykkylumen painamien oksien alla musta ja lepäsi itsessään.  Nyt oli toisenlaista. Yhtä äänetöntä. Mutta jotain oli tapahtunut.

Helmet-lukuhaaste 2024: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

(Iijoki #25)

Gummerus, 1995

700 sivua

Luettu: 2.11.2024

Mistä: lahja

Kalle on saanut vahvistuksen epäilyilleen Lainan ja Veikko Moilasen suhteen laadusta ja ymmärtää, että hänellä ja Lainalla ei ole enää yhteistä tulevaisuutta. Katse on käännettävä tulevaisuuteen ja Kalle rientää Kyrökoskelle tapaamaan Leenaa ja puhumaan heidän kahden yhteisestä tulevaisuudesta. Työrintamalla puhaltavat uudet tuulet kun Kalle siirtyy Attilan työmaalta Tampereen Rakennusmestariyhdistys ry:n talon rakennustyömaalle vanhemmaksi rakennusmestariksi. Kallen mielessä kypsyy päätös lunastaa Lainalle lupaamansa Kirvestien talo itselleen, mutta ratkaisu tuo Kallelle taloudellisia haasteita. Kallen unelma kirjan julkaisemisesta alkaa viimein vuosien kirjoittamisen jälkeen tulla todeksi.

Kirjassa on jälleen kiinnostavaa ajankuvaa. Rakennustyömailla ei ole totuttu kesälomiin, mutta vuoden 1957 heinäkuussa Kalle jää esimiehensä kehotuksesta kahdeksi viikoksi lomalle. Kalle on joutunut maksamaan työntekijöilleen lopputilejä rakennustyömaiden valmistuessa, mutta joutuu nyt kokemaan itse töiden loppumisen. Kun työnantajalle tulee rakennusurakoiden välissä hiljaisempi kausi komennetaan Kalle kotiin odottamaan uutta rakennusurakkaa. Vaikka töitä ei ole Kallen palkka kuitenkin juoksee, ehkä osittain siitä syystä, että Kalle on samalla myös toipilaana vakavan sairausepäilyn jäljiltä. Kallen palatessa töihin kesällä 1958 alkaa työmailla näkyä uusi tuttavuus eväiden joukossa, pahvinen maitopurkki.

Iijoki-sarjan toiseksi viimeisen osan lukeminen tuntui juhlalliselta ja tunteikkaalta, sillä tässä osassa ympyrä ikään kuin sulkeutuu ja Kallen kirjailijaura alkaa. Kalle havahtuu ajatukseen kirjoittaa novellikokoelman sijaan romaani sillä hänen muistivihkossaan on paljon enemmän rakennustyömaille liittyviä henkilöhahmoja kuin novelliin mahtuu. Niinpä Kalle alkaa kirjoittaa rakennustyömaasta ja sen ihmisistä kertovaa romaania, jonka Gummerus julkaisee vuonna 1958 nimellä Ihmisiä telineillä. Esikoiskirjailija saa paljon positiivista palautetta, mutta lapsuuden kotipitäjässä Taivalkoskella vastaanotto on osittain nuivaa. Etenkin uskossa elävät ovat järkyttyneet Kallen romaanin päähenkilön Mauno Joensivun käytöksestä, he kuvittelevat Kallen kirjoittaneen kirjassa itsestään ja omasta elämästään ja taivastelevat oman kylän pojan kiroilua ja syntistä elämää. Kallen on vaikea ymmärtää taivalkoskelaisten näkökulmaa ja railo Kallen ja Taivalkosken välillä vain kasvaa. Tampere tuntuu yhä enemmän kodilta.

Kallen koti- ja perhe-elämällä on tässä(kin) osassa suuri rooli. Ei ehkä myrskyisten, mutta ainakin aallokkoisten aikojen jälkeen onkin mukava seurata kuinka Kallella alkaa hieman tasaisempi jakso elämässä uuden parisuhteen myötä. Mitään ylitsepursuavaa tunneryöppyä Kallen ja Leenan välillä ei kirjassa kuvata, ennemminkin Kallen kommentit Leenasta ja hänen ulkonäöstään tuntuvat välissä hieman vähätteleviltä tai tunteettomilta, mutta kuten Kalle kirjassa Leenalle sanoo toisen vaimoni kansa en alota elämääni lirkuttelemalla enkä läyryämällä, siihen voit varautua. Kyllä Kallen ja Leenan välillä tuntuu myös lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Lapsirakas Kalle pääsee viimein elämään myös lapsiperhearkea.

- Uuppaheijaa, Riitta!

Iijoki-sarjaa on vielä (enää!) yksi osa jäljellä. Olen pyöritellyt mielessäni ajatusta, että tekisin sarjan luettuani Päätalo-matkan Taivalkoskelle. Olen pysähtynyt useammankin kerran Taivalkoskella ja käynyt kerran Kallioniemessä, mutta olisi mukava viipyä paikkakunnalla yön yli ja kiertää sarjasta tuttuja paikkoja enemmänkin. Ehkä jo tulevana kesänä?

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Otti, jumaliste, tiukalle ennen kuin tuo haave totteutu.

Helmet-lukuhaaste 2024: 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu)

Jari Vainio: Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Jari Vainio:

Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Johnny Kniga, 2017

251 sivua

Luettu: 5.10.2024

Mistä: kirjastosta

Sambiassa, Mosambikin ja Zimbabwen rajojen lähellä, eteläisen Luangwan alueella sijaitsee Katondwen katolinen lähetysasema ja 124-paikkainen sairaala, jonne suomalainen 29-vuotta täyttävä Jari Vainio lähtee vapaaehtoiseksi lääkäriksi. Sairaalatyön lisäksi Vainio toimii myös Luangwan lääninlääkärinä, avustaa välillä muissa sairaaloissa ja hoitaa terveyskasvatusta sekä vapaa-ajallaan alati kasvavaa eläinkatrastaan. Kirja kertoo päiväkirjamuodossa Vainion työstä Katondwen lähetysaseman Pyhitetyn Sydämen Sairaalassa ja elämästä haasteineen, onnistumisineen, suruineen ja iloineen. 

Vainio majoitetaan nunnaluostarin puutarhassa sijaitsevaan taloon. Vainion täytyy ensi töikseen saada uskottavuutta paikallisten silmissä, sillä 1980-luvun lopulla länsimainen lääketiede ei ole Sambiassa kovin korkeassa asemassa, klinikat ovat kaukana ja hoito ja lääkkeet ovat kalliita kun taas noitatohtoreita löytyy joka kylästä. Muutamilla tahattomilla ja tahallisilla poppakonsteilla Vainion maine paikallisten keskuudessa kasvaa ja he alkavat luottaa uuteen lääkäriinsä, jota he puhuttelevat dokoto Jaliksi kun eivät osaa sanoa r-kirjainta. Vainiolla tuntuu olevan taito katsoa asioita paikallisten näkökulmasta ja ehkä tämä on osittain syynä siihen, että Vainio otetaan hyvin vastaan ja osaksi yhteisöä. Vainio työllistää paikallisia esimerkiksi kodin- ja puutarhanhoitoon, rakennustöihin ja piirtämään terveyskasvatusaiheisia julisteita. Kun paikalliset huomaavat Vainion olevan eläinrakas he lahjoittavat hänelle erilaisia eläimiä kuten kotkanpoikia, paviaanin ja marakatin.

Päivät sairaalassa ovat pitkiä ja koska asunto sijaitsee sairaalan välittömässä läheisyydessä on töistä vaikeaa irrottautua vapaa-ajallakaan, lääkäriä tullaan aluksi kutsumaan koputtelemalla Vainion makuuhuoneen ikkunaan. Työ on muutenkin melkoista tasapainottelua. Henkilökuntaa ja välineitä on vähän - pulaa on jo ihan perustarvikkeita kuten steriileitä hanskoista - ja vastaan tulee heti alusta asti potilaita, joiden hoidosta hänellä ei ole aiempaa kokemusta. Vainio tarttuu rohkeasti toimeen ja oppii uutta niin kirjoista kuin kollegoiltaan, kuten sisar Teresalta. Tutuksi tulevat niin keskenmenot, aliravitsemus, unitauti, hiv, AIDS, tuberkuloosi, käärmeenpuremat, malaria (johon Vainio itsekin sairastuu toistuvasti) ja muut loiset kuin myös kuume, ripuli, palovammat ja murtumat. Diagnooseja on laidasta laitaan. Vainio ei myöskään pelkää tunnustaa vajavaisuuttaan. Hän kertoo päiväkirjassaan rehellisesti haastavista hoitotilanteista, joista osa päättyy potilaan menehtymiseen. Kaikkia potilaita ei voi pelastaa.

Kaksi vuotta Afrikan paahteessa rajallisten resurssien parissa ei riitä vaan Vainio hakee jatkoaikaa ja viettää lopulta Katondwen sairaalassa kuusi vuotta, toukokuusta 1987 lokakuuhun 1993, jonka jälkeen hän jatkaa vielä kolme vuotta Keniassa. Mies voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei miehestä.

Olen ylpeä saavutuksistamme, mutta kaikki saamani hyvä lopulta murskaa sydämeni. Haluaisin niin tietää, mitä tästä kaikesta olisi voinut tulla.

Päiväkirjamerkinnöissä vuorottelevat työn ja (vähäisen) vapaa-ajan kuvaus sopivassa suhteessa. Vainio kertoo työstään hyvin kansantajuisesti tuoden esille sen hyvät ja huonot puolet. Vainio kuvaa myös uutta kotiseutuaan, sen luontoa ja hieman myös historiaa kiinnostavasti. Lisäksi hän kertoo paikallisista asukkaista ja heidän tavoistaan sekä yhteiselosta heidän kanssaan. Vainion päiväkirja tempaisee mukaansa heti alusta ja kiinnostus säilyy loppuun asti. Kirjan kahden värivalokuvaliitteen ansiota osa tarinan henkilöistä (mm. Jari Vainio, Beauty, sisar Teresa, Fidelis, Mabvuto, noitatohtori Elisabeth), eläimistä (mm. paviaani Frodo, marakatti Oscar, koirat Tasha ja Olli) ja paikoista (mm. Vainion koti pihoineen, Pyhitetyn Sydämen Sairaala, Golgatan mäki) tulevat kuvien kautta näkyviksi ja kuin tutummiksi. Viidakkotohtori on loistava nojatuolimatka suomalaisen lääkärin arkeen Sambiassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma on laskevan auringon maalaamana oranssi, ja itikoitten konsertista sirisevä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 21. Kirjan tai elokuvan nimessä on numero

Helmet-lukuhaaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja

Kirjallinen maailmanvalloitus: Sambia

Emilia Hart: Taipumattomat

Emilia Hart: Taipumattomat

WSOY, 2024

405 sivua

Suomentanut: Viia Viitanen

(Weyward, 2023)

Luettu: 23.9.2024

Mistä: kirjastosta

Kate Ayres löytää lopulta voimaa ja rohkeutta jättää dominoiva ja väkivaltainen miehensä ja paeta heidän Lontoon kodistaan Cumbrian Crows Beckissä sijaitsevaan isotädiltään perimäänsä vanhaan pieneen taloon, Weyward Cottageen, jonka olemassa olosta hänen miehellään Simonilla ei ole aavistustakaan. Asettuessaan aloilleen uuteen kotiin ja kylään nykyisyys ja menneisyys törmäävät ja Kate pääsee sukunsa esiäitien ja näiden salaisuuden jäljille sekä oppii samalla jotain itsestään ja menneisyydestään.

Tarinassa seurataan saman suvun kolmea naista kolmella eri aikakaudella. Altha odottaa vuonna 1619 vankikopissa oikeudenkäyntiään, Violet asuu vuonna 1942 Orton Hallin kartanossa yhdessä isänsä ja veljensä kanssa, miettii edesmennyttä äitiään ja odottaa kuumeisesti pääsevänsä joskus pois kotinsa mailta, ja sitten on Kate, joka vuonna 2019 ottaa elämälleen uuden suunnan. Aluksi näyttää, että naiset ja heidän lähtökohtansa ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tarinalinjojen edetessä selviää, että naisilla on muutakin yhteistä kuin sukulinja. Jokainen heistä on yhteydessä luontoon tavalla, joka saattaa herättää muissa pelkoja ja syytöksiä.

     Noita. Sana maistuu suussa vastenmieliseltä, valuu kieleltä mustana ja tahmeana kuin terva. Me emme koskaan pitäneet itseämme noitina, äiti ja minä, sillä se oli miesten keksimä sana. Sana, joka antaa vallan lausujalleen, ei niille, joita se kuvaa. Sana, joka nostattaa hirsipuita ja rovioita, tekee hengittävistä naisista kuolleita ruumiita.

     Ei. Sitä sanaa me emme koskaan käyttäneet.

Katen lähtö väkivaltaisen ja narsistisen Simonin luota käynnistää Taipumattomat ja on oleellinen osa tarinaa, mutta minusta alku oli kirjan heikoin osuus. Alkuun liittyy myös muutamia yksityiskohtia, jotka tuntuivat hieman epäuskottavilta. Mietin esimerkiksi sitä kuinka Kate saa tiedon perinnöstään, mutta pystyy kuitenkin pitämään sen salassa mieheltään vaikka talon ylläpito varmasti vaatii järjestelyjä ja juoksevien kulujen maksua. Nimittäin kun Kate saapuu Weyward Cottageen on siellä kaikki valmiina, vesi tulee hanasta ja takkakin vetää ongelmitta kuukausien tyhjillään olon jälkeen. Pieniä yksityiskohtia, jotka voisi ohittaa helposti ja vain antaa tarinan viedä. Ja tarinahan vain paranee sitä mukaa kun Kate jättää Lontoon taakseen ja pääsee asettumaan taloon ja kylään. Ei voi sanoa, että maalla on aina mukavaa, mutta ainakin Kate saa elämän syrjästä kiinni ihan toisella tavalla kuin Simonin lieassa eläessään.

Minulle kirjan parasta antia oli Katen ja hänen esiäitiensä tarinat. Simon sai siis jäädä syrjään kuin hukkaan heitetty rukkanen (vaikka totta kai häneen vielä joudutaan myöhemmin palaamaan kuten arvata saattaa) ja uppouduin täysin edesmenneiden Althan ja Violetin tarinoihin sekä Katen uuden arjen aloittamiseen. Hart kuvaa hyvin kolmen eri aikakaudella eläneen naisen elämää, heidän kokemiaan haasteita ja kaltoinkohtelua etenkin miesten taholta sekä tietysti heidän yhteyttään luontoon, joka on kullakin naisella omanlaisensa. Puut, kukat ja yrtit, varikset, mehiläiset, hämähäkit, neidon- ja päivänkorennot, maan madot, toukat ja koppakuoriaiset. Äidit ja tyttäret, Weywardin naiset, joilla on luonto sydämessä ja side luonnon eläviin olentoihin. Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Pidin valtavasti Weywardin vahvojen ja taipumattomien naisten tarinasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän pelkonsa minä haistoin, se oli tihkunut ilmaan ja imeytynyt kiveen.

Ja:

Hänet on haarniskoitu ja hän on valmis suojelemaan tytärtään.

Sekä:

Jonkin aikaa hän oli jo luullut menettäneensä lukemisen taian, kykynsä uppoutua toiseen aikaan ja paikkaan. Se oli kuin olisi unohtanut, kuinka hengittää.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 9. Kirjassa joku karkaa

- - -

Vuosi lähenee loppuaan, mutta onhan tässä vielä vuoden viimeinen päivä aikaa lukea. Minulla on vielä muutama luettu kirja odottamassa postausta ennen vuosikoosteen tekemistä, joten luetut kirjat täytyy purkaa jonosta pois vaikka sitten miniarvioilla. Toivotan kuitenkin jo tässä vaiheessa oikein hyvää uutta vuotta 2025!

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

S & S, 2019

310 sivua

Suomentanut: Raisa Porrasmaa

(Tabineko Ripouto, 2015)

Luettu: 1.9.2024

Mistä: kirjastosta

Nimetön kissa ja nuori mies Satoru Miyawaki tutustuvat toisiinsa Satorun hopeanvärisen pakettiauton luona. Sattuman tai kohtalon oikusta Satoru ottaa poikakissan hoiviinsa ja antaa tälle tytön nimen, Nana. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satorun on kuitenkin luovuttava Nanasta. Satoru nostaa Nanan pakettiautoon ja he lähtevät matkalle, etsimään Nanalle uutta kotia, mutta kuka olisi Nanan arvoinen? 

Matkakissan muistelmat on japanilainen romaani, jonka minäkertoja on nimensä mukaisesti kissa, Nana. Tämä yksivuotias kolli pohtii alussa valintaa vapauden ja vakauden polkujen välillä ja päättää jättää kulkukissan elämän taakseen, ottaa Satorun isännäkseen ja ryhtyä kotikissaksi, mutta ei silti täysin unohda menneisyyttään villinä luontokappaleena. Myös Satorulla menneisyys kulkee vahvasti mukana. Nana tuo Satorulle mieleen Hachin, kissan, jonka Satoru löysi lapsena yhdessä ystävänsä Kõsuken kanssa. Kõsuke onkin Satorun ja Nanan matkan ensimmäinen pysähdyspaikka. Satoru vie Nanan tapaamaan myös muita vanhoja ystäviään ja näiden tapaamisten myötä Satoru muistelee elämänsä eri vaiheita. Satorun ja Nanan matkan tarkoituksena on löytää Nanalle uusi koti, mutta he jättävät matkallaan jälkeensä oivalluksia ja ratkaisuja muihin ja muiden asioihin. Satoru ja Nana ovatkin kuin liikkuva terapiayksikkö. Syy siihen miksi Satoru joutuu luopumaan Nanasta selviää lopulta myös lukijalle.

Matkakissan muistelmat on tarkkanäköinen, lempeä ja sanoisinko japanilaisen viehättävä tarina. Japanilainen tunnelma välittyy Raisa Porrasmaan suomennoksessa hyvin. Sopivaa särmää tarinaan tuo Nana, joka on kuvattu erittäin tyypilliseksi - makuuni jopa liiankin stereotyyppiseksi - kissaksi, ylpeäksi ja oman arvonsa tuntevaksi. Nanan tapa kuvata asioita on ironinen, mutta kuivan huumorin takaa pilkistää epävarmuus ja ehkä myös piilevä hylätyksi tulemisen pelko. 

     "Onko ulkona kumminkin parempi?"

     Hö, älä nyt viitsi näyttää siltä kuin alkaisit itkeä. Tuleeko muka ikävä, jos lähden?

     "Olin ajatellut, että jospa saisin sinut omaksi kissakseni."

     Sitä vaihtoehtoa minulla ei suoraan sanottuna ollut. Olen syntynyt kulkuriksi, joten mieleeni ei juolahtanut, että voisin ryhtyä jonkun kotikissaksi. Olin aikeissa nauttia hoidosta kunnes olisin parantunut ja häipyä sitten. Tai oikeastaan uskoin, että oli pakko lähteä.

     Lähtö koittaisi varmasti, joten olisi kai nokkelampaa livahtaa oma-aloitteisesti tiehensä ennen kuin joutuisi karkotetuksi? Kissa on tyylikäs olento.

     Olisit heti sanonut, että voin ryhtyä kotikissaksesi.

Jos itse tarina on viehättävä niin sitä on myös Satu Kontisen käsialaa oleva kirjan ulkoasu. Pidän vähäeleisestä kansikuvasta ja vihreän vivahduksesta, samoin puun lehdistä, joita on kannen lisäksi "leijaillut" myös kirjan sivuille.  Matkakissan muistelmat tuli lukupinooni lukupiirin ansiosta, kirja tuskin olisi osunut omaan kirjatutkaani. Tämä kirja ei ollut napakymppi eikä ihan ysikään sillä muutamat kohdat kuten eläinten keskustelu laivassa tai eläimen pääsy sairaalaan toimenpidehuoneeseen asti tuntuivat vähän epäuskottavilta tai liian sadunomaisilta ja hetkittäin tarina tuntui turhan alleviivaavalta, mutta mukava lukukokemus kuitenkin. Loppua kohti jopa kaltaiseni koiraihminen herkistyy Nanan ja Satorun tarinasta. Toistan itseäni, mutta joskus kannattaa hypätä omien lukumieltymysten ulkopuolelle.

Sitaattikunniamaininnan saa (yhtä aikaa kissamaisuutta ja japanilaisuutta henkivä lause):

Kaikki kaunis tarttuu seitsikkohäntääni.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Kirjallinen maailmanvalloitus: Japani

Delia Owens: Suon villi laulu

 

Delia Owens: Suon villi laulu

WSOY, 2020

416 sivua

Suomentanut: Maria Lyytinen

(Where the Crawdads Sing, 2018)

Luettu: 5.8.2024

Mistä: lahja

Catherine "Kya" Clark asuu vaatimattomassa mökissä marskimaan laidalla, omassa rauhassa luonnon keskellä. Kya on tottunut pienestä pitäen siihen, että ihmiset lähtevät hänen luotaan. Kun Kya on kuuden hän kuulee verkko-oven paukahtavan ja näkee äitinsä kävelevän pois taakseen katsomatta. Sitten lähtevät isosisarukset yksi toisensa jälkeen ja lopulta viinaan menevä ailahtelevainen isäkin jättää palaamatta kotiin. Kya jää yksin ja joutuu opettelemaan selviytymään päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen itsekseen. Lokakuussa vuonna 1969 lähimmän kylän Barkley Coven autoliikkeen pitäjän poika Chase Andrews löytyy kuolleena suolta, kylän laitamilla sijaitsevan hylätyn palotornin juurelta ja syyttävät sormet alkavat hyvin nopeasti osoittaa Kyan suuntaan. Mutta mitä tekemistä Kyalla, omissa oloissaan pysyttelevällä köyhällä, kouluja käymättömällä nuorella naisella voisi olla kylällä asuvan varakkaan, komean ja suositun nuorukaisen saati tämän kuoleman kanssa?

Suon villi laulu on odotellut pitkän aikaa lukuvuoroaan kirjahyllyssäni, mutta en halunnut tarttua siihen tuoreeltaan sillä se oli ilmestyttyään melkoinen kirjatapaus ja sai paljon huomiota. Odotin suurimman kohun laantumista ja kesän ja syksyn taitekohta helteisine päivineen tuntui juuri sopivalta hetkeltä lähteä kirjamatkalle Pohjois-Carolinan rannikon marskimaalle. Matka osoittautui melkoisen vaikuttavaksi.

Marskimaa ei ole suonryteikkö. Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta. Verkkaiset purot polveilevat kuljettaen auringonkehrää merelle, ja pitkäkoipiset linnut kohoavat siivilleen hämmästyttävän sulavasti - vaikka eivät näytä lentoon luoduilta - tuhannen lumihanhen kaakatuksen pauhussa.

     Siellä täällä marskimaalla, nihkeänkosteiden metsien kätköissä, rämeinen suo ryömii alaville turvemaille. Suovesi on tyyntä ja tummaa, se on hotkaissut valon mutaiseen nieluunsa. Jopa yöeläjät liikkuvat sen siimeksessä päiväsaikaan. Ääniäkin siellä kuuluu, mutta marskimaahan verrattuna suo on hiljainen, sillä hajoaminen tapahtuu solutasolla. Elämä mätänee ja löyhkää ja palaa lahonneeksi turpeeksi; suon katkerassa liejussa kuolema synnyttää elämää.

     Lokakuun 30. päivän aamuna vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojui suolla, joka olisi kaikessa hiljaisuudessa, suomaiseen tyyliinsä sulatellut sen sisuksiinsa. Kätkenyt iäksi.

Owens maalaa heti alussa lukijan silmien eteen miljöökuvan, joka muuttuu salamannopeasti herkästä ja kauniista synkäksi ja raadolliseksi. Luonto tuo suojaa ja turvaa, mutta on myös sattumanvarainen, hallitsematon ja voi joskus koitua ihmisen kohtaloksi. Joskus jäljet, tässä tapauksessa Chasen ruumis, jäävät näkyviin, joskus luonto piilottaa ne ihmisten ulottumattomiin. Vahva luontokuvaus toimii hyvänä pohjana tarinalle, jossa seurataan Chasen kuoleman selvittämistä ja Kyan kasvutarinaa, kahta toisiaan sivuavaa ja lähestyvää linjaa. Pidin kovasti rämeen ja muun luonnon kuvauksesta. Owensin kerronnassa marskimaa eläimineen, tuoksuineen ja äänineen herää vahvasti eloon.

Kaatosateen usva ujuttautui paikkaillun verkon läpi ja hipaisi hänen kasvojaan.

Suon villi laulu tuo mieleen Gabriel Tallentin Minun ikioma kultani ja Beth Lewisin Suden tie -romaanit. Näissä kolmessa kirjassa on yhteistä luonto, joka on hyvin vahvasti läsnä, tunnelma, jossa on yhtä aikaa lohduttomuutta ja toivoa sekä naispäähenkilö, joka kokee kovia ja joka vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa jatkaa eteen päin luovuttamatta. 

Mitä ihminen on valmis maksamaan karkottaakseen yksinäisyyden?

Suon villi laulu on kaunis ja raastava tarina yksinäisyydestä, ennakkoluuloista, luonnosta, ystävyydestä, kasvamisesta ja rakkaudesta. Tarina etenee verkkaisesti, mutta luontokuvaus ja tarinan tiivis henkilöjoukko riittävät pitämään otteessaan. Pidin kovasti periksiantamattomasta Kyasta, joka näkee kauneutta sekä luonnossa että myös ihmisissä siitä huolimatta, että hänen luottamuksensa petetään useamman kerran. Pidin myös Jodiesta, Kyan suojelevaisesta isoveljestä, Jumpinista, joka näkee Kyan hädän ja auttaa häntä vaivihkaisella tavallaan sekä Tatesta, sulkapojasta, joka auttaa Kyaa astumaan uuteen maailmaan. Piiri Kyan ympärillä on pieni, mutta vahva.

Myös tarinan jättämä jälkikaiku on vahva. Meren, sateen ja suon tuoksut tuntuvat nenässä. Siivilleen nousevien lintujen ja pienten moottoriveneiden äänet kaikuvat korvissa. Olisi mukava päästä joskus näkemään ja kokemaan itse Pohjois-Amerikan marskimaat.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause joka saa lukutoukan nyökyttelemään):

»En tienny, että sanoissa voi olla niin paljon sisällä. En tienny, että joku lause voi olla niin painava.»

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 6. Hyllynlämmittäjä tai kirja, jonka olet aikonut jo kauan lukea (ehkä osuu haastekohtaan rimaa hipoen, mutta menköön)

Helmet-lukuhaaste 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna

Stephen King: Holly

Stephen King: Holly

Tammi, 2024

471 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Holly, 2023)

Luettu: 22.7.2024

Mistä: lahja

Etsivä löytää -etsivätoimiston ovet ovat toistaiseksi suljettu sillä Holly Gibney on menettänyt hetki sitten äitinsä ja Pete Huntley sairastaa koronaa. Surunsa keskellä Holly kuitenkin kuuntelee äitinsä Zoom-hautajaisten aikana työpuhelimen vastaajaan tulleet viestit. Penelope "Penny" Dahlin aikuinen tytär Bonnie on kadonnut. Holly soittaa Pennylle ja huolimatta suruajastaan ja toimiston vajaamiehityksestä hän ryhtyy selvittämään mitä Bonnielle on tapahtunut. Hollyn seuratessa johtolankoja vastaan tulee kuin vahingossa toinenkin kadonnut henkilö ja pian Holly on jälleen jonkin pahan jäljillä.

Niinhän siinä sitten kävi kuten Kingin Mitä enemmän verta -novellikokoelman postauksessa arvelin eli tapaamme jälleen vanhan tutun Holly Gibneyn kanssa. Holly Gibneyn piti alun perin olla vain sivuhenkilö Stephen Kingin Mersumies-romaanissa, mutta henkilöhahmo valloitti luojansa sydämen ja ujuttautui sittemmin mukaan useampaan Kingin romaaniin ja novelliin, saaden nyt viimein oman nimikkotarinansa romaanin muodossa. Mikäs siinä, Holly on vallan mainio tapaus ja pystyy täyttämään Bill Hodgesin jättämät suuret yksityisetsivän saappaat ja kannattelemaan harteillaan yhden jos toisenkin tarinan ja vaikka romaaninkin,

Kirjan kannessa on New York Timesin lyhyt ja ytimekäs kommentti: "PARASTA KINGIÄ!". Vaikka minun on mahdotonta valita yhtä ja ainoaa Kingin teosta parhaaksi olen jokseenkin samoilla linjoilla, Holly on todella hyvä ja ehkä jopa Kingin parhaimmistoa. Holly on ajankohtainen nykyajan vitsauksineen ja ilmiöineen kuten korona ja Trump. Holly on myös yllättävä. Holly on siinä mielessä mielenkiintoinen henkilö, että hän on törmännyt tähän astisissa tutkimuksissaan monenlaisiin vastuksiin, niin yliluonnollisiin olioihin kuin yksinkertaisesti pahoihin ihmisiin. Hollyn seurassa ei koskaan tiedä mitä on luvassa. Tässä tarinassa pahuus tulee monella tapaa puskasta. Holly on koukuttava ja hyvä, mutta myös kammottava, juuri Kingille tyypilliseen kihelmöivän jännittävään ja piinaavaan tapaan.

Joskus kirja vaatii postauskuvaan kaverikseen tietynlaisen rekvisiitan tai taustan kuten Holly nyt. Lue niin tiedät.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Juuri kun luulee nähneensä pahimman, mitä ihmisillä on tarjota, huomaa erehtyneensä. Pahuudelle ei ole rajaa.

sekä:

Perhe, joka murhaa yhdessä, pysyy yhdessä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 3. Lue julkisessa tilassa tai ulkona

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet (takakannessa kädet)

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Bazar, 2022

605 sivua

Luettu: 21.7.2024

Mistä: lahja

Hajusteentekijä Namirtu synnyttää aviottoman lapsen, tytön, jonka kasvojen ja vartalon oikea puoli on verenpunainen. Ilussa on merkitty lapsi, jonka syntymä herättää huomiota niin hajustepajassa kuin temppelissä, mutta onko Ilussan syntymämerkit enne onnesta vai kirouksesta? Namirtu pakenee tyttärensä kanssa Assurista päätyen asumaan Assurin ja Kalhun välillä sijaitsevan pienen kylän majataloon. Ilussan kasvaessa nuoreksi naiseksi Namirtu opettaa keittiötöiden lomassa tyttärelleen tuoksujen ja voiteiden valmistusta, Namirtu myös muistuttaa hallussaan olevasta savitaulusta ja sen merkityksestä Ilussan tulevaisuudelle. Namirtu vaikenee yksityiskohdista ja lopulta Ilussan täytyy valita tiensä ja selvittää itse äidin varjelema salaisuus.

     "Tässä savitaulussa on sukumme menneisyys ja tulevaisuus. Muista, että sitä tulee varjella tarkemmin kuin mitään muuta. Jos se häviää, kaikki on mennyttä, ja jos se päätyy vääriin käsiin, jumalten tahto ei tapahdu. Jumalten uhmaamisesta ei ole koskaan koitunut mitään hyvää, ja seuraukset voivat olla hirvittävät.. Meille, mutta myös muille, muista se, Ilussa. Sinun on siis tehtävä osasi, toteltava äitiäsi ja pysyteltävä piilossa!"

Kiinnostuin Kaisa Åkermanin Hajusteentekijän tyttärestä välittömästi (vaikka meni pitkään ennen kuin luin sen). 1200-luvulle ennen ajanlaskun alkua ajoittuva historiallinen romaani, syntymästään saakka merkitty lapsi, enteitä ja uskomuksia, suvun salaisuuksia, hajusteiden tekoa, tarina kuulostaa houkuttelevalta! Ajatuksissa pyöri Joanne Harrisin herkullinen, mukaansatempaava ja ihana ns. suklaa-sarja Pieni suklaapuoti, Karamellikengät, Persikoiden aikaan ja Mansikkavaras sekä Patrick Süskindin karmivan upea hajuja ja tuoksuja tulviva 1700-luvulle ajoittuva Parfyymi - Erään murhaajan tarina. Odotukset olivat siis varsin korkealla kun toivoin jotain samankaltaista aisteja hivelevää ja jännittävää lukukokemusta.

Valitettavasti historiallinen aika häipyi välillä taustalle henkilöiden käyttäytyessä ja puhuessa aikaan nähden melko nykyaikaisesti ja savitaulukin pysyi salaisuutena niin pitkään, että se jo vähän puudutti. Erityisen paljon jäin kaipaamaan niitä tuoksuja, joita Namirtu ja Ilussa valmistivat, ne eivät nyt välittyneet kirjan sivuilta nenääni. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta Hajusteentekijän tytär ei siis ihan yltänyt niihin odotuksiin jotka minulle oli siitä ehtinyt muodostua. 

Kirjassa oli silti paljon hyviä asioita, kuten tarinan kuljetus paikasta toiseen sekä tietyt henkilöt. Pidin erityisesti Ilussan ja Erenun välien kuvauksesta. Pitkään Namirtun taloudessa kotiorjana ollut Erenu on käytännössä kasvanut yhdessä Ilussan kanssa ja he muistuttavat ennemmin ystäviä ja lähes sisaruksia kuin palvelusväkeä ja emäntää. Heidän todellinen asetelmansa kuitenkin näkyy välillä Ilussan käskyttäessä Erenua. Kirja on melkoinen tiiliskivi ja Ilussan sekä Erenun matkan varrelle mahtuu paljon henkilöitä, joista osa jäi auttamatta etäisemmäksi, myös siitä syystä, että osa nimistä oli samankaltaisia ja saatoin hetkittäin sekoittaa ne. Kirjan lopusta löytyvä henkilöluettelo sekä listaus termeistä ja jumaluuksista auttoivat pysymään kärryillä (sic).

Hajusteentekijän tytär on kuitenkin sujuvasti kerrottu pitkä ja polveileva tarina, joka pitää otteessaan ja kuljettaa uusiin paikkoihin, mutta ei aiheuta ahmimisreaktiota. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Päivät olivat samanlaisia, samat äänet, miesten huudahdukset ja pyörien kitinä ja sama laiha liemi ja leipäpala yötä vasten.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 12. Kirjassa nukutaan ulkona, teltassa tai autiotuvassa

Helmet-lukuhaaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen