lauantai 22. helmikuuta 2020

J. R. Ward: Varjot



J. R. Ward: Varjot
(Mustan tikarin veljeskunta #13)
Basam Books, 2015
656 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(The Shadows, 2015)
Luettu: 10.2.2020
Mistä: kirjastosta


Ponnistaminen pois upean Rouva C.:n jälkeensä jättämästä kirjatyhjiöstä vaati täysin erityylistä lukemista, varmuudella vetävää keyttä viihdettä, vauhtia ja – yllätys yllätys – vampyyrejä.
 
Trez on ollut heti syntymästään lähtien varjojen kuningattaren s´Hisben omaisuutta. Hänet on määrätty jatkamaan kuninkaallista sukua ja ryhtymään s´Hisben tyttären puolisoksi halusi Trez sitä tai ei. Trez on paennut heimonsa luota, asettunut Caldwelliin pyörittämään klubeja, ryypännyt ja harrastanut heimonsa kieltämiä irtosuhteita karistaakseen kohtalonsa harteiltaan. Vastoin omia odotuksiaan tai suunnitelmiaan Trez huomaa rakastuneensa Selenaan, veljeskunnan luona käyvään valittuun. Rauhoittumisen ja onnellisen parisuhteen välissä on paitsi Trezin syntymäkirous myös Selenaa vaivaava tuntematon sairaus. Trezin kaksoisveli iAm on vuosikaudet seurannut veljensä pyristelyä ja on valmis tekemään kaikkensa pelastaakseen Trezin pakkoavuoliitolta, mutta aika on käymässä vähiin.
 
Niin kuin kahdentoista osan perusteella osasin arvata luvassa oli kevyttä, vauhdikasta ja takuulla viihdyttävää vampyyrihömppää. Vaikka varjokaksoset ovat olleet pitkään mukana veljeskunnan elämässä he ovat tähän asti jääneet vähän etäisiksi ja irrallisiksi, tässä he pääsevät vampyyrien rinnalle ja ohi, pääosaan. Aiempien osien tapaan tarinassa on toistoa, mutta varjot tuovat vampyyriyhteisöön mukavaa (ja kaivattua) vaihtelua heimon ominaisuuksien, tapojen ja koko kulttuurin myötä. Täysin ennalta-arvattava "mies (uros) ja nainen (naaras) saavat toisensa" -tarina tämä ei ole vaan juonessa on riittävästi mutkia ja vastoinkäymisiä.

Kirja toimi loistavana välipalana, vaikka oireita hienoisesta sarjaähkystä onkin havaittavissa. Jaksaa jaksaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos koskaan halusi kokea ajan ja olevaisuuden äärettömyyden, piti vain katsoa yötaivasta ja tuntea rakkaat edesmenneet, jotka katsoivat takaisin. Se oli yhteyden ja erillisyyden mahtavaa kaksinaisuutta.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 16. Kirja, josta minulla on ennakkokäsitys, millainen se tulee olemaan (sarjan 13. osa, ennakkokäsitys on jo varsin vahva...)
Helmet-lukuhaaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa (toisen varjokaksosen syntymähetkeen liittyy ennustus, joka määrittää hänen kohtalonsa)

maanantai 10. helmikuuta 2020

Minna Rytisalo: Rouva C.



Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus, 2018
367 sivua
Luettu: 30.1.2019
Mistä: lahja


Sain (toivomani) Rouva C.:n joululahjaksi kirjan ilmestymisvuonna, mutta luin sen vasta nyt. Miksi odotin näin pitkään, vaikka rakastin Rytisalon edellistä romaania, Lempiä? Tunnustan, että en oikein osaa suhtautua romaaneihin, joiden taustalla on todellinen henkilö, siinä ehkä suurin syy miksi viivyttelin lukemiseni kanssa.

Nuori Minna Johnsson ei ole niin kuin muut nuoret naiset, valmis avioliittoon, elämään vanhempiensa valitseman aviomiehen vallan alla, noudattamaan vanhempiensa hänelle suunnittelemaa polkua, vaan hänellä on omia toiveita, omia unelmia. Niitä seuratakseen Minna lähtee Kuopiosta Jyväskylään, järvikaupunkiin, opiskelemaan rehtori Cygnaeuksen opettajakoulutukseen, seminaariin, johon otetaan oppilaiksi poikien lisäksi myös tyttöjä. Elämänpolku ei kuitenkaan mene niin kuin Minna on suunnitellut, hänestä ei tulekaan opettajaa vaan lehtori Ferdinand Canthin vaimo ja seitsemän lapsen äiti, mutta myös hyväntekijä, kirjailija ja naisten aseman puolestapuhuja, rohkea nainen, esikuva.

Rouva C. ei ole elämäkerta eikä tietokirja Minna Canthista vaan romaani. Se kertoo Minna ja Ferdinand Canthin avioliitosta, siitä miten kaikki olisi voinut tapahtua. Se on rakkaustarina, jossa kaksi ihmistä seuraa tunteitaan, opettelee tuntemaan toisensa, antaa toisilleen tilaa ja mahdollisuuden olla sellainen kuin on. Rouva C. on myös tarina rohkeudesta, siitä, miten aikana, jolloin miehen asema avioliitossa on hyvin vallitseva Canthit uskaltavat tehdä omat ratkaisunsa, elää omalla tavallaan. Avioliittokuvauksen rinnalla kuvataan kahden nuoren naisen välistä ystävyyttä ja sitä miten ystävät ja ystävyys muuttuu.

Flora oli kuin samanikäinen sisko, tyttö jonka peukalonkynnen muodonkin Minna osasi ulkoa. Kun he tapasivat, he syleilivät jo kadulla, poski painui poskea ja vartalo toista vasten ja he pysyivät siinä kauan. Se tuntui ihanalta. Kosketus piirtää ihmisen ääriviivat, tekee jokaisen itselleen näkyväksi.

Pidin valtavasti Rouva C.:stä. Alussa tarina etenee tasaisesti aikajanaa seuraten, verkkaisestikin, mutta sitten tarinassa otetaan ajallisia hyppäyksiä. Tämä hämäsi ensin, mutta sitten sain taas tarinan rytmistä hyvin kiinni. Rytisalon kieli on hiottua, kaunista ja taidokasta. Jokainen sana ja välimerkki on oikealla paikallaan, painokkaana. Ihastelin esimerkiksi sitä kuinka niin arkiseen ja nopeasti ohimenevään tapahtumaan kuin kättelyyn saa mahdutettua oikean tunteiden ja havaintojen kirjon. Rytisalon kuvaamana pienistä hetkistä, eleistä ja sanoista piirtyy koko elämä, maailma. Canthien avioliiton kuvaus on hienoa, siinä on mukana niin elämän raadollisuus kuin suunnaton onni ja ilo toisesta ihmisestä, joka on vierellä.

Oli ensimmäinen talvi, ja kuin piirakkapohjan sokeri ja voi he hakivat toistensa äärirajoja, sulivat yhteen ja erkanivat. Jos pehmeää vaahtoa maistaa, siinä voi erikseen tietää kummankin, tuntea kielellään sokerin murut, eivät ne ole kadonneet, vaikka kahdesta tuli yksi. Vaahto oli väriltään heidän puolivälistään, vaaleampaa kuin munan keltuainen mutta tummempaa kuin sokeri. Sitä ei vihkivalasta arvaisi, Minna ajatteli. Kun kaksi muodostaa yksikön, kummankin on annettava tilaa toiselle. Sitä avioliitto heille tarkoitti, ja se oli instituutio, johon he molemmat uskoivat, vaikka monista siihen liittyvistä tavoista ja käsityksistä he olivat valmiit keskustelemaan. Määräysvalta on sillä joka paremmin tietää, niin he voisivat ajatella, niin Minna ajatteli myöhemmin, kun Ferdinand oli paremmin selvillä hernepenkkien perustamisesta ja hän itse siitä miten taivutellaan vastapuoli omalle kannalle.

Kävin heti kirjan luettuani kuuntelemassa Rytisaloa kirjastovierailulla hänen kertoessaan miten Rouva C. on syntynyt. Rytisalo havainnollisti todellisen henkilön muokkaamista romaanihenkilöksi paperinukkeleikin avulla. On olemassa kuva todellisesta Minna Canthista, mutta kirjailija ikään kuin leikkasi hänet irti kuvasta, paperinukeksi, jolla sitten leikki mielikuvituksekkaan leikin, joka muuttui romaaniksi. Epäröivistä ennakkoasenteistani huolimatta minä uppouduin täysillä Rytisalon leikkiin. Unohdin sen oikeassa elämässä eläneen Minna Canthin, kuvan hänestä, tartuin Rytisalon paperinukkeen, eläydyin ja leikin, leikin, leikin. Olisin mielelläni ahmaissut kirjan yhdeltä istumalta, mutta halusin pitkittää lukukokemusta, lukea pätkissä, olla vielä hetken mukana leikissä. Minulle melko tuntemattomasta Minna Canthista tuli elävä, uskottava ja hieman yllättäväkin henkilö.

Minna oli luonnonilmiö joka ei noudattanut lakeja, sähikäinen ja pallosalama. Juuri kun hänet oli oppinut tietämään, hän olikin eri ja väisti määritelmiä.

Rouva C.:n lukeminen tiputti minut kirjatyhjiöön, en olisi halunnut päästää irti henkilöistä, kirjan herättämästä tunteesta, lukukokemuksesta. Tuntui, että en voi alkaa lukea mitään, mikään kirja ei tuntunut sopivalta, hyvältä valinnalta. Tällaisessa tilanteessa ei voi muuta kuin ottaa täysin erilainen kirja käteen, jotta välttyy kaikenlaiselta vertailulta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä joka sanoi minua kottaraiseksi. Minussa on oltava kaikki mitä se ottaa, minussa täytyy olla ja on.


Pohjoinen lukuhaaste 2020: 6. Kirja, joka kertoo kirjailijasta
Helmet-lukuhaaste 2020: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua



Ayana Mathis: Huonetta ja sukua
WSOY, 2014
279 sivua
Suomentanut: Helene Bützow
(The Twelve Tribes of Hattie, 2012)
Luettu: 21.1.2020
Mistä: kirjastosta


Lainasin Mathisin kirjan viime vuoden puolella Helmet 2019-lukuhaasteen sokkona hyllystä valittu kirja -kohtaan. En tiennyt kirjasta etukäteen yhtään mitään, pysähdyin vain sattumanvaraisesti yhden hyllyn kohdalle ja nappasin ensimmäisenä käteeni osuneen kirjan. Ihan hauska valita joskus kirja tällä tavalla, vaikka haastekohta jäikin täyttämättä kun luin kirjan vasta nyt.

Hattie, hänen kolme sisartaan sekä heidän äitinsä ovat jättäneet kotinsa taakseen ja paenneet aamuvarhaisella metsän läpi juna-asemalle. Rotuviha rehottaa, perheen isä on juuri menehtynyt ja valkoiset miehet ovat jo kävelemässä heidän elämänsä rippeiden yli. On lähdettävä pohjoiseen, jossa mustilla pitäisi olla turvallisempaa ja helpompaa elää, mutta minkälaiseksi elämä kääntyy, toteutuvatko unelmat paremmasta tulevaisuudesta?

Paremman elämän pitäisi tarkoittaa vähintään sitä, että oma lapsi voisi tehdä jotakin sellaista, millä ei ollut muuta tarkoitusta kuin saada hänet hymyilemään.

Tarinassa seurataan Hattien ja hänen perheensä elämää vuodesta 1925 vuoteen 1980. Näkökulma vuorottelee Hattien ja hänen kahdentoista jälkeläisensä välillä. Mukaan mahtuu monta kohtaloa, iloa ja surua, menestymisiä ja epäonnistumisia. Elämää ja kuolemaa. On pienet kaksoset, Philadelpia ja Jubilee, joiden kanssa aika höyryisessä kylpyhuoneessa tuntuu samaan aikaan pitkältä ja lyhyeltä, kuumalta ja jääkylmältä. On muusikko Floyd, joka kulkee kaupungista, jazz-paikasta ja naisesta toiseen, ehkä paeten omaa itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan. On pahoin palanut Six, joka löytää omanlaisensa kutsumuksen seurakunnasta. On Ruthie, jonka syntymän jälkeen kaikki on vähällä muuttua. On Ella, iltatähti, joka saa elämäänsä erilaiset puitteet. On Alice ja Billups, kaksikko, joiden välillä on pitkään ollut erikoinen riippuvuus menneisyydessä tapahtuneiden asioiden vuoksi. On Franklin, joka käy niin fyysistä kuin henkistä sotaa. On Bell, joka on eksynyt äidistään ja myös elämästään. On Cassie, joka on ailahteleva ja rikki. On Sala, joka opettaa Hattielle uudenlaista suhtautumista ja lämpöä. Ja on August, Hattien aviomies, josta muodostetaan kuva Hattien ja perheen muiden jäsenten kautta.

Hattie on monessa tarinassa taustalla, mutta silti hänet voi nähdä kirjan päähenkilönä. Tietyllä tapaa kaikki alkaa hänestä ja kaikki päättyy häneen. Alussa kovin nuoresta ja epävarmasta äidistä kasvaa perheen pää, tiukka, sinnikäs ja ylpeä matriarkka, joka huolehtii, että jokaisella lapsella on kaikki niin hyvin kuin se olosuhteisiin nähden on mahdollista. Kaikille ei käy hyvin, mutta se ei ainakaan johdu siitä, että Hattie ei olisi yrittänyt. Hattie uhrautuu ja asettaa lähes poikkeuksetta muut itsensä edelle, mutta kyllä hänellekin onnen hetkiä liikenee.

Hattien jälkeläisten mukaan nimetyt tarinat muodostavat puolen vuosisadan pituisen kudelman, jossa on paljon tapahtumia, useita henkilöitä ja vahvoja tunteita. Kuhunkin henkilöön tutustuminen jää melko lyhyeksi, mutta tarinat tuntuvat sivumääriään suuremmilta, niissä on paljon sisältöä ja rankkoja aiheita. Kirjassa käsitellään niin rotuvihaa, seksuaalisuutta, mielenterveysongelmia, sotaa, uskontoa, köyhyyttä kuin hyväksikäyttöä. Mathisin kuvaus on taitavaa, se on tiivistä, elämänmakuista ja tunteikasta, paljon jää myös rivien väliin lukijan tulkittavaksi. Suomennos on muuten sujuva, mutta kirjaan on jäänyt harmittavan paljon virheitä, ne häiritsivät ja latistivat muuten niin hienoa lukukokemusta. Huonetta ja sukua kuvaa hienosti yhden perheen tarinan, vuosikymmenten kirjon, historian ja elämän.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakeinen aamunkoitto huurusi taivaan reunassa.


Pohjoinen lukuhaaste 2020: 14. Kirja, jossa muutetaan tai matkustetaan pohjoiseen (Hattie on muuttanut Yhdysvalloissa etelästä Georgiasta pohjoisemmaksi Philadelphiaan)
Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja

maanantai 20. tammikuuta 2020

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies



Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies
 (Komisario Adamsberg #1)
Gummerus, 2007
301 sivua
Suomentanut: Marja Luoma
(L´Homme aux cercles bleus, 1996)
Luettu: 10.1.2020
Mistä: kirjastosta


Aloitin Komisario Adamsbergiin tutustumisen tapojeni vastaisesti keskeltä sarjaa. Ensitapaaminen vakuutti ja päätin tutustua häneen paremmin ja tällä kertaa ensimmäisestä osasta alkaen.

Pariisin viidennen kaupunginosan poliisipiiri on hiljattain saanut uudeksi komisarioksi 45-vuotiaan Jean-Baptiste Adamsbergin. Pian uudessa työssä aloitettuaan Adamsbergin huomio kiinnittyy pariisilaisia puhuttavaan ilmiöön, Pariisin kaduille nimittäin on alkanut ilmestyä sinisellä liidulla piirrettyjä ympyröitä, joiden keskelle on asetettu erilaisia esineitä. Ympyrät tuntuvat ilmestyvän sattumanvaraisesti ilman mitään muuta yhteistä tekijää kuin se, että ympyrän keskellä on aina joku esine ja ympyrän ulkopuolella on aina sama, kauniilla käsialalla kirjoitettu lause: ´Viekas Victor, lurjus kuriton, miks' paikkas' ulkona on?´. Adamsberg on varma, että juttu paisuu ja pian yhdestä ympyrästä löytyy ruumis. Adamsberg ryhtyy tutkimaan tapausta yhdessä ylikonstaapeli Adrien Danglardin kanssa.

Adamsberg on tumma, pieni ja vanttera. Hän on varsinainen persoona, omalaatuinen ja hajamielinen, hän vetäytyy välillä syrjään ja uppoutuu omiin ajatuksiinsa, hän yllättää kollegansa milloin häipymällä yhtäkkiä omille teilleen, milloin erikoisilla tokaisuillaan. Myös Adamsbergin oikeaksi kädeksi muodostuva ylikonstaapeli Adrien Danglard on kiinnostava tuttavuus. Hän on viiden lapsen yksinhuoltaja, hän ei oikein kestä nähdä ruumiita ja hän on viinaan (etenkin valkoviiniin) menevä eikä häneen siksi voi luottaa iltapäivisin. Tarinassa on myös muita herkullisia hahmoja kuten ohikulkijoita tarkkaileva, jaksojen mukaan elävä syvänmerentutkija Mathilde Forestier vuokralaisineen.

Tarina keskittyy vahvasti Adamsbergiin ja Danglardiin tutustumiseen, mutta sinisten ympyröiden piirtäjän tapaus kulkee sujuvasti rinnalla. Tapauksen ratkaisu tuntuu ikään kuin vain tupsahtavan esiin ilman, että Adamsbergin pään sisälle pääsisi kurkistamaan ja seuraamaan johtolankoja ja rikoksen selvittelyn prosessia kovin syvällisesti. Lopussa tapausta käydään vielä läpi ja langanpätkät solmitaan. Murhista huolimatta tarina ei vaivu tunnelmaltaan liian synkäksi vaan mukana on sopivasti huumoria ja omalaatuisia henkilöitä. Sinisten ympyröiden mies ei ehkä jää pitkäksi aikaa mieleen, mutta se on viihdyttävä välipala. Ja tietysti lisäpisteet Pariisista!


Sitaattikunniamaininan saa:

En voi oikein hyvin tänä iltana, Adamsberg selitti. Kuolema kävelee edestakaisin pääkopassani.

Osallistun jälleen Pohjoiseen lukuhaasteeseen, jonka etenemistä päivitän Keskeneräiset haasteet -välilehdelle. Tällä kirjalla rastitan kohdan 13. Kirja, jossa käydään kirjastossa, antikvariaatissa tai kirjakaupassa (Adamsberg käy kirjastossa kerran, mutta sehän riittää).
Helmet-lukuhaaste 2020: 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella. Sopii myös kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Stephanie Garber: Valenda



Stephanie Garber: Valenda
(Caraval #2)
WSOY, 2018
376 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Legendary, 2018)
Luettu: 2.1.2020
Mistä: lahja


Sarjan ensimmäinen osa oli niin vetävä, että en ymmärrä miten saatoin jättää jatko-osan odottamaan kokonaiseksi vuodeksi kirjahyllyyn. Nyt unohdus on paikattu ja jatkokin jo pedattu, sarjan kolmas osa on nimittäin ilmestynyt viime syksynä ja tilasin kirjan verkkokaupasta (yhdessä Stephen Kingin uusimman kanssa, oi tätä kirjaonnea!).

Edellinen Caraval, mestari Legendin järestämä salaperäinen esitys tai paremminkin peli, on vasta päättynyt kun yllättäen heti sen perään järjestetään seuraava peli keisarinna Elantinen 75-vuotispäivän kunniaksi. Osallistujat kutsutaan Meridiaanin keisarikunnan pääkaupunkiin Valendaan, Kohtaloiden kaupunkiin. Edellisestä pelistä hengissä selvinneet Dragnan sisaret Scarlett ja Donatella matkaavat Valendaan, mutta tällä kertaa peliin osallistuu sisaruksista vanhempi, Tella, jonka tavoitteena on selvittää Legendin henkilöllisyys saadakseen tietoja äidistään. Nytkään kyse ei ole pelkästä huvituksesta vaan pelissä on paitsi Tellan elämä myös Tellan ja Scarlettin seitsemän vuotta sitten kadonneen äidin sekä myös itsensä Legendin ja koko Caravalin kohtalo.

     Ompelijatar pudisti päätään ja mutisi taas jotain sen suuntaista, ettei Tella ymmärtänyt yhtään, millaisessa pelissä oli mukana.
     Tella kuitenkin tiesi täsmälleen, millaisessa pelissä oli mukana: sellaisessa, joka tuhoaisi hänet ja hänelle rakkaat ihmiset, jos hän ei voittaisi sitä. 

Samalla kun peli vaihtuu Caravalista Valendaan vaihtuu myös kertoja tässä sarjan toisessa osassa Tellaan. Vaihdos tuntui toimivalta ja oli kiinnostavaa päästä näkemään erinäisiä asioita Tellan näkökulmasta. Garber on luonut molemmille sisaruksille omalta kuulostavat äänet (toisin kuin esimerkiksi vasta lukemassanni Bragin Sumussa, jossa kertojien samanäänisyys ärsytti todella paljon). Tarinaan tulee mukaan uusia hahmoja ja varsinkin Kohtalot ovat kiinnostavia tapauksia.

Valenda osoittautui loistavaksi tarinaksi, ehkä vielä aloitusosaa paremmaksi. Heti alusta asti tarina veti kuin häkä. Garberin kuvaus on värikästä, runsasta ja täyteläistä, siinä on taikaa niin kuin Legendin pelissä. Aisteja hivelevät kuvaukset tuovat hetkittäin mieleen Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -romaanin jatko-osineen ja edelleen myös Erin Morgensternin Yösirkuksen. Tarinassa on vauhtia, jännitystä, romantiikkaa, salaisuuksia ja valintoja, kaikkea sopivassa suhteessa. Pelin edetessä ja Legendin henkilöllisyyttä arvuutellessa Garber pyörittää lukijaa miten haluaa ja tarinan tunnelma pysyy tiiviinä loppuun saakka eivätkä salaisuudet paljastu ennen aikojaan. Kirjaa ei meinannut malttaa laskea käsistä, olisin halunnut ahmaista sen kerralla alusta loppuun. Miten mahtava aloitus uudelle kirjavuodelle!

Tulisi jo se kirjapaketti...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilma maistui ihmeiltä. Se oli kuin karamelliin kastettuja, sokeriseittiin takertuneita perhosensiipiä, kuin onnella kuorrutettuja juopuneita persikoita.

Osallistun jälleen Helmet-lukuhaasteeseen, jonka etenemistä päivitän Keskeneräiset haasteet -välilehdelle. Valendalla rastitan kohdan 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa. Kirja sopii myös kohtaan 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Kirjavuosi 2019

 


Vuoden vaihduttua tekee mieli katsoa myös hieman taaksepäin eli on aika päästää listaintoilija irti ja tehdä perinteinen kooste päättyneestä kirjavuodesta. Tässä kirjavuosi 2019 tiivistettynä, luin:

  • 38 kirjaa. Olen useampana vuonna pitänyt tavoitteena 50 kirjaa, näin kauas tavoitteesta en ole jäänyt pitkään aikaan.
  • 32 perinteistä painettua kirjaa ja 6 äänikirjaa.
  • 14 345 sivua (Goodreadsin mukaan), äänikirjoja kuuntelin noin 61,5 tuntia sekä yhden 9 cd-levyä sisältävän kirjan (en löytänyt kestoa enkä tullut laittaneeksi ylös kuunneltua aikaa).
  • 16 kotimaista ja 22 ulkomaista kirjaa.
  • 21 naisten ja 17 miesten kirjoittamaa kirjaa.
  • 4 faktaa, 29 fiktiota ja 5 jonnekin näiden välille sijoittuvaa teosta.
  • 23 kirjastosta lainattua, 4 lahjana saatua, 6 omaa ostosta, 2 kustantajan lähettämää ennakkokappaletta, 1 pyytämääni arvostelukappaletta, 2 ilmaiskappaletta.
  • uutuuskirjoja eli vuonna 2019 julkaistuja kirjoja 4 kappaletta. Eniten luin vuonna 2018 julkaistuja kirjoja, joita oli 14. Muut lukemani kirjat on julkaistu vuosina 1984-2017.
  • minulle uusia tuttavuuksia oli Gabrielle Zevin, Owen King, Minna Maijala, Mohsin Hamid, Olli Lindholm, Ilpo Rantanen, Gin Phillips, Tapio Koivukari, Elena Ferrante, Terhi Tarkiainen, Risto Isomäki, Mariette Lindstein, C. J. Tudor, Jari Korkki, Sanna Hukkanen, Inkeri Aula, Niina Repo, Antti Halme, Katja Kettu, Meeri Koutaniemi, Maria Seppälä, Clare Mackintosh, Louise Penny, Elizabeth Strout ja Steinar Bragi.
  • vanhoja tuttuja taas oli Kalle Päätalo, Pierre Lemaitre, Stephen King, Gillian Philip, J. R. Ward, Alexander McCall Smith, Matti Rämö, Laurent Gaudé, Jennifer Clement, J. K. Rowling (aeb eli aikaan ennen blogia), Johanna Valkama ja Joanne Harris.
  • Lukuhaasteissa jatkoin kirjallista maailmanvalloitusta, jossa valloitin Vietnamin, Färsaaret, Islannin, Italian ja Kanadan. Vuoden mittaan luin Helmet 2019 -lukuhaasteeseen 32/50 kirjaa ja Pohjoinen lukuhaaste 2019 -lukuhaasteeseen 17/25 kirjaa. Pohjoisen lukuhaasteen minihaasteeseen, kesäbingoon, luin 9 kirjaa eli sain bingoruudukon täyteen. Osallistuin myös Oksan hyllyltä -blogin kesäiseen kirjankansibingoon, sain rastitettua 13 ruutua ja täyteen tuli 2 bingoriviä. Olin mukana myös marraskuun lukuhaasteessa, johon luin 1232/900 sivua. Näistä haasteista löytyy tarkempaa tietoa Suoritetut haasteet -välilehdeltä ja edelleen jatkuva kirjallinen maailmanvalloitus puolestaan löytyy Keskeneräiset haasteet -välilehdeltä.
  • Lisäksi osallistuin kirjaston lukupiiriin, kävin kuuntelemassa Joni Skiftesvikiä ja Karoliina Timosta sekä juhlistin Kalle Päätalon juhlavuotta (kuuntelemalla ääneenluettuja otteita Päätalon tuotannosta sekä haitarilla soitettuja Kallen suosikkikappaleita, seuraamalla Päätalo-tietovisaa ja lukemalla Päätalon Iijoki-sarjaa). Toteutin myös pitkäaikaisen haaveen seinän kokoisesta kirjahyllystä.

Tässä vielä kirjavuoteni suosikit, kuvat toimivat linkkeinä arvioihin. Ykköseksi nousi Jennifer Clementinupea ja vahva Rakkaudesta aseisiin.
 

http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/07/jennifer-clement-rakkaudesta-aseisiin.html


Vuoden 2019 Top 10 -listalleni mahtuivat myös seuraavat kirjat, satunnaisessa järjestyksessä:


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/07/j-k-rowling-harry-potter-ja-viisasten.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/06/laurent-gaude-montepuccion-aurinko.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/08/joanne-harris-kesaviinia.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/01/pierre-lemaitre-silmukka.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/12/stephen-king-ulkopuolinen.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/09/niina-repo-vyory_8.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/08/c-j-tudor-liitu-ukko.html  http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/01/gabrielle-zevin-tuulisen-saaren.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.com/2019/02/gillian-phillip-sudenmyrkky.html 


10 parhaan kirjan valinta oli yllättävän vaikeaa siksi, että jouduin jättämään listalta pois hyviä kirjoja kuten Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, Elena Ferranten Napoli-sarjan aloitusosan, Olli Lindholmin ja Ilpo Rantasen Yhden Yön tarinan sekä Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeiton. Top 10 -lista onkin hetken tuote, se saattaisi näyttää erilaiselta vaikkapa viikko sitten tai kuukauden päästä katsottuna.

Vuodelle 2020 asetin taas saman 50 luetun kirjan tavoitteen. Aion myös osallistua rennolla otteella lukuhaasteisiin, jatkan kirjallista maailmanvalloitusta ja aloitan ainakin Helmet 2020- sekä Pohjoinen lukuhaaste 2020 -lukuhaasteet.

Oikein hyvää alkanutta vuotta, toivottavasti vuoteen mahtuu paljon hienoja lukuelämyksiä!

tiistai 31. joulukuuta 2019

Steinar Bragi: Sumu



Steinar Bragi: Sumu
Like, 2016
287 sivua
Suomentanut: Tuomas Kauko
(Hálendið, 2011)
Luettu: 25.12.2019
Mistä: kirjastosta


Neljän hengen seurue ajaa Jeepillä pitkin Islannin hiekkaista maastoa. Sumun saetessa näkyvyys heikkenee, ensin he eksyvät tieltä ja sitten he törmäävät kuin tyhjästä ilmestyneen talon seinään. Talon asukkaat, vanha pariskunta, majoittavat matkalaiset taloonsa. Kun seurue yrittää jatkaa matkaansa he kohtaavat vastoinkäymisen toisensa perään. Mitä talossa ja sen ympärillä oikein tapahtuu?

Sumu on ollut luettavien listallani sen ilmestymisestä asti. Olen tainnut lainata sen kirjastosta useampaan kertaan niin painettuna kuin e-kirjana, mutta aina se jäi lukematta. Nyt ei jäänyt, mutta suoraan sanottuna olisi saanut jäädä. Ei lähde, ei sitten millään! Aloitin kirjan monta kertaa alusta sillä tapahtumat ja henkilöt tuntuivat puuroutuvan mielessäni. Kaikki neljä matkaseurueen jäsentä, Vigdís, Hrafn, Anna ja Egill, kuulostavat samalta, toistensa kopioilta. Kenenkään ääni ei erotu ja vielä kun Annaa lukuun ottamatta en heti osannut päätellä henkilöiden sukupuolta oli hankala muodostaa heistä päässäni minkäänlaista mielikuvaa. Alkuvaiheessa selviää, että kyseessä on kaksi pariskuntaa, kaksi miestä ja kaksi naista. Mutta ei lukeminen tästä alkuasetelman selkiytymisestäkään lähtenyt vielä sujumaan.

Kannessa mainitaan Sumun olevan Islannin oma Twin Peaks. Tarinassa on monenlaista twinpeaksmäistä outoutta, on erikoisesti käyttäytyviä kettuja ja poroja, yllättäen katoavia ja ilmestyviä asioita, pelkoa ja salaisuuksia, mutta juuri ne hyvät ominaisuudet, jotka tekisivät tarinasta mieleenpainuvan, jäävät puuttumaan. Pelkkä outous ei kannattele tarinaa.

Vigdís katseli Hrafnin perään. Hän oli joutunut tiukempiinkin paikkoihin, mutta silti hän ei enää luottanut siihen, miten hän reagoisi yhtään mihinkään. Jos Anna putoaisi verisenä taivaalta, hyppäisi nauraen ulos repustaan tai Egill tulisi hietikon poikki ratsastaen vuohella kaikkeen hän voisi reagoida lähes lukemattomin eri tavoin.

Sekavien tapahtumien lisäksi tarinasta pomppaa toistuvasti, nelikon jokaisen henkilön kohdalla, esiin kaksi asiaa, kuseminen (kyllä, täsmälleen samalla termillä useamman sanomana) ja itsekontrollin menetys. Näitä teemoja voisi pohtia jos olisi tarpeeksi kiinnostusta. Tarinassa käsitellään myös luontoa ja sen voimaa, perhesalaisuuksia ja riippuvuuksia. Henkilöt intoutuvat välillä lähes saarnaamaan eri asioista ja ihmisten käyttäytymistä pohditaan paljon, Vigdís on jopa alan asiantuntija ja pitänyt omaa vastaanottoa kognitiivisen käyttäytymisterapian parissa. Tarinassa on paljon ulottuvuuksia, mutta mistään ei oikein saa kiinni. Ehkä ne katoavat sumuun ja minun kohdallani ne myös jäivät sinne.

Sumu jäi minulle todella etäiseksi eikä outoudet, hetkittäinen jännitys tai Islannin upea ja karu luonto onnistuneet viekoittelemaan minua puolelleen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Joka puolella hiekkamassat pöllysivät ja myllersivät kuin myskypilvet maan pinnalla kantautuen etelästä pohjoiseen, ja ehkäpä jonain päivänä tammikuun pimeydessä tuuli puhaltaisi toiseen suuntaan ja palauttaisi kaikki hiekanjyvät takaisin paikalleen.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 16. Kirja, jonka nimessä on väri (minusta sumu on väri, sellainen harmaanvalkoinen. Haasteen viimemetreillä kriteerit ehkä hieman löystyvät...)

maanantai 30. joulukuuta 2019

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton



Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi, 2018
164 sivua
Suomentanut: Kristiina Rikman
(My Name Is Lucy Barton, 2016)
Luettu: 1.12.2019
Mistä: kirjastosta


Stroutin Nimeni on Lucy Barton oli syksyn viimeinen lukupiirikirja. Harmittavasti en päässyt paikalle, olisi ollut mukava kuulla mitä muut lukupiiriläiset pitivät tästä.

Lucy Bartonin rutiininomainen umpilisäkeleikkaus vaihtuu lähes yhdeksän viikon sairaalassa oloon. Lucyn lähes ainoana ajanvietteenä on katsella ikkunasta näkyvää Chrysler Buildingia. Sitten yllättäen Lucyn sängyn viereen ilmestyy hänen äitinsä ja aika alkaa kulua hänen kanssaan keskustellen. Vajaan viikon aikana, jonka äiti Lucyn luona istuu, ehtii käydä läpi monta muistoa, vaikka niistä kaikkein kipeimpiä ei ehkä ääneen sanotakaan.

Nimeni on Lucy Barton on merkillinen kirja. Ensituntuma on, että Lucy ja äiti vain jutustelevat tyhjänpäiväisyyksiä, vatvovat vanhoista tuttavista ja naapureista. He eivät tunnu juurikaan puhuvan tärkeistä asioista kuten perheestä, toistensa todellisista kuulumisista tai tunteistaan. Mutta miten puhuisivatkaan kun heidän välissään on vuosien kuilu. Ja ehkä on vain niin paljon, liikaa, sellaista, mitä molemmat haluaisivat unohtaa.

Romaani on tiivis, mutta samalla ilmava. Rivien väliin on jätetty paljon asioita lukijan tulkittavaksi, juuri ne tärkeät ja isot asiat lymyävät siellä. Tarinan äiti-tytär -kuvaus on onnistunut, kaksikon välillä on suuria säröjä, mutta myös lämpöä, joka tässä tilanteessa, sairaalahuoneessa, riittää.

     Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan toisin kuin koskaan aikaisemmin.
     "Ei ihmisistä tiedä", minä sanoin.
     "Ei niin", sanoi äiti.
     Olin niin onnellinen. Voi, olin niin onnellinen kun sain puhua äitini kanssa tuolla tavalla!

Vaikka tarina on hieno ja taidokas jää jokin tunne lukiessa puuttumaan. Silti, kun lukemisesta on kulunut aikaa tuntuu kirjan jättämä jälki vahvistuvan. Stroutin nimi täytyy ehdottomasti pitää mielessä!


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa tiivistyy Lucyn lapsuus):

Sillä lailla haaveilin itseni onnelliseksi.

Helmet-lukuhaaste 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin (Lucy on suuren osan ajasta yksin yhden hengen sairaalahuoneessaan)

Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä



Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä
(Iijoki #17)
Gummerus, 1987
635 sivua
Luettu: 27.11.2019
Mistä: lahja
 

Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1947 Kalle aloittaa opiskelut Tampereen teknillisen koulun huoneenrakennuksen opintolinjalla. Heti opintojen aloitusviikolla Kalle saa suruviestin kotoaan, Manne-veli on kuollut. Kallen on jätettävä koulu ja lähdettävä kotiin Taivalkoskelle saattamaan velipoika hänen viimeiselle matkalleen. Ainoan veljen äkillinen kuolema on suistaa Kallen jälleen synkkyyteen, mutta tästäkin koettelemuksesta selvitään. Koulu ja elämä Tampereella jatkuu ja lopulta, toukokuun viimeisenä päivänä 1949 Kalle saa käteensä päästötodistuksen suoritettuaan teknikon tutkinnon.

Mannen kuolema, hautajaiset ja surutyö ovat isossa osassa kirjaa, kaikki muu kuten työ ja opiskelu tapahtuvat kuin tämän tapauksen varjona. Sotaan asti Kallella oli iso rooli perheen elättämisessä, sitten isä parani ja palasi työelämään, oli sota, Kalle muutti Tampereelle ja Mannen harteille oli pedattu paikka isän ja äidin vanhuuden turvana. Mutta nyt kaikki muuttuisi. Kalle joutuu miettimään miten kotona selvitään nyt kun Manne ei enää olekaan auttamassa ja tuomassa tienestejä kotiin? Joutuuko hän itse lopettamaan koulunsa ja palaamaan Taivalkoskelle perheen avuksi?

     Käsitän eläväni yhtä tärkeimmistä vaiheistani sotien jälkeen. Ainakin ratkaisevimpia aikoja. Pystynkö pääsemään kiinni opiskeluuni? Kuinka isä selviytyy sisälleen patoamastaan surusta? Miten alkavat tästä lähtien tulla Kallioniemessä toimeen? Käykö lopultakin Lainan ja minun avioliitto mahdottomaksi? Tunnen ja tiedän, että viimeisetkin minua synnyinselkosiini vetäneet säikeet ovat vaarassa katketa.

Arasta ja epävarmasta Kallesta löytyy surun keskellä uusia puolia kun hän astuu esiin ja ottaa ohjat hautajaisissa kun näyttää siltä, että kukaan muu perheestä ei siihen kykene. Myös koulumaailmassa Kalle joutuu uuden eteen. Hän on tottunut olemaan ensirivin työmies, etevä ja riuska töissään, mutta opinnot eivät sujukaan odotetusti ja Kalle joutuu tekemään tosissaan töitä pysyäkseen opinnoissa mukana. Onneksi läheltä löytyy useampikin henkilö, joka potkii Kallea jatkamaan.

Pyynikin rinteessä on tunteikas ja tapahtumarikas. Lukiessa sympatiat ovat vahvasti Kallen puolella etenkin mitä tulee Mannen kuolemaan. Lainan kertoessa suruviestiä kiukku kihahtaa väkisin Lainaa kohtaan. Ihan oikeastiko hän leikkii arvausleikkiä tämmöisessä tilanteessa? Ja hetken päästä aloittaa vielä tutun raittiussaarnansa Mannen kustannuksella? Tosin Kalle saa osansa kiukustani, sen verran huonosti hän käyttäytyy Lainan selän takana ja Lainaa kohtaan.

Sarjaa lukiessa on tottunut Päätalon (pikku)tarkkaan kuvaukseen, mutta nyt siinä on havaittavissa haparointia. Ihan kuin Päätalo olisi unohtanut mainita joitain tapahtumia ja muistelee, että hän on ne kertomuksessaan käsitellyt ja palaa niihin ohimennen kuin tuttuina juttuina. Esimerki Lainan työpaikan vaihtumiseen viitataan jälkikäteen niin kuin siitä olisi jo ollut aiemmin puhetta, vaikka mielestäni ei ole tai sitten minulla vain meni asian käsittely ohi. Ehkä veljen menettäminen ja siitä kirjoittaminen on sokaissut kirjailijan ajatukset?

Voi Manne...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsä on alkanut vallata takaisin omaansa.
 

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina



Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
(Napoli #2)
WSOY:n äänikirja, 2017
Kesto: 18 h 41 min
Lukija: Erja Manto
Suomentanut: Helinä Kangas
(Storia del nuovo cognome, 2012)
Kuunneltu: 19.11.2019
Mistä: kirjastosta


Osallistuin kuudennen kerran marraskuun lukuhaasteeseen, haaste vei jälleen mukanaan, mutta jätti jälkeensä useamman kirjan mittaisen bloggausjonon. Aloitetaan jonon purkaminen Napoli-sarjan toisesta osasta, jonka kuuntelin äänikirjana.

Tiet vievät lapsuuden ystäviä eri suuntiin, Lilan naimisiin ja työskentelemään miehensä perheyrityksessä, Elenan yliopistoon opiskelemaan. Eri elämäntilanteista huolimatta Elena ja Lila ovat silti vahvasti mukana toistensa elämässä tavalla tai toisella. Parhaat ystävät eivät voi välttyä erimielisyyksiltä ja välirikkojakin sattuu, mutta vastoinkäymisissä apu on aina lähellä. Eräällä tällaisella hetkellä Lila antaa Elenalle säilytettäväksi muistivihkoja sisältävän peltilaatikon ja Lilan vihkojen välityksellä Elena pääsee salaa kurkistamaan Lilan elämään ja ajatuksiin.

Elenan ja Lilan ystävyys on mielenkiintoinen. Naiset ovat erilaisia ja he tuntuvat välillä olevan enemmän vihollisia kuin parhaita ystäviä. Varsinkin Lilasta on vaikea pitää, hän on välillä todella ilkeä ja inhottava Elenaa kohtaan, mutta tuntuu olevan hukassa ilman ystäväänsä. Elena ottaa vastaan ilkeydet ja antaa Lilalle anteeksi kerran toisensa jälkeeen, voisi luulla, että Elena haluaisi eroon Lilasta, mutta Lila on kuin hänen toinen puoliskonsa, joka tekee hänestä kokonaisen. Kumpikin tarvitsevat toinen toistaan.

(...) sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää (...).

Myös sarjan toinen osa on sujuvaa kuunneltavaa. Ferrante kuvaa Italiaa, aikaa, tapahtumia ja henkilöitä elävästi ja Manto lukee tarinan hyvin. Tarinassa ei ole suuria huippuja ja se etenee tasaisesti, paikoitellen tasaisuus tuntuu hieman tylsältä. Tylsyys ei missään nimessä nouse vahvasti pintaan vaan tarinaa kuuntelee mielellään. Seuraava osa on jo lainattuna, nyt pitäisi vain löytää sopivaa aikaa sen kuuntelulle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Muilla ei ole väliä, mutta sinulla on."