sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Jessie Burton: Muusa



Jessie Burton: Muusa
Otava, 2018
447 sivua
Suomentanut: Natasha Vilokkinen
(The Muse, 2016)
Luettu: 8.9.2018
Mistä: kirjastosta


Pidin Burtonin Nukkekaapista ja kuulin kehuja myös Muusasta, joten nyt oli sen vuoro.

1960-luvun Lontoossa trinidadilainen Odelle Bastien aloittaa työt Skeltonin taidegalleriassa. Ystävänsä hääjuhlassa Odelle tutustuu Lawrie Scottiin, joka on perinyt äidiltään erikoisen maalauksen. Maalauksen jäljet johtavat 1930-luvulle pieneen espanjalaiskylään Arazueloon, jossa Harold ja Sarah Schloss sekä heidän tyttärensä Olive asuvat vuokraamallaan tilalla. Paikalliset sisarukset Teresa ja Isaac Robles auttavat Schlosseja, mutta Olivea ja Isaacia yhdistää myös maalaaminen. Lopulta taide sitoo Oliven, Isaacin sekä Teresan yhteen.

En ole ihan omalla lukumukavuusalueellani kuvataiteen ympärillä pyörivän tarinan parissa, mutta Burton maalaa kahteen aikaan ja paikkaan sijoittuvaa tarinaa kuva kuvalta näkyviin niin, että solahdan siihen sujuvasti. Burtonin kerronta on viipyilevää, ehkä paikoitellen jopa hidasta, mutta se sopii tarinan tunnelmaan. Pidin hieman enemmän 1930-luvulle sijoittuvasta osasta tarinaa niin henkilöiden kuin tapahtumienkin vuoksi. Mitä tulee ympäristön kuvaukseen Burton kuvaa sekä Espanjan lämpöä että sateista ja savuista Lontoota houkuttelevasti.

     Kenkäni kopisivat asvaltilla ja seikkailumieleni virisi. Oli aivan kesän loppu; Lontoo oli yhtä kuin autojen pakokaasu, tupakantumppi jalkakäytävällä, höyhenpilvet taivaalla. Olin jo kaupungin talojen epäsäänöllisten kasvannaisten ja arpien kokenut tarkkailija. Postinumerot, tiili, ruusupensas tai sen puute, kenkäralli, etuoven porraskorkeus tai portaiden puuttuminen oli kieltä, jota olin oppinut lukemaan. Kaupungissa ei voinut asua panematta merkille, millä kaduilla vallitsi rauha ja millä kaaos, missä oli kapisia koiria loikomassa katuojan vierellä, resupekkalapsia, siistejä pensasaitoja, valoverhon heilahdus. Lontoossa oli monia erilaisia tapoja elää, mutta harvoja tapoja muuttaa sitä elämää jota eli.

Muusa jättää jälkeensä hieman ristiriitaisen tunteen. Periaatteessa kirjassa on kaikki kohdallaan, siinä on kaksi hiljalleen ja taitavasti yhteen liittyvää tarinaa ja aikaa, kaksi toisistaan poikkeavaa ja omalla tavallaan kiehtovaa paikkaa sekä kiinnostavia henkilöitä. Silti tarinaa "vain" lukee, en uppoa siihen niin kuin haluaisin. Luen, mutta en elä, koe ja tunne tarinaa. En siis ihan vakuuttunut, mutta siitä huolimatta Muusa on omalla tavallaan kiehtova tarina.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kirkonkello soi jossain kaukana, murheellinen kahdentoista kumahduksen sarja, joka pidätteli aikaa ennen kuin se luikahti taas matkoihinsa.


Helmet lukuhaaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja (suomennos on julkaistu v. 2018)

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Torgny Lindgren: Pylssy

 


Torgny Lindgren: Pylssy
Tammi, 2003
239 sivua
Suomentanut: Liisa Ryömä
(Pölsan, 2002)
Luettu: 26.8.2018
Mistä: kirjastosta


Olin onnistunut ohittamaan Torgny Lindgrenin Pylssyn ja täytyy sanoa, että tuskin olisin tarttunut tähän ilman lukupiiriä. No nyt on kirja luettu, seuraavaksi täytyy vähän pureskella (hah!) sitä.

Kirjan minäkertoja kirjoittaa paikallislehteen uutista otsikolla ARVOITUKSELLINEN MIESHENKILÖ, uutista Avabäckin kylän laitamille saapuneesta muukalaisesta, jota epäilee saksalaiseksi sotarikolliseksi. Päätoimittaja väittää miehen sepittäneen uutisiaan ja kieltää tätä kirjoittamasta lehteen enää sanaakaan. Mies tekee työtä käskettyä ja pakkaa kirjoitusvälineensä. 53 vuotta myöhemmin päätoimittaja kuolee ja 107-vuotias kirjoittajamies ottaa kynän jälleen käteensä ja jatkaa juttua siitä mihen se aikoinaan jäi.

En tiennyt yhtään mitä kirjalta odottaa, jo nimi aiheutti ihmetystä. Mikä ihmeen pylssy? Mitä se on? Sukellus Ruotsin maaseudulle pylssyn perään osoittautui aika erikoiseksi ruokamatkaksi. Kirjan minäkertoja todetaan heti alussa epäluotettavaksi satujen sepittäjäksi ja hän kutoo tarinaansa, tai siis kertoo uutistaan ja samalla elää elämäänsä palvelutalossa, käy keskusteluja hoitohenkilökunnan kanssa, pohtii elettyä elämäänsä, kirjoittamista ja ihmettelee nuorentuvaa olemustaan.

     Lyhyesti sanoen: häntä käsiteltiin kuin aivan tavallista vanhusta. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta vaippoja hän ei suostunut käyttämään.

Ilman kirjoitusta aika vain valuu ohi. Jos joku olisi kysynyt häneltä: Mitä sinä olet tehnyt kaikkina näinä vuosina, mitä sinulle on tapahtunut? hän olisi vastannut: En tiedä. Saan varmaan nähdä sitten jos ja kun kirjoitan sen.
     Hän oli jäänyt vanhuudestaan henkiin, se oli ainoa mistä hän oli varma. Useimmat antavat periksi. Hän ei ollut antanut.

Aina välillä mietin onko kirjoittajamiehen tarina totta, väritettyä totuutta vai täysin valhetta. Pylssy on sikäli hienosti kerrottu tarina, että kirjan alkuasetelma, syytös uutisten sepittämisestä, ohjaa vahvasti lukijaa. Tarina on myös hämmentävä. Se sekoittaa romaania ja uutista. Kerronnan lomaan on ripoteltu sinne tänne pieniä inforuutuja, jotka muistuttavat lyhyitä paikallisuutisia ja ne liittyvät tiiviisti kirjoittajamiehen kulloinkin kertomaan asiaan. Henkilöt ovat värikkäitä persoonia, heillä jokaisella tuntuu olevan jokin erikoispiirre.

Uutinen tekstiilejä myyvästä Robert Maserista, keuhkotuberkuloosista kiinnostuneesta opettajasta Lars Högströmistä, huoneita vuokraavasta Eva Marklundista, omalaatuisesta tarkkailijasta Bertilistä ja pylssystä on pitkä ja polveileva. Pylssyn merkitys samoin kuin sen monet versiot koostumuksineen selviävät lopulta. Kaiken pylssyyn ja arvoitukselliseen henkilöön liittyvän tohinan keskellä myös minäkertojan henkilöllisyys selviää, vähän huolimattomasti ja ohimennen, mutta siellä se mainitaan. Tai niin minä olin lukevinani, mutta en kirjan suljettuani ollut enää varma ja jouduin vielä palaamaan tarinaan ja tarkistamaan. Hieman luotaantyöntävältä vaikuttava harmahtava, kaikkea ylijäämäistä sisältävä pylssy tuntuu sumentavan tarinan jälkimaun, turruttavan muistijäljet. Mielessä pyörii vain kirjoittajamiehen kirjoituspulpetti, Robert Maserin vihreäksi maalattu tekstiilibussi, höyryävä pylssykattila ja muutama muu juttu.

Vaikka tarina pyörii vahvasti ruoan ympärillä se ei missään nimessä herätä ruokahalua tai saa mahaa kurnimaan kuten teki esimerkiksi hiljattain lukemani Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksu. Ennemminkin pylssy saa työntämään vieressä olevan voileivän vähän kauemmas. Pylssy ei siis ole ruokapöytäkirja. Pylssy on kirja elämästä, vanhenemisesta, kirjoittamisesta ja ruoasta. Pylssy on varsin vakava asia, se on kuin elämä tai uskonto.

     Ja mitä enemmän pylssylle omistautuu, Lars Högström sanoi, mitä syvemmälle siihen tunkeutuu, sitä suurempi on ihastus ja liikutus. Se joka kerran on antautunut pylssylle, ei enää koskaan palaa entiselleen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pylssyn suhteen pitää olla hemmetin hienovarainen. Sekä oman että muiden.

Helmet lukuhaaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi (kiitos pylssyn).

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila



Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
Tammen äänikirja, 2017
  5 levyä, kesto n. 6 h 12 min
Lukija: Peter Franzén
Kuunneltu: 19.8.2018
Mistä: kirjastosta


Ihastuin Peter Franzénin omaelämäkerrallisiin tarinoihin Tumman veden päällä ja Samoilla silmillä, joten pitihän myös Särkyneen pyörän karjatila ottaa lukuun, tai siis kuunteluun. Kirjoitin sitaatit korvakuulolla eli kirjoituksen ulkoasussa saattaa olla virheitä. Franzén on lukenut tämänkin teoksensa äänikirjaksi itse, kiitos siitä, hänen luentaansa on miellyttävä kuunnella.

Perheen matriarkka Kaino täyttää 80 vuotta ja lapset sekä lähinaapurit kokoontuvat juhlimaan päivänsankaria. Tilan nuori emäntä Mari on tehnyt parhaansa pistääkseen juhlat pystyyn, vielä pitäisi saada niin vanha emäntä Kaino kuin myös nuori isäntä, tuore aviomies Eemeli juhlavaatteisiin ja keskelle pihaa hyytynyt traktori siirrettyä. Valmistelut ovat vielä kesken kun ensimmäiset vieraat saapuvat, etuajassa tietenkin. Ennen kuin juhlat ovat ohi on soppa hämmennetty niin sekaisin, että sen selvittämiseen menee hetki jos toinenkin.

      "Mie en ole tahtonu teijän perheen asioihin koskaan puuttua, mutta kyllä tämä nyt oli aivan sieltä hulluimmasta päästä", Viki sanoi hengästyneenä.
"Kyllä mua hävettää Erno. Kyllä mua hävettää" Liisa sanoi matalalla äänellä, itkua pidätellen.
     "Olisko kellään tilikkasta viinaa?" Erno kysyi.
     "Ei perkele ole", Seppo sanoi ja polkaisi jalkansa hiekassa suoriksi, nostattaen uuden pölytussauksen leijailemaan pihapihlajan siivilöittämiin auringonsäteisiin.
     Eemeli aivasti. Hänen pullea mahansa hypähti. Sitten hän pyyhkäisi verisellä ja likaisella kädellään nenäänsä. "On mulla tietenki tuola tallissa vähän pontikkaa", Eemeli sanoi tuhisten.
     "Ette enähän juo" Liisa vaati.
     Kaino astui ulos.
     Hän potkiskeli ovensäleitä alas portailta ja vilkaisi hiekalla läähättävää perhettään.
     "Nonni, siellähän ne mun lapset istuupi. Jokos leikit on leikitty? Sisälläki alkaa olla jo sotakorvaukset maksettuina", Kaino sanoi rauhallisesti.
     Kaikki odottivat, että joku vastaisi.
     Kuului vain luonnon ääniä.

Särkyneen pyörän karjatila on kuin aikakone, sen myötä pääsee kurkistamaan miltä Suomessa on näyttänyt pian sodan jälkeen. Sota on ajatuksissa ja puheissa vahvasti läsnä, se on koskettanut jokaista Kainon lapsista ja joissakin sodan merkit ovat konkreettisesti näkyvillä. Tarkkaa vuotta tapahtumille ei mainita, mutta yksi Kainon pojista, Erno, viheltelee useaan kertaan Lentävä kalakukko -kappaletta, olisiko se ollut kyseisen ajan hitti, kappale on julkaistu vuonna 1951. Tilan lehmät lypsetään käsin, pihan perällä on huussi, mutta sitten hieman yllättäen Kainon syntymäpäivillä on tarjolla leipäkakkua, mietin onko jo tuolloin tehty voileipäkakkuja, varsinkin maaseudulla?

Franzén on kirjoittanut riemukkaan farssin, jossa on myös tummia sävyjä. Kotitilaa jatkamaan ja äitiä hoitamaan jäänyt Eemeli sekä kotoa maailmalle lähteneet sisarukset etsivät aikuisina paikkaansa vanhan äidin juhlapöydän ääressä eikä suhteet sisaruksiin tai sisarusten puolisoihin ole ihan mutkattomia. Kun perhehistoriaa, kitkaa, väärinkäsityksiä, salaisuuksia ja tunteita höystetään alkoholilla voi olla varma, että välienselvittelyiltä ei voi välttyä. Itse päivänsankari on vuorotellen räävitön ja pisteliäs, sitten taas sekaisin ajassa ja henkilöissä.

Pidin kovasti Särkyneen pyörän karjatilan hikisestä ja kahvin sekä hieman lannantuoksuisesta maalaistunnelmasta. Nauroin moneen kertaan ääneen juhlaväen toilailuille, mutta Kainon sekava mieli samoin kuin Kainon toisen tyttären, Leilan, muistot vetivät vakavaksi. Tarinan loppu oli toisaalta yllättävä, toisaalta joitain tapahtumia osasi odottaa. Erityisesti ilahduin siitä, että myös Kainon jäyhä pappispoika Seppo löysäsi hieman tiukkoja lipereitään. Hyvä Seppo! Tarina piti otteessaan ja varsinkin loppu oli taitavasti kerrottu. Siinä vallan herkistyi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Lapsuudenkodissa tuntui aina, että sitä taantui jollekin alkukantaiselle heimoajattelun tasolle, joka ei ollut todellista.


Helmet lukuhaaste 2018: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Helmet lukuhaaste 2018: Sininen ja vihreä.
Kolmas ja samalla viimeinen haasteeseen saamani bingo! Kiitokset vielä Oksan hyllyltä -blogiin mainiosta haasteesta! Tässä viimeisen rivin osumat:
Sininen ja vihreä: Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
Linna tai kartano: Kristiina Vuori: Siipirikko




Ja tässä vielä koosteena kaikki bingoon lukemani kirjat. Muut kannet pääsee kurkkaamaan klikkaamalla arvioon, kirjan nimet toimivat linkkeinä.

perjantai 17. elokuuta 2018

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu



Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu
Otava, 2002
347 sivua
Suomentanut: Sari Karhulahti
(Five Quarters of the Orange, 2001)
Luettu: 9.8.2018
Mistä: oma ostos


Olen hankkinut Joanne Harrisin tuotantoa omaan kirjahyllyyn (en ole ihan varma olenko ostanut tämän vai ottanut kirjaston kierrätyskärrystä, vähän harmittaa kun kaikkiin kirjoihin ei ole aikoinaan tullut merkattua mistä ne on hankittu) ja lukenut niitä verkkaiseen tahtiin. Nyt oli Appelsiinin tuoksun aika, sillä kirja osuu sopivasti kahteen kesken olevaan lukuhaasteeseen.

Loiren rannalla, Les Laveusesin kylässä asuvat Cassis, Reine-Claude ja Framboise Dartigen, sisaruskolmikko, joiden nimet on annettu mustaherukkakakun, viherluumutortun ja vadelmaliköörin mukaan. Perheen isä Yannick on menehtynyt sodassa ja äiti Mirabelle kasvattaa lapsiaan kovalla kurilla ja herkullisella ruoalla paitsi silloin kun äidin päätä särkee, silloin äiti tuntee kaikkialla appelsiinin tuoksun ja sulkeutuu omaan huoneeseensa, silloin lapset käyttävät tilanteen hyväkseen ja vilistävät omille teilleen. Lämpimiin kesäpäiviin tulee vaihtelua ja jännitystä kun nuori saksalaissotilas Tomas Leibniz astuu Dartigenin perheen elämään. Tomasista tulee huvi ja hyöty, toveri, ihailun kohde ja salaisuus. Salaisuuksilla vain on tapana paisua ja  vuosikymmenten jälkeen Framboisen on lopulta kohdattava se mitä hän sisarustensa kanssa on yrittänyt unohtaa.

     Tiedän, tiedän. Minun pitäisi ryhtyä kertomaan siitä tapauksesta. Se on ainoa vanha tarina, joka kiinnostaa edelleen - minun repaleisen lippuni ainoa säie, joka vielä hohtaa auringossa. Minun pitäisi puhua Tomas Leibnizista. Valaista niitä tapahtumia, panna ne järjestykseen, päättää se koko juttu. No, ei se ole niin yksinkertaista. Sivunumerot puuttuvat aivan kuten äidin muistikirjasta. Alkua ei ole, ja loppu repsottaa kuin päärmäämätön hameenhelma. Minä olen vanha nainen - kaikki tuntuu vanhenevan kovin nopeasti täällä Loiren rannalla, mikä johtuu varmaankin ilmastosta - ja teen kaiken omaan tyyliini. Sitä paitsi minun täytyy selittää monia asioita. Miksi äiti teki niin kuin teki. Miksi me kolme salasimme totuuden niin pitkään.

Kahdessa ajassa vuorotteleva kerronta etenee sujuvasti ja elävästi. Yhdeksänvuotias Framboise on vilkas, omapäinen ja rohkea tyttö, joka kapinoi Mirabelle-äitiään vastaan kaikin mahdollisin tavoin. Vanhempi Framboise, tai siis Françoise Simon, on kuusikymmentäviisivuotiaana samaan aikaan pelokas ja kipakka nainen, joka muistuttaa yllättävän paljon äitiään ja joka ei halua antaa muiden kävellä ylitseen vaan asettuu mieluummin poikkiteloin vastaan. Salaisuus ja totuus paljastuu pala kerrallaan Framboisen lapsuusmuistojen sekä tämän äidin muistikirjan avulla.

Näen silmieni edessä vuolaana ja ruskeana vyöryvän Loiren sekä pinnan alla vilahtavan Haukimuorin ja petolliset juurakot, tunnen auringon paisteen ja vatsaa nipistävän jännityksen, haistan appelsiinin tuoksun, monet ruoat sekä savun hajun. Harris herättää kerronnallaan kaikki aistit. Ruoka kulkee mukana läpi tarinan, aina ensimmäisestä naapurikyän torilta napatusta appelsiinista äidin resepteihin ja aikuisen Framboisen oman ravintolan herkkuihin. Appelsiinin tuoksu on ihan hyvä kirja, jota lukiessa on jatkuvasti nälkä.

Vaikka Appelsiinin tuoksu pitää sisällään koko elämänkaaren, kasvua, salaisuuksia, sodan luomaa jännitettä, vihaa, rakkautta ja ystävyyttä, se ei kuitenkaan ole loistava samalla tavalla kuin Harrisin suklaatrilogia. Vaikka en menettänyt sydäntäni kirjalle en sittenkään taida raskia laittaa tätä kiertoon vaan pistän takaisin hyllyyn, muiden Harrisin romaanien rinnalle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ei ole olemassa reseptiä, jolla lapsesta saa vaivattomasti ja turvallisesti aikuisen. Äidin olisi pitänyt ymmärtää se.


Helmet lukuhaaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja (kirjallisuuden valtionpalkinto v. 2017, Gummeruksen Kaarlen palkinto v. 2018).

Kirjankansibingo kesä 2018: Hedelmä.
Toinen bingo! Tässä bingorivin osumat:
Valokuva: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Metsä: Hanna Hauru: Jääkansi 
Kesä: Marcia Preston: Perhosten talo
Liittyy häihin: Alice Hoffman: Punainen puutarha
Hedelmä: Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu




tiistai 7. elokuuta 2018

Kristiina Vuori: Siipirikko

 


Kristiina Vuori: Siipirikko
Tammen äänikirja, 2013
  14 levyä, kesto n. 16 h 13 min
Lukija: Kaija Pakarinen
Kuunneltu: 30.7.2018
Mistä: kirjastosta


En ole aiemmin lukenut Kristiina Vuoren kirjoja, mutta kun Johanna Valkaman Metsän ja meren suku -sarja imaisi mukaansa ajattelin tutustua seuraavaksi Vuoren kirjoittamaan historialliseen viihteeseen.

Pientilan tytär Selja on kahdeksan kun hänen Hämeen Sotjalassa sijaitsevaan kotikyläänsä hyökätään. Osa kyläläisistä tapetaan ja osa viedään orjiksi, mukaan lukien Selja sekä häntä neljä vuotta vanhempi suurtilan tytär Cecilia "Selja" Kokko. Cecilian taival päättyy kesken matkan kun taas Selja viedään Laatokan Karjalaan, Mielo Alestarinpojan omistamaan Ahtilaan. Selja vihaa Mieloa, mutta hänen ansiostaan Selja sentään pääsee työskentelemään kirjurina ja käsittelemään metsästyslintuja. Selja onkin onnellisimmillaan kouluttaessaan kotkanpoika Primusta. Vuosien kuluessa todelliseksi uhaksi Seljalle nousee Mielon sijaan tämän sisarenpoika, julma Pessi. Kun Seljalle selviää mikä häntä odottaa hän ymmärtää, että pako on ainoa keino pelastua, mutta se ei onnistu vain omin avuin.

     "Meidän ei tarvitse päästä kuin Viipuriin asti. Siellä on hämäläisiä siirtolaisia. Ties vaikka sinunkin sukulaisiasi."
     Yötuuleen haihtuvat sanat saivat Seljan leukaperät kiristymään. Sukua muka. Hänen perheensä oli kuollut, eikä jäljelle jääneestä suvusta kannattanut edes kuiskaten mainita. Mielon etusormessa kimalteleva kultainen kotka härnäsi Seljan mieltä ja nostatti aavistuksen häpeästä. Isäntä oli kysellyt sormuksesta, jonka oli Sotjalasta ryöstösaaliina anastanut. Se oli sinettisormus, arvokas ja selvästi varakkaan valtaherran omaisuutta. Selja ei ollut kieltänyt eikä myöntänyt. Hän oli vaiennut, ja vaikenemalla päästänyt valheen sydämeensä.

Tuosta kultaisesta kotkasormuksesta, aiemmin menehtyneen rälssineito Cecilian suvun merkistä, tulee hengissä selvinneen Seljan ankkuri, onnenamuletti, jonka varaan hän pistää koko elämänsä. Mutta mitä pidemmälle aika kuluu sitä raskaammaksi tuon valheen merkin kantaminen käy. Tarina rakentuu Seljan lisäksi oikeastaan kolmen kortin, kultasormuksen, Primuksen sekä ritari Aijon varaan, valheen, vapauden, uskollisuuden ja rakkauden ympärille.

Seljan tarina ajoittuu vuosille 1306-1323. Vaikka tarina etenee melko verkkaisesti ehtii Seljalle tapahtua paljon ja kun jäin loppuun päästyäni pyörittelemään tarinaa mielessäni tuntui se todella runsaalta. Vuori koukuttaa lukijan (tai siis tässä tapauksessa kuulijan) mukaansa ja noin vartin työmatkat tuntuivat hetkittäin liian lyhyiltä, Seljan vaiheita olisi mielellään seurannut pidempiä pätkiä kerrallaan. Lyhyissä pätkissä kuunneltuna oli kuitenkin se etu, että tietyt kliseet, ennalta-arvattavat tai minun makuun liian siirappiset kohtaukset ehtivät laantua mielessäni vähemmän ärsyttäviksi.

Siipirikko on sujuva ja viihdyttävä tarina, mutta lisäksi se on kiinnostava kurkistus 1300-luvun elämään. Ihmisten arkea on kuvattu monesta eri näkökulmasta orjasta hallitsijaan, toki puitteita on muokattu juoneen sopivaksi. Kirjan lopussa on vielä katsaus, jossa Vuori peilaa Siipirikon maailmaa historiaan. Siinä kuvataan kirjan ajan elämää ja tapoja, niin haukkametsästystä, orjuutta, linnoja, hallitsijoita ja heidän välisiä kiistojaan kuin saunakulttuuriakin. Tämä tietoisku jäi vähän turhaksi täytteeksi, Seljan tarina riitti minulle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"En minä kuolemaa pelkää vaan elämää kiinnijäämisen jälkeen."


Helmet lukuhaaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana.

Kirjankansibingo kesä 2018: Linna tai kartano (taustalla näkyy linnan muuri).

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Alice Hoffman: Punainen puutarha



Alice Hoffman: Punainen puutarha
Gummerus, 2014
292 sivua
Suomentanut: Raimo Salminen
(The Red Garden, 2011)
Luettu: 29.7.2018
Mistä: oma ostos


Pidin Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museosta, joten halusin lukea lisää Hoffmania. Punainen puutarha -pokkari on odotellut hyllyssä lukemistaan jo hyvän tovin ja kiitos Oksan hyllyltä -blogin kesän kirjankansibingon tartuin viimein kirjaan.

William Brady päättää karistaa velkojat kannoiltaan ja lähteä etsimään onneaan Yhdysvaltojen Massachusettsin läntisiltä erämailta. Tuoreen vaimonsa Hallien lisäksi William saa houkuteltua mukaansa kolme muuta perhettä, Mottit, Starrit ja Partridget. Päädyttyään Hightop Mountain -vuoren takaiseen laaksoon missä metsät ovat täynnä karhuja ja joki kuhisee ankeriaita Williamin johtama retkikunta asettuu aloilleen ja niin Bearsvillen kylä on saanut alkunsa. Hiljalleen kylä laajenee kaupungiksi, asukkaita tulee lisää ja uusia taloja rakennetaan. Alusta asti Bearsvillen, sittemmin Blackwelliksi uudelleennimetyn kaupungin maamerkkinä pysyy Bradyn suvun talo sekä sen erikoinen punainen puutarha.

     "Tämä on varmasti joskus ollut upea", Emily sanoi.
     Puutarhassa oli yhä purppurarevonhäntiä ja yksittäinen tuliritarinkannus, kaikki yli puolitoistametrisiä, isompia kuin Emily oli ikinä nähnyt. Siellä oli myös hoitamaton rivi punalehtistä salaattia ja kirkkaanvärisiä retiisejä, jotka Olive oli kylvänyt ja joita hän nyt keräsi illallista varten. Sukutarinan mukaan tässä maassa kasvoi vain punaisia kasveja. Nekin kukat, jotka oli pantu kasvamaan valkoisina, vaaleanpunaisina tai sinisinä, vaihtoivat väriään muutamassa viikossa. Emily maistoi pientä multaista retiisiä. Hän sai suuhunsa punaista mehua. 

Punainen puutarha alkaa vuodesta 1750 ja ulottuu reilun kahdensadan vuoden päähän 1980-luvun lopulle saakka. Väliin mahtuu suuri joukko perustajaperheiden eli Mottien, Starrien, Partridgien ja tietysti myös Bradyjen jälkeläisiä, joiden elämää seurataan hetken aikaa ennen kuin siirrytään taas toiseen henkilöön. Kirja on rakenteeltaan novellimainen ja siitä tulee hieman mieleen kaleidoskooppi kun samat ainekset (perustajaperheet jälkeläisineen) muodostavat uuden kuvion toisensa jälkeen. Novellimaisuudesta huolimatta minä luin tämän romaanina. Jokainen luku kasvaa edellisen päälle ja jatkaa neljän alkuperäissuvun tarinaa.

Pidän kovasti Hoffmanin tyylistä kertoa tarinaa. Hän kutoo taitavasti historian, ihmissuhteiden ja arkisen kuvauksen lomaan yllättäviä, maagisia ja fantasiamaisia elementtejä ja yksityiskohtia niin, että kummallisemmatkin jutut tuntuvat ihan itsestäänselvyyksiltä ja uskottavilta. Totta kai ihminen voi nukkua karhun kainalossa ja ihan hyvin ihminen voi muuttua ankeriaaksi. Hoffman herättää henkilöt, suvut, kaupungin ja sitä ympäröivän luonnon eloon. Bradyn suvun puutarha kulkee hienosti alusta loppuun mukana tarina(linjoi)ssa. Ihan kuin puutarha eläisi omaa elämäänsä, välillä hylättynä, välillä kukoistaen, taustalla, kaupunkilaisten puheissa tarinoina ja uskomuksina.

Tässä kirjassa jyllää vahva naisenergia. Rohkea ja sinnikäs Hallie Brady johtaa vahvojen naishahmojen joukkoa alusta asti. Nimittäin kun ensimmäinen talvi koittaa retkikunnalle Bearsvillessä ja perheet kärsivät kylmästä ja nälästä ei Williamista olekaan johtamaan joukkoa vaan vaikeasta tilanteesta sisuuntunut Hallie on se, joka ottaa ohjat käsiinsä, pitää perheet ja siten myös kylän hengissä. Neljästä pääsuvusta kasvaa yksi toisensa jälkeen vahvoja, itsenäisiä ja rohkeita naisia, jotka eivät (ehkä osittain kaupungin äidin Hallie Bradyn innoittamana) alistu vallitsevien normien alle vaan kulkevat omia polkujaan muiden mielipiteistä hirveästi välittämättä. Tarinan miehiä ei onneksi ole valettu samasta muotista kuin kiero ja nahjusmainen kaupungin perustaja William Brady vaan mukaan mahtuu monta suoraselkäistä, oikeamielistä ja tunteellista persoonaa. 

Vaikka kirjassa on valtava määrä alkuperäisten kaupunkilaisten jälkeläisiä ja muualta tulleita muukalaisia ei tarinan seuraaminen käy missään vaiheessa raskaaksi tai työlääksi vaan jokaisen uuden henkilön ottaa ilolla vastaan. Yritin aluksi seurata sukuja sekä sukulaisuussuhteita tarkasti ja mietin jonkinlaisen sukupuun piirtämistä, mutta lopulta luovuin ajatuksesta ja sukelsin tarinavirran vietäväksi. Punainen puutarha on nautinnollista luettavaa. Suosittelen matkaa Blackwelliin!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Seuraavana aamuna he menivät joelle yhdessä, vanha mies joka ei välittänyt oliko hän elossa, ja poika, joka ajatteli voivansa olla jo kuollut.


Helmet lukuhaaste 2018: 33. Selviytymistarina (neljän suvun ja yhden kaupungin, vaikka sekä suvut että kaupunki kokevat kolhuja ja menetyksiä).

Kirjankansibingo kesä 2018: Liittyy häihin (kukat hääkimpussa ja miksei myös kukkaornamentit hääpaikan koristelussa. Kukille olisi oma bingoruutukin, mutta hääruutu sopii bingosuunnitelmaani).

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli



Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli
(Metsän ja meren suku #2)
Otava, 2017
  363 sivua
Luettu: 19.7.2018
Mistä: kirjastosta


Halusin lukea lukumaratonin jälkeen jotain takuulla mukaansatempaavaa ja viihdyttävää. Ainakin Valkaman Metsän ja meren suku -sarjan ensimmäisen osa täytti kyseiset kriteerit, joten eiköhän toiselta osalta voisi odottaa samaa.

Aurin ja Haakonin keskimmäisen lapsen Tuulin polku on suunniteltu valmiiksi vanhempien asettamien suuntaviittojen mukaan, mutta Tuuli kapinoi vastaan. Hän ei halua seurata äitinsä jalanjäljissä tietäjän tielle ja jäädä pitkiksi talviksi sisään kotitöitä tekemään vaan hänen verensä vetää enemmän isänsä ja tämän suvun suuntaan, Tuuli haluaa mieluummin kulkea metsässä, metsästää, puolustaa omiaan ja tulla kilpineidoksi. Kun Tuulin veli Unti lähtee tietäjä Arijoutsen kanssa värväämään sotajoukkoja avuksi idästä tulevaa uhkaa vastaan hyppää Tuuli vanhemmiltaan salaa hevosensa selkään ja jättää Linnavuoren lähteäkseen muiden seuraan vaaralliselle matkalle, jolle liittyy myös Hakoisten Linnavuoren kuninkaan poika Tommo.

Tuuli puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei tiennyt vielä itsekään kykyjensä rajoja, mutta Hämeenkorven talvi selvittäisi ne pian.
      Kylmä viima puhalsi pohjoisesta. Se haisi talvelta. Tuuli painoi leukansa turkisliivin kaulukseen ja katseli veljeään, joka souti mietteisiinsä vajonneena.

Mainittakoon aluksi, että kirjan takakannen mukaan Linnavuoren Tuuli on sarjan itsenäinen jatko-osa, mutta suosittelen lukemaan ensin aloitusosan Itämeren Auri, jotta jatko-osasta saa enemmän irti. Varsinkin yksi tarinalinja kaipaa mielestäni ensimmäisen osan lukemisen avautuakseen paremmin. Ilman Aurin lukemistakin pärjää, mutta minusta oli mukava tuntea Tuulin perheen taustat.

Linnavuoren Tuuli alkaa takautumana Tuulin lapsuudesta, tapahtumasta, joka laskee syyllisyyden taakan Tuulin harteille. Prologin jälkeen siirrytään nykyhetkeen, jolloin Tuuli aikuisuuden kynnyksellä yhä edelleen yrittää korjata lapsuuden tapahtumien jälkiä. Tarina seuraa Tuulin lisäksi Auria, joka tasapainoilee tietäjän ja äidin roolien välillä sekä Alvaa, Pohjanmiesten mukana kulkevaa vahvaa ja pelättyä naissoturia. Aluksi oli vaikea päästä tarinaan kiinni, juuri kun pääsi tarinan imuun näkökulma vaihtui toiseen naiseen. Aurin ja Alvan osuudet tuntuivatkin aluksi hieman irrallisilta, mutta vain hetken.

Vaikka tarinan pääosassa on nuori nainen on yksi kirjassa vahvana erottuva teema vanhemmuus. Valkama kuvaa hyvin sitä kuinka lasten odotetaan toimivan tietyllä tavalla, osin vanhempien asettamien odotusten, mutta myös suvun ja sukupuolen asettamien perinteiden mukaan. Tyttöjen odotetaan seuraavan äitejään, huolehtivan kodista ja perheestä, poikien tehtävänä on jatkaa miehistä isien perinnettä, kasvaa perheen elättäjäksi ja suojelijaksi. Vastaan pyristely voi olla vaikeaa ja ennakkoluuloja voi joutua torjumaan urakalla. Tuuli (sekä myös veljensä Unti) voikin toimia rohkaisevana esikuvana, aina voi valita oman tiensä. Valkama valottaa myös äidin näkökulmaa siitä kuinka vaikeaa on tehdä valintoja, kuinka päästää irti kasvavista lapsista ja antaa heidän seisoa omilla jaloillaan.

     – Mitä minun tulisi tehdä? Jättää vanhemmat lapseni oman onnensa nojaan, antaa kohtalon määrätä heidän kulkunsa, vai jättää pienokaiseni tänne ja kiirehtiä toisten perään?
     Auri puristi Iki-Kuuraa hellästi sylissään ja liekutti tuhisevaa, herttaisen pehmoista poikaa syvempään uneen.
     – Miten voisin jättää pienen sydänkäpyseni?
     Väsynein ja anovin silmin hän katsoi noitaa, jolla oli vastaus kaikkeen – jopa mahdottomaan, kuten hänen viimeisimpään kysymykseensä.
     – Puhuuko Ylinen tai Alinen mitään? Kuiskiiko luonto, suvun henki mullan alta?
     Utujoutsi katsoi Auria ja sääli välkähti silmissä. Ne olivat vuosienkin jälkeen yhä kuin kaksi kaiken näkevää lähdettä. Noita räpäytti silmiään ja lähteen pinta oli tyyni.
     – Ei ole vastausta äidille, jonka pitää valita lastensa välillä. Ei tässä elämässä, ei menneessä, eikä tulevassa.

Hitaahkon alun jälkeen lukeminen etenikin vauhdilla ja kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Kun kokonaisuus alkoi hahmottua oli loppu suorastaan ahmittava. Olihan tässä pientä ennalta arvattavuutta tietyiltä osin, mutta kun vauhtia ja käänteitä riitti monella suunnalla ja tarina eteni sujuvasti ei niistä tarvinnut välittää. Metsien havinaa, koskien kohinaa ja seikkailuja, oiva resepti hellepäivinä nautittavalle kirjalle.

Niin ja vielä se Tuulin mukana kulkeva suomenpystykorvapentu, siinä vasta ihana, tomera ja uskollinen matkakaveri! Valkama osoittaakin kiitoksensa paitsi tälle Suomen kansalliskoiralle myös yleisesti pystykorvakoiraharrastukselle sekä metsän ja vanhan perimätiedon kunnioitukselle. Pikinokkien kunniaksi vielä kuva omasta rakkaasta ja uteliaasta lukukaveristani, jonka piti helteeltä vilvoittelun lomassa ängetä minun ja kirjan väliin, kerjätä rapsutuksia, pitää kirjaa hetken tyynynään sekä myös vähän nuolaista kirjan kulmaakin (kirjaan ei kuitenkaan jäänyt kosteusvaurioita).

 ♥




Sitaattikunniamaininnan saa:

Totuus oli aina kirkas kuin tähtitaivas. Sen näki selvästi, mutta vain jos nosti katseensa rohkeasti ylös.

Sekä:

 – Mietitkö koskaan rakentaessasi, kenelle rakennat? Entä jos meille on annettu vain tämä hetki aikaa?

Helmet lukuhaaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Kirjankansibingo kesä 2018: Seikkailu. Bingo! Ensimmäinen (pysty)rivi täynnä. Tässä rivin osumat:
Seikkailu: Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli
Keltainen ja oranssi: Marko Annala: Värityskirja


tiistai 24. heinäkuuta 2018

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja



Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja
Like, 2007
187 sivua
Luettu: 9.7.2018 (#5 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Pidin kovasti Villan Vanhan rouvan lokikirjasta äänikirjana ja halusin palata uudelleen hänen matkojensa pariin, tällä kertaa perinteisen kirjan muodossa.

"Pakoja nuo sinun matkasi", sanoi kerran eräs ystäväni. Niinpä kyllä, mutta biologina hänen täytyi tietää, että pako on usein viisas reaktio.

Näillä alkusanoilla Villa aloittaa kirjansa. Ennen varsinaista matkapäiväkirjaosuutta Villa kertoo matkansa taustoista, siitä kuinka hän 1990-luvun alussa koki yksinäisyyttä ystävien loitottua hänestä ja siitä kuinka hän eläkeiän saavuttaneena halusi edelleen jatkaa työskentelyä, mutta hänelle ei enää tarjottu käännöstöitä samaan tahtiin kuin ennen. Kun viimeisin sovittu käännöstyö tulee valmiiksi päättää Villa, että on aika lähteä matkalle. Joulukuun 1991 lopussa Villa nousee rahtilaivaan Kotkassa kohteenaan Lissabon, sieltä Villa suunnittelee suuntaavansa isänsä lapsuudenmaisemiin Afrikkaan tai vaihtoehtoisesti Itävaltaan kylpylään, matkan loppuosuus varmistuisi matkan edetessä.

Yksi matkaan mahdollisesti johtanut syy, minkä Villa jättää suurimmaksi osaksi lauseiden lomaan ja rivien väliin lukijan tulkittavaksi on päättynyt parisuhde. Se tuntuu olevan Villalle kipeä ja edelleen käsittelemistä vaativa asia ja sen aiheuttamiin tunteisiin hän palaa matkapäiväkirjassaan useaan otteeseen. Villa ei kuitenkaan ryve erossa vaan koettelee rajojaan, toteuttaa unelmiaan, iloitsee, pettyy, pelkää ja nauttii, elää hetkessä. Matkan edetessä Villa päättää toteuttaa Afrikan unelmansa, mutta sitä ennen viikon pituiseksi suunniteltu pysähdys St. Helenan saarella venyy kahdeksi antoisaksi ja hyvää tekeväksi kuukaudeksi.

     Katselin valtamerta, kun aurinko oli laskenut. Voisiko siihen väsyä? Se vaihtelee aina.

Oli kiinnostavaa seurata minkälaisia rutiineja Villalle muodostuu hänen viettäessään kauemman aikaa samassa paikassa, miten hän pohtii matkan eri vaihtoehtoja ja millaisia ratkaisuja hän tekee. Elämään, (yksin) vanhenemiseen ja ihmissuhteisiin liittyvää pohdiskelua oli myös kiinnostava lukea. Välillä Villan merkinnät ovat hyvinkin arkisia, minkälainen sää on lämpöasteineen, mitä hän on syönyt, paljonko rahaa on mennyt mihinkin tai montako liuskaa hän on kääntänyt (Villalla on mukanaan käännöstöitä, joista ei ole vielä tehty kustannuspäätöstä, hän tekee siis työtä ikään kuin varalta, omaksi ilokseen). Välillä taas Villan merkinnät yltyvät kuin runoksi, rehelliseksi, tunteelliseksi ryöpsähdykseksi, joka paljastaa pinnan alla tapahtuvan kuohunnan.

Illalla. Voi olla että tänään on vähän ikävä – tiedän että voi tulla enemmänkin.
      Kuinka antaa anteeksi sellaiselle, joka ei ole koskaan pyytänytkään. Ei hän sitä tarvitse vaan minä itse.
     Alakuu ja auringonpilkkuja. 

Pidin ehkä hieman enemmän Vanhan rouvan lokikirjasta, jossa oli enemmän etenevää matkaamista (vaikka siinä kulkuvälineet eli rahtilaivat asettavatkin tietyllä tapaa rajat matkustamiselle) kuin tässä Pakomatkalla -matkapäiväkirjassa, jossa iso osa merkinnöistä sijoittuu St. Helenan saarelle. Vaikka Vanhan rouvan lokikirja oli miellyttävä kuunnella äänikirjana oli tämän perinteisenä painettuna kirjana luetun Pakomatkallan etuna se, että ajan kulussa pysyi paremmin mukana kun päivämäärät olivat näkyvissä. Painetun kirjan eduksi on laskettava myös kartat ja valokuvat, jotka tuovat matkan lähemmäksi lukijaa ja joihin voi palata missä tahansa lukemisen vaiheessa.

Lukumaraton ei tuntunut olevan paras mahdollinen lukuhetki matkapäiväkirjalle, kirja olisi ollut mukavampi lukea pienemmissä pätkissä kuin kerralla alusta loppuun, paikoista ja hetkistä olisi voinut nauttia eri tavalla, nyt lukemista vaivasi pieni kiireen tuntu. Silti Villan teksti on jotenkin rauhoittavaa, nautinnollista luettavaa ja hänen puolen vuoden matkaansa oli miellyttävä seurata.


Sitaattikunniamaininnan saa:

 Tämä on kai minun vanhuuteni: kirja, juusto, viini, suklaa, aikaisin sängyssä.

Helmet lukuhaaste 2018: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Kirjankansibingo kesä 2018:  Aurinko

Kirjallinen maailmanvalloitus: Namibia
 

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Hanna Hauru: Jääkansi



Hanna Hauru: Jääkansi
Like, 2017
117 sivua
Luettu: 9.7.2018 (#5 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Samoin kuin edellinen lukemani kirja myös Jääkansi on odottanut pitkään lukemistaan ja sama juttu tässäkin eli hyvää, tai siis loistavaa, kannatti odottaa.

On onnen ja ilon päivä kun pieni tyttö lähtee juna-asemalle vastaan sodasta saapuvaa isäänsä. Rakkaan isän sijasta junasta laskeutuukin vieras mies, joka suutelee äitiä suoraan suulle ja kohtelee tyttöä kuin koiraa. Siinä hetkessä tytön elämä ottaa uuden suunnan.

     Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isän Pahaksi.

On kuin tytön kohtalo olisi sinetöity ensikohtaamisessa isäpuolen kanssa, niin huonoksi tytön elämä muuttuu kun Paha asettuu taloksi. Betti-äiti elää vain Pahalle, tyttö on sekä Betille että Pahalle kuin ilmaa. Ummehtunutta, tunkkaista ilmaa. Tyttö joutuu etsimään lämpöä emakon kyljestä ja räsymaton alta, rakkautta kotoa on turha edes etsiä.

Hauru on tehnyt hienoa työtä luodessaan henkilöhahmonsa. Jääkansi pitää sisällään yhden minäkertojan, mutta kaksi eri aikakautta. Toinen tarinalinja lähtee lapsuudesta ja toinen, kursiivilla erotettu seuraa aikuiseksi kasvaneen minäkertojan paluuta lapsuuteen sekä sen surullisiin maamerkkeihin. Sivu sivulta nämä kaksi eri-ikäistä kertojaääntä kurottavat toisiaan kohti yhdistyen lopussa. Lapsikertoja on uskottava ja vaikka kokemukset painavat kaikuu hänen äänensä kirkkaana. Kertojaäänistä tunnistaa saman henkilön, lapsuuden kokemukset kulkevat mukana aikuisen kertojan äänessä. Vaikka tarina on vahvasti minäkertojavetoinen on sen sivuhenkilöillä kuten Betillä ja Pahalla valtava henkinen painolasti.

Haurun Jääkansi on kokoaan suurempi kirja. Sivumäärä on pieni ja taitto ilmava, mutta sivut ja lauseet pitävät sisällään sellaista kylmyyttä ja julmuutta, että kurkkua kuristaa, päässä kohisee ja silmät kostuvat. Tarina on niin tiivis, että se on luettava yhdeltä istumalta, tuntuu kuin lukiessa muu maailma katoaisi ja unohtaisi hengittää. Ketään tämän tarinan henkilöä ei voi ohittaa, mutta minäkertoja jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, johon tiivistyy pienen tytön elämä):

Katsoin häntä näkymättömänä.

Sekä (tyttö aikuiseksi kasvaneena): 

Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan.


Jääkantta on luettu ja ihasteltu tässä kuussa myös parissa muussa blogissa: Kirjoihin kadonnutLuettua elämää.


Helmet lukuhaaste 2018: 24. Surullinen kirja

Kirjankansibingo kesä 2018: Metsä

torstai 19. heinäkuuta 2018

Marko Hautala: Kuokkamummo



Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi, 2014
328 sivua
Luettu: 9.7.2018 (#5 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Otin Kuokkamummon mukaan Itävallan lomamatkalle ja huomasin kirjaa aloittaessani hauskan sattuman: olen ostanut kirjan kaksi vuotta sitten Helsingin lentokentältä edellisen Itävallan matkan yhteydessä. En tiedä miksi kirja viivyttelin näin pitkään kirjan lukemisen kanssa (kirja ehti olla kirjastostakin lainassa ennen kuin ostin sen omakseni), mutta hyvää kannatti odottaa!

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkamummo tappaa lapsia.
     Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuneiden puiden takana. Paljain laihoin varpain se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi.

Vaasan Suvikylässä on elänyt pitkään perinne, eräänlainen riitti, jossa nuoret johdatetaan aikuisuuteen Satukellarin kautta. Se mitä Satukellarissa tapahtuu jää Satukellariin. Siitä ei puhuta. Ei puhuta Kuokkamummosta, ei varsinkaan vitsinä. Sen tietää jokainen, joka poistuuu Satukellarista.

      Sitä ei voi nähdä, paitsi jos se itse haluaa. Se osaa olla niin paikallaan, etä moni ei ole nähnyt, vaikka on katsonut suoraan päin. Se on ollut täällä niin kauan, ettei sitä erota pahkasta puunrungossa. Jos siis metsätiellä tai rannassa alkaa haista perunakellarilta, kannattaa juosta. Ei mitään vilkuilua, jalat alle vaan.

Kuokkamummo alkaa kuin kummitusjutut ainakin. Sama tarina kiertää vuodesta toiseen juurikaan muuttumatta, mutta joskus vanha Saarna muuttuu ja tulee uusi Saarna. Se on urbaanilegenda, kummitusjuttu, pelote lapsille ja samalla kehotus tarkkailla toisia. Kaikki tietävät siitä, ottavat pelon vastaan, ehkä hymähtävät sille jälkikäteen, mutta pysyttelevät hiljaa. Aikuiset eivät siitä tiedä tai eivät juurikaan välitä ja kasvaessaan aikuisiksi he unohtavat sen, paitsi eivät kaikki. Joihinkin Satukellari jättää syvemmät jäljet kuin toisiin. Samuel ja Maisa muistavat, ainakin osan, vaikka eivät välttämättä haluaisi. Molemmat kuitenkin joutuvat palaamaan menneisyyteen, kohtaamaan muistonsa.

Oli asioita, jotka olivat liian suuria, että ne olisi voinut muistaa. Tai unohtaa.

Hautala pitää lukijan otteessaan alusta loppuun saakka. Kuokkamummo on juuri niin hyytävää luettavaa kuin kansikuva lupaa. Tarina liikkuu hyvin ajassa ja Samuelin ja Maisan lapsuusmuistot kulkevat sujuvasti rinnakkain Sagalin nykyhetken kokemusten kanssa. Kokonaisuus avautuu silmien eteen pala palalta, henkilöiden kohtalot nivoutuvat hyvin yhteen ja yllätyksiä riittää loppuun saakka. Hautala pitää paketin kasassa loppuun asti eikä sorru turhaan selittelyyn. Loppu jättää vielä tilaa lukijan tulkinnoille.

Jos et omista näillä helteillä tuuletinta, ilmastointia tai muuta vastaavaa niin ei hätää, Kuokkamummo auttaa. Kirja aiheuttaa mukavasti vilunväreitä. Ai että!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun paha alkaa, ihmiset ovat sokeita ja halvaantuneita.


Helmet lukuhaaste 2018: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa (kiitos kannen!).

Kirjankansibingo kesä 2018: Hieno fontti (yksinkertainen, mutta sopii kannen kokonaisuuteen kuin nenä Kuokkamummon päähän).