27 tammikuuta 2021

Kirjavuosi 2020

 


Pääsen viimein tekemään perinteisen kirjavuosikoosteeni kun olen saanut kirjoitettua arviot viime vuonna lukemistani kirjoista. Tässä siis kirjavuoteni 2020 listattuna. 
 
  • Luin vain 29 kirjaa (lista Luetut 2011-2021-välilehdellä), mikä on vähemmän kuin vuosiin. Koronarajoitukset ja niiden myötä lisääntynyt vapaa-aika ei minun kohdallani lisännyt lukemista vaan päinvastoin, lukeminen meni solmuun, tuntui hankalalta keskittyä ja käytin aikaani muuhun. Lukemisen vähyys ahdisti ja tunsin siitä jopa syyllisyyttä, mutta sitten löysäsin pipoa ja annoin olla, luin silloin kun siltä tuntui ja jos tökki niin tein jotain muuta. Katsoimme paljon elokuvia koko perheen kesken ja mieheni kanssa tuli katsottua mm. Rahapaja-sarjan ilmestyneet tuotantokaudet, annan sarjalle vahvan suositukseni! Pelasimme myös paljon lautapelejä, etenkin Carcassonnen parissa tunnit vain vilahtivat.
  • Äänikirjojen kuuntelu jäi vähiin, kaikki 29 lukemaani kirjaa oli painettuja kirjoja, kuuntelin viime vuonna vain yhtä äänikirjaa, jonka kuuntelu on edelleen kesken.
  • Goodreadsin tilastojen mukaan luin 9 611 sivua.
  • Luetuista 15 oli ulkomaista ja 14 kotimaista, varsin tasaista siis.
  • Kirjoista naisten kirjoittamia oli 17, miesten kirjoittamia 11 ja yhdessä kirjassa kirjoittajina oli molempia.
  • Luin eniten fiktiota, 22 kirjaa, faktateoksia luin 3 ja jotain siltä väliltä oli 4 kirjaa. Romaanien lisäksi luin tietokirjallisuutta, runoja, sarjakuvia, matkakertomuksia/matkapäiväkirjoja, autofiktiota ja henkilöhistoriallisen romaanin.
  • Luin yhden kirjan englanniksi, loput suomeksi.
  • Kirjoista 16 oli kirjastosta, 8 oli itse ostamiani, 3 oli lahjaksi saatuja, 1 oli ilmaiskappale ja 1 oli pyydetty arvostelukappale.
  • Vanhin lukemani kirja oli julkaistu vuonna 1978 ja uusin vuonna 2020, uutuuskirjoja eli vuonna 2020 julkaistuja luin vain yhden. Eniten eli 6 kirjaa oli vuodelta 2019.
  • Tutustuin mm. seuraavien minulle uusien kirjailijoiden tuotantoon: Ayana Mathis, Rosamund Lupton, Hallie Rubenhold, Gabriel Tallent, Peter Mayle, S. J. Watson, Veikko Huovinen, Petri Tamminen, Milla Ollikainen.
  • Palasin mm. seuraavien ennestään tuttujen kirjailijoiden tuotannon pariin: Stephanie Garber, Minna Rytisalo, J. R. Ward, Kalle Päätalo, Kyllikki Villa, J. K. Rowling, Susan Fletcher, Katja Kettu, Marko Hautala, Jim Davis, Heli Slunga, Stephen King, Johanna Valkama.
  • Kirjat veivät minut kirjamatkalle Suomen lisäksi mm. Yhdysvaltoihin, Iso-Britanniaan, Ranskaan, Chileen, Grönlantiin ja Kanadaan.
  • Lukuhaasteista vanha tuttu marraskuun lukuhaaste jäi minulta vuonna 2020 välistä eikä TBR100-listalta tullut luettua mitään, kirjallisessa maailmanvalloituksessa matkasin vain Grönlantiin. Paremmalla menestyksellä osallistuin Pohjoiseen lukuhaasteeseen, johon sain 18/25 osumaa sekä Helmet-lukuhaasteeseen, johon osumia tuli 28/50. Tarkempia haastetietoja löytyy Keskeneräiset haasteet- ja Suoritetut haasteet -välilehdiltä.
  • Lisäksi kävin kuuntelemassa Minna Rytisaloa Rouva C. -romaanin tiimoilta, osallistuin kirjaston lukupiireihin sekä Muusajuhliin Katja Ketun kirjailijavierailun merkeissä. Kirjallisuustapahtumia oli siis varsin vähän, mutta nautiin niistä senkin edestä.
 
Mitkä sitten olivat suosikkini vuonna 2020 lukemistani kirjoista? Ykköspaikasta tuli kahden kamppailu, jossa vastakkain oli Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri ja Stephanie Garberin Valenda. Päädyin lähes arpomiseen, mutta lopulta tein valinnan antamieni Goodreads-tähtien mukaan, joiden perusteella voiton vei (tähdin 5-4) Stephanie Garberin Valenda. Kuvia klikkaamalla pääsee kyseisen kirjan arvioon.
 

 

 

Koska luin vuonna 2020 vain 29 kirjaa tiivistän perinteisen Top 10 -listani puoleen. Vuoden 2020 Top 5 -listalleni nousi Valendan lisäksi seuraavat kirjat:
 

   
   


Olisi kiva kuulla mikä oli sinun paras lukemasi kirja vuonna 2020? Oikein hyvää alkanutta vuotta, pysytään terveinä ja luetaan hyviä kirjoja!

23 tammikuuta 2021

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta


 
Juha Mäntylä (toim.):
Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta
Reuna, 2014
392 sivua
Luettu:  27.12.2020
Mistä: kirjastosta


Nyt on vuorossa viimeinen vuonna 2020 lukemani kirja. Enpä olisi tiennyt tähänkään tutustua ilman rakasta kirjastolaitosta. Kirja oli nostettu kirjastossa esille muutamien muiden joulun odotukseen liittyvien kirjojen joukkoon ja sieltä hyllystä se pisti silmiini, sana Joulukalenteri. Sen enempiä selailematta päätin, että tänä (siis vuoden 2020) jouluna minulla on ensimmäistä kertaa kirjajoulukalenteri (suklaa- ja arpajoulukalenterin lisäksi) kun sellainen kerran tuli vastaan.

Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta pitää nimensä mukaisesti sisällään 24 tarinaa yhtä monelta kirjoittajalta. On harvinaisia joulukukkia, Pyhän Nikolauksen sormiluita, joulukuusia, on petoksia, varkauksia, murhia ja muita rikoksia. Tarinoita yhdistää jännitys ja joulu, joulupukkeja ja tonttuja vilahtelee useammassa tarinassa. 

Joulukalenterikirja on ideana kerrassaan loistava ja myös toteutus on hyvä. Taittokannesta löytyy kerrostalon siluetti, jossa ikkunaluukuissa on sekaisin numerot 1-24 kuten joulukalenterissa kuuluukin. Taittokannen kääntöpuolella on sama kuva, mutta päivänumeron lisäksi ikkunaluukussa on tarinan nimi sekä sivunumero, josta kyseisen päivän tarina alkaa. Jokaisen tarinan lopussa on lyhyt esittely sen kirjoittajasta. Jos ei halua hyödyntää tätä joulukalenteriominaisuutta voi kirjan toki lukea ihan perinteisesti alusta loppuun.
 
Mielestäni tämä kirja on parhaimmillaan tarina päivässä nautittuna. Joulua lähestyessä minulla jäi harmikseni ns. muutama luukku avaamatta ja sitten kirin päiviä kiinni ja luin samana päivänä useamman tarinan, silloin kieltämättä huomasin hienoista jouluaiheähkyä.
 
Vaikka tarinoissa on punaisena lankana jännitys ja joulu ovat tarinat kuitenkin keskenään ilahduttavan erilaisia. Esimerkiksi Anja Erämajan Itsenäisyyspäivä on runo tai ehkä säenovelli, jota maustaa välimerkeistä muodostuva liike, Kari Hanhisuannon Ensimmäinen joulu -tarinassa on erittäin hämmentävä lähestymistapa ja erikoinen päähenkilö, Harri V. Hietikon Ja tapahtui niinä päivinä kerrotaan rennolla ja ronskilla (äijä)puhetyylillä ja Milla Ollikaisen Veikko-tarinassa puolestaan on aavemainen joulutunnelma. Yksi mieleenpainuvimpia tarinoita on Piia Kaikkosen Edwardin joulu, jossa yhdistyy yksinäisyys, joulun taika tai sattuma ja toivo. Normaalioloissa tarinan yhteensattumat saattaisivat tuntua epäuskottavilta ja saisivat ärsyyntymään, mutta tässä yhteydessä, Joulukalenterissa se menköön joulun ihmeestä. Edwardin joulu jätti lämpimän, mutta samalla haikean joulumielen. Kliseisesti voisi sanoa, että Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta on kuin konvehtirasia, tavallisen joukossa on yllätyksiä ja varsinaisia herkkupaloja.
 
Joulukalenteri-kirjojen tekijät arpovat vuosittain hyväntekeväisyyskohteen, johon kirjan tekijäpalkkiot lahjoitetaan. Tämän kirjan kirjoittajat ovat lahjoittaneet palkkionsa Hyvä Joulumieli 2014 -keräykseen vähävaraisten perheiden tukemiseen. 

Tässä vielä lista kirjan kirjoittajista aakkosjärjestyksessä (kaikki eivät mahtuneet tunnisteisiin):

Aho Henry
Ala-Huissi Jaana
Erämaja Anja
Hanhisuanto Kari
Hietakangas Krista
Hietikko Harri V.
Huusela Sinikka
Juvonen Aila
Kahila Miia
Kaikkonen Piia
Katajala Jussi
Keisala Markku
Kinnunen Sonja
Kokkonen Jussi
Monk Samuel
Mäki Harri István
Mäntylä Juha
Mörö Raimo
Numminen Helena
Ollikainen Milla
Rinneoja Jasu
Sipiläinen Tarja
Tervo Pia
Väisänen Helena


Sitaattikunniamaininnan saa (oivallinen ohje joulu- ja muun hössötyksen keskelle):

- No hei äiti, mitä sinä nikottelet, rauhoitu.

 
Sekä (valoa kohti kurkottava):

- Joulun alla on aina tämä pimeän putki.


Helmet 2020 -lukuhaaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (kirja oli nostettu esiin kirjastossa, lasken sen suositteluksi)

17 tammikuuta 2021

Milla Ollikainen: Veripailakat



Milla Ollikainen: Veripailakat
Like, 2013
221 sivua
Luettu: 30.11.2020
Mistä: kirjastosta
 
 
Äitinsä kanssa Ylläkselle saapunut Kristiina "Krisse" Kuha odottaa krapulaisena gondolihissiä noustakseen Yllästunturille. Kun hissi saapuu ala-asemalle ja sen ovet avautuvat alkaa huuto. Hissin lattialla on nuoren pojan verinen ruumis. Krisse nappaa kuvia ruumiista ja lähettää ne vanhalle toimittajana työskentelevälle kaverilleen Eerika Kunnakselle, joka matkustaa paikan päälle tekemään juttua tapahtuneesta. Paikalliset poliisit, vanhempi konstaapeli Juhani Vuontisjärvi ja komisario Reijo Vasara ryhtyvät tutkimaan tapausta. Miten on mahdollista tehdä surmatyö keskellä päivää hiihtokeskuksen ollessa auki ja hissien pyöriessä täysinä, kuka pojan on tappanut ja miksi?
 
    "Kymmenentuhatta turistia, hullu tappaja ja kaks iänvanhaa poliisia", Vasara sanoi. "Olispa ees iänvanha tappaja ja kaks hullua poliisia,"
     "Eikhään tässä hulluiksikin vielä keritä", Vuontisjärvi vastasi.

Takakannen mukaan Veripailakat on perinteinen "kuka sen teki" -dekkari, siitä olen samaa mieltä, mutta muuten takakannen kuvaus ei mene ihan nappiin. Kiehtova suomalainen kansanperinne sekä vaiettu lähihistoria jäävät tarinassa minusta kovin vähiin. Muutenkin takakannessa lupailtiin enemmän mitä lukukokemus tarjosi.
 
Ollikainen kirjoittaa melko suoraviivaisella tyylillä, hän ei juurikaan hyödynnä tapahtumapaikan komeita maisemia, hän ei pysähdy maalaamaan ympäristöä lukijan silmien eteen eikä henkilöistäkään kerrota kovin paljoa. Henkilöt jäivätkin hieman ohuiksi ja heitä oli vaikea erottaa toisistaan. Loppupuolella jouduin palaamaan takaisin päin ja kertaamaan kuka olikaan sukua kenelle, jotta sain palaset asettumaan oikeille paikoilleen. Oli kuitenkin ihan kiva lukea pitkästä aikaa kotimainen dekkari. Pidin Ylläksen maisemista ja murteella kirjoitetuista dialogeista. Prologi ansaitsee erityiskiitokset, se toimi täydellisenä lukuhoukuttimena.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun pakkasta oli yli 20 astetta, lumi narisi kenkien alla sillä tavalla kuin sen piti, niin kuin sen muisti lapsuuden talvista.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 17. Pohjois-Suomeen sijoittuva dekkari
Helmet 2020 -lukuhaaste: 42. Kirjassa on isovanhempia

10 tammikuuta 2021

Johanna Valkama: Jäävuonon ruusu

 


Johanna Valkama: Jäävuonon ruusu
(Metsän ja meren suku #4)
Otava, 2019
400 sivua
Luettu: 22.11.2020
Mistä: kirjastosta


Freydís Punainen on Thorbjorg "Litilvölva" Näkijättären ja Erik Punaisen avioton tytär ja joutunut jo pienestä tytöstä asti taistelemaan paikastaan perheessä, äiti- ja velipuolensa ylenkatsomana. Freydís ei tyydy asemaansa Yksisilmä Thorvardin puolisona vaan janoaa seikkailuja, mainetta ja kunniaa, hän haluaa nousta valtaan veljensä ohi, isänsä rinnalle aina Viheriämaan kuningattareksi asti. Kun Litilvölva eräiden pitojen päätteeksi ennustaa uuteen maahan suuntautuvasta purjehduksesta näkee Freydís tilaisuutensa tulleen, hän pyytää isältään laivaa lähteäkseen mukaan tutkimusmatkalle. Kevään koittaessa Freydís astuu laivaan ja lähtee etsimään onneaan.
 
Kirjan tapahtumat alkavat Viheriämaasta eli Grönlannista, josta Freydís seurueineen purjehtii Viinimaahan eli Kanadan rannikolle New Foundlandiin ja Labradoriin. Valkaman luontokuvaus on ehdottomasti kirjan parasta antia ja vaikka tarina tuntui etenevän hetkittäin hitaasti sen antoi anteeksi kun ympäristö on niin upeasti kuvattu. Lukiessa tulikin mieleen vanha sananlasku tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Toki määränpäälläkin on väliä Freydísin tarinassa, mutta nautin kun meren pärskeet, valtavat valaat, jylhät jyrkänteet ja humiseva metsä piirtyivät elävinä silmien eteen. Koska tarinassa seurataan myös Mattuis-nimistä beothuk-heimon soturia odotin missä vaiheessa Mattuisin ja Freydísin tiet kohtaavat, mutta näihin Viinimaahan sijoittuviin tapahtumiin pääseminen tuntui kestävän ja ehdin hetkittäin hieman pitkästyä.

Freydís jatkaa sarjan aiemmista osista tuttujen vahvojen naispäähenkilöiden linjaa, hän ei alistu perinteiseen naisen rooliin vaan kulkee omia itse valitsemiaan polkuja, hän on itsenäinen ja omapäinen. Välillä Freydís on varsin ärsyttävä omaa etuaan ajava omaan napaan tuijottaja, mutta enimmäkseen hänen seurassaan viihtyy. 

Tarinasta irrallisena yksityiskohtana ihmettelin kovasti Valkaman käyttämää muotoa hiillos-sanasta, kuumensi hiillostalla, istuutui hiillostan vierelle. Miksi hiillosta? Eikö oikea muoto olisi kuumensi hiilloksella, istuutui hiilloksen vierelle? Pieni juttu, mutta särähti omaan korvaan ja jäi vaivaamaan. 

Jäävuonon ruusu on Metsän ja meren suku -sarjan neljäs (ja viimeinen?) osa, mutta tässä ollaan niin kaukana ensimmäisen osan henkilöistä, että tämän voisi lukea myös itsenäisenä romaanina. Suosittelen kuitenkin lukemaan myös sarjan aiemmat osat. Johanna Valkaman nettisivulla on kiinnostavaa tietoa kirjasarjan taustoista sekä myös lukuvinkkejä aikakautta koskevaan tietokirjallisuuteen, kannattaa käydä kurkkaamassa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Vuonossa kaikuivat jään äänet: syvät kumisevat paukahtelut ja yhteen törmäävien jäävuorten natina.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 11. Kirja, jonka nimessä mainitaan lumi tai jää
Helmet 2020 -lukuhaaste: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja
Kirjallinen maailmanvalloitus: Grönlanti

06 tammikuuta 2021

Stephen King: The Colorado Kid

 

Stephen King: The Colorado Kid
PS Publishing, 2013 (2005)
179 sivua
Luettu: 4.11.2020
Mistä: oma ostos


Oikein hyvää uutta vuotta! Vuoden ensimmäinen kirja on luettu, mutta sitä ennen on vielä muutama viime vuoden puolella luettu kirja odottamassa postausta eli tuumasta toimeen ennen kuin postausjono kasvaa kovin suureksi.
 
Stephanie McCannin odotukset työharjoittelusta Mainen rannikolla sijaitsevan saaren pienessä paikallislehdessä eivät ole kovin korkealla, mutta The Weekly Islanderin konkarit David Bowie ja Vincent Teague voittavat Steffin puolelleen. Vanhat miehet opettavat Steffin talon ja pikkukaupungin tavoille, kertovat tarinoita ja jakavat viisauttaan. Erityisen kiinnostava on 25 vuoden takainen tapaus, rannalta löytynyt Colorado Kidiksi kutsuttu nimetön vainaja, joka tuntui ilmestyneen tyhjästä. Kuka mies oli, mistä hän tuli ja miksi hän päätyi kuolleena rannalle?

"I suppose people like stories that are good for a shiver or two on a winter night, especially if the lights are on and the fire's nice and warm. Stories about, you know, the unknown."

The Colorado Kid -romaanilla on mielenkiintoinen tausta. Charles Ardai rohkaistui pyytämään kirjeitse Stephen Kingiltä mainostekstiä perustamaansa Hard Case Crime -rikoskirjasarjaa varten houkutellakseen nimekkäällä suosittelijalla lukijoita uudelle sarjalleen. King ei halunnut kirjoittaa mainostekstiä vaan kokonaisen tarinan ja niin The Colorado Kid päätyi kansien väliin ja myös tv-sarjaksi, Haven perustuu löyhästi The Colorado Kidiin. Hard Case Crime -sarjassa on julkaistu Kingiltä myös romaani Tervetuloa Joylandiin.

The Colorado Kid ei ole perinteistä pelottavaa, hyytävätunnelmaista, yliluonnollisia elementtejä tihkuvaa ja toisilla maailmoilla leikittelevää Kingiä, mutta kyllä tästä rikosromaanista Kingin tunnistaa. Pikkukaupunki Mainessa, persoonallisia henkilöitä ja sujuvasti etenevä tarina, tuttua ja taattua Kingiä siis. Romaanin varsinainen pääaihe eli vanha Colorado Kidin tarina on kiinnostava, mutta minulle kirjan parasta antia oli sittenkin vanhojen lehtimiesten Daven ja Vincen sekä nuoren toimittajanalun Steffin kemia. Loistava kolmikko, jonka seurassa olisi viihtynyt pidempäänkin.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
"(...) We may have been little newspapermen back in '81, and we may be little old newspaperen now, but we ain't dead little old newspapermen."

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 24. Vieraskielinen kirja
Helmet 2020 -lukuhaaste: 39. Kirjassa lennetään
 

30 joulukuuta 2020

Petri Tamminen: Musta vyö



Petri Tamminen: Musta vyö
Otava, 2019
175 sivua
Luettu: 3.11.2020
Mistä: kirjastosta


Petrin isä on kuollut ja Petrin maailma keikahtaa ympäri, hän lamaantuu. Kuinka käsitellä surua, josta ei oikein saa otetta? Kuinka olla poika ilman isää ja samaan aikaan isä, jolla on omia lapsia? Menetys vie Petrin elämän ja kuoleman kysymysten äärelle.

En tajua sitä vielä siinä sohvalla, mutta myöhemmin minulle selviää, mistä tämä ajan seisahtuminen johtuu. Olen ollut viisikymmentä vuotta poika, kasvava poika, jonkinlainen polvihousupoikanen, ja tästä hetkestä lähtien minun pitää olla jotakin muuta. Viidenkymmenen vuoden mittaisen yhdenlaisuuden loppuminen on aiheuttanut kuopan aika-avaruuteen.

Petri Tammisen Musta vyö oli toisena vaihtoehtona syksyn viimeisessä lukupiirissä, jonka aiheena oli surutyö, isiä ja poikia. Tämä oli oikeastaan kaikki mitä kirjasta etukäteen tiesin. Teksti tuntui alusta alkaen äärettömän henkilökohtaiselta ja mietin onko tarina autofiktiota, mutta en halunnut tarkistaa asiaa, jotta se ei vaikuttaisi millään tavalla lukukokemukseeni. Jälkeenpäin selvisi, että Tamminen tosiaan on ammentanut tarinaan omasta kokemuksestaan isänsä menettämisestä, mutta minkä verran, kuka tietää. Joka tapauksessa lukukokemus oli hyvin intiimi, välillä tuntui kuin tirkistelisin, niin osuvasti ja paljaasti Tamminen kuvaa isän menetystä. Pystyin samaistumaan päähenkilön tunteisiin, suruun ja sukupolvien muuttuneen tasapainon aiheuttamaan hämmennykseen. Tarina tuli hyvin lähelle.

Kirja on pieni, sivumäärältään lyhyt ja taitoltaan ilmava, kappaleet ja virkkeet ovat lyhyitä. Tammisen kerronta on hyvin tiivistä, mutta silti siinä on jotain henkäyksen kevyttä ja hentoa, ehkä irti päästämistä, ehkä toivoa. Muuten niin viimeistellyn tarinan lopussa on yksi löysä ja ryöpsähtävä kohta, joka erottuu muusta tarinasta, mutta ehkä se on tarkoituksellista, ehkä se on juuri se tarinan päähenkilön elämäntilanteen taitekohta, se piste, jossa Petri löytää tasapainon isänsä menettäneen lapsen ja keski-ikäisen perheenisän välissä.

Tamminen jättää asioita lukijan tulkittavaksi ja esimerkiksi Petrin ja hänen vaimonsa suhteesta heräsi lukupiirissä mielenkiintoinen keskustelu. Osa piti heidän välejään kylminä ja etäisinä, osa taas aisti parin välillä vahvaa rakkautta, joka näkyi toisen täydellisenä lukemisena ja tukemisena.
 
SE SINUA PELOTTAA.
EI SE ETTÄ ON SINUN VUOROSI KUOLLA.
VAAN SE ETTÄ ON SINUN VUOROSI OLLA AIKUINEN. 

Tuli jälleen luettua kirja, johon en todennäköisesti olisi tarttunut ilman lukupiiriä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Talo äidin takana on isää, piha talon ympärillä on isää, koko täämä aamu on isää. Taivas on nyt isää.

Helmet-lukuhaaste 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi 
 

27 joulukuuta 2020

Veikko Huovinen: Lentsu - Kertomus suomalaisten räkätaudista

  

Veikko Huovinen: Lentsu -
Kertomus suomalaisten räkätaudista
 Otava, 1978
Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Lentsu on kertomus siitä kuinka virus tarttuu joulun alla Rinteelän Aleksiin ja lähtee leviämään ensin Kainuussa ja sitten vähän kauempanakin. 

Tähän asti Lentsu oli minulle tuttu ainoastaan lapsena nähdystä tv-sarjasta, jota esitettiin (Wikipedian mukaan) vuonna 1990 MTV-kanavalla. Sarjasta on piirtynyt hyvin vahva muistijälki ja lukiessani kuulin mielessäni tv-sarjan kertojana toimineen Heikki Kinnusen äänen sarjasta tuttuine äänenpainoineen ja -poljentoineen, lukeminen siis muistutti äänikirjan kuuntelua. Päänsisäisen heikkikinnusradion lisäksi monet kirjan kohtaukset piirtyivät lukiessa silmien eteen tv-sarjasta tuttujen näyttelijöiden kasvoin, joten lukukokemus oli varsin hämmentävä ja elävä.

Tarina ei kuitenkaan ole pelkkä sairauskertomusten sarja vaan influenssaviruksen rinnalla tehdään katsaus Suomen tilanteeseen, talouteen ja politiikkaan, jopa maailman tolaan asti. Kirja toimiikin mielenkiintoisena katsauksena Suomen lähihistoriaan. Tarinan kautta pääsee kurkistamaan esimerkiksi pientilallisen, opettajan, lääkärin ja pankinjohtajan arkeen sekä seuraamaan miten raskas työ ja raju tauti nujertavat erään autoilijan. Näiden henkilöiden välillä hyppelee ilkikurinen ja itsekäs virus. Huovisen romaani on pelottavan ajankohtainen, lukiessa ei voi välttyä vertaamasta Huovisen virusta nykyhetkessä ympäri maailmaa jylläävään korona-virukseen, vaikka Lentsussa epidemian mittakaava on pienempi.

Influenssa on ottanut vallan koko kylässä, koko pitäjässä, koko läänissä. Virukset, nuo kurttunahkaiset ja karvaiset, nuo kekälesilmäiset ja terävähampaiset, reutovat ihmislihaa kuin närhi haaskalla – päätänsä puistellen, kiskoen ja hakaten.
     Kaikkialla yskitään, aivastellaan, tungetaan pumpulitukkoja korviin ja kiedotaan villavaatetta kolottavien nivelien suojaksi. Turvonneet, punanenäiset pärstät kurkkivat alakuloisina, tympääntyneinä ruudun takaa kylmää talviluontoa ja niitä viimeisiä terveitä ihmisiä, jotka vielä uskaltavat liikkua ulkona lakki korvilla ja huivi suun yli kiedottuna. Kilometrien päähän kuuluu kylän rykiminen kuin koiralauman haukku.

Pidin Huovisen taitavasta luonnon, ajan ja henkilöiden kuvauksesta, tarkasta ja sivaltavasta kritiikistä sekä huumorista, politiikasta en edelleenkään juurikaan innostunut. Olen iloinen, että tutustuin viimein tähän suomalaiseen ääneen ja teokseen, Huovista voisi lukea joskus lisää.


Sitaattikunniamaininnan saa: 
 
»Helevettiäkö te outatte, mitä te outatte. Teijän pittää ellää joka päivä, pittää hiplotella!»

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 21. Romaani, joka sijoittuu Kainuuseen
Helmet 2020 -lukuhaaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä

09 joulukuuta 2020

Heli Slunga: Kehtolauluja kuolevillle




Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
WSOY, 2018
84 sivua
Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Minulla jäi Heli Slungan haastattelu välistä vuoden 2012 Oulun kirjamessuilla, mutta pääsin korjaamaan tilanteen vuonna 2018 Iin kunnankirjaston Muusajuhlilla kun Slunga kävi kertomassa runoteoksestaan Kehtolauluja kuoleville. Ei sentään mennyt kuutta vuotta ennen kuin luin kyseisen kirjan. En ymmärrä miksi viivyttelin.

Kehtolauluja kuoleville jakautuu kolmeen osaan, syntymä, iltasatuja ja kehtolauluja. Otsikot kuulostavat ehkä kesyiltä, mutta ehei, kesyys on näistä runoista kaukana. Slunga kuvaa äitiyttä, lapsia, kasvua, vihaa, rakkautta, arkea, jumaluutta, unelmia, tuskaa, elämää ja kuolemaa. Runoissa yhdistyvät ääripäät, kauneus ja rumuus, pehmeys ja kovuus. Tunnelma saattaa vaihtua silmänräpäyksessä täysin toiseksi. Tutusta voi nähdä yllättäen pimeän, vieraan puolen niin kuin Slungan versiossa Punahilkasta, tätä iltasatua ei lapsille lueta! Myös runojen ulkoasu vaihtelee, tuntuu kuin runot tempoilisivat irti riveiltä, kuin ne eivät haluaisi pysyä paikallaan. 
 
Osat erottuvat toisistaan tunnelmaltaan ja sisällöltään, syntymä on tunteellinen, kaunis ja kipeä, iltasatuja on juonellinen ja kantaa ottava, kehtolauluja tuo mieleen rukoukset ja ajatelmat. Kaikkia kolmea osaa yhdistää Slungan rosoinen, repivä, oivaltava, vihainen ja vahva kieli. 
 
(...)
               Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi
luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa,
                      nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotakin kaunista,
(...)         
 
Näiden runojen lukeminen on vahva kokemus, jota ei pysty tämän enempää sanottamaan.


Sitaattikunniamaininnan saa (säe, joka puhuttelee ja johon palaan uudelleen ja uudelleen):
 
Kukin oman pimeytensä reunalla


Pohjoinen lukuhaaste 2020: 25. Viime vuosina julkaistu runokokoelma
 

26 marraskuuta 2020

Jim Davis: Paksu-Karvinen



Jim Davis: Paksu-Karvinen
Otava, 2004
380 sivua
Suomentanut: Eeva Lepistö
Tekstannut: Sakari Kinnunen
(Garfield Fat Cat 3 pack, 1995)
Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


19.6.1978 julkaistiin Jim Davisin ensimmäinen Karvinen-strippisarjakuva ja siitä alkoi tämän pulskan, laiskan ja valtavalla (lasagnevuoren kokoisella) egolla varustetun kissan maailmanvalloitus. Paksu-Karvinen sisältää samoissa kansissa kolme Karvis-albumia, Karvinen muhkeimmillaan, Karvinen - täyttä tavaraa sekä Karvinen entistä ehompana. Päivästrippien lisäksi kirjasta löytyy Kysytäänpä Jim Davisilta- , Näin piirrät Karvisen- (sitaattikunniamainintaruutu on juuri tästä sivusta) sekä Karvisen syvähaastattelu -sivut.

Tässä ensimmäisessä Paksussa näkee Karvisen muodonmuutoksen. Alussa Karvisella on hieman rujot ja jopa epäsiistit piirteet, venähtäneet kasvot (Karvinen näyttää hieman krapulaiselta, anteeksi vain!) ja sieltä täältä hapsottavat karvat, mutta nämä piirteet pehmenevät ja silottuvat matkan varrella ja Karvisesta muotoutuu se nykypäivän ihana kamala kolli. Siisteys ja silottuminen ei koske vain Karvista vaan myös esimerkiksi Eskoa, Karvisen isäntää, hahmoista tulee hiljalleen selkeämpiä ja teräväpiirteisempiä. En tiedä olisinko lapsena ihastunut Karviseen jos olisin tutustunut ensimmäisenä tähän vanhaan, alkuperäiseen versioon Karvisesta.


Alkuaikojen (27.6.1978) Karvinen

Lukiessani nauroin ääneen monessa kohtaa, ei haitannut, vaikka muistin ison osan jutuista. Olin kuitenkin unohtanut sen kuinka Osku, Karvisen paras ystävä tai pahin kiusankappale (näkökulma vaihtelee päivästä ja Karvisen mielialasta riippuen) saapui taloon. Karvisen huumori puree minuun edelleen. Kirjaa puolestaan on hieman purrut ajan hammas, Karvinen lämmittelee putkitelevision päällä ja jumittaa kirjoituskoneen kirjasinvarsia, Esko soittaa lankapuhelimella... 

Karvisella on ollut oma paikkansa sydämessäni lapsuudestani asti. Luin sarjakuvia ja tykkäsin myös piirtää Karvisia, en siis juurikaan muita hahmoja ehkä satunnaisia Oskuja lukuun ottamatta, Karvinen oli rakkain. Albumin lukeminen toimi siis melkoisena nostalgiamatkana lapsuuteen ja juuri näitä matkoja ajatellen olen ostanut näitä Paksu-Karvinen -kirjoja kun niitä on sattunut vastaan tulemaan, näihin on mukava silloin tällöin palata. Harmi vain, että paksut pehmeäkantiset kirjat eivät ole kovin kestäviä vaan sivut irtoilevat ja niitä joutuu teippaamaan kiinni. Ei näistä silti voi missään nimessä luopua!


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
 
Karvinen omassa tutummassa ulkomuodossaan,
vuosimallia 1979


 
Pohjoinen lukuhaaste 2020: 10. Kirja, jonka muistan lapsuudesta.
Helmet-lukuhaaste 2020: 2. Iloinen kirja

18 marraskuuta 2020

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö


 

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi, 2016
255 sivua
Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Anton Rajamaan työkaveri Unto Mäkilä on kuollut oudoissa olosuhteissa. Ennen kuolemaansa Mäkilä on jättänyt Antonin työhuoneeseen punaisen kansion, jonka sisältä löytyy Mäkilän Antonille kirjoittama kirje sekä pala Antonin menneisyyttä Iida Hallaston potilaskertomuksen muodossa. Antonin Iida-tytär on ollut Mäkilän potilaana samoin kuin toinen nuori nainen Sanni Vuorio. Sen lisäksi, että Iidalla ja Sannilla on ollut sama psykoterapeutti heitä yhdistää myös heidän oireensa. Molemmat ovat kuulleet ääniä, äänen, samalla tavalla. Mäkilän jättämiä jälkiä seuraamalla Anton uppoaa yhä syvemmälle äänien, kummallisten tapahtumien ja tarinoiden maailmaan.

     Kerroin että tunnen joskus hengityksen korvalehdelläni. Se ei ole mikään tavallinen hengitys. Ääni ei koskaan pidä taukoja, se ei koskaan hengitä sisäänpäin, pelkästään ulospäin. Sillä ei ole mitään tekemistä sydämen tai unien kanssa. Vaikka ääni on tytön, sen takana on ehkä jotakin vanhempaa ja kylmempää. Taustakohinaa. Maan puhetta. Taivaan puhetta. Tähtien puhetta. Tähtityttö.
 
Kerronta kulkee pääsiassa Antonin näkökulmasta, mutta myös muut henkilöt pääsevät esille (ääneen!). Heistä Mirjam Lahti jää hieman irralliseksi, mutta Sanni Vuorio ja Iida Hallasto ovat mieleenpainuvia henkilöitä. Toisaalta samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia, heissä on herkkyyttä, kovuutta, toivottomuutta, päättäväisyyttä ja vimmaisuutta, heidän kauttaan tarinaan tulee lisäjännitettä.
 
Jännite ja painostava tunnelma kasvavat tarinan edetessä. Hautala ei tässäkään sorru selittämään asioita puhki vaan jättää lukijalle tulkinnan vapauden, tilaisuuden yhdistää asioita. Tämä tietynlainen luotto lukijaan on Hautalan vahvuus tarinankertojana, mutta samalla heikkous sikäli, että lukijan on helpompi eksyä tarinassa kun joku vaivihkainen yksityiskohta menee huomaamatta ohi.

Puitteet Hautalan kirjan lukemiselle olivat täydelliset. Mökillä yksin valvoessa, ikkunoiden takaa huokuvassa pimeydessä ja tuulen ulvoessa jännitys nousi aivan omalle tasolleen ja Hautalan tarina pääsi oikeuksiinsa. Harmi vain, että en jaksanut (lukumaratonilla) lukea koko kirjaa yötä vasten, osa kirjan jännityksestä tuntui katoavan päivänvalossa. Pidin erityisesti tarinan lopusta, joka on yhtä aikaa lohdullinen ja kammottava.
 
Kuiskaava tyttö on hyytävä. Sen jäljiltä hiljaisuutta kuuntelee eri tavalla. Onko hiljaisuus täydellistä vai kuuluuko jostain ääntä, ehkä korvan juuresta, kuiskasiko joku...?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Se lähettää puhetta loputtomasti kuin siipien supatusta ja niiden kahinaa toisiaan vasten tiiviissä perhosparvessa, joka tulee koko ajan päin ja joka tukahduttaa ja jonka läpi ei näe mitään.

Helmet 2020 -lukuhaaste: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä (menköön nyt tähän kohtaan, kuvauksessa on tulkintatavasta riippuen kolme tai neljä ihmistä...)