S. J. Watson: Kun suljen silmäni

 

 S. J. Watson: Kun suljen silmäni

Bazarin e-kirja, 2012

380 sivua

Suomentanut: Laura Beck

(Beford I Go to Sleep, 2008)

Luettu: 17.10.2020

Mistä: Ilmaiskappale

Miltä tuntuisi herätä aamulla tietämättä missä olet ja kuka nukkuu vieressäsi, tai herätä ja huomata, että et olekaan pikku tyttö tai parikymppinen opiskelija vaan 47-vuotias naimisissa oleva nainen? Tämä on Christinen arkea. Joka aamu Christinen täytyy heräämisen jälkeisen järkytyksen jälkeen kasata elämänsä valokuvien ja aviomiehensä Benin tarjoamien muistojen palasista ja joka ikinen yö Christinen muisti nollautuu, päivän tapahtumat ja henkilöt pyyhkiytyvät pois hänen mielestään. Kuka on Christinelle soittava tohtori Nash ja miten hän tietää Christinen kaapissa olevasta päiväkirjasta? Christine on valmis tekemään kaikkensa palauttaakseen muistinsa.

 

Nyt istun sängyssäni. Odotan aviomiestäni. Katselen valokuvaa lapsuudenkodistani. Se näyttää niin tavalliselta, niin jokapäiväiseltä. Ja niin tutulta.

     Miten olen päätynyt sieltä tänne? minä mietin. Mitä on tapahtunut? Millainen on minun tarinani? 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Koska minäkertoja Christine ei muista kuluvaa päivää vanhempia asioita hän on täysin muiden kertoman varassa eli hän on sikäli varsin epäluotettava kertoja. Christine on alkanut kirjoittaa päiväkirjaa, jonka avulla hän saa kiinni viime päivien tapahtumista, mutta entä jos häntä ei muistuteta päiväkirjan olemassaolosta? Entä jos väliin jäisikin päiviä ilman merkintöjä, kuinka Christine silloin voisi rakentaa ehjää kuvaa elämästään? Koska Christine joutuu päivittäin myös lukemaan päiväkirjansa palauttaakseen kirjoittamansa asiat mieleensä herää kysymys missä vaiheessa päivän tunnit eivät enää riitä elämiseen vaan pelkästään menneen kertaamiseen?

 

Koska kyseessä kuitenkin on fiktio, psykologinen trilleri, voisi edellä mainitut mietinnät jättää huomiotta, keskittyä lukemiseen ja odottaa milloin selviää mihin koira on haudattuna. Tarinaan keskittymistä kuitenkin häiritsi Christinelle toistuvasti esitettävät "muistatko...?" -kysymykset, joita ei muistisairaalle pitäisi esittää sekä ristiriitaisuudet ja epäuskottavat yksityiskohdat, joita tuli vastaan matkan varrella. Toki kaikki selviää lopulta, mutta kieltämättä odottaminen kävi hieman puuduttavaksi kun samoja asioita kerrataan, no, päivästä toiseen. En myöskään ollut kovin tyytyväinen loppukohtaukseen, se oli pitkän (pitkän pitkän!) pohjustamisen jälkeen hätäinen. Silti tarina onnistui koukuttamaan enkä missään vaiheessa miettinyt keskeyttämistä.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaipaan epätoivoisesti tukevaa maata, jotakin todellista, jotakin joka ei häviä nukkuessani. Haluan ankkuroitua johonkin.

Helmet 2020 -lukuhaaste: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

Aino Kallas: Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina

Aino Kallas: Sudenmorsian
- hiidenmaalainen tarina
Kansalliskirjaston e-kirja, 2016 (1928)

141 sivua

Luettu: 29.7.2017

Mistä: Kansalliskirjaston ilmaiset klassikot
(Kirjojen Suomi -hanke)

Mietin pitkään minkä teoksen valitsisin Iin kirjaston lukuhaasteen kohtaan 3. Suomi100Klassikot. Päätin tarttua tällä kertaa klassikkoon sähköisenä, tarkistin Kansalliskirjaston tarjonnan ja luettavakseni valikoitui Kallaksen Sudenmorsian. Vanha suomalainen ihmissusitarina, kuulostaa hyvältä!

Eletään vuotta 1650. Susien ja muiden petojen lukumäärä on kasvanut ja myös Hiidenmaan asukkaat ovat joutuneet varomaan rohkeiksi käyneiden eläinten hyökkäyksiä. Onpa vielä osa ihmisistäkin alkanut tehdä sudentekoja eli käyttäytyä kuin metsän eläimet lampaita raadellen. Ihmiset yrittävät metsästää petokantaa pienemmäksi, ihmissusiksi epäillyille tehdään vesikokeita ja noidiksi paljastuneet poltetaan armotta roviolla. Priidik metsävahti on nähnyt noidan merkkejä Aalossa, kauniissa ja lempeässä piikatytössä, mutta varomerkeistä huolimatta ottaa hänet vaimokseen. Pari elää onnellista yhteiseloa kunnes eräänä päivänä kesken kyläläisten kiivaan sudenajon Aalo kuulee ensimmäistä kertaa äänen, joka tulee muuttamaan hänen sekä myös Priidikin elämän...

     Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:
     >>Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?>>
     Niin hän hätkähti, niinkuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä, niinkuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä pyörremyrskyssä pyörittänyt, niinkuin utuista linnun untuvata, kunnes hänen henkensä salpaantui, ja hän ol pyörtyä paikallensa.

Vaikka Sudenmorsian nauttii klassikkoasemasta en juurikaan tiennyt siitä etukäteen muuta kuin että kyseessä on ihmissusitarina, joten oli mukava lukea tarina ikään kuin puhtaalta pöydältä, ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Tarina on kirjoitettu vanhahtavalla kielellä ja vaati hetken totuttelua, että sain kiinni sanojen ja lauseiden rytmistä. Kielen takia tuntui kuin olisi lukenut pitkää runoa ja koristeellisten, kauniiden anfangien takia kirja on kuin koru, joka olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa perinteisenä kirjana kuin e-kirjana.

Pidin kovasti tarinan pääparista, molemmat muuttuvat omalla tavallaan toisenlaisiksi tarinan edetessä. Herkän ja kiltin oloisesta Aalosta vapautuu tarinan edetessä vahva ja puolensa pitävä nainen. Priidik puolestaan on alussa vahva ja itsevarma mies, mutta tuntuu tapahtumien myötä hajoavan hiljalleen epävarmaksi ja ailahtelevaiseksi hahmoksi, joka ei oikein itsekään tiedä mihin ja ketä uskoo tai mitä tahtoo. 

Sudenmorsian tuntui kokoaan suuremmalta. Juoni etenee jouhevasti ja kerronta ei pienestä sivumäärästä huolimatta tunnu tiivistetyltä vaan pikemminkin runsaalta. Kallas kuvaa kauniin sanankääntein luontoa ja Aalon riemu uusien kokemusten äärellä välittyy lukijalle asti. Sudenmorsian on hieno tarina, joka huokuu vanhaa aikaa ja vanhoja tapoja. Tarina, johon mahtuu rakkautta, vihaa, pelkoa, paholaisen viekottelua, takaa-ajoja, iloa, surua, kieltämistä, katumusta ja kaipausta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sillä sama veren villi palo poltti heidän sudensuonissansa, ja sama hengen hehku heidän sudensydäntänsä sykitti.

Iin kirjaston kesän 2017 luuhaaste: 3. Suomi100 Klassikot
Kirjallinen maailmanvalloitus: Viro

Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

 

Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

Kuvat: Juha Metso, Arman Alizad, Tuukka Tiensuu, Jan-Niclas Jansson

Docendo, 2014

154 sivua

Luettu: 3.1.2017

Mistä: kirjastosta (Elisa Kirjan e-kirja)

Tervetuloa uusi kirjavuosi 2017! Se alkaa osaltani Armanin maailmalla, jonka lainasin kirjastosta e-kirjana ja luin puhelimella. Mahtavaa, että kirjastosta saa myös e-kirjoja, mutta 10 päivän laina-aika on vain aivan liian lyhyt. Tämä kirja tuli ahmaistua nopeasti, mutta paksumpia tai vähemmän vetäviä kirjoja ajatellen laina-aika loppuu kesken.

Armanin maailma kertoo Arman Alizadin tarinan 1970-luvun Iranista Yhdysvaltain kautta Suomeen,  skeittirampeilta tanssijaksi, muotimaailmaan räätäliksi ja lopulta monipuoliseksi tv-persoonaksi. Alizad on toimittaja, tuottaja ja juontaja, joka tunnetaan Suomen lisäksi myös ulkomailla. Työt ovat vieneet häntä ympäri maailmaa mm. Kamputseaan, Etelä-Koreaan, Etiopiaan, Venäjälle sekä Pohjois-Siperiaan ja esimerkiksi hänen Kill Arman -ohjelmansa on esitetty 130 maassa.

Armanin maailmassa Alizad kertoo taustoistaan, perheestään, sopeutumisestaan ensin Amerikkaan ja sitten Suomeen, opiskelustaan, armeija-ajastaan ja työstään. Alizadin työprojektit, varsinkin hänen ohjelmansa Kill Arman sekä Arman ja Viimeinen ristiretki saavat paljon näkyvyyttä kirjassa ja iso osa kirjan jutuista olikin minulle ennestään tuttuja hänen tv-ohjelmistaan. Alizadin mukaansatempaavaa tarinointia oli mukava lukea, mutta kaipasin mukaan enemmän sellaisia juttuja, joita ei ole nähty tv:ssä.

Mun bestmanilta kysyttiin yhdessä Umayya Abu-Hannan tekemässä haastattelussa, millainen se Arman on? Se sanoi, että silloin kun Arman innostuu jostakin jutusta, niin se lähtee siihen täysillä mukaan ja uhraa sille kaiken. Mutta jos se ei ole kiinnostunut jostakin asiasta, niin sä et saa sitä tekemään sitä vaikka uhkaisit ampua. Musta se on hyvä kuvaus mun persoonasta.

Alizadin kerronta on rehellistä ja suoraa. Hän pistää itsensä likoon, suhtautuu työhönsä intohimolla ja miettii ohjelmiaan siitä näkökulmasta mitä itse haluaisi tv:stä katsoa sen sijaan, että tekisi sitä mistä saa suurimmat rahasummat tai menisi sieltä missä aita on matalin. Alizadin valloittava ja vakuuttava karisma on yhtä vahvasti läsnä kirjassa kuin hänen tv-ohjelmissaan, mutta hän ei ota kaikkea kunniaa töistään itselleen. Hän mm. kehuu useaan otteeseen aisapariaan, kuvaaja Tuukka Tiensuuta, jonka kanssa hän on ollut monessa vaikeassa paikassa kuten 50 asteen pakkasessa Pohjois-Siperiassa tai tuijottamassa konekiväärin piippuun jengialueella Brasilian favelassa. Kiitokset saa myös Jan-Niclas Jansson, joka on ollut mukana osalla matkoista tuuraamassa Tiensuuta.

Mä olisin monesti ollut valmis luovuttamaan ja lähtemään, mutta Tuukka on aina sanonut että turpa kiinni, nyt kuvataan.

Kirjassa on jonkin verran toistoa ja ehkä hieman itsestään selviä tai kuluneita elämänviisauksia (tee töitä unelmiesi eteen, uskalla tehdä virheitä jne) sekä sosiaalisten medioiden (Facebook, Twitter, Instagram) pikakertausta, mutta vastapainoksi paljon kiinnostavaa tarinointia, eläytymistä, maailman epäkohtien esittelyä, ajattelemaan herättelyä ja tyylikkäitä kuvia. Pidän kovasti Alizadin töistä ja tämä on hyvä lisä niiden jatkoksi. Hieno kirja!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyokushinkaratekat sanovat aina toisilleen "osu". Se tarkoittaa sietämistä ja sisua, kunnioitusta, kiitosta, hyvästiä, päivää. Siinä sanassa on kaikki.

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Atena, 2014

206 sivua

Luettu: 20.8.2016

Mistä: kirjastosta (e-kirja)

Ajattelin yrittää pitkästä aikaa aktivoitua e-kirjojen pariin ja lainasin kirjastosta Mia Vänskän uusimman teoksen Valkoinen aura. Harmittelin kymmenen päivän laina-ajan lyhyyttä, mutta kirja tuli ahmaistua parissa päivässä vaikka puhelin lukuvälineenä ei olekaan miellyttävin. Sängyssä lukeminen sentään sujui helposti kevyellä puhelimella.

Katariina "Iina" Ketola aloittaa sairaanhoitajaopiskelut kaupungissa ja muuttaa asumaan opiskelija-asuntolaan. Uusi ympäristö, uudet ystävät, opinnot ja välimatka poikaystävään ja perheeseen ovat isoja muutoksia, mutta eniten Iinaa mietityttää hänen lisääntyvät tuntemuksensa jonkun epämiellyttävän läsnäolosta ja tarkkailusta. Ja miksi hän tuntee outoa vetoa tyhjillään olevaan seitsemänteen kerrokseen ja erityisesti käytävän viimeiseen asuntoon?

     Iina katsahti ympärilleen. Käytävä ei näyttänyt erityisen rapistuneelta. Seinät olivat osin liasta läikikkäät ja yhden kattolampun kupu oli rikki, mutta muuten käytävä oli siisti. Hän kääntyi takaisin hissille, mutta sitten toisen haaran käytävästä kuului kolahdus. Hän empi hetken, palasi taitekohtaan ja kurkisti nurkan taakse. Käytävässä ei näkynyt mitään, mutta hän astui silti nurkan ympäri.
    Muutaman askeleen jälkeen hän jähmettyi paikalleen. Outo tunne lipui takaisin. Aivan kuin ilmassa olisi jotain ylimääräistä – tuskin havaittava pahaenteinen värinä, kuin tippa mustetta ammeellisessa vettä. Käänny takaisin, täällä on vain lisää tyhjiä asuntoja, hän ajatteli, mutta pysyi paikallaan kahden vaiheilla. Sitten hän huomasi jatkavansa eteenpäin. Nyt jalat liikkuivat lähes itsestään.

Valkoinen aura alkaa koukuttavan kylmäävästi ja kasvaa kunnon kauhukertomukseksi, mutta jännitys pysyy maltillisella tasolla eikä kirja vie yöunia (tai näin uskon, huomenaamulla voin olla eri mieltä). Jännite pysyy hienosti yllä loppuun saakka, juoni ei lässähdä kesken kaiken eikä siinä ole turhia suvantovaiheita. Unet, vaihtoehtohoidot, piirtäminen ja opiskelija-arki ovat toimiva kehys tarinan kammottaville tapahtumille. En ole lukenut Vänskän toista romaania Musta kuu, mutta ainakin tämän kolmannen kirjan perusteella Vänskä on kehittynyt tarinankertojana hurjasti ja hän on varteenotettava valinta kun tekee mieli lukea kauhua.

Kirjan ainoa ongelma oli hienoinen haparointi aistikuvauksissa tai lähinnä niiden toistossa. Jos Vänskän esikoisromaanissa Saattaja toistettiin kuinka musta viha pulppusi niin Valkoinen aura oli pullollaan värinöitä ja tuntemuksia (sekä kulmien kurtistelua, luvassa otsaryppyjä!) mikä ärsytti alussa, mutta siihen tottui tarinan viedessä muuten mennessään. Suurimmaksi osaksi kerronta oli todella sujuvaa ja sivut kääntyivät kuin huomaamatta.

Henkilömäärä oli maltillinen, mutta riittävä ja tarjosi monta kiinnostavaa persoonaa. Varsinkin Iinan vapaaehtoispalvelun kautta tapaama Rosalind oli ihastuttava tuttavuus. Tällaiset pirteät, persoonalliset ja sanavalmiit (»Minä en tiedä, missä hulluuden raja menee, mutta olen melko varma, että se on jossain minun ja sen naisen välillä.») vanhukset tuntuvat jäävän mieleeni. Mikä parasta kirja ei ollut missään vaiheessa ennalta-arvattava, jopa loppu tarjosi ohhoh-reaktion.

Lukuflow, mikä mahtava olotila!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaksi katulamppua oli rikki, ja vain kuun kylmä valo valaisi märkää asfalttia, joka kiilteli kuin valtavan pedon niljakas iho.

Iin kirjaston lukuhaaste: 8. Jonkin tunnetun suomalaisen kirjailijan uusin kirja.

Émile Zola: Nana

Émile Zola: Nana

(Les Rougon-Macquart #9)

Elisa Kirjan e-kirja, 2012 (1930)

370 sivua

Suomentanut: Yrjö Weijola

(Nana, 1880)

Luettu: 11.2.2015

Mistä: Elisa Kirjan ilmaiset klassikot

Aloitin Émile Zolan Nanan pieni ikuisuus eli noin vuosi sitten. Tarkoitukseni oli lukea kirja Annamin Vive la France! -haasteeseen, mutta kovin pitkäksi meni. Luin kirjaa aluksi Projekti Lönnrotista vuorotellen tietokoneella ja puhelimella, mutta vaihdoin loppuvaiheessa Elisa Kirjan versioon käyttömukavuuden takia. Kieltämättä joululahjaksi saamani isompinäyttöinen puhelin toimi lukulaitteena vanhaa puhelinta ja tietokoneen näyttöä paremmin. Mahtava kapistus!

Nana on Variétés-teatterin kohutun Vaalea Venus -näytelmän nuori ja rohkea tähti, mutta hänen menestyksensä ei suinkaan ole hänen (olemattomien) näyttelijänlahjojensa vaan hänen näyttävän ulkomuotonsa ansiota. Näytelmän ensi-illan jälkeen Nanan nimi on kaikkien huulilla ja hänen luokseen virtaa vieraiden jono. Lähes kaikenikäiset miehet ovat Nanan pauloissa, mutta miehet ovat hänelle vain väliaikaisia huvituksia, rahavirran lähde, porras parempaan, ylelliseen elämään. Mitä rikkaampi mies sitä parempi, tosin tunteetkin pääsevät yllättämään Nanan. Vallan ja vaurauden lisääntyessä Nana muuttuu yhä häikäilemättömämmäksi.

Ellei heitä olisi ollut, elleivät he olisi tehneet minua siksi, mikä olen, olisin nyt luostarissa rukoilemassa armeliasta Jumalaa, sillä minä olen aina ollut uskonnollinen... Ja lisäksi! Onko minun vikani, että he ovat antaneet minulle rahansa ja nahkansa? Minkä minä sille mahdan!

Nanasta tulee yhdeltä osin mieleen Maaria Päivisen On nälkä, on jano. Vaikka tarinoiden asetelmat ovat päinvastaiset (Zola kertoo naisprostituoitu Nanasta, Päivinen naissutenööri Emiliestä) on niiden naispäähenkilöissä jotain samaa. Molemmat naiset pitävät miehiä pilkkanaan, käyttävät heitä hyväkseen ja nakkaavat surutta sivuun saatuaan heistä haluamansa. Kuitenkin siinä missä Päivisen kielestä ja kerronnasta nautti oli Zolan Nanan lukeminen todella takkuista. Zolan kerronta on kovin pikkutarkkaa, hyvä ettei päivällispöydän haarukoiden piikkien lukumääräkin ole mainittu, ja päivällisiä sekä juhlia oli kirjassa useita. En olisi millään jaksanut lukea myöskään tiivistelmää Nanan tähdittämästä Vaalea Venus -näytelmästä tai pitkää kuvausta laukkakilpailuista vedonlyönteineen ja jälkipuinteineen. Edes Pariisi tarinan päätapahtumapaikkana ei onnistunut pelastamaan tylsistymiseltä.

Ei tarina jättänyt kuitenkaan täysin kylmäksi, Nana onistuu välillä ärsyttämään todella kovasti. (Kirjan alussa 18-vuotias) Nana käyttäytyy välillä kuin pahainen kakara ja välillä taas kuin olisi kovinkin kypsä ja kokenut, kuten esimerkiksi alistaessaan vain vuotta nuoremman Georges Hugonin vauvaksi ja typerykseksi. Nanalla ei ole mitään käsitystä arjen tai raha-asioiden pyörittämisestä, hän ymmärtää vain korujen ja kukkien tuoman mielihyvän arvon. Nana tarjoaa palveluksiaan varatulle miehelle, mutta järkyttyy kuullessaan, että miehen vaimolla on rakastaja, varsinainen kaksinaismoralismin kuningatar siis. Se mistä pidin kirjassa oli ajan kuvaus ja se, että Zola on luonut Nanastaan moniulotteisen hahmon ylä- ja alamäkineen. Loppu oli melkoinen yllätys ja se tuli nopeasti, poikkeuksellisen nopeasti muuhun tarinaan verrattuna.

Nana, ilmeisesti aikansa kohuteos, on 20-osaisen sarjan 9. osa. Tapanani ei ole lukea yksittäisiä osia sarjojen keskeltä, mutta nyt tein poikkeuksen. Tutustuminen Les Rougon-Macquart -sarjaan saa jäädä osaltani tähän. Vauhdikkaampi ranskalainen kirjallisuus on enemmän makuuni.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nanassa on muuta, hitto vieköön, ja se muu korvaa kaiken.

Nana muualla: Lurun luvut, Morren maailma, Nenä kirjassa.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Elisa Kirjan e-kirja, 2012

206 sivua

Suomentanut: Yrjö Weilin

(The Hound of the Baskervilles, 1902.
Alunperin julkaistu jatkokertomuksena lehdessä 1901-1902)

Luettu: 1.4.2014

Mistä: Elisa Kirjan ilmaiset klassikot

Minulla on ollut yleissivistyksessäni Baskervillen koiran kokoinen aukko, tai itse asiassa Arthur Conan Doylen kokoinen, sillä en muista lukeneeni häneltä mitään. Toki tiedän Doylen tunnetuimman (?) hahmon Sherlock Holmesin television ja elokuvien kautta ja olen lukenut Baskervillen koirasta Aku Ankka -lehdessä ilmestyneen version, mutta tämä aito ja alkuperäinen tarina oli minulla lukematta. En kuitenkaan ole ollut sivistyksen mustassa aukossa yksin, sillä ainakin Emilie, Morre ja Tiina ovat tunnustaneet saman. Kun sain työpaikan kautta mahdollisuuden testata iPadia tartuin tilaisuuteen, rekisteröidyin Elisa Kirjan sivuille, selasin ilmaisten klassikoiden valikoimaa ja valitsin Baskervillen koiran kirjahyllyyni ja luettavakseni.

     Taivaan nimessä! Mikä tärisyttävä tapahtuma!

En tiennytkään, että kirjassa on nimitarinan lisäksi kaksi muuta tarinaa. Baskervillen koirassa salapoliisi Sherlock Holmesin luo (kuuluisaan Lontoossa sijaitsevaan osoitteeseen 221B Baker Street) saapuu tohtori James Mortimer, joka kertoo Holmesille ja tämän ystävälle tohtori John H. Watsonille Devonshiressä Baskerville Hall -nimisen kartanon mailla sattuneesta kuolemantapauksesta. Vanhan tarinan mukaan paholaismainen koira vainoaa Baskervillen sukua ja ilmassa leijuu epäilys, että kartanon isännän Charles Baskervillen kuolemaan liittyy jotain outoa. Viimeinen Baskervillen suvun jäsen, Henry Baskerville, on saapumassa kartanoon, mutta onko hänkin vaarassa? Merisopimuksessa Holmes yrittää estää kansainvälisen katastrofin selvittämällä erittäin salaisen asiakirjan varkautta ja Viimeisessä tehtävässä Holmes yrittää saada kiinni kaikkien aikojen pahinta rikollista, professori Moriartya. Nämä kaksi jälkimmäistä tarinaa ovat aika lyhyitä.

     "Kuulkaahan!" huusin minä. "Mitä tuo on?"
     Matala, pitkä, valittava ääni liehui surullisena uikutuksena nummen yli. Se täytti koko ilman ja kumminkin oli mahdotonta sanoa, mistä se tuli. Synkästä muminasta se paisui syväksi karjunnaksi ja vaipui sitten jälleen surulliseksi, hiljaa väreileväksi ääneksi. Stapleton katsoi minuun omituinen ilme silmissään.
     "Tämä on  merkillinen paikka", sanoi hän.
     "Mitä tuo sitten oli?"
     "Talonpojat sanovat Baskervillen koiran noin ulvovan saalista. Olen kyllä kuullut sen pari kertaa ennenkin, mutta en koskaan niin selvään."
     Minä katselin kauhun ja vavistuksen tunteilla ympärilläni paisuilevaa tasankoa vihreine täplineen ja mehukkaine vesikasvineen. Laajalla aukealla ei liikkunut mitään muuta kuin pari korppia, jotka huusivat äänekkäästi eräällä kallionkielekkeellä takanamme.

Erehdykseni jatkuivat, en nimittäin tiennyt sitäkään, että minäkertojana tarinoissa ei suinkaan ole Holmes, kuten olen jostain syystä olettanut, vaan tohtori Watson. Välillä hän kertoo tarinoita nykyhetkessä, välillä taas muistiinpanojensa avulla. Watson on paitsi miellyttävä kertoja myös henkilönä sympaattisen oloinen, kun taas Sherlock Holmes vaikuttaa oman arvonsa tuntevalta ja kovin mahtipontiselta mieheltä, joka mielellään korostaa omaa älykkyyttään ja päättelykykyään muiden -varsinkin Watsonin- kustannuksella. Kaikki kunnioitukseni hänen rikostenselvittelytaidoilleen, mutta en välttämättä haluaisi viettää aikaani hänenlaisensa seuramiehen kanssa

Vaikka Holmes aiheuttikin minussa ajoittain ärsytystä pidin silti kirjasta kovasti. Onhan siinä sumuisia nummia, suuri kartano palvelijapariskuntineen ja vanhojen aikojen tuulahduksia hevosvaunujen, ajureiden, lähettien sekä sigarettien muodossa. Kieli on mukavan sujuvaa ja myös vanhahtavaa, esimerkiksi ylenluonnollinen yliluonnollisen tilalla tai aaveellisen aavemaisen sijasta. Sanoista saattaa myös puuttua tai muuttua kirjaimia, esimerkiksi aamusin (aamuisin), akkuna (ikkuna) jälet (jäljet) jne... Tarinat eivät olleet niin jännittäviä kuin kuvittelin vaan jännitys oli sellaista... miten tämän nyt sanoisi, mukavan leppoisaa kuppi teetä ja pala kakkua auringonpaisteessa nautittuna -tyylistä jännitystä, se ei siis nostattanut sykettä tai niskavilloja vaan kirjaa luki miljööstä ja kerronnasta nauttien. Silloin harvoin kun luen dekkareita tai salapoliisikirjoja olen usein ihan pihalla tarinan lomaan ripoteltujen johtolankojen suhteen, mutta nyt sain onnitella itseäni napatessani kiinni eräästä Baskervillen koirassa annetusta vihjeestä.

Näistä kolmesta tarinasta suosikikseni nousi ehdottomasti Baskervillen koira. Myös Viimeinen tehtävä oli vauhdikkuutensa ja dramaattisuutensa vuoksi hyvä. Merisopimus puolestaan ei hirveästi ihastuttanut, se tuntui jopa hieman tylsältä.

Entä miltä maistui e-kirjan lukeminen iPadillä? Paremmalta kuin puhelimella tai tietokoneella lukeminen, mutta ei missään tapauksessa niin mukavalta kuin perinteisen painetun kirjan lukeminen. En siis aio ainakaan tässä vaiheessa hankkia sähköistä lukulaitetta vaan kannan uskollisesti laukussani perinteistä kirjaa niska-hartiakipujen uhallakin. Onneksi on ohuempia kirjoja ja pokkareita.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hermojani pudistutti seikkailun-tunne.

Ps. Esikoinen ehdotti omaa koiraamme postauskuvaan kirjankannen seuraksi, mutta mieluummin esittelen hänet erikseen, hirviökoirasta kertova kirja ei mielestäni oikein sovi samaan postaukseen oman koiramme kanssa (eikä hän välttämättä olisi antanut iPadin olla rauhassa nuuskutuksilta ja nuolaisuilta) ;) Kuvausrekvisiitaksi valikoitui sitten kuopuksen Kuusamon matkamuisto(uni)kaveri Karkulainen, joka sekin nimestään huolimatta on kyllä ihan siivo tapaus.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Project Guttenbergin e-kirja, 2004

ilmestynyt ensimmäisen kerran v. 1870 neljänä vihkona, yhteisniteenä v. 1873

pdf-dokumentiksi tallennettuna n.340 sivua

Kuten kuvasta näkyy luin Seitsemän veljestä puhelimella ja lisäksi satunnaisesti tietokoneen näytöltä. Seitsemän veljestä ei kuulunut meidän koulussamme pakkoluettavien teosten joukkoon,  joten tämä oli ensitutustumiseni Kiven klassikkoon. Teos on noussut mielikuvissani korkealle jalustalle jonkinlaisen korkeakulttuurisen ja vaikeaselkoisen klassikon asemaan, joten kynnys kirjaan tarttumiselle oli kohtalaisen korkea. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Eteläisessä Hämeessä, Toukolan kylän lähellä sijaitsee Jukolan talo. Siellä asuu seitsemän veljestä, ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. He ovat menettäneet isänsä karhulle ja äiti yrittää huolehtia yksin uppiniskaisten ja keppostelevien poikiensa kasvatuksesta ja pitää heidät kurin ja nuhteen tiellä. Kun äitikin kuolee on poikien otettava talo ja tila haltuun Juhanin johdolla.

SIMEONI: Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina tähän päivään asti.

TIMO: Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa, jos käskeekin. Ohhoo!

JUHANI: Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: >>nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus>>.

AAPO: Mutta on jo aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme kunnialliseen kuntoon  taas!

JUHANI: Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan; karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit. Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain.

AAPO: Miksi ei jo huomenna?

JUHANI: Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.

Veljeksiä kuitenkin kiinnostaa talon töitä enemmän metsästys ja äidin opit sekä saarnat unohtuvat vähitellen. Heitä kohtaa koettelemus toisensa jälkeen ja lopulta he pakenevat asumaan Impivaaran perukoille jättäen Jukolan vuokralle kymmeneksi vuodeksi. Elo Impivaarassakaan ei suju rauhaisasti, vaan erään painin jälkeen pojat joutuvat pakenemaan tulta talvipakkaseen, aina Jukolaan asti. Suomalaisella sisulla he kuitenkin jatkavat elämänsä rakentamista niin Impivaarassa kuin myöhemmin Jukolassakin. Kymmenessä vuodessa -ja sen jälkeen- ehtii veljeksille tapahtua paljon.

Aluksi hieman marmatusta, mikä ei mitenkään yksilöidy Seitsemään veljekseen vaan yleisesti tekniikkaan ja toteutukseen. Ensinnäkin kaltaistani kontrollilistafriikkiä häiritsee kun e-kirjasta (ainakaan tästä) ei tiedä sivumäärää. Ei minua mitkään prosenttiluvut kiinnosta, tarkkaa faktaa sen olla pitää. Toiseksi miksi puhelimeni ei voi muistaa mihin kohtaan kirjassa jään? Tuskailin asian kanssa hetken kunnes keksin minua tyydyttävän ratkaisun, nimittäin koko homma pdf-tiedostoksi. Tämä ratkaisi molemmat ongelmani, sain näkyviin jonkinlaisen sivumäärän ja puhelin osasi avata pdf-tiedoston juuri siitä kohdasta mihin kulloinkin olin jäänyt. Jes, jo helpotti!

Niittu. Halkileikkaama monipolvisen ojan. Niin että mitenkä? Meni hetki ennen kuin sain korjattua aivoasetukseni vanhemmalle kielelle. Totuttuani Kiven kieleen nautin tarinasta suunnattomasti lukuun ottamatta Laurin humalaista saarnaa Hiidenkivellä, joka teki mieli harppoa yli. Oli nautinnollista karistaa harteiltani omat ennakkoluuloni kirjan vaikeudesta ja ihastella perisuomalaisen luonnon, ihmisten ja periksiantamattomuuden kuvausta. Seitsemän veljestä yllätti myös huumorillaan, en odottanut kirjan olevan paikoin niin hauska! Arvostan myös Kiven kirjalleen kirjoittamaa loppua, joka oli yksi hienoimmista joihin olen kotimaisessa kirjallisuudessa törmännyt. Sattumalta luin kirjan vielä oikeaan aikaan, sillä tarina päättyy Jukolan veljesten jouluun.

Tähän kirjaan kelpasi päättää Kuusi kovaa kotimaista -haaste, jonka kooste linkkeineen löytyy Morrelasta. Seitsemän veljestä osoitti, että klassikoihin uskaltaa tarttua ja myös sen, että kun kirja on tarpeeksi hyvä ei ole väliä lukeeko perinteistä painettua kirjaa vai esimerkiksi e-kirjaa. Aleksis Kivi on Suomen kansalliskirjailijan tittelinsä ansainnut. Kiven omat, Juhanin suulla lausutut sanat sopivat kirjan aiheuttamiin jälkitunnelmiin:

Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu, ettet saata minua itkemään.

Sitaattikunniamaininnan saa Juhanin saunanlämpöiset sanat:

Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet.

 
Kuusi kovaa kotimaista
10 klassikkoa

Marian ilmestyskirja

Kannen kuva: Rainer Schmid
Kuvan lähde: http://www.ilmestykset.net/

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

Muruja, 2011

232 sivua (pdf-tiedostossa)

Jo on hieno kansi, tuumin kun näin Maija Haaviston Marian ilmestyskirjan ensi kerran. Aihekin vaikutti mielenkiintoiselta. Kun kirjailija tarjosi kirjaa luettavakseni pdf-muodossa olin juuri lukenut - tai siis kuunnellut - ensimmäisen äänikirjani, joten tuntui sopivalta kokeilla seuraavaksi sähköistä kirjaa. Kiitin Haavistoa ja lupasin lukea kirjan, kun se kerran kiinnosti jo ennestään.

Viidennelle luokalle menevä Maria sairastuu ja joutuu pyörätuoliin. Miten tulisi suhtautua tuohon tuttuun, mutta nyt niin erilaiseen tyttöön? Kysymystä miettivät niin koulutoverit kuin Marian vanhemmat, Mariasta itsestään puhumattakaan. Onko Maria edelleen se sama Maria kuin ennen kesälomaa, vai onko pyörätuoli muuttanut häntä? Kirja on Marian kasvutarina, mutta myös taistelutarina sairautta ja sen aiheuttamia muutoksia, ennakkoluuloja ja haasteita vastaan.

Odotin innolla kirjan lukemista tarinan ja minulle uuden lukuformaatin vuoksi. Huomasin kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa, että kirja ei ole minun juttuni. Tosin ei pdf-tiedostokaan tuntunut omimmalta lukumuodolta ainakaan ensikosketukselta, tiedä sitten kuinka paljon se vaikutti mielipiteeseeni kirjasta. Pohdin vakavasti luenko edes kirjaa loppuun, kun usein päällimmäisenä tunteena lukiessani oli ärtymys. Kynnykseni kirjan keskeyttämiselle on suuri, joten kirja tuli luettua. Lukemisessa meni hävettävän kauan, monta kuukautta! Halusin vielä sulatella lukukokemustani muutaman päivän ja eritellä mielessäni kirjan huonoja ja hyviä puolia, että en ainakaan kirjoita tunnekuohussa hätiköityä arviota.

Mikä kirjassa sitten tökki? Kerronta. Alussa kertojan ääni vastasi päähenkilön ikää, mutta Marian varttuessa kerronta kuulosti samalta kuin alussa, se ei mielestäni kasvanut aikuisen naisen ääneksi. Kerronta oli periaatteessa sujuvaa ja nopealukuista, mutta minua se ei siitä huolimatta temmannut mukaansa. Välillä sujuvuus katosi ja kuvailu ajautui aiheen viereen tai meni liian yksityiskohtaiseksi. Voihan se olla tietoinen ratkaisu, että asioita käsitellään pohjamutia myöten sen sijaan, että ne ohitettaisiin nopeasti. Esimerkiksi piirtäminen: vaikka se on Marialle tärkeää en olisi halunnut lukea pitkää analyysia irtopapereiden, muistikirjojen, viivallisten ja viivattomien papereiden eroista. Tarina myös hyppi ajallisesti useammassa kohdassa, se ei tapahtunut sujuvasti joten jouduin pariin kertaan tarkistamaan hyppäsinkö vahingossa jonkun sivun yli. Kirjassa oli myös minun makuuni liikaa lääketieteellistä kuvausta. Päähenkilön kohdalla se oli perusteltua, mutta muiden osalta se tuntui vähän liioittelulta. Huomasin myös tarttuvani epäuskottavuuksiin ja muutamiin kirjoitusvirheisiin.

Se mistä pidin kirjassa oli aihe ja näkökulma. Erilaisuus ja siihen liittyvät ennakkoluulot on tärkeää nostaa esille ja pyörituolissa istuva Maria oli hyvä äänitorvi aiheelle. Myös Marian ironisuus toimi hyvin ja toi Marian jotenkin lähemmäs lukijaa. Hänen ajatuksensa ja kommenttinsa osuvat ja viiltävät, ne olivat kirjan parasta antia.

     - Maria sairastui kesän aikana ja sairauden takia hän tarvitsee nyt pyörätuolia.
     Ihanko tarvitsee. Huviksenihan minä tässä istun. En olisi saanut tarpeeksi huomiota pelkästään ostamalla uudet lenkkarit tai uuden penaalin, jossa on viisitoista erilaista lokeroa. Samalla vältyn kokonaan osallistumasta liikuntatunteihin. Ei nelistä, korista, sählyä, sulkapalloa eikä uintia, ei liikunnanopettajan itse keksimiä temppuratoja, joissa tehdään kuperkeikkoja sinisillä patjoilla ja roikutaan köysissä kuin marakatit.

Kirja loppui todella yllättäen, skrollasin sivuja eteenpäin hämmentyneenä. Tulin viimein siihen tulokseen, että loppu sopi tarinaan ihan hyvin.

Kirjaa on luettu myös muualla, tässä muutamia esimerkkejä: Jossun lukupäiväkirja, Järjellä ja tunteella, Kaiken voi lukea, Kirjavinkit, Pinon päällimmäinen, Susan kirjasto, Yöpöydän kirjat.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Miten ihminen lentää kuuhuun ja Marsiin ja vaikka minne, mutta Mariaa ei saada kuntoon.

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (5/6)