Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Teos, 2015

334 sivua

Luettu: 29.8.2021

Mistä: oma ostos

Seittien Talon kutoja Eliana löytää pihalta pahoinpidellyn tytön, joka ei pysty puhumaan. Tytön menneisyyttä on vaikea selvittää sanojen puuttumisen vuoksi, mutta onneksi puhumattomuus ei ole este Valerianan ja Elianan ystävystymiselle. Myös tulevaisuus on epävarma. Tulvat eivät yllä kukkulalla sijaitsevalle Seittien Talolle asti, ainakaan vielä, mutta yskää ja ihottumaa aiheuttava sairaus leviää myös kutojien keskuudessa, samoin saaren kasvit ja eläimet oireilevat. 

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu ajallisesti jonnekin tulevaisuuteen, jonkinlaisen katastrofin jälkeiseen aikaan, aikaan jossa ihmiset elävät Neuvoston tiukkojen sääntöjen mukaan, käyvät vuosittain merkittävänä musteella, työskentelevät eri yksiköissä kuten kutojat Seittien Talossa ja kirjurit Sanojen talossa. Aikaa mitataan tiimalaseilla, viestit kuljetetaan vesilennättimillä, valoa saadaan loistelasiputkista ja -kuvuista, liedet lämpiävät puulla ja saarella kuljetaan kävellen seittiseinien rajaamia kujia, veneillä kanaaleita pitkin tai vaijereiden varassa kulkevilla gondoleilla ilmateitse. Kaupungin pinnan alla kuohuu, se on murroksessa ja uusi katastrofi vaanii jo nurkan takana.

Itärannan luoma ympäristö, meri, saari ja kaupunki Taloineen, Torneineen, Puhtaan Unen museoineen, Neuvostoineen, seittiseinineen ja muine yksityiskohtineen on hyvin erikoinen. Tarinan tunnelma on unenomainen, se pakenee määritelmiä ja rajoja kuin vetäytyvä tulva tai tuulessa liehuva ohut kudottu kangas. Kieli on kaunista, niin täynnä tunnetta ja kuvailua, että lauseiden punainen lanka katoaa välillä kielikuvien alle. Kudottujen kujien kaupunki on kauniilla kielellä kirjoitettu tarina luonnon tuhoutumisesta ja tuhoamisesta, ihmisten itsekkyydestä ja vallasta. Pidin tarinasta ja nautin Itärannan kerronnasta, vaikka tunsinkin olevani välillä hieman pihalla.

En yleensä kuuntele kirjaa lukiessani musiikkia, mutta Kudottujen kujien kaupunki tuntui kaipaavan taustalle jotain instrumentaalimusiikkia. Kaivelin YouTubesta sopivaa kuunneltavaa ja löysin täydellisen musiikkiparin kirjalle, Adrian von Zieglerin kelttimusiikin. Suosittelen tutustumaan sekä Itärannan kirjaan että Adrian von Zieglerin tuotantoon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Puiden oksilla vuodet kiertyvät silmuille ja käpertyvät vain kasvaakseen jälleen, ja niiden takana taivas on tyyni ja rikkumaton.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 11. Kirja, joka sijoittuu katastrofi- tai epidemia-aikaan

Helmet-lukuhaaste 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos, 2016 (2012)

330 sivua

Luettu: 5.6.2018

Mistä: oma ostos

Kevään viimeinen lukupiirikirja löytyi omasta hyllystä odottelemasta lukuvuoroaan. Itärannan dystopiaan tarttuminen on hieman arveluttanut, mutta nyt viimein se tuli luettua.

Entisajalla ilmasto lämpeni nopeasti ja merten pinnat nousivat, vedet nielivät maata alleen ja karkottivat ihmiset uusille seuduille. Ihmisten toimien seurauksena vedet saastuivat ja nyt he kärsivät ankarasta kuivuudesta. Puhtaasta vedestä on huutava pula ja siitä on tullut kallista valuuttaa, ylellisyystuote, johon on vara vain harvoilla ja valituilla, eikä kohta ehkä heilläkään. Nuori Noria Kaitio seuraa isänsä jalanjälkiä teemestariksi, teerituaalin tuntijaksi ja veden vartijaksi. Ammatin lisäksi Norialle periytyy teemestarien salaisuus, joka tuo vapautta ja valtaa, mutta myös vaarantaa vaalijansa.

"Tätä paikkaa ei ole. Tämä lähde ehtyi kauan sitten. Niin tarinat kertovat, ja niin uskovat nekin, jotka tuntevat toisia tarinoita, sellaisia joiden mukaan lähde tunturin sydämessä antoi kerran vettä koko kylälle. Muista se. Tätä lähdettä ei ole."
     "Muistan", sanoin hänelle, mutta ymmärsin vasta myöhemmin, millaisen lupauksen olin tehnyt. Hiljaisuus ei ole tyhjää tai aineetonta, eikä sitä tarvita kesyjä asioita kahlitsemaan. Usein se varjelee voimia, joilla on valta särkeä kaikki.

Minun oli hankala päästä sisään kirjan maailmaan. Teemestarin ammatti rituaaleineen ei oikein avautunut ja koko Skandinaavian Unioni suomalais-aasialaisvaikutteineen tuntui vieraalta. Ehkä ympäristön rajojen häivyttäminen oli Itärannan tahallinen tyylikeino, mutta minua se etäännytti liikaa. Tarinaa lukiessa tuntui kuin olisi itsekin veden viemänä, kelluisin (kuumissani ja janoisena) aalloilla, josta näen rantaa, mutta jonka rajoja ja ääriviivoja en pysty paikantamaan.

Sen lisäksi, että tunsin olevani hukassa maantieteellisesti odotin koko ajan, että tarina nousisi siivilleen. Noria mainitsee toistuvasti miten olisi pitänyt tietää jotain ja olisi pitänyt nähdä enteitä, hän jossittelee ja vihjailee, vähän kuin lupailee suuria, mutta tarina vain jatkuu tasaisena, kasvu ja huiput jäävät mielestäni vajaaksi tai puuttumaan. Loppu on osittain yllättävä, mutta senkin jälkeen lukuelämys jää vähän hailakaksi.

Kielellisesti tarinassa löytyy selkeitä huippuja. Tarina on suurimmaksi osaksi sellaista peruskivaa kerrontaa, mutta osaan lauseista Itäranta on saanut selvästi enemmän latausta ja tunnetta, kauneutta, mutta myös osittain monimutkaisuutta. Joitakin lauseita pitää pysähtyä lukemaan useampaan kertaan, osittain siksi, että ne ovat niin taidokkaasti sanottuja, mutta osittain myös siksi, että lauseen merkitys on kadota kauneuden alle. 

Vaikka tarina jäi vähän etäiseksi puskivat sen puitteet senkin edestä iholle. Ilmaston lämpeneminen, oudot sääilmiöt ja kuivuus ovat pelottavan ajankohtaisia asioita. Tänä keväänä on sää muuttunut toukokuun aikaisesta helteestä kesäkuun kylmyyteen, kuivuuteen ja myrskyihin. Meret pullistelevat jätettä, erityisesti muovia. Tekniikka vanhenee turhan nopeasti. Hyväosaiset kuluttavat surutta vettä ja muita luonnonvaroja huolimatta siitä, että osalla niistä on pula ja vaikka niiden loppumisen uhka on olemassa. Jonnekin tulevaisuuteen ajoittuvaa Norian maailmaa ei siis ole kovin vaikea kuvitella. Silti hieman vähempi sormen heristely olisi riittänyt.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Salaisuudet kovertavat meitä niin kuin vesi kovertaa kiveä. Pinnalla mikään ei liikahda, mutta asiat, joista emme voi puhua kenellekään,hiertävät ja kuluttavat, ja hitaasti elämä kiertyy niiden ympärille, etsii muotonsa niiden mukaan.

Helmet lukuhaaste 2018: 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaa.

Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa päätti juhlistaa kesää kirjankansibingolla, jossa saa rastia bingoruudukosta kirjan kanteen sopivan kohdan. Tätä bingoa voi pelata 19.8.2018 asti. Olen mukana ja Teemestarin kirjalla rastitan ensimmäisen ruudun (valokuva).

Anssi Kela: Matkamuistoja

 

Anssi Kela: Matkamuistoja

Teos, 2012

232 sivua

Luettu: 26.8.2017

Mistä: kirjastosta

Luin viime keväänä Anssi Kelan romaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa ja kas vain, tällekin vuodelle löytyi kirjastosta luettavaa Kelalta. Varsin mukava yllätys, en tiennytkään tämän toisen kirjan olemassaolosta.

Matkamuistoja on päiväkirjamainen tarinakokoelma Anssi Kelan ja hänen bändinsä keikkakiertueelta, lavoilta ja niiden takaa, keikkabussista, huoltoasemilta ja hotelleista. Se kuvaa muusikon arkea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mukaan on tarttunut myös muutama valokuva.

Kela kertoo tarinoissaan itsestään, ammatinvalinnastaan, arvoistaan ja ajatuksistaan, mutta nostaa esiin myös bändinsä jäsenet eli basisti Antti Karisalmen, kitaristi Ville Kelan, rumpali Kelly Ketosen, kosketinsoittaja Saara Metsbergin sekä miksaaja Amen ja äänimies Lihiksen. Oli kiinnostava lukea myös näistä henkilöistä, jotka usein jäävät Anssi Kelan taustalle. Kela puhuu heistä lämmöllä ja ylpeydellä, he tuntuvat olevan tiiviiksi hitsautunut ryhmä ja heillä tuntuu olevan myös todella hauskaa yhdessä. Raskas työ vaatii raskaat huvit ja Kela osaa tarinoidensa perusteella nauraa myös itselleen, tärkeä taito sekin.

     Väsynyt jaarittelunaihe on pumpattu tyhjiin jo ennen motaria. Antti korkkaa kevytkolan. Äidyn kritisoimaan yleisesti ottaen kaikkien light-limonadien ärsyttävää makua, josta käynnistyy vilkas ajatustenvaihto erilaisten virvoitusjuomien paremmuudesta. Keskustelu kuitenkin ajautuu sivuraiteelle Antin ja Saaran alkaessa kiistellä oluiden makueroista. Absolutistina en pysty kantamaan korttani kekoon, joten Antti ehdottaa, että yritetäänpä löytää sellainen puheenaihe, josta minäkin tietäisin jotain.
     Seuraa täysin hiljainen viisiminuuttinen.

Luin kirjaa pitkällä aikavälillä, mutta tauot eivät tässä tapauksessa haitanneet. Oikeastaan Matkamuistoja on juuri sopiva pienissä paloissa nautittuna, eipähän käy kiertue-elämä(stä lukeminen) liian rankaksi. Vaikka Anssi Kelan ja bändiläisten reissaaminen ei vaikuta olevan sieltä kosteimmasta ja kaoottisimmasta päästä rähjääntyy reissussa väistämättä. Milloin käydään kaivattamassa korvatulppaa korvakäytävästä, milloin hoidatetaan haljennutta hammasta.

Matkamuistoja vaikuttaa realistiselta ja rehelliseltä kuvaukselta suomalaisen muusikon arjesta. Välillä soitetaan huteralla ja epäkäytännöllisen matalalla lavalla, välillä taas suuremmalla areenalla, kasvisruoaksi voi olla tarjolla mitä tahansa lihapateen ja joululaatikoiden väliltä, joskus saa osakseen epämääräistä sormella osoittelua tai keikan jälkeen käteensä inholapun, joskus taas saa nauttia yleisön nostattamasta hurmoshengestä, joka vie artistinkin mukanaan ja saa muistamaan miksi viihdyttää ihmisiä ammatikseen. Koskaan ei voi tietää millainen keikasta tulee tai kuinka pitkään yleisöä riittää.

Helppo lähestyttävyys ei ole minulle kirosana, olen ylpeä jos onnistun keksimään jotain isoja massoja liikuttavaa. Haluan tehdä kappaleita ja kirjoja, joiden parissa yleisöni voi hetkeksi unohtaa arkensa ja käväistä jossain muualla. Pidän tätä ihan jalona päämääränä.
     Samalla pyrin kuitenkin siihen, että töilläni olisi jonkinlaista sisältöäkin. Jotain koskettavaa ja puhuttelevaa. Pelkkä hattara aiheuttaa ajan mittaan vain kuvotusta. Parhaimmat laulut ovat pehmeitä päältä, mutta kovia sisältä.

Kela on sympaattinen ja hauska kertoja ja kirja jätti jälkeensä hyvän mielen. Toivottavasti Kela kirjoittaa lisää kirjoja, näitä on ilo lukea.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Vedän joka tapauksessa täysillä - jos minulla ei ole keikan jälkeen hiki, niin en ole tehnyt työtäni kunnolla.

Tiina Raevaara: Hukkajoki

Tiina Raevaara: Hukkajoki

Teos, 2012

302 sivua

Luettu: 27.8.2016

Mistä: kirjastosta

Hukkajoki olisi helposti voinut hukkua esittelytelineen kirjamassaan huomaamattoman värityksensä vuoksi, mutta eläimellinen nimi pisti silmään. Seuraavaksi ihmettelin käärmemäisiä kiemuroita ja luin takakannesta minne oikein olen lähdössä.

     Joskus pimeys ja kylmyys jatkuvat niin kauan, että niiden keskelle joutuneet asiat ovat vaarassa unohtua, hajota jäähileiksi. Joskus sattuman ja kaaoksen keskelläkin asiat loksahtavat kohdalleen eikä mikään teko tai tapahtuma jää ilman merkitystä. Joskus ihmiset ovat olleet hukassa toisiltaan liian kauan.
     Kymmenien mustanpuhuvien kilometrien sekä kokonaista ihmiselämää uhanneen pimeyden jälkeen maisemaan ilmestyy valoa. 

Joona kulkeutuu pitkällä ajomatkallaan Hukkajoelle. Vältettyään täpärästi kolarin tumman hahmon kanssa Joona ajaa harhaan ja päätyy kysymään yösijaa itselleen ja koiralleen Taikalle Amandan ja tämän tyttären Doran luota. Joonan on tarkoitus jatkaa matkaansa heti aamulla, mutta mustana kuohuvan Hukkakosken ääreltä ei niin vain lähdetäkään. Joki pitää otteessaan niin elävät, kuolleet kuin poislähteneetkin.

Itsensä ympärille kuoren kasvattanut ja yksinäisyyteen uponnut Joona, kuolemaa pelkäävä Amanda, todellisuuden rajoja etsivä Dora, metsää rakastava Nelli ja unohdettua voimaa etsivä Viktor. Heillä jokaisella on oma raskas taakkansa kannettavanaan, ikävää, salaisuuksia, pelkoja, pakkomielteitä sekä rakkautta. Henkilöiden ympärillä kulkee myös varjoissa vilahtava Runar sekä tietysti Taika, Joonan uskollinen ja kaikkeen sopeutuva koira, Joonan viimeinen side entiseen elämään. Tarinaan liittyy myös minäkertoja, joka sitoo tarinan lankoja yhteen, mutta ei anna selviä vastauksia tai ratkaisuja. Mikä merkitys karhuilla oli, entä oliko salaperäinen Sfatoligra vain kosken kuohu tai metsän varjo?

Tarina kuohuu ja kohisee kuin tummavetisen Hukkajoen Hukkakoski. Joki onkin kuin elävä ja hengittävä olento, joka hallitsee ympäröivää kylää ja sen ihmisiä. Joki ulottaa otteensa kaikkialle ja kaikkiin, levittää sormensa usvan muodossa pihoihin ja taloihin, näkee ja kuulee. Metsä puolestaan muistaa menneet, antaa voimaa ja suojaa sitä tarvitseville, mutta myös pitää piilossaan painajaisia ja salaisuuksia.

Hukkajoki on merkillinen kirja. Se on kielellisesti kaunis ja tunnelmaltaan unenomainen sekä sumuinen. En ehkä tavoittanut joka hetki sitä mitä kirjailija on tekstillään hakenut, kun minäkertoja astui mukaan juoni pyörteili jo liian syvälle, ymmärryksen tavoittamattomiin, mutta siitäkin huolimatta pidin tarinasta. Kaikkea ei tarvitsekaan selittää auki, salaperäinen, hieman haikea tunnelma säilyi loppuun asti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihmeiden määrä maailmassa on luultavasti rajallinen, mutta kaikille on varattu ainakin yksi.

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Teos, 2008

283 sivua

Luettu: 21.5.2016

Mistä: kirjastosta

Anssi Kela on minulle ennestään tuttu muusikkona, mutta olin kokonaan unohtanut, että hän on myös kirjailija. Sain muistutuksen asiasta kirjastossa kun törmäsin Kelan sympaattiselta näyttävään, mutta hieman pelottavalta kuulostavaan (politiikka ei ole suosikkiaiheeni, ks. edellinen postaus) kirjaan. Kela on taitava biisinikkari, joten miksei häneltä sujuisi myös romaanin kirjoittaminen, tuumin ja kävelin tyytyväisenä punainen kirja kainalossa kohti lainausautomaattia.

Johannes Palorinne on ollut vakavassa onnettomuudessa, jonka seurauksena hänellä on niskakauluri, metallia selkärangassa, kovat kivut ja kahden viikon pituinen aukko muistissa. Johannes istahtaa köpöttelylenkkinsä lomassa Ruttopuiston penkille ja hänen viereensä istahtaa mies, joka puhuttelee häntä nimeltä. Kun Johannes tunnistaa miehen pari vuotta sitten kuolleeksi Suomen pääministeri Kalevi Sorsaksi epäilee Johannes, että hän on menettänyt onnettomuudessa paitsi terveytensä myös järkensä.

Olen oman mielesi tuotos, todennäköisesti seurausta onnettomuudessa päähäsi kohdistuneesta melkoisesta tällistä. Neuvoisin kuitenkin suhtautumaan läsnäolooni avoimin mielin. Olet kokenut jo kovia, mutta sinulla on vielä vaikeita aikoja edessäsi. Minä olen täällä eräänlaisen välittäjän roolissa, työväenliikkeen omantunnon äänenä. Pidä minua vaikka omana Samu Sirkkanasi.
     - Tämä on piilokamera, eikö niin? 

Kela kertoo tarinaa kahdessa aikatasossa. Heinäkuisessa Helsingissä Johannes yrittää kasata itseään ja etsiä kadonneita muistijälkiä Kalevi Sorsan avustuksella, välillä palataan aikaan ennen onnettomuutta, jolloin Johannes ja hänen paras ystävänsä Markus kokevat mitä erikoisempia seikkailuja. Päivät kuluvat ja Sorsa kieputtaa Johanneksen ajatuksia ja muistoja uudelle radalle, herättelee ja ravistelee. Johanneksen muistin pitäisi palata Sorsan käsittelyn jälkeen, mutta onko hän valmis muistamaan?

Tarinan kiepauttaminen ajasta toiseen hämäsi minua alkuun, mutta tempo vei minut nopeasti mukanaan ja lopulta pidin rakennevalinnasta kovasti. Kaksi aikatasoa keskustelee sujuvasti keskenään, puhuen välillä toistensa päälle eikä toinen tajua aina kuunnella. Jännitin miten Johanneksen käy, mitä hän on unohtanut ja missä vaiheessa muistot ja nykyhetki törmäävät jos törmäävät lainkaan.

Kalevi Sorsa on kuivuudessaan ja poliittisessa kapulakielenkäytössään vallan hulvaton hahmo samoin kuin Markus, joka puhuu vaikka mustan valkoiseksi ja saa Johanneksen mukaan päättömiin juttuihinsa. Alun kepeys muuttuu kauheudeksi ja tarinasta muodostuu yllättäen absurdi keitos, jota on ahmittava sivu toisensa jälkeen. Mitä seuraavaksi? Tai kuten Markus sanoo [m]eidän pitäisi kysyä itseltämme, että mitä Magnum nyt tekisi. Kuollut valtiomies, pohdinta mielenterveydestä ja sen järkkymisestä, orava nimeltään Markku, Tom Selleck viiksineen, ystävyys, treffikyselylomake, henkinen kasvu, kuolemanjälkeiset muumit. Kirjassa on kaikkea mahdollista hyvässä, viihdyttävässä ja tunteikkaassa muodossa.

     Pääministeri jatkoi jaaritteluaan. Se oli jostain syystä oudon rauhoittavaa, lähes hypnoottista. Hänen puheensa nuotti oli kuin suoraan eduskunnan kyselytunnilta, se ol lapsuuden tuttu ja turvallinen ääni. Kalevi Sorsan puhuessa tuntui aina siltä kuin värit haalistuisivat ja koko maailma muuttuisi mustavalkoiseksi.

Ja entä sitten tarinan päähenkilö (joka näyttäytyi päässäni alusta asti kovasti Anssi Kelan näköisenä). Voi Johannes, Johannes. Jos törmäisimme puistossa tarjoaisin sinulle rommirusinatötterön. Kohottaisin jäätelön muistoille. Niille, jotka kannattaa muistaa ja niille, jotka haluaisi unohtaa.

Olin oikeassa, Kelalta sujuu myös pidempään muotoon puettu sanataide. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on oivallinen kesäkirja. Se on hauska, mutta samalla sen yllä leijuu vakava vire kuin kaukaisten metsäpalojen savu kaupungin yllä. Täytyy sanoa, että nyt fanitan Anssi Kelaa sekä muusikkona että kirjailijana.

- Kamehameha, Kamehameha, Kamehameha.

SDP
    SDP
       SDP

Sitaattikunniamaininnan saa:

Markuksen silmä räpsyy ja näen hänen puppugeneraattorinsa käyvän ylikierroksilla.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon Auringon ydin joutui odottelemaan vuoroaan kun halusin lauantaina fiilistellä kirjabloggareiden tapaamista Oulussa. Teki oikeastaan ihan hyvää kuulostella kirjan aiheuttamia jälkitunnelmia useamman päivän ajan ja selkeyttää sen herättämiä ajatuksia. Olen lukenut Sinisalolta aiemmin novellikokoelman Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita sekä Finlandia-palkitun romaanin Ennen päivänlaskua ei voi. Pidin kovasti Sinisalon tuttuutta ja vinksahtaneisuutta yhdistävistä tarinoista ja siksi Auringon ydin kiilasi ansaitusti lukupinoni huipulle.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Teos, 2013
339 sivua
Luettu: 14.10.2013
Mistä: pyydetty arvostelukappale

Vuosisatojen saatossa Suomesta on kehittynyt kansalaisten hyvinvointia sekä terveyttä korostava ja edistävä Eusistokraattinen Tasavalta. Vuonna 2016 perheenperustaminen on tarkoin ohjattua ja tytöille tehdään jo lapsena sukupuolenmääritys, jotta Terveysvirasto voi taata tulevaisuudessa tavoiteltavien geenien siirtymisen seuraaville sukupolville. Kaikenlaiset nautintoaineet, päihteet ja huonot elämäntavat on kitketty pois. On kuitenkin olemassa yksi päihteeksi luokiteltava koukuttava tuote, chili, jota on yhä saatavilla kun tietää mistä etsiä.

Nuori Vanna on lapsesta asti elänyt kaksoiselämää. Julkisesti hän on eloi, kauniiksi laittautunut tyhjäpäinen tytönhupakko, joka elää vain miellyttääkseen miestään, tarkoituksenaan toteuttaa tämän toiveet ja tahto sekä pitää huolen heidän yhteisestä kodistaan ja saada lapsia. Viraston valvovilta silmiltä piilossa Vanna on kuitenkin jotain muuta, omilla aivoillaan ajatteleva nainen, mutta myös narkomaani, joka elää yhdestä fiksistä toiseen. Vanna ja Jare tietävät toistensa salaisuudet ja toimivat yhdessä, Jaren täytyy ansaita rahaa ja Vannan on saatava tarvittava annos huumettaan, chilin sisältämää kapsaisiinia pitääkseen itsensä toimintakykyisenä. Vanna haluaa myös selvittää mitä hänen kuolleeksi julistetulle sisarelleen Mannalle todella tapahtui. Jare tutustuu luontoa kunnioittavaan gaialaisten kulttiin ja he tarjoavat Jarelle tehtävää, joka hyödyttää sekä Jarea että Vannaa, mutta saattaa heidät kaikki vaaraan.

Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun olkikasaan heitetty tulitikku. Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hampaan hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä.

Sinisalo on luonut pelottavan uskottavan dystopian! Voi hyvin kuvitella, että terveyden ja hyvinvoinnin ihannointi menee helposti yli ja seurauksena olisi Sinisalon kuvaama valtio, jossa normaali järjenkäyttö sumenee ja tilalle tulee täydellinen kontrolloinnin tarve ja yksilön oikeuksien polkeminen. Sinisalo kietoo yhteiskuntakritiikin taitavasti ja ajatuksia herättävästi tarinan sisään ja kuvaa niin henkistä kuin fyysistä riippuvuutta onnistuneesti.

Onneksi olen lukenut Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin, joten kirjailijan tarinan lomaan lisäämiä erilaisia artikkeleja, eloisten koulutehtäviä ja muita faktamaisia osuuksia ei tarvinnut ihmetellä vaan ne tunnisti Sinisalolle ominaiseksi tyyliksi ja saatoin keskittyä tarinaan. En tosin tiedä onko vastaavia faktaosuuksia myös muissa Sinisalon romaaneissa vai vain näissä kahdessa. Tyyli kuitenkin toimi, sillä nyt Vanna ja Jare kertojina saivat enemmän tilaa ja erottavuutta omina persooninaan.

Pidin kirjasta kovasti ja erityisesti minua ihastutti Vannan ja Mannan tarina sekä Vannan Mannalle kirjoittamat kirjeet, joihin Sinisalo on luonut vahvan tunnelatauksen. Pientä puutumista aiheutti gaialaisten viljelytietous, jota olisi saanut olla minun makuuni vähemmän. Auringon ytimeen (jonka merkitystä en avaa vaan se selviää kirjan lukemalla) liittyvä salaisuus oli hieman yllättävä ja vaati vähän sulattelua. Loppuratkaisu muuten toi mieleeni Stephenie Meyerin Vieras -romaanin. Loppu oli kuitenkin jotenkin kaunis ja se sai minut jopa herkistymään. Sinisalon taitavuus tuli taas todistettua!

Toivottavasti Auringon ydin saa lisää blogisavuja, se todellakin kannattaa lukea!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pohjakosketuskin on sentään pohja, mistä ponnistaa.

A.S. Byatt: Pieni musta kirja

A.S. Byatt: Pieni musta kirja

Teos, 2012

204 sivua

(Little Black Book of Stories, 2003)

Luettu: 26.1.2013

Mistä: kirjastosta

Byattin Pieni musta kirja päätyi luettavakseni jälleen kerran blogisavujen, erityisesti Lumiomenan Katjan sytyttämien, perusteella. Se kiilasi luettavien listalla ylöspäin myös lähestyvän Blogistanian Globalia -äänestyksen vuoksi.

Kirja sisältää viisi novellia, Olio metsässä, Kehotaidetta, Kivinainen, Materiaalia ja Pinkki nauha. Tarinat ovat keskenään hyvinkin erilaisia, mutta ne kaikki vievät lukijan pimeälle puolelle, mikä enemmän mikä vähemmän. Kaksi tyttöä kohtaa metsässä hirvittävän olion, joka pysyy mielessä aikuisuuteen asti. Lääkärin ja taiteilijan tapaaminen johtaa tilanteeseen, jossa toinen ajautuu eräänlaiseksi pakkomielteen välikappaleeksi. Nainen muuttuu surun myötä kiveksi. Kirjoitusryhmä saa viimein kirjoitettavaa. Mies huolehtii sairaasta vaimostaan ja saa oudon vieraan.

Ajattelin saavani lukea todellisuutta venyttäviä, kauhuun taipuvia, hyvin kerrottuja tarinoita. Ensimmäisessä tarinassa, Olio metsässä, odottamiani elementtejä pilkahtelikin ja kerronta erityisesti olion äänten ja olemuksen kuvailun osalta oli varsin onnistunutta rujoudessaan. Kehotaidetta oli sen jälkeen pettymys, taiteen kuvailua oli minun makuuni aivan liikaa ja tarina kokonaisuudessaan tuntui varsin tavalliselta. Samoin Materiaalia ja Pinkki nauha olivat varsin keskinkertaisia tarinoita, jotka eivät herättäneet hurraa-huutoja. Kivinainen oli aloitusnovellin ohella suosikkini. Byatt onnistuu herättämään kiven eloon uskomattoman hienosti, kiven jähmeä ja tiivis olemus välittyy lukijalle asti.

Hän ajatteli ihmisajatuksia ja kiviajatuksia. Jälkimmäiset olivat hitaita, vähävärisiä, karkeapintaisia ja äärimmäisiä, niin kuumia kuin kylmiä. Ne eivät kääntyneet englannin kielelle eivätkä millekään hänen tuntemalleen kielelle, ne kokoutuivat jähmeästi, kolisivat toisiaan vasten, kasautuivat ja luiskahtelivat.

Huomasin kirjaa lukiessani miettiväni useampaan otteeseen Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelmaa. Näissä kirjoissa oli jotain samaa, outoja sattumuksia, pimeyttä ja pelkoa. Silti arvostan enemmän Sinisalon kirjaa, sillä Byattin tarinoiden taso vaihteli niin paljon. Kävipä mielessäni välillä jopa kirjan jättäminen kesken (!!!). Jos kaikki tarinat olisivat olleet yhtä hyviä kuin Olio metsässä ja Kivinainen, olisin hihkunut riemusta kirjan kannet sulkiessani. Nyt jäin hieman pettyneeksi. Pieni musta kirja onnistui kuitenkin herättämään mielenkiinnon Byattin muita teoksia kohtaan.

Mutta miksi kannet ovat mustan sijaan mustikansiniseen vivahtavat? Samaa kysyi kirjan nimen lukenut esikoinen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

 Näkyvästä puuttuivat värit, oli pelkkiä musteen ja norsunnahan sävyjä.

 

Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Teos, 2010 (alunperin julkaistu 2005)

481 sivua

Lähdimme viime viikolla lomamatkalle Teneriffalle ja mietin pitkään mitä ottaisin mukaan lukemiseksi. Halusin mukaan pokkarin, josta riittäisi lukemista vähän pitempään. Lopulta Tessa helpotti valintaani suosittelemalla tätä kevyttä tiiliskiveä. Valintaa puolsi myös se, että olen aikonut tänä vuonna venyttää lukumukavuusalueeni rajoja - novelleja ei ole hirveästi tullut luettua. Samalla sain korkattua Morren ideoiman Kuusi kovaa kotimaista -haasteen, jonka liitän myöhemmin keskeneräisten haasteiden välilehdelle.

Johanna Sinisalon novellikokoelma koostuu viidestätoista tarinasta, joissa kaikissa on paljon tuttua ja ripaus jos toinenkin erikoisia aineksia. Olen lukenut useita blogiarvioita Sinisalon kirjoista ja tiesin odottaa omalaatuisia tarinoita, mutta silti kirjailija pääsi yllättämään. Ensimmäistä kertaa blogihistoriani aikana en kirjoittanut kirjasta ensimmäistäkään kommenttia, sivunumero/sitaattimainintaa tai muunkaanlaista muistiinpanoa. Eikä kyse ollut lukuympäristöstä, sillä luin kirjaa lähinnä iltaisin hotellissa, muistilappu kirjan välissä ja kynä vieressä.

Sadia tiesi heti mitä tehdä. Hän keskittyi, hakien karhun ajatuksia risteilevien mielilankojen keskeltä, ja tavoitti ne. Pojan horjahdellessa Sadiaa kohti karhu hidasti juoksuaan, nousi takajaloilleen ja urahteli. Sitten se laskeutui taas neljälle jalalle ja Sadia näki sen olevan selvästi tsirnikan piirissä.

Novellikokoelman aloittava Lukko sai minut heti innostumaan kirjasta. Toinen novelli Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja samaan aiheeseen liittyvä Metsän tuttu vetosivat johonkin alkukantaiseen ja ehkä johonkin esiäitien perimän osaan minussa. Etiäinen puolestaan aiheutti erinäisiä paniikkitiloja ja painajaisia, ehkä siitäkin syystä, että ne ovat itsellenikin jollain tasolla tuttuja.

Myös niissä novelleissa, joista en hirveästi pitänyt (mm. Me vakuutamme sinut, Valkoinen hiiri) oli joku elementti, ajatus tai kritiikki, joka nosti novellin eri tasolle. En tiedä mikä kielipoliisi minussa nostaa päätään, mutta puhekielen käyttö useissa novelleissa alkoi ärsyttämään. Se olikin ainoa negatiivinen asia kirjassa.

Jos lukukokemusta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi "Oho!". Sinisalon novellikokoelma toimii aivotuuletuksena, ajatukset on tarinoiden myötä pakotettava uusille urille ja uomiin. Tarinat herättelevät ja ravistelevat, tähän liittyen erityisesti päätösnovelli Yhdeksän ruukkua toimisi malliesimerkkinä. Sinisaloa on ehdottomasti luettava lisää!

Täällä vielä Tessan mietteet kirjasta, suosittelut osui ja upposi!

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (1/6)