Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

 

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

Otava, 2003

221 sivua

Suomentanut: Mika Kivimäki

(Coraline, 2002)

Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Tutustuin Coralineen ensin elokuvana kun villasukkalapset lainasivat sen kirjastosta. Pidin elokuvan synkästä, hieman timburtonmaisesta tunnelmasta todella paljon. En tiennyt Coralinen tarinan perustuvan kirjaan ja kun sitten törmäsin Gaimanin romaaniin kirjastossa ilahduin kovasti, tämä on pakko lukea!

Coraline vanhempineen ovat muuttaneet uuteen kotiin. Molemmat vanhemmat työskentelevät kotoa käsin ja heillä on kovin vähän aikaa tyttärelleen, joten Coraline joutuu viettämään aikaa itsekseen tehden tutkimusmatkoja sekä ulkona että sisällä. Hän tutustuu uusiin naapureihin, alakerrassa asuviin kahteen entiseen näyttelijättäreen, neiti Spinkiin ja Neiti Forcibleen koirineen sekä yläkerran vanhaan mieheen, herra Boboon, sirkushiirineen. Talossa Coraline laskee esineitä ja asioita, mutta 14. ovi on outo, sen takaa ei avaudu näkymä huoneeseen, kaappiin tai ulos vaan lukitun oven takana on vain tiiliseinä. Eräänä tylsänä päivänä Coraline nappaa avaimen ja avaa jälleen oven. Tiiliseinä on kadonnut! Coraline astuu tunkkaiseen, jotain ikivanhaa huokuvaan käytävään ja kulkee sen läpi asuntoon, joka on kuin heidän omansa, paitsi että se onkin varjojen talo, toinen todellisuus, jossa on toinen isä ja toinen äiti, jotain houkuttelevaa, mutta samalla jotain todella väärää...

     "Pieni maailma", Coraline totesi.
     "Se on tarpeeksi suuri hänelle", kissa sanoi. "Hämähäkin verkon tarvitsee olla vain sen verran iso, että kärpäset jäävät kiinni."
     Coralinea puistatti.

Coraline muistuttaa hieman Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytärtä (sekä The Addams Familyä, mutta ei siitä sen enempää, että en spoilaa tarinaa). Molemmissa on samaa itsenäisyyttä ja päättäväisyyttä sekä rohkeutta ottaa asioista selvää. Kun Coralinea varotetaan kaivosta hän lähtee etsimään sitä tietääkseen missä se on osatakseen varoa sitä. Coraline vaikuttaa myös olevan tottunut huolehtimaan itsestään. Ja kuten kuka tahansa lapsi hän janoaa rakkautta, jota ei tunnu saavan vanhemmiltaan tarpeeksi. Kun eteen tulee mahdollisuus saada rajattomasti rakkautta ja huomiota on mietittävä mikä itselleen on tärkeää? Mitä on valmis maksamaan saadakseen haluamansa? Mistä on valmis luopumaan?

     "Jos haluat jäädä tänne", hänen toinen isänsä sanoi, "niin meidän pitää tehdä vain yksi pieni juttu, jotta voit sitten viipyä täällä aina ja iankaikkisesti."

Tykkäsin elokuvasta kovasti, mutta kirja peittosi sen silti mennen tullen. Harmittelin kirjaa lukiessani, että tulin katsoneeksi elokuvan ennen kirjan lukemista. Olisin halunnut lukea kirjan ns. puhtaalta pöydältä ja muodostaa itse mielessäni henkilöt ja kohtaukset, nyt elokuvamuistot yrittivät tyrkyttää itseään kirjasta itse luomieni mielikuvien tilalle. Onneksi Gaimanin kerronta on niin vahvaa ja vetävää, että tarina vei mukanaan eikä elokuva pyörinyt päässäni kuin satunnaisesti. Jos elokuva tuntui synkältä niin kirja oli mielestäni tunnelmaltaan vielä synkempi, surullisempi ja pelottavampi, mutta Coralinen tarmokkuuden ansiosta kirja ei tuntunut lohduttomalta.

Coraline varjojen talossa onnistui vähän pelottamaan tällaista kauhukonkariakin. Tämä oli upea lukukokemus, samoin kuin Gaimanilta aiemmin lukemani Hautausmaan poika. Täytyy lukea lisää Gaimania...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Loppujen lopuksi on paljon helpompaa pelätä sellaista, jota ei pysty näkemään.

 

Coraline varjojen talossa on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet ja Yöpöydän kirjat.

- - -

Iin kirjastossa on käynnissä kesän 2017 lukuhaaste, jossa tulisi lukea yksi kirja jokaisesta viidestä ryhmästä. Houkuttimena on vielä kirjapalkinto, joka arvotaan osallistujien kesken. Coralinella merkitsen luetuksi kohdan 2: Jännitystä kesään: jokin muu kuin pohjoismainen dekkari

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Kuvittanut Dave McKean

Otava, 2009

303 sivua

Suomentanut: Inka Parpola

(The Graveyard Book, 2008)

Luettu: 28.6.2015

Mistä: kirjastosta

Vierailen usein kirjastossa lasten- ja nuorten osastolla villasukkalasten kanssa, mutta sieltä tarttuu harvemmin mukaani muuta luettavaa kuin Viisikoita. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen sillä esille oli nostettu sen verran kiinnostavannäköinen kirja sekä nimeltään että ulkoasultaan. Neil Gaimanin nimi on tuttu, mutta en muista lukeneeni häneltä mitään ennen Hautausmaan poikaa. Pidän nimen mielessä jatkossakin!

Eräänä iltana noin 1,5-vuotias poika herää rysähdykseen ja lähtee sängystään, laskeutuu alas portaita, poistuu avonaisesta ulko-ovesta ja suuntaa läheiselle hautausmaalle. Onneksi, sillä se pelastaa hänen henkensä. Poika on juuri jäänyt orvoksi, mutta rouva ja herra Owens adoptoivat hänet ja antavat hänelle uuden nimen. Pojasta tulee Ei-kukaan Owens, Eikku, ja hän saa samalla kunniakuolleen arvonimen. Eikku kasvaa hautausmaalla ja saa opetusta sen kuolleilta asukkailta ja holhoojaltaan Silasilta. Kaikesta kuolleiden järjestämästä suojelusta huolimatta vaaroja on vaikea välttää hautausmaalla ja varsinkaan sen ulkopuolella, jossa Eikkua etsii eräs tummanpuhuva mies.

     Ukkonen jyrähti, lujaa ja äkillisenä kuin kiväärinlaukaus, ja raju sade lankesi maahan. Jack oli järjestelmällinen, ja hän alkoi suunnitella seuraavaa siirtoaan - hänen täytyisi käydä kyselemässä kaupungin asukkailta, värvätä ihmisiä toimimaan hänen silminään ja korvinaan kaupungissa.
     Hänen ei olisi pakko kertoa konvokaation jäsenille, että hän oli epäonnistunut.
     Niin tai näin, hän vakuutti itselleen pujahtaessaan kaupan markiisin alle aamusateen langetessa kyynelten lailla, hän ei ollut epäonnistunut. Ei vielä. Ei vielä vuosiin. Aikaa oli runsaasti. Aikaa saattaa päätökseen tämä tehtävä. Aikaa leikata viimeinen langanpätkä.

Täpärästi hengissä selvinnyt pikkupoika, hautausmaa ja kummituksia, Gaimanin tarina imaisee mukaansa heti ensisivuilta ja sinne tänne ripoteltu McKeanin mustavalkoinen kuvitus lisää tarinan synkkyyttä. Tarinasta löytyy kuitenkin myös mustaa huumoria kun Gaiman mm. leikittelee kuolleiden hautakivikirjoituksilla ja kummitusten tilannekomiikalla. Elämä (sana kieltämättä on ristiriidassa kun kyseessä ovat kuitenkin kuolleet henkilöt!) hautausmaalla on kiehtovaa ja Eikun vaiheet kiinnostavaa luettavaa. Hautausmaa on suuri ja sinne mahtuu monenlaista asukasta ja vierailijaa, osaan heistä tutustuu paremmin ja osaan huonommin, kaikilla kuitenkin tuntuu olevan tarkkaan harkittu osansa tarinassa. Hautausmaan asukkaat ovat eläneet ja kuolleet eri aikoina ja heidän aikakautensa tavat tulevat mukavasti esiin tarinassa.

Tarinan päähenkilö Eikku kasvaa kirjassa pienestä taaperosta teini-ikäiseksi. Hän tuntuu olevan läpi kirjan hieman ikäistään vanhempi, mutta juonen kulku ei tästä kärsi. Odotin yksinkertaisempaa juonta ja olin positiivisesti yllättynyt kun tarinassa oli useita yllättäviä käänteitä. Tasaisten hetkien jälkeen juoni lähti uusille kierroksille ja meno yltyi välissä melko hurjaksi, jopa pelottavaksi. Kirjassa oli muutamia genrelle tyypillisiä ratkaisuja, mutta tarina oli kerrottu hyvin. Kielelliset koukerot kuten erilaisten taivaankappaleiden kuvaus oli nautinnollista ja vaikuttavaa luettavaa. Kas näin:

      Kuollut aurinko laski ja taivaalle nousi kaksi kuuta. Toinen oli valtava, rokonarpinen ja valkoinen ja tuntui peittävän puolet horisontista, vaikka kutistuikin noustessaan. Toinen taas oli pienempi, sinivihreä kuin homesuonet juustossa.

Ja näin:

     Valtava kuu nousi, ja pienempi homeenvärinen, ja niiden joukkoon liittyi vielä rubiininpunainen kuu, ja harmaa susi juosta hölkytti tasaista tahtia niiden alla halki luuerämaan.

Ei voi väittää, että lasten- ja nuorten kirjallisuus olisi suorasukaista ja tylsää, edes aikuislukijalle. Minua ärsytti suuresti kun jouduin keskeyttämään lukemisen, olisin halunnut ahmaista tämän yhdeltä istumalta! Synkkään ympäristöön istutettu upea tarina sopii hyvin nuorelle lukijalle ponnahduslaudaksi kohti vielä jännittävämpiä tarinoita ja aikuisten kirjoja, ei siis välttämättä ihan pienimmille lapsilukijoille. Hautausmaan poika on täynnä tunnelmaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli maan alla, hyvässä paikassa, pää omalla tyynyllä, ja lempeä, nääntynyt pimeys otti hänet valtaansa.

Hautausmaan poika on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Booking it some more, Kirjavinkit Viljakkalasta, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Notko, se lukeva peikko.

Kirjankansibingossa rasti ruutuun Sininen.