Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

 

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

Into, 2022

286 sivua

Luettu: 16.9.2023

Mistä: joku lainasi minulle

Laura Juntunen kuvaa Subutex-kaupungin kasvatit -kirjassaan kolmikymppisen, noin puolet elämästään huumeita käyttäneen Henkan tarinan. Minäkertojana toimiva Henkka kertoo kirjassa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ajautumisestaan huumeiden pariin, yrityksistään päästä irti huumeista, ystävistään, perheestään, yleensä elämästään. Samalla kirjassa kuvataan Subutexin räjähdysmäistä leviämistä Raaheen 2000-luvun alussa sekä sen seurauksia, jotka näkyvät edelleen.

Juntunen ei ole toiminut vain kirjansa kohdetta ja aihetta etäältä katsovana kirjailijana vaan hän on kulkenut yli kaksi vuotta Henkan ja muiden samaan porukkaan kuuluvien huumeiden käyttäjien mukana ja nähnyt heidän päihteiden värittämän arjen hyvin läheltä. Juntusella ja Henkalla on yhteinen tausta, he ovat molemmat Raahesta ja he ovat ystävystyneet teineinä, joten Juntunen ei ole mennyt täysin outoon ympäristöön ja outojen ihmisten joukkoon. Ehkä tutulle ihmiselle on helpompi puhua. Olihan Juntunen mukana myös sinä juhannusiltana, joka päättyi Juntusen aikaisempaan kotiinlähtöön ja Henkan ensimmäiseen piikkiin.

Subutex-kaupungin kasvatit on rehellinen ja raadollinen kuvaus huumeiden käyttäjän arjesta, siitä kuinka pienessä hetkessä tehdyillä valinnoilla on suuret ja kauaskantoiset seuraukset. Henkan kohdalla alamäen voi katsoa alkaneen jo ennen ensimmäistä piikkiä, mutta kuten Henkka itse sanoo piikki on viimeinen raja-aita. Silloin voi olla liian myöhäistä kääntyä takaisin. Henkan tarinassa näkee kuinka hetken mielihyvä vaihtuu nopeasti riippuvuuteen, rikoksiin, pahaan oloon ja kurjuuteen. Elämä ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuvat, ystävät ja perhe, jopa omat lapset jäävät toissijaisiksi, lopulta kaikki alkaa pyöriä päihteiden ympärillä. Lupaukset, jopa ne itselle annetut rikotaan ja ajatuksissa on vain mistä saisi seuraavan annoksen. Millään ei ole enää mitään väliä, huumeiden ote on käsittämättömän vahva.

     Oon kuullu nämä jutut jo monta kertaa. Huumeiden käyttäjät puhuu mielellään tulevaisuudesta, jossa ne ei enää käytä aineita. Kaikilla on joku oma mantra, jota ne hokee vuodesta toiseen. Sitten kun oon kuivilla, menen kouluun. Sitten kun pääsen tästä irti, muutan Espanjaan. Sitten kun asiat on täysin toisin kuin nyt, sitten kun sitten kun sitten kun. Niitä juttuja kerrotaan varsinkin sellaisille ihmisille, jotka ei käytä aineita. Sanat kuulostaa kauniilta, mut ne ei tarkoita yhtään mitään.

     Vaikka toisaalta ihan hyvä kai se on, et tyypeillä on tuollaisia tarinoita. Jotain, mitä toistella,  ja jotain, mistä haaveilla. Mää kun en ole haaveillu mistään enää pitkään aikaan.

Henkka kuvaa yrityksiään päästä irti huumeista ja kertoo avoimesti mm. läpikäymistään vieroitus- ja korvaushoidoista, mutta vieroittautuminen on vaikeaa. Henkan lähipiirissäkin on useampi elämä päättynyt aivan liian aikaisin huumeiden takia. Henkka ottaa vastuun omista valinnoistaan, mutta myös kritisoi terveydenhuollon tarjoamia hoitokäytäntöjä sekä suhtautumista huumeiden käyttäjiin. Henkan kohtalo jää kirjan lopussa avoimeksi, mutta hänen tulevaisuutensa ei näyt kovin valoisalta. Toivottavasti tunnelin päässä on kuitenkin valoa.

Juntusen paneutuminen kirjaprojektiin näkyy lopputuloksessa. Juntusen ja Henkan yhteistyönä on syntynyt hyvin kirjoitettu kirja, jossa ei kaunistella tai kauhistella vaan asiat kerrotaan niin kuin ne ovat, niin kuin Henkka on ne kokenut tai muistanut. Juntusen kirjaa varten ottamat valokuvat tukevat tätä tarinaa, osa valokuvista on todella pysäyttäviä. Kirjassa on mukana myös yksi Henkan ottama kuva.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Piikki on viimeinen raja-aita. Sen jälkeen on jäljellä enää pelkkiä pohjamutia, aina vaan uusia rimanalituksia.

Helmet-lukuhaaste 2023: 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (mm. vieroitus- ja korvaushoidot)

E. L. James: Fifty Shades - Vapautettu

E. L. James: Fifty Shades - Vapautettu (#3)

Otava, 2014

621 sivua

Suomentanut: Johanna Rossi

(Fifty Shades Freed, 2012)

Luettu: 16.4.2017

Mistä: lainasin ystävältä

Kolmas ja viimeinen annos Fifty Shadesia on nyt ahmaistu. Lukemisesta on kulunut viikko ja tuntuu, että suuri osa kirjan tapahtumista on jo ehtinyt haihtua päästä. Sarja on siis paitsi nopeasti ahmittava myös nopeasti unohdettava viihdepläjäys.

Anastasian kannoilla kierrelleestä Christianin epätasapainoisesta ex-palvelijattaresta on selvitty, pari on astunut avioliiton rauhaisaan satamaan ja lähtenyt pitkälle häämatkalle. Tosin rauhaa hieman häiritsee perässä varjon lailla kulkevat turvamiehet, mutta ne ovat tarpeen kun pian kotiin palattuaan Anastasia ja Christian joutuvat vaaralliseen takaa-ajoon tai kun Christianin toimistorakennuksessa syttyy tulipalo, puhumattakaan siitä kun Anastasia saa odottamattoman vieraan. Ulkopuoliset uhat eivät riitä vaan pari tahtoo kokea jännitystä myös leikkihuoneen puolella.

     Hän sivelee poskeani etusormellaan ja vie sen sitten suulleni. Hän kumartuu aivan lähelleni ja sanoo matalalla äänellä: "Leikitäänkö?" Halu kiertyy auki alavatsassani, ja koko olemiseni painopiste syöksyy alavartalooni.
     "Leikitään", henkäisen.
     Hän hymyilee. "Hienoa." Saan höyhenenkeveän suudelman otsalleni. "Tähän tarvitaan turvasana."
     Mitä? 

Tässä kolmannessa osassa menneisyys palaa kummittelemaan useammallakin tavalla. Yhdessä kirjan tärkeimmistä juonikuvioista nykyhetkeen yhdistyy pariskunnan toisen jäsenen lähimenneisyys ja toisen lapsuus. Suuri maailma tuntuu yhtäkkiä kovin pieneltä. Toiseksi menneisyys näkyy myös siinä, että Vapautetussa on useita takaumia Anastasian palatessa muistelemaan viimeaikaisia tapahtumia. Koska aiemmissa osissa ei takaumia ole tuntui kerrontaratkaisu aluksi häiritsevältä, meni hetki ennen kuin ymmärsin missä mennään ja tuntui oudolta hypätä Anastasian ajatusten mukana menneisyyteen.

Valitin aiemmin, että edellisissä osissa juonessa tapahtuu äkkikiihdytys ja nopea lässähdys tapahtumien selvitessä hetkessä. Vapautetussa James on malttanut kasvattaa jännitystä, tiivistää tunnelmaa hiljalleen ja ripotella vihjeitä matkan varrelle. Ei tässä osassakaan hirveän syviin juonen syövereihin sukelleta, mutta ei tarvitsekaan. Nyt ollaan viihteen äärellä, nämä käänteet riittävät.

Riittämisestä puheen ollen kolme osaa Fifty Shadesia on ihan riittävä määrä. Sarja on parantunut loppua kohden, mutta tuntuu, että kaikki tarpeellinen on jo kerrottu ja sarja on tarjonnut kaiken viihteen mitä sillä on annettavanaan. En siis usko tarttuvani Grey-romaaniin, jossa tarina on kerrottu Christianin näkökulmasta. Tosin en uskonut tarttuvani koko sarjaan, joten saa nähdä...

Mietin ennen sarjaan tarttumista, että muuttaako sen lukeminen mielikuvaani Meyerin Twilight-sarjasta, mutta niin ei käynyt. Onneksi Fifty Shades on niin erilainen, että fanifiktiotaustastaan huolimatta sen luki täysin erillisenä, itsenäisenä sarjana.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Herra Orgasmihirmu sumensi aistini hienomotoriikkataidoillaan.

Siinä taas pureksittavaa hetkeksi aikaa :D Melkein täällä punastelen ja kiemurtelen.

E. L. James: Fifty Shades - Satutettu

E. L. James: Fifty Shades - Satutettu (#2)

Otava, 2014

598 sivua

Suomentanut: Riie Heikkilä

(Fifty Shades Darker, 2011)

Luettu: 6.4.2017

Mistä: lainasin ystävältä

Sidotun luettuani jatkoin saman tien seuraavaan osaan. Mitäköhän Christian ja Anastasia nyt keksivät kun sm-sopimuskin karahti kiville...

On kulunut kolme päivää siitä kun Anastasia jätti Christianin. Christian näkee painajaisia (kuten ensimmäisestä luvusta selviää, juuri sen enempää hänen päähänsä ei kirjassa päästä) ja Anastasia aloittelee uudessa työpaikassaan kustantamossa. Ero jää lyhyeksi Anastasian ja Christianin ajautuessa taas saman (helikopterin) katon alle kun he menevät yhdessä Anastasian ystävän Josén valokuvanäyttelyyn. Tunteet vievät voiton ja pari palaa yhteen, mutta eri ehdoilla kuin ennen. Ongelmia on kuitenkin luvassa kun Anastasia törmää työpaikkansa ulkopuolella laihaan ja epätasapainoiselta vaikuttavaan naiseen, joka muistuttaa ulkonäöltään kovasti Anastasiaa itseään.

     Sitten nainen naurahtaa. Kummallinen epäsointuinen ääni vain ruokkii levottomuuttani lisää.
     "Mitä sinulla muka on mitä minulla ei ole?" hän kysyy surullisesti.
     Levottomuuteni muuttuu peloksi. "Anteeksi, mutta kuka sinä olet?"
     "Minäkö? Minä en ole kukaan." Hän nostaa  käsivartensa sukiakseen olkapäille asti ulottuvia hiuksiaan, ja samalla trenssin hiha valahtaa alaspäin paljastaen ranteen ympärillä olevan likaisen siteen.
     Luoja paratkoon.
     Hyvää päivänjatkoa, neiti Steele." Nainen kääntyy ympäri ja lähtee kävelemään katua pitkin.

Kun Sidottu oli juoneltaan tasapaksuhko oli Satutettu jos nyt ei mutkikkaampi niin ainakin kiinnostavampi. Christianin taustojen selvittely tuo mukanaan lisää jännitettä eikä kirja onneksi nojaa pelkkään seksiin. Ilokseni myös Anastasiasta löytyy uutta potkua eikä hän ole pelkästään se pääosin hiljainen alistuva hissukka kuin edellisessä osassa. Sekä Sidotussa että Satutetussa on kuitenkin sama ongelma. Ensin tarina etenee normaaliin tapaan, sitten yhtäkkiä ollaankin keskellä kriisiä, joka on ilmestynyt kuin tyhjästä ja sitten kaikki selviää salamannopeasti muutamassa lauseessa. Missä on tunnelman tiivistyminen, missä jännityksen ylläpitäminen?

Eroottinen kirjallisuus ei ole minulle ennestään tuttua, mutta ainakaan tämän sarjan seksi ei vaikuta ylimaallisen upealta. Minulle ei siis ole ainakaan vielä selvinnyt miksi tämä sarja on saavuttanut niin suuren suosion. Sarjasta tulee mieleen nuoruusvuosina luetut Harlequin-kirjat, ehkä tässä on uusi, päivitetty ja pidennetty versio niistä. Suoraviivaista viihdettä ja seksiä, joka ei vaadi liiemmin paneutumista (hah!) tai analysointia.

Mutta miksi ihmeessä en tullut ajatelleeksi Twilight-bingoa!?! Olisin voinut Jamesin sarjaa lukiessani napsia viittauksia Meyerin sarjaan ja katsoa kuinka monta tuttua juttua löytyy. Voin ilman kirjanpitoakin sanoa, että aika monta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän väläyttää minulle uskomattoman, vinon hymynsä, joka räjäyttää sataviisikymmentäprosenttisella varmuudella kenen tahansa pikkuhousut.

Jestas sentään, ihan oikeasti nyt! Pyörittelen silmiäni ja sekä alitajuntani että sisäinen jumalattareni hirnuvat naurusta :D

E. L. James: Fifty Shades - Sidottu

E. L. James: Fifty Shades - Sidottu (#1)

Otava, 2014

585 sivua

Suomentanut: Riie Heikkilä

(Fifty Shades of Grey, 2011)

Luettu: 25.3.2017

Mistä: lainasin ystävältä

Älä koskaan sano ei koskaan. Paljon kohua herättänyt eroottinen kirjasarja (joka on sittemmin taipunut myös elokuviksi) on tähän asti ollut minulle vähän sellainen huvittava ilmiö, johon minulla ei ole ollut kiinnostusta tarttua. Yksi syy Jamesin kirjasarjan kartteluun on ollut se, että se on kirjoitettu Stephenie Meyerin Twilight-sarjan fanifiktioksi. Meyerin sarja nimittäin vei sydämeni enkä halunnut tahrata lukukokemusta tarinalla, joka pohjautuu Twilightin henkilöihin ja/tai tapahtumiin sadomasokistisella seksillä höystettynä. Kun ystäväni pyysi minulta Twilightit lainaan hän suositteli minulle vastalainaan Fifty Shadeseja. Okei, kokeillaan, ainahan voin jättää kirjan kesken jos se ei kiinnosta (kyllä, taidan alkaa hiljalleen oppia jättämään kirjan kesken).

Anastasia Steele joutuu tekemään ystävälleen palveluksen ja menee flunssaisen ystävänsä sijasta haastattelemaan opiskelijalehteen nuorta monimiljonääriä, Grey Enterprises Holdings Inc.in toimitusjohtajaa Christian Greytä. Ikimuistoinen ensivaikutelma on valmis kun kömpelö ja kokematon Anastasia lentää polvilleen komean ja viileän hillityn Greyn eteen. Anastasia ei saa salaperäistä ja upeaa Greytä mielestään. He kohtaavat uudelleen ja aloittavat vaikeasti selitettävän suhteen, jossa tasapainotellaan vallan ja tunteiden välillä. Suhteen, jossa molemmat nauttivat seksistä, mutta jossa molempien rajoja koetellaan.

     "Oletko sinä sadisti?"

     "Minä olen herra." Hänen silmänsä ovat hiilenharmaat ja tuijottavat minua tiukasti.

     "Mitä se tarkoittaa?" minä kuiskaan.

     "Se tarkoittaa sitä, että haluan sinun antautuvan vapaaehtoisesti minun käsiini sanan jokaisessa merkityksessä."

     Rypistän otsaani ja yritän tajuta mitä hän tarkoittaa.

     "Miksi minä niin tekisin?"

     "Miellyttääksesi minua", hän kuiskaa ja kallistaa päätään. Näen hymyn käyvän hänen huulillaan.

Fifty Shades - Sidottu on tietääkseni ensimmäinen kosketukseni fanifiktioon. Sidotusta puuttuu vampyyrit ja muut yliluonnollisuudet, mutta Twilightit lukeneena tunnistaa selvästi Jamesin tarinan perustukset. Kieltämättä tämä häiritsi paikoitellen Sidotun lukemista kun tietyt kirjan henkilöt saivat väkisinkin Twilightista tuttujen henkilöiden kasvot. Tietyt maneerit kuten Anastasian kömpelyys, Christianin suojelun- ja omistamisen halu sekä hänen sisarpuoltensa luonteenpiirteet (sisarpuolen pirtsakkuus, velipuolen rempseys) iskivät pahasti läpi. Twilightissa seksiä oli vain nimeksi, tässä sitä on senkin edestä. Väistämättä tulee mieleen, että kirjailija on Meyerin vampyyrisarjaa lukiessaan turhautunut seksin vähyyteen ja kompensoi sitä omassa tarinassaan antamalla raippojen viuhua ja kumien kulua. Auts, aah ja voih.

Olen lukenut muutamia lähinnä tätä sarjan aloitusosaa koskevia arvioita ja tiesin odottaa Anastasian ja Christianin omituisuuksia. Mies esimerkiksi puhuttelee mieluiten itseään koko nimellään, varsinainen kontrollifriikki, kuten Anastasia osuvasti useaan kertaan ilmaisee. Mies on myös raivostuttava komentelija. Syö! Hengitä! Älä pure huultasi! Istu! Tule! Hyvä ettei sentään tseh!-komentoa tule. Ja se rankaiseminen, aargh! Mies on melkoinen ongelmakimppu ja luulen, että aloitusosassa vain raapaistaan kimpun pintaa.

Entä Anastasia sitten. Hänen punastelunsa ja silmien pyörittelynsä vielä menettelee, mutta toistuvan päänahan kihelmöinnin lisäksi naisparan päässä on myös kovasti ruuhkaa. Siellä on äänessä milloin ailahtelevainen alitajunta, milloin seksinnälkäinen sisäinen jumalatar, pahimmassa tapauksessa molemmat yhtä aikaa. Jompi kumpi saattaa jopa ottaa hatkat ja hypätä piiloon sohvan taakse. Anastasia on myös melkoinen tunteiden ja tilanteiden ylianalysoija eikä hänen reaktioissaan aina meinaa pysyä mukana.

Välillä tekee mieli ravistella Anastasiaa, välillä taas Christiania. Voi siis sanoa, että kirja meni monella tapaa tunteisiin. Raivostuttavia henkilöitä, mutta samalla sen verran koukuttavaa viihdettä, että on pakko lukea seuraava osa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nautinnon ja kivun välinen raja on veteen piirretty viiva, Anastasia.

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso:

"Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Docendo, 2013

213 sivua

Luettu: 24.2.2016

Mistä: lainattu anoppilasta

Meillä on katsottu televisiosta useampia Ville Haapasalon 30 päivässä -tv-sarjoja ja mm. Tappajan näköinen mies sekä Rölli ja kultainen avain ovat myös tuttuja. Pidän kovasti Haapasalon rennon mutkattomasta ja samalla asiantuntevasta juontotyylistä. Mies tuntuu olevan Venäjällä kuin kotonaan ja tulevan juttuun kaikkien kanssa. Hän pistää itsensä likoon eikä ota itseään liian vakavasti. Jos Jacques Couesteau tunnettiin punaisesta pipostaan niin Ville Haapasalon tavaramerkki on musta, hieman virttynyt pipo. Haapasalosta kertova kirja kiinnosti jo ilmestymishetkellään, mutta tulin tarttuneeksi kirjaan vasta nyt.

Näyttelijä, juontaja, valtiontaiteilija, liikemies, kansanmies. Yksi mies, monta titteliä. "Et kuitenkaan usko..." on rennolla otteella tehty haastatteluteos, jossa kirjan nimen mukaisesti keskitytään Haapasalon uran alkuvuosiin itärajan takana. Miten nuori suomalaismies tuli lähteneeksi opiskelemaan näyttelemistä Neuvostoliittoon vuonna 1991 osaamatta sanaakaan venäjää ja miten hänestä tuli Venäjän ehkä tunnetuin ja pidetyin suomalainen? Kauko Röyhkä kysyy ja Haapasalo vastaa, Juha Metso on ottanut kirjaan valokuvat.

Jos Haapasaloa pitäisi kuvata tämän kirjan perusteella yhdellä ainoalla sanalla se olisi sinnikäs. Jos on valmis lähes ympärivuorokautisiin koulupäiviin, opettelemaan uuden kielen ja asuinympäristön lukemalla venäläisiä klassikoita ja kiertämällä niissä mainittuja katuja, asumaan todella vaatimattomissa oloissa ja sietämään toistuvia ryöstöjä sekä pahoinpitelyjä täytyy unelma näyttelijän urasta olla todella vahva. Oman lisämausteensa elämään Venäjällä tuovat epämääräiset rahoittajat, seuranta ja todella erikoiset ja kosteat kuvausolosuhteet.

Mulla aukesi vatsahaava ja parilla muulla näyttelijällä oli myös jotain vaivoja. Me kolme lähdimme käymään sairaalassa. Yhden piti kuvauttaa keuhkonsa, koska sen kylkiluut olivat murtuneet kuvauksissa. Kun palasimme, meille kerrottiin, että yksi näyttelijä oli hukkunut äsken. Seuraavaksi meitä vastaan tulee juuri se kyseinen näyttelijä, joka kertoo, että mä hukuin äsken.

En tiedä onko Haapasalon tarinoissa sitä kuuluisaa Lapin lisää – tässä tapauksessa Venäjän lisää – mutta yhtä kaikki hänen tarinansa tempaavat mukaansa. Kirjaa on pakko ahmia sivu toisensa jälkeen ja se onkin nopeasti luettu. Maltoin kuitenkin pysähtyä Metson valokuvien ääreen, joihin on taitavasti tallennettu pala Venäjää ja venäläistä tunnelmaa. Muutenkin kirjan ulkoasu on onnistunut, kirjaa ei ole ahdettu turhan täyteen vaan kuville ja tekstin ympärille on jätetty tilaa. Muutamassa kohdassa kirjaan on jäänyt hieman löysää Röyhkän kuvatessa hänen ja Olga-puolisonsa oleskelua Venäjällä, mutta nämä osuudet ovat lyhyitä. (Ehdin kuitenkin ihmetellä Olga Välimaan roolia kirjassa. Hän kulkee mukana haastatteluissa ja myös esittää Haapasalolle joitakin kysymyksiä, mutta ei kuitenkaan ole mainittu kirjan tekijäksi.)

Haapasalo on ehtinyt nähdä, tehdä ja kokea paljon sen jälkeen kun hänen ponnahduslautansa julkisuuteen Venäjällä eli Kansallisen metsästyksen erikoisuuksia -elokuva sai ensi-iltansa Sotshin elokuvajuhlilla 1995. Odotan innolla kirjan jatko-osan "Et muuten tätäkään usko..." lukemista, on kiinnostava tietää tarkemmin Haapasalon vaiheista 2000-luvulla. Huomasin myös, että Haapasalolta alkaa maaliskuussa uusi tv-sarja Haapasalo goes lomalle, aion ehdottomasti katsoa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Venäjällä ei mikään toimi, mutta kaikki hoituu.

Anneli Kanto (toim.): Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta

Anneli Kanto (toim.): Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta

Gummerus, 2008

104 sivua

Luettu: 18.8.2014

Mistä: lainattu työkaverilta

Kesän vaihtuessa syksyksi olen tehnyt itsestäni kaksi lukemiseen liittyvää huomiota. Ensinnäkin minua "vaivaa" ihan hillitön lukuhimo, koko ajan pitäisi olla kirja käsissä ja olen levoton jos en voi lukea. Toiseksi kaipaan lukemistooni jännitystä. Huomasin Kannon kirjan työpaikalta ja pyysin sen työkaveriltani lainaan. Kummitusjuttuja, kyllä kiitos!

Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta on eräänlainen kummitusopas. Anneli Kanto esittelee kirjassaan 13 erilaista kummituslajia: Pahantekijä, Sijaton sielu, Luuranko, Kuollut kulkee, Sotilas, Talon ja tavaran vahdit, Laitoskummitus, Maara, Paholainen, Eläinkummitus, Autoileva kummitus, Ennustajat ja Räyhähenki. Jokaisen kummituslajin kohdalla kerrotaan yksi tai useampi tarina, jotka ovat Kannon mukaan tosia, sekä valotetaan kummituslajin erityispiirteitä, tuntomerkkejä, esiintymislaajuutta ja vaarallisuutta. Kanto on valinnut tarinat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sekä Svenska Litteratursällskapin kokoelmista. Tarinat eivät kuitenkaan ole täysin alkuperäisasussaan vaan Kanto on mm. yhdistellyt niitä. Tarinoiden kuvituksena on Mapi Heikura-Salajan kummituksista ottamat valokuvat.

     Tiina koputti seinään. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä.

     Silloin seinän takaa vastattiin. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä.

     Kaikki kolme lasta katsoivat toisiinsa. Kuin sanattomasta sopimuksesta kaikki säntäsivät yhdessä ulos huutaen suureen ääneen. He juoksivat minkä kintuista lähti rantaan asti[.]

     Lapset eivät uskaltaneet mennä takaisin taloon, vaan päättivät odottaa rannassa vanhempiaan, jotka olivat järvellä nostamassa verkkoja.

     - Joko uskotte? kysyi Tiina huohottaen.

     - Katso, Timo kuiskasi ja osoitti taloa: - Ikkunassa on joku.

     Lapset katsoivat. Yhdessä ikkunassa näkyi ihmisen hahmo. Se katseli heitä.

Kirja on esineenä tyylikäs. Tumma sinertävä kansi, vanhahtava fontti, repaleisesta aukosta näkyvä koivumaisema ja naisen epäselvä hahmo luovat jännitystä ja houkuttavat lukemaan. Sivujen ilmava taitto, mustavalkoiset kuvat ja sivuilla kulkeva musta oksakoristus jatkavat kannen linjaa. Ulkoasu kulkee käsi kädessä kirjan aavemaisen aiheen kanssa.

Siinäpä ne suurimmat kehut minun osaltani olivat, valitettavasti. Kun ehdin ulkoasun ihastelultani lukemaan kirjaa oli ensivaikutelma kovin vaisu. Kerronta muistuttaa juuri niitä lapsena kavereiden kanssa hämärässä kerrottuja kummitusjuttuja (toki myös kuulimme koputuksia, kävimme kummitustalolla ja kokeilimme spiritismiä). Silloin pelotti, mutta nyt tätä kirjaa lukiessani koin lähinnä huvittuneisuutta. Monessa tarinassa on jopa (tahattoman?) koomisia piirteitä. Luuranko sai minut tosissani miettimään kenelle tämä kirja on suunnattu, lapsille ja nuorille vai aikuisille? Lähes jokaisessa tarinassa on lapsi tai nuori päähenkilö(i)nä, mutta toisaalta osa tarinoista tuntuu sopivan enemmän aikuisille. Kirjastoissa kirjaa on luokiteltu niin aikuisten kuin lasten ja nuorten osastolle, joten sieltäkään ei löytynyt apua.

Olisin kaivannut kirjaan hieman tieteellisempää tai faktapitoisempaa näkökulmaa, mikäli se aihe huomioon ottaen on mahdollista. Kummituslajien jaottelu tuntui liukuvalta ja niissä oli päällekkäisyyksiä, esimerkiksi sijattomalla sielulla ja kulkevalla kuolleella on molemmilla tehtävä, jonka suoritettuaan he yleensä katoavat. Parin tarinan (Luuranko, Lentävä aave) mukaan ottaminen ihmetytti kovasti eivätkä ne ainakaan nostaneet arvostustani kirjaa kohtaan, päinvastoin. Lyhyitä tarinoita oli hankala sijoittaa ajallisesti mihinkään, tuntui kuin osa tarinoista olisi sijoittunut käytetyn kielen perusteella kauemmas menneisyyteen, mutta yksityiskohdat viittasivat kuitenkin nykyaikaan. Koska kerrontatyyli oli sen verran suoraviivaista ja yksinkertaista aloin kiinnittää huomioni epäolennaisiin asioihin. Huomasin tyynyn kylmän puolen kääntämisen toistuvan kahdessa tarinassa ja kuulostelin mielessäni useita erikoisia sanoja: oven kaaputusta, Timppa inui päästä mukaan jne.

Ehkä aloitin kirjan lukemisen täysin vääristä lähtökohdista kuvitellessani ulkoasun ja Kannon esipuheen perusteella, että tämä olisi ennemmin aikuisille suunnattu teos. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut eikä kirja saanut minua missään vaiheessa vakuuttuneeksi tai jännittämään - saati pelkäämään, niin kuin olin hieman toivonut. Haluan kummitusjuttuni pelottavina, en naurattavina. Heikura-Salajan valokuvatkaan eivät juuri aiheuttanet kylmiä väreitä vaikka osa niistä vaikuttavia olikin, paitsi paholaisen kuva, mikä vaikutti jopa ennemmin vitsiltä. Haukkasin tämän nopeana (ja todennäköisesti nopeasti unohtuvana) välipalana, mutta luulen, että koululaiset saattaisivat pitää tätä kutkuttavan jännittävänä.

Ei kirja silti täysin huono lukukokemus ollut. Kirja oli tasalaatuinen ja nopealukuinen, oli mukava lukea kirja samana päivänä alusta loppuun (muutenkin kuin lukumaratonilla). Osa kummituslajeista kuten maara ja autoileva kummitus olivat kiinnostavia ja vaikka en päivänvalossa kirjaa lukiessani pelännyt jäi jotain murusia kirjasta kuitenkin kummittelemaan mieleeni hämärän tultua...

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Itse asiassa August on hieman kuollut, hän sanoi.

Ps. Se, että en vaikuttunut kirjasta ei johdu siitä, ettenkö uskoisi kummituksiin. Olen kokenut useampia selittämättömiä tapauksia ja mm. etiäiset ovat minulle tuttuja (tosin kirjassa mainitaan, että kyseinen aave on hauska ja mukava, ehkä kokemani vähemmän mukavat etiäiset eivät sitten ole olleetkaan etiäisiä vaan jotain muita.) Olin siis vain väärä lukija tai väärää kohderyhmää kirjalle. Mutta miksi esimerkiksi Noidan käsikirja toimii ja tämä ei?  En osaa sanoa.

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot
(Iijoki #3)

Gummerus,1995 (1973)

563 sivua

Luettu: 20.6.2014

Mistä: lainattu anoppilasta

Kolmas osa Iijoki-sarjaa luettuna ja olen edelleen pysynyt kimppaluvun aikataulussa. Ei paha!

Kunnan jauhoissa kuvataan Päätalon perheen vaiheita Kallen kansakoulun 3. luokan syksystä kansakoulun päättymiseen. Svinhufvud on presidenttinä ja jokijärveläisiä puhuttaa niin Mäntsälän kapina kuin kieltolain kumoaminenkin. Poikien leikeissä tapahtuu jako kahteen puolueeseen, tehdään tipperisyynejä ja Kalle yhdessä parin kaverin kanssa innostuu Los Angelesin olympialaisten (v. 1932) hengessä urheilemaan. Kalle saa myös kipinän tarinoiden kirjoittamiseen. Kuten kirjan nimestä voi päätellä vajotaan Päätalon perheessä syvemmälle taloudelliseen ahdinkoon. Herkko-isä ei tunnu toipuvan keuhkotaudistaan vaan synkistelee, tuijottaa ja palelee pirtissä eikä Kalle ja Riitu-äiti saa Herkkoa juuri ylös sängystään saati lähtemään työn perään savottaan. Kalle onkin pian perheen ainoa leivän pöytään tuova tienamies ja hän ottaa muutenkin paljon vastuuta perheessä. Kallen turhan nopean siirtymisen lapsuuden höpöstelyistä aikuisuuteen tekee erityisen vaikeaksi isän mustasukkaisuus sekä merkkien ja merkitysten näkemin kaikissa asioissa. Isän luulotauti pyörii painavana Kallen mielessä jatkuvasti, mutta savotassa Hiltu-Jakin valvovan silmän alla ollessaan Kallekin saa hetken helpotuksen, ainakin siihen asti kunnes hänen korviinsa kantautuu ikäviä uutisia kotoa.

     Kokonaisuutena kuitenkin olin elämääni tyytyväinen. Yösydäminä pääsin tuntemaan jopa pientä lumoa kun istuin ja katselin usvaharson läpi uomassa vilistäviä tukkeja, samalla kun nuotio lämmitti selkääni. Tunsin olevani oikea tukkilainen, jollaisia eivät olleet edes Jokijärven koulun puolueitten johtajat. Tunsin saavani täyden hyvityksen myös siitä, että isot pojat olivat Hilturannalla savottaa höpöstellessämme hyväksyneet minut vain väheksytyimpiin tehtäviin: hevoseksi, tieukoksi, korkeintaan kartanopehtuuriksi. Nyt olin oikeassa savotassa ja tehtävässä, johon kelpasivat ainoastaan parhaat tukkilaiset. Tosin käsitin olevani vonkapaikassamme täysin tarpeeton ja ylimääräinen henkilö. Koko tukinlaskussa sain olla armosta ja isäni ansioitten vuoksi. Mutta olisiko minun pakko mennä tätä huutelemaan kotikyläni pojille! Olin joka tapauksessa tienestissä samaan aikaan kun kaverini lopettelivat kouluaan.

Huh! Aloitin Kunnan jauhojen lukemisen paitsi malttamattomana myös hieman arastellen, niin jännittävään paikkaan edellinen osa jäi. Pian kuitenkin kävi selväksi, että Herkko ei ollut niin henkitoreissaan kuin itse antoi perheelleen ymmärtää. Kuitenkin Herkon sairastaminen, ei fyysinen vaan henkinen, oli niin vahvana juonteena läpi koko kirjan, että se väistämättä veti tunnelman hyvin raskaaksi ja synkäksi. Isä, joka näkee salaisia merkkejä naapurin suksen kärkien asennossa, Kallen vanttuiden valinnassa tai vaimonsa pyykkien ripustamisessa ja uskoo vaimonsa pettävän häntä ei yhden vaan kahden tutun miehen kanssa ei voi olla vaikuttamatta nuoren pojan elämään. Kyläläisten kommenttien pelossa Kalle jättääkin kyläilyt kavereiden luona vähiin ja koulumenestyskin kärsii. Onneksi Kalle vaikuttaa vahvalta pojalta ja hän saa takaiskujen jälkeen entistä tolkumman otteen elämästään.

Kunnan jauhot ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä. Huumorin kukka kukkii aiemmista osista tutulla tavalla ja tilannekomiikka on mahtavaa. Minua nauratti (mutta samalla myös säälitti) esimerkiksi Kalleen savotan loppupuolella iskeneen pohjattoman väsymyksen aiheuttama hourailu, kun hän väittää uittokaverinsa heiluttamaa koivun oksaa kokiksi ja naureskelee päälle. Siinä voi itse vain kuvitella, mitä noin kuuden viikon ajan kestänyt, öin ja päivin jatkunut ruumiillinen työ joen äärellä nälkäisenä ja märillä vaatteilla tekee ihmiselle. Ihailen kovasti myös Päätalon taitavaa luonnon kuvausta. Metsän tai vaikkapa vedessä virtaavien tukkien tuoksu tulvi vahvana nenään kirjaa lukiessa.

Kunnan jauhojen lukeminen loppuun juuri keskikesän juhlan alla sopi myös kirjan tapahtumiin. Kirjan loppupuolella Kalle nimittäin lähtee ensimmäistä kertaa juhannusjuhlille Taivalkoskelle. Oi aikoja, oi tapoja!

Myös Maija on pysynyt kimppaluvun vauhdissa mukana eikä kyllästymistä ole hänelläkään havaittavissa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyllä niin näkkyy olevan, ettei täällä maaliman varsitiellä mee kaikki ommiin piirustusten jäläkeen.

Kirjabingo: Kuuluu kirjasarjaan

Kalle Päätalo: Tammettu virta

Kalle Päätalo: Tammettu virta
(Iijoki #2)

Gummerus, 1995 (1972)

572 sivua

Luettu: 15.4.2014

Mistä: lainattu anoppilasta

Ei kulunut montaa päivää Huonemiehen pojan viimeisten sivujen jälkeen kun aloitin jo Tammettua virtaa. Rinnalla kulki muutama muukin kirja, mutta Päätalon perheen vaiheista lukeminen eteni kuitenkin ajallaan. Yksi Iijoki -sarjan kirja kahdessa kuukaudessa, joka on kimppaluvun vauhdiksi määrätty, on minulle oikein sopiva lukutahti.

Ensimmäiset limonadihörpyt ja hevosella ratsastaminen, kaverit, korttikiekeröt, perhettä ja lähinaapureita kohtaavat vastoinkäymiset ja menetykset, uusi sisar Terttu, pirtin laajennus, Ukkelin eli isän isän kortteerausvuosi Kallioniemessä, useamman viikon tukinlasku ennen lukukauden loppua ja ensimmäinen oikea palkka sekä kaiken yllä koko perheeseen vaikuttava isä-Herkon ailahteleva, äkkipikainen käytös ja viiltävät kommentit. Niistä on Tammettu virta pääpiirteittäin tehty. Kirjan tapahtumat ajoittuvat siis 1920 luvun loppuun ja noin 10-vuotiaan Kallen toiseen lukukauteen kansakoulussa, vaikka aikaa on vaikea määrittää tarkasti Päätalon rönsyilevien muistojen ympärille. Ajat tiukentuvat, työmiehet kulkevat pitempiä matkoja työn perässä, metsissä alkaa liikkua Venäjälle pyrkiviä kulkijoita, puhutaan suojeluskuntalaisista ja lapuanliikkeestä. Kalle oppii hieman politiikasta, mutta enemmän häntä kiinnostaa urheilu, urheilutulokset ja tietysti kirjat.

Lukeminen oli yhtä tunteiden vuoristorataa! Kirjassa ei juurikaan ollut tylsiä kohtia, tosin minua tuskastutti Kallen korttipelihimon lisäksi se, että pelaaminen oli välillä kuvattu turhan yksityiskohtaisesti. Samoin esimerkiksi kuvaukset talojen tarkasta sijainnista ja selvitykset kunkin asukkaan alkuperäisistä kotikylistä puuduttivat. Herkon käytös hänen perhettään kohtaan raivostutti välillä, niin ilkeästi hän puhui varsinkin vaimolleen Riitulle ja vanhimmalle pojalleen Kallelle, että sääliltä ei voinut välttyä. Iloitsin Kallen ilon hetkistä sekä hänen ja Herkon lähentymisestä. Eräänä aamuna kyynelehdin lukiessani kirjaa aamupalalla. Useaan kertaan nauroin arjen komiikalle, kuten esimerkiksi tälle Kallen ja ahkeran sekä lähes sokean Ukkelin sammalenkeruussa sattuneelle tapaukselle:

Kuulin murraavaa puhetta. Kun käännyin katsomaan, vaari nosteli sammalia säkistä, katseli jokaista kourajasta läheltä sihdaten ja kun pudotti maahan, mumisi: - Ei ollu vielä tuossakaa nyttösessä...
     - Mitä sinä, vaari haet? sanoin.
     Ukkeli mulkaisi minua, käänsi mälliä poskessaan ja kun kopeloi taas säkistä sammalia, sanoi:
     - Kellosta näky tipahtaneen sekuntti.
     - Millon ja mihin?
     - No se oli vielä kun eillisen kerran vilikasin aikaa. Nyt kun katon, ei sitä ennää ollu.
     Menin viereen ja sanoin: - Annappa, vaari, minähi vilikasen sitä kelloa!
     - Ei se kahtojasta kummene... Vaikka tuossa on että uskot.
     Vaari ei ollut puhunut höpöjä, kellosta tosiaan uupui sekunttiviisari.
     - Miten se on päässy luiskahtamaan täältä lasin alta! ihmettelin.
     - Lasikapselli oli auvvennu lakkarissa... Ruppeappa kaveriksi. Jos löyvvettäsiin paremmin kahteen mieheen...
     - Ei niin pientä siparetta löyvvy sammalsäkistä eikä maastakaan, sanoin.
     - Totta kait löytyy jos tehhään tarkkaa työtä!

Ja mihin kohtaan kirja jäi! Päätalo näemmä hallitsi cliffhangerin käytön, ainakin tämä lukija kiemurtelee tiukasti koukussa! Kirjasto on auki seuraavan kerran tiistaina, mutta onneksi anoppila on lähellä. Täytyy käydä hakemassa sarjan kolmas osa, jotta saan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Tammettu virta oli ehdottomasti sarjan aloitusosaa parempi.

Kimppalukua emännöivän Karoliinan blogista löytyy (väli)tunnelmia Tammetusta virrasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Syyvvessäänni sillä on lehti eli joku kirjan mölläri nokkasa alla.

Breaking Dawn

Stephenie Meyer: Breaking Dawn

Little, Brown Book Group, 2008
702 sivua

Täällä on vietetty viikonloppua jäähyväisten merkeissä. Breaking Dawn ja sen myötä koko Twilight -sarja on nyt luettu, niin suomeksi kuin englanniksikin. Onneksi sarjan neljä osaa löytyy omasta hyllystä, niihin voi palata jos (kun) haluaa. Bree Tannerista kertovaa kirjaa en osta, mutta Houkutus -opas Twilightin maailmaan -kirja täytyy hankkia. Niin ja elokuvat, eiköhän niistä jonkinlainen boxi kasata.

Breaking Dawnin alku on yhtä Bellan ja Edwardin juhlaa. He saavat viimein toisensa niin papin edessä kuin vähän muutenkin... Häämatka ei suju kuitenkaan ihan niin kuin pari on suunnitellut, tapahtuu jotain mitä kumpikaan ei uskonut mahdolliseksi. Esme-saaren tapahtumista lähtee käyntiin vyöry, johon ajautuvat vampyyriystävät, ihmissudet ja myös Volturit. Vihdoin selviää myös tuleeko Bellasta vampyyri, miten käy Culleneiden ja Quileutien sopimuksen ja mikä on Jacobin kohtalo.

All the lines that held me to my life were sliced apart in swift cuts, like clipping the strings to a bunch of balloons.---
I was not left drifting. A new string held me where I was.
Not one string, but a million. Not strings, but steel cables.
A million steel cables all tying me to one thing - to the very center of the universe.

Tiedättekö sen tuttuuden tunteen, kun jostakin asiasta tulee tuntemus niin kuin olisit tullut kotiin? Hieman samanlainen olo tulee heti kirjan ensimmäisistä lauseista. Koska tarina on jo tuttu aikaisemmalta (suomeksi)lukukerralta, maltoin keskittyä enemmän kerrontatapaan ja lauseisiin. Ei ollut tarvetta ahmia kirjaa. Päinvastoin, halusin hieman hidastaa lukutahtia kun on viimeinen osa kyseessä. Välillä tuntui, että englanninkielisessä tarinassa oli jotain enemmän, en tiedä sitten onko suomennoksessa oiottu vai olenko ehtinyt unohtaa tapahtumia.

Meyer kuvailee henkilöhahmojensa tunnetiloja taitavasti. Hän on myös luonut vampyyreiden eri kyvyistä eräänlaisen elävän shakkipelin, jossa jokainen vaikuttaa jokaiseen. Kirja vaikuttaa muutenkin tarkkaan harkitulta kokonaisuudelta, palaset loksahtavat kohdalleen. Tykkäsin alkuperäisestä versiosta jopa enemmän kuin suomeksi käännetystä.

Mainitsin aiemmin tämän hetkisiä suosikkibändejäni. Ajattelin nyt lisätä tähän musiikkia, jonka jostain syystä yhdistän Twilight -sarjaan. Tuleeko muilla jostain kirjasta tietty musiikki mieleen tai päinvastoin? Huomautuksena vielä, että videon alapuolella on lainaus kirjasta, joka saattaa spoilata, joten älä kurkkaa pitemmälle jos vasta suunnittelet sarjan lukemista!

Yksi My Chemical Romancen suosikkikappaleitani, olkaa hyvä :) (Laulaja Gerard Way olisi muuten ollut loistava Edward Cullenina!)

Happiness expanded like an explosion inside me - so extreme, so violent that I wasn´t sure I´d survive it.
"Forever," Edward echoed in my ear.
I couldn´t speak anymore. I lifted my head and kissed him with a passion that might possibly set the forest on fire.
I wouldn´t have noticed.

Eclipse

Stephenie Meyer: Eclipse

Little, Brown Book Group, 2007

559 sivua

Kolmas Twilight -sarjan osa, Eclipse, on nyt luettu. Alkaa tämä englanniksi lukeminen sujua rutiinilla, varsinkin kun Meyerin käyttämä sanasto on ehtinyt tulla niin tutuksi. Vaikka sanakirjaa ei juurikaan enää tarvitse on lukeminen edelleen hieman hitaampaa kuin suomeksi lukiessa.

Bella odottaa malttamattomana, että koulun valmistujaiset olisivat ohi ja hän pääsisi muuttumaan vampyyriksi. Tulevaisuuden haaveita varjostaa kuitenkin Victoria, joka edelleen hautoo kostoa puolisonsa kuoleman takia, sekä Seattlessa tapahtuvat murhat, jotka vaikuttavat vastasyntyneiden vampyyrien tekemiltä. Lisäksi vampyyripoikaystävä-Edward ja ihmissusiystävä-Jacob eivät edelleenkään tule toimeen keskenään ja heidän välissään tasapainoilu vaikeuttaa Bellan elämää.

" --- But I wan´t you to know something -when it comes to all this enemies nonsense, I´m out. I am a neutral country. I am Switzerland. I refuse to be affected by territorial disputes between mythical creatures. Jacob is family. You are... well, not exactly the love of my life, because I expect to love you for much longer than that. The love of my existence. I don´t care who´s a werewolf and who´s a vampire. If Angela turns out to be a witch, she can join the party too."

Vaikka iloitsin Edwardin paluusta en voinut olla ärsyyntymättä hänen ylisuojelevaisuudestaan ja omistushalustaan Bellaa kohtaan. Bellan asenne naimisiin menoa kohtaan kyllä pisti pakan tasoihin, on kyllä sen verran vaikea kosittava että lyhytpinnaisempi ja huonomman itsetunnon omaava antaisi jo olla. Onneksi molemmat ärsytyksen aiheet pikkuhiljaa katosivat kirjan edetessä ja sain keskittyä nauttimaan tarinasta. Nautinkin siihen malliin, että meinasi yöunet jäädä lyhyeksi.

Tykkäsin tästä vielä enemmän kuin New Moonista. En pelkästään Edwardin läsnäolon takia vaan myös siksi, että tarina menee aikuisempaan suuntaan. On monenlaisia ristiriitoja, pohdintoja sekä melkein-seksiä ja jännitteitä.

Nyt tekisi mieli säästellä, mutta taidan aloittaa sarjan päätösosan Breaking Dawnin samantien... Eclipsen lukemisesta on jo pari päivää joten johan tuota taukoa on ollut tarpeeksi. Hainkin kirjan jo aamulla ennen töihin lähtöä pöydälle odottamaan. Jos vaikka lukisin "muutaman" sivun ennen nukkumaan menoa.

Tässähän alkaa yksi etappi olla lähellä, syyskuun lopulla tulee vuosi siitä kun aloitin blogin pitämisen. Tiedä vaikka olisi arvontaa luvassa loppukuusta...

Coelho ja kauniit kuvat

Kävin joku aika sitten kurkistelemassa anoppilan kirjahyllyä ja sieltä pisti silmään väriläiskä, Paulo Coelhon Rakkaus, ajattomia mietelauseita -kirja. Selailin kirjaa ensin kiikkutuolissa seurustelun lomassa ja otin sen sitten kotiin luettavaksi, etten nyt ihan lukutoukan mainetta saa. (Hah, myöhäistä... Mieskin juuri eilen huomautti, että "minunlaiselleni" pitäisi olla sellaisia suihkukirjoja, että saisin lukea suihkussakin. Siis samalla periaatteella kuin lasten kylpykirjat, sellaiset pehmeät muoviset. Siinäpä jollekin haastetta! Kuinkahan paksu olisi esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogia suihkukirjana...)

Paulo Coelho: Rakkaus, ajattomia mietelauseita

(Amor)

kuvittanut Catalina Estrada

Bazar, 2010

128 sivua

Tähän pieneen kirjaan on koottu Coelhon mietteitä rakkaudesta, ajatelmia hänen kirjoistaan (mm. Valkyriat, Portobellon noita, Zahir) ja kolumneistaan. Mietelauseet on jaettu kahdeksaan aihealueeseen. Kirjan kauniin ja värikkään kuvituksen on tehnyt Catalina Estrada.

En ole aikaisemmin lukenut Coelhoa, olen kuvitellut hänen kirjansa jotenkin vaikeiksi, tai siis filosofisiksi, hirveän syvällisiksi ja pohdiskeleviksi. Osa Rakkaus -kirjan mietelauseista on hyvinkin yksinkertaisia, joitakin joutuu ajattelemaan pidempään. Kirja toimi hyvin iltalukemisena, muutama sivu ennen nukkumaan menoa oli ihan sopivasti.

Kaikki rakastavaiset, niin miehet kuin naisetkin,
säikähtävät ajatusta,
ettei rakkaus olekaan pelkkä siunaus vaan samalla
jotain äärimmäisen vaarallista ja ennalta arvaamatonta,
jotain joka voi aiheuttaa vakavia vaurioita.
Jokaisen rakastuvan tuleekin tajuta,
että hän altistaa niin ruumiinsa
kuin sielunsakin monenlaisille ruhjeille,
mutta että hän ei voi syyttää siitä koskaan kumppaniaan,
koska riski on sama molemmille.

Kolumni - Rakkauden haavoittamien käyttäytymissäännöt

Rakkaus -kirjan perusteella mielikuvani Coelhosta ei ainakaan hirveästi muuttunut. Ihan mukava kirja, mutta ei herättänyt mitään suuria tunteita. Kuvituksesta tykkäsin kovasti, ilman sitä kirja olisi ollut aika tylsä. Mietelausekirjan perusteella tietää vähän mitä odottaa, mikäli jatkan Coelhon tuotantoon tutustumista. Mitä Coelhon kirjaa suosittelisitte tällaiselle vasta-alkajalle?

New Moon ja kirjallinen maailmanvalloitus

Miten lie meni heinäkuu niin nopeasti ohi, etten saanut luettua kirjoja loppuun. Luin kyllä, mutta useampaa kirjaa kerralla ja pienissä pätkissä. Englanniksi lukeminenkin ilmeisesti hidasti tahtia, pärjäsin sentään aika hyvin ilman sanakirjaa.

Sain luettua Stephenie Meyerin New Moonin. Mietin pitkään mitä tekisin tämän Twilight -sarjan kanssa, blogimielessä siis. Tiedän, että en osaa (edelleenkään) sanoa tästä oikein mitään. Silti tuntuu, että haluan tallentaa blogiini kaikista lukemistani kirjoista jotain. Jotain muutakin kuin kirjailijan ja kirjan nimen luettujen listalle. Samasta syystä ajattelin mainita postauksessa kirjailijan ja kirjan nimen lisäksi vähän muitakin tietoja. Sivumäärän nyt ainakin jos en muuta. Tähtiä tai muitakaan palleroita ja plussia en nyt lähde lisäämään.

Stephenie Meyer: New Moon

Little, Brown Book Group, 2006

497 sivua

New Moon on siis Twilight -sarjan toinen osa. Edellisessä osassa Bella joutui pakenemaan Phoenixiin, jonne jäljittäjävampyyri James häntä seurasi. Bella joutui ansaan, mutta selvisi kuitenkin hengissä -Culleneiden ansiosta- ja palasi takaisin kotiinsa Forksiin. Bellan ja Edwardin elämä ei muutu vieläkään rauhalliseksi. Bellan 18-vuotissyntymäpäiväjuhlissa tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken.

“And I´ll make you a promise in return,” he said. “I promise that this will be the last time you´ll see me. I won´t come back. I won´t put you through anything like this again. You can go on with your life without any more interference from me. It will be as if I´d never existed.”

Sarjan toisessa osassa keskitytään Bellan lisäksi enemmän ihmissusiin, erityisesti Jacob Blackiin. Mukana on silti sekä hyviä että pahoja vampyyreja. New Moon on edeltäjäänsä synkempi ja vakavampi. En tiedä johtuuko alkuperäiskielestä, syksystä vai mistä lie mielenliikusta, mutta järistyksiltä, niiskuttamiselta ja silmien kostumiselta ei voinut välttyä. En muista kokeneeni kirjaa näin vahvasti suomeksi luettuna, joten ehkä kielellä oli merkityksensä. Tykkäsin kovasti!

Sitten vielä hieman haasteasiaa. Monessa blogissa on menossa maailmanympärimatka, kirjallinen maailmanvalloitus, johon minäkin päätin osallistua. Lumikin keksimän haasteen tavoitteena on lukea yksi kirja jokaisesta maailman maasta. Kirjailijan kotimaalla ei siis ole tässä merkitystä, vaan sillä, mihin maahan kirjan tarina sijoittuu. Alkuperäinen haaste löytyy täältä. Minun kartassa on 223 maata, joten niillä mennään. Liian ryppyotsaisesti en tähän haasteeseen suhtaudu. En aseta itselleni aikarajoituksia. Jos jossakin kirjassa seikkaillaan useammassa maassa, valitsen siitä itselleni sopivan maan. Haasteen etenemistä voi seurata blogini alalaidassa olevasta kartasta sekä tunnisteella Kirjallinen maailmanvalloitus.

Ensimmäinen matkakohde on Yhdysvallat, jonne matkustin siis Stephenie Meyerin New Moonin mukana.

Muutama uusi lukija on löytänyt blogiini, oikein paljon tervetuloa! Käykää vapaasti kommentoimassa :)

Silja ja Mai

Maaria Päivisen esikoisteos Silja ja Mai tuli minulle kesän alkajaisiksi kylään, pysähdyttyään ensin Luen ja kirjoitan -blogin Paulalla. Lähtiessämme kesälomareissulle Silja ja Mai lähti mukaan, se pyöri ajatuksissa, mutta pysyi koko matkan laukussa. Luettuani kehuvia arvioita minulla oli suuri kynnys alkaa lukea kirjaa. Epäilin osaisinko, tykkäisinkö. Halusin odottaa oikeaa aikaa. Se tuli, kun ehdin hengähtää ja palautua lomareissusta. Silti lukemisessa meni aikaa, en halunnut kiirehtiä.

Siljassa ja Maissa kuljetaan hetki Siljan mukana, hänen silmin ja ajatuksin. Matka ei ole helppo, on rakkautta, vihaa, sairautta, maita. Tarina on täynnä vastakohtia. Kieli on kaunista ja runsasta, se on kuin pitkä runo. Se jättää lukijalle paljon tulkinnan varaa ja ajateltavaa.

Silja hieraisi ohimoitaan, haaveili aspiriinista, viivaimesta, antikvariaattilöydöistä. Niin, mitä tarvitsenkaan, ja Silja tiesi kaiken: paljon. Ihminen tarvitsee paljon. Ihminen tarvitsee almanakan, johon ruksia päivät, jolloin paljous on hilkulla täyttyä.

Silja ja Mai on merkillinen, merkityksellinen kirja. Myös lukukokemuksena. Aloitin kirjan alusta pariin kertaan. Ärsyynnyin Siljan sivistyssanoista, olisin halunnut tarkistaa ne vielä ostamatta olevasta sivistyssanakirjasta. Ihastuin uudissanoihin, sanamuotomuunnelmiin ja sanaleikkeihin, ne raikastivat tekstiä (tunnustan käyttäväni "omituisia" sanoja itsekin). Lukeminen oli kuin hengittämistä, huokailin väsyneenä, haukoin henkeäni hengästyneenä, sitten tuli taas rauhallinen suvantovaihe. Miten yhteen kirjaan voi mahtua tämä kaikki? Miksi siitä ei osaa sanoa enempää?

Tykkäsin kirjasta, sen kielestä ja erilaisuudesta. Silja ja Mai oli mukavaa vaihtelua "valmiiksi pureksittuihin" viihdekirjoihín. Kirjan henkilöt jäävät mieleen lukemisen jälkeen, tekisi mieli palata kirjaan uudelleen. Päätyisinkö erilaiseen tulkintaan? Mistä kaikki oikein alkoi? Oliko Mai Mai vai ei?

Siljasta ja Maista on Paulan lisäksi kirjoittanut Hanna. Kannattaa käydä tutustumassa myös Maaria Päivisen Pisara -blogiin, siellä on lisää hengästyttävää tekstiä, löytyypä tietoa seuraavasta kirjastakin (jota odotan innolla). Silja ja Mai on nyt valmiina jatkamaan matkaa, kuka haluaa sen seuraavaksi?

Ps. Meillä telttaillaan. Isompi Villasukkalapsi nukkuu jo, pienempikin alkaa hiljenemään. Saa nähdä pitääkö kipaista kesken yön omiin sänkyihin... Ahdasta ainakin on, teltta ei taida olla mitoitettu neljälle.

Twilight ja kirjavaa pohdiskelua

Anteeksi nyt vain kaikki jotka eivät ole Stephenie Meyerin Houkutus-sarjasta innostuneet, mutta palaan siihen ainakin tämän yhden kerran. (Vannomatta paras. Pidätän itselläni oikeuden kirjoittaa aiheesta vielä myöhemminkin.) En kyllä nytkään juurikaan kerro kirjasta tai sen juonesta, vaan ihan muusta.

Joku saattaa jo tietääkin, että luin aiemmin Meyerin Houkutus-sarjan ja ihastuin siihen sen puutteista ja ärsyttävyyksistä huolimatta. Halusin tutustua sarjaan myös alkukielellä. Sain englanninkielisen neljän kirjan boxin lainaan ja nyt on ensimmäinen osa, Twilight, luettu. Ihan hyvin sujui, vaikka en ole aikoihin lukenut englanniksi. Juonesta vain sen verran, että siihen liittyy mm. vampyyreita ja ihmissusia.

Kerrottakoon, että ensimmäistä kertaa huomasin koneen voittavan kirjan. Käytin nimittäin nettisanakirjaa mieluummin kuin painettua. Jotenkin perinteisen sanakirjan käyttö tuntui kömpelöltä ja hitaalta. Twilight oli lisäksi toinen lomareissukirjani, en halunnut kantaa olkalaukussa sen lisäksi vielä isoa sanakirjaa (veljeni peruja ollut taskusanakirja kului puhki ja jouduin hankkimaan lukioaikana uuden, isomman sanakirjan). Tosin reissussa en käyttänyt nettisanakirjaakaan, ei ollut konetta mukana.

Edellisestä tulikin mieleen, tunnustaako joku bloggaaja tuntevansa itsensä rauhallisemmaksi, kun oma harrastus (olkoon se sitten kirja, käsityö tai joku muu) kulkee mukana vaikka laukussa? Minä tunnustan... Ei haittaa vaikka kirjaa ei edes lue. Kunhan se on mukana, kaiken varalta ;)

Halusin kirjoittaa Twilightista myös siksi, että mm. Karoliina ja Jenni ovat maininneet blogeissaan sen, miten joistain kirjoista ei haluaisi kirjoittaa vaikka ne ovat itselle tärkeitä. No, Twilight/Houkutus -sarja on minulle sellainen. En tiedä mikä niissä niin viehättää, tai miksi en osaa niistä oikein mitään kirjoittaa. Siinä yksi syy sille, miksi en aio niitä tämän enempää täällä käsitellä. K-blogin Jenniä siteeratakseni: "... niistä ei ole aina oikein mitään sanottavaa, vaikka mieli olisi lukiessa ollut pakahtumaisillaan. Joitakin kirjoja ei lueta, ne on koettava."  Paremmin en voisi asiaa ilmaista.

Twilightiin liittyy myös keskustelu jonka kävin 5-vuotiaan Kirppu-tyttäreni kanssa. Hän kyseli miksi aikuisten (en korjannut tämän olevan nuorten kirja) kirjojen kansikuvat eivät liity kirjan tarinaan, vaan ovat usein ihan erilaisia. Vertailimme sitten yhdessä lasten- ja aikuisten kirjoja, pohdimme vertauskuvia ja mietimme muutenkin kansikuva-asioita. Onneksi sarja löytyy suomenkielisenä kotikirjahyllystä, mikäli "omppukirja" vielä neitiä isompanakin kiinnostaa :)

Kaiken tämän kielellisen, tunteellisen ja kuvallisen pyörittelyn jälkeen on vielä lisättävä loppuun lyhyt pätkä kirjasta. Kertokoon tämä riittävästi:

And then I knew I was death. Because, through the heavy water, I heard the sound of an angel calling my name, calling me to the only heaven I wanted.

Puhdistus

Luettavien kirjojen listallani keikkui pitkään Sofi Oksasen Puhdistus. Kirjastossa O-hyllyllä vierailut eivät tuottaneet tulosta, kirja oli aina menossa enkä syystä tai toisesta saanut sitä varattua. Ehkä takaraivossa oli ajatus siitä, että Finlandia-palkinto ja kaikki se hehkutus kirjasta asettaisi liian korkeat odotukset ja pettyisin. Lainasin sitten ikään kuin lämmittelyksi Oksasen Baby Jane -kirjan, se sattui kirjastossa olemaan. Tarina ei niin hirveästi sykähdyttänyt mutta tykkäsin kirjoituksen tyylistä.

Vihdoin ja viimein sain sitten Puhdistuksen luettavaksi. Odotukset olivat hieman epäilevät ja ristiriitaiset. Mutta. Kirja ylitti riman reippaasti. Tämä oli sellainen kirja joka olisi pitänyt lukea tiiviillä tahdilla, ei olisi tarvinnut palata tarkistamaan millä vuosikymmenellä nyt oltiinkaan menossa tai kuka oli kertojana. Ei sillä, että kertaaminen olisi häirinnyt, olisi vain ollut helpompi ja miellyttävämpi lukea. Henkilöistä, varsinkin Aliidesta, paljastui kirjan edetessä uusia puolia joita ei alussa olisi voinut kuvitellakaan.

Tänään pääsin sitten näkemään Puhdistuksen näytelmänä. Edellisestä teatterikäynnistä on vierähtänyt "hieman" aikaa (kesäteatterissa tosin kävin joku vuosi sitten), joten oli jo aikakin tällaiselle kulttuurin lajille. Oli myös ensimmäinen kerta kun kävin kyseisessä teatterissa. Kirjan lukemisesta oli selkeästi hyötyä, ei mennyt näytelmän alku miettiessä henkilöiden nimiä ja pääsi heti juonesta kiinni. Heti alussa kävi selväksi ettei näytelmä ole herkille katsojille, tosin se oli jo tiedossa kirjan luettuani. Viron historia ja naisten alistaminen eivät ole kevyimpiä aiheita. Kirjaa lukiessa tapahtumat jäävät osittain oman mielikuvituksen varaan, näytelmässä ne on oikeasti siinä silmien edessä. Näyttelijät kyllä tiesivät mitä tekivät: pelko, ahdistus ja tietynlainen mielenvikaisuus välittyi katsojalle. Myös näytelmän lavastus sekä ääni/kuvatehosteet (anteeksi vain ammattilaiset, sanastoni on mitä on) toimivat hyvin. Lopussa näkyi valon pilkahdus tunnelin päässä, mutta silti päällimmäiseksi jäi tietynlainen ahdistus. Sanaton olo. Eli lyhyesti sanottuna onnistunut kokonaisuus!

Nämä kuvat sopivat jotenkin tähän näytelmän jälkeiseen oloon. Joen jäällä kuvattuja luonnon jälkiä. Hiljaisuutta. Kylmyyttä.