Näytetään tekstit, joissa on tunniste TBR100. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste TBR100. Näytä kaikki tekstit

19 toukokuuta 2019

Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille



Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille
(Mma Ramotswe tutkii #3)
Otava, 2010
285 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Morality for Beautiful Girls, 2001)
Luettu: 11.5.2019
Mistä: kirjastosta


Tässä taannoin kirjastossa käydessäni iski halu tehdä kirjamatka Afrikkaan Mma Ramotswen seurassa, onneksi sarjan kolmas osa oli sopivasti lainattavissa. Sain myös pitkästä aikaa rastittua kohdan lähes unohtuneesta TBR100-listastani, tällä menolla sen läpikäymiseen menee ikuisuus...

Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä puhaltavat muutoksen tuulet. Yrityksen menoja on karsittava ja edessä on muutto samoihin tiloihin Tlokweng Road Speedy Motors -autokorjaamon kanssa. Kun Mma Ramotswen sulhanen J.L.B. Matekoni sairastuu joutuu Mma Ramotswe ja hänen sihteeri-apulaisetsivänsä Mma Makutsi pyörittämään sekä etsivätoimistoa että herra Matekonin autokorjaamoa. Kahden laiskan autokorjaajan paimentamisen lisäksi naisten työlistalla on myrkytysepäily, kauneuskilpailuun osallistuvien tyttöjen kunnollisuuden selvittely ja metsästä ilmestyneen pikkulapsen tapaus.

Afrikan auringon lämpö ja päivien kuumuus hiipivät kirjan sivuilta lukijan iholle. Tunnelma on leppoisa, kenelläkään ei ole kiire mihinkään eikä haittaa vaikka etsivätoimiston toimeksiannot antavat odottaa itseään, iso osa kerronnasta keskittyy ihan muuhun kuin varsinaisiin tutkimuksiin. Naiset juttelevat keskenään, juovat teetä ja ihmettelevät maailman menoa ja kehitystä. Sitten kun naiset pääsevät varsinaisiin töihin ei toimeksiannot ole hirveän jännittäviä vaikka yksi tapauksista koskeekin mahdollista murhayritystä.

Yksi asia muuten mukavassa kirjassa alkaa ärsyttää. Mma Ramotswella on auto ja aina kun se mainitaan muistetaan erikseen kertoa, että kyseessä on pieni valkoinen pakettiauto. Ei vain ensimmäisellä kerralla kun autosta puhutaan vaan joka kerta. Hyvä ettei pieni valkoinen pakettiauto ujuttaudu uniin... Toisto on osasyy siihen, että kerronta kuulostaa hetkittäin hieman lapsekkaalta. Naiiviuden vastapainoksi kerronnassa on hienoja kuvauksia esimerkiksi Afrikan luonnosta.

Mma Ramotswe katseli ympärilleen. Aurinko ei nousisi vielä puoleen tuntiin, mutta sarastuksen kajossa näki jo jotain, ja maailma valkeni hetki hetkeltä. Puut olivat yhä pelkkiä tummia möhkäleitä, mutta pian yksittäiset oksat ja lehdet tulisivat esiin kuin näkymättömän käden maalaamina. Juuri sitä aikaa päivästä hän rakasti, ja siellä, syrjäisellä maatilalla, kaukana teistä, ihmisistä ja ihmisten äänistä, hänen kotimaansa ihanuus tuntui olevan täydellisimmillään. Pian nouseva aurinko tekisi maailmasta karkeamman, mutta vielä hetken pensaat, taivas ja maa näyttäisivät vaatimattomilta ilman turhaa mahtailua.

Leppoisan kerronnan lomassa sivutaan Afrikan synkempiä puolia kuten sotilaiden tekemiä julmuuksia, palvelusväen riistoa tai basarwojen huonoa kohtelua ja orjuuttamista. Myös moraalia pohditaan. Tarina ei ole pelkkää huoletonta eloa ja auringonpaistetta, mutta tunnelma pysyy silti positiivisena, etenkin kiitos kiltin ja lempeän Mma Ramotswen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

»Nyt en enää koskaan aja kenenkään perään», Mma Ramotswe sanoi kiitollisena kokeiltuaan uusia jarruja ensimmäistä kertaa. »Voin pysähtyä juuri silloin kun tahdon.»

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 11. Alkuperäiskansan jäsenestä tai kulttuurista kertova kirja (botswanalainen kulttuuri, basarwat, busmannit jne)
Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia (kirjassa käsitellään jonkin verran masennusta)
TBR 24/100
Osallistun myös Pohjoisen lukuhaasteen kesälukuhaastebingoon, josta rastitan ensimmäiseksi kohdan kirja kaukaisesta maasta.



31 lokakuuta 2016

Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy



Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy
Like, 2011
412 sivua
Suomentanut: Ilkka Salmenpohja
(I Am Ozzy, 2009)
Luettu: 30.10.2016
Mistä: oma ostos


En muista kumman (oma)elämäkerrasta kiinnostuin ensin, Ozzy vai Sharon Osbournen, mutta Sharonin Täysillä - omaelämäkerta tuli luettua jo aeb (aikaan ennen blogia). Nyt viimein oli Ozzyn Minä, Ozzy -teoksen vuoro. Ozzy Osbournen kirja sopii näin halloweeniin oikein hyvin, onhan häntä kutsuttu pimeyden prinssiksi (lue kirja niin tiedät miksi). Tosin lukuajoitus oli puhdas sattuma.

"Soittakaa Paranoid!" Tuttu lause niin rokkifestareilta kuin klubikeikoilta eikä ole edes niin väliä vaikka esiintyjä ei edustaisikaan raskaampaa musiikkia. Black Sabbathin biisi on klassikko, jonka tuntevat lähes kaikki. Minä, Ozzy kertoo brittiläisen John Osbournen matkasta työläisperheen rivitalokodista musiikin maailmaan ja sitä kautta kuuluisuuteen, Black Sabbathin perustajaksi ja keulakuvaksi, soolotähdeksi ja tv-persoonaksi. 

Sanoivat, etten ikinä kirjoittaisi tätä kirjaa.

Vetäkööt käteen - tässä se tulee.

Nyt vain pitäisi muistaa jotain.



Paskat. En muista yhtään mitään.

Paitsi nämä jutut... *

----
* Muut saattavat muistaa kirjassa esitetyt jutut toisin. Mikä minä olen heidän näkemyksiään kiistämään. Kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana olen vetänyt viinaa, kokaiinia, happoa, Quaaludeja, liimaa, yskänlääkkeitä, heroiinia, Rohypnolia, Klonopinia, Vicodinia ja muita raskaansarjan päänsekoittajia, joita on iian monta lueteltavaksi tässä alaviitteessä. Useammin kuin kerran olen heilunut samanaikaisesti kaikkien edellä mainittuen aineiden vaikutuksen alaisena. Sanotaan vaikka niin, että en todellakaan ole mikään kävelevä tietosanakirja. Lukemanne kirja on koottu niistä sirpaleista, jotka hyytelöksi muuttuneet aivoni suostuivat luovuttamaan, kun yritin hahmotella elämäntarinaani. Jotain jäi käteen, mutta paljon unohtui.
 
Aika koukuttava (sic) alku! Ozzy Osbourne ei ole säästellyt itseään avatessaan elämäänsä kirjaa varten. Hän kertoo rehellisesti ja suorasanaisesti nuorena tekemistään rötöksistä, alkoholi- ja huumeongelmastaan sekä sen lieveilmiöistä, rappiosta, sekoilusta, avioliitto- ja terveysongelmista. Ozzy kertoo rehellisesti myös työstään. Pitkällä uralla on tullut vastaan monenlaisia ongelmia ja toimimattomia työsuhteita, mutta Ozzy ei keskity arvostelemaan toisia osapuolia vaan ottaa itsekin vastuun tapahtuneista. Hän osaa myös nauraa itselleen. Tuntuu, että Ozzy päästää kirjassaan lukijan lähelle itseään, iholle. Myös Ozzyn perhe ja läheiset tulevat tutuiksi, hän puhuu erittäin kauniisti perheestään ja varsinkin vaimostaan Sharonista. Jos kirjan perusteella pitäisi määrittää Ozzy Osbournen maailmankuva kolmella sanalla ne olisivat perhe, päihteet ja musiikki, mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Ilmeisesti en osaa tehdä mitään kohtuudella.

Kirja tarjoaa kiinnostavaa tietoa Ozzyn elämästä ja urasta, mutta monessa kohtaa tekstiä lukee silmät hämmästyksestä pyöreinä. Jestas mitä juttuja! Välillä oli pakko pysähtyä miettimään onko puoletkaan Ozzyn tarinoinnista totta vai vain kokaiini- tai muissa pöllyissä mieleen jääneitä mukamuistoja. Luin kirjaa mm. kirjastossa ja hihittelin ja hytkyin mm. Ozzyn maalaiselämälle ja ratsastusmatkalle läheiseen pubiin. Hyvä etten hirnunut ääneen. Jos Ozzyn sekoilut ovatkin alussa huomionhakuisia tempauksia ja humalaisen harmitonta häsläämistä tai vahinkoja ovat myöhemmät tapahtumat myös surullista luettavaa. Kuinka alas addiktioista kärsivä ihminen voi päästää itsensä? Kuinka sokeaksi omalle toiminnalleen voi tulla? Onneksi Ozzy on eräänlainen lääketieteellinen ihme, edelleen hengissä hurjan kemikaalikuormituksen jälkeen ja toivottavasti vielä pitkään kirjassa mainitsemiensa elämäntapamuutosten ja lääkityksen (oireenmukaisen, ei päihtymistarkoituksessa otetun) avustuksella.

Pitkä odotus palkittiin siis herkullisella lukukokemuksella. Minä, Ozzy on uskomaton, värikäs ja vauhdikas, Ozzyn näköinen ja kerrassaan ahmittava.


Sitaattikunniamaininnan saa (kuvateksti, jossa Ozzy kaataa vettä päälleen. Itseironiaa? Surullisen lähellä totuutta?):

Juominen oli edelleen ongelma.
     En löytänyt suutani. 

Iin kirjaston lukuhaaste: 4. Jokin elämäkerta
TBR 23/100

17 kesäkuuta 2016

Elina Tiilikka: Punainen mekko



Elina Tiilikka: Punainen mekko
Gummerus, 2010
288 sivua
Luettu: 10.6.2016
Mistä: kirjastosta


Blogin yläpalkissa on pitkään (jo neljä vuotta!) keikkunut TBR100-välilehti eli sadan kirjan luettavien lista. Kirjakiinnostukset ovat vuosien aikana muuttuneet, mutta tarkoituksenani on edelleen lukea listalle valitsemani kirjat. Olen jo unohtanut mistä syystä jotkut kirjat ovat päätyneet listalleni ja näin oli myös Elina Tiilikan kirjan kohdalla.

Noora Rantala seilaa elämässään edestakaisin. Mikään ei oikein kiinnosta, ei opiskelu eikä varsinkaan normaali arki eli raataminen päivät pitkät perinteisessä ansiotyössä. Rahaa pitäisi kuitenkin saada, varsinkin kun kämppäkaveri muuttaa pois. Noora päätyy kokeilemaan helpon rahan toiveessa prostituutiota, olisiko siinä avain onneen ja rikastumiseen?

Punainen mekko perustuu takakannen mukaan tositapahtumiin. Ehkä tämä oli se syy miksi alunperin kiinnostuin kirjasta. Minua ei kiinnostanut kirjassa niinkään se mitä tehdään vaan miksi. Miksi ja miten nuori suomalainen nainen päätyy myymään itseään? Tässä tapauksessa kynnys seksin tarjoamiseen maksua vastaan ei vaikuta kovin korkealta. Riittää, että on vähän tylsää, yksinäistä ja halu ostaa kaikkea kivaa kuten kallis tietokone tai upea talo. Kun kauppatavarana on oma vartalo voi arvata, että jossain vaiheessa fyysisten rasitteiden lisäksi myös psyyke kärsii.

     Aikaisemmin olin ajatellut, että sana "huora" oli vain olemattoman pieni osa mua, pelkkä keino tienata rahaa. Nyt musta tuntui, että tuo yksi osa mua oli ottanut vallan koko mun elämästä ja olin muuttunut kokonaan prostituoiduksi. Kaikki oli pelkkää lihan vuorovaikutusta ja pelokas sielu hukkui jonnekin kuoren taakse.

Odotin kirjalta syvällisempää otetta, perusteellisempaa pohdintaa ja taustoitusta. Valitettavasti kirja tuntui kovin pinnalliselta raapaisulta aiheeseensa nähden. Muutaman kerran tylsästi ja yksinkertaisesti kerrotusta tarinasta pulpahtaa pintaan ajatuksia tai väitteitä, joita olisi mielellään pohtinut pitempään, mutta Tiilikka ohittaa nämä hetket nopeasti. Kirjassa esimerkiksi siteerataan Andrea Dworkinin puhetta prostituutiota vastaan, mutta pian mennään jo seuraavaan hetkeen. Jos kirja ei olisi ollut TBR100-listallani olisin todennäköisesti jättänyt sen kesken. Ärsyynnyin lapselliseen ja minäkeskeiseen kirjoitustyyliin (kuinkahan monta kertaa kirjassa toistettiin mun, mulle, mussa jne.) sekä ajassa hypähtelyyn. Lisäksi ihmettelin miksi kissa sai yhtäkkiä niin suuren roolin tarinassa. Eikö Nooran ahditusta ja ailahtelevaa käytöstä olisi voinut tuoda ilmi muutenkin kuin vain kissan kautta?

Kiitosta Tiilikka saa rohkeasta aihevalinnasta sekä aiheen kaunistelemattomasta ja suoraviivaisesta käsittelystä. Kirja sisältää kuvauksia Nooran "asiakastapaamisista", mutta niillä ei mässäillä.


Sitaattikunniamaininnan saakoon vaikka seuraava lause:

En enää oikein osannut vakuuttaa itselleni, ettei ruumiilla ollut mitään väliä, kunhan vain mieli pysyi vapaana.

 
TBR 22/100 (Huh miten hitaasti tämä projekti etenee!)

18 elokuuta 2015

Carlos María Domínguez: Paperitalo sekä kooste kirjankansibingosta



Carlos María Domínguez: Paperitalo
Basam Books, 2006
134 sivua
Suomentanut: Einari Aaltonen
(La casa de papel, 2002)
Luettu: 15.8.2015
Mistä: oma ostos


Mikä on pieni, punainen ja pomppii paikasta toiseen? No tietysti Carlos María Domínguezin pienoisromaani Paperitalo. Entä se pomppiminen? Kirja tietysti kulkee lukutoukan laukussa ja tässä tapauksessa kirja oli ikään kuin bingopallo, nimittäin kirjankansibingossa. Hyydyin Paperitalon kanssa parin vuoden takaisen lukumaratonin viime hetkillä, mutta nyt koitti kirjan lukemisen aika.
Kirjan taustalla näkyy eräänlainen paperitalo, vanhemman villlasukkalapsen yhdessä parin muun lapsen kanssa tekemä taideprojekti. Näyttää kivalta kun sisälle laittaa pattereilla toimivan kynttilän tai pienet ledvalot! Syksyn pimeitä iltoja odotellessa...

Bluma Lennon lukee Emily Dickinsonin Runoja, jää auton alle ja kuolee. Lennonin sijaiseksi yliopistolle nimetty kollega, minäkertoja, vastaanottaa Lennonille osoitetun kirjeen, josta löytyy erikoisesti käsitelty kirja. Kertoja päätyy seuraamaan polveilevaa kirjapolkua, joka johtaa hänet Cambridgen yliopistolta La Paloman rannikkokylään Uruguayhin. Matkan varrella hänelle selviää, että isoäiti ei puhunut pötyä, kirjat voivat olla vaarallisia. Kirjoja voi hankkia liikaa.

"Ne ovat yhä ystäviäni. Ne antavat minulle suojan. Siimeksen kesäisin. Ne pitävät tuulta. Kirjat ovat kotini."

Olipa erikoinen kirja! Pienestä koostaan huolimatta kirja on pullollaan kirjallisia viittauksia, lämpöisiä ja myös herätteleviä ajatuksia kirjoista ja niiden hamstraamisesta, mysteerin selvittelyä, kirjahulluutta ja kovia kohtaloita. Bluma Lennon tuntuu jäävän taustalle ja tarina ryöpsähtelee suunnasta toiseen, mutta kyllä Bluma kulkee vahvasti mukana koossa pitävänä voimana.

Paperitalo eteni yllättävän hitaasti. En päässyt lukemisessa missään vaiheessa vauhtiin ja varsinkin myöhään illalla lukeminen tökki. Lukeminen ja kirjat ovat minulle, lukutoukalle ihana ja mieluinen aihe, mutta tällä kertaa en hirveästi lämmennyt tarinalle. Todennäköisesti tapahtuma tai pari kirjasta tulee pyörimään mielessäni, mutta osa tarinasta alkaa jo unohtua, oli se sitten loppukesän (tai alkusyksyn) oireilevan flunssan syytä tai sitten vain sitä, että tämä nyt ei vain ollut minun kirjani. Ehkä otan kirjan vinkistä vaarin ja laitan kirjan kiertoon, kotikirjastoa on hyvä joskus karsia ennen kuin on liian myöhäistä... Tai ehkä sittenkin säilytän kirjan, jos haluankin palata kirjan tarjoamaan tunnelmaan... ;)


Sitaattikunniamaininnan saa lause, joka sopisi monen lukutoukan muistolauseeksi:

(...) hän oli omapäinen ja ahnas lukija.

Pikainen blogikierros paljasti, että moni muukin koki kirjan nopeasti unohdettavana, kirjallisena välipalana, mutta myös ihastuneempia arvioita löytyi. Kannattaa käydä kurkkaamassa arviot esimerkiksi Anulta, Lilliltä ja Suketukselta.
 

Kirjallisen maailmanvalloituksen kohteena oli Uruguay.
TBR 21/100

Kirjankansibingo päättyi  15.8. ja niinhän siinä kävi, että ehdin kuin ehdinkin saada toisen rivin täyteen. Bingo! Lopullinen bingoruudukkoni näyttää tältä:




Toinen, Paperitalon viimeistelemä bingorivi:
Punainen: Carlos María Domínguez: Paperitalo
Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät (sama ruutu on myös ensimmäisessä bingorivissä)
Värikäs: Alex Garland: Laguuni 

Muutama "irtoruutu" jäi hyödyntämättä:

Kiitos Jonnalle hauskasta haasteesta, tätä olisi voinut jatkaa pidempäänkin!

11 maaliskuuta 2015

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia



Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia
Tammi, 2011 (2008)
394 sivua
Suomentanut: Kari Salminen
(Heart-Shaped Box, 2007)
Luettu: 6.3.2015
Mistä: oma ostos


Silmäilin ennen hiihtolomaa kodin pokkarihyllyä ja mietin mitä ottaisin mukaani Teneriffalle lomalukemiseksi. Joe Hillin kirja on odottanut lukemistaan kauan ja nyt tuntui olevan sopiva hetki hyytävälle lukemiselle, lukuympäristö kun pitäisi huolen lämmöstä. Kirja matkaan ja menoksi! (Toki matkaan lähti myös toinen kirja, en todellakaan uskaltaisi lähteä reissuun yhden kirjan voimin! Mutta siitä myöhemmin.)

Judas "Jude" Coyne on yli viisikymppinen death-metal-muusikko, jonka ura alkaa olla iltapuolella. Viime aikoina Juden huvina ja ajanvietteenä on ollut musiikin sijaan auton kunnostus, nuoret naisystävät (tällä hetkellä vuorossa on Georgia, jälleen yhden osavaltion mukaan nimetty), koirat ja erikoisten esineiden keräily. Yllättäen Judelle tarjoutuu tilaisuus ostaa eräällä verkkosivulla myynnissä oleva kummitus. Naurettava ajatus, mutta kovin vaikea vastustaa. Jude tekee heräteostoksen ja saa pian ovelleen oman kummituksen mustassa sydämen muotoisessa rasiassa, mustan, tyylikkään, vanhanaikaisen liituraitapuvun muodossa. Paljon kokeneen muusikon hymy hyytyy kun kummitus ei olekaan vain kiinnostava tarina tai edes kiltti kotikummitus vaan jotain ihan muuta. Jotain peruuttamatonta, pahaa ja kostonhimoista.

     Jude lähti taas liikkeelle, mutta hän oli edelleen levoton. Se ei johtunut mistään yksittäisestä asiasta. Se johtui tästä kaikesta. Se johtui toimiston hämärästä ja räikeästä punaisesta silmästä, joka tuijotti stereovastaanottimen etuseinästä. Se johtui ajatuksesta, että radio ei ollut ollut auki tunti sitten, kun Danny oli seissyt toimiston avonaisella ovella ja vetänyt takkinsa vetoketjua kiinni. Se johtui ajatuksesta, että joku oli kulkenut äskettäin toimiston halki ja että tuo joku saattaisi olla yhä lähettyvillä, kenties katsella pimeän kylpyhuoneen ovenraosta - moisen ajatteleminen oli vainoharhaista eikä lainkaan hänen tapaistaan, mutta yhtä kaikki se pyöri hänen päässään. Hän ojensi kätensä kohti stereosoittimen nappulaa katse suunnattuna kylpyhuoneen oveen eikä oikeastaan enää kuunnellut. Hän mietti, mitä hän mahtaisi tehdä, jos ovi alkaisi avautua.
     Meteorologi sanoi: "...kylmää ja kuivaa, samalla kun säärintama työntää lämpimän ilmamassan etelään. Kuolleet vetävät eläviä alaspäin. Alas kylmyyteen. Alas kuoppaan. Sinä kuol -"
     Juden peukalo näpäytti katkaisijaa ja sammutti radion samalla hetkellä kun hänen tajuntaansa upposi, mitä ääni oli sanonut. Hän värähti pelästyksestä ja tökkäsi virtanappulaa uudelleen tuodakseen äänen takaisin, kuullakseen mitä helvettiä meteorologi oli ollut sanomassa.

Okei. Nostetaan kissa pöydälle eli verrataan Joe Hilliä astetta kuuluisampaan isäänsä eli Stephen Kingiin, kauhun kuninkaaseen. Myönnän, että kun aikoinaan ostin kirjan tein sen puhtaasti kyseisen sukulaisuussuhteen vuoksi. Stephen King on suosikkikirjailijani ja olihan minun otettava selvää onko omena pudonnut kauas puusta. Ilokseni voin sanoa, että ei ole. Joe Hill, syntymänimeltään Joseph Hillstrom King, on selvästi perinyt isältään paitsi ulkoiset piirteet myös tarinankertojan lahjan. Vaikka Hillin kerronnassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä isänsä tyylin kanssa seisoo hän silti kirjailijana vahvasti omilla jaloillaan.

Tarina tempaa mukaansa heti alusta alkaen ja Jude kummajaiskokoelmineen on kiinnostava persoona. Kerronnassa ei juuri ole moitteen sijaa, mutta kieltämättä pelottelutaito on Hillillä vielä hieman lapsenkengissä. Siinä missä isä-King saa parhaimmillaan lukijan lähes lamaantumaan kauhusta onnistuu poika-King saamaan aikaan vasta eriasteisia vilunväreitä. Hyvä, pistävä pelko on ainakin Sydämen muotoisessa rasiassa piilevänä, se antaa odottaa itseään. Eipä silti, pidin kirjasta kovasti, vaikka en lukenutkaan sitä sydän kurkussa. Odotukset Hillin muita kirjoja kohtaan ovat korkealla. Toki kirjasta löytyi muutamia ongelmakohtia, mutta ei liikaa. Esimerkiksi tietyt kliseisyydet rokkareissa ja goottitytöissä antoi anteeksi kun heistä, lähinnä siis Judesta ja Georgiasta, löytyi tiettyä särmää. Perhesuhteet, erityisesti isäsuhteet sekä surulliset lapsuuskohtalot toivat tarinaan syvyyttä, mutta ehkä vähempikin kurjistelu olisi riittänyt. Koirakuvio ja Juden ikä ilahduttivat, jotenkin en näkisi kolmekymppistä Judea yhtä vakuuttavana tai kiinnostavana kuin nyt keski-iän ohittaneena.

Kirjan luettuani huulillani oli lähes yhtä leveä hymy kuin Stephen Kingin kirjojen jälkeen. Se on paljon sanottu se! Ilahtuneen ja lämpöisen nostalgisen reaktion sai aikaan myös eräs kohta, jossa mainittiin yksi (jo lopettanut) suosikkibändini, My Chemical Romance ♥ (kyllä, tällaiset jututkin vaikuttavat). Tykkäsin!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Lähdetään ajamaan yöpuolen tietä.

sekä:

Sinun pääsi on radio, ja minun ääneni on sen ainoa lähetys.


TBR 20/100 (Hiljaa hyvä tulee!)


Sydämen muotoiseen rasiaan on kurkistettu monessa muussakin blogissa, tässä muutama niistä: Booking it some more, Kirjavinkit, Kuuttaren lukupäiväkirja, Lähiöneidon lokikirja, Morren maailma, Satun luetut.

28 syyskuuta 2014

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi



Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
WSOY, 2006
95 sivua
Suomentanut: Irma Packalén
(Le Petit Prince, 1944)
Luettu: 24.9.2014
Mistä: oma ostos


Ostin de Saint-Exupéryn Pikku Prinssin jo vuosia sitten. En ole kiirehtinyt sen lukemista, mutta nyt vihdoin tuli sen aika, sillä Pikku Prinssi tuntui olevan sopiva päätös ranskalaisen kirjallisuuden lukuhaasteelle.

Nimetön minäkertoja, lentäjä, tekee pakkolaskun Saharan autiomaahan. Lähimpään asutukseen on matkaa ja lentäjällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää korjata lentokone omin avuin. Eräänä aamuna hän herää siihen, että kuin tyhjästä ilmestynyt pikkumies pyytää häntä piirtämään hänelle lampaan. Päivien kuluessa lentäjä ja ilmeisesti asteroidilta B 612:lta monen mutkan kautta saapunut pikku prinssi tutustuvat ja ystävystyvät pikku prinssin kertoessa tarinaansa kotitähdestään ja muista tähdistä joilla hän on vieraillut, kysellessään väsymättä kysymyksiään ja väistellessään vastausten antamista.

     Hän punastui ja jatkoi sitten:
     - Jos joku rakastaa kukkasta, jota ei ole enempää kuin yksi mijoonissa ja taas miljoonissa tähdissä, niin hän voi olla onnellinen, kun saa vain katsella sitä. Hän voi ajatella: >>Kukkaseni on täällä jossain...>> Mutta jos lammas syö kukan, tuntuu hänestä, kuin yhtäkkiä kaikki tähdet sammuisivat! Ja eikö tämä muka ole tärkeätä!

Pikku Prinssistä on hyvin vaikea sanoa mitään. Se on tarina ystävyydestä, uskollisuudesta, aikuisten järjettömyydestä, mielikuvituksen voimasta, koti-ikävästä, onnesta, kasvamisesta, oivaltamisesta ja luopumisesta. Tuntuu siltä, että Pikku Prinssiä ei kestä ajatella liikaa, sen teemat alkavat paisua päässä, tuntuu kuin se kasvaisi käsittämättömään kokoon. Se pakenee määritelmiä ja tulkintoja. Ei Pikku Prinssiä voi oikein lukea myöskään "pelkkänä" satuna, ainakaan aikuisena, silloin se ei tee oikeutta tarinalle, sen syvällisyydelle. Miten kirja sitten tulisi lukea? Pikku Prinssi antakoon siihen vastauksen itse. Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä.  Niinhän se on. Pikku Prinssi tulee lukea tunteella, ei järjellä.

Pikku prinssin tarina on kaunis, syvällinen ja opettavainen. Kirjaa lukiessani mielessäni käväisi useammankin kerran Tove Jansson muumeineen. Pikku Prinssistä nimittäin tuntui kuitenkin puuttuvan jokin pieni juttu, se viimeinen silaus, jonka myötä kirja painuisi syvälle sydämeni sopukoihin kuten muumit. En tiedä onko vertaus hieman epäreilu, onhan minulla ja muumeilla kuitenkin pidempi yhteinen historia, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan jotain hieman enemmän. Ehkä jäin kaipaamaan sitä muumimaista piirrettä, että kirja sopii sekä lapsille että aikuisille. Pikku Prinssi tuntuu jollain tavalla lapselliselta, mutta samalla myös siltä, että se sopii paremmin aikuislukijalle, tietyllä tavalla ristiriitaista siis. Pikku Prinssi vaatinee useamman lukukerran, tuntuu kuin sen ulottuvuudet eivät täysin avautuisi kerralla. Hieno ja tunteisiin vetoava se kuitenkin on!

Pikku Prinssi ja hänelle tärkeä ruusu sai aikaan myös järjettömän kaipuun erään toisen ruusun luo, joka löytyy tietenkin ikisuosikistani Stephen Kingin Musta torni -sarjasta...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ainoastaan sydämellään näkee hyvin.


Luettua elämää -blogin Elina luki Pikku Prinssin samoihin aikoihin kuin minä, hänen arviostaan löytyy lisää linkkejä muihin arvioihin tästä pienestä klassikosta.


Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste
TBR 19/100
Vive la France! -haaste, sininen, valkoinen ja punainen raita eli haaste suoritettu!




Tässä vielä linkit Vive la France! -haasteeseen lukemiini kirjoihin:
Sininen raita = 2 kirjaa:
Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin 
Claudie Gallay: Tyrskyt

Sininen ja valkoinen raita = 4 kirjaa:
Anna Gavalda: Karkumatka 
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Sininen, valkoinen ja punainen raita = 6 kirjaa:
Laurent Gaudé: Hurrikaani 
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Kiitos Annamille hauskasta haasteesta! Aion ehdottomasti jatkaa ranskalaisen kirjallisuuden parissa.

30 heinäkuuta 2014

A. W. Yrjänä: Mechanema



A. W. Yrjänä: Mechanema
Johnny Kniga, 2006
78 sivua
Luettu: 29.7.2014
Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä


A. W. Yrjänä on minulle tutumpi CMX:n säveltäjä-sanoittaja-laulaja-basistina kuin varsinaisena runoilijana, mutta totta kai minun piti tutustua myös hänen runoihinsa. Olen useamman kerran ollut klikkaamassa Yrjänän runokokoelmia ostoskoriin nettikirjakaupasta, mutta sain lopulta Mechaneman omakseni ilmaiseksi kirjaston kierrätyskärrystä. Teos on odottanut jo kauan lukemistaan, mutta se nousi kesälukupinoni huipulle kolmesta syystä: Saran Runohaaste 2014, Emilien Kirjabingo ja oma TBR100 -listani.

Yrjänän runot pyörivät luonnon, kulttuurin ja sivistyksen ympärillä. Näkökulmat vaihtuvat arkisista askareista kirjoittamiseen, vuodenaikojen vaihtumiseen, menneisiin aikoihin ja tieteisiin.

(...)

Pihalta näkyy taivaaseen öisin
en osaa nimetä kuvioita
niin kuin en kasvejakaan
en nimetä, ottaa haltuun
tähdistä meihin hiipii
epätoivon ja innostuksen kummallinen rajamaa.

(...)

Arvasin odottaa CMX:n sanoituksista tuttua syvällistä, valistunutta, mystistä, paikoin vaikeasti avautuvaa tekstiä, joten Yrjänän runojen tyyli ei ollut yllätys. Jo runojen nimet, kuten Piri reisin kartta, vaativat järeämpää lähestymistä eli taustatiedon etsintää, joten tämän kokoelman myötä on mahdollista sivistää itseään. Luen kuitenkin runoja mieluummin ilman jatkuvaa googlettamista, joten päätin keskittyä ennemmin rytmin tunnusteluun ja tunnelman maisteluun. Täytyy silti tunnustaa, että tunsin itseni välillä tyhmäksi kaikkien tieteen kiemuroiden keskellä, enkä voi sanoa kaipaavani sellaista oloa runoja lukiessani.

Yrjänän kokoelma on kuitenkin monipuolinen ja löysin sieltä myös paljon sellaista mistä pidin. Luontokuvaukset ovat kauniita (ja valkeat kukat sataisivat alasti päällemme) ja paikoitellen läpi kuultava(itse?)ironia sekä yllättävät alatyyliset säkeet kipakoittavat ja piristävät kokonaisuutta. Osa runoista muistuttaa laulun sanoja, ei mitään tiettyä olemassa olevaa laulua, mutta runot tai osat niistä alkavat soida päässä, ne ikään kuin kaipaavat tai vaativat säveliä ympärilleen. Joistakin runoista löysin itseni ja jotkut säkeet tahdon pitää mielessäni pitempään (ihminen on muuri ja portti ja kaukainen maa).

Pieni, mutta painava teos. Kaivannee useamman lukukerran avautuakseen vielä enemmän. Mechaneman ovat lukeneet myös Kuutar ja Juha Veltti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Niin suuri osa minusta elää
ulkopuolellani, että en uskonut sellaisen olevan mahdollista.


TBR 18/100
Runohaaste 2014
Kirjabingo: TBR-listan viimeinen - Bingo, rivi tuli täyteen!

06 kesäkuuta 2014

Corinne Hofmann: Valkoinen masai



Corinne Hofmann: Valkoinen masai
WSOY, 2000
347 sivua
Suomentanut: Liisa Paakkanen
(Die weisse Massai, 1998)
Luettu: 3.6.2014
Mistä: kirjastosta


Valkoinen masai päätyi luettavien listalleni työkaverin kehujen perusteella. Kirja on ollut kirjastosta lainassa jo kauan, mutta nyt viimein viiden uusintakerran jälkeen ja eräpäivän paukkuessa päätin tarttua siihen. Ihan outo tarina ei minulle ollut sillä näin pitkän pätkän kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa kun se tuli joskus televisiosta (Google tiesi kertoa, että se oli niinkin kauan sitten kuin 7.10.2011, huh, niin se aika rientää!).

Valkoinen masai on Corinne Hofmannin omaelämäkerta tai muistelmateos hänen Kenian vuosistaan. 27-vuotias Sveitsin Bielissä hääpukujen sekä käytettyjen vaatteiden kauppaa pitävä Corinne matkustaa lomamatkalle Keniaan Mombasaan yhdessä miesystävänsä Marcon kanssa. Kolmantena lomapäivänään he näkevät Likonin lautalla tumman, eksoottisen miehen. Mies on Lketinga Leparmorijo, masaisoturi, eikä Corinne saa silmiään irti hänestä. Ennen kuin loma on lopussa on Corinne ottanut uuden suunnan elämälleen, hän haluaa viettää loppuelämänsä Lketingan kanssa. Puolen vuoden kuluttua Corinne toteuttaa haaveensa ja palaa Keniaan. Monen mutkan, matkan ja byrokratian pyörien pyörähdysten kautta hän päätyy asumaan Lketingan luo Barsaloin kylään, samburuheimon pariin, mutta se on vasta pitkän matkan alku.

Kysyn Lketingalta, mistä nuo kaikki kärpäset tulevat. Hän osoittaa yön aikana kertynyttä vuohenlantaa. Päivän kuumuudessa lanta kuivuu ja kärpästen määrä vähenee. Sen vuoksi en ole edellisenä iltana tuntenut niiden vaivaavan yhtä pahasti. Lketinga sanoo nauraen, että tämä on vasta alkua - kun ensimmäiset lehmät tulevat paikalle, tilanne pahenee, koska maito vetää puoleensa tuhansia kärpäsiä. Niitäkin epämiellyttävämpiä ovat hyttyset, joita ilmaantuu sadekuurojen jälkeen. Teen juotuani tahtoisin joelle päästäkseni viimeinkin pesulle. Lähdemme varustautuneina saippualla, pyyhkeellä ja puhtailla vaatteilla. Lketinga kantaa keltaista kanisteria tuodakseen sillä Mamalle seuraavan teeveden. Kävelemme kapeaa tietä kilometrin verran, kunnes saavumme leveälle joenuomalle, jonka edellisenä päivänä ylitimme maasturilla. Uoman kummallakin puolella on isoja, meheviä puita, mutta vettä en näe missään. Kävelemme pitkin kuivaa joenpohjaa, kunnes mutkan takaa ilmaantuu näkyviin kallioita. Täällä virtaa hiekassa pieni puro.

Jopa oli mielenkiintoinen kirja! Corinne on melko (hullun?)rohkea nainen, jättää kaiken taakseen miehen takia, jota on tavannut vain lyhyitä hetkiä muutamana päivänä ja jonka kanssa hänellä ei ole yhteistä kieltä sillä sekä hän että Lketinga eivät juurikaan osaa englantia (silti he tuntuvat ymmärtävänsä toisiaan ihmeen pian ja hyvin, nopeaa kielen oppimista ehkä?). Corinne on myös sinnikäs, hän ei anna periksi pienille tai edes suuremmille vastoinkäymisille vaan taistelee paikastaan täysin erilaisessa kulttuurissa ja yhteisössä, taiteilee eurooppalaisten ja afrikkalaisten tapojen välillä ja onnistuu jopa hankkimaan elantonsa uudessa maassa. Yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä eikä elämä lopulta mene ihan niin kuin Corinne on odottanut.

Teksti on nopealukuista ja sujuvaa. Kerronta keskittyy Corinnen ja Lketingan suhteeseen sekä Corinnen asioiden järjestelyyn, mutta samalla toki sivutaan myös kenialaista arkea. Valkoisen naisen, mzungun, asuminen pienessä muutaman neliön kokoisessa majassa eli manyattassa yhdessä kolmen muun henkilön kanssa, ruoka, hygienia, masaisotureiden rituaalit juhlineen, kaikki tuo oli todella mielenkiintoista luettavaa, samoin kaikki se byrokratia lahjuksineen, johon Corinne ja Lketinga törmäävät useampaan kertaan. Kirjan keskivaiheilla on myös muutamia valokuvia, jotka ovat mukava lisä kirjaan.

Valkoinen masai kattaa noin neljän vuoden ajanjakson, mutta jäin kaipaamaan tietoa siitä mitä perheelle tapahtui myöhemmin. Huomasin, että Hofmann on kirjoittanut elämästään useamman kirjan, Züruck aus Africa 2003 (Back from Africa)Wiedersehen in Barsaloi 2005 (Reunion in Barsaloi) sekä Afrika, meine Passion 2011 (Africa, my passion). Näitä uudempia ei siis ole suomennettu, kiinnostus näitä kohtaan on sen verran kova, että pitänee jatkaa englanniksi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mombasan lentoasemalle saavuttuamme meidät kietoo sisäänsä tropiikin ihana ilma, ja heti siellä vaistoan: tämä on minun maani, täällä tunnen oloni hyväksi.

TBR 17/100

- - -


Le Masque Rouge -blogin Emilie pisti pystyyn kesäisen kirjabingon, jossa osumia eli lokeroita saa kuitatuksi lukemalla kirja, joka sopii lokeron kuvaukseen. Bingoamista voi jatkaa kesän ajan eli heinäkuun loppuun asti. Emilie palkitsee  muutaman bingomestarin kirjapalkinnolla. Lähden itse tavoittelemaan ainakin yhden rivin bingoa. Valkoinen masai sopii ruutuun Tositarinaan perustuva:



12 tammikuuta 2014

Patrick Süskind: Parfyymi - Erään murhaajan tarina

 


Patrick Süskind: Parfyymi - Erään murhaajan tarina
Otava, 1986
302 sivua
Suomentanut: Markku Mannila
(Das Parfum - Die Geschichte eines Mörders, 1985)
Luettu: 9.1.2014
Mistä: kirjastosta


En ollut pari-kolme vuotta sitten kuullutkaan Süskindin kirjasta kun satuin tv:n ääreen juuri kun kyseisen kirjan pohjalta tehty elokuva oli alkamassa. Katsoin elokuvan ja hämmästelin sen vahvaa, tuoksuvaa, haisevaa ja hirvittävää otetta alusta loppuun asti. Päätin heti, että Süskindin kirja on luettava. Tässä sitä nyt ollaan.

17.7.1738 syntyy helteisessä ja haisevassa Pariisissa Rue aux Fersillä lapsi kalakojun pöydän alle, kalanperkeiden päälle. Liekö joku kohtalon kuu väärässä, julmassa asennossa, sillä lapsen äiti kaatuu tajuttomana kadulle ja poikavauvan alkaessa kirkua vastasyntynyt löydetään veristen jätteiden joukosta ja lapsi jääkin vastoin äidin toiveita ja odotuksia henkiin. Tuosta imettäjien ja monien muiden hylkimästä oudosta, tuoksuttomasta vauvasta kasvaa hyljeksitty poika, joka elää hajuista ja metsästää aina vain uusia ja erilaisia hajuja poikkeuksellisen tarkan nenänsä ulottuville haaveillen erityisesti paljaasta meren tuoksusta, haluten hengittää sitä sellaisia määriä, että voisi juopuoa siitä. Lopulta pojan, Jean-Baptiste Grenouillen nenään tarttuu vastustamattoman vangitseva ja ainutlaatuinen tuoksu, jonka alkuperä on selvitettävä. Nenä johdattaa Grenouillea eteenpäin parfymöörin opin kautta aina hulluuden ja pahuuden rajoille ja paljon niiden yli. 

Satatuhatta tuoksua ei ollut enää yhtään mitään tämän yhden tuoksun rinnalla. Se oli perusprinsiippi, jonka esikuvan mukaan oli kaikki muut järjestettävä. Se oli kauneus itse.
     Grenouillelle oli selvää, ettei hänen elämällään olisi enää mitään tarkoitusta, ellei hän saisi tuota tuoksua omakseen. Hänen oli saatava tutustua siihen pienintä yksityiskohtaa, viimeisintä hentoa uloketta myöten; hänelle ei riittänyt pelkkä monimutkainen muistikuva. Hän halusi painaa tuon jumalaisen parfyymin kuin leimasimella mustan sielunsa syövereihin, halusi tutkia sen läpikotaisin ja ajatella, elää ja aistia vastedes vain tuon loitsukaavan sisäisten rakenteiden mukaisesti.

Süskindillä on uskomaton taito levittää hajut ja tuoksut lukijan nenän eteen, samoin kuin loihtia 1700-luvun Pariisi ja Grasse eläväksi, nähtäväksi ja koettavaksi. Kirjan hajupainotteiseen kuvaukseen uppoaa heti alusta alkaen eikä Pariisin löyhkästä ja Grenouillen elämästä haluaisi irrottautua hetkeksikään. Tarina etenee paikoitellen hitaasti, mutta silti vääjäämättä kohti kammottavuuksia, jotka kuitenkin lopulta ovat vain ohimeneviä välähdyksiä. Silti ne piirtyvät mieleen piinaavan tarkasti. Tarina on kuin hitaasti vauhtiaan kiihdyttävä juna, jonka kyydistä ei enää tietyn pisteen jälkeen voi -tai edes halua- hypätä pois, ei vaikka tietää raiteiden loppuvan kauempana. Kliseistä, mutta parempaan kuvaukseen en pysty.

Parfyymi myös haastoi minut lukijana. Grenouille on kaikessa karmeudessaan iljettävä hahmo ja paha kuin mikä, mutta silti huomasin asettuvani hänen puolelleen. Kieroa, Süskind, kerrassaan kieroa! En osaa sanoa kumpi on parempi, kirja vai elokuva, mutta molemmat olivat hyvin vahvoja elämyksiä. En enää muista kuinka uskollisesti kirjan loppua noudatettiin elokuvassa, mutta kirjassa se oli todella omaa luokkaansa.

Päivi mainitsee hajuaistin olevan kirjan lukemisen jälkeen herkempi, Marile nautti kirjan lukemisesta valtavasti, Miss Shi puolestaan kuvaa kirjaa karmivaksi, jäätäväksi ja todella addiktoivaksi. Olen täysin samaa mieltä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sillä tuoksu oli hengityksen veli.


Ps. Kyseinen parfyymi (tarkemmin sanottuna eau de parfum) on kuvassa, koska... no, se on hyväntuoksuinen ja sopii aiheeseen. Toivottavasti en kuitenkaan yhdistä jatkossa tätä tuoksua kirjaan. Minulla nimittäin on aika tarkka hajumuisti ja tietyt asiat tai ärsykkeet yhdistyvät mielessäni tiettyihin tuoksuihin tai hajuihin. En halua joka kerta tuoksua käyttäessäni muistaa Jean-Baptiste Grenouillen hirmutekoja.

TBR 16/100

15 syyskuuta 2013

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta



Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Avain, 2011 (2010)
239 sivua
Luettu: 10.9.2013
Mistä: kirjablogiystävältä


Helsingin Sanomien järjestämässä 2000-luvun paras kotimainen romaani -kisassa sijalle 39 äänestetty Elina Hirvosen kaunisniminen Kauimpana kuolemasta on ollut pitkään luettavien listallani. Sain kirjan yli vuosi sitten Hannalta hänen siivotessaan kirjahyllyään ja nyt tuli viimein aika tarttua teokseen.

Paul jättää taakseen hajonneen perheen sekä elämän Suomessa ja matkustaa lapsuutensa maisemiin eteläiseen Afrikkaan kohtaamaan kuolemansa. Esther ei ole koskaan täysin toipunut suuresta menetyksestään kun kohdalle osuu jo toinen. Onneksi työ vähäosaisten hyväksi ja etenkin pieni Susan-tyttö tuovat elämään jonkinlaista lohtua ja järjestystä. Paul ja Esther tapaavat toisensa sattumalta, mutta heidän elämänsä ovat heidän siitä tietämättään sivunneet toisiaan jo vuosia sitten.

     "Minä olen sinun enkelisi", Bessy sanoi ja kuljetti minut silmäni suljettuina pellon reunaan, ja minä puristin otsan ryppyyn, jotta pieninkään valonsäde ei tunkeutuisi mustaan, kukilta ja vuohenkakalta tuoksuvaan maailmaan, jossa maa oli kalteva ja kuoppia täynnä, Bessyn käsi lämmin ja ote luja. "Minä syön sinun sielusi", sanoin, kun hän unohti varoittaa polulle vierineestä kivestä, minä kompastuin ja vedin hänet mukanani maahan, ja me kierimme päällekkäin sateen upottavaksi pesemällä polulla, hänen huulensa yhtäkkiä niin lähellä omiani, että jotain oli pakko sanoa. "Minä syön sinun sielusi ja sinä elät minussa kaikkialla minne menen, ja minun naurussani kuuluu aina kaksi naurua ja silmieni takana on toiset silmät."

Voi miten oikeassa Esther olikaan... Estherin tarina ystävyydestä, hänestä ja Bessystä, laajenee moniulotteiseksi ja polveilevaksi, useisiin ihmisiin ja paikkoihin ulottuvaksi kertomukseksi, joka vuorottelee Paulin tarinan kanssa. Miten saisi kiinni nykyhetkestä ja tulevaisuudesta kun menneisyydellä on edelleen suuri merkitys ja vahva vaikutus sekä Estheriin että Pauliin? Olisiko elämä toisenlaista jos olisi jättänyt jotain tekemättä tai tehnyt asioita toisin? Jos olisi jättänyt käärmeennahan mudan sekaan. Jos ei olisi vienyt rakastaan matkalle. Jos, jos, jos...

Hirvonen maalaa lukijan silmien eteen rosoisen, elävän, epäoikeudenmukaisen ja upean vastakohtien Afrikan sekä lämpimän, joskin surullissävytteisen tarinan ystävyydestä, jossa on ripaus homoeroottista sävyä. Hirvonen kuvaa kaiken ihailtavan tyynesti ja vahvasti, sormea heristämättä ja mässäilemättä. Useiden henkilöiden ja heidän tarinoidensa esittely kuitenkin tuntui kaikessa runsaudessaan ja mielenkiintoudessaan kääntyvän itseään vastaan. Juuri kun kerrotusta henkilöstä ehti kiinnostua hyppäsi tarina jo muualle. Nämä Paulia ja varsinkin Estheriä koskettaneet henkilöt herättivät niin monia kysymyksiä, jotka jäivät vaille vastauksia, että tarinasta nauttiminen häiriintyi. Erityisesti minua jäi mietityttämään kirjan viimeinen lause. Oliko se faktaa vai fiktiota?

Kertojista Esther muodostui minulle läheisemmäksi. Koin Paulin tarinan jotenkin irrallisemmaksi ja repaleisemmaksi kun taas Estherin tarinaa oli ilo lukea. Silti kirja olisi mielestäni kaivannut hieman selkeyttämistä, tai sitten tarina olisi pitänyt lukea tiiviimmässä tahdissa kuin mihin minä kykenin. Suosittelen lukemaan Katjan ja Inan hienon osuvat arviot kirjasta, samankaltaisiin vahvoihin tunnelmiin minäkin jäin kirjan luettuani.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän antoi päänsä levätä kaulaani vasten ja me istuimme siinä puhumatta niin kauan, että maailma ympärillä laimeni sumuksi, eikä hetkeen ollut muuta kuin meidän toisistaan tietoiset ihomme ja niiden alla lämpimänä, hiljaisena, omaa tahtiaan virtaava elämä.

TBR 15/100

18 elokuuta 2013

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka - Lukumaratonilla luettua



Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
Gummerus, 2011
221 sivua
Suomentanut: Lotta Toivanen
(La Mécanique du cœur, 2007)
Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Pohdin pitkään uskallanko ottaa Malzieun Sydämen mekaniikkaa lukumaratonille, minua arvelutti sivumäärä ja se miten lukumaratonille kävisi jos en pitäisikään kirjasta ja joutuisin lukemaan sen väkipakolla loppuun. Kirja kuitenkin houkutteli minua vastustamattomasti, joten tartuin härkää sarvista, vai pitäisikö sanoa poikaa kellonviisareista.

Sydämen mekaniikka kertoo Jackista, Edinburghissa kylmänä huhtikuun yönä vuonna 1874 syntyvästä pojasta, jonka sydän särkyy joutuessaan kosketuksiin hyytävän kylmän maailman kanssa. Tohtori Madeleine, huorien ja hylkiöiden auttaja, pelastaa Jackin asentamalla pojan rintaan käkikellon koneiston eräänlaiseksi sydämentahdistimeksi. Koneiston toiminnalle on kuitenkin ehtonsa, Jack on vedettävä aamuisin käyntiin pienellä avaimella, hän ei saa väännellä viisareitaan eikä -tärkeimpänä kaikista- myöskään kokea suuria tunteita. Viha ja rakkaus ovat siis pojalle vaaraksi. Kymmenentenä syntymäpäivänään Jack pääsee kaupungille ja tuo päivä tulee muuttamaan hänen elämänsä. Hän tapaa suurisilmäisen ja kömpelön tanssijatytön, pikku laulajattaren, joka saa Jackin käkikellon kukkumaan. Vaikka tapaaminen jää lyhyeksi pysyy tyttö Jackin mielessä. Erään välikohtauksen jälkeen Jack lähtee Madeleinen luota ja päättää etsiä tytön, Miss Acacian, käsiinsä, vaikka se olisikin käkikellosydämelle vaaraksi.

     Ajattelen vain yhtä asiaa: että saisin nähdä hänet uudelleen. Haluan kokea tuon sanoinkuvaamattoman tunteen uudelleen, mahdollisimman pian. Onko olemassa vaara, että nenästäni lentää lintuja? Sydäntäni pitää usein korjailla, mutta mitä siitä? Sitä rakkinetta on korjailtu syntymästäni lähtien. Olenko kuolemanvaarassa? Kenties, mutta olen elämänvaarassa, jollen saa nähdä tyttöä uudelleen, ja minun iässäni sellainen on vielä vakavampaa.

Kirjan lukemisesta on jo kaksi viikkoa enkä vieläkään ole saanut selville lopullista mielipidettäni kirjasta! En voi olla vertaamatta kirjaa Erin Morgensternin Yösirkukseen. Mustaan, valkoiseen ja punaiseen luottavien kansien lisäksi molempien kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1800- ja 1900-luvun taitteeseen, molemmissa on rakkaustarina sekä jotain mystistä, tummaa tunnelmaa ja lähes goottilaisia piirteitä.

Se, missä kirjat eroavat toisistaan on lumoavuus tai sen puute. Yösirkus lumosi alusta asti, mutta Sydämen mekaniikka ei samaan tunteeseen yltänyt, useammastakin syystä. Jack, joka toimii kertojana tarinan alusta asti eli syntymästään lähtien on tietyllä tapaa kaikkitietävä kertoja, mutta ei sitten kuitenkaan ja se sai minut hämmennyksiin. Jack ei vaikuta missään vaiheessa tarinaa ikäiseltään, siksikään en saanut hänestä otetta! Sitä paitsi Jackin eroottiset unet, kuvailut ja fantasiat korostuivat ihan turhaan, ainakaan minä en löytänyt niille sen kummempaa merkitystä. Tarinassa oli myös muutamia kummallisuuksia, jotka jäivät pyörimään mieleeni. Näihin oli kiinnittänyt huomiota muutkin lukijat, esimerkiksi Sara ja Susa listasivat niitä arvioissaan. Vilkkaasta (varsinkin yksin ollessani ja pimeällä) mielikuvituksestani huolimatta en onnistunut kuvittelemaan Jackin kellon ulkonäköä, huomasin jääväni useampaan otteeseen miettimään miltä se näyttää. Odottelen siis Luc Bessonin tuottamaa 3D-animaatioelokuvaa innokkaasti (en uskalla edes ajatella kuinka huikean version Tim Burton tästä loihtisi).
 
Eräs asia sai minut vielä erityisen ärtyneeksi, nimittäin synnytyksen aikaisten tuntemusten kuvailu. Nainen pitkällisten supistusten aikana tuskin katselee mietteliäästi ikkunasta, miten lumihiutaleet ja linnut liiskaantuvat maahan tai lapsen alkaessa tulla maailmaan hänen silmäluomensa painuvat kiinni raukeasti. Ei, ei ja ei! Kyllä siinä kuulkaa on mietteliäät ikkunasta tuijottelut ja raukeat hetket kaukana! Tai no ei kaukana, mutta kyseisellä hetkellä ajatusten keskipiste on todennäköisesti jossain aivan muualla ja silmäluomet puristuvat kiinni lähinnä tuskasta.

Silti, kaikesta marmattamisestani huolimatta, tykkäsin kirjasta jollain tasolla paljonkin. Tummasävyinen, hieman timburtonmainen tunnelma ja kummallisuus viehättivät. Toistoa sekä kliseisiä ja ontuvia kielikuvia karsimalla kirjasta olisi voinut tulla todella hyvä. Seuraavaksi aion ottaa selvää miten Malzieulta onnistuu varsinainen leipälaji eli musiikki, mies nimittäin vaikuttaa Dionysos -nimisessä rockbändissä.

Kirja on herättänyt hyvin vastakkaisia mielipiteitä, esimerkiksi Nooran, Lauran ja Jum-Jumin kirja jätti kylmäksi kun taas Katja, Anna J, Birgitta ja Jami viihtyivät Jackin tarinan parissa paremmin.


Sitaattikunniamaininnan saa (mitä eriskummallisin kielikuva) lause:

Minun on aika panna komeroon unelmieni kattilat.

TBR 14/100

12 elokuuta 2013

Alan Bennett: Epätävallinen lukija - Lukumaratonilla luettua

Lukumaratonin "tulosten" purku lyhyehköillä arvioilla jatkukoon. Tämä kirja tuli luettua lähes kokonaan työhuoneessa, jonka sohvannurkasta kuva on napattu. Kirja on odottanut lukuvuoroaan pitkään, hyvä niin, sillä se sopi lukumaratonille kuin nenä päähän!




Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Basam Books, 2008
115 sivua
Suomentanut: Heikki Salojärvi
(The Uncommon Reader, 2007)
Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Epätavallinen lukija kertoo kuningattaresta, joka ajautuu sattuman -tässä tapauksessa haukkuvien koirien- sanelemana palatsin liepeille pysähtyneeseen kirjastoautoon. Pyytäessään koiriensa käytöstä anteeksi kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata edes yhden kirjan. Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi niin kuningattaren, paikalla olevan keittiöapulaisen Norman Seakinsin kuin koko brittihovin kannalta. Ensimmäinen kirja johtaa toiseen, keskustelut kääntyvät toistuvasti kirjoihin ja pian Hänen majesteettinsa lukee lähes joka paikassa ja tuntee ärtymystä mikäli luettavaa ei syystä tai toisesta ole saatavilla.  Tai jos kuninkaalliset velvollisuudet häiritsevät lukemista.

     "Mutta kai Teidän majesteettianne sentään briiffattiin etukäteen?"
     "Tietenkin", kuningatar sanoi, "mutta briiffaaminen ei ole lukemista. Oikeastaan se on lukemisen vastakohta. Briiffaaminen on ytimekästä, asiallista ja pääasioissa pysyttelevää. Lukeminen on sekavaa, rönsyilevää ja lakkaamattoman houkuttelevaa. Briiffaus lyö asian lukkoon, lukeminen avaa sen."
     "Voisikohan Teidän majesteettinne keskittyä jälleen tähän vierailuun kenkätehtaassa" sanoi Sir Kevin.
     "Ensi kerralla", kuningatar töksäytti. "Minnekäs minä panin sen kirjan?"

Mikä herkullinen kirja! Kirja oli täynnä hienoja ajatuksia lukemisesta, joko kirjailija Bennett puhuu omasta kokemuksesta tai sitten hän on vain hyvä astumaan toisen ajatusmaailmaan (aika oleellinen taito kirjailijalle, eikö vain?). Kuten jo lukumaratonin aikana mainitsin tunsin suurta sielujen sympatiaa tämän lukemiseen höyrähtäneen kuningattaren kanssa. Oli hauska seurata miten täydellisesti kirjojen maailmaan voi uppoutua ja miettiä miten hienon hieno raja normaalin harrastamisen ja fanaattisen omistautumisen välillä onkaan. Koen itse olevani tuon rajan paremmalla puolella, saa nähdä esittääkö esimerkiksi puolisoni eriävän mielipiteen ;) Epäilen vahvasti, että seuraavan keskustelun ydin on tuttu myös muiden lukutoukkien kodeissa:

Herttua työnsi päänsä ovesta sisään. "Onko kaikki hyvin, tyttöseni?"
     "Tietenkin. Minä luen."
     "Taasko?" Herttua jatkoi matkaansa päätään pudistellen

Kuninkaallisesta lukutoukasta on lukenut todella moni, tässä muutamia: Hanna (jolle haluan huikata vielä tätäkin kautta onnittelut Suuren Päivän johdosta, siis onnea!), marjis (joka on juuri päättänyt blogitauon), Jenni S. (joka on juuri palannut takaisin kotitontilleen) sekä Maija (joka huikkasi juuri sopivaan väliin pitäneensä kirjasta, tartuin suositukseen hyvin lopputuloksin).


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kirja on pommi joka räjäyttää mielikuvituksen liikkeelle.


EDIT:
Meinasi unohtua, kirjahan löytyy TBR100 -listaltani eli 13/100 luettuna.


07 elokuuta 2013

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Ennen kuin pääsen kirjoittamaan arviot kirjoista, jotka luin lukumaratonilla on kirjoitettava sana jos toinenkin maratonia edeltävänä päivänä loppuun lukemastani kirjasta. Varoituksen paikka, teksti saattaa sisältää rönsyilevää kerrontaa ja roppakaupalla hehkutusta. Lukeminen omalla vastuulla!




Michael Ende: Tarina vailla loppua
Otava, 2007
492 sivua
Suomentanut: Marja Kyrö
(Die unendliche Geschichte, 1979)
Luettu: 31.7.2013
Mistä: oma ostos


Michael Enden kirjoittama Tarina vailla loppua on yksi lapsuuteni suursuosikkeja, tosin Päättymätön tarina -nimisenä elokuvaversiona. Muistan kuin eilisen päivän sen tunteen, jonka vallassa elokuvaa lapsena katsoin. Siinä oli hämmästystä, ihastusta ja jotain selittämätöntä paloa uutta ja erikoista kohtaan. Elokuva oli siis ensimmäisiä kosketuksiani fantasian pariin (en edelleenkään ymmärrä, miksi silti kuvittelin pitkään ettei kyseinen genre ole minun juttuni, outo minä). Olen jo pitkään halunnut lukea kirjan ja kun viimein löysin huuto.netistä käytetyn, hyväkuntoisen kovakantisen kirjan olin muutamaa klikkausta myöhemmin sen onnellinen omistaja. Kirja nousi keikkuvan lukupinoni huipulle ja nyt tiedän kirjan toimivan myös luettuna.

     Bastian tajusi tuijottaneensa koko ajan kirjaa, jota herra Koreander oli äsken pitänyt kädessään ja joka nyt oli jäänyt nojatuoliin. Hän ei saanut silmiään irti kirjasta. Siitä lähti ikään kuin jonkinlaista vastustamatonta vetovoimaa.
     Bastian astui lähemmäs, ojensi varovasti kätensä ja kosketti kirjaa - ja samassa silmänräpäyksessä jokin hänen sisällään sanoi "klik!", aivan kuin ansa olisi lauennut. Bastian tajusi hämärästi, että jotakin peruuttamatonta oli tapahtunut, jotakin joka veisi vääjäämättömästi määrättyyn suuntaan.

Bastian Baltasar Bux, noin kymmenvuotias pieni ja pullea poika pakenee kiusaajiaan antikvariaattiin, joutuu kaupan omistajan läksyttämäksi ja tulee lopulta varastaneeksi vastustamattomannäköisen kirjan. Rikoksen tehtyään Bastian hiipii kirja kainalossaan koulunsa ullakolle. Miettiessään yksin tekoaan hän silmäilee kirjaa ja alkaa lukea sitä, Tarinaa vailla loppua, kirjaa, joka kertoo tyhjyyden uhkaamasta Fantaasian valtakunnasta. Bastian lukee mitä ihmeellisimmistä olioista ja uskomattomista paikoista, Atréjusta, Fuhhuurista ja heidän matkastaan.

Mitä pidemmälle tarina etenee sitä lähemmäs kaksi maailmaa tulee toisiaan kunnes Bastian huomaa kuuluvansa tarinaan ja olevansa Fantaasiassa. Bastianin harteille langetetaan tehtävä, Ikuisen Lapsuuden Valtiattaren uudelleennimeäminen, joka onnistuessaan pelastaa koko Fantaasian valtakunnan. Nimeäminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista,sillä vain oikea nimi antaa kaikille olennoille ja esineille niiden todellisen hahmon. Väärä nimi tekee kaiken epätodeksi. Aivan niin kuin valhe. Bastiania odottaa kuitenkin vielä toinen ja vaikeampi tehtävä - itsensä pelastaminen.

Voi minkä maailman Ende onkaan luonut! Fantaasian rajaton valtakunta on erittäin monitahoinen ja laaja kaikin tavoin, sekä ympäristöltään että kansaltaan. On Hopeavuoret, Surujen Suot, Kalman Kukkulat ja Amarganthin hopeakaupunki, muutamia mainitakseni. On kalliokalvajien heimoon kuuluvia kivisiä jättiläisiä, virvatulia, lepakoilla ratsastavia karvaisia painajaisia, villivaimoja (ei selvinnyt sen kummemmin mitä ne ovat), peikkoja, valkoinen onnea symboloiva lohikäärme, vaaleanpunainen ja -sininen elefantti (tokihan minun on tuollaiset mainittava). Fantaasian valtakunnan olemassaolo ei sekään ole itsestäänselvyys vaan sääntöjen sanelemaa.

Ende on kietonut upeaan, sadunhohtoiseen maailmaansa sellaisia aiheita, jotka eivät välttämättä avaudu samalla tavalla lapsi- kuin aikuislukijalle. Muistan tuon pelottavan, alati leviävän tyhjyyden vieneen lapsena huomioni kun taas nyt aikuisena kiinnitin enemmän huomiota ystävyyteen, rohkeuteen, valintoihin ja vallankäyttöön. Mahdoinkohan pysähtyä lapsena miettimään miten maailman kaikki tarinat koostuvat periaatteessa vain kahdestakymmenestäkahdeksasta kirjaimesta (*) tai sitä mitä kirjassa oikein tapahtuu niin kauan kuin se vielä on kiinni. Syvälliseksi menee. Olen ihastellut aiemmin Tove Janssonin taitoa saada (muumi)tarinat toimimaan sekä lapsi- että aikuislukijalle, sama taito on myös Endellä!

Täytyy vielä kehua kirjaa esineenä. Kirjan teksti on painettu kahdella värillä, punaisella ja sinisellä (tekstissä mainitaan sinivihreä, mutta väittäisin sitä siitä huolimatta siniseksi) ja väristä selviää kumman maailman tapahtumia kulloinkin kuvataan. Jokainen luku alkaa kauniilla ja erikoisella alkukirjaimella ja alkukirjaimet ovat aakkosjärjestyksessä, lukuja on siis saman verran kuin kirjaimia (*). Tekstin sininen ja punainen toistuvat vielä kansipapereiden alta löytyvästä kannesta (sininen) ja lukunauhasta (punainen). Kannessa on mitäpä muuta kuin toistensa hännistä kiinni pitävät käärmeet, jotka löytyvät myös Bastianin varastaman kirjan kannesta. Kirja kirjassa kertakaikkiaan!

Jos jollekin jäi tämän sanatulvan jälkeen epäselväksi mielipiteeni kirjasta, niin selvennettäköön se tässä: pidin kirjasta valtavan paljon! Kieltämättä arvioni (tai ainakin sen kirjoittaminen järkevään muotoon) tuntuu yhtä sekavalta kuin Slamuffien (eli koi-klovnien eli entisen Acharai-väen) puhetulva:

     "Minä olen teidän hyväntekijänne!" Bastian kiljui.
     Siitäkös puhkesi suorastaan naurettava tohina koi-klovnien parvessa, sana kulki suusta suuhun ja lopulta nuo lukemattomat pikku olennot, jotka tähän saakka olivat olleet hajallaan ympäri laaksonpohjukkaa, mönkivät ja lentää lepattivat yhdeksi sykkyräksi Bastianin ympärille ja kiljuivat toistensa suuhun: "Kuulittekos tuota? Ymmärsittekös, mitä se sanoi? Se on meidän tevänhykijä! Nastiban Baltebux! Ei kun Buxian Hykintevijä! Lorua, sen nimi on Tarasus Buxivol! Ei kun Baldrian Hix! Ja pyhx! Babeliini pykintekijä! Nix-nax! Puxpax! Pöx!"
     Koko seurakunta näytti olevan ihastuksesta vallan suunniltaan. Siinä puristettiin käsiä, nostettiin hattuja ja taputettiin hartioita ja vatsoja, niin että mahtavat tomupilvet pöllähtelivät.
     "Mitä onnenpekkoja me ollaankaan!" olennot huusivat. "Eläköön meidän Buxiniekka, Sansibar Bastihyvä!"

Niinpä, eläköön Bastian Baltasar Bux! Eläköön Fuhhuur ja Atréju! Elääköön Artax (jonka vuoksi taisin hieman kyynelehtiä sekä lapsena että nyt)! Eläköön Michael Ende ja Tarina vailla loppua! Eläköön huuto.net! Ja vielä kerran eläköön kirjasto, josta löytyi elokuvat dvd:nä! Niitä ei ollutkaan kaksi osaa kuten muistelin vaan neljä, ilmeisesti olen nähnyt elokuvasta vain osan. Luvassa on siis elokuvailt(oj)a. Morre ilmaisi asian arvioissaan enemmän kuin osuvasti: Jos et ole lukenut tätä teosta, niin kipin kapin pois koneelta ja kirja käteen!


Sitaattikunniamaininnan saa lause (en voi tähän lähes koko kirjaa siteerata), joka sopii elämänohjeeksi kunhan sen mieltää samalla tavalla kuin kirjassa:

TEE MITÄ TODELLA TAHDOT


Rumpujen pärinää (edellisen hehkutuksen lisäksi)! 10 klassikkoa -haaste on nyt osaltani suoritettu (10/10). Samalla nytkähti myös TBR100 -listani lukeminen eteenpäin (12/100).


14 toukokuuta 2013

Hannu Väisänen: Vanikan palat



Hannu Väisänen: Vanikan palat
Otava, 2004
412 sivua
Luettu: 10.5.2013
Mistä: kirjastosta


En voi sanoa seuranneeni oululaislähtöisen Hannu Väisäsen uraa erityisen tarkkaan, mutta luen yleensä hänestä kirjoitetut jutut mikäli sellaisia tulee vastaan. Viimeisin haastattelu tuli vastaan anopin ET-lehdessä, kuten myös erään toisen kirjan kohdalla :) Väisänen vaikuttaa erittäin sympaattiselta persoonalta ja olen jostain syystä etukäteisihastunut hänen kirjoihinsa, siis ennen kuin olen lukenut häneltä mitään. Koin huhtikuun loppupuolella lähes pakottavaa tarvetta lukea rauhallinen, ei-juonivetoinen kirja ja arvelin Väisäsen Vanikan palojen olevan juuri sellainen. Ennakko-odotukset olivat kohtalaisen suuret, mutta kuinka niiden kävikään?

Vanikan palat aloittaa Väisäsen omaelämäkerrallisen Antero -trilogian. Pieni Antero-poika muuttaa yhdessä muun perheen kanssa vääpeli-isän työn perässä yhdestä Oulun kaupunginosasta toiseen, Intiöön varuskunta-alueen ja hautausmaan välimaastoon. Kun perheen äiti menehtyy on isän otettava vetovastuu viisilapsisesta perheestä, tosin apuna on välillä vaihtuvia kotisisaria sekä äitipuolia. Vanikan palat on Anteron kasvukuvaus 1950-luvulta, leikki-ikäisestä aina isommaksi koululaiseksi, siihen hetkeen kun Intiö-ajanjakso lähestyy loppuaan.

Voi että! Jo heti ensisivuilta tutut maisemat (olen asunut Intiön vesitornin juurella) ja lohdullinen, verkkainen kerronta saivat minut uppoamaan Anteron elämänvaiheisiin ja merkitsin muistettavaksi sitaatin toisensa jälkeen. Väisänen piirtää sanoillaan tarkkaa (oma)kuvaa herkästä, pohtivasta, havainnoivasta ja taiteellisesta pojasta ankaran isän, kolmen veljen ja lähes näkymättömäksi jäävän sisaren keskellä. Antero kokee vahvasti, lähes hurmoksellisesti Bachin musiikin, kuvataiteen, koulun opit, tuoksut, värit ja jopa varusmiesten jalkarättien taittelun. Kaiken ympärillä kuohuu kasarmin arki, joka vaikuttaa vahvasti Anteron elämään.

     Tuulen pieksämillä kasarmialueen tasangoilla tapaa kyllä ihmisiäkin. Etupäässä viestikomppanian tolppiin kipuavia asentajia. Heidän keltaiset kauluslaattansa vilahtavat silmissäni kadotakseen yhtä nopeasti kuin niissä esiintyvät kultaiset salamat. Minulla olisi kyllä viesti jota he voisivat viedä, mutta kukaan ei pysähdy. Vaikka viestittäminen on heidän virkansa, he eivät kysy minulta mitään. Eivät kysy kävelevät, eivätkä kysy juoksevat. Luulisi että jos vastaan tulee viestivän näköinen, hänet pysäytettäisiin. Pitääkö minun siis huutaa: minulla olisi vastaus! Pysähtykää! Kuuletteko! Eikö joku voisi kysyä?

Ennakko-odotukseni osuivat oikeaan! Väisänen ei koreile vauhdikkailla juonenkäänteillä vaan valloittaa lukijan arkisella eleettömyydellä ja täyteläisellä kuvauksella. Minut valtasi välittömästi kaipaamani rauhallinen ja jopa lohdullinen tunne, Vanikan palat sisälsi useita omaa elämääni sivuavia aiheita. Vaikka minua välillä häiritsi Väisäsen toistuvasti käyttämä tulevaan viittaava aikamuoto (olen löytävä/painava/astuva/oppiva...) nautin joka hetkestä. Väisänen onnistuu antamaan äänen luontevalle ja uskottavalle lapsikertojalle, samaan on kiinnittänyt huomiota myös Luru. Koin kirjan kanssa myös muumimielleyhtymän. Kun Antero luokkatovereineen osallistuu valohoitokokeiluun tulee heistä mieleen hattivatit, kalpeat olennot huojumassa tolpan ympärillä, kiertämässä ja palvomassa sitä... Kuin pisteenä iin päällä vanikan palat kulkevat läpi kirjan. Lukuja ei ole merkitty numeroin vaan pala palalta murenevana vanikkana.

Kirja kulki rinnallani kahden viikon raskaan matkan. Minun lohtukirjani.

Tuntuu mukavalta kun joku saattelee maailmalle. Saattelee mutta ei pitele.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt on juuri se aamupuolen sopukka, johon yö vetäytyy hetkiseksi hautomaan seuraavan päivän. 

14 maaliskuuta 2013

Mia Vänskä: Saattaja



Mia Vänskä: Saattaja
Atena, 2011
308 sivua
Luettu 13.3.2013
Mistä: kirjastosta


Mia Vänskän kirja kiinnitti huomioni jo julkaisuvuonna, sillä kauhukirjallisuuden (pidättäydyin kirjoittamasta väliin Stephen Kingiä) ystävänä myös kotimainen kauhu kiinnostaa. Saattaja on odotellut lukuvuoroaan jo useamman uusimiskerran ajan, mutta vihdoin sain sopivan innostuksen tarttua kirjaan.

Nelikymppinen Lilja jättää Helsingin taakseen ja palaa Keski-Suomen lapsuudenmaisemiin. Lilja ostaa oman lapsuudenkotinsa edellisiltä omistajilta, joilla on kiire muuttaa muualle. Lapsuudenystävä Kristiina ja lähellä asuva äiti auttavat Liljaa kotiutumaan, mutta kellarissa mahdollisesti piilevän vesivahingon, varastohuoneen lattialle toistuvasti ilmestyvän vesilammikon alkuperän selvittäminen vaatii ammattilaisen apua. Talossa ja lähiympäristössä alkaa tapahtuu kummia ja samalla Liljaa vaivaavat oudot tuntemukset, näyt, ja lapsuusmuistot lisääntyvät. Kun Liljan äiti sairastuu on Liljan kohdattava tosiasiat, laajennettava maailmankuvaansa sekä pohdittava pystyykö hän ottamaan vastaan vaativan tehtävän.

     Minä en halua tätä, Lilja ajatteli. Minä haluan vain elää normaalia elämää ja selvitä omista maallisista ongelmistani.
     Mutta halusi hän tai ei, hänelle oli väkisin työnnetty tämä tieto, ja alkoi yhä enemmän vaikuttaa siltä, ettei hän pystyisi ohittamaan sitä hölynpölynä, vanhan kansan uskomuksina. Tiedon kanssa hän ehkä pystyisi vielä elämään, mutta vanha nainen odotti, että hän tekisi asialle jotain. Liljasta tuntui kuin hänen keuhkonsa rutistuisivat kasaan. Miksi minä? Kuka tahansa muu olisi parempi. Kristiina vaikka, se olisi suorastaan innoissaan tästä.
     Ehkä hän voisi unohtaa koko asian.

Alku oli hieman kliseinen, mutta tarina vaikutti kuitenkin lupaavalta. Jotkut kielikuvat kuulostivat hieman omituisilta ja kakistelin myös Liljan sinisilmäisyyttä talokauppojen suhteen, jos myyjillä on kiire saada nimet paperiin niin luulisi hälytyskellojen soivan hieman kovemmin. Tarina eteni yllättävän hitaasti ja kerronnan painopiste tuntui välillä karkaavan kauemmas aiheesta useisiin teemoihin, joista osa vielä toistui useamman henkilön kohdalla. En valitettavasti tavoittanut takakannessa lupailtua piinaavuutta kuin pariin otteeseen, ei vaikka musta viha pulppusi (kyllä sitä pulputusta sitten riittikin!) ja vaikka Vänskä on selvästi yrittänyt luoda jännittävää tunnelmaa. Jotain vain jäi puuttumaan. Osa kauheuksista ennemmin huvitti kuin pelotti, varsinkin kun paikoitellen tuo pimeys ja mustuus muistutti Harry Pottereiden ankeuttajia.

Oli uskomattoman hienojen, Jussi S. Karjalaisen käsialaa olevien kansien välissä kehuttavaakin. Vänskä on ammentanut tarinaansa aineksia kansantarinoista ja myyteistä mielenkiintoisella ja ilahduttavalla tavalla sekä onnistunut yhdistämään ne hienosti nykypäivään. Vaikka kaipasin tarinaan kauhua oli Saattajasta luettava sivu toisensa jälkeen, jotta sain tietää miten Liljan käy. Vänskässä on selvästi tarinankertojan aineksia kunhan hänen onnistuu saada lukijansa pelkäämään ja odottamaan kauhulla seuraavan rivin ja seuraavan sivun tapahtumia, kuten kauhugenreen kuuluisi. Toivottavasti kaipaamaani kauhua löytyy Vänskän toisesta romaanista Musta kuu, jonka luultavasti vielä joskus luen.

Saattajan ovat lukeneet myös mm. Ahmu  ja Morre, jotka pohtivat samoja asioita mitkä mietityttivät minuakin: teemoja oli ehkä liikaa ja Lilja vaikutti ikäistään nuoremmalta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuollut on lakannut olemasta, ei mitään leijumisia tai harhailuja enää.