22 helmikuuta 2020

J. R. Ward: Varjot



J. R. Ward: Varjot
(Mustan tikarin veljeskunta #13)
Basam Books, 2015
656 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(The Shadows, 2015)
Luettu: 10.2.2020
Mistä: kirjastosta


Ponnistaminen pois upean Rouva C.:n jälkeensä jättämästä kirjatyhjiöstä vaati täysin erityylistä lukemista, varmuudella vetävää keyttä viihdettä, vauhtia ja – yllätys yllätys – vampyyrejä.
 
Trez on ollut heti syntymästään lähtien varjojen kuningattaren s´Hisben omaisuutta. Hänet on määrätty jatkamaan kuninkaallista sukua ja ryhtymään s´Hisben tyttären puolisoksi halusi Trez sitä tai ei. Trez on paennut heimonsa luota, asettunut Caldwelliin pyörittämään klubeja, ryypännyt ja harrastanut heimonsa kieltämiä irtosuhteita karistaakseen kohtalonsa harteiltaan. Vastoin omia odotuksiaan tai suunnitelmiaan Trez huomaa rakastuneensa Selenaan, veljeskunnan luona käyvään valittuun. Rauhoittumisen ja onnellisen parisuhteen välissä on paitsi Trezin syntymäkirous myös Selenaa vaivaava tuntematon sairaus. Trezin kaksoisveli iAm on vuosikaudet seurannut veljensä pyristelyä ja on valmis tekemään kaikkensa pelastaakseen Trezin pakkoavuoliitolta, mutta aika on käymässä vähiin.
 
Niin kuin kahdentoista osan perusteella osasin arvata luvassa oli kevyttä, vauhdikasta ja takuulla viihdyttävää vampyyrihömppää. Vaikka varjokaksoset ovat olleet pitkään mukana veljeskunnan elämässä he ovat tähän asti jääneet vähän etäisiksi ja irrallisiksi, tässä he pääsevät vampyyrien rinnalle ja ohi, pääosaan. Aiempien osien tapaan tarinassa on toistoa, mutta varjot tuovat vampyyriyhteisöön mukavaa (ja kaivattua) vaihtelua heimon ominaisuuksien, tapojen ja koko kulttuurin myötä. Täysin ennalta-arvattava "mies (uros) ja nainen (naaras) saavat toisensa" -tarina tämä ei ole vaan juonessa on riittävästi mutkia ja vastoinkäymisiä.

Kirja toimi loistavana välipalana, vaikka oireita hienoisesta sarjaähkystä onkin havaittavissa. Jaksaa jaksaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos koskaan halusi kokea ajan ja olevaisuuden äärettömyyden, piti vain katsoa yötaivasta ja tuntea rakkaat edesmenneet, jotka katsoivat takaisin. Se oli yhteyden ja erillisyyden mahtavaa kaksinaisuutta.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 16. Kirja, josta minulla on ennakkokäsitys, millainen se tulee olemaan (sarjan 13. osa, ennakkokäsitys on jo varsin vahva...)
Helmet-lukuhaaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa (toisen varjokaksosen syntymähetkeen liittyy ennustus, joka määrittää hänen kohtalonsa)

10 helmikuuta 2020

Minna Rytisalo: Rouva C.



Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus, 2018
367 sivua
Luettu: 30.1.2020
Mistä: lahja


Sain (toivomani) Rouva C.:n joululahjaksi kirjan ilmestymisvuonna, mutta luin sen vasta nyt. Miksi odotin näin pitkään, vaikka rakastin Rytisalon edellistä romaania, Lempiä? Tunnustan, että en oikein osaa suhtautua romaaneihin, joiden taustalla on todellinen henkilö, siinä ehkä suurin syy miksi viivyttelin lukemiseni kanssa.

Nuori Minna Johnsson ei ole niin kuin muut nuoret naiset, valmis avioliittoon, elämään vanhempiensa valitseman aviomiehen vallan alla, noudattamaan vanhempiensa hänelle suunnittelemaa polkua, vaan hänellä on omia toiveita, omia unelmia. Niitä seuratakseen Minna lähtee Kuopiosta Jyväskylään, järvikaupunkiin, opiskelemaan rehtori Cygnaeuksen opettajakoulutukseen, seminaariin, johon otetaan oppilaiksi poikien lisäksi myös tyttöjä. Elämänpolku ei kuitenkaan mene niin kuin Minna on suunnitellut, hänestä ei tulekaan opettajaa vaan lehtori Ferdinand Canthin vaimo ja seitsemän lapsen äiti, mutta myös hyväntekijä, kirjailija ja naisten aseman puolestapuhuja, rohkea nainen, esikuva.

Rouva C. ei ole elämäkerta eikä tietokirja Minna Canthista vaan romaani. Se kertoo Minna ja Ferdinand Canthin avioliitosta, siitä miten kaikki olisi voinut tapahtua. Se on rakkaustarina, jossa kaksi ihmistä seuraa tunteitaan, opettelee tuntemaan toisensa, antaa toisilleen tilaa ja mahdollisuuden olla sellainen kuin on. Rouva C. on myös tarina rohkeudesta, siitä, miten aikana, jolloin miehen asema avioliitossa on hyvin vallitseva Canthit uskaltavat tehdä omat ratkaisunsa, elää omalla tavallaan. Avioliittokuvauksen rinnalla kuvataan kahden nuoren naisen välistä ystävyyttä ja sitä miten ystävät ja ystävyys muuttuu.

Flora oli kuin samanikäinen sisko, tyttö jonka peukalonkynnen muodonkin Minna osasi ulkoa. Kun he tapasivat, he syleilivät jo kadulla, poski painui poskea ja vartalo toista vasten ja he pysyivät siinä kauan. Se tuntui ihanalta. Kosketus piirtää ihmisen ääriviivat, tekee jokaisen itselleen näkyväksi.

Pidin valtavasti Rouva C.:stä. Alussa tarina etenee tasaisesti aikajanaa seuraten, verkkaisestikin, mutta sitten tarinassa otetaan ajallisia hyppäyksiä. Tämä hämäsi ensin, mutta sitten sain taas tarinan rytmistä hyvin kiinni. Rytisalon kieli on hiottua, kaunista ja taidokasta. Jokainen sana ja välimerkki on oikealla paikallaan, painokkaana. Ihastelin esimerkiksi sitä kuinka niin arkiseen ja nopeasti ohimenevään tapahtumaan kuin kättelyyn saa mahdutettua oikean tunteiden ja havaintojen kirjon. Rytisalon kuvaamana pienistä hetkistä, eleistä ja sanoista piirtyy koko elämä, maailma. Canthien avioliiton kuvaus on hienoa, siinä on mukana niin elämän raadollisuus kuin suunnaton onni ja ilo toisesta ihmisestä, joka on vierellä.

Oli ensimmäinen talvi, ja kuin piirakkapohjan sokeri ja voi he hakivat toistensa äärirajoja, sulivat yhteen ja erkanivat. Jos pehmeää vaahtoa maistaa, siinä voi erikseen tietää kummankin, tuntea kielellään sokerin murut, eivät ne ole kadonneet, vaikka kahdesta tuli yksi. Vaahto oli väriltään heidän puolivälistään, vaaleampaa kuin munan keltuainen mutta tummempaa kuin sokeri. Sitä ei vihkivalasta arvaisi, Minna ajatteli. Kun kaksi muodostaa yksikön, kummankin on annettava tilaa toiselle. Sitä avioliitto heille tarkoitti, ja se oli instituutio, johon he molemmat uskoivat, vaikka monista siihen liittyvistä tavoista ja käsityksistä he olivat valmiit keskustelemaan. Määräysvalta on sillä joka paremmin tietää, niin he voisivat ajatella, niin Minna ajatteli myöhemmin, kun Ferdinand oli paremmin selvillä hernepenkkien perustamisesta ja hän itse siitä miten taivutellaan vastapuoli omalle kannalle.

Kävin heti kirjan luettuani kuuntelemassa Rytisaloa kirjastovierailulla hänen kertoessaan miten Rouva C. on syntynyt. Rytisalo havainnollisti todellisen henkilön muokkaamista romaanihenkilöksi paperinukkeleikin avulla. On olemassa kuva todellisesta Minna Canthista, mutta kirjailija ikään kuin leikkasi hänet irti kuvasta, paperinukeksi, jolla sitten leikki mielikuvituksekkaan leikin, joka muuttui romaaniksi. Epäröivistä ennakkoasenteistani huolimatta minä uppouduin täysillä Rytisalon leikkiin. Unohdin sen oikeassa elämässä eläneen Minna Canthin, kuvan hänestä, tartuin Rytisalon paperinukkeen, eläydyin ja leikin, leikin, leikin. Olisin mielelläni ahmaissut kirjan yhdeltä istumalta, mutta halusin pitkittää lukukokemusta, lukea pätkissä, olla vielä hetken mukana leikissä. Minulle melko tuntemattomasta Minna Canthista tuli elävä, uskottava ja hieman yllättäväkin henkilö.

Minna oli luonnonilmiö joka ei noudattanut lakeja, sähikäinen ja pallosalama. Juuri kun hänet oli oppinut tietämään, hän olikin eri ja väisti määritelmiä.

Rouva C.:n lukeminen tiputti minut kirjatyhjiöön, en olisi halunnut päästää irti henkilöistä, kirjan herättämästä tunteesta, lukukokemuksesta. Tuntui, että en voi alkaa lukea mitään, mikään kirja ei tuntunut sopivalta, hyvältä valinnalta. Tällaisessa tilanteessa ei voi muuta kuin ottaa täysin erilainen kirja käteen, jotta välttyy kaikenlaiselta vertailulta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä joka sanoi minua kottaraiseksi. Minussa on oltava kaikki mitä se ottaa, minussa täytyy olla ja on.


Pohjoinen lukuhaaste 2020: 6. Kirja, joka kertoo kirjailijasta
Helmet-lukuhaaste 2020: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö

02 helmikuuta 2020

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua



Ayana Mathis: Huonetta ja sukua
WSOY, 2014
279 sivua
Suomentanut: Helene Bützow
(The Twelve Tribes of Hattie, 2012)
Luettu: 21.1.2020
Mistä: kirjastosta


Lainasin Mathisin kirjan viime vuoden puolella Helmet 2019-lukuhaasteen sokkona hyllystä valittu kirja -kohtaan. En tiennyt kirjasta etukäteen yhtään mitään, pysähdyin vain sattumanvaraisesti yhden hyllyn kohdalle ja nappasin ensimmäisenä käteeni osuneen kirjan. Ihan hauska valita joskus kirja tällä tavalla, vaikka haastekohta jäikin täyttämättä kun luin kirjan vasta nyt.

Hattie, hänen kolme sisartaan sekä heidän äitinsä ovat jättäneet kotinsa taakseen ja paenneet aamuvarhaisella metsän läpi juna-asemalle. Rotuviha rehottaa, perheen isä on juuri menehtynyt ja valkoiset miehet ovat jo kävelemässä heidän elämänsä rippeiden yli. On lähdettävä pohjoiseen, jossa mustilla pitäisi olla turvallisempaa ja helpompaa elää, mutta minkälaiseksi elämä kääntyy, toteutuvatko unelmat paremmasta tulevaisuudesta?

Paremman elämän pitäisi tarkoittaa vähintään sitä, että oma lapsi voisi tehdä jotakin sellaista, millä ei ollut muuta tarkoitusta kuin saada hänet hymyilemään.

Tarinassa seurataan Hattien ja hänen perheensä elämää vuodesta 1925 vuoteen 1980. Näkökulma vuorottelee Hattien ja hänen kahdentoista jälkeläisensä välillä. Mukaan mahtuu monta kohtaloa, iloa ja surua, menestymisiä ja epäonnistumisia. Elämää ja kuolemaa. On pienet kaksoset, Philadelpia ja Jubilee, joiden kanssa aika höyryisessä kylpyhuoneessa tuntuu samaan aikaan pitkältä ja lyhyeltä, kuumalta ja jääkylmältä. On muusikko Floyd, joka kulkee kaupungista, jazz-paikasta ja naisesta toiseen, ehkä paeten omaa itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan. On pahoin palanut Six, joka löytää omanlaisensa kutsumuksen seurakunnasta. On Ruthie, jonka syntymän jälkeen kaikki on vähällä muuttua. On Ella, iltatähti, joka saa elämäänsä erilaiset puitteet. On Alice ja Billups, kaksikko, joiden välillä on pitkään ollut erikoinen riippuvuus menneisyydessä tapahtuneiden asioiden vuoksi. On Franklin, joka käy niin fyysistä kuin henkistä sotaa. On Bell, joka on eksynyt äidistään ja myös elämästään. On Cassie, joka on ailahteleva ja rikki. On Sala, joka opettaa Hattielle uudenlaista suhtautumista ja lämpöä. Ja on August, Hattien aviomies, josta muodostetaan kuva Hattien ja perheen muiden jäsenten kautta.

Hattie on monessa tarinassa taustalla, mutta silti hänet voi nähdä kirjan päähenkilönä. Tietyllä tapaa kaikki alkaa hänestä ja kaikki päättyy häneen. Alussa kovin nuoresta ja epävarmasta äidistä kasvaa perheen pää, tiukka, sinnikäs ja ylpeä matriarkka, joka huolehtii, että jokaisella lapsella on kaikki niin hyvin kuin se olosuhteisiin nähden on mahdollista. Kaikille ei käy hyvin, mutta se ei ainakaan johdu siitä, että Hattie ei olisi yrittänyt. Hattie uhrautuu ja asettaa lähes poikkeuksetta muut itsensä edelle, mutta kyllä hänellekin onnen hetkiä liikenee.

Hattien jälkeläisten mukaan nimetyt tarinat muodostavat puolen vuosisadan pituisen kudelman, jossa on paljon tapahtumia, useita henkilöitä ja vahvoja tunteita. Kuhunkin henkilöön tutustuminen jää melko lyhyeksi, mutta tarinat tuntuvat sivumääriään suuremmilta, niissä on paljon sisältöä ja rankkoja aiheita. Kirjassa käsitellään niin rotuvihaa, seksuaalisuutta, mielenterveysongelmia, sotaa, uskontoa, köyhyyttä kuin hyväksikäyttöä. Mathisin kuvaus on taitavaa, se on tiivistä, elämänmakuista ja tunteikasta, paljon jää myös rivien väliin lukijan tulkittavaksi. Suomennos on muuten sujuva, mutta kirjaan on jäänyt harmittavan paljon virheitä, ne häiritsivät ja latistivat muuten niin hienoa lukukokemusta. Huonetta ja sukua kuvaa hienosti yhden perheen tarinan, vuosikymmenten kirjon, historian ja elämän.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakeinen aamunkoitto huurusi taivaan reunassa.


Pohjoinen lukuhaaste 2020: 14. Kirja, jossa muutetaan tai matkustetaan pohjoiseen (Hattie on muuttanut Yhdysvalloissa etelästä Georgiasta pohjoisemmaksi Philadelphiaan)
Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja