Näytetään tekstit, joissa on tunniste Basam Books. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Basam Books. Näytä kaikki tekstit

20 joulukuuta 2023

Mary Shelley: Frankenstein


 
Mary Shelley: Frankenstein
Basam Books, 2021
(ensimmäinen suomennos 1973)
335 sivua
Suomentanut: Hannu Poutiainen
(uusi ajanmukainen suomennos, perustuu v. 1831 editioon)
(Frankenstein; or the Modern Prometheus, 1818)
Luettu: 4 10.2023
Mistä: kirjastosta


Rujo, pulttikaulainen, kädet eteen ojennettuna huojuen kävelevä hirviö on varmasti monelle tuttu hahmo, niin myös minulle. En kuitenkaan ole lukenut Mary Shelleyn Frankenstein-romaania aiemmin enkä ole mielestäni katsonut romaaniin perustuvia elokuviakaan, joten mielikuvani pohjautunee mediassa nähtyihin kuviin ja mahdollisesti johonkin animaatioversioihin. Siksi olikin hyvä tarttua viimein tähän klassikkoromaaniin ja saada mielikuva päivitettyä.

Frankensteinin taustatarina on lähes yhtä kiinnostava kuin romaani itse. Romaani on saanut alkunsa Sveitsissä kesällä 1816 Mary Shelleyn ja hänen tulevan aviomiehensä Percy Bysshe Shelleyn vierailulla lordi Byronin sekä Byronin henkilääkäri John Polidorin luona. Sään sulkiessa seurueen neljän seinän sisään Byron ehdotti leikkimielistä kilpailua, jossa jokaisen tulisi kirjoittaa pelottava, yliluonnollinen tarina. Mary Shelley ei keksinyt tarinaa heti, mutta kuunneltuaan Percy Bysshe Shelleyn ja lordi Byronin keskusteluja tieteellisistä kokeista hän koki nukkumaan mentyään unenomaisen näyn, jossa tiedemies herättää kokoamansa hirviön henkiin jonkinlaisen koneen ja sähköreaktion avulla. Koska näky säikäytti Mary Shelleyn hän ajatteli sen pelottavan myös muita ja niin hän alkoi kehittää tarinaansa tiedemies Victor Frankensteinista ja Frankensteinin hirvittävästä ideasta luoda elävä olento. Loppu onkin historiaa. Runoilijat Percy Bysshe Shelley ja lordi Byron eivät onnistuneet kirjoittamaan tarinoitaan valmiiksi, John Polidorin kirjoittama The Vampyre sai mainetta, mutta Mary Shelleyn tarina Frankensteinista hirviöineen elää ja pelottelee yhä edelleen. Nuori nainen peittosi kokeneemmat kirjailijamiehet ja tuli kirjoittaneeksi klassikoksi nousseen kauhutarinan, joka katsotaan myös olleen ensimmäinen tieteiskirjallisuuden teos.  

Olen ollut siinä luulossa, että hirviö on nimeltään Frankenstein, mutta ei suinkaan, Victor Frankenstein on hirviön luoja eikä hirviö. Ensimmäinen yllätys tuli vastaan siis aivan romaanin alkumetreillä. Nuori sveitsiläinen Victor Frankenstein lähtee opiskelemaan ulkomaille ja innostuu luonnonfilosofiasta ja -tieteistä niin paljon, että uppoaa kiihkossaan täysin tutkimuksensa ja kokeensa pariin. Hän tuntuu menettävän kaiken suhteellisuudentajunsa ryhtyessään hankkimaan ruumiinosia niin anatomiansaleista, teurastamoista kuin hautausmailta rakentaakseen osista ihmisen ja saadakseen tämän kojeillaan elämään.

Niinhän siinä käy, että Frankenstein onnistuu tavoitteissaan kasata ruumis ja herättää luomansa olio henkiin. Frankensteinille käy hyvin nopeasti ilmi, että hyvä ajatus ja huolella toteutettu suunnitelma eivät takaa haluttua lopputulosta ja että ihminen on paljon muuta kuin osiensa summa. Frankenstein joutuu pohtimaan tekojensa seurauksia kun hänen luomansa olio ei vastaakaan sitä mielikuvaa, joka hänelle on projektinsa lopputuloksesta muodostunut. Haaveet murenevat hetki hetkeltä ja tilalle astuvat pelko ja kauhu. Vuodet vierivät, mutta olion varjo häilyy yhä Frankensteinin liepeillä, hetki hetkeltä lähempänä... Mitä Frankenstein tulikaan tehneeksi, kumpi lopulta onkaan tarinan hirviö, olio vai sen luoja?

Frankenstein on kauhu- ja tieteiskirjallisuuden klassikko, mutta se ei ole kamalan pelottava eikä tiukan tieteellinen ja siksi kirja toimii hyvänä tutustuttajana molempiin genreihin, se on helposti lähestyttävä ja luettava. Tunnelma on hetkittäin tiheä ja jännittävä, mutta kumpi lopulta aiheuttaa enemmän pelkoa, se mitä Frankensteinin luoma olio tekee vai ajatus siitä kuinka pitkälle Frankenstein olisi valmis menemään ja mitä siitä seuraisi? Olio herättää toki pelkoa, mutta myös sääliä, se on lopulta vain yksinäinen, hyväksyntää hakeva olio. Tiede on tarinassa suuressa osassa sikäli, että Frankenstein saa olion eloon tieteen avulla, mutta lopulta luomisprosessiin ei juuri keskitytä vaan olio vain yhtäkkiä herää. Odotin, että tiedepuoleen ja olion henkiin herättämiseen olisi paneuduttu enemmän. Lisäksi ihmettelin olion kehittymisen ja oppimisen epäsuhtaa, muutaman sivun sisällä olio ihmettelee tulta ja keskustelua, mutta sitten kuitenkin tuntee kellon ajat. Frankenstein on silti hieno tarina, joka on kestänyt aikaa hyvin.

Seuraavaksi voisin katsoa romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Vuonna 1994 julkaistu Robert De Niron tähdittämä Mary Shelleyn Frankenstein on kuulemma uskollinen romaanin juonelle. Kuulostaa hyvältä!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Eräänä kolkkona marrasyönä sain viimein katsella työni tulosta.

Helmet-lukuhaaste 2023: 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta

30 kesäkuuta 2022

J. R. Ward: Halu



J. R. Ward: Halu
(Langenneet enkelit #1)
Basam Books, 2012
541 sivua
Suomentanut: Tanja Kielinen
(Covet, 2009)
Luettu: 19.6.2022
Mistä: kirjastosta


Jim Heron elää vaatimatonta matalan profiilin elämää Caldwellissa ja työskentelee rakennusmiehenä. Työtapaturman seurauksena Jim kuolee, mutta hänen tarinansa ei kuitenkaan ole lopussa. Jimistä tulee langennut enkeli, jonka on palattava maan pinnalle suorittamaan tehtävää, pelastamaan seitsemän ihmistä seitsemältä kuolemansynniltä. Tehtävää suorittaessaan Jim tutustuu rikkaaseen työnantajaansa Vin diPietroon, joka ei olekaan niin paskiainen kuin Jim luuli, di Pietron upeaan naisystävään Devina Avaleen, johon Jim on törmännyt hetkeä aiemmin 40-vuotispäivänään sekä Iron Mask -yökerhossa työskentelevään yksinhuoltajaan Marie-Terese Boudreauhun, joka on Jimin tavoin paennut menneisyyttään. Mutta kenen sielu Jimin on pelastettava ja miltä synniltä? Tehtävä tuntuu vaikealta varsinkin kun langenneen enkelin ominaisuudet ja pelisäännöt eivät ole Jimille tuttuja.

Halu aloittaa J. R. Wardin uuden Langenneet enkelit -sarjan, joka on jonkinlainen spin off -sarja Wardin aiemmalle Mustan tikarin veljeskunta -vampyyrisarjalle (tuttavallisemmin lyhennettynä Mtvk). Olen lukenut Mtvk:n suomennetut osat ja kaipasin samantyylistä vauhdikasta ja yliluonnollista romantiikalla höystettyä viihdettä, joten päätin tutustua myös tähän Wardin uuteen sarjaan. Aloitusosan tapahtumat sijoittuvat samaan Caldwellin kaupunkiin kuin Mtvk ja tässäkin käydään Iron Mask -yökerhossa, jota pyörittää vanha tuttu Trez Latimer eli yhtäläisyyksiä löytyy heti alkuun. Halu osoittautui sellaiseksi kuin odotin, painopiste on nyt toisissa yliluonnollisissa olioissa, mutta tyyli on hyvin samanlainen kuin Mtvk:ssa. Jim Heron, hänen taivaalliset kollegansa ja myös maanpäälliset tuttavuutensa vaikuttavat kiinnostavilta tyypeiltä. 


     Seurasi painostava, synkkä ja merkityksellinen hiljaisuus.
     Ja jonka Jim rikkoi huitomalla käsiään ja hoilottamalla »Booga-wooga!»


Halua lukiessa törmäsin spin off -sarjojen kompastuskiveen eli mihin vetää raja alkuperäisen ja uuden sarjan välille, kuinka paljon hyödyntää alkuperäisen sarjan henkilöitä, paikkoja ja juonenkäänteitä? Esimerkiksi Jim Heron ja kumppanit vierailevat Mustan tikarin veljeskunnan vakipaikassa Iron Maskissa, joten olisi voinut olettaa, että veljeskunnan jäseniä olisi näkynyt myös tässä kirjassa. Itse asiassa veljeskunnan jäsenten olisi ollut lähes pakko puuttua eräisiin klubin tapahtumiin, mutta heitä ei näkynyt. Halusta (samoin kuin aika monesta muusta spin off -sarjasta, anteeksi yleistys) jää kieltämättä vähän sellainen olo, että Ward on kirjoittanut alkuperäisen sarjan ideat loppuun, mutta ei ole ollut ihan vielä valmis päästämään luomistaan hahmoistaan kokonaan irti, jos vaikka sattuukin, että heille on vielä käyttöä uudessa sarjassa. Sen verran koukuttava sarjan avaus Halu kuitenkin on, että aion lukea ainakin seuraavan osan. Toivottavasti se osoittaa, että Wardilla on vielä uusia ässiä hihassaan eikä Langenneet enkelit osoittaudu pelkästään Mtvk:n jälkilämmittelyksi.


Sitaattikunniamaininna saa (lause, joka lataa melkoiset suorituspaineet uuteen työhön):

»Jim Heron, sinä tulet pelastamaan maailman.»


Helmet-lukuhaaste 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä 

22 helmikuuta 2020

J. R. Ward: Varjot



J. R. Ward: Varjot
(Mustan tikarin veljeskunta #13)
Basam Books, 2015
656 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(The Shadows, 2015)
Luettu: 10.2.2020
Mistä: kirjastosta


Ponnistaminen pois upean Rouva C.:n jälkeensä jättämästä kirjatyhjiöstä vaati täysin erityylistä lukemista, varmuudella vetävää keyttä viihdettä, vauhtia ja – yllätys yllätys – vampyyrejä.
 
Trez on ollut heti syntymästään lähtien varjojen kuningattaren s´Hisben omaisuutta. Hänet on määrätty jatkamaan kuninkaallista sukua ja ryhtymään s´Hisben tyttären puolisoksi halusi Trez sitä tai ei. Trez on paennut heimonsa luota, asettunut Caldwelliin pyörittämään klubeja, ryypännyt ja harrastanut heimonsa kieltämiä irtosuhteita karistaakseen kohtalonsa harteiltaan. Vastoin omia odotuksiaan tai suunnitelmiaan Trez huomaa rakastuneensa Selenaan, veljeskunnan luona käyvään valittuun. Rauhoittumisen ja onnellisen parisuhteen välissä on paitsi Trezin syntymäkirous myös Selenaa vaivaava tuntematon sairaus. Trezin kaksoisveli iAm on vuosikaudet seurannut veljensä pyristelyä ja on valmis tekemään kaikkensa pelastaakseen Trezin pakkoavioliitolta, mutta aika on käymässä vähiin.
 
Niin kuin kahdentoista osan perusteella osasin arvata luvassa oli kevyttä, vauhdikasta ja takuulla viihdyttävää vampyyrihömppää. Vaikka varjokaksoset ovat olleet pitkään mukana veljeskunnan elämässä he ovat tähän asti jääneet vähän etäisiksi ja irrallisiksi, tässä he pääsevät vampyyrien rinnalle ja ohi, pääosaan. Aiempien osien tapaan tarinassa on toistoa, mutta varjot tuovat vampyyriyhteisöön mukavaa (ja kaivattua) vaihtelua heimon ominaisuuksien, tapojen ja koko kulttuurin myötä. Täysin ennalta-arvattava "mies (uros) ja nainen (naaras) saavat toisensa" -tarina tämä ei ole vaan juonessa on riittävästi mutkia ja vastoinkäymisiä.

Kirja toimi loistavana välipalana, vaikka oireita hienoisesta sarjaähkystä onkin havaittavissa. Jaksaa jaksaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos koskaan halusi kokea ajan ja olevaisuuden äärettömyyden, piti vain katsoa yötaivasta ja tuntea rakkaat edesmenneet, jotka katsoivat takaisin. Se oli yhteyden ja erillisyyden mahtavaa kaksinaisuutta.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 16. Kirja, josta minulla on ennakkokäsitys, millainen se tulee olemaan (sarjan 13. osa, ennakkokäsitys on jo varsin vahva...)
Helmet-lukuhaaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa (toisen varjokaksosen syntymähetkeen liittyy ennustus, joka määrittää hänen kohtalonsa)

20 lokakuuta 2019

J. R. Ward: Kuningas



J. R. Ward: Kuningas
(Mustan tikarin veljeskunta #12)
Basam Books, 2014
648 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(The King, 2014)
Luettu: 11.10.2019
Mistä: kirjastosta


Onko J. R. Wardilla loppunut rakastajasanavarasto vai miksi ihmeessä hän on tässä vaiheessa sarjaa, yhdentoista osan jälkeen muuttanut kirjojen nimeämistapaa? Tämä olisi ihan hyvin voinut olla Lover King tai King lover, mutta ei, pelkkä Kuningas. No olkoon.

Mustan tikarin veljeskunnan kartanossa sekä kuningas että kuningatar kärsivät ja kriiseilevät. Kuningatar Bethillä on hirvittävä vauvakuume eikä hänen puolisonsa kuningas Wrath ota hänen vauvahaaveitaan kuuleviin korviinsa. Wrath kärsii kuninkuuden varjopuolista eikä haluaisi, että hänen lapsensa olisi pakotettu vastaanottamaan kruunua ja sen mukanaan tuomia velvollisuuksia. Wrath aikoo pysyä lapsettomana myös siksi koska pelkää, että Beth ei selviäisi raskaudesta hengissä. Vampyyrinaaraiden raskaudet eivät ole mikään läpihuutojuttu ja kun Beth on puoliksi ihminen olisi hänen raskautensa kulku täysi arvoitus. Samaan aikaan toisaalla suunnitellaan kuninkaan syrjäyttämistä, vallankaappausta.

Pidin kuningasparista sarjan ensimmäisessä osassa, jossa kerrottiin heidän suhteensa alkuvaiheista, mutta en ollut tunnistaa heitä tästä osasta. Bethistä tuntuu kadonneen kaikki se lämpö ja älykkyys mikä hänestä Pimeyden rakastaja -kirjasta välittyi ja jäljellä tuntui olevan vain kiroileva ja kiimainen miehensä käsivarsilla roikkuva minä-minä-tyyppi. Eikä Wrath ole sen parempi, myös hän katsoo (sokeilla silmillään) vain omaa napaansa, valittaa milloin mistäkin ja hajottaa siinä sivussa kiukuspäissään yhden huoneen.

Juonen puolesta tässäkin osassa riittää lukemista, mutta lähes jokaisesta käänteestä jää käteen hienoinen kyllästyminen. Tapahtumat tuntuvat jo kertaalleen käsitellyiltä yhden jos toisenkin veljeskunnan jäsenen osalta. Kun veljeskierros alkaa olla käyty läpi niin ehkä alkaisi olla aika laittaa sarjalle piste ennen kuin alkaa toistaa itseään liikaa. Silti en voisi kuvitella jättäväni sarjaa kesken, nämä tarinat toimivat mukavina ja viihdyttävinä välipaloina muun lukemisen lomassa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hänellä oli selvästikin kusipäänsärkyä.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 17. Läheisen suosittelema kirja (kiitos ystävälle sarjan suosittelusta!)
Helmet-lukuhaaste 2019: 6. Rakkausromaani (tämän lähemmäs rakkausromaania en nyt pääse)

07 huhtikuuta 2019

J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin



J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin
(Mustan tikarin veljeskunta #11)
Basam Books, 2013
640 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(Lover at Last, 2013)
Luettu: 2.4.2019
Mistä: kirjastosta


Lisääntyvä auringonpaiste ei sovi vampyyreille, mutta vampyyreistä pitävä lukutoukka kaipaa vampyyritarinoita myös valoisaan aikaan. Lomalukemiseksi valikoitui siis tuttua ja taattua viihdettä.

Vanhempiensa hylkäämä Qhuinn on menettänyt perheensä lessereiden murha-aallossa, saattanut Laylan, yhden Kirjurineitsyen Valituista raskaaksi ja on kaiken kukkuraksi toivottoman rakastunut ystäväänsä Blayhin, joka seurustelee Qhuinnin serkun Saxtonin kanssa. Qhuinnin elämä on siis melkoisen sekaisin ja kaikessa ajatusmyrskyssä hän onnistuu kadottamaan Veljeskunnan auton. Siitä käynnistyy tapahtumaketju, johon kuuluu takaa-ajoja, taisteluita ja loukkaantumisia. Samaan aikaan Harvennuskunta kasvattaa joukkojaan, mutta kärsii johtajatason ongelmasta ja Esi-lesserin paikka on todella tuulinen. Soppaa sekoittavat vielä vampyyrien kuninkaan valtaistuinta havitteleva Xcor joukkoineen sekä huumekauppaa pyörittävä Assail, jolla on säätöjä vähän kaikkien osapuolten kanssa, mutta joka ei halua asettua kenenkään puolelle.

Qhuinn siis tekee tarinassa vakavaa itsetutkiskelua, mutta hukkaa itsensä vähän väliä mitä erikoisempiin tilanteisiin ja solmuihin. Alusta asti on melko selvää mihin lopputulokseen tarinassa tullaan, mutta matkaan mahtuu paljon käänteitä. Juoni harppoo paikasta toiseen ja hetkittäin varjot Trez ja iAm, Assailin apulaisina toimivat serkut Ehric ja mikä-hänen-kaksosensa-nimi-nyt-olikaan, Valitut ja muut henkilöt menevät iloisesti sekaisin.

Tässä osassa oli melkoista sähellystä ja poukkoilua, olisi ollut mukava saada keskittyä kuhunkin juonilinjaan paremmin. Juonilinjoja oli niin monta, että olisi vaatinut paljon lisäsivuja, jotta ne kaikki olisi saatu päätökseen tässä osassa. Koska asiat jäivät niin pahasti auki jouduin jo hakemaan seuraavan osan kirjastosta... Tämä ei ole sarjan parhaimmistoa, mutta ehdottoman koukuttavaa, kevyttä ja viihdyttävää luettavaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (erään vampyyriäidin sanat lapselleen, vähän kuin jatkona edellisen lukemani kirjan vanhempi-lapsi -teemalle):

Minä rakastan sinua. Sinä olet kehoni ulkopuolella lyövä sydämeni.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 18. Kirja, jossa on yli 500 sivua
Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset

18 marraskuuta 2018

J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja

 


J. R. Ward: Uudestisyntynyt rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #10)
Basam Books, 2013
742 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Reborn, 2012)
Luettu: 15.11.2018
Mistä: kirjastosta


Edellisen osan lukemisesta on ehtinyt kulua puoli vuotta, mutta tämän sarjan ollessa kyseessä kulunutta aikaa ei huomaa. Ihan kuin olisin jatkanut vampyyrisotureiden parissa suoraan edellisestä kirjasta.

Mustan tikarin veljeskunnan luo hiljattain palannut Tohrment on kuntoutunut sen verran, että hän on muiden mukana kentällä taistelemassa Harveskuntaa vastaan. Tohr kuitenkin ottaa taisteluissa suuria riskejä ja taiteilee elämän ja kuoleman välisellä ohuella kaistaleella sillä hän ei ole päässyt yli puolisonsa kuolemasta. Lopulta Tohrin on otettava itseään niskasta kiinni sillä enkeli Lassiterilla on hänelle ikäviä uutisia koskien hänen edesmenneitä puolisoaan ja poikaansa. Kuvioon liittyy myös hahmo Tohrin menneisyydestä, Johnin puolison Xhexin äiti, Olematon. Toisaalla äpäräsoturien johtaja Xcor suunnittelee vallankaappausta, sokean kuninkaan Wrathin syrjäyttämistä.

Kappas, jo toinen kirja, jossa käsitellään puolison menettämisen aiheuttamaa surua ja siitä selviytymistä, tosin täysin erilaisessa ympäristössä. Edellisessä oltiin 1960-luvun Irlannissa, tässä nykyhetken New Yorkissa vampyyriyhteisön keskellä. Jos Nora Webster oli vähän liian tasainen oli Uudestisyntynyt rakastaja sarjan (aiempien osien tapaan) kuin vauhdikas vuoristorata. Vaikka tarina keskittyy pääsiassa Tohriin tapahtuu ympärillä kaikenlaista.

Rakkausosasto kärsii tässäkin osassa ennalta arvattavuudesta, mutta väliin mahtuu onneksi mutkia, joten kyyti ei ole tylsää. Tarinassa on myös komiikkaa, ehkä osittain tahatontakin. En voinut olla tyrskähtelemättä kun yksi vampyyreistä nappaa autossa - kuin tilauksesta - käsiinsä oman pillillä varustetun vesipullonsa suorittaakseen toiselle vampyyrille hengitysteiden kirurgisen avaamisen heittelehtivässä autossa. No mutta totta kai jokaisella raavaalla vampyyrisoturilla on oltava vesipullo mukanaan!

Viihdyin jälleen hyvin veljeskunnan parissa, mutta kukkahattuani kiristi kirosanojen viljely. Oli kyse sitten elämästä, kuolemasta, ilosta, surusta, vihasta tai rakkaudesta, kirosanoja satelee. Jatkuva kiroilu alkoi ärsyttää. Ymärrän kyllä kiroilun päälle ja saatan itsekin tarvittaessa laukoa voimasanoja, mutta en ymmärrä sitä, että kirosanoja käytetään vain täytesanoina, niistä tavallaan katoaa niiden idea. Sama juttu on myös kielikuvien ja kuvailun kanssa. Välillä Wardilla lähtee pahasti lapasesta ja koko lauseen/lauseiden ydin unohtuu matkan varrella.

     Kun uroksen raamatulliset mittasuhteet saavuttanut viha laantui, hänen ajatuksistaan tuli kulkurijoukko, joka matkasi hänen elämänvaiheidensa läpi, harhaili eri aikakausien maisemissa ja peruutti välillä tutkimaan uudestaan niiden laaksoja ja kukkuloita.
     Vitun pitkä matka. Ja Tohr oli perille päästessään lopen uupunut, vaikka ei ollut liikahtanutkaan moneen tuntiin.

Niin mistä äskeisessä pätkässä alun perin olikaan kyse? Kuka tai mikä lähti matkalle? Minne? Ei ihme, että tämänkin osan sivumäärä on reilusti yli 700. Silti sivut kääntyvät kuin huomaamatta, tämä on todella ahmittava sarja heikkouksistaan huolimatta.


Sitaattikunniamaininnan saa (malliesimerkki rönsyilevästä kielikuvasta):

Oli kuin maan kämmen olisi pukenut villaisen patakintaan pehmusteekseen.

Sekä (vähän siirappinen): 

Ja rakkaus... Rakkauden vuoksi kannatti kuolla.
     Ja sen vuoksi kannatti elää.

Pienenä jäkimainintana vielä kirjan kannen nainen tai siis hänen kampauksensa. Näyttää, että hänen hiustensa välistä näkyisi aivot, oikeasti ne taitavat kyllä olla ruusuja...


Helmet lukuhaaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (Rhagen, yhden veljeskunnan jäsenen sisällä asuva peto, joka on kuvattu myös hänen selkäänsä suurena lohikäärmetatuointina).

04 kesäkuuta 2018

J. R. Ward: Vapautettu rakastaja



J. R. Ward: Vapautettu rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #9)
Basam Books, 2012
  595 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Unleashed, 2011)
Luettu: 22.5.2018
Mistä: kirjastosta

Toukokuussa tuli nautittua taas annos vampyyrihömppää. Yhdeksän osan jälkeen ei ole vielä havaittavissa kyllästymistä.

Kirjurineitsyen tytär, Vishousin kaksoissisar Payne makaa veljeskunnan sairaalassa henkihievierissä ja liikuntakykynsä menettäneenä. Näyttää siltä, että edes veljeskunnan oma taitava kummituslääkäri Jane ei pysty tekemään mitään Paynen hyväksi, mutta hänellä on ratkaisu ongelmaan. Veljeskunnan on pakko kääntyä ihmisen puoleen, sillä Janen ex-pomo Manny Mannello on huippukirurgi ja ainoa, joka voi enää auttaa Paynea. Mannellon käyttäminen ei ole ihan yksinkertaista, siihen liittyy paljon järjestelyjä, muistien pyyhkimisiä ja avunannolla on lopulta arvaamattomat seuraukset.

     "Janeko siis tavoitti sen kirurgin?" Kun Vishous nyökkäsi, Butch vakavoitui haudanvakavaksi. "Lupaa minulle yksi asia."
     "No mikä?"
     Ettet tapa sitä kirurgia." Butch tiesi täsmälleen, millaista oli kompastua ulkomaailmaan ja pudota vampyyrien kaninkoloon. Hänen tapauksessaan tilanne oli saatu selvitettyä, mutta entä nyt Manellon kanssa? "Tämä ei ole sen tyypin syytä tai hänen huolensa."
     V näpsäytti tumpin sormistaan roskapönttöön ja vilkaisi Butchia timanttisilmät kylminä kuin arktisen alueen yö. "Katsotaan, miten tässä käy, jepari."
     Sen sanottuaan V kiepahti kannoillaan ja työntyi ovista huoneeseen, jossa hänen sisarensa lepäsi.
     No, ainakin se nartunpenikka on rehellinen, Butch ajatteli ja kirosi. 

Vapautettu rakastaja kärsii hienoisesta ennalta arvattavuudesta. Ei tarvitse lukea kovin pitkään kun jo arvaa mihin suuntaan Payneen ja häntä pelastamaan värvättyyn Mannyyn keskittyvä tarina tarina lähtee etenemään. Tosin toisella mantereella, Euroopassa, seikkaileva uusi hahmo Xcor sekä Butch O´Nealin entinen työpari, aiemminkin sarjassa ohimennen esiintynyt etsivä José de la Cruz sekoittavat vähän pakkaa. Näistä Xcorin tarinaa avataan jo nyt ja veikkaan, että myös etsivälle pedataan paikkaa tulevia osia varten.

Juonessa on jälleen hieman rönsyilyä veljeskunnan ulkopuolelle, mutta viihdearvo on lähes samalla tasolla kuin aiemmissa osissa. Pidän enemmän veljeskunnan jäseniin keskittyvistä tarinalinjoista, nyt varsinkin José de la Cruzin rikosten selvittely tuntui turhan irralliselta. Myös Xcorin ja hänen joukkojensa seuraamista oli vähän liikaa, varsinkin siihen nähden kuinka nopeasti Xcorin tausta lopulta selviää ja kuinka pieneen osaan häneen liittyvä "loppuhuipennus" jää. Ehkä tämänkin osalta Vapautettu rakastaja maistuu hieman väliteokselta, seuraavan juonikuvion pohjustukselta.

Väliteos tai ei, viihdyin jälleen loistavasti Caldwellin kujilla ja veljeskunnan hulppeassa kartanossa. Välien, tunteiden ja suhteiden selvittelyjä, taisteluja, seksiä, paljastuksia ja juonien punontaa. Saa nähdä keneen seuraavassa osassa keskitytään... Ennen sitä täytyy kuitenkin lukea muutama muu kirja, ei näitä ihan putkeen jaksaisi lukea.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Qhuinn ei halunnut painostaa naaraita, mutta ilmeisesti hänen sisäinen, uinuva herrasuroksensa oli noussut puuterivippavuoteeltaan ja huomannut, että sen kalsarit olivat kierteellä.

Välillä näille rönsyileville kielikuville ei voi kuin nauraa... 


Helmet lukuhaaste 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (New York).

20 helmikuuta 2018

J. R. Ward: Minun rakastajani



J. R. Ward: Minun rakastajani
(Mustan tikarin veljeskunta #8)
Basam Books, 2012
704 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Mine, 2010)
Luettu: 15.2.2018
Mistä: kirjastosta


Mihin tämä aika rientää? Tuntuu kuin olisin lukenut sarjan edellisen osan ihan muutama viikko sitten, mutta se olikin lokakuussa... Nyt oli taas kirjallisen vampyyriannoksen aika.

Rehvengen pelastusretken loppurytinöissä Xhex katosi ja sen jälkeen Veljeskunta on tehnyt kaikkensa selvittääkseen mitä hänelle tapahtui. Varsinkin John on hyppiä seinille kun ei tiedä missä hänen ihastuksensa kohde on tai onko hän enää edes elossa. Xhex on hengissä, ainakin vielä, hän pyristelee pahuuden pojan Lashin kynsissä, tämän mielen voimien muodostamassa vankilassa, heikkona, mutta raivosta ja kostonhimosta kihisten.

     Xhex oli omillaan, ja hänelle kävisi niin kuin kävisi.
     Hän oli viettänyt väkivaltaista elämää, joten ei ollut ollenkaan yllättävää, että hän kohtaisi väkivaltaisen lopun... mutta tyylilleen uskollisena hän riistäisi vastustajansa lihasta paunan jos toisenkin matkallaan pois tästä maailmasta. 

Minun rakastajani pyörii siis Xhexin ympärillä, mutta pääjuonen ohella tarinassa on taas useampi sivuhaara. Välillä majaillaan Etelä-Carolinan Charlestonissa sijaitsevassa syrjäisessä kartanossa, jossa kuvataan Paranormal Investigators -ohjelmaa, välillä hypätään ajassa taaksepäin Dariuksen ja Hharmin pojan seuraan erään arvoisan naaraan pelastusoperaatioon ja myös vampyyrien vihollisten lessereiden leiriin kurkistetaan moneen kertaan. Lukiessa tuntuu, että kansien väliin on tungettu pikkuisen liikaa tavaraa, mutta palaset löytävät paikkansa.

Taistelujen lomassa jäin miettimään vampyyrien ja lessereiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Ihmisiä voi käännyttää lesseriksi, mutta vampyyriksi ei, joten lessereiden joukot voivat kasvaa enemmän kuin vampyyrien. Ikävä juttu vampyyrien kannalta. Lesserit ovat impotentteja ja lisääntymiskyvyttömiä, vampyyrit voivat lisääntyä, mutta se on aika harvinaista. Tästä pisteet vampyyreille. Molemmat lajit ovat kestäviä, pitkäikäisiä ja vaikeita saada hengiltä jne... Nämä lajien perussäännöt tosin eivät ole ihan kiveen hakattuja sillä sarjan edetessä esiin on tullut pieniä yllätyksiä ja muutoksia. Wardin vampyyreissä on sopivasti omaleimaisuutta niin että ne jaksavat viihdyttää kerran toisensa jälkeen. Karsimalla löysää sanahelinää vähemmäksi tarinasta saisi napakamman ja vielä viihdyttävämmän.

Tarinan loppu on tietyiltä osin (jälleen) ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu myös saippuaoopperamaista draamasiirappia: upeita vaatteita, yllättäviä perheenjäsenpaljastuksia, kyyneliä (osa verisiä), komeaa laulantaa ja häähumua. Ah ja oih... Vampyyriviihdenälkä on taas hetkeksi tyydytetty.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ensin alan kirkua, ja nyt tulee vielä tällaista pitkin naamaa tippuvaa hölynpölyä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

28 lokakuuta 2017

J. R. Ward: Koston rakastaja



J. R. Ward: Koston rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #7)
Basam Books, 2012
785 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Avenged, 2009)
Luettu: 26.10.2017
Mistä: kirjastosta

 
Aina on aikaa vampyyreille, varsinkin näin halloweenin alla. Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen, johon voi lukea teemaan sopivia kirjoja lokakuun aikana.

ZeroSum -klubin pyörittäjä, sutenööri ja huumekauppias Rehvenge on vampyyrin ja symphathin jälkeläinen. Hän on joutunut koko ikänsä salaamaan taustansa sillä toisten tunteita manipuloivia ja niistä energiansa saavia symphatheja ei katsota vampyyriyhteiskunnassa hyvällä, heidät karkotetaan Kanadan rajalla sijaitsevaan siirtokuntaan. Rehvenge maksaa sekä omasta että ystävänsä ja työntekijänsä Xhexin salaisuudesta kallista hintaa ja on vuosikymmeniä alistettu julman kiristyksen kohteeksi. Rehvenge on itsekin sangen julma ja pelätty uros, mutta kun hän törmää klinikalla työskentelevään kauniiseen ja kilttiin Ehlenaan joutuu hän yllättäen vastakkain oman pehmeämmän puolensa kanssa. Rehvengen julmuus punnitaan kun yksi glymeran eli vampyyrien ylhäisön jäsenistä antaa hänelle vaarallisen tehtävän. Kummalle puolistaan Rehvenge on uskollinen, vampyyri- vai symphathperimälleen?

"Kuninkaan on kuoltava."
     Kolme lyhyttä ja yksiselitteistä sanaa. Yksinään yksikään niistä ei tarkoittanut mitään sen ihmeellisempää. Entä yhdessä? Yhdessä ne manasivat esiin koko joukon pahanlaatuista paskaa: Murhan. Petoksen. Valtiopetoksen.
     Kuoleman.
     Rehvenge pysytteli hiljaa sanojen lausumista seuranneiden latautuneiden hetkien ajan. Hän antoi sanakolmikon roikkua työhuoneen tunkkaisessa ilmassa. Sanat olivat kuin kärjet pimeässä ja pahassa kolmikannassa, jonka hän niin kovin hyvin tunsi.
     "Eikö sinulla ole minkäänlaista vastausta esitettäväksi?" Montrag, Rehmin poika, tivasi.
     "Eipä ole."

Mustan tikarin veljeskunnan seitsemännessä osassa mennään vähän sivuraiteille sillä Rehvenge ja Ehlena eivät ole osa veljeskuntaa. Rehvenge kylläkin on Bellan veli ja Bella puolestaan on veljeskunnan jäsenen Zsadistin puoliso ja onhan Rehvengen johtama ZeroSum veljeskunnan kantapaikka. Kytkös veljeskuntaan tulee myös Rehvengen saaman tehtävän kautta ja tapahtumien edetessä myös veljeskunta pääsee vauhtiin. Oli hauska tutustua paremmin aiemmissa osissa sivuosaan jääneisiin tyyppeihin ja kun viimeksi kaipasin muiden veljeskunnan jäsenten kuulumisia niin Koston rakastajassa tapasi useamman veljeksen puolisoineen ja perheineen.

Seitsemän osan jälkeen sarjasta voisi esittää seuraavan juonikaavan: esitellään mies/uros + esitellään nainen/naaras + toimintaa + mutkia matkassa = kutakuinkin onnellinen loppu. Toistuva kaava ei silti vähennä tarinan viihdearvoa. Sarjan nokkela sanailu, yksi sarjan tavaramerkeistä, on suurimmaksi osaksi hauskaa ja osuvaa: Wrath työnsi sormensa V:n naamaan. "Älä seuraa minua. Onko selvä? Et seuraa minua." "Senkin typerä ääliö", V sanoi täydellisen uupumuksen vallassa. "Olet kuningas. Meidän kaikkien pitää seurata sinua." Välillä hauskuus valitettavasti katoaa, joskus koko lauseen idea hukkuu rönsyilevään sanahelinään ja ontuviin kielikuviin: Kun Butch pysäköi Escaladen klinikan autotallien eteen, Wrathin suu alkoi vetää leukoja kiroustangossa. Selvä... Sentään aika lyhyesti kuvattu, seuraavassa rönsytään enemmän: Kaikkialla juhlivat nyt ikivihreät puut, ja niiden neulasista pörheät oksat olivat kuin havupuiden puustolle ominainen keskisormennäyttö lehtipuutovereilleen näiden liian pöyhkeilevästä syksyn lehtien väri-ilotulituksesta. Huh.
 
Koston rakastajan lähes 800 sivussa oli mukavasti lukemista ja suoraviivaista toimintaa (seksiä mukaan lukien) sekä vauhdikkaita juonenkäänteitä riitti alusta loppuun. Wardin kevyt, hieman ennalta arvattava vampyyriviihde sopi loistavasti sairasteluun ja lomailuun. Hieman yllättäen tarinassa tuli vastaan mm. omaishoitajavampyyri. Kovin inhimillistä.


Sitaattikunniamaininnan saa: 

Silmä silmästä ja vielä vähän päälle ja sitä rataa.


Halloween-lukuhaaste 2017.

26 heinäkuuta 2017

J. R. Ward: Varjeltu rakastaja



J. R. Ward: Varjeltu rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #6)
Basam Books, 2011
586 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Enshrined, 2008)
Luettu: 6.7.2017
Mistä: kirjastosta


Vampyyrikirjallisuus, nappivalinta Iin kirjaston lukuhaasteen kohtaan "ihanaa hömppää". Näiden otusten kanssa aika kuluu mukavasti.

Valittu Cormia on asunut jo jonkin aikaa Veljeskunnan talossa Phuryn Ensimmäisenä Puolisona. Parin yhteiselämä ei vain ota sujuakseen vaan molemmat tuntuvat olevan hieman hukassa toistensa seurassa, Cormia totuttelee täysin erilaiseen maailmaan kuin missä on kasvanut eikä Phuryn päätä ainakaan selvitä paheneva huumeaddiktio, välinpitämättömyys taisteluissa sekä vimma vihollisten kiduttamiseen. Liitto ei myöskään ole saanut vaatimaansa vahvistusta eli Esiuros ei ole aloittanut työtään veljeskunnan suvun jatkamiseksi ja tilanne täytyy ratkaista tavalla tai toisella. Myös muutaman koulutettavan vampyyrin kesken syttynyt raaka välikohtaus vaatii selvittelyä ja samaan aikaan vampyyreiden vihollisryhmä Harvennuskunta valmistautuu seuraavaan siirtoonsa. Omega nimittäin on saanut vihdoin käsiinsä kauan odottamansa salaisen aseen, jonka avulla tuhota Veljeskunta.

Varjeltu rakastaja pitää sisällään monelle taholle jakautuvaa välien selvittelyä niin ihmisten, vampyyrien ja lessereiden asuttamassa maailmassa kuin Toisella Puolella Kirjurineitsyen ja Valittujen luona. Monen juonenkäänteen ansiosta tarinassa on vauhtia, mutta vähän vähempikin olisi riittänyt. Nyt tapahtuu vähän liikaa, liian monelle ja liian monessa paikassa. Vaikka tapahtumat tempaavat lukijan suuntaan jos toiseen on Veljeskunnan jäsenistä vain Phury pääosassa ja muut jäsenet puolisoineen jäävät vähemmälle huomiolle ja heidän läsnäoloaan olisin kaivannut lisää. Miten kuningasparilla eli Wrathilla ja Bethillä menee? Entä miten taannoin Dhestroyeriksi vampyrisoituneella (voiko näin sanoa, no sanonpa kuitenkin) Jepari-Butchilla sujuu vampyyrina? Phuryn kaksoisveli Zsadist ja hänen raskaana oleva vaimonsa Bella sentään vilahtelevat tarinassa useamman kerran, samoin John ystävineen.

Veljeskunnan kotikulmien eli New Yorkin Caldwellin lisäksi tarinassa ollaan useamman kerran myös Toisella Puolella, mikä on paikkana melkoisen kiinnostava. Kaikki on valkoista, hajutonta ja mautonta ja se tekee paikasta kliinisen ja sairaalamaisen. Valittujen yhteisö elää myös todella tarkkojen sääntöjen mukaan. Valitulla ei ole itsenäisenä yksilönä juuri arvoa, mutta yhteisönä Valitut ovat erittäin tärkeässä osassa mitä tulee veljeskunnan olemassaoloon. Jos Kirjurineitsyen maailma kiinnosti paikkana niin henkilönä kiinnosti uusi tuttavuus Lassiter, jonka menneisyyteen on linkitetty todellista historiaa.

     Mies napsautti sormiaan, ja kirkkaat kipunat kiirivät yötaivasta kohti.
     Hetken kuluttua Wrath kääntyi Johnin puoleen: "Tämä on Lassiter, langennut enkeli. Eräällä niistä viimeisistä kerroista, kun hän laskeutui maan päälle, Euroopassa oli rutto - "
     "Hetkinen, se ei ollut todellakaan minun syytäni - "
     " - joka pyyhkäisi pois kaksi kolmasosaa ihmisistä."
     "Haluaisin muistuttaa, että te ette pidä ihmisistä."
     "Ne haisevat pahalta kuoltuaan."
     "Kuten te kaikki kuolevaiset tyypit."

Vaikka tarina tuntui paikoin ennalta-arvattavalta ja lukiessa iski muutaman kerran déjà-vu -olo sai Wardin muutamat koukut pian lukuvaihteen oikealle raiteelle. Jos aiempien osien aikana luotuja perustuksia ravistellaan sekä normaalissa todellisuudessa että Toisella Puolella lupailee se hyvää jatkon kannalta. Ei taida tulla seuraavassakaan osassa kovin tylsää.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Kiitokset valtimonne välittämästä lahjasta."

Kohteliaita nuo vampyyrit, tai ainakin Valitut.


Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste: 4. Ihanaa hömppää

28 joulukuuta 2016

J. R. Ward: Sitomaton rakastaja



J. R. Ward: Sitomaton rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #5)
Basam Books, 2011
586 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Unbound, 2007)
Luettu: 15.12.2016
Mistä: kirjastosta


Kaipasin joulukiireiden vastapainoksi kevyempää kirjallisuutta ja Mustan tikarin veljeskunta -sarja sopi tilanteeseen mainiosti. Joulutohinalta ei kuitenkaan jäänyt yli energiaa saati aikaa bloggaukseen asti, mutta ehkä tästä vielä jotain osaa sanoa näin joulun jälkeenkin, vaikka sarjan osat ja tapahtumat tuntuvat menevän päässäni iloisesti sekaisin...

Kammottavan lapsuuden jäljet vartalolla, hanskan verhoama hohtava kirous eli käsi, jonka kautta kulkee uhriin jonkinlainen valtava sähkölataus, sekavat tunteet toista veljeskunnan jäsentä kohtaan... Vishousilla olisi kestämistä jo vanhoissa ongelmissa, mutta 303. syntymäpäivänsä kynnyksellä Kirjurineitsyt ilmestyy kertomaan hänelle yllättävän tiedon V:n menneisyydestä sekä paljastamaan suunnitelmansa uroksen tulevaisuuden varalle. Ennen uuden tehtävänsä aloittamista Vishous haavoittuu taistelussa ja joutuu ihmisten sairaalan ensiapuun, traumaosaston päällikön tohtori Jane Whitcombin leikkauspöydälle. Mustan tikarin veljeskunta joutuu puuttumaan peliin ja useampi elämä tulee muuttumaan.

     Potilas veti syvään henkeä aivan omin voimin. Toisen kerran. Kolmannen. Sitten hänen pelottavat timanttisilmänsä kääntyivät katsomaan Janea, ja tämä rauhoittui aloilleen kuin potilas olisi hypnotisoinut hänet tekemään niin.
     Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten mies, jonka hengen Jane oli juuri pelastanut, sanoi karskilla äänellä neljä sanaa, jotka muuttivat kaiken... muuttivat Janen eämän, muuttivat  hänen kohtalonsa.
     "Hän. Tulee. Minun. Mukaani."

Sitomaton rakastaja keskittyy enemmän veljeskunnan jäseniin, heidän puolisoihinsa ja arkeensa sekä veljeskunnan jäsenten kouluttamiin vampyyreihin kuin lessereihin. Toki myös noita vampyyrien vihollisia vilahtelee tarinassa, mutta vain sivuosassa, he eivät juurikaan pääse tällä kertaa ääneen. Sopii minulle, sillä vampyyreistä saa enemmän irti kuin heidän värittömistä ja hajutto- ei kun siis vauvatalkinhajuisista vihollisistaan lessereistä, jotka ovat ikään kuin yhtä erottamatonta massaa. 

Tarina kulkee osittain Toisella Puolella, Kirjurineitsyen ja hänen valittujensa ei-ajallisessa maailmassa, mikä tuo mukavaa vaihtelua, vaikkakin pidän enemmän "normaalista maailmasta". Uusi ihmishenkilö tohtori Whitcomb sujahtaa juoneen mukavasti, onpa Wardilla tarjota ainakin minut täysin yllättänyt juonenkäänne häneen liittyen. Muuten juoni seuraa aiemmista osista tuttua kaavaa, tarina keskittyy yhteen veljeksistä - tällä kertaa Vishousiin - muiden jäädessä taustalle, hänestä paljastetaan monenlaista ja tarinan mausteena on rakkautta, seksiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Tarina pyörii vapaan tahdon, kohtalon ja sen määräytymisen ympärillä, mutta turhan syvälliseksi ei heittäydytä vaan kirjan voi lukea aivot narikkaan -periaatteella, puhtaana viihteenä. Viihteellisiä ovat myös monet ylilyövät kielikuvat kuten esimerkiksi seuraava: Jeparilla oli hullunkiilto silmissään kuin ainakin sellaisella, jonka tehosekoitin oli naksahtanut  soseasentoon. Selvä, ihan tällainen kuvailu ei itselläni tulisi ensimmäisenä mieleen... Ja kuten aiempien osien kohdalla on seksiin liittyvä kuvailu myös tässä välillä lähinnä huvittavaa. Kohottelin kulmiani  myös kohdalle, jossa Vishousin ihoa kuvataan päivettyneeksi. Jos kyseessä on päivänvaloa karttava vampyyri ei kyseinen sanavalinta ihan istu! Joka tapauksessa ah niin viihdyttävä (iso) välipala!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakkaus on uhrauksen arvoista, hän ajatteli huoneesta lähtiessään. Silloinkin, kun rakkaus ei ollut omaa.

10 syyskuuta 2016

J. R. Ward: Paljastettu rakastaja



J. R. Ward: Paljastettu rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #4)
Basam Books, 2011
527 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Revealed, 2007)
Luettu: 8.9.2016
Mistä: kirjastosta


Onnea on notkuvat kirjapinot kun on kipeänä. Vuorotellen kuumaa juotavaa, lukemista ja torkkuja sohvalla. Villasukat ja torkkupeitto. Kurkkupastilleja. Kuumeisena ja tukkoisena ei jaksa lukea ihan mitä tahansa, mutta Mustan tikarin veljeskunnan seikkailut sopivat sairastupaan kuin nenä päähän (tai kuumemittari kainaloon).

Butch O´Neal, entinen New Yorkin Caldwellin poliisi, liikkuu Mustan tikarin veljeskunnan jäsenten kanssa, asuu ja taistelee heidän kanssaan, syö heidän ruokiaan, juo heidän juomiaan ja pukeutuu heidän maksamiinsa kalliisiin vaatteisiin, on kuin yksi heistä. Paitsi että hän ei ole yksi veljeksistä eikä edes vampyyri vaan ihminen. Butch on auttamattomasti rakastunut Marissaan, mutta suhteesta on turha haaveillä sillä kuolevainen ex-jepari on kovin kaukana ylhäisen vampyyrinaaraan ihannekumppanista. Kun lesserit, veljeskunnan ja koko vampyyrirodun viholliset kaappaavat Butchin saadakseen tietoja veljeskunnasta käynnistyvät oudot tapahtumat, joiden seurauksena Butch on epävarma mikä hän on tai mikä hänestä on tulossa.


     Oliko hän vasikoinut Veljeskunnasta? Pettänyt heidät? Oliko hän antanut ilmi lähimpänsä ja rakkaimpansa?
     Ja mitä helvettiä hänen vatsalleen oli tehty? Luoja, tuntui siltä kuin hänen verisuonissaan olisi virrannut liejua, kiitos sen ties minkä olennon, joka hänen sisällään loisi. 


Butch on tähän mennessä ollut minusta sarjan vähiten kiinnostavia hahmoja, mutta niin vain hänestäkin sai oivallisen osan sarjaan. Myös tähän mennessä siloisena ja värittömänä esiintynyt Marissa pääsi jos nyt ei revittelemään niin ainakin näyttämään kyntensä ja luonteensa. Vampyyrit ja vauhdikas kerronta imaisivat minut mukaansa, otin torkut sohvalla ja sitten oli taas päästävä lukemaan. Flunssainen olo ei häirinnyt sillä tarina pysyi sopivan simppelinä ja ahmittavana alusta loppuun.

Tässä osassa niin kuin aiemmissakin on suomennokseen jäänyt virheitä. Lisäksi yhdessä kohdassa tarinaa tuntui kuin kaksi tapahtumaa, tapaaminen ja puhelu, olisivat vaihtaneet paikkaa. Kirja sisältää useita seksikohtauksia, joista osa lähinnä huvitti korniudellaan. Mikäpä siinä, ei mene lukeminen liian vakavaksi kun saa välissä pyöritellä silmiään ja naureskella huvittaville sanavalinnoille. Myös asioiden mittasuhteet mietityttivät. Kirjassa toistetaan moneen otteeseen kuinka suuria veljeskunnan jäsenet ovat, mutta kummasti Escaladen takapenkillä mahtuu tekemään erinäisiä suorituksia... Valtavien voimien lisäksi heissä taitaa olla myös ripaus akrobaattia.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Seurasi ilahtunut "hyvä luoja, nythän on joulu"-tyyppinen hiljaisuus.


08 kesäkuuta 2016

J.R. Ward: Herätetty rakastaja



J.R. Ward: Herätetty rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #3)
Basam Books, 2010
486 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Awakened, 2006)
Luettu: 5.6.2016
Mistä: kirjastosta


Tämä kirja olisi ehkä pitänyt kuvata sängyn päällä tai herätyskellon kanssa, mutta ei nyt heittäydytä liiallisuuksiin, olohuoneen pöytä sai kelvata.

Bella ja Mustan tikarin veljeskunnan paha poika, nimensä veroinen Zsadist jäivät toistensa mieliin heti ensi tapaamisestaan. Kun Bella joutuu yhden Harvennuskunnan jäsenen kynsiin tekee Zsadist kaikkensa löytääkseen hänet. Moni vampyyrien perivihollinen kohtaa raa'an loppunsa ennen kuin vampyyrinaaraan sijainti selviää. Sekä Bella että Zsadist ovat kärsineet kammottavalla tavalla, mutta Zsadistin arvet ovat pintaa syvemmällä. Zsadistin on kohdattava menneisyytensä samalla kun hän yrittää auttaa Bellaa.

     Oviaukossa seisovan uroksen kasvot olivat arpiset, ja niitä vääristi aivan keskilinjaa pitkin kulkeva valtava viilto. Mutta arpi ei ollut vielä edes se syy, miksi John koetti kyyristyä pois näköpiiristä. Raunioituneista kasvoista tuijottavat mustat silmät olivat kuin hylätyn talon varjot. Täynnä kaikkea sellaista, mikä voi satuttaa.

Vaikka sarjan edellisen osan lukemisesta on jo useampi kuukausi solahdin nopeasti takaisin New Yorkin Caldwelliin, kaupungin kapeille kujille, Mustan tikarin veljeskunnan ja Harvennuskunnan välisiin taisteluihin, vampyyrisoturien kantapaikkaan ja kartanoon sekä Harvennuskunnan kidutuskeskukeen, vaikka viimeisimmässä olikin melko ikävä vierailla. Paljon oli ehtinyt unohtua, mutta kuten aiemmissa osissa niin tässäkin esiteltiin yksi veljeksistä muiden jäädessä vähemmälle huomiolle. Pikkuisen piti silti kurkistella Googlesta kuka kukin on ja esimerkiksi mikä olikaan edellisessä osassa esitellyn Rhagen salaisuus.

Kaikesta sadistisuudestaan huolimatta kirjan päähenkilöstä Zsadistista löytyy myös herkempi puoli, joka kuoriutuu esille vuosia sitten kivenkovaksi kasvatetun kuoren alta. Sama juttu koko kirjassa, se on täynnä taistelua ja verenvuodatusta, mutta tarina on lopulta yllättävän romanttinen, toki edellisten osien tapaan runsaalla ja paikoin rajulla seksillä kuorrutettuna. Ehkä osa tunnesiirapista olisi voinut jäädä valuttamatta, mutta tällaisenaankin kirja oli ahmittava vauhdilla.

En vielä tässä kolmannessa osassakaan ole täysin sinut paikoin yliteatraaliseksi yltyvän kuvailun tai kirjainkikkailun, varsinkin h-kirjaimen viljelyn (vampyyrien nimissä ja termistössä), kanssa. Mielessäni kävi useampaan kertaan, että mitenköhän termistö on esitetty alkukielisessä (englanti) romaanissa ja että onko suomentaja ottanut idean termistön muodostukseen pohjoisen Suomen murteesta eli niin sanotusta  h:n päältä puhumisesta. Kohottelin monessa kohtaa kulmiani sanoille ja kun suomennoksessa mainittiin kuinka hänen vatsassaan rähjähti, ja räjähdyksestä sinkoilevat kipinät tunkeutuivat kaikkialle hänen ruumiiseensa... oli minun pakko nauraa ääneen, joko h-kirjainta alkaa lipsahdella kirjan normaaliin kieleenkin? Ei onneksi, kyseessä oli vain kirjoitusvirhe, joita kyllä oli kirjassa muutenkin häiritsevän paljon. Viihdyin silti tarinan parissa loistavasti, pitäisiköhän hakea jo seuraava osa kirjastosta...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Uni pokkasi hänet kuin palkintopokaalin.

 Kyllä kiitos, yksi pokkaus tähänkin osoitteeseen! Hyvää yötä.


15 lokakuuta 2015

J. R. Ward: Ikuinen rakastaja



J. R. Ward: Ikuinen rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #2)
Basam Books, 2010
447 sivua
Suomentanut: Marke Ahonen
(Lover Eternal, 2006)
Luettu: 10.10.2015
Mistä: kirjastosta


Siirryin sujuvasti Kuvun alta vampyyrien, tällä kertaa Mustan tikarin veljeskunnan, seuraan. Pimenevät illat, oivallinen syy lukea kauhuun kallellaan olevaa tai muuten vain kummajaisia sisältävää kirjallisuutta! 

Rhage, jota komean ulkonäkönsä vuoksi Hollywoodiksikin kutsutaan, on Mustan tikarin veljeskunnan kylmä raivopää, joka kantaa sisällään Kirjurineitsyen kirousta. Mary Luce työskentelee johdon sihteerinä, tekee vapaaehtoistyötä auttavassa puhelimessa ja valmistautuu aloittamaan uuden taistelun vakavaa sairautta vastaan. Kun Rhage törmää ohimennen Maryyn ei vampyyri saa Maryn ääntä mielestään ja hänen on saatava tavata hänet uudelleen. Ja uudelleen. Ihmisnaisen ja vampyyrisoturin suhdetta ei katsota hyvällä. Ihminen voi uhattuna paljastaa vampyyrit lessereille, vampyyrinmetsästäjille ja he ovat lessereille helppo kohde. Oman ongelmansa tuo myös Rhagen kantama kirous, peto, joka irti päästessään on vaaraksi kaikille lähellä oleville.

     Rhagen pupillit välähtivät valkeina kuin kaksi tulitikkua. Se oli kerrassaan kummallista. Aluksi ne olivat mustat, ja seuraavassa hetkessä ne hohtivat vaaleaa valoa.
     "Miksi noin tapahtuu?" Mary kysyi.
     Rhagen hartiat paisuivat, kun hän tarttui jalkoihinsa ja nojasi niihin. Äkkiä Rhage nousi ylös ja alkoi kävellä ympäriinsä. Mary saattoi aistia energian, joka huokui hänestä, hänen sisältään.
     "Rhage?"
     "Sinun ei tarvitse välittää siitä."
     "Tuo kiihkeä sävy sinun äänessäsi kertoo, että ehkä minun pitäisi."

Ilmeisesti sarjan osissa keskitytään aina yhteen "veljeen" kerrallaan, edellisessä osassa Wrathiin ja nyt Rhageen. Mikäpä siinä, jokainen veljeskunnan jäsen on omalla tavallaan kiinnostava.Toinen osa on ensimmäisen toistoa myös muutamissa muissa seikoissa. Lesserit kulkevat vahvasti mukana, he tuntuvat yhden kirjaimen kutsumanimineen (O, E, X...) jotenkin persoonattomilta, mutta sitähän he ovatkin. Hiljalleen heidän pigmenttinsä häipyy ja heistä tulee väritöntä, vauvantalkintuoksuista, vampyyrejä tappavaa massaa. Ja seksi, sitä riittää tässäkin osassa. Termistö varsinkin ydintä toistetaan kerta toisensa jälkeen, aargh! lähinnä huvittaa välillä.

Kirjan luettuani mietin Kirjurineitsyttä. Hän ei tunnu hallitsevan pelkästään veljeskuntaa ja muita vampyyrejä vaan hänellä on paljon valtaa myös ihmislajiin. Tähän liittyen eräs juonenkäänne kirjan loppuvaiheilla on jokseenkin erikoinen ja helpolta tuntuva ratkaisu. Tosin ei tässä varsinaisesti vaikeita kuvioita luoda muissakaan juonellisissa asioissa. Kirja kuitenkin teki tehtävänsä ja tarjosi oikein viihdyttävän lukukokemuksen.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka herättää ihmetystä elimistön tuottamia äänä kohtaan):

Hänen sivuontelonsa hyrisivät.

Anteeksi, teki mitä?

18 elokuuta 2015

Carlos María Domínguez: Paperitalo sekä kooste kirjankansibingosta



Carlos María Domínguez: Paperitalo
Basam Books, 2006
134 sivua
Suomentanut: Einari Aaltonen
(La casa de papel, 2002)
Luettu: 15.8.2015
Mistä: oma ostos


Mikä on pieni, punainen ja pomppii paikasta toiseen? No tietysti Carlos María Domínguezin pienoisromaani Paperitalo. Entä se pomppiminen? Kirja tietysti kulkee lukutoukan laukussa ja tässä tapauksessa kirja oli ikään kuin bingopallo, nimittäin kirjankansibingossa. Hyydyin Paperitalon kanssa parin vuoden takaisen lukumaratonin viime hetkillä, mutta nyt koitti kirjan lukemisen aika.
Kirjan taustalla näkyy eräänlainen paperitalo, vanhemman villlasukkalapsen yhdessä parin muun lapsen kanssa tekemä taideprojekti. Näyttää kivalta kun sisälle laittaa pattereilla toimivan kynttilän tai pienet ledvalot! Syksyn pimeitä iltoja odotellessa...

Bluma Lennon lukee Emily Dickinsonin Runoja, jää auton alle ja kuolee. Lennonin sijaiseksi yliopistolle nimetty kollega, minäkertoja, vastaanottaa Lennonille osoitetun kirjeen, josta löytyy erikoisesti käsitelty kirja. Kertoja päätyy seuraamaan polveilevaa kirjapolkua, joka johtaa hänet Cambridgen yliopistolta La Paloman rannikkokylään Uruguayhin. Matkan varrella hänelle selviää, että isoäiti ei puhunut pötyä, kirjat voivat olla vaarallisia. Kirjoja voi hankkia liikaa.

"Ne ovat yhä ystäviäni. Ne antavat minulle suojan. Siimeksen kesäisin. Ne pitävät tuulta. Kirjat ovat kotini."

Olipa erikoinen kirja! Pienestä koostaan huolimatta kirja on pullollaan kirjallisia viittauksia, lämpöisiä ja myös herätteleviä ajatuksia kirjoista ja niiden hamstraamisesta, mysteerin selvittelyä, kirjahulluutta ja kovia kohtaloita. Bluma Lennon tuntuu jäävän taustalle ja tarina ryöpsähtelee suunnasta toiseen, mutta kyllä Bluma kulkee vahvasti mukana koossa pitävänä voimana.

Paperitalo eteni yllättävän hitaasti. En päässyt lukemisessa missään vaiheessa vauhtiin ja varsinkin myöhään illalla lukeminen tökki. Lukeminen ja kirjat ovat minulle, lukutoukalle ihana ja mieluinen aihe, mutta tällä kertaa en hirveästi lämmennyt tarinalle. Todennäköisesti tapahtuma tai pari kirjasta tulee pyörimään mielessäni, mutta osa tarinasta alkaa jo unohtua, oli se sitten loppukesän (tai alkusyksyn) oireilevan flunssan syytä tai sitten vain sitä, että tämä nyt ei vain ollut minun kirjani. Ehkä otan kirjan vinkistä vaarin ja laitan kirjan kiertoon, kotikirjastoa on hyvä joskus karsia ennen kuin on liian myöhäistä... Tai ehkä sittenkin säilytän kirjan, jos haluankin palata kirjan tarjoamaan tunnelmaan... ;)


Sitaattikunniamaininnan saa lause, joka sopisi monen lukutoukan muistolauseeksi:

(...) hän oli omapäinen ja ahnas lukija.

Pikainen blogikierros paljasti, että moni muukin koki kirjan nopeasti unohdettavana, kirjallisena välipalana, mutta myös ihastuneempia arvioita löytyi. Kannattaa käydä kurkkaamassa arviot esimerkiksi Anulta, Lilliltä ja Suketukselta.
 

Kirjallisen maailmanvalloituksen kohteena oli Uruguay.
TBR 21/100

Kirjankansibingo päättyi  15.8. ja niinhän siinä kävi, että ehdin kuin ehdinkin saada toisen rivin täyteen. Bingo! Lopullinen bingoruudukkoni näyttää tältä:




Toinen, Paperitalon viimeistelemä bingorivi:
Punainen: Carlos María Domínguez: Paperitalo
Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät (sama ruutu on myös ensimmäisessä bingorivissä)
Värikäs: Alex Garland: Laguuni 

Muutama "irtoruutu" jäi hyödyntämättä:

Kiitos Jonnalle hauskasta haasteesta, tätä olisi voinut jatkaa pidempäänkin!

17 kesäkuuta 2015

J. R. Ward: Pimeyden rakastaja



J. R. Ward: Pimeyden rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #1)
Basam Books, 2009
442 sivua
Suomentanut: Marke Ahonen
(Dark Lover, 2005)
Luettu: 13.6.2015
Mistä: kirjastosta


Kiitos Katajalan novellikokoelman minulle iski vastustamaton halu vampyyritarinoiden pariin. Ystäväni suositteli jo ajat sitten minulle J. R. Wardin Black Dagger Brotherhood- eli Mustan tikarin veljeskunta -sarjaa ja se sopi lukunälkääni kuin, no, kulmahampaat vampyyrille. Tuumasta toimeen ja paikalliseen aarreaittaan eli kirjastoon hakemaan sarjan aloitusosa. Olisiko tässä sopiva lääke paikkaamaan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan jättämää kirjallista vampyyrityhjiötä?

Mustan tikarin veljeskunta eli kuusi vampyyrisoturia ja heidän johtajansa Wrath taistelevat lajinsa olemassaolon puolesta lessereitä, sieluttomia vampyyrinmetsästäjäihmisiä vastaan. Darius, yksi sotureista, kertoo Wrathille ihmisen kanssa saamastaan jälkeläisestä ja pyytää häneltä palvelusta, viimeisenä puhdasverisenä vampyyrinä Wrathin pitäisi auttaa Dariuksen puoliveristä tytärtä selviämään mahdollisesta muutosvaiheesta vampyyriksi. Tehtävä ei ole Wrathille mieluinen, mutta kun lesserit tappavat Dariuksen päättää Wrath toteuttaa soturinsa pyynnön ja lähtee tapaamaan naista. Elizabeth "Beth" Randall järkyttyy kun hänen takapihan varjoista ilmestyy tummanpuhuva roteva mies mustassa nahka-asussaan ja aurinkolaseissaan. Beth ei tiedä mitään vampyyriperimästään, hän on astumassa aivan uuteen maailmaan.

     Beth rypisti otsaansa. Ilmassa tuntui kummallinen haju. Jotakin täyteläistä ja mausteista...
     Hän meni verkon luo ja nuuskaisi muutaman kerran. Sisään hengittäessään hän tunsi jännityksen hartioissaan laukeavan.
     Ja sitten hän näki, että Boo oli istuutunut ja kehräsi, kuin toivottaakseen tervetulleesi jonkun tuttavan.
     Mitä hel-
     Hänen unensa mies oli verkon toisella puolella.
     Beth hypähti taaksepäin ja pudotti pesurätin. Hän kuuli etäisesti mehevän läiskähdyksen, kun rätti osui lattiaan.
     Verkko liukui auki. Vaikka hän oli lukinnut sen.
     Ja tuo ihana tuoksu voimistui, kun mies astui sisään hänen kotiinsa.
     Beth joutui paniikin valtaan, mutta huomasi, ettei kyennyt liikkumaan.

Lukeminen oli tyssätä heti alkuunsa kun veljeskunnan seitsemän jäsentä (hei hei Aleksis Kivi ja Jukolan pojat, oletteko siirtyneet nykyaikaan valtavan muutoksen kokeneina?) esitellään nimeltä. Wrath ja Darius nyt vielä menettelevät, mutta kun joukon jatkona ovat Tohrment, Vishous, Rhage, Phury ja Zsadist tulee väkisin mieleen, että onkohan sanaleikeissä menty jo liiallisuuksiin. Niinpä, vampyyrit eivät olleet mitään Tomeja, Dickejä tai Harryja, kuten Bethin poliisituttava Butch tarinassa osuvasti toteaa. Kaikkeen tottuu, myös outoihin vampyyrinimiin. Totuttelua vaati myös kursiivin käyttö erikoistermeissä, ne kuitenkin oli selitetty sanastossa eli eivät olisi vaatineet enää lisäkorostusta. Sanasto kirjan alussa oli ehdottomasti plussaa, en ymmärrä miksi joissain kirjoissa sanasto lisätään kirjan loppuun, josta sitä ei välttämättä tule huomanneeksi kuin vasta kirjan luettuaan.

Tarina vetäisi minut mukaansa heti kun selvisin nimiin liittyvästä alkujärkytyksestä. Wardin vampyyrit eivät istu perinteiseen vampyyrimyyttiin vaan niissä on mukavan erilaisia piirteitä. He esimerkiksi syövät normaalia ruokaa, mutta tarvitsevat ravinnokseen vastakkaisen (vampyyri)sukupuolen verta. He eivät pysty luomaan uusia vampyyrejä puremalla, mutta onnistuvat joskus lisääntymään keskenään ja hopea ei ole heille ongelma, ainakaan Dariuksen hopeisista ruokailuvälineistä päätellen. Edes teatraalinen ja paikoin teennäinen kuvailu ei häirinnyt vaan se lähinnä huvitti, varsinkin testosteronia hönkivän Butchin oi beibi -hönkäilyt saivat minut pyörittelemään silmiäni. Tarina tihkuu erotiikkaa ja seksiä ja se sopii tarinan tyyliin, sekä petipuuhat että taistelut kuvataan tasapuolisen ronskisti. Lähes kaikkiin aloitusosassa esitettyihin hahmoihin pääsi kiinni ja heistä haluaisi tietää lisää, kyllä tässä siis on ehdottomasti havaittavissa koukuttumista. Juuri sopivaa viihdettä nautittavaksi muiden kirjojen välissä ja sopii takuulla hyvin riippumattolukemiseksi kesähelteille. Taidan suunnata huomenna kirjastoon hakemaan seuraavan osan, tuli niitä helteitä tai ei...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tässä hän oli, alastomana kylpytakissa, yksin seuranaan reilusti yli viisisataa kiloa vampyyrejä.


Myös Niina T. ärsyyntyi nimistä. Aletheia ihastui tummanpuhuvaan aikuisten vampyyritarinaan.


Kirjankansibingo jatkuu, rasti ruutuun Nainen.



12 elokuuta 2013

Alan Bennett: Epätävallinen lukija - Lukumaratonilla luettua

Lukumaratonin "tulosten" purku lyhyehköillä arvioilla jatkukoon. Tämä kirja tuli luettua lähes kokonaan työhuoneessa, jonka sohvannurkasta kuva on napattu. Kirja on odottanut lukuvuoroaan pitkään, hyvä niin, sillä se sopi lukumaratonille kuin nenä päähän!




Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Basam Books, 2008
115 sivua
Suomentanut: Heikki Salojärvi
(The Uncommon Reader, 2007)
Luettu: 1.8.2013 (1. lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Epätavallinen lukija kertoo kuningattaresta, joka ajautuu sattuman -tässä tapauksessa haukkuvien koirien- sanelemana palatsin liepeille pysähtyneeseen kirjastoautoon. Pyytäessään koiriensa käytöstä anteeksi kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata edes yhden kirjan. Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi niin kuningattaren, paikalla olevan keittiöapulaisen Norman Seakinsin kuin koko brittihovin kannalta. Ensimmäinen kirja johtaa toiseen, keskustelut kääntyvät toistuvasti kirjoihin ja pian Hänen majesteettinsa lukee lähes joka paikassa ja tuntee ärtymystä mikäli luettavaa ei syystä tai toisesta ole saatavilla.  Tai jos kuninkaalliset velvollisuudet häiritsevät lukemista.

     "Mutta kai Teidän majesteettianne sentään briiffattiin etukäteen?"
     "Tietenkin", kuningatar sanoi, "mutta briiffaaminen ei ole lukemista. Oikeastaan se on lukemisen vastakohta. Briiffaaminen on ytimekästä, asiallista ja pääasioissa pysyttelevää. Lukeminen on sekavaa, rönsyilevää ja lakkaamattoman houkuttelevaa. Briiffaus lyö asian lukkoon, lukeminen avaa sen."
     "Voisikohan Teidän majesteettinne keskittyä jälleen tähän vierailuun kenkätehtaassa" sanoi Sir Kevin.
     "Ensi kerralla", kuningatar töksäytti. "Minnekäs minä panin sen kirjan?"

Mikä herkullinen kirja! Kirja oli täynnä hienoja ajatuksia lukemisesta, joko kirjailija Bennett puhuu omasta kokemuksesta tai sitten hän on vain hyvä astumaan toisen ajatusmaailmaan (aika oleellinen taito kirjailijalle, eikö vain?). Kuten jo lukumaratonin aikana mainitsin tunsin suurta sielujen sympatiaa tämän lukemiseen höyrähtäneen kuningattaren kanssa. Oli hauska seurata miten täydellisesti kirjojen maailmaan voi uppoutua ja miettiä miten hienon hieno raja normaalin harrastamisen ja fanaattisen omistautumisen välillä onkaan. Koen itse olevani tuon rajan paremmalla puolella, saa nähdä esittääkö esimerkiksi puolisoni eriävän mielipiteen ;) Epäilen vahvasti, että seuraavan keskustelun ydin on tuttu myös muiden lukutoukkien kodeissa:

Herttua työnsi päänsä ovesta sisään. "Onko kaikki hyvin, tyttöseni?"
     "Tietenkin. Minä luen."
     "Taasko?" Herttua jatkoi matkaansa päätään pudistellen

Kuninkaallisesta lukutoukasta on lukenut todella moni, tässä muutamia: Hanna (jolle haluan huikata vielä tätäkin kautta onnittelut Suuren Päivän johdosta, siis onnea!), marjis (joka on juuri päättänyt blogitauon), Jenni S. (joka on juuri palannut takaisin kotitontilleen) sekä Maija (joka huikkasi juuri sopivaan väliin pitäneensä kirjasta, tartuin suositukseen hyvin lopputuloksin).


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kirja on pommi joka räjäyttää mielikuvituksen liikkeelle.


EDIT:
Meinasi unohtua, kirjahan löytyy TBR100 -listaltani eli 13/100 luettuna.


13 tammikuuta 2013

Erin Morgenstern: Yösirkus



Erin Morgenstern: Yösirkus
(The Night Circus, 2011)
Basam Books, 2012
400 sivua
Luettu: 11.1.2013
Mistä: kirjastosta varaamalla


Nyt on uusi lukuvuosi korkattu! Muistaakseni törmäsin ensimmäisen kerran Erin Morgensternin Yösirkukseen jo viime keväänä Norkun Nenä kirjassa -blogissa. Kirja kuulosti niin mielenkiintoiselta, että se heilahti luettavien listalleni samantien. Kirjaa ei löytynyt omasta lähikirjastosta, mutta kiitos "kirjastokimpan" sain kirjan viimein lainattua.

Celia, avioton lapsi, päätyy taikuri-isänsä luokse äitinsä kuoleman jälkeen. Kun Hector Bowen, taiteilijanimeltään Prospero Lumooja, tajuaa tyttärellään olevan maagisia kykyjä alkaa hän valmistella tytärtään taikuuden maailmaan. Hän esittää Celiaa koskevan haasteen vanhalle tuttavalleen Alexanderille, harmaapukuiselle miehelle, jonka tulee etsiä Celialle sopiva vastustaja. Vastustajaksi valikoituu orpokodista löytyvä Marco. Sen paremmin Celialla kuin Marcollakaan ei ole tarkempaa tietoa pelistä, sen säännöistä, alkamisajasta, paikasta tai edes vastustajastaan. Vuosien valmistautumisen jälkeen peliareenaksi valjastetaan salaperäinen mustavalkoinen sirkus, Le Cirque des rêves eli unelmien sirkus. Sen tulosta ei ilmoiteta ennakkoon vaan se ilmestyy milloin minnekin, se on auki vain öisin ja sen porttien sisäpuolella avautuu taikuuden maustama maailma. Peli voi alkaa.

Tulipa luettua sellainen kirja, jonka ideaa on hankala kuvailla paljastamatta siitä liikaa ja jota on myöskin hankala arvioida. Kauniiden kansien sisään, tyylikkäästi koristelluille sivuille, on kietoutunut monikerroksinen, useita henkilöitä, paikkoja ja aikoja sisältävä tarina, joka vaatisi melkein toisen lukukerran heti perään selkiytyäkseen paremmin. Sillä juuri kun luulin ymmärtäväni tarinaa ja kuvittelin tietäväni sen suunnan kerronta hyppäsikin aivan toiseen aikaan ja paikkaan, toisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Tuntui, että kirja elää ja lipuu käsistä, aivan kuin kirjassa kuvattu sirkus muuttuu ja vaihtaa vaivihkaa paikkaa. Tämä (sekä välissä vilahteleva iki-inhokkini lukijan puhuttelu) häiritsi alussa, mutta vaikutti sitten sopivalta ratkaisulta.

     Portin takana näkyvä lipunmyyntikioski on kiinni. Vain pieni tuulenvire värisyttää hiljaisia telttoja silloin tällöin. Sirkuksessa ei liiku mikään muu kuin kellon viisarit, jotka tikittävät eteenpäin iltapäivän tunteja - jos tuota ihmeellistä veistoksenkaltaista esinettä voi edes kutsua kelloksi.
     Paikka näyttää tyhjältä ja hylätyltä. Olet silti haistavinasi kinuskin makean tuoksun leijailevan tuulenvireen mukana raikkaassa syysillassa.
     Aurinko katoaa horisontin taakse, ja auringonlasku vaihtuu iltayön hämäryyteen. Ihmiset ympärilläsi käyvät jo levottomiksi. He alkavat siirrellä jalkojaan ja mutista hylkäävänsä aikeensa ja siirtyvänsä johonkin lämpimämpään paikkaan viettämään iltaa. Harkitset juuri itsekin häipymistä, kun alkaa tapahtua.
     Aluksi kuuluu pamahdus, joka erottuu juuri ja juuri tuulen ja puheensorinan läpi. Pehmeä ääni muistuttaa juuri kiehumaisillaan olevaa teepannua.
     Sitten tulee valo.
     Pienet valot alkavat tuikkia joka puolella ikään kuin koko sirkus olisi kirkkaan tulikärpäsparven peittämä. Odottava joukkio hiljenee katselemaan valonäytöstä. Joku lähelläsi haukkoo henkeään. Pieni lapsi taputtaa käsiään silkasta ilosta.

1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva Yösirkus oli kokonaisuudessaan jälleen yksi silittelykirja (edelliset täällä ja täällä). Unenomainen, säkenöivä, lumoava, häilyvä ja maaginen, taidokkaasti rakennettu ja kerrottu tarina. On oikeastaan ihanaa jäädä hieman hämmentyneeseen tunnetilaan lukemisen jälkeen. Samoihin tunnelmiin jäi myös Lukunurkan Q+Black.

Jos suunnittelet kirjan lukemista älä missään nimessä lue ensin takakantta! Siinä on nimittäin paljastettu suurinpiirtein koko loppuratkaisu. Onneksi jossain blogiarviossa tai -kommentissa tästä mainittiin, joten tiesin varoa vaaraa.


Sitaattikunniamaininnan saa (paitsi sirkusta myös tämän hetken tunnelmiani osuvasti kuvaava):

Hän kaipasi takaisin jo sillä hetkellä, kun lähti kävelemään poispäin.