S. J. Watson: Kun suljen silmäni

 

 S. J. Watson: Kun suljen silmäni

Bazarin e-kirja, 2012

380 sivua

Suomentanut: Laura Beck

(Beford I Go to Sleep, 2008)

Luettu: 17.10.2020

Mistä: Ilmaiskappale

Miltä tuntuisi herätä aamulla tietämättä missä olet ja kuka nukkuu vieressäsi, tai herätä ja huomata, että et olekaan pikku tyttö tai parikymppinen opiskelija vaan 47-vuotias naimisissa oleva nainen? Tämä on Christinen arkea. Joka aamu Christinen täytyy heräämisen jälkeisen järkytyksen jälkeen kasata elämänsä valokuvien ja aviomiehensä Benin tarjoamien muistojen palasista ja joka ikinen yö Christinen muisti nollautuu, päivän tapahtumat ja henkilöt pyyhkiytyvät pois hänen mielestään. Kuka on Christinelle soittava tohtori Nash ja miten hän tietää Christinen kaapissa olevasta päiväkirjasta? Christine on valmis tekemään kaikkensa palauttaakseen muistinsa.

 

Nyt istun sängyssäni. Odotan aviomiestäni. Katselen valokuvaa lapsuudenkodistani. Se näyttää niin tavalliselta, niin jokapäiväiseltä. Ja niin tutulta.

     Miten olen päätynyt sieltä tänne? minä mietin. Mitä on tapahtunut? Millainen on minun tarinani? 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Koska minäkertoja Christine ei muista kuluvaa päivää vanhempia asioita hän on täysin muiden kertoman varassa eli hän on sikäli varsin epäluotettava kertoja. Christine on alkanut kirjoittaa päiväkirjaa, jonka avulla hän saa kiinni viime päivien tapahtumista, mutta entä jos häntä ei muistuteta päiväkirjan olemassaolosta? Entä jos väliin jäisikin päiviä ilman merkintöjä, kuinka Christine silloin voisi rakentaa ehjää kuvaa elämästään? Koska Christine joutuu päivittäin myös lukemaan päiväkirjansa palauttaakseen kirjoittamansa asiat mieleensä herää kysymys missä vaiheessa päivän tunnit eivät enää riitä elämiseen vaan pelkästään menneen kertaamiseen?

 

Koska kyseessä kuitenkin on fiktio, psykologinen trilleri, voisi edellä mainitut mietinnät jättää huomiotta, keskittyä lukemiseen ja odottaa milloin selviää mihin koira on haudattuna. Tarinaan keskittymistä kuitenkin häiritsi Christinelle toistuvasti esitettävät "muistatko...?" -kysymykset, joita ei muistisairaalle pitäisi esittää sekä ristiriitaisuudet ja epäuskottavat yksityiskohdat, joita tuli vastaan matkan varrella. Toki kaikki selviää lopulta, mutta kieltämättä odottaminen kävi hieman puuduttavaksi kun samoja asioita kerrataan, no, päivästä toiseen. En myöskään ollut kovin tyytyväinen loppukohtaukseen, se oli pitkän (pitkän pitkän!) pohjustamisen jälkeen hätäinen. Silti tarina onnistui koukuttamaan enkä missään vaiheessa miettinyt keskeyttämistä.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaipaan epätoivoisesti tukevaa maata, jotakin todellista, jotakin joka ei häviä nukkuessani. Haluan ankkuroitua johonkin.

Helmet 2020 -lukuhaaste: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

Joanne Harris: Kesäviiniä

Joanne Harris: Kesäviiniä

Otava, 2001

349 sivua

Suomentanut: Sari Karhulahti

(Blackberry wine, 1999)

Luettu: 8.8.2019

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä (?)

Toistan itseäni, mutta sanon sen taas: Joanne Harris on yksi luottokirjailijoistani silloin kun mieleni tekee lukea jotain vetävää, herkullista, hieman keveämpää ja tunteikasta. Hänen kirjojaan on tullut hankittua omaan kirjahyllyyn, tämän taisin napata joskus kirjaston kierrätyskärrystä. Kesäviiniä vaikutti nimensä, kantensa ja kuvauksensa puolesta juuri sopivalta kesälukemiselta.

Yhden kirjan ihmeeksi jäänyt kirjailija Jay Mackintosh on jumissa elämässään. Hän haikailee mennyttä, lapsuudenkesiä Pog Hillissä, ystäviään Joeta ja Gillyä ja haaveilee uudesta oikeasta kirjasta, kunnon tarinasta, sellaisesta kuin vuosia sitten kirjoittamansa Kolme kesää Maaomenamiehen kanssa. Näiden välissä on nykyisyys, johon kuuluu pintaliitotyttöystävä Kerry ja salanimellä Jonathan Winesap kirjoitetut tusinascifitarinat. Kun eteen tulee pienessä ranskalaiskylässä myynnissä oleva viinitila Jay ostaa sen hetken mielijohteessa. Ehkä sieltä löytyy ratkaisu kaikkeen? Jay pakkaa kiireellä tavaransa, ottaa mukaan pienen valikoiman viinipulloja ja jättää Lontoon taakseen.

Hänen innostuksensa ei laantunut millään vaikka tilanne oli tukala, sillä kohtalo tuntui määränneen senkin, että hän joutuisi jäämään Lansquenetiin.
     Kukaan ei tiennyt, missä hän oli – ei kerta kaikkiaan kukaan.
     Viinipullot kilahtelivat, kun hän otti merimieskassin pientareelta. Kosteasta maasta leyhähti tuoksua, joka toi mieleen kesän, villin pinaatin, seisovan veden ja pölyksi kuivuneen saven. Jay huomasi kukkivan orapihlajan oksalla jotakin, mikä lepatti tuulessa, tarttui oksaan mitään ajattelematta ja taivutti sen lähemmäs.
     Siihen oli sidottu punainen flanellikaistale.
    Pullot alkoivat kolista merimieskassissa niin että viini kuohui niiden sisällä. Ne kuiskivat, kähisivät, huokailivat ja hörähtelivät hetki hetkeltä äänekkäämmin salaperäisiä konsonantteja ja arvoituksellisia vokaaleja. Tuulenpuuska tarttui yhtäkkiä Jayn vaatteisiin, ja hän tunsi, miten koko lauha ilta sykki hiljakseen sydämen lailla. »Koti on maailman paras paikka.» Se oli yksi Joen lempisanonnoista. »Lähinnä sydäntä.»

Voi miten ihanaa oli päästä yllättäen matkalle vanhaan tuttuun Lansquenet-sous-Tannesiin, kylään, jonne karnevaalituuli kerran kuljetti erään äidin ja tyttären, Viannen ja Anoukin! Kyseinen kaksikko on jo jatkanut matkaansa, mutta heidän jälkensä voi vielä havaita kylästä. Nyt Lansquenetiin saapuu kuitenkin Jay, joka  asettuu taloksi, tutustuu kylään ja kyläläisiin, saa kiinni tarinan juuresta ja kokee pitkästä aikaa sitä samaa arjen taikaa, jota Joe hänelle aikoinaan opetti. Itse asiassa tuntuu kuin talossa ja puutarhassa olisi enemmän kuin ripaus taikaa, ihan kuin Joe olisi läsnä, opastamassa ja myös arvostelemassa Jaytä. Myös Joen kotiviinit tuntuvat elävän omaa elämäänsä, houkuttelevan oudolla tavalla esiin muistoja ja näkyjä.

Taika ulottuu myös kerrontaan, sillä tarinan hetkittäin ääneen pääsevä minäkertoja on viini, vuoden 1962 Fleurie. Fleurien lisäksi kuudella muukalaisella, Joen tekemillä erikoisviineillä, vadelmanpunaisella, seljankukanvihreällä, karhunvatukansinisellä, kiulukankeltaisella, kriikunanmustalla sekä ruskealla nauhalla merkityllä Vuoden 1975 erikoisviinillä on tarinassa osansa. Tarina etenee kahdessa ajassa. Aikuisen Jayn tarina alkaa vuoden 1999 keväästä Lontoossa, rinnalla kulkee Jayn lapsuusmuistot vuodesta 1975 alkaen kun hän oli 12-vuotias ja vietti kesänsä isovanhempiensa luona Kirby Moncktonissa, kierteli Aliperässä ja Pog Hill Lanella ja tutustui Joe Coxiin. Lontoosta ja Pog Hillistä tarina kulkee Pariisin ja Marseillen kautta Lansquenetiin.

Harris loihtii niin englantilaisen laidoiltaan jo ränsistyneen ja osittain autioituneen entisen kaivoskaupungin kuin pienen ranskalaiskylän ympäristöineen ja asukkaineen elävänä lukijan silmien eteen. Vaikka pidin Kirby Moncktonista niin rakastin Lansquenetiä, joka puhutteli minua (ja minussa asuvaa sisäistä ranskatarta). Jayn uusi koti Château Foudouin puutarhoineen, kahvilanpitäjä Joséphine Muscat, rakennusfirmaa pyörittävä Georges Clairmont ja hänen utelias vaimonsa Caroline, naapurissa asuva erakko Marise d'Api ja hänen pieni tyttärensä Rosa sekä kaunainen Mireille Faizande, tässä maisemassa ja seurassa viihtyi mainiosti.

Pidän valtavasti Harrisin aisteja hivelevästä kerronnasta. Tarina on nopealukuinen, mutta parhaimmillaan se on hitaasti, ajatuksella, aistit avoinna luettuna. Silloin kerronnasta saa enemmän irti. Jos jonkun niin tämän tarinan kanssa sopii lasi viiniä, mieluiten täyteläistä kotiviiniä, jossa saattaa tuntua erikoinen sivumaku ja vahva tuoksu, joka kutittaa nenää. Hé!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kesä oli ovi joka avautui salaiseen puutarhaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 5. Kirja, jonka nimessä on vuodenaika, jolloin luen kirjaa

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kesään (koko bingoruudukko täynnä!)

Helmet-lukuhaaste 2019: 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä (yhteen sivuhenkilöistä liittyy kuulovamma)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Väh. 5 eri väriä (oranssia, punaista, ruskeaa, violettia ja hopeaa nyt ainakin)

Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - Hymyn voimaa ja sodan jälkiä

Matti Rämö: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin

- Hymyn voimaa ja sodan jälkiä

Ylen äänikirja, 2018

Kesto: 12 h 38 min

Lukija: Matti Rämö

Kuunneltu: 6.6.2019

Mistä: ilmaiskappale (Yle Areenasta)

Päätin antaa Yle Areenan äänikirjoille uuden mahdollisuuden. Edellisestä kerrasta viisastuneena kokeilin ladata kunkin jakson puhelimelleni ja kas, kuuntelu sujui ihan mallikkaasti ilman ylimääräisiä pätkimisiä.

Tällä kertaa Rämö pakkaa polkupyöränsä sekä varusteensa ja lentää Bangkokiin. Thaimaasta Rämö polkee Kamputseaan, Vietnamiin ja Laosin kautta takaisin Thaimaahan. Parin kuukauden ja 4 510 kilometrin pituisen polkaisunsa aikana Rämö ehtii näkeä ja kokea paljon. Keppostelijat säikäyttelevät matkalaista, välillä menoa kirittävät paikalliset lapset, poliisit sekä ärhäkät koirat. Taukopaikaksi saattaa vahingossa valikoitua kioskin tai majatalon sijaan maaseutubordelli. Vastaan tulee upeita maisemia ja myrskytuhoja. Paikoitellen kieli aiheuttaa ongelmia ja käteen saattaa jäädä ajo-ohjeen sijasta tupakka-aski, myös perusmuonan eli nuudelikeiton pyytämisessä on omat vaikeutensa.

Toriruokalassa tapailen pho'-nuudelikeiton vietnaminkielistä lausumista: föö-ö'. Onnistun vihdoin tavoittamaan yksinkertaisen sanan sävelkulun tarpeeksi oikein, eikä muonakojun nainen kysy mitään vaan viittaa istumaan muovituolille.

Fyysisen voimankoitoksen lisäksi matka käy myös henkisesti raskaaksi, sillä Rämö käy katsomassa sotien muistomerkkejä kuten punakhmerien Tuol Slengin vankilamuseota sekä muita historiallisia paikkoja, joissa sodan kauhut tulevat järkyttävällä tavalla iholle. Tämän vastapainoksi Rämö käy myös monissa temppeleissä, joissa voi rauhoittua ja ladata henkisiä akkujaan. Matkallaan Rämö tapaa uusia tuttavia, joilta kuulee kiinnostavia tarinoita, välillä Rämö pitää tapaamilleen ihmisille englannin kielikylpyjä. Yksinäisen puurtamisen väliin on hyvä saada sosiaalisia kontakteja, olivat ne sitten juttutuokioita tai hymyjä.

     Matka jatkuu tienvarsitalojen kujassa. Leveät lautaterassit kurottuvat pientareelta koteihin, jotka hivuttautuvat paalujen päällä pellonreunan ylle. Rakennusten alla kulkee notkea vesiputki talosta toiseen. Kapealle penkereelle on levitetty kuivumaan riisiä, kookospalmun lehtiä, kookospähkinän kuoria, risuja ja puuklapeja. Ihmisiä istuskelee kahviloissa ja kotien edessä, ja saan jatkuvaa kannustusta, kun kaikenikäiset nauravat ja huutelevat ja hymyilevät ja vilkuttavat. Soitan kilikelloa yhtenään. Vaikka jo Kamputseassa päivittäinen innostus on ollut ylitsevuotavaa, niin vietnamilaisten reaktio on vielä vahvempi.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä matkailua, sotahistoriaa, kuntoilua ja lähes meditatiivista asioiden pohdiskelua. Rämön itsensä lukema kirjaa on todella helppoa ja mukavaa kuunnella. Elävä luenta toi tarinaan lisäväriä ja esimerkiksi aiemmin mainitsemani nuudelikeiton tilaus kirvoitti useammat naurut, sen verran hauskalta ääntäminen kuulosti. Hain äänikirjan tueksi kirjastosta myös painetun kirjan, sillä Rämön matkaltaan ottamat valokuvat sekä Cira Almentin piirrokset rikastavat tarinaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Lähdön hetkellä vapauden hurmoksellinen illuusio häivyttää väsymyksen ja huolet ja epäilyt.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 10. Kirja kirjailijalta, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja kesäpuuhista kuten grillauksesta, maalauksesta, puutarhanhoidosta tai uimisesta (pyöräily)

Helmet-lukuhaaste 2019: 23. Kirjan nimessä on jokin maa

Kirjallinen maailmanvalloitus: Vietnam
Lähden mukaan myös Oksan hyllyltä -blogin kirjankansibingoon kesälle 2019 ja rastitan ensimmäiseksi ruudun Matkalla.

J. P. Delaney: Edellinen asukas

J. P. Delaney: Edellinen asukas

Otavan äänikirja, 2017

Kesto: 11 h 35 min

Lukija: Maruska Verona

Suomentanut: Satu Leveelahti

(The Girl Before, 2017)

Kuunneltu: 3.12.2018

Mistä: ilmaiskappale (Elisa Kirja)

Työmatka ilman äänikirjaa alkaa tuntua kummalliselta ajatukselta. Olo on hiema levoton jos ei ole seuraava kirja odottamassa kun edellinen päättyy. Hienon Stonerin jälkeen lukuvuoroon päätyi Elisa Kirjalta joskus jonain lahjana saatu jännäri Edellinen asukas.

"No, haluatko sinä kokeilla onneasi?"

Upea, kuuluisan arkkitehdin Edward Monkfordin suunnittelema kaksikerroksinen talo Lontoossa, Hendonissa. Viimeisen päälle moderni ja minimalistinen asunto, jossa kaikki turvajärjestelmästä lämmitykseen ja valaistukseen hoituu automaattisesti huipputeknologian avulla. Edullinen vuokra. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Ensin Emma Matthews ja sitten Jane Cavendish muuttavat vuorollaan Folgate Street ykköseen päästäkseen irti menneisyyden taakoista, kääntääkseen uudet lehdet elämissään. Edes vuokrasopimukseen sisältyvät ehdot kuten avoimet ovet arkkitehtiopiskelijoille säännöllisin väliajoin sekä noin kaksisataakohtainen sääntökirja eivät pelota uusia asukkaita. Pian asumisen uutuudenviehätys karisee ja arki astuu kermanväristen seinien sisäpuolelle. Kuka tuo suuria liljakimppuja Janen oven taakse? Mitä Emmalle, edelliselle asukkaalle, tapahtui?

     Talo haluaa, että tiedän, siitä olen varma. Jos seinät osaisivat puhua, Folgate Street ykkönen kertoisi minulle, mitä tapahtui.

     Päätän tyydyttää uteliaisuuteni, mutta salassa. Ja kun olen saanut aaveet lepoon, en herätä niitä enää koskaan.

  

Kirja jakaantuu kerronnallisesti kahteen tasoon, menneisyydessä seurataan Emmaa, nykyhetkessä Janea. Siinä missä Emman osuus päättyy tapahtuu hyppy nykyhetkeen ja Janen kokemus on kuin suoraa jatkoa Emman vastaavalle. Emma, Jane, Emma, Jane... Kaksi aikaa ja kahden naisen kohtalot kiertyvät kiihtyvällä tahdilla yhteen ensin talon ja sitten sen suunnittelijan Edward Monkfordin kanssa. Rakenne on kieltämättä koukuttava, se saa haluamaan jatkaa kuuntelua vielä hetken lisää. Ärsyynnyin kuitenkin varsin nopeasti siihen, miten kirjailija tuntuu osoittavan syyttävää sormeaan tiettyyn suuntaan. Vähempikin lukijan (tai kuulijan) ohjailu riittäisi, haluan enemmän tilaa omille ajatuksilleni ja päättelyilleni, kiitos vain.

Tarinan talo tuntuu kovin kaukaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä. Lukutoukkana ja kirjahamsterina minun on todella vaikeaa kuvitella kotia ilman kirjoja. Tämä siis on yksi Folgate Street ykkösen säännöistä, ei kirjoja, eikä sen puoleen myöskään verhoja, mattoja, koriste-esineitä, lattialle jätettyjä tavaroita, lemmikkejä jne... Välillä myös tuntuu kuin taloa yritettäisiin herättää eloon, luoda siitä yksi henkilöhahmo muiden rinnalle siinä kuitenkaan onnistumatta. Talo on kuitenkin vain talo.

Moni asia tuntuu tarinassa mustavalkoiselta ja Emma sekä Jane käyttäytyvät tietyissä asioissa samalla tavalla, ei siis riitä, että he muistuttavat toisiaan vain ulkoisesti. Edward kuvataan narsistiseksi ja ehdottomaksi mieheksi, joka pitää sääntöjään kuin kiveen hakattuina ja joka noudattaa tapojaan pikkutarkasti. Silti hän löysäilee joissain säännöissä ja antaa yllättävän helposti periksi, sallii kirjapinon sängyn vieressä tai shampoopullon kylpyhuoneen hyllyllä. Tarina tuo hetkittäin mieleen Fifty Shades of Grey -sarjan, tässä on samanlaista toisten ihmisten hallitsemista, monessa mielessä. Epäuskottavuutta on myös joidenkin ammatti-ihmisten käytöksessä, terapeutti ja ex-poliisi kertovat kovin auliisti asioista, joiden tuntuisi kuuluvan vaitiolovelvollisuuden piiriin.

Edellinen asukas on silti helppo- ja nopealukuinen, vaikka välillä Emman ja Janen äänet ovat niin samankaltaiset, että on pakko miettiä hetki kumpi onkaan äänessä. Juonessa on muutamia yllättäviä käänteitä pitämässä kiinnostusta yllä loppuun asti. Työmatkoja ajaessa tämä menetteli.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Muutama vaakasuuntainen kapea ikkuna, jotka näyttävät summamutikassa sijoitetuilta, ovat ainoa merkki siitä, että kyseessä todella on talo eikä jättikokoinen paperipaino.

Kannattaa lukea vastapainoksi esimerkiksi Annikan arvio, kirja osui hänen lukuhermoonsa paljon paremmin kuin minun.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Gummeruksen äänikirja, 2017

Kesto 13 h 43 min

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière

(I Let You Go, 2014)

Kuunnteltu: 20.9.2018

Mistä: ilmaiskappale (Elisa Kirja)

Olen kuunnellut tänä vuonna useita äänikirjoja cd-levyltä, nyt siirryin välillä puhelimella kuunteluun ja Elisa Kirjan äänikirjatarjonnan puoleen. Toimii näinkin. Annoin sinun mennä on taas niitä kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen blogiarvioista. Varoitan, että jos kirja kiinnostaa suosittelen, että jätät tämän tekstin lukematta ja tartut suoraan kirjaan. Mitä vähemmän kirjasta tietää sitä paremmat mahdollisuudet siitä on pitää. Kirjasta on vaikea kirjoittaa niin, että en tule paljastaneeksi liikoja ja jos kerron juonesta liikaa on kirjaa turha(uttava)a lukea.

     "Otetaan kisa, äiti!" Poika on aina liikkeellä, täynnä energiaa heräämisestä aina siihen saakka, kun hänen päänsä illalla painuu tyynylle. Hyppii ja juoksee koko ajan.
     "Tule nyt!"
     Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Nainen tunee tyhjän tilan rinnallaan, kun poika juoksee kotia kohti odottaen eteisen lämpöä ja ulkovalon loistetta.
     Maitoa, keksi, kaksikymmentä minuuttia televisiota, kalapuikkoja iltaruoaksi. Heille on muodostunut oma rutiininsa jo ennen ensimmäisen lukukauden puoliväliä.

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä.

Bristolissa, Fishpondsin kaupunginosassa tapahtuu auto-onnettomuus, jossa 5-vuotias poika kuolee. Kuljettaja pakenee paikalta ja rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen alkaa tutkia tapausta. Se vain on vaikeaa sillä johtolangat tuntuvat puuttuvan täysin, auton merkistä, mallista tai edes väristä ei ole havaintoja, sillä äiti on täysin shokissa. Jenna Grayn elämä ja työ murskaantuvat palasiksi, hän repäisee itsensä irti entisestä, pakenee Walesin rannikolle syrjäiseen pikkukylään Penfachiin, yrittää jättää taakseen kipeät muistot onnettomuudesta, kaikesta, ja aloittaa uuden elämän, mutta se on vaikeaa. Mitä tuona marraskuisena iltana - ja sitä ennen - oikein tapahtui?

Kun lukupäätös oli jo tehty en (taaskaan) lukenut edes takakantta. Alussa meni pitkän aikaa pohtiessa onko tämä dekkari ollenkaan ja eihän se ole, vaikka poliisit astuvatkin kuvioon heti alussa. Jos olisin lukenut takakannen olisi selvinnyt, että kyseessä on psykologinen trilleri. Samalla olisi myös selvinnyt, että luvassa on juonen osalta jotain ennennäkemätöntä ja ihmeellisintä ikinä. Oikeastaan takakannen lukematta jättäminen kannatti, suhtauduin tarinaan avoimin mielin enkä tiennyt odottaa takakannessa hehkutettua käännettä.

Kirjan kuuntelu oli melkoista vuoristorataa. Ensimmäisen osan ajan minua ärsytti Jenna Gray, kaikki se epävarmuus, arkuus, salaperäisyys ja tietynlainen naiivius. Toisessa osassa minua vihastutti ja inhotti muuan Ian Petersen, joka tihkuu sen luokan kylmyyttä ja narsismia, että puistattaa. Myös rikoskomisario Ray Stevensin perhe-elämä ja -ongelmat ihmetyttävät, niiden käsittely vaikuttaa irralliselta muuhun tarinaan nähden, kuin extratäytteeltä, joka on liikaa ja josta tulee ähky. Nautin Walesin rannikon maisemasta, joka muistuttaa Suomen syksyä, sateen, tuulen tuiverruksen ja rantaan lyövät aallot tuntee elävästi. Sitten se käänne. Käänne! Onhan se varsin onnistunut kiepsautus, hyvin keksitty harhautus, mutta minulle tulee huijattu olo, ratkaisu tuntuu halvalta. Siinä vaiheessa kun viimeinenkin salaisuuden verho revitään alas painutaan jo epäuskottavuuden puolelle, liika on liikaa sattuman ja suunnitelman leikittelylläkin.

Jos kirjaa mitataan pelkästään tunnereaktioiden tasolla niin silloin Annoin sinun mennä on hyvä kirja, se herättää tunteita ja on koukuttava. On kuitenkin harmi, että tarinasta jää pikkuisen nihkeä ja epätasainen olo. Se on käänte(id)en osalta liian hiottu ja laskelmoitu, mutta muuten tarina jää esimerkiksi ihmissuhteiden kehittelyn osalta kovin ohueksi. Poikkeuksena tähän on Ianin osuus, siinä tunnelma ja jännite on niin paksua, että kurkkua kuristaa. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn pistää itsensä peliin ja tuo arvokkaan lisän kuuntelukokemukseen.

On lopulta vaikea sanoa minkä verran kirjasta pidin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mutta sinä", hän pitää aivan lyhyen tauon, "minusta sinun pitää muistaa. Sinun pitää muistaa, että hän oli olemassa. Että hänellä oli äiti. Ja että äidin sydän on murtunut."

Helmet lukuhaaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (liikennepako sekä parisuhdeväkivalta).

Mark Cotta Vaz: Twilight: Uusikuu - virallinen kuvitettu elokuvaopas

Mark Cotta Vaz:

Twilight: Uusikuu - virallinen kuvitettu elokuvaopas

WSOY, 2009

142 sivua

Suomentanut: Maria Lyytinen

(The Twilight saga: New moon - the official illustrated movie companion, 2009)

Luettu: 18.9.2018

Mistä: ystävän kierrätys/kirpparipinosta

Olen tähän mennessä  suorittanut Helmet 2018 -lukuhaastetta ilman suurempaa ennakkosuunnittelua, lukien ihan vain mitä milloinkin mieli tekee ja vasta kirjan luettuani olen miettinyt mihin haasteen kohtaan se sattuu sopimaan vai sopiiko mihinkään. Nyt haaste alkaa olla siinä vaiheessa, että ihan kaikki lukemani kirjat eivät välttämättä sovi haasteeseen tai voisivat sopia, mutta en ainakaan vielä aio muuttaa aiempien kirjojen kohdalla tekemiäni haastekohtamerkintöjä. Kohta 18 eli elokuvan tekemisestä kertova kirja mietitytti, mutta sitten muistin, että nappasin kerran tämän Twilight-sarjaan liittyvän kirjan ystävän kierrätys/kirpparipinosta.

Kirja siis kertoo Twilight-kirjasarjan toiseen osaan, Uusikuuhun perustuvan elokuvan tekemisestä. Teoksessa käydään läpi lyhyesti tarinan juonta, kuvataan käsikirjoittamista, kuvauspaikkojen sekä lavasteiden valintaa ja rakentamista, näyttelijävalintoja, ohjaamista ja monia muita yksityiskohtia. Mukana on paljon valokuvia sekä näyttelijöiden ja muiden elokuvantekoon osallistuneiden henkilöiden näkemyksiä ja kommentteja.

Tykkään katsoa elokuvia, mutta en ole tainnut aiemmin lukea kirjaa elokuvan tekemisestä (jos ei lasketa mukaan esimerkiksi kirjaa näyttelijä Johnny Deppistä, jossa luonnollisesti tätäkin aihetta sivutaan), vastaavia kirjoja ei ole juurikaan tullut vastaan eikä tällaiset ole aiemmin minua edes kiinnostaneet. Myönnän, että Twilightit ovat minulle hieman heikko kohta ja siksi päätin, että on aika tutustua minulle uuteen kirjalajiin.

Kirjaan on vähän vaikea suhtautua. Toisaalta on kiinnostavaa päästä kurkistamaan elokuvan taustoihin, mutta toisaalta kirja tuntuu vähän turhalta. Neljän varsinaisen Twilight-romaanin lisäksi on nimittäin julkaistu paljon sarjaan liittyvää oheismateriaalia, esimerkiksi romaani yhdestä sarjan sivuhenkilöstä, kuvitettu opas sarjaan, muistikirjoja, sarjakuvia, elokuvia sekä kirjoja elokuvaversioiden tekemisestä. Voisi siis sanoa, että Mark Cotta Vaz on päässyt kirjan myötä ottamaan osansa Stephenie Meyerin luomasta kultakimpaleesta, ilmiöstä, joka Meyerin luoman vampyyrikirjasarjan ympärille on kasvanut. Kirjaa lukiessa ei voikaan välttyä hienoiselta rahastamisen tunnulta.

Vaikka kirja tuntuu puhtaasti kaupalliselta tuotteelta (toisaalta, sitähän kirjat tietyllä tapaa ovat) se tarjosi mukavaa viihdykettä. Lukiessa ymmärtää asioita, joita ei elokuvaa katsoessa tule ajatelleeksi, kuten sen kuinka paljon taustatyötä, henkilöitä ja erilaista kalustoa sekä tehosteita elokuvan teko vaatii.

    "Päätin jo alkuvaiheessa, että halusin kameran liikkuvan eri tavoin riippuen siitä, keiden välistä suhdetta kuvattiin", Weitz [ohjaaja Chris Weitz] kertoi. "Joten, kun Bella on Edwardin kanssa, kamera liikkuu jalustalla ja raiteilla, aina erittäin suorassa linjassa, kuvarajaus on selkeä, erittäin tarkka, sillä heidän suhteeseensa liittyy rajoituksia. Kun Bella on Jacobin seurassa, käytämme Steadicamia, joka liikkuu sulavasti ja eläväisesti, ja kun hän on koulutovereidensa seurassa, kuvaamme enemmän käsivaralla, mikä tuo slangimaisuutta visuaaliseen ilmaisuun.

Kirja myös hoksauttaa yksityiskohdista, jotka huomaa vasta kun ne näkee sanoiksi puettuna. Esimerkiksi sarjan ensimmäisen osan elokuva Houkutus on jälkikäteen ajateltuna todellakin selvästi kylmän sinisävyinen kun taas toinen osa Uusikuu on lämpimän kultainen, ja nämä värivalinnat on harkittu tarkkaan tarinan tunnelman mukaan.

Ei Vazin teos ole mikään kirjallisuuden riemuvoitto, mutta twilighterille eli sarjan fanille se on melkoinen herkkupala, mukava lukaista ja kuvia kelpaa katsoa sekä fiilistellä kirjan avulla niin alkuperäistä romaania kuin elokuvaakin. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Elokuvantekoprosessi on kuin kiertävä taikuriesitys, joka saapuu paikalle, esittää temppunsa ja katoaa jättäen jälkeensä taikapölyä elokuvan muodossa, ja näin kävi myös Twilight - Uudenkuun kohdalla.

Helmet lukuhaaste 2018: 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Gummerus, 2017

231 sivua

Luettu: 11.1.2018

Mistä: kirjablogiystävältä

Selja Ahava on yksi suosikeistani kotimaisen kirjallisuuden saralla. Luin Eksyneen muistikirjan aeb (aikaan ennen blogia) ja muistelen pitäneeni siitä kovasti, Taivaalta tippuvat asiat oli uskomattoman upea, joten Ennen kuin mieheni katoaa piti laittaa luettavien listalle.

Pariskunnan arkinen hetki keittiönpöydän ääressä muuttuu kuin absurdiksi näytelmäksi kun mies kertoo vaimolleen, että hän on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Ääneen lausutun tunnustuksen jälkeen kaikki muuttuu, pala palalta. Vaimo epäilee miestään, itseään, kaikkea yhdessä koettua, miettii mennyttä ja tulevaa. Miten näin iso asia on jäänyt huomaamatta? Mitä nyt tapahtuu? Voisiko mies olla nainen vain silloin tällöin, ihan vain vähäsen, muilta piilossa? Rinnalla kulkee tarina Kristoffer Kolumbuksesta, siitä miten hän kuvitteli löytäneensä Intian, mutta olikin kokonaisen maanosan verran väärässä.

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen yksityiskohdat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta. 

Ennen kuin mieheni katoaa ei ole romaani vaan Ahavan omakohtainen tarina siitä mitä tapahtuu kun puoliso tunnustaa elävänsä väärässä kehossa, kun parisuhteeseen ilmestyy yhtäkkiä vieras nainen. Tieto siitä, että tarina on ainakin pääpiirteittäin tosi teki lukemisen ajoittain haastavaksi. Ahava nimittäin kuvaa paljastuksen jälkeisiä hetkiä ja naisen tunteita niin vahvasti, että välissä tuntuu kuin tirkistelisin toisen elämää, lukisin hänen päiväkirjaansa ja pääsisin liian lähelle. Vaikka taitto on ilmavaa ja virkkeet lyhyitä on tunnelma todella tiivis, teksti tihkuu tunnetta ja on pakahduttavan, ylitsevyöryävän täyttä. Naisen tuska kasvaa, yltyy kuin huudoksi, hänen hämmennyksensä lisääntyy sivu sivulta, tihkuu rivien välistä ja tunnen, että minäkin eksyn.

     Mitä miehestäni jäi? Keskeneräinen jousipyssy, niistämisen törähdys, ääni puhelimessa, satunnainen leuan liikahdus. Niin vähän, tuskin mitään. Muistini on täynnä kuvia, joista hän puuttuu.

Kolumbuksen osuus tarinaan on perusteltu ja ymmärrettävä. Sekä naisen että Kolumbuksen elämää ovat määrittäneet virheolettamat. Nainen on ollut väärässä puolisonsa sukupuolen verran, Kolumbus taas kokonaisen maanosan verran. Kolumbuksen virhe on on ehkä mittaluokaltaan suurempi, mutta molemmilla virheillä on valtava vaikutus. Naisen puolisoa ja Kolumbusta yhdistää löytöretki. Puoliso tutkii itseään, uutta, viimein pintaan asti päässyttä sukupuoltaan ja identiteettiään kun taas Kolumbus etsii ja kartoittaa uutta mannerta ja sen ihmisiä. Kaikki kolme, niin pariskunnan molemmat osapuolet kuin Kolumbuskin piirtävät karttaa, kuka itsestään, puolisostaan tai merestä ja maanosista.

Kolumbuksen vaiheet veivät mukanaan vain hetkellisesti ja huomasin odottavani malttamattomana paluuta naisen kertomukseen. Pariskunnan tarina itsessään olisi kantanut kirjan alusta loppuun, mutta tässä tapauksessa on vaikea mennä sanomaan, että olisitpa jättänyt tämän tai tämän pois. Tämä kirja tuntuu siltä, että sen tapahtumat ja tunteet on kirjoitettu muistiin sydän vereslihalla. Se jättää vahvan jäljen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

On vaikea olla katsomatta horisonttiin, kun horisontti on joka puolella eikä mitään muuta ole.

Sekä:

On lauseita, jotka jakavat ajan kahtia: ennen ja sen jälkeen.

Helmet-lukuhaaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Tässä tapauksessa uusi nainen miehen kuorista.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Otava, 2016

349 sivua

Suomentanut: Oona Nyström

(The Ice Twins, 2015)

Luettu: 12.3.2017

Mistä: kirjablogiystävältä

Tremaynen (eli Tom Knoxin eli Sean Thomasin, kertoo mm. Wikipedia) kirja nousi välittömästi luettavien listalleni kun näin sen kustantajan katalogissa, mutta kauan meni ennen kuin sain sen käsiini. Teos oli koko ajan menossa kirjastosta enkä tullut varanneeksi sitä ja kun sain lainattua sen e-kirjana kului laina-aika (vaivaiset 10 päivää) loppuun ihan huomaamatta. Onneksi on kirjablogiystävät, jotka laittavat joutilaaksi käyneet kirjansa kiertoon. Jääkaksoset taisi olla Niinan tuomisia edelliseen Oulun seudun kirjabloggareiden tapaamiseen. Kiitos vielä kerran!

     Uskomattomia, ja erilaisia kuin muut.
     Isäni antoi heille jopa lempinimen: Jääkaksoset. Koska he syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä ja heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. Lempinimi kalskahti hivenen surumieliseltä, joten en koskaan oikein pitänyt siitä. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että nimi oli tietyssä mielessä varsin osuva. Se kuvasi hyvin tyttöjen salaperäistä, selittämätöntä luontoa.
     Kaksosena oleminen on juuri sellaista: heillä oli oma, erityinen nimensä, joka kuulu vain heille kahdelle. 

Sarah ja Angus Moorcroftia on kohdannut kaikkien vanhempien pahin painajainen, he ovat menettäneet lapsensa. Lydian kuolemasta on  reilu vuosi ja se on kulunut sumussa ja surussa. Etenkin Kirstie, heidän eloonjäänyt kaksostyttärensä elää eräänlaista varjoelämää apeana, hämmentyneenä ja kuin puolet itsestään menettäneenä. Nyt Moorcroftit ovat muuttamassa Skotlantiin, remontoimaan syrjäisellä majakkasaarella sijaitsevaa Angusin isoäidiltään perimää taloa. Kun Sarah kertoo tyttärelleen muutosta pudottaa Kirstie pommin, joka saa perheen vielä enemmän pois raiteiltaan.

     Kun puhun, Kirstie tuijottaa minua. Silmiään räpäyttämättä. Tarkkaavaisesti. Ei sano mitän, on hiljaa, kuin transsissa, yhtä hiljaa kuin minä tosinaan. Hän nyökkää ja hymyilee vienosti. Ehkä hämmentyneenä. Huoneessa on hiljaista. En enää tiedä, mitä sanoisin.  
     "No", sanon. "Mitä mieltä olet? Omalle saarelle muuttamisesta? Eikö olekin jännää?"
    Kirstie nyökkää varovasti. Hän katsoo kirjaansa ja sulkee sen, ja sitten hän nostaa katseensa jälleen minuun ja sanoo:
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?"
     Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
     "Anteeksi mitä, kulta?"
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia."

Tarina kietoutuu elävän ja kuolleen kaksossisaren ympärille ja kaksosuus tarinan teemana on todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Missä määrin identtiset kaksoset ovat yhtä ja samaa henkilöä, milloin loppuu "me" ja alkaa "minä" tai toisin päin? Pystyvätkö yhdestä munasolusta kasvaneet kaksoset kommunikoimaan keskenään sanattomasti, aistimaan ja tuntemaan toisensa jollakin selittämättömällä, henkisellä tasolla? Kuinka paljon heissä on yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, minkä verran perimä ja kasvuympäristö vaikuttavat heidän kehitykseensä? Miten ihmiset, lähinnä kaksosten lähipiiri vanhemmat mukaan lukien, pystyvät erottamaan kaksoset toisistaan muuten kuin erilaisesta vaatetuksesta tai luonteenpiirteistä? Entä silloin jos kaksoset vaihtavat roolejaan, esiintyvät tahallaan toisinaan?

Surua ja siitä selviytymistä, salaisuuksia, vaiettuja totuuksia, padottuja tunteita ja hirvittävää hämmennystä, siinä Jääkaksoset pähkinänkuoressa. Tarinan idea on hyytävä ja hyvä, mutta alusta asti minua häiritsi tarinan elokuvamaisuus. Tremayne kuvaa kaiken niin tarkasti, että lukijalle ei jää paljoa kuvittelun varaa. Maisema, eleet, äänet, ajatukset, dialogi, kaikki on käsikirjoitusmaista ja minun makuuni liian valmiiksi pureskeltua.

Tarinassa oli muutamassa kohdassa ehkä hieman oiottu (esim. tunnetun psykiatrin vastaanotolle pääsee melkein samalla minuutilla) ja joitain epäuskottavuuksia olisi kirjasta voinut karsia (mm. sydän syrjällään toisaalla olevan lapsensa puolesta, mutta siitä huolimatta pitää puhelintaan äänettömällä näkymättömissä). Onneksi juoni on suurimmaksi osaksi todella vetävä sekä viihdyttävä ja varsinkin loppu pääsi yllättämään. Lisäksi kaunis ja karu Skotlanti syrjäisine majakkasaarineen on tapahtumapaikkana upea ja sopii tarinan henkeen täydellisesti.

Odotukset ehtivät  kirjaa odotellessa kohota korkeuksiin ja niihin nähden kirja oli pieni pettymys, mutta lukuhetkeen (talviloma, rinnepäivän jälkeinen väsymys, takkatulen ääressä sohvalla loikoillen luettuna) suhteutettuna Jääkaksokset oli juuri sopiva herkkupala.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt suukotan eloon jäänyttä tytärtäni pakkomielteisesti, taikauskoisesti, kuin pystyisin sillä tavalla suojelemaan häntä kaikelta pahalta.

 

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

WSOY, 1993

132 sivua

Suomentanut: Matti Brotherus

(Un viejo que leía novelas de amor, 1989)

Luettu: 21.11.2016

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä (?)

Silmäilin kirjahyllyä Iin kirjaston lukuhaaste mielessäni ja Sepúlvedan kirja sopi hakuuni kirjasta, joka sijoittuu muualle kuin Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan. Kirjalla (joka taisi päätyä hyllyyn kirjaston kierrätyskärrystä) on kiinnostava nimi ja kansi. Kannen kuvana on Henri Rousseaun maalaus Yadwighan uni vuodelta 1910. Wikipedian mukaan Rousseau maalasi mielellään mm. viidakkomaisemia, joissa on ihminen etualalla (tässä tapauksessa ihminen löytyy takakannesta, jonne kuva jatkuu). Taas oppi jotain uutta.

Vanha Antonio José Bolívar Proaño elää El Idilion kylän laidalla vaatimattomassa bambumajassa. Hän rakastaa rakkausromaaneja, joita lukee suurennuslasinsa avulla. Aina puolen vuoden välein hän saa kaksi uutta kirjaa kun hammaslääkäri saapuu jokilaivalla kylään pitämään vastaanottoaan. Leppoisa arki keskeytyy kun röyhkeä gringo tappaa oselotin pennut ja kuolee raivoisan emon raatelemana. Antonio José Bolívar joutuu lähtemään pormestarin käskystä viidakkoon jäljittämään ihmisveren makuun päässyttä oselottinaarasta. Samalla vanha mies muistelee elämäänsä ja opettaa ylimielistä pormestaria viidakon tavoille.

Amazonin viidakko on vaikuttava ympäristö tapahtumille, sen kuumuuden ja kosteuden, äänet ja hajut voi lähes aistia. Viidakon alkuasukkaat shuarit, valkoisten huonoille tavoille tottuneet shuarien hylkäämät jivarot, maata kesyttämään ja asuttamaan tulleet siirtolaiset, kauempaa rikkauksien perässä tulleet onnenonkijat sekä epäpätevä ja ahne pormestari elävät rinnakkain eivätkä aina kovin sopuisasti. Ei kuitenkaan riitä, että ihmiset löytävät paikkansa ja tasapainon toistensa kesken. Myös luontoa täytyy kunnioittaa ja pitää silmällä tai muuten viidakko ja sen eläimet muuttuvat nopeasti vihollisiksi.

     Shuareilta hän oppi liikkumaan viidakossa koko jalkapohjalla astuen, silmät ja korvat tarkkaavaisina ja heiluttaen jatkuvasti viidakkoveistä kädessään. Kerran hän huolimattomuuttaan löi vesurin maahan pystyyn korjatakseen hedelmäkuormaansa, ja kun hän koetti tarttua siihen uudelleen hän tunsi keihäskäärmeen tulikuumien hampaiden iskeytyvän oikeaan ranteeseensa.

Antonio José Bolívar Proaño on persoonallinen päähenkilö. Ikänsä, ärhäkkyytensä ja suorasanaisuutensa puolesta hänessä on hieman Mielensäpahoittajaa, viidakonlukutaidossaan Tarzania ja romanttisuudessaan Romeota. Melkoinen yhdistelmä. Hän on elänyt kovan elämän, menettänyt lähes kaiken, mutta löytänyt silti tavan jatkaa elämäänsä ja nauttia siitä. Hän ei kumartele valtaa vaan mieluummin luontoa. Hän ymmärtää luontoa, havainnoi sitä, uskaltaa jopa katsoa oselottia silmiin. Eikä hän myöskään peittele mieltymystään rakkausromaaneja kohtaan.

Tarinassa säilyy alusta loppuun hieno tasapaino runsauden ja vähäeleisyyden kesken. Kerronta etenee verkkaisesti, mutta tarinaan mahtuu monta käännettä. Pieneen kirjaan mahtuu yllättävän paljon, mutta se ei ole liian runsas tai täysi. Kirjallinen matka Ecuadorin viidakkoon oli hieno kokemus.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt hänellä oli vasta-aine vanhuuden turruttavaa myrkkyä vastaan. Hän osasi lukea.

Iin kirjaston lukuhaaste: 6. Kirja, jonka tapahtumapaikkana on jokin muu manner kuin Eurooppa tai Pohjois-Amerikka (Etelä-Amerikka)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ecuador

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjakauppaliitto, 2015

140 sivua

Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)

Mistä: ilmaiskappale (oman ostoksen kylkiäinen)

Luin Kantajan lukumaratonilla, mutta bloggaaminen on venynyt. En oikeastaan edes haluaisi kirjoittaa tästä kirjasta tällä hetkellä sillä kirjan aihe, kuolema ja hautajaiset, tuntuu tällä hetkellä hieman liian ajankohtaiselta ja kipeältä.

Keski-ikäinen korkeasti koulutettu Timo Kallio haikailee menneeseen, entisen heilansa perään ja kiertää pätkätyöstä toiseen. Työ seurakuntayhtymän määräaikaisena puistotyöntekijänä tuo hänen elämäänsä uutta sisältöä. Haravointi ja haudankaivuu ovat vain pintaraapaisu ja pian mies uppoaa yhä syvemmälle työhönsä.

Mietin, voiko elämän arvoa mitata hautajaisvieraiden lukumäärällä. Että mitä enemmän saattajia, sitä täydemmän elämän on elänyt. Millaisen elämän saisin itse eletyksi? Pitäisikö minun hautajaisiini hakea puisto-osastolta kaikki kantajat? Voisiko synkät virret estää? Onko mahdollista lukea jotain muuta kuin Raamattua? Ja jos ei ole, voisiko sieltä plokata jonkin valoisan kohdan?

Olin kirjan luettuani melko samoissa tunnelmissa kuin luettuani Hotakaisen Juoksuhaudantien (aeb, aikaan ennen blogia). En jotenkin pääse sisälle keski-ikäisen pakkomielteistä kärsivän miehen mielenmaisemaan enkä saa tarpeeksi kiinni Hotakaisen huumorista. Periaatteessa tarinassa on kaikki kohdallaan, Hotakainen saa henkilönsä elämään ja tarina kulkee sujuvasti, mutta en vain syttynyt sille.

Timo Kallio jää kuitenkin pyörimään jonnekin ajatuksten takamaille. Miten surullista on ajatella, että jonkun elämä on samanlaista kuin hänellä, kaikki pyörii ainoastaan menneisyyden ja työn ympärillä, ainoat ystävät ovat vainajia, joita ei edes ole heidän eläessään tuntenut. Missä vaiheessa tunnollisuudesta tulee pakkomielle, milloin yksinolo muttuu erakoitumiseksi?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tee ajoissa se, mitä mielessäsi liikkuu, sillä kohta siellä ei liiku enää mikään.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys sekä lomatunnelmia

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Tammi, 2013 (2012)

412 sivua

Suomentanut: Heikki Karjalainen

(A Visit from the Goon Squad, 2010)

Luettu: 29.6.2016

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä

Lähdin lomamatkalle riskillä ja valitsin mukaani yhden ainoan kirjan sillä ajatuksella, että tällä reissulla en kuitenkaan ehdi tai jaksa lukea kovin paljoa (toki lentoyhtiön matkatavaran painorajatkin vaikuttivat, vaelluskengät ja takit painavat yllättävän paljon). Okei, myönnän, että lisäksi puhelimesta löytyi muutama lisäkirja, mutta ne olivat lähinnä hätävävarana, e-kirjat kun eivät edelleenkään ole minulle kovin luonteva valinta. Päädyin Jennifer Eganiin, joka on ollut sattumoisin aiemminkin lomalukemisenani.

Aika suuri hämäys lähtee liikkeelle Sashasta, nuoresta newyorkilaisnaisesta, joka työskentelee levymoguli Bennie Salazarin assistenttina, kärsii kroonisesta varastelusta ja käy treffeillä sekä terapiassa. Bennie Salazar taas on eronnut keski-ikäinen laskeva tähti, ei enää niin pinnalla musiikkipiireissä. Bennie kantaa mukanaan kahviin lääkkeeksi (kuin huumeeksi) laitettavia kultahippuja sekä muistoja, näkyvimpänä niistä eräistä juhlista käsivarteen jääneet palovammat. Sashaan ja Bennieen liittyy lukematon määrä muita henkilöitä, joiden elämästä Egan tarjoilee pieniä otteita. Ja kaiken taustalla soi musiikki, jopa hiljaisuudella on oma sävelensä.

     He istuivat vaiti, kauemmin kuin olivat koskaan istuneet. Sasha katsoi sateen kastelemaa ikkunaa, suttuisia valoja pimenevässä illassa. Hän makasi liikkumatta paikallaan voidakseen pitää sohvan itsellään, oman paikkansa tässä huoneessa, oman näkymänsä ikkunaan ja seiniin, huminan joka kuului vain silloin kun oli muuten hiljaista ja itselleen kuuluvan Cozin ajan. Tämä oli hänen minuuttinsa, ja tämä, ja vielä tämäkin.

Henkilöt, tapahtumat ja paikat vaihtuvat nopeasti lähes hengästyttävällä tahdilla. Kirjan rajat hämärtyvät, on vaikea sanoa onko teos romaani vai ennemminkin novellikokoelma, jossa henkilöt ovat linkittyneet toisiinsa ikään kuin ihmisketjuksi. Yksi tuntee toisen, toinen kolmannen ja ehkä se kahdeskymmenes taas sen ensimmäisen, tai ainakin hänellä taitaa olla jonkinlainen hämärä muistikuva ensin mainitusta. Musiikki on suuressa osassa kirjaa ja henkilöiden lomassa heitellään useita musiikillisia viittauksia, niin todellisia kuin ilmeisesti myös keksittyjäkin. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut rinnalleen soittolistan ja olisi kiinnostava tietää minkälaisen soittolistan Egan olisi kirjalleen koonnut.

Kirjan rakenne on kiinnostava ja se rakentuu pitkän ihmisketjun ja ajan kulumisen varaan. Tuntui hassulta kun yhtäkkiä huomasi kahden henkilön välisen linkittymän. Välillä saatoin unohtaa henkilöt nopeastikin, mikä kieltämättä oli häiritsevää, mutta sitten heidät tapasi uudelleen. Aika kuluu (1970-luvulta aina 2020-luvulle), kuljettaa ja kuluttaa, ihmiset törmäävät toisiinsa tai sivuavat toisiaan kerran toisensa jälkeen ja kaikesta kuroutuu tarina. Ei välttämättä tasainen tai yhtenäinen, mutta eihän elämäkään ole sellainen. Eganin kerrontaa Karjalaisen suomentamana on helppo lukea, se on sujuvaa ja samalla sekä vähäeleistä ja kepeää että tunteikasta, kipeää ja herkkää.

Me ei puhuta mitään, maataan vain vierekkäin pimeässä. Lopulta mä sanon: Sun olisi pitänyt kertoa mulle.

     Kertoa mitä? Jocelyn sanoo, mutta mä en edes tiedä mitä. Sitten se sanoo: Kaikkea on liikaa, ja musta tuntuu, että jokin on lopussa, on loppunut jo.

Aika suuri hämäys on kuin kirjallinen hittikimara. Kirjaa lukiessani päässäni soi musiikki. Rokkia, vähän säröä, vinkuvia kitaroita, välissä jotain haikeaa ja kaunista. Ja juuri ennen Julkaise-napin painamista se tuli mieleeni, kirjaa kuvaava biisi. Anssi Kelan 1972. Tässä kirjassa on jotain samaa, mutta ei sitten kuitenkaan, sillä kirjan henkilöt eivät välttämättä liity niin selvästi toisiinsa kuin Anssi Kelan kappaleen koulukaverit. En oikein osaa vielä sanoa kuinka paljon pidin kirjasta, tunnelmani kieppuvat vielä kuin kannen pyörre. Aika suuri hämäys. Aika, suuri hämäys.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän alapuolellaan rannalla kimalteleva kaupunki kokeili laiskasti merta varpaillaan.

Bleue kutsui kirjaa varsinaiseksi hämääjäksi (sekä otti osuvat ja tyylikkäät kirjankansikuvat), Maijan teki mieli hihkua (kommentti päätyi myös pokkariversion takakanteen) ja Kirjaniilo tuumasi, että toimii.

- - -

Pakko vielä sitoa Aika suuri hämäys menneisyyteeni ja lomamatkaani seuraavalla sitaatilla:

He astuvat ulos. Niin pimeää kuin ulkona onkin, vuorten mustat siluetit ovat taivastakin tummempia.

Juuri tuolla tavalla näin Alpit ensimmäistä kertaa elokuussa 2003 kun saavuimme aamuhämärässä junalla Itävallan Innsbruckiin. Nyt lomamatkallamme näin ensisilmäyksen vuoristosta keskellä kirkasta päivää, ihana näkymä se oli silloinkin. Tässä kuvalliset lomaterveiset Itävallasta Bad Gasteinista sekä Sportgasteinista, josta viimeinen kuva on:

 

 ♥

Émile Zola: Nana

Émile Zola: Nana

(Les Rougon-Macquart #9)

Elisa Kirjan e-kirja, 2012 (1930)

370 sivua

Suomentanut: Yrjö Weijola

(Nana, 1880)

Luettu: 11.2.2015

Mistä: Elisa Kirjan ilmaiset klassikot

Aloitin Émile Zolan Nanan pieni ikuisuus eli noin vuosi sitten. Tarkoitukseni oli lukea kirja Annamin Vive la France! -haasteeseen, mutta kovin pitkäksi meni. Luin kirjaa aluksi Projekti Lönnrotista vuorotellen tietokoneella ja puhelimella, mutta vaihdoin loppuvaiheessa Elisa Kirjan versioon käyttömukavuuden takia. Kieltämättä joululahjaksi saamani isompinäyttöinen puhelin toimi lukulaitteena vanhaa puhelinta ja tietokoneen näyttöä paremmin. Mahtava kapistus!

Nana on Variétés-teatterin kohutun Vaalea Venus -näytelmän nuori ja rohkea tähti, mutta hänen menestyksensä ei suinkaan ole hänen (olemattomien) näyttelijänlahjojensa vaan hänen näyttävän ulkomuotonsa ansiota. Näytelmän ensi-illan jälkeen Nanan nimi on kaikkien huulilla ja hänen luokseen virtaa vieraiden jono. Lähes kaikenikäiset miehet ovat Nanan pauloissa, mutta miehet ovat hänelle vain väliaikaisia huvituksia, rahavirran lähde, porras parempaan, ylelliseen elämään. Mitä rikkaampi mies sitä parempi, tosin tunteetkin pääsevät yllättämään Nanan. Vallan ja vaurauden lisääntyessä Nana muuttuu yhä häikäilemättömämmäksi.

Ellei heitä olisi ollut, elleivät he olisi tehneet minua siksi, mikä olen, olisin nyt luostarissa rukoilemassa armeliasta Jumalaa, sillä minä olen aina ollut uskonnollinen... Ja lisäksi! Onko minun vikani, että he ovat antaneet minulle rahansa ja nahkansa? Minkä minä sille mahdan!

Nanasta tulee yhdeltä osin mieleen Maaria Päivisen On nälkä, on jano. Vaikka tarinoiden asetelmat ovat päinvastaiset (Zola kertoo naisprostituoitu Nanasta, Päivinen naissutenööri Emiliestä) on niiden naispäähenkilöissä jotain samaa. Molemmat naiset pitävät miehiä pilkkanaan, käyttävät heitä hyväkseen ja nakkaavat surutta sivuun saatuaan heistä haluamansa. Kuitenkin siinä missä Päivisen kielestä ja kerronnasta nautti oli Zolan Nanan lukeminen todella takkuista. Zolan kerronta on kovin pikkutarkkaa, hyvä ettei päivällispöydän haarukoiden piikkien lukumääräkin ole mainittu, ja päivällisiä sekä juhlia oli kirjassa useita. En olisi millään jaksanut lukea myöskään tiivistelmää Nanan tähdittämästä Vaalea Venus -näytelmästä tai pitkää kuvausta laukkakilpailuista vedonlyönteineen ja jälkipuinteineen. Edes Pariisi tarinan päätapahtumapaikkana ei onnistunut pelastamaan tylsistymiseltä.

Ei tarina jättänyt kuitenkaan täysin kylmäksi, Nana onistuu välillä ärsyttämään todella kovasti. (Kirjan alussa 18-vuotias) Nana käyttäytyy välillä kuin pahainen kakara ja välillä taas kuin olisi kovinkin kypsä ja kokenut, kuten esimerkiksi alistaessaan vain vuotta nuoremman Georges Hugonin vauvaksi ja typerykseksi. Nanalla ei ole mitään käsitystä arjen tai raha-asioiden pyörittämisestä, hän ymmärtää vain korujen ja kukkien tuoman mielihyvän arvon. Nana tarjoaa palveluksiaan varatulle miehelle, mutta järkyttyy kuullessaan, että miehen vaimolla on rakastaja, varsinainen kaksinaismoralismin kuningatar siis. Se mistä pidin kirjassa oli ajan kuvaus ja se, että Zola on luonut Nanastaan moniulotteisen hahmon ylä- ja alamäkineen. Loppu oli melkoinen yllätys ja se tuli nopeasti, poikkeuksellisen nopeasti muuhun tarinaan verrattuna.

Nana, ilmeisesti aikansa kohuteos, on 20-osaisen sarjan 9. osa. Tapanani ei ole lukea yksittäisiä osia sarjojen keskeltä, mutta nyt tein poikkeuksen. Tutustuminen Les Rougon-Macquart -sarjaan saa jäädä osaltani tähän. Vauhdikkaampi ranskalainen kirjallisuus on enemmän makuuni.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nanassa on muuta, hitto vieköön, ja se muu korvaa kaiken.

Nana muualla: Lurun luvut, Morren maailma, Nenä kirjassa.

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä

Kirjakauppaliitto, 2012

122 sivua

Luettu: 26.7.2014 (#2 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Tuomas Kyrön Miniän sai 23.4.2012 Kirjan ja ruusun päivänä yli kymmenen euron hintaisen kirjaostoksen kylkiäisenä. Tämä on siitä merkittävä kirja, että se on ensimmäinen sittemmin perinteeksi muodostuneista Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirjoista. En enää millään muista minkä kirjan kyseisenä päivänä ostin, mutta eipä tieto kovin merkityksellinen Miniästä kirjoittamisen kannalta ole. Tämä oli viimeinen lukemani kirja lukumaratonillani, vuorokaudesta olisi ollut vielä hieman aikaa jäljellä, mutta jotenkin tuntui siltä, että Miniään oli hyvä lopettaa.

Mielensäpahoittajan miniä valmistautuu viettämään perheestä vapaata viikonloppua viinilasillisen ja rentoutumisen merkeissä kun puhelin soi. Appiukko on loukannut itseään eikä pärjää yksin kotona, joten hänen on matkustettava Sysi-Suomesta Helsinkiin miniänsä ja poikansa kotiin. Miten sujuu nykyaikaisen uranaisen ja vanhanaikaisia arvoja sekä tapoja kunnioittavan ikämiehen yhteiselo? Sen selvittämiseen tarvitaan aimo annos kärsivällisyyttä, joustavuutta ja paineensietokykyä, työelämästä tuttuja taitoja.

     Appiukon saapumiseen on aikaa kolme tuntia.

     En minä tiedä mitä 80-vuotiaan miehen ja 43-vuotiaan naisen yhteiselämässä syödään. Appiukon ruokavalio koostuu perunasta, minä olen siirtynyt riisiin, nuudeleihin ja linsseihin jo vuosia sitten. Lisäksi on näitä pikantteja pikkueroja, kuten puoli vuosisataa ja elämänkatsomus. Saako sillä reseptillä gratiinit rakennettua?

Appiukon saapumiseen valmistautuessaan miniä muistelee ensitapaamistaan appivanhempiensa kanssa. Miniä on saanut tuta jo ensihetkistä, että asiat on parempi hoitaa appiukon tapaan. Ei halata, ei pyydetä anteeksi, ei puhuta turhia, yskähdys riittää. Valot sammutetaan heti uutisten ja sään jälkeen. Peruna kuuluu erottamattomana osana ruokapöytään. Sitten on vielä sellaisia ikivihreitä opetuksia kuin [k]yllä ei hyvää hävitetä, eikä huonoakaan. Ja juuri kun luulee tuntevansa appiukkonsa vetää hän hihastaan yllätyskortin, [k]yllä yhden kerran haluan elämässäni jekuttaa.

Kun kuulin ensimmäisen kerran Miniästä myönnän suhtautuneeni siihen hieman nihkeästi. Mietin menettääkö tarina sen uskomattoman hienosti toteutetun yhtä aikaa hauskan ja herkän tunnelmansa uuden näkökulman myötä, olisiko Miniä vain halvanmakuinen sivutuote. Onneksi olin väärässä (olen näemmä paksupäinen, olen jo kahdesti aiemminkin saanut nenilleni Mielensäpahoittajan kanssa), Miniän tunnisti heti osaksi sitä tuttua ja rakkaaksi tullutta Mielensäpahoittaja-sarjaa. Samalla kirja tuntui raikkaalta, oli mukava saada mielensäpahoittajan tarinaan uusi näkökulma, naisen ääni.

Miniän tempo yllätti hieman, sarjan aiemmat osat ovat olleet vauhdiltaan leppoisia ja rauhallisia, mutta nyt tarinan vauhti kiihtyy ja saa loppua kohden jopa farssimaisia piirteitä. Tarina keikkuu hetken jo uskottavuuden rajalla, mutta pysyy kuitenkin -onneksi- rajan paremmalla puolella. Miniä on ihana, hauska ja lämpöä huokuva kirja, mutta pidän silti eniten Mielensäpahoittajan, tuon ihanan vanhan jäärän, omasta äänestä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pitää puolen ja pitää huolen, ei se ole yhdestä halauksesta tai miljoonasta sanasta kiinni.

Miniää on luettu todella paljon kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Jokken kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Kirsin kirjanurkka, Käännä jo sivua, Luen ja kirjoitan ja Lukuholistin maistiaiset.

- - -

Nyt on lukumaratonin aiheuttama bloggausjono purettu. Seuraavalla kerralla voisin välttää minua stressaavan jonon ja kirjoittaa kirjoista miniarviot yhteen postaukseen koottuna.

A. W. Yrjänä: Mechanema

A. W. Yrjänä: Mechanema

Johnny Kniga, 2006

78 sivua

Luettu: 29.7.2014

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä

A. W. Yrjänä on minulle tutumpi CMX:n säveltäjä-sanoittaja-laulaja-basistina kuin varsinaisena runoilijana, mutta totta kai minun piti tutustua myös hänen runoihinsa. Olen useamman kerran ollut klikkaamassa Yrjänän runokokoelmia ostoskoriin nettikirjakaupasta, mutta sain lopulta Mechaneman omakseni ilmaiseksi kirjaston kierrätyskärrystä. Teos on odottanut jo kauan lukemistaan, mutta se nousi kesälukupinoni huipulle kolmesta syystä: Saran Runohaaste 2014, Emilien Kirjabingo ja oma TBR100 -listani.

Yrjänän runot pyörivät luonnon, kulttuurin ja sivistyksen ympärillä. Näkökulmat vaihtuvat arkisista askareista kirjoittamiseen, vuodenaikojen vaihtumiseen, menneisiin aikoihin ja tieteisiin.

(...)

Pihalta näkyy taivaaseen öisin

en osaa nimetä kuvioita

niin kuin en kasvejakaan

en nimetä, ottaa haltuun

tähdistä meihin hiipii

epätoivon ja innostuksen kummallinen rajamaa.

(...)

Arvasin odottaa CMX:n sanoituksista tuttua syvällistä, valistunutta, mystistä, paikoin vaikeasti avautuvaa tekstiä, joten Yrjänän runojen tyyli ei ollut yllätys. Jo runojen nimet, kuten Piri reisin kartta, vaativat järeämpää lähestymistä eli taustatiedon etsintää, joten tämän kokoelman myötä on mahdollista sivistää itseään. Luen kuitenkin runoja mieluummin ilman jatkuvaa googlettamista, joten päätin keskittyä ennemmin rytmin tunnusteluun ja tunnelman maisteluun. Täytyy silti tunnustaa, että tunsin itseni välillä tyhmäksi kaikkien tieteen kiemuroiden keskellä, enkä voi sanoa kaipaavani sellaista oloa runoja lukiessani.

Yrjänän kokoelma on kuitenkin monipuolinen ja löysin sieltä myös paljon sellaista mistä pidin. Luontokuvaukset ovat kauniita (ja valkeat kukat sataisivat alasti päällemme) ja paikoitellen läpi kuultava(itse?)ironia sekä yllättävät alatyyliset säkeet kipakoittavat ja piristävät kokonaisuutta. Osa runoista muistuttaa laulun sanoja, ei mitään tiettyä olemassa olevaa laulua, mutta runot tai osat niistä alkavat soida päässä, ne ikään kuin kaipaavat tai vaativat säveliä ympärilleen. Joistakin runoista löysin itseni ja jotkut säkeet tahdon pitää mielessäni pitempään (ihminen on muuri ja portti ja kaukainen maa).

Pieni, mutta painava teos. Kaivannee useamman lukukerran avautuakseen vielä enemmän. Mechaneman ovat lukeneet myös Kuutar ja Juha Veltti.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Niin suuri osa minusta elää

ulkopuolellani, että en uskonut sellaisen olevan mahdollista.

TBR 18/100

Runohaaste 2014

Kirjabingo: TBR-listan viimeinen - Bingo, rivi tuli täyteen!

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Elisa Kirjan e-kirja, 2012

206 sivua

Suomentanut: Yrjö Weilin

(The Hound of the Baskervilles, 1902.
Alunperin julkaistu jatkokertomuksena lehdessä 1901-1902)

Luettu: 1.4.2014

Mistä: Elisa Kirjan ilmaiset klassikot

Minulla on ollut yleissivistyksessäni Baskervillen koiran kokoinen aukko, tai itse asiassa Arthur Conan Doylen kokoinen, sillä en muista lukeneeni häneltä mitään. Toki tiedän Doylen tunnetuimman (?) hahmon Sherlock Holmesin television ja elokuvien kautta ja olen lukenut Baskervillen koirasta Aku Ankka -lehdessä ilmestyneen version, mutta tämä aito ja alkuperäinen tarina oli minulla lukematta. En kuitenkaan ole ollut sivistyksen mustassa aukossa yksin, sillä ainakin Emilie, Morre ja Tiina ovat tunnustaneet saman. Kun sain työpaikan kautta mahdollisuuden testata iPadia tartuin tilaisuuteen, rekisteröidyin Elisa Kirjan sivuille, selasin ilmaisten klassikoiden valikoimaa ja valitsin Baskervillen koiran kirjahyllyyni ja luettavakseni.

     Taivaan nimessä! Mikä tärisyttävä tapahtuma!

En tiennytkään, että kirjassa on nimitarinan lisäksi kaksi muuta tarinaa. Baskervillen koirassa salapoliisi Sherlock Holmesin luo (kuuluisaan Lontoossa sijaitsevaan osoitteeseen 221B Baker Street) saapuu tohtori James Mortimer, joka kertoo Holmesille ja tämän ystävälle tohtori John H. Watsonille Devonshiressä Baskerville Hall -nimisen kartanon mailla sattuneesta kuolemantapauksesta. Vanhan tarinan mukaan paholaismainen koira vainoaa Baskervillen sukua ja ilmassa leijuu epäilys, että kartanon isännän Charles Baskervillen kuolemaan liittyy jotain outoa. Viimeinen Baskervillen suvun jäsen, Henry Baskerville, on saapumassa kartanoon, mutta onko hänkin vaarassa? Merisopimuksessa Holmes yrittää estää kansainvälisen katastrofin selvittämällä erittäin salaisen asiakirjan varkautta ja Viimeisessä tehtävässä Holmes yrittää saada kiinni kaikkien aikojen pahinta rikollista, professori Moriartya. Nämä kaksi jälkimmäistä tarinaa ovat aika lyhyitä.

     "Kuulkaahan!" huusin minä. "Mitä tuo on?"
     Matala, pitkä, valittava ääni liehui surullisena uikutuksena nummen yli. Se täytti koko ilman ja kumminkin oli mahdotonta sanoa, mistä se tuli. Synkästä muminasta se paisui syväksi karjunnaksi ja vaipui sitten jälleen surulliseksi, hiljaa väreileväksi ääneksi. Stapleton katsoi minuun omituinen ilme silmissään.
     "Tämä on  merkillinen paikka", sanoi hän.
     "Mitä tuo sitten oli?"
     "Talonpojat sanovat Baskervillen koiran noin ulvovan saalista. Olen kyllä kuullut sen pari kertaa ennenkin, mutta en koskaan niin selvään."
     Minä katselin kauhun ja vavistuksen tunteilla ympärilläni paisuilevaa tasankoa vihreine täplineen ja mehukkaine vesikasvineen. Laajalla aukealla ei liikkunut mitään muuta kuin pari korppia, jotka huusivat äänekkäästi eräällä kallionkielekkeellä takanamme.

Erehdykseni jatkuivat, en nimittäin tiennyt sitäkään, että minäkertojana tarinoissa ei suinkaan ole Holmes, kuten olen jostain syystä olettanut, vaan tohtori Watson. Välillä hän kertoo tarinoita nykyhetkessä, välillä taas muistiinpanojensa avulla. Watson on paitsi miellyttävä kertoja myös henkilönä sympaattisen oloinen, kun taas Sherlock Holmes vaikuttaa oman arvonsa tuntevalta ja kovin mahtipontiselta mieheltä, joka mielellään korostaa omaa älykkyyttään ja päättelykykyään muiden -varsinkin Watsonin- kustannuksella. Kaikki kunnioitukseni hänen rikostenselvittelytaidoilleen, mutta en välttämättä haluaisi viettää aikaani hänenlaisensa seuramiehen kanssa

Vaikka Holmes aiheuttikin minussa ajoittain ärsytystä pidin silti kirjasta kovasti. Onhan siinä sumuisia nummia, suuri kartano palvelijapariskuntineen ja vanhojen aikojen tuulahduksia hevosvaunujen, ajureiden, lähettien sekä sigarettien muodossa. Kieli on mukavan sujuvaa ja myös vanhahtavaa, esimerkiksi ylenluonnollinen yliluonnollisen tilalla tai aaveellisen aavemaisen sijasta. Sanoista saattaa myös puuttua tai muuttua kirjaimia, esimerkiksi aamusin (aamuisin), akkuna (ikkuna) jälet (jäljet) jne... Tarinat eivät olleet niin jännittäviä kuin kuvittelin vaan jännitys oli sellaista... miten tämän nyt sanoisi, mukavan leppoisaa kuppi teetä ja pala kakkua auringonpaisteessa nautittuna -tyylistä jännitystä, se ei siis nostattanut sykettä tai niskavilloja vaan kirjaa luki miljööstä ja kerronnasta nauttien. Silloin harvoin kun luen dekkareita tai salapoliisikirjoja olen usein ihan pihalla tarinan lomaan ripoteltujen johtolankojen suhteen, mutta nyt sain onnitella itseäni napatessani kiinni eräästä Baskervillen koirassa annetusta vihjeestä.

Näistä kolmesta tarinasta suosikikseni nousi ehdottomasti Baskervillen koira. Myös Viimeinen tehtävä oli vauhdikkuutensa ja dramaattisuutensa vuoksi hyvä. Merisopimus puolestaan ei hirveästi ihastuttanut, se tuntui jopa hieman tylsältä.

Entä miltä maistui e-kirjan lukeminen iPadillä? Paremmalta kuin puhelimella tai tietokoneella lukeminen, mutta ei missään tapauksessa niin mukavalta kuin perinteisen painetun kirjan lukeminen. En siis aio ainakaan tässä vaiheessa hankkia sähköistä lukulaitetta vaan kannan uskollisesti laukussani perinteistä kirjaa niska-hartiakipujen uhallakin. Onneksi on ohuempia kirjoja ja pokkareita.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hermojani pudistutti seikkailun-tunne.

Ps. Esikoinen ehdotti omaa koiraamme postauskuvaan kirjankannen seuraksi, mutta mieluummin esittelen hänet erikseen, hirviökoirasta kertova kirja ei mielestäni oikein sovi samaan postaukseen oman koiramme kanssa (eikä hän välttämättä olisi antanut iPadin olla rauhassa nuuskutuksilta ja nuolaisuilta) ;) Kuvausrekvisiitaksi valikoitui sitten kuopuksen Kuusamon matkamuisto(uni)kaveri Karkulainen, joka sekin nimestään huolimatta on kyllä ihan siivo tapaus.

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Tammi, 2009

307 sivua

Suomentanut: Vappu Roos

(Βίος και Πολιτεία του Αλέξη Ζορμπά, 1946)

Luettu: 16.3.2014

Mistä: kirjablogiystävältä

Terveisiä lämpöisen auringon alta, ei kuitenkaan kirjan maisemista Kreetalta vaan Teneriffalta, jossa vietimme hiihtolomaviikon. Matkalukemisekseni valikoitui ihanalta Ilselän Minnalta taannoin saamani Kazantzakisin kirja, jonka tiesin paitsi Minnan arvion myös hänen kirjan mukana lähettämiensä terveisten perusteella sopivan luettavaksi helteisissä olosuhteissa. Kiitos Minna vielä kirjasta ja hienosta kortista!

Kirjan nimettömäksi jäävä minäkertoja, yli kolmekymppinen kirjailija, on lähdössä Kreetalle käynnistämään vuokraamansa hylätyn ruskohiilikaivoksen toimintaa. Kirjailija kuluttaa aikaansa satamabaarissa ennen laivan lähtöä, miettien elämäänsä ja muistellen ystäväänsä kun baarin ikkunan taakse ilmestyy häntä kurkistelemaan vanhempi mies. Pian mies jo astelee kirjailijan luo ja pyytää päästä hänen mukaansa, vaikka kokiksi liemiä keittämään. Pienen hetken kestävän, polveilevan juttutuokion jälkeen kirjailija päättää ottaa makedonialaisen Alexis Zorbasin mukaansa hiilikaivoksen työnjohtajaksi ja niin miesten yhteinen matka Kreetalle voi alkaa.

     Tämä mies, Zorbas, ajattelin, ei ole käynyt koulua eivätkä hänen ajatuksensa ole siellä mutkistuneet. Hän on nähnyt kaikenlaista, tehnyt yhtä ja toista ja kärsinyt paljon, hänen järkensä on kirkas, hänen sydämensä avoin, hän on säilyttänyt alkuperäisen valppautensa. Kaikki monimutkaiset ongelmat, jotka ovat meille ratkaisemattomia, hän ratkoo miekaniskulla, kuten maanmiehensä Aleksanteri Suuri. Hän ei iske helposti harhaan, sillä hän seisoo lujasti maan kamaralla. Afrikan alkukantaiset heimot palvovat käärmettä, koska se koskettaa maata koko ruumiillaan ja on perillä maan kaikista salaisuuksista. Se tuntee ne vatsallaan, pyrstöllään ja päällään. Se koskettaa ja sulautuu yhteen maaemon kanssa. Sellainen on myös Zorbas. Me sivistyneet ihmiset huidomme vain ilmassa kuin mielettömät linnut.

Kirja ei juhli vauhdikkailla juonenkäänteillä vaan luottaa minäkertojan eli isännän ja Zorbasin välisiin keskusteluihin, heidän jakamiinsa muistoihin ja tarinoihin sekä heidän saarella kokemiinsa pieniin ja myös suurempiin sattumuksiin. Miehet pohtivat elämää, ystävyyttä, ikuisuutta, naisia ja Jumalaa. Elämänviisauksia satelee, viini virtaa ja ruoka maistuu, pistääpä Zorbas usein myös tanssiksi kun sanat eivät riitä kertomaan tarinoita tarpeeksi osuvasti. Miesten välinen työsuhde syvenee ystävyydeksi ja heidän välisensä keskustelut muuttavat hiljalleen molempia.

Kirja oli paikoitellen jopa liian hidas makuuni. Silti huomasin lukiessani hymyileväni useaan otteeseen ja nauttivani tarinasta etenkin silloin kun pystyin keskittymään siihen kunnolla ja pitempään. Kirja ei siis ole mikään nopeasti nautittava välipala vaan vaatii aikansa ja sai miettimään asioita monelta kantilta, kaikki ei aina ole sitä miltä ensin näyttää. Hitaus paitsi ärsytti, myös tavallaan ihastutti, kirjasta huokuva leppoisa tunnelma, aurinko, hyvä ruoka ja positiivinen kyllä kaikki järjestyy -asenne sopi omaan olotilaani. Oikein sopivaa lomalukemista siis!

Ikinuoresta, uteliaasta ja tunteella elävästä Zorbasista voisi hyvin ottaa oppia. Tartu hetkeen, tutki, ihmettele ja kyseenalaista, nauti elämästä. Zorbasissa on kuitenkin mielestäni yksi suuri vika, hän nimittäin ei ymmärrä isäntänsä rakkautta kirjallisuuteen. Zorbas kritisoi häntä useampaan kertaan siitä, että tämä etsii viisautensa ja elämänkokemuksensa kirjoista elämisen sijaan. Kyllä molempia tarvitaan, itse hankittuja kokemuksia ja kirjallisuutta!

Pakko mainita sananen myös kirjassa käytetystä runsaasta ja elävästä kielestä. Kirjaa oli miellyttävä lukea ja pitkin tarinaa tuli vastaan hienoja, mielenkiintoisia ja puhuttelevia kielikuvia ja lauseita. Taistelin unta, uupumusta ja kolkkoa aamutuiman turtumusta vastaan(.) kuulostaa melankolisuudessaan kovin suomalaiselta. Jäin miettimään miltä näyttäisi ihminen joka nuuski(i) kahviaan aivan itämaisen himokkaasti. Kovin tutulta kuulostaa myös seuraava ajatus: Talvi saa ruumiimme ja sielumme käpristymään kokoon, mutta nyt saapuu lämpö, joka paisuttaa rintaamme. Kevättä ja sen vanavedessä saapuvaa kesää odotellessa siis! Ihmisen syvimmän olemuksen, oleellisen piirteen Zorbas kuvaa puolestaan näin:

Ei mitään sinulta puutu, hitto soikoon! Ei mitään muuta kuin yksi asia, hulluus. Ja kun se puuttuu, isäntä...
     Hän pudisti kookasta päätään ja vaikeni jälleen.

Huomaan kirjan jälkimaun olevan paljon parempi kuin miltä se paikoitellen lukiessa tuntui!

Ai niin, kirjaa selatessani jäin ihmettelemään kirjailijan nimen kirjoitusasua. Kannessa nimi on muodossa Niko Kazantzakis, mutta sisäsivuilla nimestä vilahtelee myös muotoja Nikos ja Kazanzakis. Ehkä nimi on suomennettu, mutta yhteneväisyys nimen muodosta on unohtunut.

Ilselän lisäksi kirjasta voi lukea myös esimerkiksi seuraavista blogeista: Illuusioita, Jokken kirjanurkka, Kirjantila, Morren maailma, Nuharupi, Rakkaus on koira helvetistä ja Tarinoiden taikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa lomareissusta muistuttava lause (oliivinlehdet voisi meidän tapauksessamme korvata palmunlehdillä):

Me taas söimme tyynesti ja tyytyväisinä kuin raakalaiset ja joimme tummaa punaviiniä ja katselimme hopeahohtoisten oliivinlehtien lomitse merta, joka auringon laskiessa oli muuttunut aivan ruusunväriseksi.

Pitkästä aikaa kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni, tällä kertaa valloitin Kreikan.