Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki: Viiden meren kansa
Into, 2018
333 sivua
Luettu: 13.7.2019
Mistä: ennakkokappale

Risto Isomäen Viiden meren kansa oli kevään viimeisen lukupiirin kirjana, mutta päällekkäisen menon sekä ehkä vielä suuremmasta syystä takkuavan lukemisen vuoksi sain luettua kirjan toukokuun sijaan vasta heinäkuussa. Hupsista... Ehdin sentään ennen lukupiirin syyskauden starttia.

Viiden meren kansa on esihistoriallinen novellikokoelma, joka koostuu kahdeksasta tarinasta sekä jälkisanoista. Tarinat ajoittuvat aikajanalle, joka alkaa 11 000 vuoden takaa ja päättyy noin 1200-luvulle.

Jäiset rannat -tarinassa Isomäki kuvaa kuinka ensimmäiset asukkaat saapuvat Suomeen hylkeennahkaisilla kanooteillaan jäävuoria väistellen. Maailmanmeren rannalla kertoo kuinka Maailmanmeren rannalla asuvat ihmiset kokivat ulapalta pakenevien eläinten kintereillä saapuvan uhkan, hurjannäköiset, tatuoidut ja vihamieliset muukalaiset. Hylkeiden kansassa siirrytään hylkeenmetsästäjien pariin Yli-Iin Kierikkiin, jossa heimon nuorukainen valmistautuu vaimonhakumatkalle ja metsästää hylkeitä myötäjäisiksi. Lemminki ja lohikäärme -tarinassa tavataan Kalevalasta tuttuja hahmoja. Lemminki näkee taivaalla hohtavan kirkkaan ja kuuman tulipallon. Lemminki sekä seppä Ilmari lähtevät tutkimaan lohikäärmettä muistuttavaa ilmestystä, joka jätti kulkiessaan jälkeensä metsäpaloja, tuhoa ja myös erikoista kiviainesta. Skyytit kertoo metsässä joukkojensa kanssa kulkevasta prinsessasta, joka on valmis uhraamaan itsensä pelastaakseen kansansa. Paholaisen tyttärissä osallistutaan pakanallisiin kesäpäivänseisauksen juhliin Pyhällä Vuorella. Karsikkopuun kuolema tarjoaa vaihtoehtoisen taustan Lallin ja piispa Henrikin synkälle kohtaamiselle. (Erään) maailman loppu kuvaa ristiretkien kiillotetun kuvan taakse piiloutuvaa järjettömyyttä ja silmitöntä, perusteetonta väkivaltaa.

Kerrottuaan tarinansa Isomäki muistuttaa, että kokoelma ei ole tietokirja vaan kaunokirjallinen teos siitä huolimatta, että tarinoiden taustalla on historiallisia faktoja. Isomäki myös avaa tarinoiden taustalla oleva historiallisia tapahtumia ja viittaa erinäisiin tutkimuksiin. Yksityiskohtia vilisee yksi toisensa jälkeen ja vaikka Isomäen tarinat olisivatkin fiktiota niin jälkisanat painavat kokonaisuutta vahvasti faktan puolelle.

Viiden meren kansan kohdalla voisi käyttää kulunutta erofraasia eli vika ei ole sinussa (kirjassa) vaan minussa (lukijassa). En pääse tarinoiden imuun ja novelliallergia nostaa vahvasti päätään. En saa mistään kiinni, tarinoiden alussa olevat faktaosiot saavat kirjan tuntumaan historiankirjalta eikä tilanne muutu tarinoiden kohdalla. Tarinoiden henkilöt, paikat ja tapahtumat jäävät kaukaisiksi, ainoastaan tuttuihin Kierikin maisemiin sijoittuva tarina saa hieman innostumaan. Paholaisen tyttäret lähinnä huvittaa, se tuo kerronnaltaan mieleen eroottisen (tusina)kioskikirjallisuuden. (Erään) maailman loppu on kiinnostava ja se saa hieman heräämään lukuhorroksesta. Kaiken kaikkiaan tarinoista paistaa Isomäen tietämys historiasta, mutta jos tarinan lukee kaunokirjallisena novellikokoelmana joksi se ilmeisesti on tarkoitettu en lämmennyt kirjalle ollenkaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihmisen mieli kun on sellainen, että se pystyy sopeutumaan melkein mihin tahansa niin, että kaikenlaisista asioista tulee arkipäivää emmekä enää osaa pitää niitä kummallisina vaikka vain muutamaa päivää tai viikkoa aiemmin olisimme pitäneet niitä poikkeuksellisina.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 19. Novellikokoelma

Helmet-lukuhaaste 2019: 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue (esihistoriallinen novellikokoelma ei ole minulle mitään arkilukemista)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Yö

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gummerus, 2014

239 sivua

Suomentanut: Tero Valkonen

(The Storied Life of A. J. Fikry, 2014)

Luettu: 16.1.2019

Mistä: ennakkokappale kustantajalta

En tiedä mitä kirjan ilmestymisen aikoihin tapahtui, mutta jostain syystä Zevinin kirja painui aina vain alemmas lukupinossa kunnes unohtui yhden hyllyn nurkkaan pitkäksi aikaa. Viikko sitten muistin kirjan olemassaolon, tuli sopiva lukuhetki ja ahmaisin (erään sisäleikkipuiston sohvan nurkassa) yhdeltä istumalta suuren osan kirjaa ja loput pienempinä annoksina.

Joskus kirjat löytävät luoksemme vasta oikean hetken tullen.

A. J. Fikryn elämä on kääntynyt päälaelleen vaimon kuoleman jälkeen. Elämä ilman Niciä tuntuu tyhjältä eikä heidän yhteisen Island Books -kirjakaupan pyörittäminen yksin jaksa enää kiinnostaa. A. J. raahautuu läpi kirjahyllyjen, kirjanmerkkien, ennakkokappaleiden ja kustantamoiden myyntiedustajien tapaamisten värittämien työpäivien päästäkseen viimein yläkertaan omaan rauhaan, pakasteaterian ja humaltumisen pariin. Päivät toistuvat samanlaisina kunnes ensin A. J.:ltä varastetaan arvokas keräilykappale ja sitten, ikään kuin outona vaihtokauppana, hänen kauppansa hyllyjen välistä löytyy yllätys.

Omistaja palaa epäilemättä minä hetkenä hyvänsä täysin järkevän selityksen kera. Ehkä auto on hajonnut? Tai ehkä äiti sai äkillisen ruokamyrkytyksen. A. J.  päättää harkita ovilinjaansa uudelleen. Hän oli ajatellut vain että joku saattaisi varastaa jotain, ei suinkaan että joku saattaisi jättää jotain.

Kannatti jättää kirja hautumaan ja odottamaan sopivaa lukuhetkeä. Ympärillä raikuva hälinä ei häirinnyt kirjaan uppoutumista vaan eläydyin täysillä Fikryn kirjakauppaan keskittyvään tarinaan. Kirja tulvii kirjallisia viittauksia ja tarinaa rytmittää A. J.:n lukupäiväkirjamerkinnät. Nämä merkinnät toimivat lukuvinkkeinä lukijalle, mutta samalla ne myös ohjaavat tarinaa eteenpäin, A.J.:n muistiinpanot pitävät sisällään vihjeitä tulevista käänteistä hänen osoittaessaan merkintänsä jollekin henkilölle tai mainitsemalla niissä jonkun henkilön nimeltä.

Tuulisen saaren kirjakauppias on tarina rakkaudesta ja kirjoista, rakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen, uusista aluista ja mahdollisuuksista. Tarina keikkuu tunteesta toiseen, kepeydestä haikeuteen ja onnesta suruun, se on ihastuttava ja lempeä. Kirja on kuin novelli, siinä on uusia alkuja ja loppuja. Tarina kiertää tavallaan kehää, elämän kiertokulku toistuu, mutta silti tarina ei toista itseään vaan uusiutuu. Vaikka tarina ei ollut yhtä iloa ja onnea se jätti jälkeensä hyvän mielen sekä halun mennä kirjakauppaan.

Hän kävelee kaupan poikki, ohi kirjojen joissa ei ole kuvia, ohi onnittelukorttien. Hän kuljettaa kättään pitkin lehden kantta, pyörittää kirjanmerkkitelinettä. Hyvää huomenta, lehdet! Hyvää huomenta, kirjanmerkit! Hyvää huomenta, kirjat! Hyvää huomenta, kauppa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

He olivat keskustelleet pelkästään kirjoista, mutta mikäpä oli elämässä henkilökohtaisempaa kuin kirjat?

Helmet 2019-lukuhaaste: 32. Kirjan nimessä on ammatti

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi

Gummerus, 2016

234 sivua

Luettu: 4.7.2016

Mistä: ennakkokappale kustantajalta

Hihkaisin riemusta kun kuulin Minna Rytisalon julkaisevan kirjan. Luin usean vuoden ajan hänen blogiaan ja nautin suuresti niistä taidokkaista sanavalinnoista sekä tunnelmallisista tuokiokuvista. Tiesin siis odottaa jotain hyvää. Valtaviksi kohoavat ennakko-odotukset ovat usein vaaran paikka kirjalle kuin kirjalle, mutta miten Lempin kanssa kävi?

Kauppiaan tytär Lempi jättää helpon elämän tarjonneen lapsuudenkotinsa, isänsä ja kaksoissisarensa kun hän ja talollinen Viljami solmivat avioliiton. Viljamin kotitilalla Korvasjärvellä he opettelevat yhteiseloa onnellisina, vaikka Lapin sota kumuaa jossain kauempana. Kauaa ei nuori pari ehdi nauttia toisistaan kun kutsu saavuttaa myös Pursuojan ja Viljamin on lähdettävä rintamalle. Maalaiselämään tottumattoman Lempin ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin pitämään huolta tilasta sillä talossa asuu myös apulainen Elli. Jokaisen on kannettava oma osansa taakasta, selvittävä sodasta niillä keinoin mitä kullekin on annettu. Elämä on täynnä valintoja, niiden kanssa on elettävä. Ja kuoltava.

Avasin kirjan kirjaston rannassa nurmikolla istuen, paikka tuntui juuri oikealta tälle kirjalle vaikka kyseessä olikin joen- eikä järvenranta. Päälleni ehti tipahtaa useampia vesipisaroita ennen kuin maltoin laskea kirjan käsistäni ja siirtyä sisälle jatkamaan lukemista. Kirjalle olisi ihan hyvin voinut tipahtaa kyyneliäkin, niin vahvasti Lempi alkaa. Istuin lukemassa tunnin ja toisenkin, kiirehtimättä, nauttien eteeni kauniina tipahtelevista sanoista. Luin kirjaa myös kotipihassa, kuunnellen lintujen laulua ja tuulen kohinaa puissa, pihakuusessakin.

Lempiin tutustutaan kolmesta näkökulmasta, Viljamin, Ellin ja vielä Lempin kaksoissisaren Siskon kautta. Jokainen kuvaa Lempiä omista lähtökohdistaan, mutta silti näkymästä ei tule täydellistä sillä Lempi itse ei saa ääntään kuuluviin. Lempi on hiljainen päähenkilö, mutta silti vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä.

Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

Viljami kokee syyllisyyttä lähtemisestä, vaikka muuta vaihtoehtoa ei edes ollut. Miksi kaikki meni niin kuin meni? Miksi niin vähän aikaa? Miksi? Entä jos? Elli on pitkämielinen, hän tietää mitä haluaa ja jaksaa odottaa. Kiitos on jo alku, samoin kuin padallinen kiehuvaa vettä. Sisko on tottunut jakamaan kaiken, tuntemaan toisen alusta asti, mutta mitä sitten kun toista ei enää tunne, ei kuule? Missä risteyksessä olisi pitänyt valita toisin? Seikkailu, leikki, milloin se muuttui todeksi?

Lempistä ei puutu mitään eikä siinä ole mitään liikaa. Se on taidokas, hiottu ja huolella viimeistelty, ilman mitään vivahdetta laskelmoinnista tai kliinisyydestä. Se on tulvillaan tunnetta, rakkautta, vihaa, syyllisyyttä, ikävää, kateutta, kiitollisuutta. Erään henkilön pienestä puolihuolimattomasti esitetystä sivuhuomautuksesta avautuu yllättäen juopa, joka vie aina vain pimeämmälle polulle, jonka päähän ei haluaisi astua, mutta jolta ei voi poiketa pois. Siskon osuuden alussa tunsin hieman otteeni herpaantuvan, ihan kuin Sisko ei pääsisi niin lähelle kuin Viljami ja Elli vuorollaan, mutta pian olin yhtä syvällä tarinassa kuin alussakin. Lempi on kutakuinkin täydellinen kirja. Voi, lukekaa!

     Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Niin kiinni voi toisessa ihmisessä olla, niin hukassa ilman toista.

Tämä vuosi on ollut melko hiljaista lukuhaasteiden suhteen, mutta tähän Iin kirjaston lukuhaasteeseen on pakko tarttua:

Lempin myötä ympyröin haasteesta kohdan 9: Kirja, jonka nimi on vain yksi sana.

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

WSOY, 2013

164 sivua (ennakkokappale)

Suomentanut: Leena Leinonen

(La liste de mes envies, 2012)

Luettu: 14.9.2014

Mistä: pyytämättä saatu arvostelukappale

Delacourtin Onnen koukkuja on keikkunut lukupinossani todella pitkään. Olin hieman kahden vaiheilla luenko sitä lainkaan, lottoteema ei herättänyt pakko lukea! -tunnetta, mutta toisaalta ranskalaisuus ja kaunis pitsikuvioitu kansi houkuttelivat lukemaan. Lopulta lukupäätöksen sinetöi -jälleen- Annamin Vivé la France! -lukuhaaste. Haasteen kanssa tuleekin näemmä kiire, muistelin sen jatkuvan vuoden loppuun, mutta sehän päättyykin jo 1.10.2014!

47-vuotiaalla Jocelyne Guerbettella on päällisin puolin kaikki oikein hyvin. Hänellä on Venantino Venantinin näköinen aviomies Jocelyn eli Jo, sama lempinimi ja etunimeltäänkin lähes täyskaima, naimisissa yli kaksikymmentäyksi vuotta, kaksi aikuista lasta Romain ja Nadine, pieni käsityöliike ja sitä suositumpi käsityöblogi sekä viereisen salongin ystäväkaksoset Danièle ja Françoise. Menneiden vuosien taakat kuten äidin äkillinen menehtyminen ja lapsen kuolema ovat toki jättäneet jälkensä Jocelyneen, mutta niitä ei päälle päin näe. Jocelyne on pehmeä ja mukautuva, hän on selviytyjä. Entä sitten kun Jocelynen kohdalle osuu reilun 18 miljoonan euron kokoinen onnenpotku, lottovoitto. Miten perhe, varsinkin aviomies, suhtautuu äkkirikastumiseen kun Jocelyne itsekään ei tiedä mitä voitolla tehdä? Lyhentääkö raha välimatkoja, lähentääkö se ihmisiä?

     Teidän sekkinne, hän sanoo. Tässä. Kahdeksantoista miljoonaa viisisataaneljäkymmentäseitsemäntuhatta kolmesataayksi euroa ja kaksikymmentäkahdeksan senttiä, hän ääntää hitaasti kuin tuomion. Oletteko varma, ettette halua rahoja mieluummin tilisiirtona?

     Olen varma.

     Itse asiassa en ole varma enää mistään.

Tarina tuntui idealtaan ennalta-arvattavalta, mutta toisaalta Jocelynen olemuksessa ja kertojaäänessä oli heti ensi sivuilta lähtien jotain kiinnostavaa. Hän vaikuttaa onnelliselta ja tasapainoiselta keski-ikäiseltä naiselta, mutta samalla kovin epävarmalta ja onnettomalta. Jocelynen pehmeän, kaikessa joustavan kuoren alta pilkistääkin välillä kova ja kyyninen kerros. Delacourt tuo Jocelynen toisen puolen esiin yllättävissä kohdissa, terävissä sivulauseissa. Pidän hahmoista, joiden ensivaikutelma hämää.

     Näettehän, me valehtelemme itsellemme aina.

     Sillä rakkaus ei kestäisi totuutta.

Jocelynen lisäksi myös aviomies Jo ja koko juoni onnistuvat yllättämään. Onnen koukkuja ei tarjoa mitään järisyttäviä juonenkäänteitä, mutta se ei ole missään nimessä niin ennalta-arvattava kuin etukäteen luulin. Kirja ei ole myöskään kovin kepeä vaan siinä on hyvinkin tummia sävyjä. Tarinassa on paikoitellen hieman ärsyttävä alleviivaamisen ja opettamisen maku, mikä häiritsee, mutta silti sen parissa viihtyi lukemisen vievän lyhyen hetken ajan (parempien kirjojen välissä) ihan hyvin. Peruskiva välipala, mutta ei mikään suurten tunteiden tai vahvojen muistijälkien kirja. Ranskalainen tunnelma pelasti paljon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Me taivutimme hiljaisuutta, hän ja minä: katseita, eleitä ja huokauksia subjektien, verbien ja objektien sijasta.

Katjalle kirjassa ei ollut tarpeeksi koukkua, Laura piti kirjan ranskalaisuudesta ja Anni antoi kirjalle lähes täydet pusut.

Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste

Vivé la France! -haaste, sininen ja valkoinen raita suoritettu

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

WSOY, 2013

447 sivua

Suomentanut: Terhi Kuusisto

(Gone Girl, 2012)

Luettu: 16.6.2013

Mistä: pyytämättä saatu arvostelukappale

Valitsin uutukaisen Kiltin tytön luettavakseni Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:n hehkutuksen perusteella ja siksi, että minuun iski kesädekkarifiilis. Sain kirjan kustantamon lähettämänä arvostelukappaleena, joten minun ei tarvinnut edes vilauttaa pinkkiä VIP-passiani, jota myös kirjastokortiksi kutsutaan.

Edellä siis malliesimerkki kustantamojen uusien bestisten, kuten Antti Berg meitä kirjabloggareita Helsingin Sanomien NYT -liitteen artikkelissaan tituleeraa, toiminnasta ;) En nyt jaksa työntää lusikkaani kesän kirjablogikohusoppiin tämän enempää enkä selventää tai puolustella lukemistani tai bloggaamistani. Sanonpahan vain, että ne ovat minulle rakkaimpia harrastuksiani, eikä minulle ole mitään merkitystä sillä onko lukeminen coolia vai ei, toisin kuin tuntuu olevan aiheesta kolumnin kirjoittaneelle Sanna Kangasniemelle. Mutta sivupoluilta takaisin asiaan.

     Tunnistaisin hänen päänsä missä tahansa.
     Mitä sen sisällä liikkuu? Ajattelen sitäkin: hänen mieltään. Hänen aivojaan, kaikkia niitä poimuja, ja ajatuksia, jotka niissä sukkuloivat kuin nopeat, kiihkeät tuhatjalkaiset. Kuin lapsi kuvittelen, kuinka avaan kallon, suorin aivojen poimut, seulon ja erottelen ja yritän napata ajatukset. Mitä sinä mietit, Amy? Tätä olen avioliittomme aikana kysynyt kaikkein useimmin, vaikken ehkä ääneen, en ehkä siltä joka osaisi vastata. Kai sellaiset kysymykset purjehtivat myrskypilvinä jokaisen avioliiton yllä: Mitä mietit? Miltä sinusta tuntuu? Kuka sinä olet? Mitä me olemme tehneet toisillemme? Mitä me vielä teemme?

Amy ja Nick Dunne ovat olleet naimisissa viisi vuotta. Hääpäivän viettoon perinteisine rituaaleineen tulee muutos sillä Amy katoaa jäljettömiin. Ulko-ovi on avoinna, kissa on pihalla ja sisällä Nickiä odottaa kesken jääneet kotityöt ja sotkuinen olohuone. Ajan kuluessa ja tutkimusten edetessä syyttävä sormi alkaa uhkaavasti kääntyä osoittamaan Nickiä. Onko avioliiton kulisseissa jotain niin pahasti vialla, että aviomies on päästänyt vaimonsa päiviltä vai mitä Amylle on tapahtunut?

Kiltti tyttö on merkillinen kirja, josta on vaikea muodostaa mielipidettä. Se oli kevyempi kuin odotin ja siinä oli paikoin jopa jotain hömppämäistä, jota en kuitenkaan osaa sen tarkemmin määritellä. Kirja tuntui etenevän minun makuuni liian hitaasti (siis dekkariksi) eikä jännitystäkään niin paljoa ollut. Tarina kyllä kulki mukavasti ja lukeminen sujui, mutta tuntui kuin jarru olisi jäänyt vähän jumiin. Odotin koko ajan milloin tarina pääsisi kunnolla vauhtiin, puolenvälin juonenkäänne lupaili jo hyvää, mutta sitten tarina tuntui taas tasaantuvan. Tapahtumien uskottavuus joutui lopussa koetukselle ja mitä lähemmäs loppua kirja eteni sitä ärsyyntyneemmäksi kävin sekä Nickiin että Amyyn. Kirja siis onnistui herättämään tunteita, vaikka ne eivät olleetkaan välttämättä yltiöpäisen positiivisia.

Se mistä kirjassa pidin oli kerronta. Flynn kieputtaa lukijaa mukavasti kertomalla tarinaa eri aikatasoissa ja kahdella kertojaäänellä. Kun Nick kuvaa jonkin tapahtuman saa Amy kohta äänensä kuuluviin päiväkirjamerkintöjensä avulla. Ne alkavat ennen hänen ja Nickin tapaamista jatkuen kohti nykyhetkeä, joten pariskunnan menneisyys tulee avattua hyvin. Myös juoni ansaitsee kiitokset hieman epäuskottavaa loppua lukuunottamatta. Kuvittelin jo yhdessä vaiheessa ratkaisseeni Amyn kohtalon, mutta Flynn tarjosi vielä muutaman käänteen ja ajatusten sekoittamisen ennen ratkaisuaan.

Vaikka Flynn kuvaakin tarinassaan avioliiton varjopuolia ja sitä miten vaikea toista on loppujen lopuksi tuntea en voi allekirjoittaa takakannessa olevaa Financial Timesin sitaattia >>Lue tämä ja pysy sinkkuna.>>. Olihan tässä koukkua ja erittäin virkistävää kieroutta, mutta illallisista lukuhetkistä huolimatta tämä ei vienyt yöuniani (aviomiehen vieressä). Dekkari-innostus tuntuu kuitenkin pitkän tauon jälkeen heräilevän. Tai sitten tarvitsen kunnon trillerin. Tai kauhua... Huhuu, Stephen King... Kilttiä tyttöä on luettu ja kehuttu ahkerasti, mutta linkitän tällä kertaa hieman samoissa tunnelmissa kirjan lukeneen Lukuisan Lauran arvioon sekä hieman erilaiseen postaukseen, Jenni S.:n K-blogin lukupiirikeskusteluun, jossa siis ruoditaan Kilttiä tyttöä mielipiteitä ja juonipaljastuksia säästelemättä.

>>Se on hyvä.>> Hän sirkuttaa arvionsa kuin ainoan asian, mitä kirjasta voi sanoa: hyvä tai huono. Ei keskustelua tekstistä, teemoista, nyansseista, rakenteesta. Vain hyvä tai huono. Niin kuin nakkisämpylä.

En voinut vastustaa kiusausta! Kiltissä tytössäkin siis sivuttiin päivän polttavaa puheenaihetta. Päättäkää itse oliko tämä postaus nakkisämpylä vai ei ;)


Sitaattikunniamaininnan saa hieman arpomalla valittu, mutta kieltämättä sopuisan avioliiton viisaudensiemenen sisältävä lause:

En käsitä miksi minun pitäisi todistaa rakkauteni muistamalla täsmälleen samat asiat täsmälleen samalla tavalla kuin sinä.

Käärmeenlumooja

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Faunoidit #1)

WSOY, 2012

330 sivua

Postilaatikossa odotti eräänä päivänä Annukka Salaman esikoisromaani Käärmeenlumooja. Selvittyäni ennakkokappaleen aiheuttamasta hämmennyksestä ihailin hetken hienoa kantta ja luin lyhyen takakansitekstin -kiitos, liian paljastavia takakansitekstejä on tullut luettua riittämiin!- ja kiinnostuin kirjasta. Tosin sitaatti Se skeittasi kuin joku Tony fucking Hawk sai minut varuilleen ja niskavillani nousemaan pystyyn. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja avasin kirjan.

Unna, omissa oloissaan viihtyvä 16-vuotias tyttö, on ketterä kuin orava. Rullaluistelu, snoukkaus, trapetsitaiteilu ja potkulautailu - kaikki kokeiltu ilman sen suurempia onnettomuuksia. Eräänä kesäpäivänä hän kiipeää rampille skeittilauta kainalossaan kokeillakseen jälleen uutta lajia. Unnan ilmiömäiset taidot kiinnittävät pian muidenkin huomion. Tavattuaan Rufuksen hän saa kuulla, että hän ei olekaan kummajainen, ainoa laatuaan, vaan hänen kaltaisiaan on muitakin. Unna on faunoidi, ihminen, jolla on voimaeläimenään orava. Entä Rufus ja muu faunoidijengi, mitä eläimiä he edustavat? Voimaeläin ei tuo kantajalleen pelkästään hyvää, faunoideillakin on vaaransa ja vihollisensa. Luvassa on vauhtia, vaarallisia tilanteita, uusia ystäviä ja vähän enemmänkin.

     Unna värähti. Ei ääni ollutkaan samettia. Se oli savua. Tummaa, paksua savua joka kierähteli ilmassa. Mutta missä paloi?
     "Niin... Huomasin", Rufus sanoi ja vilkaisi Unnaan niin nopeasti, että vihreät silmät tuntuivat välähtävän. "Joo, mäkin yllätyin."
     Ehkä tuli oli palavan punaisissa rastoissa, jotka heilahtelivat painavasti jokaisen liikkeen tahdissa. Silmistä tulta oli turha etsiä. Ne olivat viileät ja pohjattomat kuin merivesi. Mutta jossain paloi.
     Unnassa itsessään. Hän oli liekeissä jokaista sormenpäätä ja ajatusta myöten.
     Miten sen saisi sammumaan?
     Unna nielaisi. Hän tiesi millä.

Onneksi tarina vaikutti takakansikuvauksen lisäksi mielenkiintoiselta myös kansien välistä. Pääsin kunnolla tarinan imuun viimeistään silloin, kun mielikuvani Twilightin Bellasta, Edwardista ja Voltureista sekä Pokemoneista ja Touhukkaista voimaeläimineen alkoivat unohtua. Touhukkaiden tunnusmusiikkikin katosi päästäni ja tilalle tuli Robinin Frontside Ollie, ei sekään ihan omaa musiikkimakuani, mutta menköön. Huomasin ahmivani kirjaa ja ärsyyntyväni keskeytyksistä, hyvän kirjan merkkejä molemmat. Unnan, Rufuksen ja muiden faunoidien kohtalo täytyi selvittää ja pian. (Jostain syystä muutamat faunoidit yhdistyivät mielessäni tunnetuihin rokkareihin, nimiä kuitenkaan mainitsematta.)

Salamalla tuntuu olevan sana hallussaan. Idea ja henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja juoni kantaa läpi kirjan. Taustojen kuvailu ja suvantovaiheetkin veivät tarinaa eteenpäin enkä lukijana kokenut tylsää hetkeä edes silloin kun vastaan tuli joitain tuntemattomampia (skeitti)termejä. Salama on myös saanut luomiensa henkilöiden väliset kemiat ja jännitteet toimimaan hyvin, vaikka pientä ennalta-arvattavuutta niissä onkin. Tarina ei kuitenkaan kärsi tästä lainkaan.

Olen erittäin iloinen, että sain mahdollisuuden tutustua kirjaan, josta en ollut kuullut etukäteen mitään ja joka osoittautui niin hyväksi. Kotimainen fantasia on voimissaan, odotan innolla sarjan seuraavaa osaa! Kirjan ovat ehtineet lukea myös Salla, Laura, Sara ja Rouva Huu. Annukka Salaman haastattelu puolestaan löytyy Risingshadow -sivustolta ja kirjatraileri kirjan kotisivuilta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Ootko sä koskaan ennen tavannut ketään kellä olis samankaltaisia... voimia kuin sulla?"

Ristiaallokkoa

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Karisto: 2011

206 sivua

Nyt on nautittu tripla-annos kotimaista viihdettä Kirsti Ellilän kirkkotrilogian muodossa. Kyseinen genre on jäänyt aikaisemmin aika vähälle, mutta pimeneviin iltoihin ja sateiseen syksyyn se sopii vallan hyvin.

Ristiaallokossa Matleena on jätetty taustalle nauttimaan elämästä nuoren poikaystävänsä Pyryn kanssa, nyt keskitytään ex-aviomies Auliksen elämään ja ajatuksiin. Kurkkukivut vaivaavat edelleen, edesmenneen isän elämänkerta pitäisi kirjoittaa, aikuistuvia lapsia olisi kasvatettava ja elämälle olisi saatava jonkinlainen suunta. Naisiakin pyörii ympärillä milloin kirkon käytävällä räjähdyksen keskellä, milloin lenkkipolulla ja retriitissä.

Aikaisempien osien perusteella Auliksesta on saanut aika yksipuolisen kuvan. Aulis on jäyhä, jyrkkä ja vanhoillinen. Samoin kuin Matleena aikaisemmin, joutuu Auliskin tarkastamaan näkökantojaan ja löytämään uusia puolia itsestään. Huomaamaan, että teoilla tai tekemättä jättämisillä on seurauksensa. Ei voi muuta sanoa kuin halleluja, hän on sittenkin tunteva ihminen!

Pyry raaputti vatsaansa. Jostain syystä tuo ele sai Auliksen entistä entistä vahvemmin tajuamaan, että tämä ei ollut pahaa unta, joka voisi poksahtaa olemattomaksi kuin auringossa tanssiva saippuakupla. Tämä oli todellisuutta, hänen todellisuuttaan. Jokin oli mennyt vinoon kauan sitten, mutta milloin se oikeastaan oli tapahtunut? Oliko joskus ollut vaihe, jolloin hän olisi voinut pysäyttää omalakisesti etenevän prosessin ja kääntää heidän elämänsä suunnan? Oliko menneisyyteen jäänyt se tietty piste, tai tienhaara, jolloin hän olisi vielä voinut tehdä jotain korjatakseen asiat?

Ei Aulis kuitenkaan täyskäännöstä tee, edelleenkin sama vanha jääräpäisyys puskee pintaan. Hän haahuilee tehtävästä ja tilanteesta toiseen astuen milloin kenenkin varpaille. Ensin tämä tempoilu ärsytti ja häiritsikin, sitten ajattelin, että se vain osoitti Auliksen olevan eksyksissä uudessa elämäntilanteessaan.

Ellilältä oli mielenkiintoinen ratkaisu vaihtaa Aulis päätösosan kertojaksi, kun hänestä kuitenkin oli tehty eräänlainen roisto tarinan alusta lähtien. Muutos ei häirinnyt tarinaa, varsinkin kun tutut hahmot sarjan aiemmista osista seurasivat uusien henkilöiden rinnalla. Henkilöhahmoista ei noussut suurta suosikkia, mutta Apatia oli kyllä oma lukunsa :)

Booksyn tavoin huomasin pitäväni päätösosasta enemmän sulateltuani kirjaa hetken. Loppu oli jälleen osaksi avoin, hyvä että lukijalle jäi vähän pureksittavaa. Ansioistaan huolimatta Ristiaallokkoa oli ehkä kuitenkin vähiten mieluinen osa kirkkotrilogiasta. Kokonaisuutena sarja oli viihdyttävä ja raikas. Ilman kanssablogisteja sarja olisi todennäköisesti mennyt minulta ohi. Ennakkoluulot (teologia-teemaa kohtaan) joutivatkin roskakoriin :)

Ristiaallokkoa muualla: Kuuttaren lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto, Uppoa hetkeen

Pelastusrenkaita

Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita

Karisto, 2010

229 sivua

Nyt taitaa olla viihdevaihde päällä, sain jo luettua Ellilän kirkkotrilogian kakkososan. Teki mieli aloittaa päätösosa jo eilen illalla, ajattelin kuitenkin malttaa sen verran, että saan tämän postauksen alta pois.

Sarjan ensimmäisen osan lopussa Matleenan ja Auliksen avioliitto veteli viimeisiään. Pelastusrenkaiden alussa ero on jo arkea ja Matleena on muuttanut pois Umpikujalta, vuokralle 82-vuotiaan merikapteenin omakotitalon päätyyn. Ystävänsä suosituksesta Matleena päättää osallistua eroseminaariin, jospa vertaistuki auttaisi häntä pääsemään jaloilleen. Ehdottaapa hän seminaaria ex-miehelleenkin:

-Ehkä eroryhmä voisi auttaa sinuakin kasvamaan ihmisenä, minä selitin.
Hiljaisuus toisessa päässä oli musertava.
-Minä olen ymmärtänyt, että jos ihminen tässä iässä vielä kasvaa, siinä on taustalla jokin vakava sairaus, esimerkiksi kasvuhormonin liikatuotanto, Aulis sanoi. Hän käytti sitä tiettyä sävytöntä ääntä, joka oli varattu erityisille typeryksille silloin kun nämä ovat tehneet jotain yllättävän tyhmää, vaikkei heiltä normaalistikaan paljon odoteta.

Eroseminaariin osallistumisen ohella Matleena toimii pappina ja käy edelleen tekemässä Umpikujalla kotitöitä. Riideltyään jälleen kerran Auliksen kanssa Matleena saa tarpeekseen ja päättää kirjautua nettideittipalveluun. Kun hän päätyy treffeille 23-vuotiaan Pyryn kanssa on soppa valmis. Onko suhteella tulevaisuutta? Onko ikäerolla merkitystä? Miten lapset (ja kaikki muut) asiaan suhtautuvat?

Ellilä onnistuu jälleen käärimään vaikeita aiheita viihteen käärepaperiin. On uskonnollisia ja vakaumuksellisia näkemyseroja, korvaavia (pelastusrengas)ihmissuhteita ja paljon muuta. Hän myös kiepsauttelee näkökulmia ympäri. Välillä nimittäin tuntui, että nyt osui pilkka Matleenan omaan nilkkaan, ei hän itsekään niin suvaitsevainen ole. Tulevasta sen verran, että kiepsauttelu jatkuu päätösosassa, sillä siinä onkin pääosassa Aulis. Mielenkiinnolla odotan, mitä hänestä paljastuu...

Pelastusrenkaita ei mielestäni ihan yltänyt aloitusosan Pappia kyydissä tasolle. Kakkososa tuntui poukkoilevan sinne tänne, sivuhenkilöt veivät ehkä liikaa tilaa. Onneksi teologisten asioiden käsittely on edelleen raikasta, eikä uskontoähkyä ole vielä näköpiirissä. Kuiva huumori toimi vieläkin, tykkäsin myös siitä, että Ellilä jätti lopun hieman avoimeksi, ei mennyt ihan "hömpäksi" :)

Kannattaa kurkata myös Kirsin koostepostaus kahdesta ensimmäisestä osasta ja Sallan arvio Pelastusrenkaista.

Pappia kyydissä

Useammassakin kirjablogissa on ollut arvostelu Kirsti Ellilän kirkko-trilogiasta tai sen osista, eli Pappia kyydissä, Pelastusrenkaita ja Ristiaallokkoa. Teologian ympärillä pyörivä aihe aiheutti hieman ennakkoluuloja ja epäilyksiä, mutta kehuvat arviot saivat tarttumaan kirjoihin.

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä

Karisto, 2009

256 sivua

Matleenalla on kolme lasta, pappismies, kissakatras, koira nimeltä Apatia ja talo Umpikujan päässä. Päivät kuluvat kotiaskareissa, parittomia sukkia etsiessä, lapsia hoitaessa ja vakaumuksellista miestä tukiessa, unohtamatta tietenkään Timoteus-säätiön hyväksi tehtävää työtä. Matleena tekee kaiken mitä häneltä odotetaan, jakaa uskonnolliset ajatukset miehensä Auliksen kanssa ja on muutenkin tottelevainen ja reipas vaimo.

Tämän kaiken lisäksi Matleena alkaa viimeistellä teologian opintojaan ja aloittaa gradun teon. Papiksihan Matleena ei tietenkään voi valmistuttuaan ryhtyä, sanoohan sen naispappeutta vastustava aviomies Aulis ja myös Paavali. Sitten Matleena ikään kuin kurkistaa uskonnollisen verhon taakse, ihan vain pikkuisen. Sitten toisenkin kerran. Yhtäkkiä ei enää olekaan paluuta edelliseen, vaan verhot hajoavat lopullisesti ja Matleena alkaa ajatella omilla aivoillaan.

Aluksi tuntui, että en pääse kirjaan sisään. Yhtäkkiä huomasinkin lukevani vielä yhden sivun ja vielä yhden kappaleen ja kello lähentelikin jo puoltayötä. Takakannessa kirjaa mainostetaan viiltävän hauskaksi viihderomaaniksi. Sitä se olikin, piti vain ensin osata asennoitua siihen, että tosiaan lukee viihdettä. Jostain syystä aivot olivat ensin jollain draama-asetuksella, enkä ehkä sen takia osannut heittäytyä tarinan vietäväksi. Kai sitä ajattelee, että "kirkkopiireihin" on suhtauduttava tietyllä vakavuudella ja hartaudella.

Tykkään Ellilän tyylistä kirjoittaa vuoroin kuivahkoa huumoria ja vuoroin vakavaa tekstiä. (Ellilän kirjoittamaa osittain piilotettua vakavuutta ihastelin myös aikaisemmin täällä.)

Siivottuani aloin laittaa ruokaa, koska perhe piti kuitenkin ruokkia ja sehän oli minun tehtäväni. Äiti on perheen keskus. Isä voi olla apuna, jos hänellä on aikaa ja jos hän on sen luonteinen, mutta perheen onni seisoo tai kaatuu äidin varassa. Jos äiti kestää ja on kärsivällinen, jos äidin rkkaus ei etsi omaansa, ei muistele kärsimäänsä vääryyttä vaan kärsii kaiken eikä menetä uskoaan, niin perheen onni on taattu. Isä saa tehdä mitä huvittaa, ratkaisevaa on se, että äiti jaksaa puhua ihmisten ja enkelien kielillä, olla sekä helisevä vaski että kilisevä symbaali... Ei kun eihän se Raamatun kohta niin mennytkään.

Muutamat juonenkäänteet jäivät mielestäni hätäisesti kirjoitetun oloisiksi. Matleenan ihastuminen toiseen mieheen kävi liiankin helposti, kuten Booksykin mainitsi arviossaan. Postauksen kommenteista löytyy Ellilän valaiseva perustelu aiheeseen. Myös lopun linnakohtaus oli jostain syystä minusta vähän teennäinen. Mutta toisaalta sehän kuuluukin viihdekirjallisuuteen, asioita ei aina käsitellä niin syvällisesti ja pitkälle. Kokonaisuutena Pappia kyydissä oli mukava välipala, omassa genressään oikein hyvä.

Ai niin, Ellilä mainitsi eräässä kohdassa peukalovarpaan. Minua tämä termi huvitti kovasti, meillä kun puhutaan pottuvarpaasta. Isovarvaskin käy mutta peukalovarvas oli aivan uusi tuttavuus :)

Eksyneet näkevät unia

Kesken leikkien piti Piipero-tyttö pyytää kuvausassistentiksi. Mielissään oli kun sai auttaa :) Aloitin Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia -kirjan toissapäivänä, eilen luin viimeiset sanat ihanassa auringonpaisteessa hiekkalaatikon äärellä. Samalla piti räpsiä kuviakin. Olisin lukenut kirjan loppuun jo aloitusiltana, alkoi silmät vain siihen malliin harittamaan ettei isompaakaan tekstiä enää nähnyt.

Kirsti Ellilä on julkaissut useita kirjoja, nuorten kirja Eksyneet näkevät unia on ensimmäinen jonka olen lukenut. Kirjan päähenkilö Nimetön on aikoinaan eksynyt perheestään, unohtanut menneisyytensä sekä nimensä. Nyt hän elää koiransa Jakobin kanssa Varjojen maassa, maahisten mailla. Nimetön ei kuitenkaan ole täysin unohtanut -eikä haluakaan unohtaa- menneisyyttään.

Jos polttaisin takin  ja luopuisin kaulassani roikkuvasta avaimesta, voisin unohtaa ikäväni. En enää koskaan kaipaisi ääntä, joka unessa kutsuu minua nimeltä, minun omalla nimelläni, sillä nimellä jolla minut vielä muistetaan jossain.

Sitten alkaa seikkailu. Mukana on maapulliaisia, suohuurulaisia, kultakorentoja ja jos minkälaisia tuttavuuksia. Maapulliaisten käyttämästä kielestä tuli mielleyhtymä lapsuuden lukukokemuksiin: Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttäressä olleet otukset (olivatko ne nyt niitä kakkiaisia, männiäisiä vai mitä lie, en enää edes muista) puhuivat hieman samalla tavalla. Koin muutenkin lukiessani eräänlaisia nostalgiaryöppyjä, mieleen tuli lapsuuden leikit metsässä ja eräs pohjaton lampikin... Liekö sielläkin asunut suohuurulaisia?

Takakannessa kirja mainitaan jännittäväksi ja haikeankauniiksi nuorten fantasiaromaaniksi. Sitä se onkin. Vaikka juoni on paikoitellen "ohut" ja nimenomaan nuorille sopiva, on siinä myös tummempia, enemmän aikuisille avautuvia kohtia. Vähäosaisia syrjitään ja muiden ihmisten hätä jätetään huomioimatta. Ellilä ei kuitenkaan tuputa lähimmäisenrakkautta ja suvaitsevaisuutta, ainoastaan vaivihkaa herättelee. Tykkäsin kirjasta kovasti.

Kirsti Ellilältä löytyy parikin blogia, Kirjailijan häiriöklinikka sekä mainio Kulkeeko henki -sarjakuvablogi kirjailijan omasta elämästä.

Loppuun vielä muistutus liittyen edelliseen postaukseeni. Jos tykkäät kauniista ja runollisesta kielestä, nyt olisi mahdollista saada Maaria Päivisen Silja ja Mai luettavaksi kiertokirjan muodossa. Suosittelen!

Eksyneet näkevät unia -kirjasta on bloganneet ainakin seuraavat (anteeksi unohdukseni, mutta eikö sanonta kuulu että parempi myöhään kuin ei milloinkaan?): Sara/P.s. Rakastan kirjoja, Maria/Sinisen linnan kirjasto, sinilintu, Kirsi Hietanen sekä Ahmu. Nyt selvisi sekin, että ne Ronja Ryövärintyttärestä tutut otukset olivat kakkiaisia, kiitos muistin virkistyksestä kanssabloggaajille!