Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille

 

Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan opas Takamaille

Gummerus, 2025

432 sivua

Suomentanut: Terhi Leskinen

(The Cautious Traveller's Guide to The Wastelands, 2024)

Luettu: 31.12.2025

Mistä: kirjastosta

Kuvittele matkustavasi junalla Pekingistä Moskovaan, 6500 kilometriä, viisitoista vuorokautta. Matka ei kuitenkaan ole ihan tavallinen junamatka. Trans-Siperian Yhtiön reitti kulkee läpi Takamaiden, elinkelvottoman ja vaarallisen alueen, jossa ei voi pysähtyä tai pitää ikkunaluukkuja auki. Itse asiassa ikkunoista ei edes kannata katsoa ulos kovin pitkiä aikoja välttyäkseen näkemästä jotain mitä ei halua nähdä tai sairastumatta Takamaiden tautiin. Matkaan voi lähteä ainoastaan vakaan mielenlaadun omaava henkilö ja hänkään ei saa päästää ajatuksiaan harhailemaan. Koskaan ei voi tietää mikä vaara, olento tai organismi, ulkopuolella odottaa. Yhtiön lupauksiin kuitenkin kuuluu, että mikään mikä on ulkopuolella ei voi päästä junaan sisään, ja mikään junan sisäpuolella oleva ei voi vahingoittaa matkustajia. Uskallatko lähteä matkaan?

Tällä matkalla enemmän kuin koskaan koko juna on valveilla ja varpaillaan. Kukaan ei halua sulkea silmiään siinä pelossa, mitä he saattaisivat nähdä. Painajaisten hoikat sormet tungeksivat heidän silmäluomillaan: tarinat, juorut ja nyt se todellisuus, että he ovat ohittaneet turvallisen pisteen, että ulkopuolella vallitsevaa pimeyttä eivät riko ystävälliset valot eivätkä avoimet ovet ja tervetulleeksi toivottavat takkatulet, että heillä on käsittämätön taival kuljettavanaan.

On vuosi 1899. Trans-Siperian Yhtiön Pekingin ja Moskovan välillä kulkevan pikajunan edellinen matka päättyi onnettomuuteen, mutta nyt juna on taas kuukausien tauon jälkeen lähdössä matkaan. Yksi matkustajista on nuori nainen Marija Petrovna Markova, tai sitä nimeä hän tällä matkalla käyttää. Hänellä, kuten monella muullakin junaan nousevalla, on salaisuus. Marijan isä oli paitsi Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille -kirjan kirjoittaja myös Trans-Siperia Yhtiön lasintekijä, jonka syyksi edellisen junamatkan epäonnistuminen sysättiin. Marija nousee junaan selvittääkseen mitä edellisellä matkalla tapahtui ja isänsä osuuden tapahtumiin sekä puhdistaakseen isänsä maineen. Junassa matkustaa myös junan lapsi Zhang Weiwei, junassa syntynyt ja 16 elinvuotensa aikana junan rytmiin mukautunut tyttö, joka ei viihdy vakaalla, liikkumattomalla maalla ja joka löytää matkalla junasta jotain sinne kuulumatonta. Junaan nousee myös liuta muita rohkeita matkustajia ja henkilökuntaa, joista osaan tutustutaan matkan aikana paremmin ja joiden salaisuudet hiljalleen paljastuvat.

Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille huuteli minulle ensin kirjaston uutuushyllyssä ja sitten toisen kerran vasta palautettujen hyllyssä, josta sitten nappasin sen mukaani. Kirjan kansi on upea (suunnittelu: Steve Marking) ja takakannen teksti sopivan salamyhkäinen ja houkutteleva. Niin on myös tarina. Ajoittuminen 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen tuo tarinaan omanlaisen tunnelman. Jako ensimmäisen ja kolmannen luokan välillä (toista luokkaa ei ole) on jyrkkä, on ylhäisöä palvelijoineen hulppeissa yksityistiloissa ja todella köyhiä matkustajia ahtautuneena hyvin tiiviisiin vaunuihin. Massiivinen höyryjuna torneineen huokuu steampunkin henkeä. Ulkopuolella odottavat vaarat tuovat tarinaan kauhuelementin ja tiivistyvän uhan tunnun. Onko ulkona oikeasti jotain ja jos on niin mitä ja ennen kaikkea pysyykö se ulkona?

Brooks kertoo tarinan hyvin, mutta tarina tuntui jossain vaiheessa jäävän hieman junnaamaan paikalleen. Mitä pidemmälle matka etenee sitä enemmän ongelmat alkavat kasaantua ja vaaran merkkejä ilmetä, mutta varsinainen loppuhuipennus jää yllättävän vaisuksi, odotukset eivät aivan täyty. Myös osa henkilöhahmoista jää kovin ohuiksi. Kirjan lukeminen jätti nälkäiseksi, ainakin kuvannollisesti. Olisin kaivannut tiivistyvälle tunnelmalle jonkin räjähtävämmän purkautumisen, suuremman draaman kaaren, silloin tämä olisi voinut olla napakymppi. Nyt jäätiin ehkä jonnekin kahdeksan paikkeille.

Bonuksena vielä katseluvinkki. Brooksin kirjan kansikuvasta ja takakannesta tuli heti mieleen scifi-tv-sarja Snowpiercer. Näissä on vähän samaa ajatusta ja tunnelmaa, vahva suositteluni molemmille!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Laiturilla on nainen, jolla on lainattu nimi. Hänen silmissään on höyryä ja huulillaan öljyn maku. 

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 15. Kirjassa ollaan eristyksissä

Helmet-lukuhaaste 2025: 21. Kirjassa on muusikko

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Wsoy, 2020

351 sivua

Luettu: 5.10.2025

Mistä: kirjastosta

Eri taustoista lähtöisin olevat eri-ikäiset suomalaiset naiset, päätyneet sodan aikana Norjaan kuka mistäkin syystä, joku töiden, joku saksalaismiehen perässä. Nyt, sodan lopussa, Norjan tie on kuljettu loppuun. Naiset viedään ensin norjalaiselle vankileirille ja sieltä, päät paljaiksi ajeltuina, kuorma-auton lavalle, kohti tuntematonta määränpäätä. Naisten yllätykseksi heidän kyytinsä, neljäs ja viimeinen suomalaisnaisia kuljettaneista kuorma-autoista pysähtyy Suomeen vievälle tielle ja kyytiläiset komennetaan pois lavalta. Alkaa pitkä marssi Suomeen, kohti vanhoja tuttuja seutuja, koteja. Matkan aikana ehtii tutustua kanssakulkijoihin sekä miettiä mennyttä ja tulevaa. Mikä kotona odottaa, minkälaisen vastaanoton palaajat saavat?

Romaanin nimiösivulla on kirjan nimen alanimenä Vaellusromaani ja se kuvaa tarinaa hyvin. Kertomuksen alussa naisia on enemmän, mutta hyvin nopeasti joukkio tiivistyy viiteen naiseen ja Irenen, Ailin, Veeran, Katrin ja Siirin vaellusta Norjasta Suomeen seurataan askel askeleelta. Matkantekoa uhkaa sääolojen, väsymyksen ja nälän lisäksi niin miinat kuin palaajiin tavalla tai toisella vihamielisesti suhtautuvat ihmiset.

     Ajatus kotiinpaluusta oli muuttunut, sillä nyt he tiesivät, millainen rooli heitä siellä odottaisi. Tarpeetonta olisi selittää tehneensä töitä, turha kertoa yrittäneensä tienata vain elantoa, sillä huorina heitä silti pidettäisiin. He tiesivät muuttuneensa ongelmaksi, ihmisiksi joita ei kaivattu takaisin. Olisi helpompaa, jos he olisivat edes tajunneet kuolla. Pahinta, mitä he saattoivat tehdä, oli vaatia päästä takaisin entiseen elämäänsä, sillä sellainen ei heille olisi enää tarkoitettu.

Tarina alkaa verkkaisesti ja kerronta on jos ei nyt tunteetonta niin sanotaanko lakonista, toteavaa. Kinnunen jättää lukijalle tilaa tuntea ja tulkita, asioita ei selitetä puhki. Vasta noin sivun 200 kohdalla alkaa näkyä merkkejä siitä mitä odotin laajasti kehuja keränneeltä Kinnusen kerronnalta. Kerrontaan tulee syvyyttä ja tunnetta, mutta vain hetkittäin, ei pysyvästi. Kerronta on yllättävän pelkistettyä, mutta tyyli sopii tarinaan, pitkään vaellukseen, jossa kulkijoiden voimat hiipuvat ja usko paremmasta tulevaisuudesta tuntuu katoavan.

     Välillä he valitsivat väärin ja päätyivät syrjäisen suoniityn tai poltetun talon pihaan. Silloin he kääntyivät hiljaisina ja palasivat takaisin. Kukaan ei jaksanut suuttua tai edes harmitella. Mitä sellainen olisi auttanut? Tunteet olivat valuneet heistä pois, samoin kaipuu sekä aika. Oli vain askelet.

Vaikka kerronta ei ihan yltänyt odotuksiini oli tarina mielestäni vahva ja Kinnusen luomat henkilöhahmot onnistuneita ja uskottavia, kuin lihaa ja verta. Jokainen viidestä naisesta on oma persoonansa, heillä on omat äänensä, vahvuutensa ja heikkoutensa, heistä jokainen kehittyy matkan varrella ja tekee omat, jopa yllättävät ratkaisunsa. Iäkkäämmän Ailin kohtalo on kuvattu hienosti, myös joukon johtajahahmoksi nousevan Irenen viimeiset vaiheet yllättävät. Tarinassa tapahtuu vaivihkainen ja raadolliselta tuntuva näkökulman vaihdos. Norjassa naiset pelkäävät kuolemaa, mutta matkan edetessä pelko muuttaa muotoaan ja kohdettaan, naiset alkavat pelätä elämää.

Olin ajatellut aloittaa tutustumisen Tommi Kinnusen tuotantoon hänen Neljäntienristeys -romaanistaan, mutta Ei kertonut katuvansa hyppäsi edelle lukupiirin ansiosta. Vaikka romaani ei ihan yltänyt siihen huikeuteen mitä odotin tuntuu kirjan jälkimaku vain vahvistuvan kun lukemisesta on aikaa ja lukukokemusta on ehtinyt pureksia. Aion ehdottomasti lukea lisää Kinnusta. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempi, päästä perille vai olla koskaan pääsemättä.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 13. Kirja sijoittuu arktiselle alueelle

Helmet-lukuhaaste 2025: 28. Kirjassa ollaan järvellä

Mikko With: Banaani

Mikko With: Banaani

Myllylahti, 2025

273 sivua

Luettu: 22.8.2025

Mistä: kirjastosta

Pertti Karhuoja, eläkeläismies, kuolee kotonaan syötyään banaanin. Kyseessä ei kuitenkaan ole sydänperäinen sairauskohtaus niin kuin ensiasetelmasta olosuhteet ja uhrin ikä huomioiden voisi luulla.  Rutiininomainen tutkinta laajenee ja tutkintalinjoja sekä niitä tutkivia on yhtäkkiä iso joukko. Media lyö vielä bensaa liekkeihin ja pian paniikki leviää paitsi Oulun seudun ruokakaupoissa asioivien keskuudessa, mutta myös laajemmin.

Tarinan päähenkilöinä häärivät Karhuojan kuolemantapausta tutkimaan ryhtyvä rikoskomisario Aapo Hämäläinen, hänen työparinsa Ellinor "Kunkku" Karlson sekä jutun jäljille pääsevä toimittaja Pyry Lammikko. Aapo on rutiinien ja järjestyksen mies, hän on hieman varautunut ja jäykkä, asioita pitkään pohtiva ja elää lähes täysin työlleen. Kunkku taas on urheilullinen ja rempseä, hän tarttuu rohkeasti työhön ja kertoo ideoitaan, mutta kotioloissa hän on täysin toista maata, siellä hän joutuu olemaan varuillaan, elämään toisen ehdoilla. Luonteenpiirteiden eroista huolimatta parivaljakko pelaa hyvin yhteen kentällä. Pyry kärkkyy lööppejä ja mainetta uutismaailmassa, jopa oman perhe-elämän kustannuksella. Lisäksi hänellä menee oma ja yhteisön etu pahasti sekaisin. Välillä Pyryn tutkimukset tuntuvat aivan päättömältä säntäilyltä. 

With tarttuu kädestä ja vie lukijaa kuin pässiä narussa. Kuvittelen keksiväni jotain ja päässeeni syyllisen jäljille, mutta mitä vielä! Tarinassa on jokunen erikoisuus (nykyaikana harvemmin näkee rautakaupassa, varsinkaan suurten ketjujen myymälöissä hintalappuja liimattuna tuotteisiin vaan ne ovat hyllyn laidassa) tai lipsahdus (yhdessä repliikissä Pertin ja Anteron nimet menevät sekaisin ja Kunkku kyselee Anterolta kuinka hyvin hän tunsi Anteron eli itse itsensä), mutta muuten tarina etenee todella sujuvasti. Kirjan luettuani ajatukseni pyörivät vielä hetken päähenkilöissä. Etenkin Kunkulle, mutta myös Aapolle toivoisi rohkeutta ja kaikkea hyvää, molemmilla jo silmät avautuvat hieman. Eikä Pyrykään ole lopulta ihan toivoton tapaus.

Kaiken kaikkiaan Banaani on dekkari, jossa on jotain erilaista ja raikasta. Tarina on myös pelottavan uskottava, siinä ujutetaan uhka ihmisten arkeen ja perusturvaan, ravintoon. Tämä on ehkä vähän ympäripyöreä kuvaus, mutta yritän välttää paljastamasta liikaa juonesta. Kerronnan lomaan on ripoteltu juttua koskevia uutisartikkeleita ja somejulkaisuja, ne tuovat mukavasti lisäväriä ja -ulottuvuutta tarinaan. Kuolemantapauksesta huolimatta tarinan tunnelma ei ole synkkä, osittain kiitos kerronnassa käytetyn mustan huumorin. With taisi voittaa minut Banaanin puolelle jo ennen varsinaisen tarinan alkua, ensimmäisen sivun toisessa sitaatissa:

"En tiedä, miksi vakavasti otettavan rikosromaanin alussa täytyy aina olla joku mystinen sitaatti."

(Mikko With)

Niinpä! Kaikkea, myöskään Banaania, ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Subjektiivinen plussa vielä siitä, että kirjan tapahtumat sijoittuivat tutuille paikoille kuten Kempeleen Zeppelinin Prismaan, Nallikariin jne.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Objektiivisesti tarkasteluna (sic) teoriassa oli yhdeksänkymmentä prosenttia foliohattua ja kymmenen prosenttia faktaa.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 20. Kirjan kannessa tai nimessä on hedelmä

Helmet-lukuhaaste 2025: 29. Kirjailijan viimeisin teos

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Gummerus, 2024

332 sivua

Luettu: 17.8.2025

Mistä: kirjastosta

17-vuotias papin tytär Christina Sundelin istuu Pyhäjoen rannassa ajattelemassa ensirakkauttaan, 19-vuotiasta kartanonherran poikaa Fredrik Löwenmarkia, kun metsästä ilmestyy pelottavan näköinen mies. Mies on Chirstinan eno Matthias Erwast, joka on tullut varoittamaan sisarensa perhettä venäläissotilaista, jotka ovat tulossa tuhoamaan rannikon kylät ja kaupungit asukkaineen. Hippaleikit ja varovaiset katseet saavat jäädä kun Christina ja Fredrik vihitään ja saatellaan kiireellä pakomatkalle kohti Ruotsia Löwenmarkien 21-vuotiaan Eero-rengin hevoskyydissä. Nuorten tie vie Raahen kautta Perämerelle ja Hailuotoon, jonne on saapunut paljon muitakin pakolaisia. Sitten illan hämärässä rannalla väsyneinä ja kylmissään värjöttävät pakolaiset näkevät salmeen lipuvan sotalaivan, venäläiset ovat saapuneet.

Pelosta tuli koko totuus, koko elämä.

Meren ja veren liiton keskiössä on todellinen tapahtuma, Oulun edustalla sijaitsevassa Hailuodossa syyskuisena perjantaina vuonna 1714 tapahtunut isku, jossa venäläissotilaat tappoivat perimätietojen mukaan jopa 800 ihmistä yhden vuorokauden aikana. Alasalmi on kutonut isovihan aikaisen historiallisen tapahtuman ympärille sujuvasti etenevän, mukaansa tempaavan ja hyvin aikaa kuvaavan tarinan.

Alasalmi kuvaa hyvin ihmisten toimintaa pelon ja uhan alla, kuinka asioiden tärkeysjärjestys muuttuu siitä kun uhka on jossain kaukaisuudessa aina siihen hetkeen kun se on käsin kosketeltavissa. Valinnat voivat maksaa jopa hengen. Myös tarinan päähenkilön Christinan kasvu lähes lapsesta pakomatkan aikana paitsi itsestään myös muista huolehtivaksi aikuiseksi on kuvattu taitavasti. Christinasta löytyy sellaista rohkeutta, jota ei alun haaveilevasta ja huolettomasta tytöstä olisi heti uskonut.

Niin sanotun murhaperjantain tapahtumilla on tarinassa lopulta sivumäärällisesti melko pieni osuus, mutta se on kuvattu niin elävästi ja vimmaisesti, että se on kuin yhtäkkiä päälle iskevä ukkosmyrsky. Saaren tapahtumat piirtyvät kaikessa kauheudessaan, järkyttävyydessään ja järjettömyydessään lukijan kasvoille. Ihmisen julmuus ahdistaa ja kuristaa kurkkua. Tarina jatkuu vielä Hailuodon tapahtumien jälkeen, väistämättä pienemmillä kierroksilla, mutta hengästyttävien tapahtumien jälkeen rauhallisempi suvantovaihe tuntuu tervetulleelta. 

Meren ja veren liitto on todella onnistunut yhdistelmä historiaa, kauhua ja selviytymistä. Tai kuten Alasalmi itse kuvasi kirjaansa elokuussa Iin kirjaston muusajuhlilla: "Isoviha vastaan usko, toivo ja rakkaus."

Usko hyvään kuoli ensimmäiseksi, sitten toivo, mutta rakkaus – se ei kuolisi koskaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Huun tunne, pelko ja holotna olivat läsnä kuin paha enne, pääkallon sokea silmäkuoppa.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 17. Kirja liittyy Raaheen

Helmet-lukuhaaste 2025: 33. Kirjassa ratsastetaan

Satu Leisko: Ihmisenhaltija

Satu Leisko: Ihmisenhaltija

(Ihmisenhaltija #1)

Avain, 2023

297 sivua

Luettu: 11.7.2025

Mistä: kirjastosta

Kuustenkylän lukiota käyvä Tuuli on koulussa ulkopuolinen, mutta yhtäkkiä sekä uusi oppilas Maria että komea ja urheilullinen Ossi hakeutuvat jatkuvasti hänen seuraansa. Maria ja Ossi eivät tunnu sietävän toisiaan, joten Tuulia vedetään kahteen suuntaan. Kuusenkylässä eletään pelossa sillä epäillään, että susi on tappanut yhden kyläläisistä. Metsässä tuntuu kuitenkin liikkuvan myös jotain muuta, Tuuli näkee puolipukeisia kulkijoita vaikka on talvi, hän näkee myös ihmisiä eläinhahmoissa ja eläimiä ihmishahmoissa, sen lisäksi Tuulista tuntuu, että häntä seurataan. Mistä on kyse?

Satu Leiskon Ihmisenhaltija on kotimaisen nuorten aikuisten fantasiasarjan ensimmäinen osa. Tarinassa on jotain samaa kuin Elina Rouhiaisen Susiraja- ja Stephenie Meyerin Twilight-sarjassa, mutta ehkä yhtäläisyyksiltä on vaikea välttyä tässä genressä. Leiskon tarina on kuitenkin myös omaperäinen, ilahduin erityisesti Leiskon esittelemistä yliksistä, yliluonnollisista otuksista, kuten nälkäisistä tai kuolemattomista syöteistä. Mukana on lisäksi muodonmuuttajia, ihmiseläimiä sekä haltijoita ja noitia. Melkoinen kattaus siis. Vaikka pidin tarinasta koin kuitenkin lukiessa hienoista haparointia eli se vahvin imu jäi puuttumaan. Ehkä ne toisten kirjojen / kirjasarjojen kaiut sittenkin häiritsivät tässä lukuhetkessä liikaa, ehkä esimerkiksi Susiraja-sarjan tarina oli liian tuoreena mielessäni.

Alunperin minut houkutti kirjan pariin kirjan upea kansi, tuntui kuin susi olisi tuijottanut minua kirjaston hyllystä. Kiitokset siis Laura Noposelle houkuttelevasta kannesta ja kirjaston henkilökunnalle kirjan nostamisesta muiden kirjojen joukosta ns. tyrkylle, sekä tietysti Satu Leiskolle tarinasta, aion ehdottomasti ottaa selvää miten Tuulille ja kumppaneille seuraavaksi käy!

Sitaattikunniamaininnan saa:

En kai ollut valinnut hyvin kumpaakaan niistä henkilöistä, jotka tahdoin. Toisen seurassa melkein meni henki ja toisen kanssa särkyi sydän.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 12. Kasvutarina

Helmet-lukuhaaste 2025: 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä

- - -

Postaukset laahaavat pahasti jäljessä, yritän saada kirjoitettua arviot lopuista vuoden 2025 luetuista ja teen vasta sitten perinteisen vuosikoosteen. Toivotan kuitenkin jo tässä vaiheessa hyvää uutta vuotta 2026!

Janne Kukkonen: Voro 3 - Jumalten hauta

Janne Kukkonen: Voro 3 - Jumalten hauta

Like, 2021

461 sivua

Luettu: 11.7.2025 (#13 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Pieni vorotyttö Lilja jäi edellisessä tarinassa pahasti haavoitettuna virran vietäväksi ja näytti vahvasti siltä, että hänen päivänsä oli luetut. Onneksi Voro-sarjasta ilmestyi vielä kolmas osa Kolmen kuninkaan aarteen ja Tulikiven armeijan jatkoksi, joten toiveet Liljan selviytymisestä oli olemassa...

Hän elää! Tai no, jos ihan tarkkoja ollaan niin ei oikeastaan eläkään, ainakaan tarinan alussa... Lilja nimittäin herää tuonpuoleisesta, Unholasta, jossa tapaa ensimmäisenä vanhoja, jo kuolleita tuttuja. Alkujärkytyksestä selvittyään Lilja ei pelkää saati kumarra edes itse Kuolemaa, Unholan herraa, Kalmaa, vaan komentaa tätä palauttamaan Lilja henkiin sekä ryhtymään taisteluun kaikkia maailman eläviä uhkaavaa tuli-isä Ithieliä vastaan, toki jumalia komentavan Sysineidon tikarin sekä vankkumattoman neuvottelutaidon, tässä tapauksessa lapsen väsymättömän puheliaisuuden ja uteliaisuuden, suosiollisella avustuksella. Lilja tekee sopimuksen kuoleman kanssa, hän saa henkensä takaisin vastineeksi siitä, että työntää Sysineidon tikarin takaisin Ithielin sydämeen. Tehtävä on vaarallinen, mutta jos on jo kerran kuollut ei silloin ehkä enää ole hirveästi pelättävää tai menetettävää?

Lilja ei siis ole edes "kuoleman kylpynsä" jälkeen menettänyt toivoaan vaan on yhä valmis taisteluun ja pysäyttämään maailmanpalon. Paluu elävien kirjoihin ei ole vain elämäniloa ja iloisia jälleennäkemisiä vaan vastassa on entisiä vihamiehiä, joilla on nyt sama päämäärä. Lilja ja kumppanit keräävät harvat hengissä olevat joukkoihinsa ja ryhtyvät pelastamaan maailmaa, mutta samalla paljastuu salaisuuksia, jotka koettelevat myös Liljan henkilökohtaisen elämän perustuksia.

Rääväsuinen, rohkea ja valtavan kokoisen itsetunnon omaava Lilja on mainio tapaus. Liljan hahmo tasapainottelee rohkean taistelijan ja pienen tytön lapsekkuuden välillä ja hänen sanailunsa herättää hilpeyttä (katso sitaattikunniamaininta postauksen lopusta). Voi tuota pientä höpsöä voroa... Mainio on myös Liljan kasvatti-isä Seamus, joka on valmis tekemään mitä tahansa suojattinsa puolesta. He ovat kulkeneet yhdessä melkoisen matkan ja kokeneet melkoisia kolhuja, mutta kaiken synkkyyden keskellä parivaljakko on saanut myös paljon apua, joskus yllättäviltäkin tahoilta. 

Nyt kolmannen osan jälkeen tarina tuntuu tulleen valmiiksi ja saavan arvoisensa päätöksen. Myös Jumalten hauta on ehjä kokonaisuus, jossa on vauhtia alusta loppuun. Luin kirjan yhdeltä istumalta (lukumaratonilla kuten myös edellisen osan) ja se tuntui täydelliseltä valinnalta, tarina pitää tiiviisti otteessaan koko kirjan ajan. Voro on loistava sarja, jonka voisi lukea vaikka heti uudelleen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Helmet-lukuhaaste 2025: 2. Fantasiakirja

J. R. Ward: Himo

J. R. Ward: Himo

(Langenneet enkelit #2)

Basam Books, 2013

501 sivua

Suomentanut: Tanja Kielinen

(Crave, 2010)

Luettu: 13.4.2025

Mistä: kirjastosta

Vastikään uuteen tehtäväänsä langenneena enkelinä ja seitsemän ihmissielun pelastajana ajautunut Jim Heron on jälleen uuden tehtävän äärellä. Hyvän ja pahan taistelussa on vuorossa toinen erä kun Jimin on pelastettava uusi sielu yhdeltä kuolemansynniltä ja estämästä tätä ihmistä joutumasta kadotukseen. Jimin sielunpelastustutka näyttäisi osoittavan vanhaan tuttuun, Isaac Rotheen, jonka kanssa Jim on toiminut samassa salaisessa erikoisjoukossa entisessä elämässään. Jimin tavoin myös Isaac on jättänyt joukot taakseen ja pakenee nyt henkensä kaupalla entistä työnantajaansa.

Kirjan alun teennäisen rempseä machoasenteella höystetty "vahva ja komea mies valloittaa ah niin kauniin ja heikon naisen jo pelkällä olemassaolollaan" -kerronta ärsytti ja olin jo vähällä viskata kirjan sivuun odottamaan parempaa lukuhetkeä tai palauttamista kirjastoon. Onneksi tarinassa keskitytään vähän muuhunkin ja muutamien lukujen jälkeen juoni vei nopeasti mukaansa. Tarina on hieman ennalta-arvattava esimerkiksi mitä tulee Isaaciin ja Grieriin, mutta sama kuvio on tuttu jo Wardin Mustan tikarin veljeskunta -kirjoista ja ikään kuin kuuluu asiaan (paranormaaliin romantiikkaan). Himo on lähes täydellinen aivot narikkaan -kirja, joka tyydyttää akuutin viihdenälän.

Mietin Langenneet enkelit -sarjan ensimmäisen osan Halun kohdalla kuinka paljon Wardin uusi sarja liikkuu hänen vanhemman ns. pääsarjansa Mustan tikarin veljeskunnan maisemissa ja ratsastaa kuuluisamman "isosisaruksensa" maineella, mutta Himo tuntuu irtautuneen enemmän vanhasta sarjasta ja seisovan tukevammin omilla jaloillaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hänen silmänsä olivat saman väriset kuin huurre ikkunalasissa ja täynnä varjoja teoista, jotka tahrasivat sielun.

Helmet-lukuhaaste 2025: 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

 

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

(Björk #1)

Otava, 2014

349 sivua

Luettu: 6.4.2025

Mistä: kirjastosta

Levottomuuksien rauhoittaminen ja viinan salakuljettajien jahtaaminen on Helsingin poliisin arkipäivää, mutta sitten vastaan tulee erikoisempi tapaus kun Vesilinnanmäellä sijaitsevan Vesilinnan sisältä, juomavesisäiliön pohjalta, löytyy ruumis. Helsingin Sanomien toimittaja Anton Helander ja hänen ystävänsä, sisäasiainministeriössä virkamiehenä työskentelevä rikostutkimuksia harrastava Karl "Kalle" Axel Björk rientävät Vesilinnanmäelle, jossa Helsingin rikospoliisin ylikonstaapeli, Björkin ystävä Martti Ekman on tutkimassa rikospaikkaa. Vesisäiliöstä nostetun uhrin taskusta löytyy hänen henkilöllisyyteensä viittaavia papereita, lisäksi rikospaikalta löytyy myös verinen kulkulupa, entisen punavangin passi, joka vihjaisi syylliseen. Onko kyseessä sodan kaikuja kantava surma, punavangin kosto suojeluskuntaupseerille, vai jotain muuta? Mutta miksi uhri on upotettu vesisäiliöön?

Kyseessä on dekkari, mutta päähenkilönä ei ole poliisi vaan virkamies Björk, kuten nimiösivulla oleva kirjan alanimi, Kolme viikkoa Karl Axel Björkin elämässä maaliskuussa 1921, kertoo. Björk on mielenkiintoinen hahmo. 27-vuotias Björk työskentelee ministeriössä virkamiehenä, mutta on erittäin kiinnostunut rikosten selvittämisestä, jopa siinä määrin, että häneltä löytyy suurennuslaseja, lasiputkia ja jopa mikroskooppi näytteiden keräämistä ja tutkimista varten sekä tiirikointivälineet. Björk on aatelissuvusta, mutta ei ole ollut juurikaan tekemisissä sukunsa kanssa hänen isänsä ja isoisänsä välirikon seurauksena. Björk elää suhteellisen vaatimattomasti, mutta hänellä on silmää kauneudelle, hän pitää hienoista vaatteista, tuoksuista ja kauniista yksityiskohdista. Björk ei pelkää laittaa itseään likoon tutkimuksia tehdessään, hän ajautuu useaan kertaan vaaraan ja välillä myös hieman lain väärälle puolelle.

Lähin valonlähde oli kaasulyhty kadun toisessa päässä kulman takana. Kuin pikkuinen orpo majakka se heitti loskaiseen maahan kelmeän, harsonkaltaisen läiskän, jonka hohto teki pimeästä entistä mustemman. Siihen päättyi valon vaippa kaupungin ympärillä. Kun poistui vaipan alta, löytyi vaikka millä mitalla reittejä ja onkaloita, joissa sai yön turvin rauhassa tehdä hämäriä tekoja.

Tarinassa on hienoa ajan kuvausta ja 1920-luvun Helsinki herää eloon silmien edessä. Kaupunkia, sen katuja, rakennuksia, asuntoja, ihmisiä ja vaatteita kuvataan tarkasti, mutta kuvailu ei ole puuduttavaa vaan tarinaa elävöittävää. Lukija sujahtaa tarinan mukana menneeseen aikaan ja paikkaan. Jännityksen väristykset tuntuvat niskavilloissa seuratessa Björkiä Helsingin hämärillä kujilla ja porttikongeissa varjostamisissa ja väijytyksissä, välillä hypätään aivan toisenlaiseen tunnelmaan esimerkiksi muotisalongissa, elokuvateatterissa, kahviloissa ja ravintoloissa. Joissain paikoissa kerronta kuitenkin yllättäen hypähtelee, esimerkiksi kun tarinassa puhutaan yhtäkkiä Björkin isän muistikirjasta aivan kuin siitä olisi puhuttu aiemminkin, vaikka siitä ei löydy aiempia mainintoja selatessani tarinaa taakse päin. Ehkä tähän muistikirjaan palataan uudelleen seuraavassa osassa, sillä tämähän on Björk-sarjan aloitusosa.  

Myös dialogi sopii tarinan aikakauteen, siinä vilahtelee vanhahtavia sanamuotoja kuten huoneusto, hammastahdasta (hammastahnaa), gummihansikkaat, telefooni, paakelsi, intuitsiooni jne. Kun tarinassa on vielä mukana salakirjoitusta, salaseuroja, epäilyttäviä hämärämiehiä, valehenkilöllisyyksiä sekä viehkeitä ja osin petollisia naisia on tarina varsin herkullista luettavaa. Yön sydän on jäätä todella huokuu 1920-luvun tunnelmaa. Eri asia sitten on oliko tämä kertatutustuminen Björkiin ja kumppaneihin vai palaanko vielä sarjan ja sen tunnelman pariin, en ole vielä päättänyt.

Kirjan lopusta löytyy henkilöluettelo, jonka huomasin valitettavasti vasta kirjan luettuani, siitä olisi ollut hyvä tarkistaa lukiessa kuka on kuka. Lisäksi lopusta löytyy listaus kirjassa esiintyvistä vanhoista ja uusista kadun- ja paikannimistä sekä lyhyt katsaus rahan arvoon vuonna 1921. Etenkin rahan arvoon liittyvät faktat olivat kiinnostavaa luettavaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Puhujan konsonantit ryöppysivät toisten kasvoille kuin kuularuiskun ammukset, ja he painoivat päänsä entistä alemmas.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 23. Kirjan nimi alkaa vokaalilla

Helmet-lukuhaaste 2025: 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo

Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti - Annikki Kariniemen elämä ja teot

Outi Hytönen:

Kairojen kosmopoliitti - Annikki Kariniemen elämä ja teot

Gummerus, 2023

340 sivua

Luettu: 12.3.2025

Mistä: kirjastosta

Kairojen kosmopoliitti tiivistää Annikki Kariniemen, kastenimeltään Anni Terttu Tuulikki Kariniemen, elämän syntymästä 24.7.1913 Rovaniemellä Jenny ja Frans Emil Kariniemen perheeseen kahdeksantena lapsena kuolemaan 22.10.1984 Ylitorniolla kotonaan Sinisessä pirtissä. Kirjassa kuvataan Kariniemen taiteilijanuraa edeltävää työhistoriaa niin konttoristina, yksityissihteerinä, taloudenhoitajana kuin opettajana, aktiivisuutta eri järjestöissä kuten IKL, Lotta Svärd, Pohjoiset Kirjailijat ry, kolmea avioliittoa ensin lähes samanikäisen Viljo Alatalon kanssa, sen jälkeen 26 vuotta vanhemman Oiva Willamon kanssa ja kolmatta 31 vuotta nuoremman Taisto Heikan kanssa sekä uraa taiteilijana: rooleja näytelmissä, runojen kirjoitusta ja lausuntaa, näytelmien kirjoittamista ja ohjaamista, useita romaaneja, novelleja, näytelmiä, lehtiartikkeleita ja tekstejä. Kariniemen sanottiin olevan Lapin ensimmäinen naiskirjailija ja naiseräkirjailija. Kariniemen rakkaus Lappiin ja sen luontoon näkyi fiktiivisissä teksteissä, mutta myös luonnonsuojeluna, hän kirjoitti esimerkiksi Kemijoen patoamisesta ja sen vaikutuksista lohiin.

Kairojen kosmopoliitti piirtää kuvan persoonallisesta naisesta, jolla oli jo lapsena vahva tahto. Hytönen kertoo kirjassaan kuinka Kariniemi kutsui jo pienestä pitäen itseään ristimänimiensä sijaan Annikiksi ja ilmoitti, että hänestä tulee lappalainen. Kariniemi sai jo lapsena kuulla ystäviltään olevansa kummallinen ja erilainen kuin muut tytöt ja samantyyliset kommentit jatkuivat hänen elämänsä loppuun asti. Annikki Kariniemi ei sopinut muiden luomiin valmiisiin muotteihin vaan kulki omia polkujaan muiden mielipiteistä suuremmin välittämättä, koskivat arvostelut sitten esimerkiksi hänen miessuhteita, kirjailijan uraa, mielipiteitä tai ulkonäköä.

     Hän kehtasi korostaa ja kiittää itseään. Jos kerran muut eivät niin tehneet, niin jonkunhan sekin puoli piti hoitaa! Tilaisuuksiin tai vain yllätysvierailuille saapuessaan Annikki käänsi aina katseet puoleensa. Hän oli näky: satakiloinen nainen saamenpuvussaan, ja lisäksi hän puhui kovaa. Hän vain tuli ja valtasi koko tilan. Hän sanoi suoraan, mitä ajatteli.

     Mikä Annikkia riivasi? Miten hän kehtasi? Miksi hänen oli aina pakko napata pääosa? On helppoa leimata tempaukset julkisuudenkipeydeksi ja itsekkyydeksi, mutta jokin perimmäinen syy sellaisellekin halulle ja käytökselle on. Ehkä huomionhalu oli huuto yksinäisyydestä, tarvetta tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi.

     Joskus ihmisten oli vaikea tietää, miten suhtautua tuohon poikkeukselliseen persoonaan.

Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti on elämäkerta ja siten faktoihin pohjautuva henkilöhistoria ja tietokirja, mutta hetkittäin Hytösen kuvaus tuntuu taipuvan vahvasti tulkinnan ja oletuksen puolelle. Hytönen ikään kuin kurkistaa Annikki Kariniemen tai Kariniemen toisen aviomiehen eversti-luutnantti Oiva Willamon päiden sisään kuvaten näiden ajatuksia. Hytönen myös ottaa kirjassaan puheeksi Rosa Liksomin romaanin Everstinna ja osittain kiistää tiettyjen ajatusten ja arvojen osalta Liksomin luoman kuvan Kariniemestä. Tämä tuntui hieman hassulta koska Everstinna ei ole elämäkerta vaan romaani, vaikka Everstinnan päähenkilö pohjautuu Annikki Kariniemeen eivät he ole yksi ja sama henkilö. 

Vaikka Kairojen kosmopoliitti tuntui hetkittäin hieman (tahattomasti vai tahallisesti?) puolueelliselta on kirja kirjoitettu kattavasti ja mukaansatempaavasti ja sitä oli kiinnostava lukea. Kariniemestä välittyy kuva paitsi oman tiensä kulkijasta ja monipuolisesta taiteilijasta, mutta myös lojaalista ystävästä, joka puolusti ystäviään jopa omasta maineestaan välittämättä. 

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sopisi hyvin elämänohjeeksi):

Annikki eli hetkessä ja tunteella, itsensä näköistä elämää.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 9. Henkilövetoinen kirja

Helmet 2025 -lukuhaaste: 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki

Matti Rämö:

Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki

Minerva, 2013

327 sivua

Luettu: 4.2.2025

Mistä: kirjastosta

Keväällä ryhdyn nuuhkimaan tuulta. Mikä on oikea ilmansuunta? Tien päälle pitää päästä. Italian ja Pohjois-Afrikan, Intian, Kaakkois-Aasian ja Jäämeren jälkeen minulla ei ole selkeää ajatusta, minne haluan polkemaan. Tiedän vain, että polkupyörän satulassa elämä asettuu kohdalleen. Aiempien pitkien pyöräretkien vaikutus psykofyysiseen hyvinvointiini on ollut vahva.

Tuulen nuuhkimisen ja kohdevaihtoehtojen pohdinnan lopputuloksena Matti Rämö suuntaa viidennessä polkupyörämatkakirjassaan Islantiin. Kuukauden aikana, 7.7.-9.8.2011 Rämö pyöräilee 2500 kilometriä Islannin vaihtelevassa maastossa, pääasiassa kylmässä ja tuulisessa säässä. Matkakertomusta värittävät aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Rämön valokuvat sekä Cira Almentin humoristiset ja hieman karikatyyriset piirrokset.

Rämön polkupyörämatkakirjoja voisi sanoa zen-kirjallisuudeksi, niiden lukemisessa on jotain meditatiivista. En odota jännittäviä tapahtumia, toistuvat rutiinit eivät kyllästytä. Nautin rauhallisesta matkatahdista, Rämön maantieteen ja historian värittämästä jutustelusta, jonka ansiosta tuntuu kuin pyöräilisin itse mukana. Matkassa on silti myös jännitystä, kapeiden piennarten, huonopintaisten teiden tai läheltä ohittavien autojen lisäksi lisäjännitystä tuovat tällä kertaa Islannin aktiiviset tulivuoret. Katlalla on vähän aikaa sitten tapahtunut purkaus jään alla ja purkauksen seurauksena sulamisvedet ovat vieneet sillan ja Ykköstie on poikki. Rämön on valittava toinen, vaativampi reitti.

Rämölle selviää hyvin nopeasti, että Islannin ympäriajo ei ole helppo polkaisu. Tuuli tuntuu olevan aina joko vastainen tai sivulta puuskittain puhaltava, lämpötila ei nouse kovin korkealle ja sataa paljon. Ylämäen jälkeen tulee kuitenkin alamäki, joskus hyvin pitkä ja nautinnollinen, ja aurinkokin pilkahtelee välillä. Ja maisemat, ne ovat henkeäsalpaavan upeat. Vuoret, jäätiköt, tulvivat joet, rinteiltä laaksoihin mutkittelevat tiet, jyrkkärinteiset rannat, laavakentät ja niiden pienistä raoista puskevat sinnikkäät kasvit, ne saavat maantieteilijä-Rämön useamman kerran kuin uskonnolliseen hurmioon. 

     En malta mennä sisälle. Otan muutaman askeleen, ne ovat kepeitä. On niin kevyt olo. Syvä rauha on tulvahtanut sisääni. Ikään kuin pikkukosken tasainen kohina olisi asettunut mieleeni, vaientanut kaiken turhan, kaiken epäoleellisen, metelin, kuonan, joka estää näkemästä ja kuulemasta. On niin hyvä olla. Ei ole kiire minnekään. Minne voisinkaan haluta, kun olen perillä. Vahvan euforian kirkkaudessa katselen ympärilleni. Maisema on niin kaunis, ja olen osa sitä. Tänne olen kaivannut. Alan itkeä onnesta... Kuinka ihanaa onkaan päästä perille!

     En muista mitä olin tekemässä. Olinko menossa sisälle? 

Seuraavassa hetkessä Rämön mielen valtaa taas turhautuminen.

Ehdin vajaan tunnin psyykata itseäni nousun juurelle. Sitten pitkän ylämäen ensimmäisessä mutkassa vastatuuli tarttuu pyörääni raivoisana puhurina. Alkaa hidas nylkyttäminen. Aivan paljas kalliomaasto ei anna yhtään suojaa, kun viima syöksyy esiin vuonoon laskevan laakson tuulitunnelista. Puuskat ryskyttävät pyörää, ja ranteisiin vihloo, kun ilmavirran epäsäännöllinen nykiminen pakottaa äkillisiin ohjausliikkeisiin. Kiroilen ääneen pitkää litaniaa suomen kielen yleisintä voimasanaa. Mantrana hoen turhautumistani yli tunnin. Enkä saa edes nostatettua ärräpäistä raivoa, jolla pusketaan päin vaikeuksia, vaan jään tylsistyneenä hokemaan väsynyttä ahdistusta. Olen aliarvioinut levon merkityksen. Ja vain neljässä päivässä hukkaan perille pääsyn syvän rauhan armottomalla tuulen tiellä.

Matka taittuu vuoroin ihastuksen, kiukun, riemun ja epäuskon vallassa, mutta positiiviset elämykset ja hetket voittavat hetkittäiset henkiset notkahdukset ja väsymyksen. Tunteiden kirjo on kirjassa valtava ja Rämö antaa sen näkyä. Ja lukija seuraa hengessä mukana. 

Hienojen maisemakuvausten ja lähes filosofisten pohdiskelujen lisäksi Rämön kirjoissa on mielenkiintoisia matkaan liittyviä faktoja. Edellisen Rämön polkupyörämatkakirjan kohdalla hämmästelin sitä kuinka paljon rusinoita hänellä kului Jäämeren polkaisullaan (12 kiloa), nytkin ihmettelen ruokaan liittyvää yksityiskohtaa, Rämö syö matkallaan ensimmäisen lämpimän aterian 23. heinäkuuta eli vähän yli kaksi viikkoa matkaan lähdön jälkeen! Hän mainitsee kirjassa, että ei ole kokenut tarvitsevansa Islannin matkallaan kuumia ruokia ja juomia. Rämön matkaruokavalio koostuukin tyypillisesti rusinoiden lisäksi säilykkeistä, juustoista, leikkeleistä, pähkinöistä ja manteleista, tällä matkalla myös kuivatusta turskasta.

Rämön matkakirjat eivät välttämättä nosta minussa polkupyörämatkailun kipinää, mutta ne ovat todella mukavaa luettavaa ja tarjoavat vaihtoehtoisen näkökulman matkustamiseen.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sopisi reissaajan motoksi):

Illuusio vapaudesta on vahvimmillaan silloin, kun on etääntynyt lähtöpaikasta, mutta ei ole vielä lähelläkään määränpäätä.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 3. Kirjassa käydään museossa (eikä missä tahansa museossa vaan fallosmuseossa, jonka kokoelmassa on 280 näytettä 93 lajilta)

Helmet-lukuhaaste 2025: 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä

HarperCollins, 2021

351 sivua

Suomentanut: Päivi Paju

(The Lost Apothecary, 2021)

Luettu: 13.12.2024

Mistä: kirjastosta

Caroline Parcewell on saanut tietää hänen miehensä Jamesin pettäneen häntä. Pariskunnan piti lähteä Lontooseen juhlistamaan 10-vuotishääpäiväänsä, mutta Caroline lähteekin matkalle ilman miestään. Romanttisen yhdessäolon sijaan Caroline kuljeskelee Lontoon katuja yksin ja päätyy Thamesin varrelle eräänlaiseen aarteenetsintään, mudantongintaryhmään, jonka oppaana toimii poikamies-Alf. Caroline löytää mudasta vanhan lasisen lääkepullon, joka johdattaa hänet 1700-luvun lopulla eläneen apteekkarin, Nella Clavingerin jäljille. 1790-luvulla Nella Clavinger valmistaa pienessä puodissaan paitsi rohtoja myös myrkkyjä, eikä kenelle tahansa asiakkaille vaan ainoastaan naisille ja käytettäväksi ainoastaan miehiä vastaan. Eräänä aamuna Nellan arki muuttuu kun puotiin saapuu nuori Eliza Fanning, joka on tullut emäntänsä puolesta hakemaan Nellalta myrkkyä.

     Kun aloin valmistaa myrkkyjä monta vuotta sitten, minä en tosiaankaan tyhjentänyt hyllyiltäni pois kaikkea muuta, paitsi arsenikkia ja oopiumia. Pidin edelleen hyllyillä aineksia, joita tarvittiin useimpien vaivojen parantamiseen, niin vaarattomia aineita kuin salvia ja tamariski. Vaikka nainen olisikin hankkiutunut eroon yhdestä sairaudesta - kuten kavalasta aviomiehestä - se ei tarkoittanut, että hän olisi immuuni kaikille muille sairauksille. Rohtorekisterini oli todiste siitä; kuolettavien rohtojen joukossa oli myös monia parantavia rohtoja.

Kerronta kulkee siis kahdessa ajassa, nykyajassa Carolinen, ja 1790-luvulla Nellan sekä hänen puotiinsa saapuvan nuoren Elizan mukana. Kaksi vuosisataa, naiset ja heidän salaisuutensa, petoksia, kostoja, haaveita, lapsia, oman polun etsimistä ja löytämistä, uusia alkuja, kasveja ja muita rohdosaineita, ystävyyttä ja luottamusta, niistä on tämä keitos keitetty. Kummassakin ajassa tarinan päähenkilöillä on omat ongelmansa, Carolinen ajatuksissa pyörii petollinen aviomies, mahdollisesti hukkaan heitetty koulutus ja ura sekä haaveet lapsesta. Nella puolestaan tasapainottelee luvallisten rohtojen ja tappavien myrkkyjen valmistamisen välimaastossa peläten salaisten toimiensa paljastumista, mutta kirjaa kuitenkin tunnollisesti jokaisen asiakkaan, myrkyn ja uhrin apteekkarin kirjaansa. Mikä painaa vaakakupissa eniten, mitä Caroline tai Nella ovat valmiita uhraamaan, mikä heille on tärkeintä? 

Tämä kirja houkutti lukemaan ensin upean, hieman salaperäisen kansikuvan ja houkuttelevan nimen, sitten takakannen kuvauksen perusteella. Lisäksi kirjan alussa on hieno vanhahtava kartta 1700-luvun lopun Lontoosta ja vanha apteekkarien vala, jotka johdattelevat Nellan ja Carolinen tarinoihin. Kirjan viimeisiltä sivuilta puolestaan löytyy Nella Clavingerin myrkkyapteekki -lista, pieni tietoisku myrkkyjen ja myrkyttämisen historiasta sekä reseptejä haudukkeesta balsamiin ja kekseihin. Tarina, sen ympärille kerätyt "lisämausteet" ja tyylitelty ulkoasu luovat kokonaisuudesta todella viehättävän ja onnistuneen.

Kun ulkoisten alkuhoukutusten ihastelun jälkeen siirtyy lukemaan tarina tempaisee mukaansa heti alusta alkaen. Penner kuljettaa taitavasti naisten tarinoita lähemmäs toisiaan, lukija pääsee seuraamaan Nellan tarinaa paitsi Nellan ja Elizan myös Carolinen kautta sitä mukaa kun Caroline ryhtyy selvittämään löytämänsä pullon alkuperää. Juoni on paikoitellen aika ohut ja suoraviivainen, mutta en välttämättä jäänyt kaipaamaan syvällisempää otetta. Myrkynkeittäjä on viihdyttävä tarina, jossa on mukana myös sopivasti tummia sävyjä. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Kyllä, minä kirjoitin oman kirjani sivuille sellaisia asioita kuin nokkonen ja iisoppi ja revonhäntä, mutta myös pahaenteisempien rohtojen nimiä: koiso ja jouluruusu ja arsenikki. Minun kirjani mustesipaisujen alla piilivät petos, ahdistus ja... synkät salaisuudet.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 8. Kirjan päähenkilö on radikaali omana aikanaan

Helmet-lukuhaaste 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin

Kerstin Ekman: Suden jälki

Kerstin Ekman: Suden jälki

Tammi, 2022

176 sivua

Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen

(Löpa varg, 2021)

Luettu: 23.11.2024

Mistä: kirjastosta

     

Ulf (merkitsee sutta) Norrstig saa kuin syntymäpäivälahjan luonnolta, hän saa päivää ennen 70-vuotissyntymäpäiväänsä nähdä suden sen omassa elinympäristössään. Tämä hetki ravistelee koko Ulfin tähänastisen elämän rakenteita, työtä metsänhoitajana ja toimimista metsästyksenjohtajana.

Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.

     Sitten näin sen suden.

Suden jälki ei ole kuitenkaan vain ikämiehen elämänmuutosta ja sen aiheuttamaa kipuilua kuvaava tarina vaan se muuttuu loppua kohden rikoksen selvittelyksi. 

Muuten todella maanläheisessä ja realistisessa tarinassa on ripaus maagista realismia ja se tuo tarinaan kutkuttavan lisän. Ulf muistelee vaimolleen Ingalle mammansa kertomusta entisaikojen miehistä, jotka muuttuivat joskus susiksi ja juoksivat tiehensä, miehistä joilla oli toisen käden tilalla suden käpälä. Tämä sutena juokseminen oli kuin eläytymistä suden elämään, mutta silti täysin erilaista, jopa yliluonnollinen kokemus. Ulf itsekin kokee selittämätöntä yhteyttä metsässä näkemäänsä suteen, jonka nimeää Pitkäkoiveksi, hän ikään kuin kokee asioita Pitkäkoiven näkökulmasta, juoksee sutena, aistit avoimina. Toinen yliluonnollista lähentelevä kokemus tapahtuu ullakolla kun seinille ripustetut sarvet sekä täytetyt eläimet muodostavat kuoleman viidan, joka uhkaa murskata Ulfin hengiltä.

Kerstin Ekmanin Suden jälki tuo mieleen John Williamsin Stonerin. Molemmissa tarinoissa tapahtumat kuvataan iäkkään, koulutetun miehen näkökulmasta, työuralla on ollut hyvin vahva merkitys molempien kirjojen päähenkilölle ja työ määrittää edelleen hyvin pitkälti näiden miesten elämää, molemmissa on myös samanlainen hieman melankolinen, elämää pohtiva ja jostakin luopumisesta henkivä tunnelma.

Suden jäljessä luonto on hyvin vahvasti läsnä, se tunkeutuu jopa ovesta sisään, kirjaimellisesti. Pidän siitä, että asioita ei kuvata tarinassa mustavalkoisesti. Pedot ja ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, sudet ja karhut toimivat luontonsa ja viettiensä mukaisesti, niitä ei demonisoida eikä romantisoida, henkilöistä paljastuu yllättäviä puolia, mielipidettä tai asenteita voi joutua muuttamaan ja ennakkoluulot voivat osoittautua vääriksi. Ekman kuvaa taidokkaasti myös Ulfin ja Ingan suhdetta. Heidän välisestään sanailusta, toisesta huolehtimisesta ja toisen eleiden havainnoinnista huokuu pitkä yhdessäolo ja rakkaus. Suden jäljessä on pienestä sivumäärästään huolimatta paljon tarttumapintaa ja moni yksityiskohta jää lukemisen jälkeen mieleen pyörimään. Hieno tarina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Suurkaupunkien valohome levittäytyi muodottomana valtaamaan planeetan.

Sekä kuin edellisen vastakohta tai tasapaino (ja hieman pidempi sitaatti):

Talvi voi olla valkoinen paperi tai sinertävä laatta, jolle kirjoittaa. Viimeksi täällä ollessani kukaan ei ollut liikkunut ja kirjoittanut jälkiään. Ei ollut näkynyt tassujen eikä sorkkien painaumia, ei edes pikkuista myyränjalkojen koruommelta. Ei lintuja. Eikä mitään jälkiä. Kaikki tuntui peittyneen valkeuteen, ja metsä oli tykkylumen painamien oksien alla musta ja lepäsi itsessään.  Nyt oli toisenlaista. Yhtä äänetöntä. Mutta jotain oli tapahtunut.

Helmet-lukuhaaste 2024: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

Jari Vainio: Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Jari Vainio:

Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Johnny Kniga, 2017

251 sivua

Luettu: 5.10.2024

Mistä: kirjastosta

Sambiassa, Mosambikin ja Zimbabwen rajojen lähellä, eteläisen Luangwan alueella sijaitsee Katondwen katolinen lähetysasema ja 124-paikkainen sairaala, jonne suomalainen 29-vuotta täyttävä Jari Vainio lähtee vapaaehtoiseksi lääkäriksi. Sairaalatyön lisäksi Vainio toimii myös Luangwan lääninlääkärinä, avustaa välillä muissa sairaaloissa ja hoitaa terveyskasvatusta sekä vapaa-ajallaan alati kasvavaa eläinkatrastaan. Kirja kertoo päiväkirjamuodossa Vainion työstä Katondwen lähetysaseman Pyhitetyn Sydämen Sairaalassa ja elämästä haasteineen, onnistumisineen, suruineen ja iloineen. 

Vainio majoitetaan nunnaluostarin puutarhassa sijaitsevaan taloon. Vainion täytyy ensi töikseen saada uskottavuutta paikallisten silmissä, sillä 1980-luvun lopulla länsimainen lääketiede ei ole Sambiassa kovin korkeassa asemassa, klinikat ovat kaukana ja hoito ja lääkkeet ovat kalliita kun taas noitatohtoreita löytyy joka kylästä. Muutamilla tahattomilla ja tahallisilla poppakonsteilla Vainion maine paikallisten keskuudessa kasvaa ja he alkavat luottaa uuteen lääkäriinsä, jota he puhuttelevat dokoto Jaliksi kun eivät osaa sanoa r-kirjainta. Vainiolla tuntuu olevan taito katsoa asioita paikallisten näkökulmasta ja ehkä tämä on osittain syynä siihen, että Vainio otetaan hyvin vastaan ja osaksi yhteisöä. Vainio työllistää paikallisia esimerkiksi kodin- ja puutarhanhoitoon, rakennustöihin ja piirtämään terveyskasvatusaiheisia julisteita. Kun paikalliset huomaavat Vainion olevan eläinrakas he lahjoittavat hänelle erilaisia eläimiä kuten kotkanpoikia, paviaanin ja marakatin.

Päivät sairaalassa ovat pitkiä ja koska asunto sijaitsee sairaalan välittömässä läheisyydessä on töistä vaikeaa irrottautua vapaa-ajallakaan, lääkäriä tullaan aluksi kutsumaan koputtelemalla Vainion makuuhuoneen ikkunaan. Työ on muutenkin melkoista tasapainottelua. Henkilökuntaa ja välineitä on vähän - pulaa on jo ihan perustarvikkeita kuten steriileitä hanskoista - ja vastaan tulee heti alusta asti potilaita, joiden hoidosta hänellä ei ole aiempaa kokemusta. Vainio tarttuu rohkeasti toimeen ja oppii uutta niin kirjoista kuin kollegoiltaan, kuten sisar Teresalta. Tutuksi tulevat niin keskenmenot, aliravitsemus, unitauti, hiv, AIDS, tuberkuloosi, käärmeenpuremat, malaria (johon Vainio itsekin sairastuu toistuvasti) ja muut loiset kuin myös kuume, ripuli, palovammat ja murtumat. Diagnooseja on laidasta laitaan. Vainio ei myöskään pelkää tunnustaa vajavaisuuttaan. Hän kertoo päiväkirjassaan rehellisesti haastavista hoitotilanteista, joista osa päättyy potilaan menehtymiseen. Kaikkia potilaita ei voi pelastaa.

Kaksi vuotta Afrikan paahteessa rajallisten resurssien parissa ei riitä vaan Vainio hakee jatkoaikaa ja viettää lopulta Katondwen sairaalassa kuusi vuotta, toukokuusta 1987 lokakuuhun 1993, jonka jälkeen hän jatkaa vielä kolme vuotta Keniassa. Mies voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei miehestä.

Olen ylpeä saavutuksistamme, mutta kaikki saamani hyvä lopulta murskaa sydämeni. Haluaisin niin tietää, mitä tästä kaikesta olisi voinut tulla.

Päiväkirjamerkinnöissä vuorottelevat työn ja (vähäisen) vapaa-ajan kuvaus sopivassa suhteessa. Vainio kertoo työstään hyvin kansantajuisesti tuoden esille sen hyvät ja huonot puolet. Vainio kuvaa myös uutta kotiseutuaan, sen luontoa ja hieman myös historiaa kiinnostavasti. Lisäksi hän kertoo paikallisista asukkaista ja heidän tavoistaan sekä yhteiselosta heidän kanssaan. Vainion päiväkirja tempaisee mukaansa heti alusta ja kiinnostus säilyy loppuun asti. Kirjan kahden värivalokuvaliitteen ansiota osa tarinan henkilöistä (mm. Jari Vainio, Beauty, sisar Teresa, Fidelis, Mabvuto, noitatohtori Elisabeth), eläimistä (mm. paviaani Frodo, marakatti Oscar, koirat Tasha ja Olli) ja paikoista (mm. Vainion koti pihoineen, Pyhitetyn Sydämen Sairaala, Golgatan mäki) tulevat kuvien kautta näkyviksi ja kuin tutummiksi. Viidakkotohtori on loistava nojatuolimatka suomalaisen lääkärin arkeen Sambiassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma on laskevan auringon maalaamana oranssi, ja itikoitten konsertista sirisevä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 21. Kirjan tai elokuvan nimessä on numero

Helmet-lukuhaaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja

Kirjallinen maailmanvalloitus: Sambia

Emilia Hart: Taipumattomat

Emilia Hart: Taipumattomat

WSOY, 2024

405 sivua

Suomentanut: Viia Viitanen

(Weyward, 2023)

Luettu: 23.9.2024

Mistä: kirjastosta

Kate Ayres löytää lopulta voimaa ja rohkeutta jättää dominoiva ja väkivaltainen miehensä ja paeta heidän Lontoon kodistaan Cumbrian Crows Beckissä sijaitsevaan isotädiltään perimäänsä vanhaan pieneen taloon, Weyward Cottageen, jonka olemassa olosta hänen miehellään Simonilla ei ole aavistustakaan. Asettuessaan aloilleen uuteen kotiin ja kylään nykyisyys ja menneisyys törmäävät ja Kate pääsee sukunsa esiäitien ja näiden salaisuuden jäljille sekä oppii samalla jotain itsestään ja menneisyydestään.

Tarinassa seurataan saman suvun kolmea naista kolmella eri aikakaudella. Altha odottaa vuonna 1619 vankikopissa oikeudenkäyntiään, Violet asuu vuonna 1942 Orton Hallin kartanossa yhdessä isänsä ja veljensä kanssa, miettii edesmennyttä äitiään ja odottaa kuumeisesti pääsevänsä joskus pois kotinsa mailta, ja sitten on Kate, joka vuonna 2019 ottaa elämälleen uuden suunnan. Aluksi näyttää, että naiset ja heidän lähtökohtansa ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tarinalinjojen edetessä selviää, että naisilla on muutakin yhteistä kuin sukulinja. Jokainen heistä on yhteydessä luontoon tavalla, joka saattaa herättää muissa pelkoja ja syytöksiä.

     Noita. Sana maistuu suussa vastenmieliseltä, valuu kieleltä mustana ja tahmeana kuin terva. Me emme koskaan pitäneet itseämme noitina, äiti ja minä, sillä se oli miesten keksimä sana. Sana, joka antaa vallan lausujalleen, ei niille, joita se kuvaa. Sana, joka nostattaa hirsipuita ja rovioita, tekee hengittävistä naisista kuolleita ruumiita.

     Ei. Sitä sanaa me emme koskaan käyttäneet.

Katen lähtö väkivaltaisen ja narsistisen Simonin luota käynnistää Taipumattomat ja on oleellinen osa tarinaa, mutta minusta alku oli kirjan heikoin osuus. Alkuun liittyy myös muutamia yksityiskohtia, jotka tuntuivat hieman epäuskottavilta. Mietin esimerkiksi sitä kuinka Kate saa tiedon perinnöstään, mutta pystyy kuitenkin pitämään sen salassa mieheltään vaikka talon ylläpito varmasti vaatii järjestelyjä ja juoksevien kulujen maksua. Nimittäin kun Kate saapuu Weyward Cottageen on siellä kaikki valmiina, vesi tulee hanasta ja takkakin vetää ongelmitta kuukausien tyhjillään olon jälkeen. Pieniä yksityiskohtia, jotka voisi ohittaa helposti ja vain antaa tarinan viedä. Ja tarinahan vain paranee sitä mukaa kun Kate jättää Lontoon taakseen ja pääsee asettumaan taloon ja kylään. Ei voi sanoa, että maalla on aina mukavaa, mutta ainakin Kate saa elämän syrjästä kiinni ihan toisella tavalla kuin Simonin lieassa eläessään.

Minulle kirjan parasta antia oli Katen ja hänen esiäitiensä tarinat. Simon sai siis jäädä syrjään kuin hukkaan heitetty rukkanen (vaikka totta kai häneen vielä joudutaan myöhemmin palaamaan kuten arvata saattaa) ja uppouduin täysin edesmenneiden Althan ja Violetin tarinoihin sekä Katen uuden arjen aloittamiseen. Hart kuvaa hyvin kolmen eri aikakaudella eläneen naisen elämää, heidän kokemiaan haasteita ja kaltoinkohtelua etenkin miesten taholta sekä tietysti heidän yhteyttään luontoon, joka on kullakin naisella omanlaisensa. Puut, kukat ja yrtit, varikset, mehiläiset, hämähäkit, neidon- ja päivänkorennot, maan madot, toukat ja koppakuoriaiset. Äidit ja tyttäret, Weywardin naiset, joilla on luonto sydämessä ja side luonnon eläviin olentoihin. Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Pidin valtavasti Weywardin vahvojen ja taipumattomien naisten tarinasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän pelkonsa minä haistoin, se oli tihkunut ilmaan ja imeytynyt kiveen.

Ja:

Hänet on haarniskoitu ja hän on valmis suojelemaan tytärtään.

Sekä:

Jonkin aikaa hän oli jo luullut menettäneensä lukemisen taian, kykynsä uppoutua toiseen aikaan ja paikkaan. Se oli kuin olisi unohtanut, kuinka hengittää.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 9. Kirjassa joku karkaa

- - -

Vuosi lähenee loppuaan, mutta onhan tässä vielä vuoden viimeinen päivä aikaa lukea. Minulla on vielä muutama luettu kirja odottamassa postausta ennen vuosikoosteen tekemistä, joten luetut kirjat täytyy purkaa jonosta pois vaikka sitten miniarvioilla. Toivotan kuitenkin jo tässä vaiheessa oikein hyvää uutta vuotta 2025!

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

S & S, 2019

310 sivua

Suomentanut: Raisa Porrasmaa

(Tabineko Ripouto, 2015)

Luettu: 1.9.2024

Mistä: kirjastosta

Nimetön kissa ja nuori mies Satoru Miyawaki tutustuvat toisiinsa Satorun hopeanvärisen pakettiauton luona. Sattuman tai kohtalon oikusta Satoru ottaa poikakissan hoiviinsa ja antaa tälle tytön nimen, Nana. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satorun on kuitenkin luovuttava Nanasta. Satoru nostaa Nanan pakettiautoon ja he lähtevät matkalle, etsimään Nanalle uutta kotia, mutta kuka olisi Nanan arvoinen? 

Matkakissan muistelmat on japanilainen romaani, jonka minäkertoja on nimensä mukaisesti kissa, Nana. Tämä yksivuotias kolli pohtii alussa valintaa vapauden ja vakauden polkujen välillä ja päättää jättää kulkukissan elämän taakseen, ottaa Satorun isännäkseen ja ryhtyä kotikissaksi, mutta ei silti täysin unohda menneisyyttään villinä luontokappaleena. Myös Satorulla menneisyys kulkee vahvasti mukana. Nana tuo Satorulle mieleen Hachin, kissan, jonka Satoru löysi lapsena yhdessä ystävänsä Kõsuken kanssa. Kõsuke onkin Satorun ja Nanan matkan ensimmäinen pysähdyspaikka. Satoru vie Nanan tapaamaan myös muita vanhoja ystäviään ja näiden tapaamisten myötä Satoru muistelee elämänsä eri vaiheita. Satorun ja Nanan matkan tarkoituksena on löytää Nanalle uusi koti, mutta he jättävät matkallaan jälkeensä oivalluksia ja ratkaisuja muihin ja muiden asioihin. Satoru ja Nana ovatkin kuin liikkuva terapiayksikkö. Syy siihen miksi Satoru joutuu luopumaan Nanasta selviää lopulta myös lukijalle.

Matkakissan muistelmat on tarkkanäköinen, lempeä ja sanoisinko japanilaisen viehättävä tarina. Japanilainen tunnelma välittyy Raisa Porrasmaan suomennoksessa hyvin. Sopivaa särmää tarinaan tuo Nana, joka on kuvattu erittäin tyypilliseksi - makuuni jopa liiankin stereotyyppiseksi - kissaksi, ylpeäksi ja oman arvonsa tuntevaksi. Nanan tapa kuvata asioita on ironinen, mutta kuivan huumorin takaa pilkistää epävarmuus ja ehkä myös piilevä hylätyksi tulemisen pelko. 

     "Onko ulkona kumminkin parempi?"

     Hö, älä nyt viitsi näyttää siltä kuin alkaisit itkeä. Tuleeko muka ikävä, jos lähden?

     "Olin ajatellut, että jospa saisin sinut omaksi kissakseni."

     Sitä vaihtoehtoa minulla ei suoraan sanottuna ollut. Olen syntynyt kulkuriksi, joten mieleeni ei juolahtanut, että voisin ryhtyä jonkun kotikissaksi. Olin aikeissa nauttia hoidosta kunnes olisin parantunut ja häipyä sitten. Tai oikeastaan uskoin, että oli pakko lähteä.

     Lähtö koittaisi varmasti, joten olisi kai nokkelampaa livahtaa oma-aloitteisesti tiehensä ennen kuin joutuisi karkotetuksi? Kissa on tyylikäs olento.

     Olisit heti sanonut, että voin ryhtyä kotikissaksesi.

Jos itse tarina on viehättävä niin sitä on myös Satu Kontisen käsialaa oleva kirjan ulkoasu. Pidän vähäeleisestä kansikuvasta ja vihreän vivahduksesta, samoin puun lehdistä, joita on kannen lisäksi "leijaillut" myös kirjan sivuille.  Matkakissan muistelmat tuli lukupinooni lukupiirin ansiosta, kirja tuskin olisi osunut omaan kirjatutkaani. Tämä kirja ei ollut napakymppi eikä ihan ysikään sillä muutamat kohdat kuten eläinten keskustelu laivassa tai eläimen pääsy sairaalaan toimenpidehuoneeseen asti tuntuivat vähän epäuskottavilta tai liian sadunomaisilta ja hetkittäin tarina tuntui turhan alleviivaavalta, mutta mukava lukukokemus kuitenkin. Loppua kohti jopa kaltaiseni koiraihminen herkistyy Nanan ja Satorun tarinasta. Toistan itseäni, mutta joskus kannattaa hypätä omien lukumieltymysten ulkopuolelle.

Sitaattikunniamaininnan saa (yhtä aikaa kissamaisuutta ja japanilaisuutta henkivä lause):

Kaikki kaunis tarttuu seitsikkohäntääni.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Kirjallinen maailmanvalloitus: Japani

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

WSOY, 1994

441 sivua

Luettu: 21.5.2024

Mistä: kirjastosta

Helsingissä asuva iäkäs leskirouva Meeri Müller on saanut keväästä lähtien yhteydenottoja pikkukaupungista vanhalta kotiseudultaan. Kaupunki haluaisi rouva Müllerin omistaman muutaman hehtaarin nummen, joutomaapalan, jotain tehdasta varten. Rouva Müllerillä on kuitenkin pitkä ja hyvä muisti ja niin vain nummen tapaus kiskoo menneet tapahtumat ja muistot hänen mieleensä, erityisesti sen kuinka huonosti pikkukaupungin päättäjät kohtelivat hänen miestään tuomari Gösta Mülleriä. Alkaa viivytystaistelu nummesta, jonka aikana selviää kuinka johtaja ja pirtutrokari Müllerin pojasta, pääasiassa piian kasvattamasta Gösta Mülleristä tuli ensin arvostettu tuomari ja pankinjohtaja ja sitten töistään syrjäytetty ja syytetty mies, kerrotaan Gösta ja Meeri Müllerin rakkaustarina ja samalla myös muutaman muun pikkukaupungin asukkaan ja perheen kohtaloista sekä tietenkin ratkaistaan kysymys nummesta.

Eeva Joenpelto kertoo nummen varjolla vuosikymmenten yli ulottuvan tarinan isoista ja pienistä asioista, suvusta, salaisuuksista, rakkaudesta, ystävyydestä, puutarhanhoidosta, muurahaispesän hävittämisestä, kadonneista kuiteista, tuotantolaitoksen perustamisesta, pikkukaupungin juonitteluista, siitä kuinka ihmiset joutuvat vallanpitäjien pelinappuloiksi sekä erään korvakoruparin kohtalon. Tästä kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen vahvatahtoisen rouva Müllerin lisäksi hänen hienot korvakorut, lempeä puutarhuri Tulus ja yksittäisenä kohtauksena pieni Gösta Müller kiertämässä isänsä piian kehotuksesta huoneesta toiseen haistelemassa häkää. Piika varmaan tiesi, että häkä on hajuton, mauton ja väritön kaasu, mutta tarvitsi hetken aikaa itselleen ja töilleen, ilman ympärillä touhuavaa pikkupoikaa ja päätti vetää tätä nenästä. Tämähän ei jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Gösta Mülleriä huijattiin. Joka tapauksessa häkäyksityiskohta jäi mieleen häiritsevänä yksityiskohtana.

Tuomari Müller on jälleen niitä kirjoja, johon en todennäköisesti olisi ilman lukupiiriä tarttunut, mutta jonka lukemista en missään nimessä harmittele, vaikkakaan en lopulta pitänyt tarinaa erityisen huikeana lukukokemuksena sen hyvistä hetkistä huolimatta. Vasta kirjan luettuani huomasin, että kirja on saanut Finlandia-palkinnon vuonna 1994, joten tässä tuli täytettyä myös yhdenlainen aukko kirjasivistyksessä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli niin ilon lyömä, että tuskin pystyi puhumaan.

Helmet-lukuhaaste 2024: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko

Elina Rouhiainen: Vainuttu

 

Elina Rouhiainen: Vainuttu

(Susiraja #4)

Tammi, 2015

414 sivua

Luettu: 17.4.2024

Mistä: kirjastosta

Raisa ja Mikael ovat viimein yhdessä ja Raisa saa myös selvitettyä välit parhaan ystävänsä Nikon kanssa. Luvassa voisi siis olla rauhaa ja rakkautta, ystäviä ja opiskelua, mutta toisin käy. Raisa löytää tunnekuohussa itsestään uuden kyvyn, Mikaelin susi alkaa käyttäytyä levottomasti ja Hukkavaarassa on ongelmia kun naapurikunnassa liikkuu susi asutuksen liepeillä ja kyseisen kunnan johtajan syyttävä sormi osoittaa Hukkavaaran susiturismiin. Mikael ja Raisa lähtevät Hukkavaaraan selvittämään tilannetta, Kainuuseen lähtevät myös Raisan kaksoisveli Mitja tyttöystävänsä Caoimhen kanssa sekä Niko ja hänen poikaystävänsä Taneli. Laumanjohtaja Mikael on ollut pitkään poissa kylästä ja laumassa on jännitteitä ihan omasta takaa ilman lauman jäseniä uhkaavaa naapuririitaa, mutta tilannetta mutkistaa pian myös daimonit, jotka ovat valmiina kostamaan yhden jäsenensä kuoleman.

Vainuttu päättää Rouhiaisen neliosaisen Susiraja-sarjan jatkaen aiemmista osista tuttua vetävää kerrontaa. Päätösosassa palataan vanhojen tuttujen henkilöiden pariin ja aiemmista osista tutuille tapahtumapaikoille ihmissusien kotikonnuille Kainuun Hukkavaaraan ja daimonien saarelle Kreikkaan, mutta myös Lappiin. Tapahtumia mutkistaa paitsi uhkaavat vaarat myös salailu sillä Taneli on täysin tietämätön, että hänen ympärillään on ihmissusia, daimoneita ja keijuja ja muut joutuvat varomaan sanomisiaan ja tekemisiään. 

Vainuttu ei oikeastaan tarjoa varsinaisesti mitään uutta vaan tapahtumat rakentuvat edellisten osien päälle, Rouhiainen tuntuu keskittyneen päätösosassa enemmänkin sitomaan yhteen tarinan avoimet langanpätkät ja sen hän tekee hyvin. En kuitenkaan valitettavasti löytänyt sitä vahvaa kipinää, joka oli etenkin sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa. Toisaalta jos mukaan olisi otettu vielä tässä vaiheessa uusia kuvioita olisi tarina ja sarja ehkä lähtenyt rönsyämään kun se tällaisenaan oli oikein toimiva ja melko tiivis kokonaisuus.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Linnut olivat hiljentyneet ja puiden latvat muodostivat pitsisen reunan taivaalle.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 1. Kirjan nimessä, kannessa tai takakansitekstissä on poro tai susi

Helmet-lukuhaaste 2024: 29. Kirjassa valehdellaan