Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti - Annikki Kariniemen elämä ja teot

Outi Hytönen:

Kairojen kosmopoliitti - Annikki Kariniemen elämä ja teot

Gummerus, 2023

340 sivua

Luettu: 12.3.2025

Mistä: kirjastosta

Kairojen kosmopoliitti tiivistää Annikki Kariniemen, kastenimeltään Anni Terttu Tuulikki Kariniemen, elämän syntymästä 24.7.1913 Rovaniemellä Jenny ja Frans Emil Kariniemen perheeseen kahdeksantena lapsena kuolemaan 22.10.1984 Ylitorniolla kotonaan Sinisessä pirtissä. Kirjassa kuvataan Kariniemen taiteilijanuraa edeltävää työhistoriaa niin konttoristina, yksityissihteerinä, taloudenhoitajana kuin opettajana, aktiivisuutta eri järjestöissä kuten IKL, Lotta Svärd, Pohjoiset Kirjailijat ry, kolmea avioliittoa ensin lähes samanikäisen Viljo Alatalon kanssa, sen jälkeen 26 vuotta vanhemman Oiva Willamon kanssa ja kolmatta 31 vuotta nuoremman Taisto Heikan kanssa sekä uraa taiteilijana: rooleja näytelmissä, runojen kirjoitusta ja lausuntaa, näytelmien kirjoittamista ja ohjaamista, useita romaaneja, novelleja, näytelmiä, lehtiartikkeleita ja tekstejä. Kariniemen sanottiin olevan Lapin ensimmäinen naiskirjailija ja naiseräkirjailija. Kariniemen rakkaus Lappiin ja sen luontoon näkyi fiktiivisissä teksteissä, mutta myös luonnonsuojeluna, hän kirjoitti esimerkiksi Kemijoen patoamisesta ja sen vaikutuksista lohiin.

Kairojen kosmopoliitti piirtää kuvan persoonallisesta naisesta, jolla oli jo lapsena vahva tahto. Hytönen kertoo kirjassaan kuinka Kariniemi kutsui jo pienestä pitäen itseään ristimänimiensä sijaan Annikiksi ja ilmoitti, että hänestä tulee lappalainen. Kariniemi sai jo lapsena kuulla ystäviltään olevansa kummallinen ja erilainen kuin muut tytöt ja samantyyliset kommentit jatkuivat hänen elämänsä loppuun asti. Annikki Kariniemi ei sopinut muiden luomiin valmiisiin muotteihin vaan kulki omia polkujaan muiden mielipiteistä suuremmin välittämättä, koskivat arvostelut sitten esimerkiksi hänen miessuhteita, kirjailijan uraa, mielipiteitä tai ulkonäköä.

     Hän kehtasi korostaa ja kiittää itseään. Jos kerran muut eivät niin tehneet, niin jonkunhan sekin puoli piti hoitaa! Tilaisuuksiin tai vain yllätysvierailuille saapuessaan Annikki käänsi aina katseet puoleensa. Hän oli näky: satakiloinen nainen saamenpuvussaan, ja lisäksi hän puhui kovaa. Hän vain tuli ja valtasi koko tilan. Hän sanoi suoraan, mitä ajatteli.

     Mikä Annikkia riivasi? Miten hän kehtasi? Miksi hänen oli aina pakko napata pääosa? On helppoa leimata tempaukset julkisuudenkipeydeksi ja itsekkyydeksi, mutta jokin perimmäinen syy sellaisellekin halulle ja käytökselle on. Ehkä huomionhalu oli huuto yksinäisyydestä, tarvetta tulla nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi.

     Joskus ihmisten oli vaikea tietää, miten suhtautua tuohon poikkeukselliseen persoonaan.

Outi Hytösen Kairojen kosmopoliitti on elämäkerta ja siten faktoihin pohjautuva henkilöhistoria ja tietokirja, mutta hetkittäin Hytösen kuvaus tuntuu taipuvan vahvasti tulkinnan ja oletuksen puolelle. Hytönen ikään kuin kurkistaa Annikki Kariniemen tai Kariniemen toisen aviomiehen eversti-luutnantti Oiva Willamon päiden sisään kuvaten näiden ajatuksia. Hytönen myös ottaa kirjassaan puheeksi Rosa Liksomin romaanin Everstinna ja osittain kiistää tiettyjen ajatusten ja arvojen osalta Liksomin luoman kuvan Kariniemestä. Tämä tuntui hieman hassulta koska Everstinna ei ole elämäkerta vaan romaani, vaikka Everstinnan päähenkilö pohjautuu Annikki Kariniemeen eivät he ole yksi ja sama henkilö. 

Vaikka Kairojen kosmopoliitti tuntui hetkittäin hieman (tahattomasti vai tahallisesti?) puolueelliselta on kirja kirjoitettu kattavasti ja mukaansatempaavasti ja sitä oli kiinnostava lukea. Kariniemestä välittyy kuva paitsi oman tiensä kulkijasta ja monipuolisesta taiteilijasta, mutta myös lojaalista ystävästä, joka puolusti ystäviään jopa omasta maineestaan välittämättä. 

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sopisi hyvin elämänohjeeksi):

Annikki eli hetkessä ja tunteella, itsensä näköistä elämää.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 9. Henkilövetoinen kirja

Helmet 2025 -lukuhaaste: 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki

Matti Rämö:

Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki

Minerva, 2013

327 sivua

Luettu: 4.2.2025

Mistä: kirjastosta

Keväällä ryhdyn nuuhkimaan tuulta. Mikä on oikea ilmansuunta? Tien päälle pitää päästä. Italian ja Pohjois-Afrikan, Intian, Kaakkois-Aasian ja Jäämeren jälkeen minulla ei ole selkeää ajatusta, minne haluan polkemaan. Tiedän vain, että polkupyörän satulassa elämä asettuu kohdalleen. Aiempien pitkien pyöräretkien vaikutus psykofyysiseen hyvinvointiini on ollut vahva.

Tuulen nuuhkimisen ja kohdevaihtoehtojen pohdinnan lopputuloksena Matti Rämö suuntaa viidennessä polkupyörämatkakirjassaan Islantiin. Kuukauden aikana, 7.7.-9.8.2011 Rämö pyöräilee 2500 kilometriä Islannin vaihtelevassa maastossa, pääasiassa kylmässä ja tuulisessa säässä. Matkakertomusta värittävät aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Rämön valokuvat sekä Cira Almentin humoristiset ja hieman karikatyyriset piirrokset.

Rämön polkupyörämatkakirjoja voisi sanoa zen-kirjallisuudeksi, niiden lukemisessa on jotain meditatiivista. En odota jännittäviä tapahtumia, toistuvat rutiinit eivät kyllästytä. Nautin rauhallisesta matkatahdista, Rämön maantieteen ja historian värittämästä jutustelusta, jonka ansiosta tuntuu kuin pyöräilisin itse mukana. Matkassa on silti myös jännitystä, kapeiden piennarten, huonopintaisten teiden tai läheltä ohittavien autojen lisäksi lisäjännitystä tuovat tällä kertaa Islannin aktiiviset tulivuoret. Katlalla on vähän aikaa sitten tapahtunut purkaus jään alla ja purkauksen seurauksena sulamisvedet ovat vieneet sillan ja Ykköstie on poikki. Rämön on valittava toinen, vaativampi reitti.

Rämölle selviää hyvin nopeasti, että Islannin ympäriajo ei ole helppo polkaisu. Tuuli tuntuu olevan aina joko vastainen tai sivulta puuskittain puhaltava, lämpötila ei nouse kovin korkealle ja sataa paljon. Ylämäen jälkeen tulee kuitenkin alamäki, joskus hyvin pitkä ja nautinnollinen, ja aurinkokin pilkahtelee välillä. Ja maisemat, ne ovat henkeäsalpaavan upeat. Vuoret, jäätiköt, tulvivat joet, rinteiltä laaksoihin mutkittelevat tiet, jyrkkärinteiset rannat, laavakentät ja niiden pienistä raoista puskevat sinnikkäät kasvit, ne saavat maantieteilijä-Rämön useamman kerran kuin uskonnolliseen hurmioon. 

     En malta mennä sisälle. Otan muutaman askeleen, ne ovat kepeitä. On niin kevyt olo. Syvä rauha on tulvahtanut sisääni. Ikään kuin pikkukosken tasainen kohina olisi asettunut mieleeni, vaientanut kaiken turhan, kaiken epäoleellisen, metelin, kuonan, joka estää näkemästä ja kuulemasta. On niin hyvä olla. Ei ole kiire minnekään. Minne voisinkaan haluta, kun olen perillä. Vahvan euforian kirkkaudessa katselen ympärilleni. Maisema on niin kaunis, ja olen osa sitä. Tänne olen kaivannut. Alan itkeä onnesta... Kuinka ihanaa onkaan päästä perille!

     En muista mitä olin tekemässä. Olinko menossa sisälle? 

Seuraavassa hetkessä Rämön mielen valtaa taas turhautuminen.

Ehdin vajaan tunnin psyykata itseäni nousun juurelle. Sitten pitkän ylämäen ensimmäisessä mutkassa vastatuuli tarttuu pyörääni raivoisana puhurina. Alkaa hidas nylkyttäminen. Aivan paljas kalliomaasto ei anna yhtään suojaa, kun viima syöksyy esiin vuonoon laskevan laakson tuulitunnelista. Puuskat ryskyttävät pyörää, ja ranteisiin vihloo, kun ilmavirran epäsäännöllinen nykiminen pakottaa äkillisiin ohjausliikkeisiin. Kiroilen ääneen pitkää litaniaa suomen kielen yleisintä voimasanaa. Mantrana hoen turhautumistani yli tunnin. Enkä saa edes nostatettua ärräpäistä raivoa, jolla pusketaan päin vaikeuksia, vaan jään tylsistyneenä hokemaan väsynyttä ahdistusta. Olen aliarvioinut levon merkityksen. Ja vain neljässä päivässä hukkaan perille pääsyn syvän rauhan armottomalla tuulen tiellä.

Matka taittuu vuoroin ihastuksen, kiukun, riemun ja epäuskon vallassa, mutta positiiviset elämykset ja hetket voittavat hetkittäiset henkiset notkahdukset ja väsymyksen. Tunteiden kirjo on kirjassa valtava ja Rämö antaa sen näkyä. Ja lukija seuraa hengessä mukana. 

Hienojen maisemakuvausten ja lähes filosofisten pohdiskelujen lisäksi Rämön kirjoissa on mielenkiintoisia matkaan liittyviä faktoja. Edellisen Rämön polkupyörämatkakirjan kohdalla hämmästelin sitä kuinka paljon rusinoita hänellä kului Jäämeren polkaisullaan (12 kiloa), nytkin ihmettelen ruokaan liittyvää yksityiskohtaa, Rämö syö matkallaan ensimmäisen lämpimän aterian 23. heinäkuuta eli vähän yli kaksi viikkoa matkaan lähdön jälkeen! Hän mainitsee kirjassa, että ei ole kokenut tarvitsevansa Islannin matkallaan kuumia ruokia ja juomia. Rämön matkaruokavalio koostuukin tyypillisesti rusinoiden lisäksi säilykkeistä, juustoista, leikkeleistä, pähkinöistä ja manteleista, tällä matkalla myös kuivatusta turskasta.

Rämön matkakirjat eivät välttämättä nosta minussa polkupyörämatkailun kipinää, mutta ne ovat todella mukavaa luettavaa ja tarjoavat vaihtoehtoisen näkökulman matkustamiseen.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sopisi reissaajan motoksi):

Illuusio vapaudesta on vahvimmillaan silloin, kun on etääntynyt lähtöpaikasta, mutta ei ole vielä lähelläkään määränpäätä.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 3. Kirjassa käydään museossa (eikä missä tahansa museossa vaan fallosmuseossa, jonka kokoelmassa on 280 näytettä 93 lajilta)

Helmet-lukuhaaste 2025: 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä

HarperCollins, 2021

351 sivua

Suomentanut: Päivi Paju

(The Lost Apothecary, 2021)

Luettu: 13.12.2024

Mistä: kirjastosta

Caroline Parcewell on saanut tietää hänen miehensä Jamesin pettäneen häntä. Pariskunnan piti lähteä Lontooseen juhlistamaan 10-vuotishääpäiväänsä, mutta Caroline lähteekin matkalle ilman miestään. Romanttisen yhdessäolon sijaan Caroline kuljeskelee Lontoon katuja yksin ja päätyy Thamesin varrelle eräänlaiseen aarteenetsintään, mudantongintaryhmään, jonka oppaana toimii poikamies-Alf. Caroline löytää mudasta vanhan lasisen lääkepullon, joka johdattaa hänet 1700-luvun lopulla eläneen apteekkarin, Nella Clavingerin jäljille. 1790-luvulla Nella Clavinger valmistaa pienessä puodissaan paitsi rohtoja myös myrkkyjä, eikä kenelle tahansa asiakkaille vaan ainoastaan naisille ja käytettäväksi ainoastaan miehiä vastaan. Eräänä aamuna Nellan arki muuttuu kun puotiin saapuu nuori Eliza Fanning, joka on tullut emäntänsä puolesta hakemaan Nellalta myrkkyä.

     Kun aloin valmistaa myrkkyjä monta vuotta sitten, minä en tosiaankaan tyhjentänyt hyllyiltäni pois kaikkea muuta, paitsi arsenikkia ja oopiumia. Pidin edelleen hyllyillä aineksia, joita tarvittiin useimpien vaivojen parantamiseen, niin vaarattomia aineita kuin salvia ja tamariski. Vaikka nainen olisikin hankkiutunut eroon yhdestä sairaudesta - kuten kavalasta aviomiehestä - se ei tarkoittanut, että hän olisi immuuni kaikille muille sairauksille. Rohtorekisterini oli todiste siitä; kuolettavien rohtojen joukossa oli myös monia parantavia rohtoja.

Kerronta kulkee siis kahdessa ajassa, nykyajassa Carolinen, ja 1790-luvulla Nellan sekä hänen puotiinsa saapuvan nuoren Elizan mukana. Kaksi vuosisataa, naiset ja heidän salaisuutensa, petoksia, kostoja, haaveita, lapsia, oman polun etsimistä ja löytämistä, uusia alkuja, kasveja ja muita rohdosaineita, ystävyyttä ja luottamusta, niistä on tämä keitos keitetty. Kummassakin ajassa tarinan päähenkilöillä on omat ongelmansa, Carolinen ajatuksissa pyörii petollinen aviomies, mahdollisesti hukkaan heitetty koulutus ja ura sekä haaveet lapsesta. Nella puolestaan tasapainottelee luvallisten rohtojen ja tappavien myrkkyjen valmistamisen välimaastossa peläten salaisten toimiensa paljastumista, mutta kirjaa kuitenkin tunnollisesti jokaisen asiakkaan, myrkyn ja uhrin apteekkarin kirjaansa. Mikä painaa vaakakupissa eniten, mitä Caroline tai Nella ovat valmiita uhraamaan, mikä heille on tärkeintä? 

Tämä kirja houkutti lukemaan ensin upean, hieman salaperäisen kansikuvan ja houkuttelevan nimen, sitten takakannen kuvauksen perusteella. Lisäksi kirjan alussa on hieno vanhahtava kartta 1700-luvun lopun Lontoosta ja vanha apteekkarien vala, jotka johdattelevat Nellan ja Carolinen tarinoihin. Kirjan viimeisiltä sivuilta puolestaan löytyy Nella Clavingerin myrkkyapteekki -lista, pieni tietoisku myrkkyjen ja myrkyttämisen historiasta sekä reseptejä haudukkeesta balsamiin ja kekseihin. Tarina, sen ympärille kerätyt "lisämausteet" ja tyylitelty ulkoasu luovat kokonaisuudesta todella viehättävän ja onnistuneen.

Kun ulkoisten alkuhoukutusten ihastelun jälkeen siirtyy lukemaan tarina tempaisee mukaansa heti alusta alkaen. Penner kuljettaa taitavasti naisten tarinoita lähemmäs toisiaan, lukija pääsee seuraamaan Nellan tarinaa paitsi Nellan ja Elizan myös Carolinen kautta sitä mukaa kun Caroline ryhtyy selvittämään löytämänsä pullon alkuperää. Juoni on paikoitellen aika ohut ja suoraviivainen, mutta en välttämättä jäänyt kaipaamaan syvällisempää otetta. Myrkynkeittäjä on viihdyttävä tarina, jossa on mukana myös sopivasti tummia sävyjä. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Kyllä, minä kirjoitin oman kirjani sivuille sellaisia asioita kuin nokkonen ja iisoppi ja revonhäntä, mutta myös pahaenteisempien rohtojen nimiä: koiso ja jouluruusu ja arsenikki. Minun kirjani mustesipaisujen alla piilivät petos, ahdistus ja... synkät salaisuudet.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 8. Kirjan päähenkilö on radikaali omana aikanaan

Helmet-lukuhaaste 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin

Kerstin Ekman: Suden jälki

Kerstin Ekman: Suden jälki

Tammi, 2022

176 sivua

Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen

(Löpa varg, 2021)

Luettu: 23.11.2024

Mistä: kirjastosta

     

Ulf (merkitsee sutta) Norrstig saa kuin syntymäpäivälahjan luonnolta, hän saa päivää ennen 70-vuotissyntymäpäiväänsä nähdä suden sen omassa elinympäristössään. Tämä hetki ravistelee koko Ulfin tähänastisen elämän rakenteita, työtä metsänhoitajana ja toimimista metsästyksenjohtajana.

Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.

     Sitten näin sen suden.

Suden jälki ei ole kuitenkaan vain ikämiehen elämänmuutosta ja sen aiheuttamaa kipuilua kuvaava tarina vaan se muuttuu loppua kohden rikoksen selvittelyksi. 

Muuten todella maanläheisessä ja realistisessa tarinassa on ripaus maagista realismia ja se tuo tarinaan kutkuttavan lisän. Ulf muistelee vaimolleen Ingalle mammansa kertomusta entisaikojen miehistä, jotka muuttuivat joskus susiksi ja juoksivat tiehensä, miehistä joilla oli toisen käden tilalla suden käpälä. Tämä sutena juokseminen oli kuin eläytymistä suden elämään, mutta silti täysin erilaista, jopa yliluonnollinen kokemus. Ulf itsekin kokee selittämätöntä yhteyttä metsässä näkemäänsä suteen, jonka nimeää Pitkäkoiveksi, hän ikään kuin kokee asioita Pitkäkoiven näkökulmasta, juoksee sutena, aistit avoimina. Toinen yliluonnollista lähentelevä kokemus tapahtuu ullakolla kun seinille ripustetut sarvet sekä täytetyt eläimet muodostavat kuoleman viidan, joka uhkaa murskata Ulfin hengiltä.

Kerstin Ekmanin Suden jälki tuo mieleen John Williamsin Stonerin. Molemmissa tarinoissa tapahtumat kuvataan iäkkään, koulutetun miehen näkökulmasta, työuralla on ollut hyvin vahva merkitys molempien kirjojen päähenkilölle ja työ määrittää edelleen hyvin pitkälti näiden miesten elämää, molemmissa on myös samanlainen hieman melankolinen, elämää pohtiva ja jostakin luopumisesta henkivä tunnelma.

Suden jäljessä luonto on hyvin vahvasti läsnä, se tunkeutuu jopa ovesta sisään, kirjaimellisesti. Pidän siitä, että asioita ei kuvata tarinassa mustavalkoisesti. Pedot ja ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, sudet ja karhut toimivat luontonsa ja viettiensä mukaisesti, niitä ei demonisoida eikä romantisoida, henkilöistä paljastuu yllättäviä puolia, mielipidettä tai asenteita voi joutua muuttamaan ja ennakkoluulot voivat osoittautua vääriksi. Ekman kuvaa taidokkaasti myös Ulfin ja Ingan suhdetta. Heidän välisestään sanailusta, toisesta huolehtimisesta ja toisen eleiden havainnoinnista huokuu pitkä yhdessäolo ja rakkaus. Suden jäljessä on pienestä sivumäärästään huolimatta paljon tarttumapintaa ja moni yksityiskohta jää lukemisen jälkeen mieleen pyörimään. Hieno tarina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Suurkaupunkien valohome levittäytyi muodottomana valtaamaan planeetan.

Sekä kuin edellisen vastakohta tai tasapaino (ja hieman pidempi sitaatti):

Talvi voi olla valkoinen paperi tai sinertävä laatta, jolle kirjoittaa. Viimeksi täällä ollessani kukaan ei ollut liikkunut ja kirjoittanut jälkiään. Ei ollut näkynyt tassujen eikä sorkkien painaumia, ei edes pikkuista myyränjalkojen koruommelta. Ei lintuja. Eikä mitään jälkiä. Kaikki tuntui peittyneen valkeuteen, ja metsä oli tykkylumen painamien oksien alla musta ja lepäsi itsessään.  Nyt oli toisenlaista. Yhtä äänetöntä. Mutta jotain oli tapahtunut.

Helmet-lukuhaaste 2024: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

Jari Vainio: Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Jari Vainio:

Viidakkotohtori - Dokoto Jalin päiväkirjat 1987-1993

Johnny Kniga, 2017

251 sivua

Luettu: 5.10.2024

Mistä: kirjastosta

Sambiassa, Mosambikin ja Zimbabwen rajojen lähellä, eteläisen Luangwan alueella sijaitsee Katondwen katolinen lähetysasema ja 124-paikkainen sairaala, jonne suomalainen 29-vuotta täyttävä Jari Vainio lähtee vapaaehtoiseksi lääkäriksi. Sairaalatyön lisäksi Vainio toimii myös Luangwan lääninlääkärinä, avustaa välillä muissa sairaaloissa ja hoitaa terveyskasvatusta sekä vapaa-ajallaan alati kasvavaa eläinkatrastaan. Kirja kertoo päiväkirjamuodossa Vainion työstä Katondwen lähetysaseman Pyhitetyn Sydämen Sairaalassa ja elämästä haasteineen, onnistumisineen, suruineen ja iloineen. 

Vainio majoitetaan nunnaluostarin puutarhassa sijaitsevaan taloon. Vainion täytyy ensi töikseen saada uskottavuutta paikallisten silmissä, sillä 1980-luvun lopulla länsimainen lääketiede ei ole Sambiassa kovin korkeassa asemassa, klinikat ovat kaukana ja hoito ja lääkkeet ovat kalliita kun taas noitatohtoreita löytyy joka kylästä. Muutamilla tahattomilla ja tahallisilla poppakonsteilla Vainion maine paikallisten keskuudessa kasvaa ja he alkavat luottaa uuteen lääkäriinsä, jota he puhuttelevat dokoto Jaliksi kun eivät osaa sanoa r-kirjainta. Vainiolla tuntuu olevan taito katsoa asioita paikallisten näkökulmasta ja ehkä tämä on osittain syynä siihen, että Vainio otetaan hyvin vastaan ja osaksi yhteisöä. Vainio työllistää paikallisia esimerkiksi kodin- ja puutarhanhoitoon, rakennustöihin ja piirtämään terveyskasvatusaiheisia julisteita. Kun paikalliset huomaavat Vainion olevan eläinrakas he lahjoittavat hänelle erilaisia eläimiä kuten kotkanpoikia, paviaanin ja marakatin.

Päivät sairaalassa ovat pitkiä ja koska asunto sijaitsee sairaalan välittömässä läheisyydessä on töistä vaikeaa irrottautua vapaa-ajallakaan, lääkäriä tullaan aluksi kutsumaan koputtelemalla Vainion makuuhuoneen ikkunaan. Työ on muutenkin melkoista tasapainottelua. Henkilökuntaa ja välineitä on vähän - pulaa on jo ihan perustarvikkeita kuten steriileitä hanskoista - ja vastaan tulee heti alusta asti potilaita, joiden hoidosta hänellä ei ole aiempaa kokemusta. Vainio tarttuu rohkeasti toimeen ja oppii uutta niin kirjoista kuin kollegoiltaan, kuten sisar Teresalta. Tutuksi tulevat niin keskenmenot, aliravitsemus, unitauti, hiv, AIDS, tuberkuloosi, käärmeenpuremat, malaria (johon Vainio itsekin sairastuu toistuvasti) ja muut loiset kuin myös kuume, ripuli, palovammat ja murtumat. Diagnooseja on laidasta laitaan. Vainio ei myöskään pelkää tunnustaa vajavaisuuttaan. Hän kertoo päiväkirjassaan rehellisesti haastavista hoitotilanteista, joista osa päättyy potilaan menehtymiseen. Kaikkia potilaita ei voi pelastaa.

Kaksi vuotta Afrikan paahteessa rajallisten resurssien parissa ei riitä vaan Vainio hakee jatkoaikaa ja viettää lopulta Katondwen sairaalassa kuusi vuotta, toukokuusta 1987 lokakuuhun 1993, jonka jälkeen hän jatkaa vielä kolme vuotta Keniassa. Mies voi lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei miehestä.

Olen ylpeä saavutuksistamme, mutta kaikki saamani hyvä lopulta murskaa sydämeni. Haluaisin niin tietää, mitä tästä kaikesta olisi voinut tulla.

Päiväkirjamerkinnöissä vuorottelevat työn ja (vähäisen) vapaa-ajan kuvaus sopivassa suhteessa. Vainio kertoo työstään hyvin kansantajuisesti tuoden esille sen hyvät ja huonot puolet. Vainio kuvaa myös uutta kotiseutuaan, sen luontoa ja hieman myös historiaa kiinnostavasti. Lisäksi hän kertoo paikallisista asukkaista ja heidän tavoistaan sekä yhteiselosta heidän kanssaan. Vainion päiväkirja tempaisee mukaansa heti alusta ja kiinnostus säilyy loppuun asti. Kirjan kahden värivalokuvaliitteen ansiota osa tarinan henkilöistä (mm. Jari Vainio, Beauty, sisar Teresa, Fidelis, Mabvuto, noitatohtori Elisabeth), eläimistä (mm. paviaani Frodo, marakatti Oscar, koirat Tasha ja Olli) ja paikoista (mm. Vainion koti pihoineen, Pyhitetyn Sydämen Sairaala, Golgatan mäki) tulevat kuvien kautta näkyviksi ja kuin tutummiksi. Viidakkotohtori on loistava nojatuolimatka suomalaisen lääkärin arkeen Sambiassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma on laskevan auringon maalaamana oranssi, ja itikoitten konsertista sirisevä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 21. Kirjan tai elokuvan nimessä on numero

Helmet-lukuhaaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja

Kirjallinen maailmanvalloitus: Sambia

Emilia Hart: Taipumattomat

Emilia Hart: Taipumattomat

WSOY, 2024

405 sivua

Suomentanut: Viia Viitanen

(Weyward, 2023)

Luettu: 23.9.2024

Mistä: kirjastosta

Kate Ayres löytää lopulta voimaa ja rohkeutta jättää dominoiva ja väkivaltainen miehensä ja paeta heidän Lontoon kodistaan Cumbrian Crows Beckissä sijaitsevaan isotädiltään perimäänsä vanhaan pieneen taloon, Weyward Cottageen, jonka olemassa olosta hänen miehellään Simonilla ei ole aavistustakaan. Asettuessaan aloilleen uuteen kotiin ja kylään nykyisyys ja menneisyys törmäävät ja Kate pääsee sukunsa esiäitien ja näiden salaisuuden jäljille sekä oppii samalla jotain itsestään ja menneisyydestään.

Tarinassa seurataan saman suvun kolmea naista kolmella eri aikakaudella. Altha odottaa vuonna 1619 vankikopissa oikeudenkäyntiään, Violet asuu vuonna 1942 Orton Hallin kartanossa yhdessä isänsä ja veljensä kanssa, miettii edesmennyttä äitiään ja odottaa kuumeisesti pääsevänsä joskus pois kotinsa mailta, ja sitten on Kate, joka vuonna 2019 ottaa elämälleen uuden suunnan. Aluksi näyttää, että naiset ja heidän lähtökohtansa ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tarinalinjojen edetessä selviää, että naisilla on muutakin yhteistä kuin sukulinja. Jokainen heistä on yhteydessä luontoon tavalla, joka saattaa herättää muissa pelkoja ja syytöksiä.

     Noita. Sana maistuu suussa vastenmieliseltä, valuu kieleltä mustana ja tahmeana kuin terva. Me emme koskaan pitäneet itseämme noitina, äiti ja minä, sillä se oli miesten keksimä sana. Sana, joka antaa vallan lausujalleen, ei niille, joita se kuvaa. Sana, joka nostattaa hirsipuita ja rovioita, tekee hengittävistä naisista kuolleita ruumiita.

     Ei. Sitä sanaa me emme koskaan käyttäneet.

Katen lähtö väkivaltaisen ja narsistisen Simonin luota käynnistää Taipumattomat ja on oleellinen osa tarinaa, mutta minusta alku oli kirjan heikoin osuus. Alkuun liittyy myös muutamia yksityiskohtia, jotka tuntuivat hieman epäuskottavilta. Mietin esimerkiksi sitä kuinka Kate saa tiedon perinnöstään, mutta pystyy kuitenkin pitämään sen salassa mieheltään vaikka talon ylläpito varmasti vaatii järjestelyjä ja juoksevien kulujen maksua. Nimittäin kun Kate saapuu Weyward Cottageen on siellä kaikki valmiina, vesi tulee hanasta ja takkakin vetää ongelmitta kuukausien tyhjillään olon jälkeen. Pieniä yksityiskohtia, jotka voisi ohittaa helposti ja vain antaa tarinan viedä. Ja tarinahan vain paranee sitä mukaa kun Kate jättää Lontoon taakseen ja pääsee asettumaan taloon ja kylään. Ei voi sanoa, että maalla on aina mukavaa, mutta ainakin Kate saa elämän syrjästä kiinni ihan toisella tavalla kuin Simonin lieassa eläessään.

Minulle kirjan parasta antia oli Katen ja hänen esiäitiensä tarinat. Simon sai siis jäädä syrjään kuin hukkaan heitetty rukkanen (vaikka totta kai häneen vielä joudutaan myöhemmin palaamaan kuten arvata saattaa) ja uppouduin täysin edesmenneiden Althan ja Violetin tarinoihin sekä Katen uuden arjen aloittamiseen. Hart kuvaa hyvin kolmen eri aikakaudella eläneen naisen elämää, heidän kokemiaan haasteita ja kaltoinkohtelua etenkin miesten taholta sekä tietysti heidän yhteyttään luontoon, joka on kullakin naisella omanlaisensa. Puut, kukat ja yrtit, varikset, mehiläiset, hämähäkit, neidon- ja päivänkorennot, maan madot, toukat ja koppakuoriaiset. Äidit ja tyttäret, Weywardin naiset, joilla on luonto sydämessä ja side luonnon eläviin olentoihin. Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Pidin valtavasti Weywardin vahvojen ja taipumattomien naisten tarinasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän pelkonsa minä haistoin, se oli tihkunut ilmaan ja imeytynyt kiveen.

Ja:

Hänet on haarniskoitu ja hän on valmis suojelemaan tytärtään.

Sekä:

Jonkin aikaa hän oli jo luullut menettäneensä lukemisen taian, kykynsä uppoutua toiseen aikaan ja paikkaan. Se oli kuin olisi unohtanut, kuinka hengittää.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 9. Kirjassa joku karkaa

- - -

Vuosi lähenee loppuaan, mutta onhan tässä vielä vuoden viimeinen päivä aikaa lukea. Minulla on vielä muutama luettu kirja odottamassa postausta ennen vuosikoosteen tekemistä, joten luetut kirjat täytyy purkaa jonosta pois vaikka sitten miniarvioilla. Toivotan kuitenkin jo tässä vaiheessa oikein hyvää uutta vuotta 2025!

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

S & S, 2019

310 sivua

Suomentanut: Raisa Porrasmaa

(Tabineko Ripouto, 2015)

Luettu: 1.9.2024

Mistä: kirjastosta

Nimetön kissa ja nuori mies Satoru Miyawaki tutustuvat toisiinsa Satorun hopeanvärisen pakettiauton luona. Sattuman tai kohtalon oikusta Satoru ottaa poikakissan hoiviinsa ja antaa tälle tytön nimen, Nana. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satorun on kuitenkin luovuttava Nanasta. Satoru nostaa Nanan pakettiautoon ja he lähtevät matkalle, etsimään Nanalle uutta kotia, mutta kuka olisi Nanan arvoinen? 

Matkakissan muistelmat on japanilainen romaani, jonka minäkertoja on nimensä mukaisesti kissa, Nana. Tämä yksivuotias kolli pohtii alussa valintaa vapauden ja vakauden polkujen välillä ja päättää jättää kulkukissan elämän taakseen, ottaa Satorun isännäkseen ja ryhtyä kotikissaksi, mutta ei silti täysin unohda menneisyyttään villinä luontokappaleena. Myös Satorulla menneisyys kulkee vahvasti mukana. Nana tuo Satorulle mieleen Hachin, kissan, jonka Satoru löysi lapsena yhdessä ystävänsä Kõsuken kanssa. Kõsuke onkin Satorun ja Nanan matkan ensimmäinen pysähdyspaikka. Satoru vie Nanan tapaamaan myös muita vanhoja ystäviään ja näiden tapaamisten myötä Satoru muistelee elämänsä eri vaiheita. Satorun ja Nanan matkan tarkoituksena on löytää Nanalle uusi koti, mutta he jättävät matkallaan jälkeensä oivalluksia ja ratkaisuja muihin ja muiden asioihin. Satoru ja Nana ovatkin kuin liikkuva terapiayksikkö. Syy siihen miksi Satoru joutuu luopumaan Nanasta selviää lopulta myös lukijalle.

Matkakissan muistelmat on tarkkanäköinen, lempeä ja sanoisinko japanilaisen viehättävä tarina. Japanilainen tunnelma välittyy Raisa Porrasmaan suomennoksessa hyvin. Sopivaa särmää tarinaan tuo Nana, joka on kuvattu erittäin tyypilliseksi - makuuni jopa liiankin stereotyyppiseksi - kissaksi, ylpeäksi ja oman arvonsa tuntevaksi. Nanan tapa kuvata asioita on ironinen, mutta kuivan huumorin takaa pilkistää epävarmuus ja ehkä myös piilevä hylätyksi tulemisen pelko. 

     "Onko ulkona kumminkin parempi?"

     Hö, älä nyt viitsi näyttää siltä kuin alkaisit itkeä. Tuleeko muka ikävä, jos lähden?

     "Olin ajatellut, että jospa saisin sinut omaksi kissakseni."

     Sitä vaihtoehtoa minulla ei suoraan sanottuna ollut. Olen syntynyt kulkuriksi, joten mieleeni ei juolahtanut, että voisin ryhtyä jonkun kotikissaksi. Olin aikeissa nauttia hoidosta kunnes olisin parantunut ja häipyä sitten. Tai oikeastaan uskoin, että oli pakko lähteä.

     Lähtö koittaisi varmasti, joten olisi kai nokkelampaa livahtaa oma-aloitteisesti tiehensä ennen kuin joutuisi karkotetuksi? Kissa on tyylikäs olento.

     Olisit heti sanonut, että voin ryhtyä kotikissaksesi.

Jos itse tarina on viehättävä niin sitä on myös Satu Kontisen käsialaa oleva kirjan ulkoasu. Pidän vähäeleisestä kansikuvasta ja vihreän vivahduksesta, samoin puun lehdistä, joita on kannen lisäksi "leijaillut" myös kirjan sivuille.  Matkakissan muistelmat tuli lukupinooni lukupiirin ansiosta, kirja tuskin olisi osunut omaan kirjatutkaani. Tämä kirja ei ollut napakymppi eikä ihan ysikään sillä muutamat kohdat kuten eläinten keskustelu laivassa tai eläimen pääsy sairaalaan toimenpidehuoneeseen asti tuntuivat vähän epäuskottavilta tai liian sadunomaisilta ja hetkittäin tarina tuntui turhan alleviivaavalta, mutta mukava lukukokemus kuitenkin. Loppua kohti jopa kaltaiseni koiraihminen herkistyy Nanan ja Satorun tarinasta. Toistan itseäni, mutta joskus kannattaa hypätä omien lukumieltymysten ulkopuolelle.

Sitaattikunniamaininnan saa (yhtä aikaa kissamaisuutta ja japanilaisuutta henkivä lause):

Kaikki kaunis tarttuu seitsikkohäntääni.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Kirjallinen maailmanvalloitus: Japani

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

WSOY, 1994

441 sivua

Luettu: 21.5.2024

Mistä: kirjastosta

Helsingissä asuva iäkäs leskirouva Meeri Müller on saanut keväästä lähtien yhteydenottoja pikkukaupungista vanhalta kotiseudultaan. Kaupunki haluaisi rouva Müllerin omistaman muutaman hehtaarin nummen, joutomaapalan, jotain tehdasta varten. Rouva Müllerillä on kuitenkin pitkä ja hyvä muisti ja niin vain nummen tapaus kiskoo menneet tapahtumat ja muistot hänen mieleensä, erityisesti sen kuinka huonosti pikkukaupungin päättäjät kohtelivat hänen miestään tuomari Gösta Mülleriä. Alkaa viivytystaistelu nummesta, jonka aikana selviää kuinka johtaja ja pirtutrokari Müllerin pojasta, pääasiassa piian kasvattamasta Gösta Mülleristä tuli ensin arvostettu tuomari ja pankinjohtaja ja sitten töistään syrjäytetty ja syytetty mies, kerrotaan Gösta ja Meeri Müllerin rakkaustarina ja samalla myös muutaman muun pikkukaupungin asukkaan ja perheen kohtaloista sekä tietenkin ratkaistaan kysymys nummesta.

Eeva Joenpelto kertoo nummen varjolla vuosikymmenten yli ulottuvan tarinan isoista ja pienistä asioista, suvusta, salaisuuksista, rakkaudesta, ystävyydestä, puutarhanhoidosta, muurahaispesän hävittämisestä, kadonneista kuiteista, tuotantolaitoksen perustamisesta, pikkukaupungin juonitteluista, siitä kuinka ihmiset joutuvat vallanpitäjien pelinappuloiksi sekä erään korvakoruparin kohtalon. Tästä kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen vahvatahtoisen rouva Müllerin lisäksi hänen hienot korvakorut, lempeä puutarhuri Tulus ja yksittäisenä kohtauksena pieni Gösta Müller kiertämässä isänsä piian kehotuksesta huoneesta toiseen haistelemassa häkää. Piika varmaan tiesi, että häkä on hajuton, mauton ja väritön kaasu, mutta tarvitsi hetken aikaa itselleen ja töilleen, ilman ympärillä touhuavaa pikkupoikaa ja päätti vetää tätä nenästä. Tämähän ei jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Gösta Mülleriä huijattiin. Joka tapauksessa häkäyksityiskohta jäi mieleen häiritsevänä yksityiskohtana.

Tuomari Müller on jälleen niitä kirjoja, johon en todennäköisesti olisi ilman lukupiiriä tarttunut, mutta jonka lukemista en missään nimessä harmittele, vaikkakaan en lopulta pitänyt tarinaa erityisen huikeana lukukokemuksena sen hyvistä hetkistä huolimatta. Vasta kirjan luettuani huomasin, että kirja on saanut Finlandia-palkinnon vuonna 1994, joten tässä tuli täytettyä myös yhdenlainen aukko kirjasivistyksessä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli niin ilon lyömä, että tuskin pystyi puhumaan.

Helmet-lukuhaaste 2024: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko

Elina Rouhiainen: Vainuttu

 

Elina Rouhiainen: Vainuttu

(Susiraja #4)

Tammi, 2015

414 sivua

Luettu: 17.4.2024

Mistä: kirjastosta

Raisa ja Mikael ovat viimein yhdessä ja Raisa saa myös selvitettyä välit parhaan ystävänsä Nikon kanssa. Luvassa voisi siis olla rauhaa ja rakkautta, ystäviä ja opiskelua, mutta toisin käy. Raisa löytää tunnekuohussa itsestään uuden kyvyn, Mikaelin susi alkaa käyttäytyä levottomasti ja Hukkavaarassa on ongelmia kun naapurikunnassa liikkuu susi asutuksen liepeillä ja kyseisen kunnan johtajan syyttävä sormi osoittaa Hukkavaaran susiturismiin. Mikael ja Raisa lähtevät Hukkavaaraan selvittämään tilannetta, Kainuuseen lähtevät myös Raisan kaksoisveli Mitja tyttöystävänsä Caoimhen kanssa sekä Niko ja hänen poikaystävänsä Taneli. Laumanjohtaja Mikael on ollut pitkään poissa kylästä ja laumassa on jännitteitä ihan omasta takaa ilman lauman jäseniä uhkaavaa naapuririitaa, mutta tilannetta mutkistaa pian myös daimonit, jotka ovat valmiina kostamaan yhden jäsenensä kuoleman.

Vainuttu päättää Rouhiaisen neliosaisen Susiraja-sarjan jatkaen aiemmista osista tuttua vetävää kerrontaa. Päätösosassa palataan vanhojen tuttujen henkilöiden pariin ja aiemmista osista tutuille tapahtumapaikoille ihmissusien kotikonnuille Kainuun Hukkavaaraan ja daimonien saarelle Kreikkaan, mutta myös Lappiin. Tapahtumia mutkistaa paitsi uhkaavat vaarat myös salailu sillä Taneli on täysin tietämätön, että hänen ympärillään on ihmissusia, daimoneita ja keijuja ja muut joutuvat varomaan sanomisiaan ja tekemisiään. 

Vainuttu ei oikeastaan tarjoa varsinaisesti mitään uutta vaan tapahtumat rakentuvat edellisten osien päälle, Rouhiainen tuntuu keskittyneen päätösosassa enemmänkin sitomaan yhteen tarinan avoimet langanpätkät ja sen hän tekee hyvin. En kuitenkaan valitettavasti löytänyt sitä vahvaa kipinää, joka oli etenkin sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa. Toisaalta jos mukaan olisi otettu vielä tässä vaiheessa uusia kuvioita olisi tarina ja sarja ehkä lähtenyt rönsyämään kun se tällaisenaan oli oikein toimiva ja melko tiivis kokonaisuus.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Linnut olivat hiljentyneet ja puiden latvat muodostivat pitsisen reunan taivaalle.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 1. Kirjan nimessä, kannessa tai takakansitekstissä on poro tai susi

Helmet-lukuhaaste 2024: 29. Kirjassa valehdellaan

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Otava, 2020

365 sivua

Luettu: 1.4.2024

Mistä: kirjastosta

Miten voi sama mies saada peräänsä sekä rikollisjengin että leikkipuiston vanhemmat? En edes tiedä, kumpia pelkään enemmän.

Siinäpä hyvä kysymys, jonka esittää Sami, Pintaremontti-romaanin päähenkilö. Samilla ei ole ollut onnea naisrintamalla ja sukulaisetkin tuntuvat olevan sitä mieltä, että Sami on toivoton tapaus mitä tulee kumppanin löytämiseen. Yrityksen puutteesta ei ainakaan ole kyse, Sami on valmis pistämään kaiken peliin vaikka se tarkoittaisi hyvässä tarkoituksessa lipsautettuja valheita tai toisen lapsen lainaamista, jotta pääsisi juttusille potentiaalisten tyttöystäväehdokkaiden kanssa. Kirjassa seurataan myös Samin Henna-sisaren, Seija-äidin sekä Samin ystävien Markuksen ja Pesosen elämää. Ei ole heilläkään helppoa.

Olen lukenut Miika Nousiaiselta vain Vadelmavenepakolaisen (aeb eli aikaan ennen blogia), mutta kirjojen sijaan Nousiainen on minulle tutumpi tv:stä, etenkin Pitääkö olla huolissaan? -ohjelmasta. Olikin hauska lukea Pintaremonttia sillä kuulin tarinan Miika Nousiaisen äänellä ja puhenuotilla. 

Pintaremontti on huumorilla höystetty lempeä ja lämmin tarina, jossa on hirveästi kaikkea ja kova vauhti päällä. Samin ja hänen läheistensä kautta käsitellään lähes pakkomielteistä kumppanin ja parisuhteen kaipuuta, painetta perheen perustamisesta, lapsettomuutta, mielenterveysongelmia, ennakkoluuloja niin motoristeja kuin pariskunnan osapuolten välistä ikäeroa kohtaan sekä somekuplan puhkeamista. Tarina lähtee laukalle heti alussa ja yltyy lähes tragikoomisiin mittoihin. Lukiessa ei voi olla ihmettelemättä miten kummassa Sami kuvittelee selviävänsä niistä sudenkuopista joita on tullut itselleen kaivaneeksi. Lopussa on kuitenkin ihanaa onnellisuushöttöä kaikille, minusta jopa vähän liikaa.

Miika Nousiainen on lyhyiden lauseiden mies, mutta hän onnistuu kuvaamaan hyvin suuria tunteita ja suomalaisen - etenkin miehen - sielunmaisemaa. Kaiken kohelluksen keskellä ehkä mieleenpainuvin ja tietyllä tapaa liikuttavin hetki oli mielestäni se kun Pesonen vapautuu vyön kahleista ja uskaltaa olla oma itsensä, vaikka se persvako olisikin vaarassa vilahtaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään ei stressaa niin paljon kuin stressin välttely. Saatana miten voikin olla stressiä vältellessä pinna kireällä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 22. Kirjassa on monta kertojaa

Helmet-lukuhaaste 2024: 4. Kirjassa on presidentti (moottoripyöräkerhon)

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Otava, 2020

255 sivua

Suomentanut: Tapani Kärkkäinen

(Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009)

Luettu: 5.3.2024

Mistä: kirjastosta

Eräänä talviyönä yksi pienen puolalaiskylän kolmesta ympärivuotisesta asukkaasta löytyy kuolleena. Toinen kylän vakiasukkaista Janina Duszejko on aivan varma, että kauriilla on sormensa - tai sorkkansa - pelissä. Eläimet ovat nousseet kapinaan niitä sortaneita ihmisiä vastaan! Samalla kun hoitaa kesäasukkaiden taloja, laatii horoskooppeja ja kääntää William Blaken runoja Janina ottaa asiakseen selvittää naapurinsa kuoleman, mutta sitten löytyy lisää vainajia...

Aja aurasi vainajain luitten yli on romaani, joka pakenee genremääritelmiä, siinä on ripaus rikostarinaa, astrologiaopasta, keittokirjaa (sinappikeitto!), filosofiaa, fantasiaa, mitähän vielä... Hämmennystä lisää vielä pitkät ja polveilevat lauseet, erikoiset kielikuvat sekä Tokarzukin tapa viljellä isoja alkukirjaimia sanoihin joihin ne eivät kuulu. Kun Janina vielä käyttää ihmisistä näiden oikeiden nimien sijasta kyseisten henkilöiden persoonaa, ulkoista olemusta tai jotain muuta henkilöön liittyvää asiaa kuvaavia nimiä kuten Outolintu, Isojalka, Kaivonen, Mustatakki tai Tuhkanainen, on kokonaisuus melkoisen kirjava.

Välillä kerronta on pitkäveteistä ja jaarittelevaa ja keskittyminen herpaantuu, mutta tarina tarjoaa myös yllätyksiä, lisäksi kirjan synkkä huumori keventää lukukokemusta. Lukemisen jälkeen mielessä pyörii melkoinen sekamelska. Aja aurasi oli mielenkiintoinen tapaus, mutta sen verran omituinen, että en taida tarttua Tokarzukin muihin teoksiin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Matalat, tummat pilvet olivat koko päivän kiitäneet taivaalla, ja nyt, myöhään illalla, niiden märät mahat viistivät kukkuloita.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 11. Jostakin lainattu kirja

Helmet-lukuhaaste 2024: 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

 Elina Rouhiainen: Jäljitetty

(Susiraja #3)

Tammi, 2014

483 sivua

Luettu: 26.12.2023

Mistä: kirjastosta

18-vuotias Raisa Oja on aloittanut kuvataideopinnot, mutta opiskelu ei vastaa hänen haaveitaan. Pian koulu jää kakkoseksi sillä Raisan on saatava tietää lisää itsestään, selvitettävä mikä hän oikein on ja siihen hän tarvitsee veljeään, jonka olemassaolosta Raisa sai tietää vasta hetki sitten. Vampyyri-Konstan avulla Raisa pääsee kaksoisveljensä Demetrioksen eli Mitjan jäljille, mutta sen jälkeen vaikeudet alkavat. Raisa ja Mitja viedään Kreikkaan eristyksissä sijaitsevalle saarelle, jota hallitsee vahva daimon Callista. Raisa ja Mitja saavat kuulla taustoistaan, mutta Raisa kuulee myös salatusta daimonien ennustuksesta. Sisarukset pakenevat saarelta, mutta riittääkö se pitämään heidät turvassa ja hengissä?

Susiraja-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja matkan varrella on ehtinyt tapahtua monenlaista. Siksi onkin kiva, että Jäljitetyn alussa on Raisan kertomana hyvin lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista. Tarinan kyytiin on helppo hypätä vaikka edellisen osan lukemisesta olisikin aikaa. 

Rouhiainen jatkaa tarinan laajentamista niin maantieteellisesti kuin yliluonnollisten olentojen osalta. Tapahtumat viedään Suomen Kainuuta ja pääkaupunkiseutua kauemmaksi aina Kreikkaan asti ja vanhojen tuttujen ihmissusien ja vampyyri(e)n lisäksi mukaan astuu lisää yliluonnollisia olentoja, keijut ja daimonit. Keijuista kerrotaan vain vähän, mutta daimoneista taustoineen ja tapoineen paljastetaan paljon. Daimonit tuovat tarinaan uutta syvyyttä, mutta ne tuntuvat lajina hankalasti määriteltäviltä ja häilyviltä eivätkä niiden kyvyt ja ideoiden maailma avaudu ihan ensilukemalta. Daimonien myötä tarina ei ole niin suoraviivainen kuin aiemmat osat, mutta sitten toisaalta esimerkiksi Mitjan löytyminen tapahtuu lähes naurettavan helposti. Pakka ei pysy ihan yhtä hyvin kasassa kuin aiemmissa osissa, mutta Jäljitetty on silti todella koukuttavaa ja viihdyttävää luettavaa! 

Sarjasta on jäljellä vielä yksi osa, Vainuttu. Odotan innolla minkälainen kohtalo Raisaa, Mikaelia, Mitjaa ja kumppaneita odottaa. Olisi mukava kuulla myös Nikosta ja Konstasta sekä päästä Hukkavaaraan...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ainoa keino olla onnellinen on olla vapaa. Ja vapaa voi olla vain, jos ei anna pelkojen hallita elämäänsä.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 18. Kasveista tai eläimistä kertova kirja (päätän hyväksyä ihmissusien susipuolen tähän haastekohtaan)

Helmet-lukuhaaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä

 

Antti Tuuri:

Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä

Otava, 2022

158 sivua

Luettu: 31.10.2023

Mistä: kirjastosta

Olin hyvin vähällä jättää lainaamatta tämän lukupiirikirjan sen nimen ja oman virheoletukseni takia, luulin nimittäin nimen perusteella, että kirja kertoo Björn "Nalle" Wahlroosista. Katsoin kuitenkin kirjan tiedot Outi-kirjastosta, tajusin virheeni ja varasin kirjan. Onneksi, voi miten mielenkiintoisen kirjan luinkaan!

Kirjailija Antti Tuuri oli 20-vuotias tavatessaan ensimmäistä kertaa silloisen tyttöystävänsä 9-vuotiaan velipuolen, Jukka Wahlroosin, jolla on Downin oireyhtymä. Tuosta hetkestä alkoi monta vuosikymmentä kestänyt ystävyys, myöhemmin Tuurista tuli myös Wahlroosin edunvalvoja. Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä kertoo Tuurin sanoin hänen ystävänsä ja edunvalvottavansa elämästä.

Jukka Wahlroos syntyi vuonna 1955 aikana, jolloin Down-ihmisistä puhuttiin mongoloideina ja jolloin Down-ihmiset oli tapana sulkea laitoksiin. Synnytyssairaalan lääkäri suositteli Wahlroosien vastasyntyneen pojan luovuttamista kehitysvammalaitokseen, jotta hän ei pilaisi perheen elämää. Kuinka järkyttävältä tuo lääkärin kommentti tänä päivänä kuulostaakaan! Vanhemmat, Inkeri ja Arne Wahlroos, päättivät kuitenkin vastustaa lääkärin suositusta ja pitää lapsen luonaan kotona. Kuinka hienon elämän Wahlroos onkaan saanut elää, kiitos rohkeiden, ennakkoluulottomien ja aikaansa edellä olleiden vanhempien! Arvostan hyvin paljon myös Tuuria, joka on pysynyt vuosikymmenet ystävänsä elämässä (myös sen jälkeen kun Tuurin ja Wahlroosin sisarpuolen avioliitto päättyi) ja ottanut hoitaakseen edunvalvojan tehtävän.

Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä on upea ja lämmin elämäkerta, josta huokuu kirjoittajan suhde Wahlroosiin. Tuuri ei puhu vain "päämiehestä" eli edunvalvottavasta vaan ystävästä, josta Tuuri on selvästi ylpeä ja jota kohtaan hänellä on suuria tunteita. Teksti harhautuu hetkittäin hieman kauemmas Wahlroosista, ikään kuin teksti olisi vuodatettu suoraan sydämestä ilman suurempia suunnitelmia tai jäsentelyjä. Kirja tuntuukin ehkä ennemmin Tuurin tunteenpurkaukselta kuin varsinaiselta elämäkerralta, kirjoitustyyli toimii ja sopii teokseen. Tuuri kirjoittaa myös kehitysvammaisten ja etenkin Down-ihmisten kohtelusta eri aikoina, siitä oli kiinnostava lukea, mutta pidin eniten Wahlroosiin keskittyvistä tarinoista. Kirjan nimessä olevalle pantterivertaukselle löytyy selitys, mutta ei sille miksi Tuuri puhuttelee kirjassa ystäväänsä sukunimellä. Tämä yksityiskohta jäi hieman vaivaamaan, etenkin kun tekstistä huokuu Tuurin ja Wahlroosin lämpimät ja läheiset välit.

Yksi Wahlroosin monista harrastuksista on ollut lehtileikkeiden ja jopa kokonaisten kirjojen kopiointi ja Tuurin mukaan Wahlroos onkin kutsunut itseään kirjailijaksi. Wahlroos on myös lukenut kirjoja läheisilleen omalla, ei aina niin ymmärrettävällä tavallaan. Se, että Tuuri on ikuistanut Wahlroosin ja hänen tarinansa kirjaksi on varmasti hienoimpia kunnianosoituksia mitä kirjailija voisi teksteistä ja kirjoista pitävälle ystävälleen tehdä.

Sitaattikunniamaininnan saa (sitaatti, joka tiivistää loistavasti koko kirjan):

     Kovin eri tavalla Wahlroos olisi elämäänsä varmasti elänyt, jos hänen vanhempansa vuonna 1955 olisivat suostuneet lääkärin neuvoon, että lapsi pitäisi jo synnytyslaitokselta antaa vajaamielislaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Ja kovin erilainen ja monella tapaa köyhempi elämä olisi ollut meillä kaikilla, jotka Wahlroosin kuusikymmentävuotislounaalla hänelle maljan kohotimme.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 22. Kirjassa käydään saunassa

Helmet-lukuhaaste: 2023: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

- - -

Minulla on vielä muutama vuoden 2023 puolella luettu kirja odottamassa bloggaamista, mutta toivotan silti tässä vaiheessa oikein hyvää ja kirjarikasta uutta vuotta 2024!

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat sekä elokuiset Taiteiden illat

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Tammi, 2014

631 sivua

Suomentanut: Katriina Huttunen

(Profeterne i Evighedsfjorden, 2012)

Luettu: 14.10.2023

Mistä: kirjastosta

26-vuotias norjalainen Morten Pedersen haaveilee lääketieteen opinnoista, mutta hautaa haaveensa ja lähtee isänsä painostuksesta opiskelemaan papiksi. Matkalla pappisopintoihin Kööpenhaminaan Morten ottaa itselleen sukunimen Falck, joka on peräisin menestyneemmästä sukuhaarasta. Opintojen päätyttyä 31-vuotias Morten lähtee Kööpenhaminasta lähetystyöhön, papiksi Grönlantiin Sukkertoppenin siirtokuntaan. Siellä häntä odottaa erilainen ympäristö ja uudet tuttavuudet. Kumpi voittaa, uudet tuulet ja kristinusko vai villi Grönlanti asukkaiden vanhoine tapoineen ja jumalineen?

Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1700-luvun loppuun ja epilogin osalta 1800-luvun alkuun. Prologin ja epilogin välissä on kolme osaa, joista ensimmäinen ja kolmas osa on jaettu lukuihin ja toinen osa käskyihin. Lisäksi kertojat vaihtelevat, Morten Falckin eli tarinan päähenkilön lisäksi tapahtumia kuvataan niin leski Lydian, katekeetta Bertelin, harhaoppisten profeettapariskunta Maria Magdalenen ja  Habakukin, kauppiaan rouva matami Haldora Kragstedtin kuin kauppakomppanian virkailija Rasmus Bjergin näkökulmasta. Useamman luvun alussa menikin hetki ennen kuin selvisi kenen silmin tapahtumia katsotaan. Monen kertojan käyttö on kuitenkin ihan hyvä ratkaisu sillä se tuo tarinaan moniulotteisuutta ja väriä.

Grönlanti on minulle melko outo maaperä, olen lukenut hyvin vähän sinne sijoittuvia kirjoja eikä sen historia ole minulle kovinkaan tuttua. Olikin kiinnostavaa sukeltaa Morten Falckin matkassa menneisyyden Grönlantiin, seuraamaan isäntämaasta tulleiden ja paikallisten uskon, tapojen ja kulttuurin kohtaamista sekä ihmettelemään ja ihastelemaan Grönlannin luontoa, sen kasveja ja vuonoja, joita Leine kuvaa elävästi. Kristinuskon levittämisestä Leine näyttää vahvasti sen varjopuolen, pakottamisen ja hyväksikäytön.

Ikuisuusvuonon profeetat on melkoinen tiiliskivi, jossa tapahtumat etenevät hitaasti. Silti kirjaan tarttui joka kerta innolla sillä vastaan tuli erikoisia ja yllättäviä henkilöitä ja tapahtumia, jotka pitivät kiinnostusta yllä. Tässäkin tapauksessa pätee vanha sanonta tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Mortenin matka onkin todella polveileva ja vaiherikas, sen varrella koetellaan Mortenin uskoa ja terveyttä, niin fyysistä kuin henkistä. Samalla saa muodostettua kuvan Grönlannin historiasta. Pidin Leinen kerronnasta, myös siellä täällä vilahtelevasta hieman synkästä ja kuivasta huumorista.

Ps. Suureen sivumäärään on ymmärrettävästi jäänyt jonkin verran kirjoitusvirheitä. Yhdessä kohtaa kuitenkin vuosi 1795 vaihtui 1975:ksi, vaikka Mortenilla oli monia vaiheita ja sattumuksia ei hän ehkä sentään aikamatkaaja ollut.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Milloin se oli, hän miettii, miksi hän toimi niin, ja onko olemassa anteeksiantoa sille vahingolle mitä ihminen tekee itselleen?

Helmet-lukuhaaste 2023: 1. Kirjassa on kartta

Kirjallinen maailmanvalloitus: Tanska

- - -

Palataanpa Leinen ja Ikuisuusvuonon profeettojen muodostaman aasinsillan kautta alkusyksyyn. Iissä järjestettiin 17.-18.8.2023 ensimmäistä kertaa Taiteiden illat (aiemmin muusajuhlien nimellä, nytkin kirjailijavierailujen osalta yhteistyössä Oulun muusajuhlien kanssa). Kim Leine ja Risto Isomäki olivat osana Taiteiden iltoja 18.8. vierailemassa KulttuuriKauppilassa, jonka idyllisellä pihalla heitä haastateltiin. Isomäeltä olen lukenut Viiden meren kansan, mutta Leineltä en mitään, joten Taiteiden iltojen kirjailijavierailu toimi sysäyksenä tutustua myös Leinen tuotantoon.

Kim Leineä (kuvassa oikealla) haastatteli Tomi Kiilakoski ja oli todella mielenkiintoista kuulla Leinen taustoista. Vaikka Ikuisuusvuonon profeetat on fiktiota (tosin epilogin mukaan osalla tapahtumista ja henkilöistä voi olla vastineensa todellisuudessa) löytyy siitä tiettyjä yhtymäkohtia myös Leinen omaan elämään, ainakin uskonto, Tanska, Grönlanti ja päihteet. Leine on kasvanut Norjassa jehovantodistajien parissa, sieltä hän muutti Tanskaan isänsä luo ja myöhemmin hän asui pitkään Grönlannissa. Päihteidenkäyttö painoi Leinen pohjamutiin ja oli viedä häneltä kaiken henkeä myöten. Leine kuitenkin pääsi kuiville ja entinen sairaanhoitaja työskentelee nykyisin kirjailijana. Ikuisuusvuonojen profeetasta tuttu huumori pilkisti myös Leinen jutustelusta.

Risto Isomäen (kuvassa vasemmalla) haastattelijana toimi Jyri-Jussi Rekinen, tosin keskustelu kävi ympäristöasioista niin vilkkaana, että haastattelija ei ehtinyt esittää kovin monta kysymystä. Isomäen haastattelusta kävi myös ilmi hänen kytköksensä Iihin ja myös KulttuuriKauppilan "kotitaiteilija" Sanna Koivistoon, Isomäen Gilgamešin tappio -kirjan kannessa on nimittäin Sanna Koiviston maalaus Juhlat tuulessa. Isomäki tunnusti, että kirjan julkaisun yhteydessä Sanna Koiviston kappale kirjasta oli jäänyt toimittamatta Koivistolle.

Haastattelupaikan vieressä oli Sanna Koiviston vuoden 2019 Iin IlmastoAreenaan valmistama norppa-taideteos, joka kurkistelee kesäisin ohikulkijoita Iijoella ja joka oli syksyn tullen nostettu pois vedestä Taiteiden iltojen yleisön iloksi. 

Tässä vielä sama norppa kesäpaikassaan hieman eri paikoista kuvattuna.

Mary Shelley: Frankenstein

 

Mary Shelley: Frankenstein

Basam Books, 2021

(ensimmäinen suomennos 1973)

335 sivua

Suomentanut: Hannu Poutiainen

(uusi ajanmukainen suomennos, perustuu v. 1831 editioon)

(Frankenstein; or the Modern Prometheus, 1818)

Luettu: 4 10.2023

Mistä: kirjastosta

Rujo, pulttikaulainen, kädet eteen ojennettuna huojuen kävelevä hirviö on varmasti monelle tuttu hahmo, niin myös minulle. En kuitenkaan ole lukenut Mary Shelleyn Frankenstein-romaania aiemmin enkä ole mielestäni katsonut romaaniin perustuvia elokuviakaan, joten mielikuvani pohjautunee mediassa nähtyihin kuviin ja mahdollisesti johonkin animaatioversioihin. Siksi olikin hyvä tarttua viimein tähän klassikkoromaaniin ja saada mielikuva päivitettyä.

Frankensteinin taustatarina on lähes yhtä kiinnostava kuin romaani itse. Romaani on saanut alkunsa Sveitsissä kesällä 1816 Mary Shelleyn ja hänen tulevan aviomiehensä Percy Bysshe Shelleyn vierailulla lordi Byronin sekä Byronin henkilääkäri John Polidorin luona. Sään sulkiessa seurueen neljän seinän sisään Byron ehdotti leikkimielistä kilpailua, jossa jokaisen tulisi kirjoittaa pelottava, yliluonnollinen tarina. Mary Shelley ei keksinyt tarinaa heti, mutta kuunneltuaan Percy Bysshe Shelleyn ja lordi Byronin keskusteluja tieteellisistä kokeista hän koki nukkumaan mentyään unenomaisen näyn, jossa tiedemies herättää kokoamansa hirviön henkiin jonkinlaisen koneen ja sähköreaktion avulla. Koska näky säikäytti Mary Shelleyn hän ajatteli sen pelottavan myös muita ja niin hän alkoi kehittää tarinaansa tiedemies Victor Frankensteinista ja Frankensteinin hirvittävästä ideasta luoda elävä olento. Loppu onkin historiaa. Runoilijat Percy Bysshe Shelley ja lordi Byron eivät onnistuneet kirjoittamaan tarinoitaan valmiiksi, John Polidorin kirjoittama The Vampyre sai mainetta, mutta Mary Shelleyn tarina Frankensteinista hirviöineen elää ja pelottelee yhä edelleen. Nuori nainen peittosi kokeneemmat kirjailijamiehet ja tuli kirjoittaneeksi klassikoksi nousseen kauhutarinan, joka katsotaan myös olleen ensimmäinen tieteiskirjallisuuden teos.  

Olen ollut siinä luulossa, että hirviö on nimeltään Frankenstein, mutta ei suinkaan, Victor Frankenstein on hirviön luoja eikä hirviö. Ensimmäinen yllätys tuli vastaan siis aivan romaanin alkumetreillä. Nuori sveitsiläinen Victor Frankenstein lähtee opiskelemaan ulkomaille ja innostuu luonnonfilosofiasta ja -tieteistä niin paljon, että uppoaa kiihkossaan täysin tutkimuksensa ja kokeensa pariin. Hän tuntuu menettävän kaiken suhteellisuudentajunsa ryhtyessään hankkimaan ruumiinosia niin anatomiansaleista, teurastamoista kuin hautausmailta rakentaakseen osista ihmisen ja saadakseen tämän kojeillaan elämään.

Niinhän siinä käy, että Frankenstein onnistuu tavoitteissaan kasata ruumis ja herättää luomansa olio henkiin. Frankensteinille käy hyvin nopeasti ilmi, että hyvä ajatus ja huolella toteutettu suunnitelma eivät takaa haluttua lopputulosta ja että ihminen on paljon muuta kuin osiensa summa. Frankenstein joutuu pohtimaan tekojensa seurauksia kun hänen luomansa olio ei vastaakaan sitä mielikuvaa, joka hänelle on projektinsa lopputuloksesta muodostunut. Haaveet murenevat hetki hetkeltä ja tilalle astuvat pelko ja kauhu. Vuodet vierivät, mutta olion varjo häilyy yhä Frankensteinin liepeillä, hetki hetkeltä lähempänä... Mitä Frankenstein tulikaan tehneeksi, kumpi lopulta onkaan tarinan hirviö, olio vai sen luoja?

Frankenstein on kauhu- ja tieteiskirjallisuuden klassikko, mutta se ei ole kamalan pelottava eikä tiukan tieteellinen ja siksi kirja toimii hyvänä tutustuttajana molempiin genreihin, se on helposti lähestyttävä ja luettava. Tunnelma on hetkittäin tiheä ja jännittävä, mutta kumpi lopulta aiheuttaa enemmän pelkoa, se mitä Frankensteinin luoma olio tekee vai ajatus siitä kuinka pitkälle Frankenstein olisi valmis menemään ja mitä siitä seuraisi? Olio herättää toki pelkoa, mutta myös sääliä, se on lopulta vain yksinäinen, hyväksyntää hakeva olio. Tiede on tarinassa suuressa osassa sikäli, että Frankenstein saa olion eloon tieteen avulla, mutta lopulta luomisprosessiin ei juuri keskitytä vaan olio vain yhtäkkiä herää. Odotin, että tiedepuoleen ja olion henkiin herättämiseen olisi paneuduttu enemmän. Lisäksi ihmettelin olion kehittymisen ja oppimisen epäsuhtaa, muutaman sivun sisällä olio ihmettelee tulta ja keskustelua, mutta sitten kuitenkin tuntee kellon ajat. Frankenstein on silti hieno tarina, joka on kestänyt aikaa hyvin.

Seuraavaksi voisin katsoa romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Vuonna 1994 julkaistu Robert De Niron tähdittämä Mary Shelleyn Frankenstein on kuulemma uskollinen romaanin juonelle. Kuulostaa hyvältä!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Eräänä kolkkona marrasyönä sain viimein katsella työni tulosta.

Helmet-lukuhaaste 2023: 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta

Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovci: Bolla

Otava, 2019

240 sivua

Luettu: 7.9.2023

Mistä: kirjastosta

Huhtikuu 1995, Pristina. Arsim näkee kahvilan terassilla istuessaan miehen, josta ei saa silmiään irti. Hän menee istumaan samaan pöytään tuon laihan, surusilmäisen miehen kanssa ja hyvin nopeasti kirjallisuutta, historiaa ja englantia opiskeleva kirjailijan urasta haaveileva 24-vuotias Arsim ja lääketiedettä opiskeleva 25-vuotias Miloš jakavat paljon muutakin kuin lyhyen hetken kahvilassa. Toinen on serbi, toinen on albaani ja lisäksi naimisssa, mutta millään näistä ei ole väliä, he aloittavat suhteen, joka kestää siihen asti kun Arsimin ja hänen perheensä on paettava maasta Kosovon sodan vuoksi. Mitä Arsimille ja Milošille tapahtui heidän jouduttuaan eroon toisistaan?

Bolla hyppäsi lukupinooni lukupiirin ansiosta enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Toki tiesin, että kirja herätti ilmestyttyään kovasti huomiota ja voitti Finlandia-palkinnon, mutta silti kirja oli jäänyt minulta vähän pimentoon, kirjatutkani ulkopuolelle. Ensimmäisenä ihmettelin kirjan nimeä, johon kuitenkin löytyi vastaus heti kirjan alusta:

bolla

1. haamu, näkymätön, peto, piru

2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento

3. ulkopuolinen

Kauniiden kansien välistä paljastui järisyttävä tarina. Bolla on rakkaustarina, jossa näkyy vahvasti myös rakkauden varjopuoli, se kuinka vaikeaa rakkaus voi olla yhteiskunnan luomien paineiden alla. Ainakin Statovcin kuvaamassa 1990-luvun Pristinassa kahden miehen välinen rakkaus on parempi pitää piilossa. Samalla Statovci kuvaa kuinka Kosovon sota runtelee Pristinaa ja sen asukkaita, hajottaa perheitä ja saa ihmisistä esiin täysin uudenlaisia puolia. Mutta mikä lopulta on sodan aiheuttamaa käyttäytymistä ja mikä sellaista, joka vain jostain syystä puskee ulos jostain syvältä, ihmisestä itsestään?

Tarina etenee 1990-luvulta 2000-luvun alkuun sekä Arsimin kuvaamana että Milošin päiväkirjamerkintöjen myötä. Lisäksi kuin sivujuonteena mukana on Arsimin kirjoittama tarina tytöstä ja käärmeestä, bollasta. Arsim ja Miloš kokevat sodan eri tavalla, toinen maanpaossa, toinen rintamalla, mutta heidän kokemuksissaan on myös jotain yhteistä, ikävä toisen luo, ahdistus vallitsevista olosuhteista ja viha. Molemmista myös huokuu ulkopuolisuus, he molemmat tuntuvat elävän jonkun muun elämää, ikään kuin seuraavansa elämäänsä sivusta. 

Niin aika kului, vuodet kuin meistä luopuneina.

Bolla on täynnä voimakkaita tunteita alusta aina kipeään loppuun saakka ja tarinan kieli on välillä riipaisevan kaunista, joten lukukokemus on hyvin vahva. Tarina jättää jälkeensä ajatuksen kiinni pitämisen ja irti päästämisen voimasta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Statovci on todella taitava kirjailija, jonka tuotantoa aion lukea lisää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jospa olisikin niin, kysyn itseltäni toisinaan, ettei häntä koskaan ollutkaan, että hän oli taivas jonka rakensin, jumala palavan metsän keskellä.

Helmet-lukuhaaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kosovo

Elina Rouhiainen: Uhanalainen

Elina Rouhiainen: Uhanalainen

(Susiraja #2)

Tammi, 2013

446 sivua

Luettu 28.7 2023 (#11 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Ystävykset Raisa ja Niko palaavat aamun ensi tunteina juhlimasta kun heidän kotioveltaan löytyy yllättävä vieras, Mikael, Raisan entinen poikaystävä ja Hukkavaaran ihmissusilauman johtajan poika. Mikaelilla on huolestuttavia uutisia, Hukkavaaran lauman valtasuhteita on koeteltu ja lauman johtaja, Mikaelin isä Daniel Sarri on haastettu, mutta ennen taistelua Daniel on kadonnut jäljettömiin. Miten lauman johtaja ja alfauros on jättänyt paikkansa puolustamatta asemaansa? Entä liittyykö Danielin Raisalle lähettämä kirja jotenkin Hukkavaaran tapahtumiin? Vaikka Raisan elämä on asettunut takaisin uomiinsa Helsingissä päättää hän vaaraa uhmaten palata Hukkavaaraan selvittämään mitä Danielille on tapahtunut, siitäkin huolimatta, että heidän välinsä eivät ole kovin ystävälliset ja mutkattomat.

Minun on kovin hankala kuvitella ihmissusia Helsinkiin kun taas Kainuussa sijaitsevaan kuvitteelliseen Hukkavaaran kylään ne sopivat oikein mainiosti. Siispä ilahduin kun tapahtumat siirtyivät melko nopeasti pääkaupungin sykkeestä syrjäisemmille metsämaille, tapahtumapaikalla vain on joissain tarinoissa suurempi merkitys kuin toisissa. Pidin kovasti myös tarinasta tarinan sisällä eli Hukkapoika-kansantarusta, tarkemmin sanottuna ihmissusikansantarusta. Suomalainen fantasia suomalaisilla mausteilla toimii! En voinut välttyä huomaamasta joitain yhtäläisyyksiä Stephenie Meyerin Twilight/Houkutus-sarjaan, mutta Uhanalainen on silti omaleimainen tarina ja seisoo vahvasti omilla tassuillaan.

Luin Rouhiaisen Susiraja-sarjan ensimmäisen osan Kesytön tammikuussa enkä ymmärrä miksi odotin monta kuukautta ennen toiseen osaan tarttumista. Luin Uhanalaisen heinäkuisella 24 tunnin lukumaratonilla ja kirjan koukuttavuutta kuvannee se, että kun vuorokauden pituinen lukumaraton loppui en malttanut lopettaa lukemista vaan minun oli pakko lukea kirja yöllä loppuun. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinustahan on tullut aivan perhana."

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 25. Kotimainen nuorten aikuisten kirja

Helmet-lukuhaaste 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä