11 lokakuuta 2021

Andrew Michael Hurley: Nälkänummi



Andrew Michael Hurley: Nälkänummi
WSOY, 2020
224 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Starve Acre, 2019)
Luettu: 15.9.2021
Mistä: kirjastosta


Croftendalen laaksossa, Starve Acressa Willoughbien talossa asuu suru, Richardin ja Julietten poika Ewan on kuollut puoli vuotta sitten 5-vuotiaana. Juliette on linnoittautunut neljän seinän sisään ja viettää suurimman osan ajasta Ewanin huoneessa. Hän tuntee edelleen poikansa läsnäolon ja tästä syystä taloon kokoontuu Majakat-niminen ryhmä pitämään henkisen istunnon, mutta se onko istunto onnistunut ja muuttaako se tilanteen paremmaksi riippuu siitä keneltä kysytään. Richard puolestaan purkaa suruaan kaivaen talon viereisellä niityllä maata, etsien merkkejä satoja vuosia vanhan tammen juurista. Kaivaukset sekä isän jäämistöstä löytyvät puupiirrokset vievät Richardin vanhojen tarujen äärelle, joiden jäljet ulottuvat aina nykyhetkeen asti. Ovatko tarut todenperäisiä? Miksi Ewan käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Onko Starve Acressa jotain vialla?

Nälkänummi sijoittuu samankaltaisiin laakso- ja nummimaisemiin kuin Hurleyn Paholaisen päivä. Nämä maisemat koukuttavat minut, nautin suuresti Hurleyn elävästä luontokuvauksesta, karun kauniista nummista, tuulesta ja sateesta. Salaperäinen niitty tammineen ja taruineen toimivat hyvin tarinan keskiönä. Aivan kuin vanhan tammen varjo lepäisi painostavana kaiken ylle ja sen juuret leviäisivät vaivihkaa ympäri Starve Acrea, kurkottaen kohti sen asukkaita, siitä huolimatta, että niityn maa tuntuu olevan hedelmätöntä.

     »Etkö sinä usko, että siellä on juuria?» Richard kysyi.
     »Minä uskon, että siellä on jotain», Gordon sanoi.
     »Naura sinä vain, mutta olen asunut täällä kauemmin kuin sinä ja nähnyt yhtä ja toista.»
     »Nähnyt?»
     »Nähnyt. Mielessäni.»
     »Niin kuin mitä?»
     Gordon mietti. »Sellaista, mikä on jäänyt jäljelle», hän sanoi.
     »Miten niin?»
     »Sitä on vaikea sanoa tarkkaan. Mutta minua ei saa sisään sen niityn portista, ei vaikka maksaisit mitä. Isäsi pyysi minua aina sinne kaveriksi kaivamaan, mutta en suostunut.»
     »Hän vain etsi vanhoja rahoja.»
     »Joskus voi löytää sellaista, mitä ei tiedä etsivänsä.»
     »Onko tuo teepussista?»
     »Ei se ole mikään vertauskuva. Turha viisastella. Minä puhun kokemuksesta. Se on paha paikka.»

Pidin puitteiden lisäksi myös tarinan tunnelmasta, joka etenee hiljalleen lapsen menetyksen tuomasta surusta varsin hyytäväksi ja kammottavaksi, kirjan loppu sai jo kylmät väreet kulkemaan niskassa. Majakat-ryhmä jäi minusta vähän irralliseksi tai hämäräksi, niin kuin koko heidän järjestämänsä istunto, olin siitä lähes yhtä pihalla kuin Richard. Lisäksi minua häiritsi suomennokseen jääneet nimivirheet, Harrie muuttui useampaan kertaan Harrietiksi ja tohtori Ellis oli välillä Elli. Muuten viihdyin oikein hyvin Starve Acressa. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailmassa ei ollut mitään niin vierasta kuin toisen ihmisen mieli.

Sekä:

Kuolema tuli, mutta se myös meni.

Helmet-lukuhaaste 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

03 lokakuuta 2021

Colson Whitehead: Nickelin pojat



Colson Whitehead: Nickelin pojat
Otava, 2020
215 sivua
Suomentanut: Markku Päkkilä 
(The Nickel Boys, 2019)
Luettu: 8.9.2021
Mistä: kirjastosta

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Näillä sanoilla aloittaa Colson Whitehead romaaninsa Nickelin pojat. Lause hätkähdyttää ja koukuttaa välittömästi. Kirja päätyi luettavakseni lukupiirin ansiosta enkä juurikaan tiennyt kirjan taustoja ja hyvä niin, sain lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia ja -luuloja. Olen kärsinyt jonkinlaisesta lukujumista, hitaasti etenevästä lukemisesta jo pidemmän aikaa (oikeastaan koko tämän koronakurimuksen ajan), mutta vihdoin viimein lukupato aukesi, kiitos Nickelin poikien!

Isoäitinsä kasvattama Elwood Curtis on kiltti, tiedonhaluinen ja ahkera poika, joka tähtää opiskelemaan toisin kuin monet muut kotikulmien tummaihoiset pojat. Hyvästä suunnitelmasta huolimatta Elwood on väärässä paikassa väärään (rotusorron) aikaan, hän nousee väärään autoon ja joutuu collegen sijasta Nickelin koulukotiin. Olot Nickelissä ovat kurjat ja tulevaisuus näyttää synkältä sillä:

Nickel murjoi poikiaan niin, ettei normaalista elämästä ollut toivoakaan, vaan jokainen oli pois päästessään peruuttamattomasti kieroon kasvanut.

Oli ihan hyvä, että en etukäteen tiennyt kirjasta juuri muuta kuin mitä siitä takakannessa ja etuliepeessä kerrotaan. Sain tutustua ilman ennakko-odotuksia Elwoodiin, joka uskoo parempaan tulevaisuuteen tukeutuen Martin Luther Kingin oppeihin ja Turneriin, joka on jättänyt toivon ja unelmat tulevaisuudesta taka-alalle ja kovettanut ulkokuorensa selviytyäkseen Nickelistä hengissä. Pojat tutustuvat toisiinsa Nickelin koulukodissa, joka vain juuri ja juuri saa pidettyä kasassa valtion sääntöjen mukaisesti toimivan kasvatuslaitoksen kulissit. Kulissien takana on kaltoinkohtelua, joka näkyy vain nickeliläisille, koulukodin henkilökunnalle ja asukkaille. Nickelissä harjoitettava julmuus jättää jälkensä koulukodin oppilaisiin vuosi(kymmeni)ksi. Jäljet näkyvät myös laitoksen tiluksilla, Valkoisen talon seinissä, tallin takana olevien tammien rautarenkaina, "karanneina" oppilaina, Boot Hillin hautausmaan valkoisina risteinä tai salaisena hautausmaana, joka paljastuu kolme vuotta Nickelin sulkemisen jälkeen ja jonka löytyminen toimii alkusysäyksenä tarinalle.

Nickelin pojat on paitsi Elwoodin myös Turnerin tarina ja heidän kauttaan monen muun vastaavanlaisen koulukodin kasvatin tarina. Se kertoo raahautumisesta päivästä toiseen, kivusta, kidutuksesta, alistamisesta, kuolemasta, korruptiosta, rasismista, monenlaisista vääryyksistä, mutta myös ystävyydestä tai ainakin sen varjosta, siitä miten huonosti kohdellut yrittävät selviytyä mahdollisimman vähin kolhuin, mutta myös joissain tapauksissa yrittävät pitää toistensa puolta, seurauksista välittämättä. Suureen rooliin nousee myös uskollisuus, kunnioitus toista kohtaan.

Whitehead kuvaa elämää Nickelissä vähäeleisesti, mutta pinnan alla, rivien välissä on niin paljon pahuutta ja kurjuutta, että kokonaiskuva muodostuu silmien eteen niin terävänä ja polttavana, että sydämeen sattuu. Tämän tarinan olisi voinut kirjoittaa myös suoraan ja säästelemättä, lyömällä kaikki Nickelin poikien kokemat kauheudet lukijan silmien eteen, mutta Whitehead ei siihen sorru ja arvostan suuresti hänen valitsemaansa kerrontatapaa. Joskus vähemmän on enemmän. Whitehead tarjoilee loppuun sellaisen käänteen, että jäin sanattomaksi ja epilogissa ollut ravintolakohtaus kietoi vielä tarinan alun ja lopun upeasti yhteen.

Vaikka Nickelin pojat on Whiteheadin kiitosten mukaan fiktiota on hänen tarinansa taustalla tositarina. Floridan Mariannassa on toiminut Dozierin poikakoulu, jonka tarinasta Whitehead on ottanut vaikutteita kirjaansa. Googlettakaa. Voi miten paha maailma onkaan...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nickel oli vain yksi paikka, mutta niin kauan kuin oli olemassa yksikin paikka, Nickeleitä ja Valkoisia taloja oli sadoittain ympäri maata kuin kivun ja tuskan tehtaita.

Helmet-lukuhaaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

26 syyskuuta 2021

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki



Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos, 2015
334 sivua
Luettu: 29.8.2021
Mistä: oma ostos


Seittien Talon kutoja Eliana löytää pihalta pahoinpidellyn tytön, joka ei pysty puhumaan. Tytön menneisyyttä on vaikea selvittää sanojen puuttumisen vuoksi, mutta onneksi puhumattomuus ei ole este Valerianan ja Elianan ystävystymiselle. Myös tulevaisuus on epävarma. Tulvat eivät yllä kukkulalla sijaitsevalle Seittien Talolle asti, ainakaan vielä, mutta yskää ja ihottumaa aiheuttava sairaus leviää myös kutojien keskuudessa, samoin saaren kasvit ja eläimet oireilevat. 

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu ajallisesti jonnekin tulevaisuuteen, jonkinlaisen katastrofin jälkeiseen aikaan, aikaan jossa ihmiset elävät Neuvoston tiukkojen sääntöjen mukaan, käyvät vuosittain merkittävänä musteella, työskentelevät eri yksiköissä kuten kutojat Seittien Talossa ja kirjurit Sanojen talossa. Aikaa mitataan tiimalaseilla, viestit kuljetetaan vesilennättimillä, valoa saadaan loistelasiputkista ja -kuvuista, liedet lämpiävät puulla ja saarella kuljetaan kävellen seittiseinien rajaamia kujia, veneillä kanaaleita pitkin tai vaijereiden varassa kulkevilla gondoleilla ilmateitse. Kaupungin pinnan alla kuohuu, se on murroksessa ja uusi katastrofi vaanii jo nurkan takana.

Itärannan luoma ympäristö, meri, saari ja kaupunki Taloineen, Torneineen, Puhtaan Unen museoineen, Neuvostoineen, seittiseinineen ja muine yksityiskohtineen on hyvin erikoinen. Tarinan tunnelma on unenomainen, se pakenee määritelmiä ja rajoja kuin vetäytyvä tulva tai tuulessa liehuva ohut kudottu kangas. Kieli on kaunista, niin täynnä tunnetta ja kuvailua, että lauseiden punainen lanka katoaa välillä kielikuvien alle. Kudottujen kujien kaupunki on kauniilla kielellä kirjoitettu tarina luonnon tuhoutumisesta ja tuhoamisesta, ihmisten itsekkyydestä ja vallasta. Pidin tarinasta ja nautin Itärannan kerronnasta, vaikka tunsinkin olevani välillä hieman pihalla.

En yleensä kuuntele kirjaa lukiessani musiikkia, mutta Kudottujen kujien kaupunki tuntui kaipaavan taustalle jotain instrumentaalimusiikkia. Kaivelin YouTubesta sopivaa kuunneltavaa ja löysin täydellisen musiikkiparin kirjalle, Adrian von Zieglerin kelttimusiikin. Suosittelen tutustumaan sekä Itärannan kirjaan että Adrian von Zieglerin tuotantoon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Puiden oksilla vuodet kiertyvät silmuille ja käpertyvät vain kasvaakseen jälleen, ja niiden takana taivas on tyyni ja rikkumaton.


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 11. Kirja, joka sijoittuu katastrofi- tai epidemia-aikaan
Helmet-lukuhaaste 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä

17 syyskuuta 2021

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa



Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa
(Harper Connelly #2)
Gummerus, 2015
279 sivua
Suomentanut: Sari Kumpulainen
(Grave Surprise, 2006)
Luettu: 4.8.2021 (#10 lukumaratonilla osa)
Mistä: kirjastosta


Harper Connelly ja hänen velipuolensa Tolliver Lang matkustavat Memphisiin sillä Harper on kutsuttu Binghamin korkeakoulun antropologian opiskelijoiden rajatiedon kurssille esittelemään kykyään aistia kuolleita ja heidän viimeisiä hetkiään. Vanhalla hautausmaalla pidettävän tunnin aikana Harper huomaa eräässä haudassa ylimääräisen ruumiin, joka ei ole ollut kuolleena kovin kauaa toisin kuin muut hautausmaan asukkaat. Pofessori Clyde Nunley oletti pääsevänsä todistamaan kutsuvieraansa huijariksi, mutta joutuukin myöntämään Harperin kyvyn todelliseksi. Löydön myötä Harper ja Tolliver tapaavat vanhat asiakkaansa, joiden kadonnut tytär on viimein löytynyt.

Tutustuminen Harper Connelly -sarjaan jäi ensimmäisen osan jälkeen pitkäksi aikaa tauolle, mutta sitten alkoi tuntua, että lukumaratonilla olisi toisen osan aika. Tunne oli ihan oikea, pääsin Harperin ja Tolliverin matkaan sujuvasti ihan kuin mitään taukoa lukemisessa ei olisi ollutkaan. Yllätyksiä haudan takaa tarjoaa samanlaista kevyttä jännitystä ja yliluonnollisia elementtejä kuin ensimmäinen osa ja tämäkin oli mukava ja mutkattoman viihdyttävä lukuelämys, ilman mitään kummempia tunnevyöryjä.

Kirjan luettuani kansi alkoi häiritä. Harper mainitsee pitävänsä hiuksensa lyhyenä niiden helppohoitoisuuden vuoksi, kannen nainen ei siis mitenkään sovi tähän kuvaan.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Ja me kun luulimme, että hautausmaalla oli ihan kuollutta! Sinne tarvittaisiin liikennevalot."

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 15. Leppoisa hyvän mielen dekkari (menköön, vaikka ehkä rimaa hipoen)
Helmet-lukuhaaste 2021: 23. Kirja, jota luet ulkona

06 syyskuuta 2021

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki



J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
(Harry Potter #3)
Tammi, 2011
456 sivua
Suomentanut: Jaana Kapari
(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)
Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Kesäloman lopussa Harry tulee äkkipikaistuksissaan käyttäneeksi taikavoimiaan, mutta ei kumma kyllä saakaan potkuja Tylypahkasta, noitien ja velhojen koulusta. Taikaministeriöllä ja rehtori Dumbledorella henkilökuntineen on suurempia murheita kuin yksi paisutettu täti, Azkabanin vankilasta nimittäin on karannut vaarallinen velho, useista murhista tuomittu Sirius Musta. Taikamaailma on hälytystilassa ja turvallisuustoimia on lisätty. Koulun rajoille määrätään vartijoiksi Azkabanin vartijat, ankeuttajat, mutta ne herättävät joissakin enemmän pelkoa kuin turvallisuuden tunnetta. Tylypahkan pitäisi olla turvallinen paikka, mutta onko sittenkään? Miksi Harry näkee toistuvasti mustan koiran, onko se näköharhaa tai sattumaa vai onko Harryn uskottava ennustuksiin, kalmakoiraan?

Harry Potterit ovat täydellistä luettavaa lukumaratonille. Noitien ja velhojen maailmaan sujahtaa heti ensi sivuista lähtien ja kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Rowling syventää ja kasvattaa luomaansa velhomaailmaa taitavasti, kaikkia yksityiskohtia, herkkuja ja kauheuksia, ei läväytetä kerralla esille vaan ne esitellään lukijalle pala kerrallaan. Esimerkiksi tässä osassa matkustetaan poikittaislinjalla, opiskellaan ennustuksia ja mörköjä, tutkitaan kelmien karttaa, vieraillaan Tylyahossa ja törmätään ankeuttajiin. 

Niin, ankeuttajat, sielujen syöjät. Niissä kiteytyy kaikki mahdollinen synkkyys, kylmyys, ilottomuus ja lohduttomuus. Ne ovat kuin materiaksi muuttuneita painajaisia, kuin suoraan synkistä kauhutarinoista, kammottavuudessaan ikimuistoisia ja ne ovat takuulla vierailleet yhden jos toisenkin lapsen (tai aikuisen) painajaisissa. Onneksi tarinassa on myös valoisa puoli tasapainottamassa tunnelmaa, Harry ystävineen kokee ja näkee myös paljon hyvää, he nauttivat yhdessäolosta, oppivat uutta ja tutustuvat erikoisiin olentoihin kuten hevoskotkiin. Mukana on myös huumoria, minua huvitti erityisesti Ronin ensikosketus puhelimeen, vaikka samaan aikaan kihisin kiukusta Vernon-sedän inhottavuudelle.

     "Vernon Dursley puhelimessa."
     Harry sattui silloin olemaan samassa huoneessa ja kauhistui kuullessaan Ronin vastauksen.
     "HALOO? HALOO? KUULUUKO ÄÄNENI? SAISINKO - PUHUA - HARRY - POTTERIN - KANSSA?"
     Ron huusi niin lujaa, että Vernon-setä säpsähti ja siirsi luurin kauas korvastaan ja jäi tuijottamaan sitä raivon ja hätäännyksen sekainen ilme kasvoillaan.
     "KUKA SIELLÄ?" hän karjui kuulokkeen suuntaan. "KUKA SINÄ OLET?"
     "RON - WEASLEY!" Ron mylvi takaisin, aivan kuin hän ja Vernon-setä olisivat puhuneet toisilleen jalkapallokentän vastakkaisista päädyistä. "MINÄ - OLEN - HARRYN - YSTÄVÄ - KOULUSTA -"
     Vernon-sedän pienet silmät käännähtivät katsomaan Harrya, joka oli jähmettynyt paikoilleen.
     "TÄÄLLÄ EI ASU MITÄÄN HARRY POTTERIA!" hän karjui ja piteli nyt kuuloketta niin kaukana kuin ylettyi, aivan kuin olisi pelännyt sen vaikka räjähtävän. "MINÄ EN TIEDÄ MISTÄ KOULUSTA SINÄ PUHUT! ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ SOITA TÄNNE! ÄLÄKÄ TULE LÄHELLEKÄÄN MINUN PERHETTÄNI!"

Saattaa olla, että en malta odottaa seuraavaa lukumaratonia ennen kuin luen seuraavan osan, nälkä kasvaa lukiessa. Tai sitten pitää ottaa jonain sopivana (sade)päivänä uusi lukumaraton.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"En minä etsi vaikeuksia", Harry sanoi äkeissään. "Yleensä vaikeudet etsivät minut."


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 22. Kirja, jossa eläimellä on merkittävä rooli
Helmet-lukuhaaste 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

28 elokuuta 2021

Paula Noronen: Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa



 Paula Noronen:
Tarja Kulho - Räkkärimarketin kassa
Tammi, 2020
166 sivua
Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Tarja Kulho työskentelee Korson Räkkärimarketin kassalla. Hän on naimisissa Reijo Perniön kanssa ja hänellä on kaksi lasta, 17-vuotias Pyry ja 8-vuotias Ula, jonka nimi voisi olla Megahertsi, mutta se on ihan oma tarinansa. Eräänä iltana muutaman punaviinilasillisen jälkeen Tarja tulee ilmoittautuneeksi Vantaan harrasteopiston Uusi suunta työelämälle -verkkokurssille ja kurssin kahdentoista kirjoitustehtävän myötä hän tulee pohtineeksi työ- ja muutakin elämäänsä monelta kantilta.

En tiedä miten kirja toimii jos ei ole minkäänlaista aiempaa kosketuspintaa Tarja Kulhoon, mutta minulle tämän kirjan lukeminen oli niin kuin olisin törmännyt vanhaan kaveriin. Kuuntelin teinivuosina Radiomafiaa ja Paula Norosen riemastuttava Tarja Kulho -sketsihahmo tuli hyvin tutuksi. Ilahduinkin kovasti kun huomasin kirjastossa Tarja Kulhon nimen kirjan kannessa. Kuulin välittömästi kirjan nähdessäni Tarjan tutun terse-tervehdyksen ja sama juttu lukiessa, koko kirja kuului mielessäni Tarja Kulhon hieman monotonisella äänellä ihan kuin olisin lukemisen sijasta palannut menneisyyteen ja kuunnellut Tarjan hauskaa turinointia Radiomafiasta. Paula Noronen on siis tehnyt vallan onnistunutta työtä luomassaan hahmossa sillä Tarja Kulho -korvamato on säilynyt korvissani vuosia, ehkä välissä hiljentyneenä, mutta jälleen törmätessämme varsin vahvana. 

Tarja Kulho on rempseä, vitsikäs kuivakalla ja puujalkamaisella tavalla, sosiaalinen ja suorapuheinen. Hän ei ujostele sanoissaan ja juttua riittää niin ystävien, työkavereiden, asiakkaiden kuin myös harrasteopiston verkkokurssin tehtäviä lähettävän henkilön kanssa. Kirjaa lukiessani mietin, että Tarja Kulho ja Mielensäpahoittaja tulisivat varmasti hyvin juttuun keskenään. Molemmat tekevät vähän kuin ohimennen ja huumorin varjolla osuvia huomioita kaiken maailman asioista, ilmiöistä ja elämästä. Ehkä Paula Noronen ja Tuomas Kyrö voisivat järjestää Tarjalle ja Mielensäpahoittajalle tapaamisen? Kirja olisi ehkä parhaimmillaan pienissä pätkissä luettuna, yhdeltä istumalta luettuna tuntuu kuin olisi syönyt liikaa herkkuja. Ei makeaa mahan täydeltä. Aion ehdottomasti lukea myös Tarja Kulho - Lomille lompsis -kirjan. 


Sitaattikunniamaininnan saa (kuinkas muutenkaan kun Tarja Kulho on kyseessä):

Terse.

Helmet-lukuhaaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi
 

15 elokuuta 2021

Joanne Harris: Mansikkavaras



Joanne Harris: Mansikkavaras
Otava, 2020
381 sivua
Suomentanut: Satu Leveelahti
(The Strawberry Thief, 2019)
Luettu: 28.7.2021
Mistä: oma ostos


Joanne Harris on kertonut Vianne Rocherista aiemmin kolmessa kirjassa: Pieni suklaapuoti, Karamellikengät ja Persikoiden aikaan. Jos aiemmat osat on lukematta suosittelen aloittamaan niistä. Vaikka Mansikkavarkaan voinee lukea itsenäisenä romaanina saa siitä enemmän irti kun aiemmat tapahtumat ovat tuttuja.

Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuolema käynnistää Lansquenet-sous-Tannesissa pienen myrskyn. Narcissen testamentista paljastuu yllätys, jota hänen tyttärensä ei sulata. Miksi vanhus halusi antaa vanhan tammimetsän oman lapsensa sijasta Vianne Rocherin, paikallisen suklaapuodin pitäjän tyttärelle Rosettelle? Onko metsässä jotain arvokasta, ehkä aarre? Kun kukkakaupan tilalle avataan tatuointistudio, joka tuntuu kiinnostavan kaikkia, myös Rosettea, alkaa Vianne huolestua. Onko tuuli yltymässä, onko se löytänyt hänet, puhaltaako se mennessään kaiken hänelle tärkeän?

     Julmin hetki on aina se, jolloin ihminen ajattelee, että hän kenties on turvassa; että ehkä tuuli on viimein jatkanut matkaansa; että ehkä hän voi alkaa taas rakentaa jotakin sellaista, mitä tuuli ei voi viedä mennessään. Juuri sillä hetkellä tuuli on kavalimmillaan. Tämä on se hetki, jolloin suru saa alkunsa. Odotetun ilon hetki. Toivon demoni Pandoran lippaassa. Hetki, jolloin kaakaopapu vapauttaa arominsa ilmaan: palamisen ja mausteiden ja suolan hajun, ja veren, vaniljan ja sydänsurun.

Vianne siis asuu yhä Lansquenetissä ja pitää suklaapuotiaan, mutta lähes täysin ilman taikuutta. Hän on alistanut itsensä pienen ranskalaiskaupungin tavoille, yrittänyt mukautua sen kirjoittamattomaan sääntöön, jonka mukaan on parempi olla niin kuin muut eikä herättää huomiota. Vianne yrittää rajoittaa myös 16-vuotiaan tyttärensä Rosetten taipumuksia taikuuteen estääkseen Rosettea joutumasta muiden silmätikuksi yhtään enempää kuin tämä lähes puhumattomana ja äänteitä yhtäkkiä huutavana joutuu jo nyt. Mutta minkä ihminen tavoilleen tai perimälleen voi. Tuuli ei ole koskaan täysin tyyntynyt tai jättänyt Viannea rauhaan. Taikuus on niin olennainen osa Viannea ja hänen perhettään, että Vianne tuntuu hieman hailakalta, jopa vajavaiselta ilman taikuuttaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä tarinan viehätysvoimaa. Lansquenetissä on ihan oma taikansa.

Erilaisuus on yksi kirjan kantava idea, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään syyllisyyttä, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, valintoja ja niiden vaikutuksia, joista osa kantaa hyvinkin pitkälle, jopa seuraaviin sukupolviin. Missä menee oikean ja väärän raja?  Kuinka pitkälle olet valmis menemään rakkaimpiesi, lastesi puolesta? Entä kumman etua oikeasti ajattelet ratkaisuja tehdessäsi, lapsesi vai itsesi? Oletko valmis kohtaamaan valintojesi seuraukset paitsi henkilökohtaisesti, myös asianosais(t)en kanssa ja jopa julkisesti?

Olen pitänyt sarjasta valtavasti eikä tämäkään osa pettänyt. Oli ihana sukeltaa jälleen vanhaan tuttuun Lansquenetiin ja sen leppoisaan, mutta pinnan alla synkempänä väreilevään tunnelmaan, kulkea ranskalaiskylän kaduilla, rannoilla ja tammimetsässä, tavata vanhoja tuttuja hahmoja ja tutustua uusiin, aistia suklaapuodin tuoksut ja maut, nähdä pienten ja viattomien sekä vähän suurempien ja vaarallisempien taikojen vaikutukset. En tiedä vieläkö Harris jatkaa suklaasarjaansa, mutta minä ainakin olen valmis palaamaan Lansquenetiin, tai mihin tahansa tuuli Viannea viekään.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Me olemme tuulen tyttäriä: tuuli puhaltaa meidän lävitsemme, halusimme tai emme.

Helmet-lukuhaaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Vianne rakastaa suklaata, samoin minä!)

Mutta suklaa ja minä, me olemme vanhoja ystäviä: me olemme kulkeneet pitkän matkan, ja me olemme aina ymmärtäneet toisiamme.

30 heinäkuuta 2021

Lukumaraton #10


 
Kesälomapäivät alkavat käydä vähiin, mutta ehdinpä sittenkin vielä lukumaratonille. Starttaan nyt keskiyöllä ja luen vuorokauden (perjantain) aikana niin paljon kuin jaksan nukkumisesta, syömisestä ja tauoista tinkimättä. Kasasin lukumaratonia varten sekalaisen pinon kirjoja, näistä kesken on ainoastaan Kalle Päätalon Muuttunut selkonen, jota olen lukenut 49 sivua ennen lukumaratonia. Taidan kuitenkin aloittaa joko Harry Potterilla tai Tarja Kulholla. Onneksi kirjoja löytyy myös pinon ulkopuolelta, jos nämä eivät jostain syystä sytytäkään. Tarkoitus olisi päivittää lukemisen etenemistä alle.




Klo 1.30 / 91 luettua sivua
Terse! Puolitoista tuntia Tarja Kulhoa saa riittää tälle illalle. Väsymys alkaa painaa, joten jatkan lukemista aamulla. 

Klo 9.00 / 166 luettua sivua
Heräsin kahdeksalta lukemaan ja nyt on Paula Norosen Tarja Kulho -  Räkkärimarketin kassa luettu aamupalan ja aamukahvin lomassa. Ihan hauska, mutta ei sellainen kahvit lentää nenästä -hauska. Toimi paremmin Radiomafiassa pienempinä annoksina. Seuraavaksi Tylypahkaan, kahviakin on vielä jäljellä (jos ei ole mihinkään kiire juon kahvini hitaasti.)

Klo 19.40 / 622 luettua sivua
Huh! J. K. Rowlingin Harry Potter ja Azkabanin vanki oli yhtä huikea kuin ensimmäisellä lukukerralla aeb (aikaan ennen blogia). Nyt täytyy käydä kävelyllä tuulettamassa päätä ennen seuraavaa kirjaa.

Klo 00.00 / 726 luettua sivua
Lukumaraton päättyi. Luin viimeiseksi Charlaine Harrisin Yllätyksiä haudan takaa -kirjaa, jossa pääsin sivulle 104. Vaikuttaa ihan koukuttavalta. Lukuvuorokausi sujui mukavasti.

26 heinäkuuta 2021

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe


 Fannie Flagg:
Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe
Vintage, 1992 (1987)
403 sivua
Luettu: 14.7.2021
Mistä: kirjastosta


Olen katsonut ajat sitten tähän kirjaan perustuvan elokuvan ja muistan pitäneeni siitä kovasti. Joku ajatusten aasinsilta sai minut etsimään käsiini Flaggin romaanin sekä myös elokuvan, jonka aion katsoa lähipäivinä kirjan "jälkiruoaksi".

Vieraillessaan anoppinsa luona Rose Terracen hoitokodissa 48-vuotias Evelyn Coach ajautuu juttusille 86-vuotiaan Virginia "Ninny" Threadgooden kanssa. Viikottaisten tapaamisten aikana naiset ystävystyvät ja Evelyn saa kuulla rouva Threadgoodelta polveilevan tarinan Threadgooden perheestä, kälynsä Imogene "Idgie" Threadgooden ja Ruth Jamisonin omistamasta Whistle Stopin kahvilasta, sen ruoista, henkilökunnasta ja asiakkaista sekä eräästä kuolemantapauksesta.

Rouva Threadgooden muistojen rinnalla menneitä tapahtumia seurataan laajemminkin ja esimerkiksi Whistle Stopin paikallislehden The Weems Weeklyn päätoimittajan Dot Weemlyn herttaiset ja hyvin henkilökohtaisella otteella kirjoitetut uutiset päästävät kurkistamaan pikkukaupungin arkeen hieman eristä näkökulmasta. Avainhenkilöiden ja heidän jälkeläistensä mukana liikutaan myös Whistle Stopin ulkopuolelle ja pitkien aikojen päähän, tarina ajoittuu 1920-luvun lopusta aina nykyaikaan 1980-luvun puoliväliin, jossa keski-iän kriisin kanssa kamppaileva Evelyn ja iäkäs rouva Threadgoode tutustuvat ja saavat molemmat elämiinsä uutta puhtia. Tarinassa on monta kerrontanäkökulmaa ja näistä palasista muodostuu hieno, lämmin, kantaaottava ja rikas kokonaisuus, jossa jokaisella henkilöllä ja tapahtumalla tuntuu olevan oma tärkeä roolinsa. 
 
Vaikka romaani pitää sisällään yhden murhan se on ennen kaikkea tarina ystävyydestä, rakkaudesta, uskollisuudesta ja rohkeudesta. Erityisesti esiin nousevat kahdet ystävykset, 1920-luvulla Idgie ja Ruth sekä 1980-luvulla rouva Threadgoode ja Evelyn. Idgiessä ja Evelynissä on samanlaista rohkeutta, Idgiessä se on esillä jo nuoresta lähtien, mutta Evelynin rohkeus puhkeaa kukkaan vasta rouva Threadgooden rohkaisemana. Idgien rohkeus suuntautuu ulospäin, hän puolustaa läheisiään ja tarjoaa ruokaa sekä apua myös mustille aikana jolloin rotuviha ja Ku Klux Klan ovat arkipäivää myös Alabamassa pienessä Whistle Stopissa. Evelynin rohkeus puolestaan kohdistuu enemmän häneen itseensä, hän oppii viimein, 48-vuotiaana, arvostamaan itseään ja puolustautumaan öykkäreitä vastaan, tavoittelemaan unelmiaan ja nauttimaan elämästä.
     
(...) "Let´s face it, honey, I´m older than than you are and have more insurance than you do" (...)

Pidin valtavasti Flaggin polveilevasta tarinasta, siitä miten se kuljettaa elävästi menneiden vuosikymmenten amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, sen elämänmenoon ja ihmisten pariin. Idgie, Ruth, Sipsey, Onzell, Big George, Buddy, Smokey, Stump, Ninny, Evelyn ja kumppanit jäävät ajatuksiin pitkäksi aikaa. Hieno kirja! 


Sitaattikunniamaininnan saa:

There are magnificent beings on this earth, son, that are walking around posing as humans.

Sekä:

The ones that hurt the most always say the least.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 21. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella
Helmet-lukuhaaste 2021: 44. Kirjassa on reseptejä (jos mieli tekee paistettuja vihreitä tomaatteja niin ei hätää, resepti löytyy kirjan lopusta)


10 heinäkuuta 2021

Elina Rouhiainen: Unienpunoja

 
 
Elina Rouhiainen: Unienpunoja
(Väki #3)
Tammi, 2020
412 sivua
Luettu: 10.6.2021
Mistä: kirjastosta


Kiuru, Dai, Bollywood ja Nelu ovat palanneet Suomeen ja heidän mukanaan on myös Sugar, joka linkittyy joukkoon edesmenneen sisarensa kautta. Rinki on yhdistänyt voimansa ja väki virtaa heidän välillään vahvempana kuin koskaan aiemmin, myös heitä jahtaava järjestö sekä sen johtaja Punainen ovat huomanneet saman. Ystävykset eivät voi enää jatkaa pakenemista vaan heidän on ryhdyttävä taistelemaan tosissaan olemassaolonsa puolesta. Heidän on tuhottava Väki ja se on tehtävä sisältä päin. Nelu ryhtyy uhkarohkeaan yritykseen ja soluttautuu vihollisen joukkoihin Unkarista komennukselle tulleena Imre Tóthina.

Sarjan aloitusosa Muistojenlukija oli todella koukuttava ja vauhdikas jatko-osa Aistienvartija päättyi erittäin jännittäviin tunnelmiin Tallinnan lautalle, joten odotukset sarjan päätösosaa kohtaan olivat aika korkealla. Valitettavasti Unienpunoja jäi odotuksiin nähden vaisuksi lukukokemukseksi.
 
Ystävien päätyminen Helsinkiin ja asettuminen metsässä sijaitsevaan luolaan ohitetaan nopeasti, he alkavat toteuttaa suunnitelmaa Väen tuhoamiseksi, mutta suunnitelmaankaan ei hirveästi paneuduta. Vain Nelu tuntuu tietävän mitä tehdä, mutta sitä ei haluta kertoa edes lukijalle. Nelun soluttautuminen Väkeen ja tutustuminen sen jäseniin kuten Petriin ja Tuomoon vaikuttaa ennemmin arkiselta tutustelulta kuin suunnitelmalliselta järjestelmän romuttamiselta. Aiemmista osista tuttu yhteiskunnallisten ongelmien ja epäkohtien maininta jatkuu myös kolmannessa osassa. Eniten minua häiritsi tulevaisuuteen viittaaminen, "eipä hän tiennyt, että kaikki tulisi muuttumaan..." -tyyliset maininnat, jotka tuntuivat toistuvan yhä useammin mitä pidemmälle kirjaa luki. Yksittäisenä tehokeinona tämä toimii, mutta liikaa käytettynä se menettää merkityksensä ja alkaa tuntua lukijan epätoivoiselta houkuttelulta.

Lukeminen eteni kuitenkin sujuvasti ja kiinnostus siitä miten kaikki päättyy pysyi yllä lähes koko matkan, lopussa tosin havaitsin pientä herpaantumista. Erityiskiitokset siitä, että Rouhiainen on uskaltanut tehdä juoneen rohkean ratkaisun, jonka ansiosta loppumaku ei ole liian makea.

Rouhiaisen Susiraja-sarjan aloitusosa on jo lainattuna kirjastosta, mutta taidan silti antaa sen odottaa hetken, jotta en vertaa sitä liikaa Väki-sarjaan


Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivas näytti Daista aivan siltä kuin se olisi saanut turpaan - mustelmat kukkivat sen kannella.

Helmet-lukuhaaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä (rinki majoittuu metsässä sijaitsevassa luolassa)

22 kesäkuuta 2021

Stephen King: Laitos



Stephen King: Laitos
Tammi, 2020
574 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(The Institute, 2019)
Luettu: 14.5.2021
Mistä: lahja


Huippuälykäs Luke Ellis on vasta 12-vuotias, mutta hän valmistautuu jo täyttä päätä opiskeluihin ei vain yhdessä vaan kahdessa yliopistossa. Kaikki muuttuu yhdessä yössä kun Ellisien kotiin tunkeudutaan. Luke kaapataan omasta sängystään ja viedään syrjäiseen paikkaan, jossa lapsille tehdään kokeita ja pistetään piikkejä. Kiltteydestä palkitaan rahakkeilla, tottelemattomuudesta saattaa selvitä läpsäisyllä tai sitten seuraa jotain pahempaa. Se on kuitenkin selvää, että kun Laitokseen on kerran joutunut ei takaisin ole paluuta, seuraava etappi on Takaosa uusine kauhuineen. Sitten tulee Takaosan takaosa ja hyrinä...

Hänestä tuntui nyt, että ihminen tottui mihin tahansa. Ajatus oli kamala.

Niinpä niin. Tuntuu kuin sitaattiin tiivistyisi koko Laitoksen kantava teema. King esittelee joukon eri-ikäisiä lapsia kuten Luken, Kalishan, Nickin, Iriksen, Georgen, Helenin ja Averyn. Lapsia, joita yhdistää parapsykologiset kyvyt ja Laitos. Lapsia, jotka on väkivalloin repäisty perheistään ja kodeistaan vieraaseen paikkaan, jossa tapahtuu kamalia asioita. Mutta lapset tottuvat, lapset sietävät, lapset venyvät. Lapset eivät menetä toivoaan pelon ja lohduttomuuden keskellä vaan näkevät synkimmässäkin hetkessä valon pilkahduksen. Ystävyys kantaa.

King onnistuu jälleen lapsikuvauksessaan. Laitoksen lapsissa ja etenkin siinä tietyssä ydinryhmässä on erilaisia, omaäänisiä persoonia, joiden kemiat pelaavat ja joiden kohtalot kiinnostavat. Ryhmä muistuttaa toisista Kingin luomista mieleenpainuvista ystävyksistä kuten Se-romaanin Häviäjien kerhosta tai Ruumis-novellin nelikosta. Nämä lapset, etenkin Luke ja Avery, jäävät mieleen sillä heissä ja heidän tavassaan katsoa maailmaa ja kohdella toisiaan on jotain kypsää, jotain hyvää. Tarinan aikuisista mainittakoon rouva Sigsby, joka näkee lapset yhtä aikaa hyödykkeinä ja rasitteina sekä Tim Jamieson, joka sattuman tai kohtalon oikusta tulee lunastaneeksi itselleen mahdollisuuden auttaa muuttamaan maailmaa ja joka näkee lapsissa muutakin kuin pienen koon, nimittäin rohkeuden ja toiveikkuuden. 

Tarina eteneen melko verkkaisesti, mutta kuten yleensä Kingin kirjoja lukiessa sivut kääntyvät kuin itsekseen, on pakko lukea vielä vähän... Laitos ei ole erityisen jännittävä, se on pohjavireeltään ennemmin ahdistava. Lapsiin kohdistuvaa pahuutta on vaikea selittää. Pahuus ei kuitenkaan ole tässä mustavalkoista, sen taustalla on ihan järkeen käyvä ajatus. Ehkä se onkin tässä ahdistavinta. Hyvän ja pahan välinen keinulauta on joskus hyvin kiikkerä, pahuudessa voi olla jotain hyvää, hyvässä puolestaan jotain pahaa. Kumpi vain voi viedä voiton.
 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Isot tapahtumat kääntyvät pienillä saranoilla.
 
Sekä kesää kuvaava:

Hän istui siinä jalat ojossa, huitoi hyttysiä ja katseli, kun aurinko poltti oranssia pätsiään metsän takana.

Helmet-lukuhaaste 2021: 31. Jännityskirja tai dekkari

06 toukokuuta 2021

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu



Kalle Päätalo: Iijoen kutsu
(Iijoki #20)
Gummerus, 1990
648 sivua
Luettu: 26.4.2021
Mistä: lahja

 
Uusbetoni Oy:n korotustyömaa valmistuu ja Kallea kysellään useampaan työpaikkaan. Vaikka Kalle vie palkkatyössä rakennuksia eteenpäin melko lailla entiseen malliin eivät työt oman kodin valmistumiseksi etene. Aiemmin jopa repimällä ja iltakaudet työskennellyttä Kallea vaivaa outo saamattomuus ja alakulo eikä saunan tai yläkerran huoneiden rakentamiseen tunnu löytyvän työhaluja. Kalle käy Taivalkoskella pääsiäisreissulla ja sieltä tarttuu matkaan idea, joka muuttaa Päätalojen tulevaisuuden yllättävään suuntaan.

Nuoruuden haaveet ja aikuiselämän todellisuus tuntuvat repivän Kallea pahasti eri suuntiin. Hän on opiskellut hyvän ammatin ja päässyt näyttämään osaamisensa työmailla, rinnalla on vaimo ja yhteinen kotikin on jo asumiskunnossa. Eläminen on vakiintumassa, mutta vieläkään kirjoittamiselle ei löydy aikaa ja Kallea tuskastuttaa kun hänelle rakkaista ja tutuista aiheista ilmestyy useampia kirjoja muiden kuin hänen itsensä kirjoittamina. Myös lasten hankkiminen tuntuu pyörivän Kallen mielessä, ainakin aihetta sivutaan toistuvasti Kallen ja Lainan sanasodissa.

Ehkä paikatakseen jonkin asteista lapsenkaipuuta, ehkä vain saadakseen iloa arkeen Kalle hankkii päähänpistosta koiranpennun kahden holkkitupakka-askin hinnalla kenkätehtaan työmaan sekatyömieheltä Aulis Lommalta. Tessuksi nimetty pentu tuo paitsi iloa, myös monia riitoja Kallen ja Lainan välille. Tessusta on iloa myös lukijalle, niin lämpimästi ja innolla Päätalo kuvaa pennun touhuja. Tessun lisäksi koin iloa Kallen puolesta hänen onnistumisestaan työssään sekä Taivalkosken maisemista, jotka tuovat mukavaa vaihtelua tarinaan. Toisaalta tunsin myös sääliä sillä Kallen Taivalkosken suunnitelmat tuntuvat lähtevän jo suunnittelutasolla lapasesta eikä totuus ole ainakaan ensivaikutelman perusteella ihan niin ruusuinen kuin kuvitelmat antoivat odottaa.
 
Käsitän nyt – lopullisesti – että olen itse jättänyt unelmieni kaupungin. Niin kaukana kuin elämäni Tampereella on ollutkin laulusta ja soitosta! Puhumattakaan tanssista, yleensä juhlimisesta. Käsitän jälleen tehneeni yhden elämäni suurista ajattelemattomuuksista. Olen antanut tunteitteni voittaa järjen ja monien ystävieni varoittelut. Myönnän sen nyt myös itselleni.
 
Kallen toimi Taivalkosken kunnan rakennusmestarina on uusi alku, mutta onko se hyvä vai huono alku? Mielenkiintoista nähdä mitä Päätaloille seuraavaksi tapahtuu!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinun pitää oppia nostamaan esille raikulimieliala, kun alkaa tuntua kovin tukalalta.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 19. Kirja, joka liittyy jollakin tavalla kevääseen (kirjan loppupuolella eletään kevättä) 
Helmet-lukuhaaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla
 

25 huhtikuuta 2021

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

 
 
Elena Ferrante:
Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
(Napoli #3)
WSOY:n äänikirja, 2018
Kesto: 16 h 39 min
Lukija: Erja Manto
Suomentanut: Helinä Kangas
(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
Kuunneltu: 8.4.2021
Mistä: kirjastosta


Lila on edelleen kadoksissa ja Elena jatkaa heidän muistojensa ylös kirjaamista. Elena palaa muistoissaan heidän aikuisvuosiinsa, aikaan, jolloin hän itse on kihlautunut Pietro Airotan kanssa, suunnittelee häitään ja markkinoi ahkerasti esikoiskirjaansa. Aikaan, jolloin Lila, jätettyään miehensä Stefano Carraccin, asuu poikansa Rinon ja vanhan ystävänsä Enzo Scannon kanssa ja käy töissä makkaratehtaassa. Näinä vuosina sekä Elena että Lila ajautuvat Italian ajan pyörän hampaisiin ja saavat osansa mielenilmauksista, mellakoista, huonoista työoloista ja taistelusta niiden parantamiseksi, vallankumouksesta, naisen asemasta ja sen puolustamisesta, miesten vallasta niin perheessä kuin yhteiskunnassa.

Vähäeleistä, mutta samaan aikaan pinnan alaisia ystävyyden ja yhteiskunnan kuohuja osuvasti välittävää tarinaa oli ilo kuunnella. Italian yhteiskunnan olot ovat toki kiinnostavaa ajankuvaa, mutta minä sain edelleen eniten irti Elenan ja Lilan ystävyydestä. Kuinka ystävyys kestää aikuisuuden, muuttuvat elämäntilanteet ja ajan tapahtumat? Mikä saa ystävät pysymään toistensa rinnalla vaikka ulkopuolisesta ystävyys näyttää hyvinkin epäsuhtaiselta, toisen (Lilan) vaikuttaessa selvästi dominoivalta, komentelevalta sekä ilkeältä ja toisen (Elenan) altavastaajalta, sanalliset iskut mukisematta hyväksyvältä? Onneksi Elenasta näytetään kovempi puoli hänen puolustaessaan ystäväänsä ja Lilasta puolestaan esitetään myös herkempi puoli hänen ollessaan kipeänä ja tukeutuessaan ystäväänsä.
 
     Kun lähdin huoneesta, Lila säpsähti ja sanoi puoliunessa:
     "Vartioi minua , kunnes nukahdan. Vartioi minua aina, silloinkin kun lähdet Napolista. Kun tiedän, että näet minut, olen levollinen." 

Ystävyyden lisäksi kirjan kiinnostavinta antia ovat parisuhteet ja rakkaus. Kuinka yksi rakkaus pysyy vuodesta toiseen ja kasvaa kun taas toinen rakkaus ei koskaan tunnu pääsevän kukoistukseensa ja jää jonnekin järjen ja tapojen jalkoihin? Minä ilahduin suuresti Elenan lapsuudenrakkauteen liittyvästä juonenkäänteestä, tosin pahoin pelkään, että se ei tule päättymään hyvin.
 
Elenan ja Lilan tarinan kolmas osa oli minulla kesken todella pitkään. Äänikirjan kuuntelulle ei vain tuntunut löytyvän tarpeeksi aikaa ja kuuntelin kirjaa lähinnä pieninä pätkinä. Tämä ei tehnyt oikeutta tarinalle sillä henkilöt ja tapahtumat eivät pysyneet niin selkeänä mielessä, mutta pienikin hetki Elenan ja Lilan seurassa tuntui nautinnolliselta aikamatkalta Italian lähimenneisyyteen. Niinä muutamina kertoina kun pystyin keskittymään kuunteluun pidemmäksi aikaa tarina imaisi mukaansa tehokkaasti.

Halusin tarkistaa muutaman sitaatin (ja ottaa kuvan kirjan kannesta), joten lainasin vielä kirjastosta painetun kirjan. Huomasin ilokseni, että painetun kirjan alussa on henkilöluettelo ja kirjan aikaisempien osien tapahtumia. Tämä on todella hyvä ja tarpeellinen lisä tarinaan, jossa on useita osia ja paljon henkilöitä. Äänikirjassa tällaista listaa on vaikea toteuttaa ja pelkästään jo tuon listan vuoksi haluttaisi lukea neljäs osa painettuna kirjana äänikirjan kuuntelun sijasta, mutta tuntuisi vähän oudolta vaihtaa tapaa tässä vaiheessa. Seuraava osa onkin jo lainattu äänikirjana.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
(...) kuinka monta minää minussa oikein oli? (...)

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 1. Kirja, jonka nimessä on yli kuusi sanaa
Helmet-lukuhaaste 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

14 huhtikuuta 2021

J. R. Ward: Verisuudelma



J. R. Ward: Verisuudelma
(Mustan tikarin perintö #1)
Viisas Elämä, 2016
400 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(Blood Kiss, 2015)
Luettu: 6.4.2021
Mistä: kirjastosta


Vampyyrien kuninkaan lähimmän neuvonantajan tytär Paradise kammoaa tulevaisuutta, joka häntä odottaa hänen sukupuunsa perusteella. Glymeran (eli vampyyrien aateliston) ikiaikaisten perinteiden mukaan hänen tulisi opetella kirjontaa, noudattaa tarkkaan laadittua etikettiä, näyttää kauniilta juhlassa toisensa jälkeen ja synnyttää puhdasverisiä perillisiä jatkamaan hyvää sukulinjaa. Sen sijaan Paradise haluaa luoda itse oman tulevaisuutensa. Paradise saa tilaisuuden ravistella kultaisen vankilansa kaltereita kun hänet hyväksytään Mustan tikarin veljeskunnan sotilaiden koulutusohjelmaan, mutta onko kantaperheen hyvinkasvatetusta tyttärestä sotilaaksi?

Verisuudelma aloittaa Mustan tikarin perintö -sarjan, joka on Mustan tikarin veljeskunta -sarjan, öh, pikkusisko? Sivupolku? Oli mikä oli en ymmärrä miksi tämä on irrotettu omaksi sarjakseen. Päähenkilö Paradise ei kuulu veljeskuntaan, mutta hän on hän esiintynyt sarjassa aiemmin ja suuri osa tarinan henkilöistä on samoja kuin ns. pääsarjassa. Miksi Varjot on osa pääsarjaa, mutta Verisuudelma ei? Logiikka vähän ontuu.
 
Verisuudelma muistuttaa pääsarjaa myös juoneltaan. Oman kohtalon muuttaminen, rakkaushuolet, seksi ja sanailu ovat tässäkin pääosassa. Varsinaiset vampyyrien ja lessereiden väliset taistelut jäävät tässä vähemmälle tai ainakin lähinnä teorian tasolle, ovathan Paradise ja kumppanit opiskelemassa sotilaiksi. Tarinaan on mahdutettu myös erään vampyyrinaaraan väkivaltainen kuolema ja oletin, että sen selvittely saisi enemmän tilaa tarinassa, mutta tapaus tuntuu unohtuvan pitkiksi ajoiksi taustalle opiskelujen ja parisuhdeselvittelyjen taakse kunnes siihen palataan ihan lopussa. 

Tarina viihdytti, mutta alkaa olla siinä ja siinä toistaako sarja(t) jo liikaa itseään. Pääpaino ainakin on jo vähän liikaa romantiikassa ja seksissä, jos varsinainen juoni jää jatkossa yhtä ohueksi niin voi voi... Todennäköisesti jatkan sarjan parissa mikäli suomennoksia vielä tulee, mutta jos ei niin sitten sarjan lukeminen saa jäädä.
 

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Älä aseta minua millekään jalustalle. Joudun vain putoamaan korkeammalta."

Helmet lukuhaaste 2021: 33. Kirjassa opetetaan jokin taito (Paradise ja hänen opiskelukaverinsa istuvat luennoilla ja opiskelevat  mm. räjähteiden käyttöä, taistelutaitoja jne, joten menköön tähän haastekohtaan!)

06 huhtikuuta 2021

Jennifer McMahon: Talven lapset

 


Jennifer McMahon: Talven lapset
Bazar, 2020
378 sivua
Suomentanut: Sari Karhulahti
(The Winter People, 2014)
Luettu: 26.3.2021
Mistä: kirjastosta

Nähdessäni ensi kerran nukkujan olin yhdeksän vanha.
(...)
Olin juuri löytänyt yhden kärsäkallan kukan ja vedin sen suojuslehteä taaksepäin, jotta näkisin pikkuruisen hengenmiehen, kun kuulin, että joku asteli hitaasti mutta vääjäämättä lähemmäksi. Laahasi raskaita jalkojaan kuivien lehtien seassa ja kompasteli juuriin. Mieleni teki pinkoa pakoon mutta hätäännyin niin etten kyennyt juoksemaan vaan kyyristyin sen sijaan kiven taakse juuri kun tulija astui aukiolle, jolla olin.
     Tunnistin hänet heti: hän oli Hester Jameson.
     Hester oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin lavantautiin.
 
Talven lapset -romaanin upea kansi (kannen suunnittelu: Satu Kontinen) ja takakansi houkuttivat minut lainaamaan kirjan ja tuo yllä oleva pätkä vihjasi, että nyt ollaan hyvän kirjan äärellä.

Vermontissa sijaitsevan West Hallin ympärillä leijuu synkkä varjo. Vuosikymmenten aikana pikkukaupungissa on sattunut useita onnettomuuksia, katoamisia ja väkivaltaisuuksia. Kun 19-vuotiaan Ruthien ja 6-vuotiaan Fawnin äiti Alice ei olekaan tavalliseen tapaansa aamulla kotona alkavat tytöt etsiä johtolankoja selvittääkseen mihin heidän äitinsä on mennyt. He löytävät lattian alta kätkön, jossa on muutaman muun esineen lisäksi Sara Harrison Shean salainen päiväkirja. Päiväkirjassa kerrotaan niin kuolleista nousseista "nukkujista" kuin Saran perhettä kohdanneesta järkyttävästä onnettomuudesta. Voiko päiväkirja tai muut kätkön tavarat auttaa Alicen jäljille? Entä mitä tapahtui Saralle vuonna 1908?

Tarina kulkee useassa aikatasossa, nykyhetkessä Ruthien ja kaupunkiin muuttaneen Katherinen sekä vuodessa 1908 Saran, hänen miehensä Martinin ja heidän tyttärensä Gertien silmin. Lisäksi Saran päiväkirjassa palataan hänen lapsuuteensa. Alussa näkökulmien ja aikojen vaihtelu tuntui sekavalta, mutta sitten tarina imaisi mukaansa. Jokainen kertoja tuo tarinaan omat kiinnostavat yksityiskohtansa, joista alkaa muodostua yhtä aikaa surullinen ja hirveä kokonaisuus. Idea kuolleista palanneista on tuttu esimerkiksi Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini -romaanista ja salaisen päiväkirjan kadonneet sivut tuovat mieleen tv-sarja Twin Peaksin ja siihen liittyvän Jennifer Lynchin Laura Palmerin salaisen päiväkirjan, mutta McMahon tuo näihin aiheisiin oman tvistinsä, luo oman tarinansa.
 
Juonessa on muutamia epäuskottavuuksia (Ruthie esimerkiksi ei ole aiemmin kuullut Sara Harrison Sheasta, vaikka Sara on paikallinen legenda ja Ruthien perhe asuu talossa, joka aikoinaan kuului Saran perheelle), niistä huolimatta Talven lapset on jännittävä ja hyvin kerrottu tarina, joka yhdistelee vanhoja tarinoita, kummituksia, zombeja ja salaisuuksia. Loppuun on vielä jätetty pikkuinen (mutta kammottava) koukku, joka saa ajatukset palaamaan tarinaan vielä lukemisen jälkeen, miettimään mitä sitten tapahtuikaan...


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
Voi millainen valta meillä kuolleilla onkaan eläviin!

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 20. Kirja, jossa kertojana on lapsi (useita kertojia, myös pari lasta)
Helmet-lukuhaaste 2021: 19. Kirjassa leikitään (piilosta)

21 maaliskuuta 2021

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

 
 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija
(Väki #2)
Tammi, 2018
410 sivua
Luettu: 15.3.2021
Mistä: kirjastosta


Välttääkseen Väen kynsiin joutumisen Kiuru joutui pyyhkimään ystäviensä edelliskesän muistot, jonka jälkeen he hajaantuivat ympäri Eurooppaa. Ero osoittautuu kuitenkin väliaikaiseksi. Ensin Kiurun luokse Portadowniin Pohjois-Irlantiin saapuu hämmentynyt Bollywood, joka on saanut itse itselleen kirjoittamansa kirjeen, jossa on lentolippu ja kehotus etsiä Kiuru. Kuin sattuman oikusta Kiuru ja Bollywood löytävät toisensa ja pian joukkoon liittyvät myös Nelu ja Dai. On tarpeeksi hankalaa kun suurin osa porukasta ei muista toisiaan tai yhdessä koettuja hetkiä, mutta asioita mutkistaa vielä entisestään ystävysten jäljille pääsevä Väki.

Tarinan alkuasetelma on mielenkiintoinen. Miten suhtautua ihmiseen, jonka tuntee tapaavansa ensimmäistä kertaa, mutta joka on kuitenkin jo ystävä, tai enemmänkin, joku, jonka kanssa on kokenut jo paljon, joku, joka vieläpä muistaa sinut ja yhteisen historianne? Ihmiseen, jonka sanaan pitäisi luottaa ja joka voi parhaassa tapauksessa paitsi palauttaa muistosi myös auttaa sinua selviämään hengissä. Ja tämä ei koske vain yhtä vaan useampaa henkilöä. Rouhiainen sysää Kiurun harteille paljon vastuuta, mutta Kiuru (ja Rouhiainen) selviää siitä. Kiurun kehitystä ja kasvua on ilo seurata.

Myös Bollywoodista, Daista ja Nelusta löytyy uusia puolia, joista osa ilmenee ehkä muistojen pyyhkimisen seurauksena, osa ehkä vain sen takia, että heihin pääsee tutustumaan paremmin. Myös Sugar on kiinnostava tuttavuus. Ystävysten kyvyistä samoin kuin Väestä paljastuu lisää yksityiskohtia, mutta osa jää edelleen hieman hämärän peittoon. Kyvyt ja niihin liittyvät termit eivät edelleenkään jääneet selkeänä mieleen ja minua sekoitti se, että sekä kyvyistä että niitä jahtaavasta järjestöstä käytetään samaa (väki) nimitystä.
 
Henkilösuhteiden ja takaa-ajojen ohessa käsitellään paljon isoja yhteiskunnallisia epäkohtia kuten köyhyyttä, rasismia, paperittomuutta ja uskonnollisia kiistoja ja hetkittäin näiden asioiden esiin nostaminen tuntuu liikaa sormen heristelyltä, ei tarinaan kuuluvalta. Tarina kuitenkin etenee vauhdikkaasti ja ystävysten matkassa kuljetaan ympäri Eurooppaa. Kirjaa oli vaikea laskea käsistä.
 
Bollywood rakastaa Children of Bodomia ja bändiin sekä etenkin sen laulaja-kitaristi Alexi Laihoon viitataan usein, nämä viittaukset saivat surullisen sävyn Laihon viimevuotisen menehtymisen myötä. En itse nähnyt Bodomia livenä, mutta Rouhiainen tarjoili tarinassaan mieleenpainuvan keikkaelämyksen. Odotan innolla seuraavan osan lukemista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuntui kuin muisto olisi tapahtunut aivan äsken. Olivatko muistot todempia kuin todellisuus?

Helmet-lukuhaaste 2021:  39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia
 

14 maaliskuuta 2021

Susanne Jansson: Uhrisuo



Susanne Jansson: Uhrisuo
Bazar, 2018
314 sivua
Suomentanut: Tiina Sjelvgren
(Offermossen, 2017)
Luettu: 8.3.2021
Mistä: lahja


Suolle johtava polku kulki hänen alapuolellaan. Hänen tarvitsi vain kävellä, asettaa jalka toisen eteen. Ei se ollut sen vaikeampaa. Ei ainakaan pitäisi olla.

Nathalie Ström palaa vuosien poissaolon jälkeen lapsuudenmaisemiinsa Fengerskogeniin ja Mossmarkenin soille tekemään kenttäkokeita väitöskirjaansa varten. Suolla tapahtuu kuitenkin muutakin kuin biologisia näytteenottoja. Nathalien tuttava taideopiskelija Johannes Ayeb löytyy suolta tajuttomana taskut täynnä kolikoita, Nathalie näkee suolla tyhjän haudan ja sitten suolta löytyy ruumis. Vanhat tarut uhrimenoista ja suohaudoista heräävät eloon ja Nathalie joutuu kohtaamaan menneisyytensä.

     Kaikki tuntui niin kovin raskaalta. Niin kuin jokin olisi vetänyt häntä alaspäin. Miksi hän ei ollut jäänyt Göteborgiin? Antanut kaiken olla. Tai mennyt toiselle suoalueelle, mille tahansa. Pysynyt tieteen maailmassa, jossa kaikella oli oma paikkansa ja suo oli vain kokoelma tarkkaan dokumentoituja, tunnettujen mallien mukaisia kemiallisia ja biologisia reaktioita.
     Jossa suo oli suo.
     Ei kuoleman ja rauhattomien sielujen tyyssija.

Uhrisuossa yhdistyvät muinaiset tarinat, yliluonnollisuus, lapsuuden kauhut ja rikoksen selvittely. Tarina tuntuu jäävän tempoilemaan trillerin ja dekkarin välille eikä oikein tiedä kumpaan suuntaan se lopulta kallistuu. Biologiaa opiskelevan Nathalien lisäksi tapahtumia seurataan poliisia avustavan valokuvaaja Maya Lindin kautta. Nathalien tiede- ja Mayan taidepohdinnat sekä Mayan suhdekuviot eivät onnistu syventämään henkilöitä tai muutenkaan tuomaan lisäarvoa vaan ennemminkin jarruttavat tarinan etenemistä. Nathalien kamalaan menneisyyteen viitataan ja vihjataan useasti ja tämä tehokeino alkaa ärsyttää, etenkin kun näihin tapahtumiin ei tunnuta pääsevän.  

Mossmarkenin suoalue, kaunis, mutta petollinen paikka, jolla on synkkä menneisyys, on kuvattu hyvin ja se korvaa hieman niitä asioita, jotka kerronnassa häiritsivät. Tunnelma onneksi tiivistyy loppua kohden. Epilogi kumartaa vielä kertaalleen yliluonnollisuuden puolelle ja jättää tarinaan mukavan karmean (vaikkakin ehkä vaatekuvauksen takia hieman koomisen) jälkitunnelman.


Sitaattikunniamaininnan saa (monitulkintainen):

Pimeys oli vain puolen tunnin päässä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 9. Esikoisteos
Helmet-lukuhaaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

24 helmikuuta 2021

Joyce Carol Oates: Putous

 

Joyce Carol Oates: Putous
Otava, 2006
567 sivua
Suomentanut: Kaijamari Sivill
(The Falls, 2004)
Luettu: 16.2.2021
Mistä: kirjastosta


Ariah on ehtinyt olla pastori Gilbert Erskinen vaimo vain vajaan vuorokauden kun hänen tuore aviomiehensä syöksyy Niagaran Hevosenkenkäputoukseen. Ariah, surusta ja hämmennyksestä sekaisin, kiertää putouksilla etsien miehensä ruumista. Leskimorsiameksi kutsuttu Ariah vetää puoleensa, suojakseen, asianajaja Dirk Burnabyn ja nopeasti - joidenkin teräväkielisten mielestä ihan liian nopeasti - Ariah ja Dirk löytävät yhdessä onnen. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti heidän onneaan varjostaa Ariahin vankka usko kirouksesta.

Kuvittelin, että Putous keskittyisi tiiviimmin Gilbert Erskinen hypyn ympärille, kuvaisi siihen johtaneita tapahtumia ja hypyn jälkeisiä hetkiä, mutta sainkin lukea sukutarinan, joka ulottuu pitkälle hypyn jälkeiseen aikaan, tarinan, jossa Gilbert Erskinen rooliksi jää vain poistua traagiesesti ja tavallaan ohjata Ariah ja Dirk yhteen. Gilbert on kuitenkin vahvasti läsnä tarinassa sillä hänen kohtalonsa jää varjostamaan Ariahin elämää. Myös Niagaran putoukset ovat jatkuvasti läsnä muistuttamassa Ariahia tapahtuneesta.

Ilma jylisee, tärisee. Maa vapisee jalkojen alla. Tuntuu kuin maankuori pian hajoaisi, murenisi sulaan ytimeensä saakka. Tuntuu kuin aika olisi lakannut olemasta. Räjähtänyt. Tuntuu kuin kaiken olevaisen säkenöivä, jymisevä, hullu sydän olisi liian lähellä.

Ariah on mielenkiintoinen hahmo. Hän ei saa minua puolelleen kuin vain pieneksi hetkeksi alussa, silloin kun Ariah häiden jälkeisenä aamuna tajuaa olevansa yksin, löytää kirjeen ja ymmärtää, että jotain on vialla. Heti alkumetreillä Ariahista alkaa paljastua piirteitä, jotka tekevät hänestä pitämisestä vaikeaa ja tunne vain vahvistuu. Ariah on on ailahtelevainen ja itsepintainen, hän sulkee mielestään kaiken epämiellyttävän, hän inhoaa heikkoutta, hän haluaa asioiden hoituvan niin kuin hän haluaa, hän kohtelee lapsiaan epäoikeudenmukaisesti, hän on ylimielinen ja samalla kuitenkin arka ja epävarma. Ariah on vakuuttunut, että hänen yllään on kirous, joka vei häneltä ensin Gilbertin ja tulee viemään myös Dirkin ja hän ikään kuin ruokkii tätä ajatusta teoillaan ja sanoillaan. Mietin lukiessa Ariahin käytöstä, mikä on vain Ariahin luonteenomaista käytöstä, mikä on peräisin hänen uskonnollisesta lapsuudenkodistaan ja kasvatuksestaan, mikä on seurausta Gilbertin kuoleman aiheuttamasta traumasta? Kaikki Ariahin kokema häpeä, oli se todellista ja aiheellista tai ei, muuttaa, kovettaa ja katkeroittaa häntä.

Vaikka en pitänyt Ariahista pidin tarinasta. Dirkin lähes vimmainen omistautuminen Love Canalin asuinalueen ongelmaan ja perheen lasten Chandlerin, Royallin ja Julietin vaiheet ovat kiinnostavaa luettavaa. Erityisen paljon pidin siitä kuinka Niagaran putoukset on sijoitettu tarinaan, miten niiden jyly kaikuu koko ajan taustalla, välillä hiljempaa, välillä kovempaa, saaden jopa inhimillisiä piirteitä.

     Silti Niagarasta uhkui pahansuopa lumo, joka ei heikentynyt koskaan. Kaikki Niagaran seudulla varttuneet tiesivät sen. Vaarallisinta oli nuoruusiässä. Suurin osa paikallisista pysytteli sen verran kaukana putouksista, että säilytti vastustuskykynsä. Mutta jos ajautui liian lähelle, vaikka vain tiedonjanon ajamana, oli vaarassa: alkoi ajatella omalle luonnolleen vieraita ajatuksia niin kuin pauhaava vesi riistäisi ihmisen oman tahdon ja ajattelisi hänen puolestaan.
 
Sitä piti vielä sanomani, että kirjan nimi on loistava kaksoismerkityksessään. On fyysinen putous ja on henkinen putous, molemmat kirjassa yhtä lailla läsnä.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
     Niagaran vaimea jylinä, pahaenteinen kuin Jumalan käsittämätön mumina, oli tunkeutunut hänen sydämeensä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 25. Kirja, joka liittyy unelmaasi (Niagaran putoukset olisi hienoa päästä näkemään) 
Helmet-lukuhaaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

15 helmikuuta 2021

Stefan Spjut: Susi



Stefan Spjut: Susi
Like, 2018
Suomentanut: Stella Vuoma ja Ida Takala
(Stalpi, 2017)
435 sivua
Luettu: 24.1.2021
Mistä: kirjastosta


Saamelaiskylän laidunalueelle vaeltanut susi päätetään pannoittaa ja siirtää muualle. Operaatioon osallistuvan Andersin mielestä sudessa on jotain vialla, sitten kuljetuksen aikana tapahtuu jotain eikä Andersin elämä ole enää ennallaan. Toisaalla Lennart Brösth pakenee Sundsvallin oikeuspsykiatriselta osastolta. Onko peikonmetsästäjä Susso Myrén turvassa syrjäisessä kodissaan vai lähteekö Brösth Susson perään, kostamaan Brösthin ja hänen "yhteisönsä" asioihin puuttumisen?

Susi jatkaa Staalon aloittamaa tarinaa peikoista, peikkoja suojelevasta lahkosta ja näiden jäljille päässeistä Myréneistä, Sussosta ja hänen äidistään Gudrunista. Tällä kertaa tapahtumiin sotkeutuu myös Susson vanha ystävä Diana Sillfors, joka huolestuu Susson voinnista ja huomaa pian, että maailma ei olekaan niin mustavalkoinen jollaiseksi hän on sen kuvitellut.
 
Staalo osoittautui minulle melkoiseksi pettymykseksi, mutta siitä huolimatta odotukseni Sutta kohtaan olivat korkealla. Hirviösusi, pohjoinen luonto, jännitys, yliluonnollisuus, tarina kuulostaa mahtavalta! Harmikseni olen Suden jäljiltä aivan samoissa tunnelmissa kuin Staalon luettuani. Samat asiat, jotka tökkivät Staalossa olivat myös Suden sudenkuoppina (sic!). Gudrunin valinta minäkertojaksi tuntuu edelleen oudolta ottaen huomioon, että hän on selkeästi sivuhenkilö. Myös Susso jää tässä sivuosaan kerronnan keskittyessä enemmän Dianaan sekä Andersiin (jonka sukunimi ei jäänyt mieleeni, mainittiinkohan sitä edes?). Tarinassa kuljetaan peikkoporukan mukana pitkin Ruotsia ja piipahdetaanpa välillä myös Norjan puolella tuntureilla. Henkilöitä sekä pään sisälle pääseviä muotoa muuttavia susia, karhuja, jäniksiä oravia, hiiriä ja muita pikkueläimiä vilisee tarinassa niin paljon, että en meinaa pysyä perässä.

Vaikka hyvä idea hukkuu poukkoilun ja rönsyilyn sekaan on Spjutin tarinoissa jotain koukuttavaa. Jospa seuraavassa romaanissa Spjut saisi hyvän idean kantamaan (ehkä hieman tiivistettynä) loppuun asti? Nyt Spjut jäi mielestäni hieman junnaamaan paikoillaan. Kas näin.

     – Tämä ei lopu koskaan. Tämä ei tule päättymään ikinä. Paitsi siinä vaiheessa, kun se on lopullista.

Voi huokaus. Olisin niin halunnut tykätä tästä!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä toivon, että uskoisin peikkoihin. Koska jos uskoo peikkoihin, on vain kummallinen. Mutta jos tietää että niitä on, on kuin kirottu. Ja silloin vallitsee ikuinen pimeys.

 
Pohjoinen lukuhaaste 2021: 24. Kirja, jossa kiivetään tai ollaan vuorella tai tunturilla
Helmet-lukuhaaste 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

06 helmikuuta 2021

Stephen King: Keveys


 
 Stephen King: Keveys
Tammi, 2020
135 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Elevation, 2018)
Luettu: 9.1.2021
Mistä: oma ostos


Ensimmäinen reaktioni Kingin Keveyden tietoja katsoessani oli hämmästys. Epäilin onko tietoihin tullut virhe, pitäisikö sivumäärä ehkä olla 735 eikä 135, mutta ei, nyt ei olla tiiliskiven vaan pienoisromaanin (ainakin Kingin mittapuulla) äärellä.
 
Scott Careyn paino alkaa pudota. Tämä ei yksistään olisi ongelma koska Scott on iso mies ja pieni laihtuminen tekisi hänen terveydelleen ja olemukselleen hyvää, mutta kun paino tippuu tasaisesti ilman, että se näkyisi Scottin vartalossa hän huolestuu. Pienessä Castle Rockin kaupungissa juorut liikkuvat nopeasti eikä erilaisuutta katsota hyvällä, joten Scott ei mene omalääkärinsä luo vaan uskoutuu mieluummin tenniskaverilleen, eläköityneelle tohtori Bob Ellisille. 

Ah, Castle Rock! Tuo pieni kaupunki, jossa erilaisuus on samaan aikaan pahe ja arkipäivää. Kaupunki, jossa sattuu ja tapahtuu mitä kummallisempia asioita. Kaupunki, jossa pahuus on valmis ryöpsähtämään esiin miksi ja milloin tahansa. Keveydessä pahuus ilmenee suvaitsemattomina kaupunkilaisina, jotka ovat aina valmiina tarttumaan mihin tahansa poikkeavaan, ottamaan sen silmätikukseen, ivan ja syrjinnän kohteeksi. Jos Scottin ongelma tulisi näiden kaupunkilaisten tietoon olisi hän oiva kohde kiusaamiselle, mutta tällä hetkellä kaupunkilaisten huomio on keskittynyt toisaalle, keskustassa sijaitsevaan uuteen ravintolaan Holy Frijoleen ja etenkin sitä pitävään pariskuntaan, naisiin, jotka tarjoavat erilaista ruokaa, naisiin, jotka paitsi asuvat yhdessä myös elävät parisuhteessa eivätkä kätke seksuaalista suuntautumistaan, he ovat avoimesti lesboja. Nämä naiset, Deirdre McComb ja Missy Donaldson ovat Scottin naapureita ja lopulta heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen.
 
Kirjan luettuani ymmärrän pienen sivumäärän (keveyden!) oikein hyvin, oikeastaan tämän kuuluu olla tällainen, pieni. Kirjan sivumäärä tai oikeastaan sen paino kulkee käsi kädessä Scott Careyn ongelman kanssa, painava monisataasivuinen kirja olisi vähän kuin isku vasten Scottin kasvoja. King on mahduttanut pieneen romaaniinsa monta painavaa teemaa ja samalla kun hän puolustaa erilaisuutta ja seksuaalivähemmistöjä hän sivaltaa ohimennen, mutta takuulla tarkoituksella Donald Trumpia.
 
Epäilin aluksi miten King onnistuu kertomaan tarinansa näin pienessä sivumäärässä, mutta pitäisihän minun tietää paremmin, totta kai King tietää mitä tekee. Keveys on tiivis, hieno tarina ja se tuntuu sivumääräänsä suuremmalta, ihan kuin Scott Carey näyttää puntarin ilmoittamaa painoaan painavammalta. 
 
     "Pian saat syötävää", Scott sanoi hiljaa. "Muutama minuutti vielä." Ihan kuin kissa olisi ymmärtänyt jotain minuuteista tai ylipäänsä ajasta.
     Ihan kuin minä ymmärtäisin, Scott ajatteli. Aika on näkymätöntä. Toisin kuin paino.
     Mutta ehkä se ei pitänytkään paikkaansa? Painon saattoi toki tuntea – kun sitä oli liikaa, olo oli punkero – mutta eikö sekin ollut periaatteessa ihmisten keksimä suure kuten aika? Kellon viisarit, vaa'an numerot, eivätkö ne olleet pelkkä keino yrittää mitata näkymättömiä voimia, joilla oli näkyvä vaikutus? Avuton yritys tavoittaa jotain siitä suuremmasta todellisuudesta, joka ylitti ihmisten käsittämän todellisuuden rajat?
     "Anna olla, muuten kohta pimahdat."
 
Pidin erityisesti Keveyden lopusta, se oli hieno, juhlallinen ja yhtä aikaa kevyt (!!!) ja raskas. Seuraavaksi King-lukujärjestyksessä olisi taas paksumpi tapaus, Laitos. Ehkä kuitenkin ensin muutama muu kirja väliin.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 
Ilta oli kylmä ja jäähdytti hien Scottin kasvoille, mutta silti ilma oli makeaa ja kirpeää kuin syysomenan ensimmäinen suupala. Scottin yllä oli puolikuu, ja tähtiä tuntui olevan miljardi.


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 3. Seksuaalivähemmistöä käsittelevä kirja
Helmet -lukuhaaste 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

04 helmikuuta 2021

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko


 
Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko 
WSOY, 2020
671 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro, Päivi Rekiaro,
Tiina Ohinmaa
(Midnight Sun, 2020)
Luettu: 5.1.2021
Mistä: lahja

 
En innostunut yhtään vuonna 2016 julkaistusta Houkutus / Elämä ja kuolema -kirjasta koska kirja tuntui vain sarjan uudelleenlämmittelyltä (toisessa päässä alkuperäinen Houkutus, toisessa päässä sama tarina päähenkilöiden sukupuoliroolit toisin päin kännettynä. Tämä Keskiyön aurinko -romaani sen sijaan kiinnosti kovasti. Tiesin odottaa tätä joululahjaksi (kaksi toivekirjaa, sain molemmat), mutta siitä huolimatta olin sortua kirjakaupassa ostamaan tämän itse itselleni ennen joulua.

Houkutus kertoo lukiolaistyttö Bella Swanin ja vampyyri Edward Cullenin tarinan alun Bellan näkökulmasta, mutta Keskiyön auringossa samat tapahtumat nähdään Edwardin silmin. Kun samalle biologian kurssille saapuu uusi opiskelija joutuu Edward yllättäen törmäyskurssille vampyyrin luontonsa kanssa. Pitkään itseään vain eläinten verellä ravinnut Edward huumaantuu Bellan tuoksusta ja hän joutuu taistelemaan ihmisveren, nimenomaan Bellan veren, himoa vastaan, samaan aikaan hän huomaa kiinnostuvansa tuosta hiljaisesta tytöstä.

     Muutuin silmänräpäyksessä toisenlaiseksi. En ollut likimainkaan se ihminen kuin olin joskus ollut. Jäljellä ei ollut rahtuakaan siitä vähästä inhimillisyydestä, jonka suojaan olin vuosikaudet onnistunut naamioitumaan.
      Olin peto. Hän oli minun saaliini. Koko maailmaan ei mahtunut muuta kuin tuo yksi ainoa totuus.

Jos Houkutus / Elämä ja kuolema -kirja haiskahtaa rahastukselta niin kieltämättä tässä on vähän sama juttu, tässäkin ratsastetaan hyvin vahvasti vanhan sarjan maineella, mutta tässä ei kuitenkaan muuteta perusasetelmia miksikään. Bella ja Edward ovat samat henkilöt kuin alkuperäisessä sarjassa, mutta nyt Edward on minäkertoja. Keskiyön aurinko sopinee parhaiten (kaltaisilleni) sarjan lukeneille faneille joille tapahtumat ovat ennestään tutut, sarjaan tutustuminen kannattaa siis aloittaa Houkutuksesta, ei tästä. Esimerkiksi muutamassa Edwardin vampyyrisisar Alicen kykyyn liittyvässä kohtauksessa tarina oli hieman sekava, mutta se ei häirinnyt kun tapahtumat olivat Houkutuksesta tuttuja.
 
Aloitin kirjan heti jouluna ja pitkät, rauhalliset pyhät osoittautuivatt juuri sopivaksi hetkeksi kirjan lukemiselle. Vaikka kirjassa oli heikot hetkensä kuten Edwardin (pakkomielteinen) jankkaaminen eri vaihtoehtojen välillä, Bellan korostettu kömpelyys tai hieman kömpelöt sanavalinnat/virkkeet suomennoksessa niin oli mahtava päästä jälleen Forksin maisemiin ja lukea tarina Edwardin näkökulmasta. Minulle Keskiyön aurinko oli täydellisen rentouttavaa viihdettä, vampyyrejä, romantiikkaa ja vähän jännitystä. Saapa nähdä riittääkö Meyerille tämä yksi tarina Edwardn näkökulmasta kerrottuna vai tuleeko vielä muistakin osista (Uusikuu, Epäilys, Aamunkoi) Edward-versiot.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta aina oli olemassa mahdollisuus valita – oli pakko olla.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 4. Kirja, joka on saanut loistavat arvostelut (tämä on suhteellista, mutta esimerkiksi 96 % Googlen käyttäjistä piti kirjasta)
Helmet-lukuhaaste 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta