Satu Rämö: Hildur

Satu Rämö: Hildur

(Hildur #1)

WSOY, 2022

363 sivua

Luettu: 4.6.2024

Mistä: lahja

Hildur Rúnarsdóttir on kokenut lapsuudessaan perhetragedian, jonka jäljet kulkevat yhä hänen mukanaan useammalla tavalla. Lumimyrskyyn kadonneet pikkusisaret ovat vuosien jälkeen yhä edelleen Hildurin ajatuksissa, mutta kadonneet lapset ovat myös Hildurin työtä sillä hän työskentelee paitsi Ísafjörðurin poliisipiirin rikosetsivänä myös Islannin kansallisen poliisin kadonneiden lasten yksikön johtajana. Vapaa-aikansa Hildur viettää Atlantin hyisissä vesissä rakkaan harrastuksensa surffauksen parissa. Pieni poliisilaitos saa täydennystä kun Hildur saa työparikseen Suomesta tulevan neulomista harrastavan Jakobin. Kun lumivyöryn alle jääneestä mökistä löytyy tutun miehen ruumis selviää poliiseille nopeasti, että kyseessä ei olekaan luonnollinen tai luonnonvoimien aiheuttama kuolema. Karanneiden teinien ja perheriitojen rinnalle tulee murhatutkinta.

Olen lukenut Satu Rämöltä aiemmin hänen elämäkertaa ja matkaopasta yhdistelevän Islantilainen voittaa aina -kirjan sekä Rämön yhdessä Katja Lahden kanssa kirjoittaman äitiyden ja vauva-arjen myyttejä ronskisti ravistelevan Vuoden mutsi -teoksen. Rämön näppäimistöltä voi näemmä odottaa lähes mitä tahansa, joten hänen hyppäys dekkarimaailmaan tuntui luontevalta jatkolta. Hildur on ollut melkoinen ilmiö ja ajattelin tässäkin tapauksessa odottaa kohun laantumista, mutta kun jatko-osien myötä myllytys vain jatkuu päätin hypätä liikkuvaan junaan ja tutustua Hilduriin.

Hildur on mielenkiintoinen sekoitus islantilaisuutta ja suomalaisuutta. Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, mutta esimerkiksi viima ja lumimyräkät tuntuvat samalla hyvin kotoisilta. Jos tarinasta häivyttäisi paikannimiä ja muutamia maamerkkejä voisi tapahtumat kuvitella tapahtuvan Suomessa jossain pikkukaupungissa. Rämö kuvaa juonenkäänteiden lomassa Islannin luontoa, ruokia, historiaa ja tapoja sekä selittää Islannin sanoja tai termejä. Hetkittäin nämä tietoiskut vievät huomiota tarinalta. Ehkä tässä näkyy Rämön tausta matkakirjojen kirjoittajana.

Islantilainen Hildur ja suomalainen Jakob ovat toimiva parivaljakko. Molemmat ovat hieman introverttejä, oman tiensä kulkijoita, jotka myös romuttavat tiettyjä stereotypioita. Pehmeitä käsitöitä harrastava mies ja äärimmäisissä olosuhteissa hyvin fyysistä surffausta harrastava nainen eivät ole ihan perinteisimpiä henkilöhahmoja ja se tuo tarinaan raikkautta.

Minulle ei täysin selvinnyt mistä valtava pöhinä kirjan ympärillä johtuu. Hildurin henkilökemiat ovat toimivia, Islanti on mukava tapahtumaympäristö ja tarina etenee sujuvasti hetkittäistä turhan tarkkaa ja elokuvakäsikirjoitusmaista kuvailua lukuun ottamatta. Mitään varsinaista lukuhuumaa ja tarinan ahmimista en silti kokenut. Aion kuitenkin katsoa mihin tarina etenee eli voisiko sanoa, että tehtävä suoritettu Satu Rämö, jälleen yksi lukija on koukutettu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Luonto oli tullut seinästä sisään ja vienyt kaiken mennessään.

Helmet-lukuhaaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

- Elämää hurmaavien harhojen maassa

WSOY, 2015

281 sivua

Luettu: 21.12.2015

Mistä: kirjastosta

Islanti, tuo vastakohtien maa jäätikköineen, kuumine lähteineen ja tulivuorineen on yksi unelmieni matkakohteista. Satu Rämö, Salamatkustaja-blogin pitäjä ja toinen Vuoden mutsi -kirjojen kirjoittajista kertoi blogissaan kirjaprojektistaan ja kun julkaisuaika oli käsillä aloin silmä kovana väijyä kirjaa kirjastosta. Viimein kirja nökötti hyllyssä (pienen ikuisuuden jälkeen, kovin on kysytty kirja) ja sain poimia sen mukaani joulunaluslukemiseksi.

Lupaan leikilläni ottaa selvää paikasta, jossa ei ole ainuttakaan ongelmaa vaan pelkkiä järjestelykysymyksiä.

Rämö sai Islanti-kuumeen hieman yllättävästä paikasta, nimittäin Kreetalta, jossa hän työskenteli ravintolan sisäänheittäjänä ja jossa hän tutustui islantilaiseen opiskelijaseurueeseen. Rämö lähti Islantiin yliopistovaihtoon, vieraili vaihdon jälkeen maassa useamman kerran, tapasi siellä islantilaisen miehen ja jäi maahan asumaan. Rämö kertoo kirjassaan vaiheistaan Islannissa, siitä kuinka kotiutuminen uuteen kotimaahan on sujunut, islantilaisesta perheestään sekä maasta ja sen asukkaiden tavoista. Arkikuvauksen lisäksi Rämö sivuaa luonnollisesti myös Islannin viimevuotisia isoja tapahtumia eli talouskriisiä ja Euroopan lentoliikenteen sekoittanutta Eyjafjallajökull-tulivuoren purkausta sekä sitä seurannutta turistiryntäystä ja maan nousua takaisin jaloilleen.

Rämön vetävän, huumorilla höystetyn (Voisi ajatella, että Islanti halusi yhden suomalaisen Satun. Varmuuden vuoksi kohtalo lähetti matkaan kaksi, koska sille toiselle voisi sattua jotain.) ja jutustelevan kerronnan lisäksi kirjassa on myös upeita valokuvia, jotka on ottanut Rämön aviomies Björgvin Hilmarsson. Harmi vain, että kuvat ovat mustavalkoisia, värillisinä ne olisivat näyttäneet Islannin ihan eri tavalla (tiedän tämän, sillä Rämön blogista löytyy toinen toistaan hienompia värillisiä kuvia Islannista). Kyllä kirjan kuvista saa nytkin käsityksen maan upeudesta ja Rämön sanallinen kuvaus värittää muodostuvaa mielikuvaa lisää.

     »Meinaatko jäädä siihen pidemmällekin tauolle», mieheni huuteli parinkymmenen metrin päästä.
     Palkitsin kiusoittelevan kommentin mulkaisulla ja katselin vuorotellen edessä kulkevaa kauhistuttavan kapeaa polkua ja alapuolella avautuvaa huikeaa näkymää.
     En voinut sietää korkeita paikkoja, mutta minun oli pakko katsoa. Kauneus kouraisi vatsanpohjaa. Kirkkaan vihreä sammal loi mahtavan kontrastin tummanruskeisiin, punertaviin ja kellertäviin vuorenseinämiin. Siellä täällä pitkin maanpintaa ilmaan nousi kuumaa sihisevää höyryä. Pifffff.. Maankamara kumisi. Ihan kuin joku keittäisi maan sisässä liesi täysillä kananmunia.
     Voisimme olla jollain vieraalla planeetalla, vaikka olimmekin keskellä täysin arkipäiväistä islantilaismaisemaa. Edes vuoristopolku ei kuulemma ollut mikään kovin jyrkkä saati sitten vaativa.

Islantilainen voittaa aina ei ole tiukasti asiapitoinen tietokirja vaan se sijoittuu jonnekin elämäkerran ja matkaoppaan välimaastoon. Ei sillä, että lokeroinnilla olisi jotain väliä sillä sisältö ratkaisee ja se jos mikä toimii Rämön kirjassa. Arki ja fakta kulkevat kirjassa sulassa sovussa, käsi kädessä. Mielestäni kuvaukset Rämön perhe-elämästä, islantilaisesta arjesta yleensä sekä maan luonnosta ovat kirjan parasta antia. Maan talouspuolestakin Rämö kirjoittaa kiinnostavasti, sopivan maanläheisesti ja ymmärrettävästi. Aiheesta voisi kirjoittaa myös kapulakielisemmin, mutta ekonomitaustainen Rämö ei sitä onneksi tee. Välillä kaipasin asioiden kertomista kronologisessa järjestyksessä aihejaottelun sijaan, mutta ei sillä lopputuloksen kannalta ollut merkitystä, pidin kirjasta kovasti näinkin.

Kirjan luettuani tiedän paljon uutta Islannista, sen asukkaista ja historiasta. Esimerkiksi sen kuinka pienet piirit Islannissa on (Björk saattaa löytyä uimahallissa viereisestä suihkusta ja hänen äitinsä kodin viereisestä pusikosta, jopa presidentti on helposti lähestyttävissä), kuinka Islannin pelastustoimi on järjestetty ja miten ilotulitteet liittyvät siihen, mitä eroja islantilaisten ja suomalaisten välillä on, kuinka vakavasti islantilaiset ottavat joulun vieton, mitä geenibileillä tarkoitetaan, keitä ovat Islannin piilokansa ja miksi osa pellosta jätetään luonnontilaan (ei, kyseessä ei ole mikään perinteinen kesantoselitys) sekä tietenkin sen kuinka tärkeää kielen oppiminen on kotoutumisen kannalta ja kuinka pienelläkin ääntämisvirheellä voi päästää suustaan pip- sammakoita. Islannin matkakuume nousi taas parilla pykälällä, kiitos Rämön positiivista islantilaishenkeä huokuvan kirjan.


Sitaattikunniamaininnan saa (Rämön miehen lausuma viisaus, josta vaatimaton ja varovainen suomalainen voisi otta opiksi):

»Kun suomalainen tekee jotain, se miettii ensimmäisenä, kiinnostuukohan tästä kukaan. Kun islantilainen tekee jotain, se miettii ensimmäisenä, miten se päsee kertomaan ideastaan koko maailmalle.»

Islantilaisuuteen on tutustuttu myös seuraavissa blogeissa: Hemulin kirjahylly, Jalankulkuonnettomuus, Kirjakaapin kummitus, Lukuneuvoja, Madonluvut, Pisara.

Vuoden mutsi

Pois alta risut ja männynkävyt -täältä tulee Vuoden mutsi!

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Avain, 2012

303 sivua

Äitiyskirjojen ja vauvalehtien lukemisen kulta-aikani on 4- ja 6 vuotta täyttävien (TJEU; kuvassa näkyvissä synttäritilpehööriä) lasten äitinä jo ohi, mutta kun kuulin Vuoden mutsista lisäsin sen samantien luettavien listalleni. Olen seurannut Salamatkustaja -blogia ja siitä tiesin mitä odottaa. Kun Avaimelta pyytämäni arvostelukappale -kiitos siitä!- löytyi postilaatikosta sai muu lukeminen väistyä ja siirryin muistoissani vauva-arkeen.

Vuoden mutsi on erilainen äitiyskirja. Salamatkustaja-, Project Mama- ja myös Vuoden mutsi -blogeista tutut Satu Rämö ja Katja Lahti raottavat vauvantuoksuista äitiyden verhoa ja räväyttävät silmille niin raskaana olemisen, synnyttämisen, imetyksen, vauvatarvike(kilpa)varustelun kuin parisuhteenkin ihanuutta ja kamaluutta. Neuvoja, vinkkejä ja tunnelmia on kirjattu tikulle pissaamisen jälkeisestä kahdesta viivasta aina yksivuotispäivään asti, unohtamatta pohdintaa pikkukakkosesta. Erilaisen kirjasta tekee se, että perinteiset näkökulmat on heitetty romukoppaan ja asioita lähestytään ronskilla huumorilla. Tästä varoitellaan myös takakannessa, jotta totisemmat tietävät varautua.

En päässyt alkusanoja pidemmälle kun Rämö ja Lahti olivat jo voittaneet minut puolelleen. Kun nämä äiti-ihmiset puhuvat aiheista astianpesukoneen kokoinen pötsi, trampoliinilla hyppiminen ilman tenaa tai vaikka lapsen puurosuuhalaukset, on suojamuurit kaadettu ja häveliäisyyden joutavat rajat rikottu. Niinhän se on, että äitiys muuttaa ihmistä ennalta-arvaamattomilla tavoilla ja tuo elämään uusia ulottuvuuksia ja yllätyksiä.

Huumorista huolimatta kirjasta löytyy mm. lapsiperheelle tarpeellisia yhteystietoja. Kirja on jaoteltu eri aihe-alueisiin ja navigointia helpottaa vielä erilaiset symbolit. Löytyypä kirjasta myös kaavioita, testejä ja tilaa omille muistiinpanoille. Paikoitellen epäselvä kaunokirjoitusfontti ja musta teksti voimakkaan värisellä taustalla hieman häiritsi, mutta iloiset kirjailijoita kuvaavat maatuskahahmot värityksineen ja vahvat kannet sekä sivut paikkasivat tilanteen.

Kirjassa on keskitytty enemmän äitiyden ja pikkulapsiajan varjopuoliin. Kaipasin välillä niitä asteikon plussapuolelle jääviä asioita, mutta toisaalta kirjan ideana onkin kertoa niistä asioista, joista yleensä vaietaan ja jotka usein ensimmäisenä unohdetaan. Nauroin välillä vedet silmissä jutuille, jotka eivät takuulla naurattaneet silloin kun ne osuivat omalle kohdalleni, esimerkkeinä järkyttävät pulauttelut ja niskakakat. En tiedä olisinko halunnut lukea kirjaa odottaessani esikoistamme, tiedä miten olisin raskaushormonien vaikutuksen alaisena kirjan jutut ottanut ;) Raskaana olevillekin voin suositella kirjaa mikäli kantti kestää huumoria ja eritteitä eikä seuraava lainaus aiheuta paniikkia tai paheksuntaa:

Voi helvetti. Dead lineistä on tapana informoida etukäteen! Mistä minä voin tietää, milloin epiduraalia viimeistään pitää älytä pyytää. Taisin huutaa kätilölle -akupunktioneula otsassani väpättäen- jotain hyvin sopimatonta. Pyysin häntä tuomaan jotain aisteja turruttavaa, vaikka kossuvissyn. Pyyntööni ei suostuttu. Pyysin kätilöä pitämään kättään kohdunsuullani, se vähentää kipuja ja ehkä saa kohdunsuunkin aukeamaan nopeammin. Käsi römpsään -pyyntöni oli kuulemma järjetön. Kohdunsuu yleensä aukeaa itsestään.

Minä ainakin säilön Vuoden mutsin kirjahyllyymme. Siihen on hyvä palata sitten kun vauva-arki on unohtunut.

Korjattakoon tässä myös kirjailijoiden kokema vääryys siitä, että kustantamo luokitteli Vuoden mutsin tietokirjaksi. Tunnisteissani ei ole mutu-kirjoja, mutta sekalaisia vastaava Kirjavaa -tunniste löytyy. Lisään vielä muutaman muunkin. Arvon mutsit, jos koette luokitteluni vääräksi niin toivon pikaista korjauspyyntöä ;)

Kirja on luettu jo useassa blogissa, mm. Ina suosittelee kirjaa äitienpäivälahjaksi, Amma piti hauskana mutta toisaalta kritisoi hieman kyynisyyttä ja Maria nauroi kirjan jutuille välillä hysteerisesti. 

Ai niin, mainittakoon vielä, että 10% kirjan tuotosta lahjoitetaan MLL:n vanhempainpuhelimen toimintaan.