Jennifer Egan: Aika suuri hämäys sekä lomatunnelmia

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Tammi, 2013 (2012)

412 sivua

Suomentanut: Heikki Karjalainen

(A Visit from the Goon Squad, 2010)

Luettu: 29.6.2016

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä

Lähdin lomamatkalle riskillä ja valitsin mukaani yhden ainoan kirjan sillä ajatuksella, että tällä reissulla en kuitenkaan ehdi tai jaksa lukea kovin paljoa (toki lentoyhtiön matkatavaran painorajatkin vaikuttivat, vaelluskengät ja takit painavat yllättävän paljon). Okei, myönnän, että lisäksi puhelimesta löytyi muutama lisäkirja, mutta ne olivat lähinnä hätävävarana, e-kirjat kun eivät edelleenkään ole minulle kovin luonteva valinta. Päädyin Jennifer Eganiin, joka on ollut sattumoisin aiemminkin lomalukemisenani.

Aika suuri hämäys lähtee liikkeelle Sashasta, nuoresta newyorkilaisnaisesta, joka työskentelee levymoguli Bennie Salazarin assistenttina, kärsii kroonisesta varastelusta ja käy treffeillä sekä terapiassa. Bennie Salazar taas on eronnut keski-ikäinen laskeva tähti, ei enää niin pinnalla musiikkipiireissä. Bennie kantaa mukanaan kahviin lääkkeeksi (kuin huumeeksi) laitettavia kultahippuja sekä muistoja, näkyvimpänä niistä eräistä juhlista käsivarteen jääneet palovammat. Sashaan ja Bennieen liittyy lukematon määrä muita henkilöitä, joiden elämästä Egan tarjoilee pieniä otteita. Ja kaiken taustalla soi musiikki, jopa hiljaisuudella on oma sävelensä.

     He istuivat vaiti, kauemmin kuin olivat koskaan istuneet. Sasha katsoi sateen kastelemaa ikkunaa, suttuisia valoja pimenevässä illassa. Hän makasi liikkumatta paikallaan voidakseen pitää sohvan itsellään, oman paikkansa tässä huoneessa, oman näkymänsä ikkunaan ja seiniin, huminan joka kuului vain silloin kun oli muuten hiljaista ja itselleen kuuluvan Cozin ajan. Tämä oli hänen minuuttinsa, ja tämä, ja vielä tämäkin.

Henkilöt, tapahtumat ja paikat vaihtuvat nopeasti lähes hengästyttävällä tahdilla. Kirjan rajat hämärtyvät, on vaikea sanoa onko teos romaani vai ennemminkin novellikokoelma, jossa henkilöt ovat linkittyneet toisiinsa ikään kuin ihmisketjuksi. Yksi tuntee toisen, toinen kolmannen ja ehkä se kahdeskymmenes taas sen ensimmäisen, tai ainakin hänellä taitaa olla jonkinlainen hämärä muistikuva ensin mainitusta. Musiikki on suuressa osassa kirjaa ja henkilöiden lomassa heitellään useita musiikillisia viittauksia, niin todellisia kuin ilmeisesti myös keksittyjäkin. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut rinnalleen soittolistan ja olisi kiinnostava tietää minkälaisen soittolistan Egan olisi kirjalleen koonnut.

Kirjan rakenne on kiinnostava ja se rakentuu pitkän ihmisketjun ja ajan kulumisen varaan. Tuntui hassulta kun yhtäkkiä huomasi kahden henkilön välisen linkittymän. Välillä saatoin unohtaa henkilöt nopeastikin, mikä kieltämättä oli häiritsevää, mutta sitten heidät tapasi uudelleen. Aika kuluu (1970-luvulta aina 2020-luvulle), kuljettaa ja kuluttaa, ihmiset törmäävät toisiinsa tai sivuavat toisiaan kerran toisensa jälkeen ja kaikesta kuroutuu tarina. Ei välttämättä tasainen tai yhtenäinen, mutta eihän elämäkään ole sellainen. Eganin kerrontaa Karjalaisen suomentamana on helppo lukea, se on sujuvaa ja samalla sekä vähäeleistä ja kepeää että tunteikasta, kipeää ja herkkää.

Me ei puhuta mitään, maataan vain vierekkäin pimeässä. Lopulta mä sanon: Sun olisi pitänyt kertoa mulle.

     Kertoa mitä? Jocelyn sanoo, mutta mä en edes tiedä mitä. Sitten se sanoo: Kaikkea on liikaa, ja musta tuntuu, että jokin on lopussa, on loppunut jo.

Aika suuri hämäys on kuin kirjallinen hittikimara. Kirjaa lukiessani päässäni soi musiikki. Rokkia, vähän säröä, vinkuvia kitaroita, välissä jotain haikeaa ja kaunista. Ja juuri ennen Julkaise-napin painamista se tuli mieleeni, kirjaa kuvaava biisi. Anssi Kelan 1972. Tässä kirjassa on jotain samaa, mutta ei sitten kuitenkaan, sillä kirjan henkilöt eivät välttämättä liity niin selvästi toisiinsa kuin Anssi Kelan kappaleen koulukaverit. En oikein osaa vielä sanoa kuinka paljon pidin kirjasta, tunnelmani kieppuvat vielä kuin kannen pyörre. Aika suuri hämäys. Aika, suuri hämäys.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän alapuolellaan rannalla kimalteleva kaupunki kokeili laiskasti merta varpaillaan.

Bleue kutsui kirjaa varsinaiseksi hämääjäksi (sekä otti osuvat ja tyylikkäät kirjankansikuvat), Maijan teki mieli hihkua (kommentti päätyi myös pokkariversion takakanteen) ja Kirjaniilo tuumasi, että toimii.

- - -

Pakko vielä sitoa Aika suuri hämäys menneisyyteeni ja lomamatkaani seuraavalla sitaatilla:

He astuvat ulos. Niin pimeää kuin ulkona onkin, vuorten mustat siluetit ovat taivastakin tummempia.

Juuri tuolla tavalla näin Alpit ensimmäistä kertaa elokuussa 2003 kun saavuimme aamuhämärässä junalla Itävallan Innsbruckiin. Nyt lomamatkallamme näin ensisilmäyksen vuoristosta keskellä kirkasta päivää, ihana näkymä se oli silloinkin. Tässä kuvalliset lomaterveiset Itävallasta Bad Gasteinista sekä Sportgasteinista, josta viimeinen kuva on:

 

 ♥

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni

Tammi, 2014 (2013)

346 sivua

Suomentanut: Heikki Karjalainen

(The Keep, 2006)
Luettu: 17.3.2015
Mistä: oma ostos

Mainitsin aiemmin, että lomalukemisekseni valikoitui kaksi kirjaa, tässä niistä toinen. Itse asiassa luin lopulta suurimman osan kirjasta koti-Suomessa, mutta aloitin tämän Teneriffalla. Nautin auringosta hotellin parvekkeella kun päänsisäinen kuvitustutkani alkoi piipata, huomasin nimittäin alhaalla allasalueella suuren kukkapensaan, jonka väritys oli kuin suoraan Sydäntornin kannesta. Kävimme syömässä ja sen jälkeen piti sulatella hetki ruokaa eli ei muuta kuin tuumasta toimeen ja kuvaamaan. Saatoin herättää pientä ihmetystä muissa lomalaisissa kykkiessäni puskassa puhelin ja kirja kädessäni (puhumattakaan muiden lukevien lomalaisten vaanimisestani, piti tehdä monta uintimutkaa, että näin mitä kukakin altaan laidalla aurinkotuoleissaan luki!). En kuulemma nolostuttanut perhettä, ovat tainneet jo tottua kuvien räpsimiseeni ;)

Danny King on ajautunut New Yorkissa ongelmiin ja maisemanvaihdos olisi enemmän kuin paikallaan. Dannyn serkku Howie, nykyään Howard, tarjoaa sopivasti työtä linnansa restaurointiprojektissa ja lupaa maksaa Dannylle myös matkat linnaansa. Vaikka serkkujen tiet erosivat lapsuudessa ikävissä merkeissä päättää Danny ottaa tarjouksen vastaan ja matka jonnekin Itä-Euroopan perukoille voi alkaa. Kaiken yllä häilyy salaperäinen minäkertoja Ray, joka ottaa puheenvuoron silloin kun haluaa. Danny on riippuvainen sähköisistä yhteyksistä, netistä ja puhelimesta, mutta linnan muurien sisäpuolella hän joutuu pärjäämään ilman, keskittymään itseensä, Howieen ja hänen perheeseensä, muihin työntekijöihin sekä linnaan ja sen värikkääseen historiaan. Missä maassa linna sijaitsee, miksi Danny on kutsuttu paikalle, muisteleeko Howard menneitä, mikä uima-altaan pinnan alla väreilee ja kuka katselee sydäntornin ikkunasta? Onko kaikki vain kuvitelmaa?

Danny sytytti lampun ja valaisi heikolla valolla pimeyttä: kiviseinät, liukkaat kivilattiat. Liikettä seinänvierillä. Danny huomasi hengityksensä muuttuneen nopeaksi ja läähättäväksi ja yritti rentoutua. Pelko oli pahasta. Pelko päästi sisään madon.

Kaksi linnaa, ensimmäinen on vanha oikea linna ja toinen on vankila, jossa Ray suorittaa tuomiotaan sekä kirjoituskurssia, jota vetää houkutteleva Holly. Molemmissa paikoissa tarvitaan ajatuksen mahtia, mielikuvituksen voimaa. Molempien sisällä haaveillaan vapaudesta, linnassa Howien unelmana on sähkölaitteista vapaa hotelli, vankilassa taas vapaus avata ovia, tehdä mitä haluaa. Kiven sisällä kaikki muuttuu. Mielen ja yksilön vapaus toistuu pitkin tarinaa ja on yksi tarinaa kannattelevista teemoista.

Sydäntorni oli lukukokemuksena kuin kengurubensaisella tai muuten vain käyntiongelmaisella autolla ajo vieraassa kaupungissa. Välillä matka sujuu tasaisesti, mutta risteyksestä liikkeelle lähtiessä edetään pomppien tai syöksähtäen eteenpäin. Vauhti kiihtyy, kuski innostuu, tulee pidempi tasainen suora ja taas töksäytetään risteykseen. Koko ajan niskavilloissa tuntuu pikkuisen outo olo, ei nyt ihan eksynyt, mutta sellainen pikkuisen hämmentynyt, että kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Tiedättehän? Varsinkin minäkertoja Ray ja kirjan kansikuva vaivaavat.

Jokaisessa tarinan henkilössä on omat outoutensa, heitä ja heidän motiivejaan epäilee vuorotellen. Egan kieputtaa tarinaa urakalla, lopussa minäkertojakin vaihtuu ja tarina muuttaa jälleen kerran suuntaansa. Toisaalta suunnanvaihdos on selkeä, toisaalta se tuntuu jo hiukan teennäiseltä. En voi sanoa kirjan olleen huikea elämys tai vuoden sytyttävimpiä kirjoja kuten kannessa kehutaan, hengästyttävä voisi kuvata lukukokemusta parhaiten. Eganin kerronta on selkeää ja sujuvaa,  joten myös suvantopaikoissa jaksaa pysytellä kyydissä. Kirjassa oli useita hienoja kielikuvia, jotka piristivät ja ihastuttivat lukemista. Kirja aiheutti myös muutamia vilunväreitä. Mielenkiintoinen kirja.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Väsymys valui häneen joka puolelta niin lämpimänä ja ällöttävän makeana, että sen tiesi olevan epäterveellistä ja siksi entistäkin himottavampaa.

Lisäksi kirja onnistui puhuttelemaan minua henkilökohtaisella tasolla:

Minun hommani, ainoa hommani, on pitää tytöistä niin hyvää huolta, että heidän elämällään on jotain merkitystä.

sekä:

Kolmekymmentäkolme vuotta kovaa kulutusta, mutta tässä sitä ollaan.

Dannya lainaten sanoisin, että alto!


Sydäntorni on saanut paljon blogisavuja, tässä muutamia sydäntorniin kiivenneitä (lisää linkkejä heidän postauksissaan): Kaisa Reetta T., Kirjasirkus, Lumiomena, Opuscolo - Kirjasta kirjaan.