29 heinäkuuta 2020

Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani



Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani
Gummerus, 2019
445 sivua
Suomentanut: Arto Schroderus
(My Absolute Darling, 2017)
Luettu: 21.6.2020
Mistä: kirjastosta

Hän kääntää Turtlen päätä puolelta toiselle ja katsoo tiiviisti silmiin. Ja sanoo lopulta: "Tiedätkö mitä, nappula? Tiedätkö mitä sinä merkitset minulle? Annat minulle syyn jatkaa joka aamu, kun heräät ja nouset vuoteesta. Kun kuulen paljaat pikku jalkasi portaissa, ajattelen, tuo on minun tyttöni, tuon tähden minä elän."

14-vuotiaan Julia "Turtle" Alvestonin äiti on kuollut ja hän asuu hallitsevan isänsä Martinin kanssa syrjäisessä ränsistyvässä talossa, jota kasvit hiljalleen valtaavat. Koulu sujuu heikosti ja mieluiten Turtle viettäisi aikaansa luonnossa tai ukin asuntovaunulla. Eräänä aamuna Turtle varustautuu ukin antamalla puukolla ja omalla aseellaan ja lähtee samoilemaan metsään, siitäkin huolimatta, että tietää isän huolestuvan. Metsässä Turtle tapaa Jacobin ja Brettin, joiden seurassa Turtle ei tunne itseään samanlaiseksi kummajaiseksi kuin koulussa. Irtiottonsa ja uusien ystäviensä myötä Turtlen silmät avautuvat ja hän alkaa nähdä elämänsä uudessa valossa, eikä se valo ole suinkaan kirkas ja hohtava vaan ristiriitainen, samea ja synkkä.

     Turtle ajattelee: ikinä ei ole mennyt hyvin, eikä ikinä tule menemäänkään. Hän ajattelee: en edes tiedä, miltä ihan hyvä näyttää. En tiedä, mitä se tarkoittaisi. Kun sillä on hyvä hetki, meillä menee paremmin kuin hyvin. Kun sillä on hyvä hetki, se nousee kaiken yläpuolelle ja on enemmän kuin kukaan muu. Mutta sen sisällä on jotain. Vika joka myrkyttää kaiken muun. Miten meille käy.

Minun ikioma kultani on romaani, josta on vaikea kirjoittaa. Juonesta ja teemoista en halua kertoa liikaa ja toisaalta se vähä mitä haluan kertoa on kamalan (!) vaikea pukea sanoiksi. Kirjassa yhdistyy häkellyttävällä tavalla kauneus ja rumuus. Kauneudesta vastaa rönsyävä ja huumaava luonto, joka tuntuu aluksi vievän runsaudellaan huomion kaikelta muulta, peittävän pimeyden oksien, rönsyjen ja heinikon alle, mutta sieltä se nousee, rumuus, se nostaa vastenmielistä päätään ja lyö kerralla lukijalta jalat alta.

Jos olisin tiennyt mitä on luvassa en todennäköisesti olisi tarttunut tähän ja nytkin oli hyvin lähellä, että jätän kirjan kesken (keskeyttäminen on minulle äärimmäisen vaikeaa!). Päätin kuitenkin jatkaa, vaikka kylmäsi, ahdisti, inhotti ja vähän itkettikin. Lukemista helpotti Tallentin tarjoamat hetket luonnossa, ne toimivat hienoina suvantopaikkoina ja hengähdystaukoina. Ehkä suurin syy jatkamiselle oli se, että minulla oli alusta asti aavistus kuinka tarina päättyy ja halusin selvittää olenko oikeassa ja jos olen niin kuinka lopputulokseen päädytään. Menemättä sen tarkemmin lopputulokseen mainitsen vain, että matka Turtlen seurassa oli rankka.

Yksi suurimpia ahdistuksen aiheuttajia lukiessa oli se, että tarina on niin uskottava, Turtlen kokemukset voisivat tapahtua oikeassa elämässä, Turtlen lapsuus olla jonkun lapsen tai nuoren arkea. Turtlen isä Martin elää omassa kuplassaan, jonne ei mahdu juuri muuta kuin aseet, olut ja Turtle, ja tähän kuplaan hän vetää myös tyttärensä. Martin syöttää Turtlelle omaa rajoittunutta ja jyrkkää maailmankatsomustaan eikä hyväksy tyttärensä kasvua, sitä, että teini-ikäinen Turtle on oma yksilö ja persoona omine tunteineen ja ajatuksineen. Se, että molemmat pitävät aseista ei riitä luomaan tervettä ja toimivaa isä-tytär-suhdetta vaan se vaatisi paljon muuta. Martin käyttää vanhemman valtaansa väärin, hänen ja Turtlen suhde onkin monella tapaa vääristynyt ja syöksykierteessä. Siitä tässä tarinassa on kyse, syöksykierteen katkaisusta, mutta millä tavalla ja millä hinnalla?

Minun ikioma kultani tuo mieleen toisen vimmaisen selviytymistarinan Beth Lewisin Suden tien sekä niin ikään amerikkalaista asekulttuuria sivuavan Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin. Vahva suositus koko kolmikolle, jos rankat aiheet eivät pelota.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Aamu vaihtuu päiväksi, ja litteäpohjaiset sinertävät pumpulipilvet hinaavat varjojaan metsärinteillä.


Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu


09 heinäkuuta 2020

Hallie Rubenhold: Viisi - Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit



Hallie Rubenhold: Viisi -
Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Atena, 2020
390 sivua
Suomentanut: Mari Janatuinen
(Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, 2019)
Luettu: 6.6.2020
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Kukapa ei olisi kuullut Viiltäjä-Jackista, Lontoon Whitechapelia vuoden 1888 loppupuolella pelossa pitäneestä sarjamurhaajasta? Mutta entä uhrit, jotka menettivät henkensä murhaajan käsissä, kuka tietää heistä muuta kuin heidän nimensä, kuka tuntee heidän elämäntarinansa ennen sitä hetkeä kun he kohtasivat murhaajansa? Hallie Rubenhold haluaa kirjallaan kertoa keitä nämä viisi naista, Mary Ann "Polly" Nichols, Annie Chapman, Elizabeth Stride, Catherine Eddowes ja Mary Jane Kelly olivat, mistä he tulivat ja miten he elivät, herättää eloon heidän historiansa sekä korjata heihin liittyviä pinttyneitä oletuksia.

Mitä suuremmaksi tekijän henkilökuva kasvaa, sitä enemmän hänen uhriensa henkilökuvat tuntuvat hiipuvan.

Edellinen lause kiteyttää hyvin Rubenholdin teoksen idean. Viiltäjä-Jackin myytti on tähän asti kiteytynyt tiiviisti murhaajan itsensä ympärille ja hänen uhreistaan on mainittu lähinnä nimet, kuolintapa ja se, että he olivat prostituoituja. Paitsi että tässä viimeisessä väitteessä ei Rubenholdin mukaan edes ole perää. Vaikka uhrit olivat köyhiä, huono-osaisia ja viettivät osan öistään kadulla vain kahden heistä tiedetään myyneen itseään rahasta. Viktoriaanisella aikakaudella miehet hallitsivat ja jos nainen ei ollut naimisissa ja kulki öisin kadulla oli helpompaa olettaa että hän myi itseään kuin tunnustaa tosiasia, että hänellä ei yksinkertaisesti ollut vakituista asuinpaikkaa eikä rahaa yösijaan. Tämä on yksi niistä vääryyksistä, jotka Rubenhold on halunnut kirjassaan oikaista.

Viisi on todella mielenkiintoinen katsaus näiden viiden naisen elämään, naisten, jotka ovat tähän asti olleet kuuluisia vain kuolemastaan. Rubenhold kytkee heidät elävästi viktoriaaniseen aikaan, sen ilmiöihin ja tapoihin. Näin naisten asema ajassa ja yhteisössä avautuu paremmin kuin pelkästään kerrottaessa heidän tarinansa. Vaikka aika on kulunut löytyy viktoriaanisesta ajasta ja nykyajasta yhtäläisyyksiä ainakin mitä tulee uhrien syyllistämiseen. Niin kuin aikanaan Pollyn kuolemansyyntutkinnan kohdalla myös nykyään esimerkiksi raiskaustapausten selvittelyn yhteydessä näkee kommentointia siitä kuinka esimerkiksi uhrin vaatetus, käytös tai humalatila on vaikuttanut tekoon. Ihan kuin uhri olisi itse oikeuttanut häneen kohdistuvan rikoksen.

Kerronta etenee sujuvasti, mutta hetkittäin Rubenhold sortuu turhaan asioiden romantisointiin ja maalailuun, kuten puhuessaan murhanhimoisesta [Thames] joesta. Teoksessa oli myös pientä epätasaisuutta kuvaustarkkuudessa. Osa asioista selvitetään perinpohjaisesti, mutta jotkut useammankin kerran mainitut asiat kuten high rip -jengi jätetään ilman selvitystä ja jouduin hakemaan tästä itse tarkempaa tietoa. Paikoitellen ehdin miettiä mihin joku asia liittyy ennen kuin Rubenhold pääsi varsinaiseen asiayhteyteen.

Rubenhold on rajannut teoksensa todella hyvin ja uhreja kunnioittaen. Jokaisen naisen osuus kirjassa päättyy niin, että heidän kuolemaansa ja kuolintapaansa ei käsitellä. Murhaajalle ei anneta yhtään ylimääräistä tilaa, tämä on hänen uhriensa kirja. Mielestäni Rubenhold onnistuu kertomaan naisten tarinat heidän ansaitsemallaan arvokkuudella.


Sitaattikunniamaininnan saa (tällä kertaa hieman pidempi pätkä):

Nämä naiset ovat meille paljon enemmän arvoisia kuin ne tyhjät ihmiskuoret, joina olemme heitä pitäneet: hekin olivat lapsia, jotka itkivät äitejään; hekin olivat nuoria naisia, jotka rakastuivat; hekin kokivat synnytyksen tuskat ja vanhempiensa kuoleman; hekin nauroivat, hekin viettivät joulua. He kinastelivat sisarustensa kanssa, he itkivät ja unelmoivat, heihin sattui ja he nauttivat pienistä voitoista.


Helmet-lukuhaaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja


05 heinäkuuta 2020

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio



J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
(Harry Potter #2)
Tammi, 2012
365 sivua
Suomentanut: Jaana Kapari
(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)
Mistä: oma ostos


Bloggaaminen tuntuu olleen viime aikoina hieman tuuliajolla, postausjonoa on kertynyt useamman kirjan verran ja lukeminen etenee edelleen hieman tahmeasti.  Ehkä tilanne korjaantuu nyt kesälomalla.

Harryn ensimmäisen Tylypahkan lukuvuoden jälkeinen kesäloma päättyy erikoisella tavalla. Ensin Harryn luokse ilmestyy kotitonttu Dobby varoittamaan häntä palaamasta Tylypahkaan, sitten Harryn ikkunan taakse ilmestyy lentävällä autolla Weasleyn veljekset hakemaan Harryn luokseen heidän kotiinsa. Koulutarvikeostoksilla Harry ystävineen törmää paitsi isä ja poika Malfoyhin myös uuteen pimeyden voimilta suojautumisen opettajaan Gilderoy Lockhartiin. Koulumatkakaan ei suju suunnitellusti ja kun lukuvuosi viimein alkaa on edessä uusi ongelma. Koululla tapahtuu hyökkäyksiä ja pian huhut salaisuuksien kammion avautumisesta yltyvät. Mutta mikä on salaisuuksien kammio ja kuka sen on avannut nyt, entä aikaisemmin, vuosia sitten?

Jo ensimmäisenä lukuvuotenaan Harry sai tottua siihen, että jos muut eivät tunnistaneet häntä kasvojen tai otsan arven perusteella niin viimeistään hänen nimensä kuultuaan he tiesivät hänet ja hänen tarinansa, mutta nyt Harry saa osakseen myös negatiivista huomiota ja särön imagoonsa hallitessaan kärmeskieltä. Onneksi Harry ei jää hämmennyksessään ja erilaisuuden tunnossaan yksin vaan hänen parhaat ystävänsä sekä myös rehtori Dumbledore ovat hänen tukenaan. Ron osoittaa myötätuntonsa omaan hassuun, pikkuisen kömpelöön ja suorasanaiseen tapaansa:

"Ei" Ron sanoi epäröimättä. "Ei ole hyvä kuulla ääniä, joita muut ei kuule, ei edes velhomaailmassa."

Dumbledoren tuki puolestaan on hienovaraisempaa ja syvällisempää:

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

Harry ei ole ainoa erilaisuudesta kärsivä. Draco ottaa Hermionen silmätikukseen sillä Hermionen molemmat vanhemmat ovat jästejä, taikomattomia ja tällaisista taustoista tuleva on Malfoyn arvoasteikolla pohjasakkaa eikä kyseinen henkilö heidän mielestään ole oikeutettu opiskelemaan Tylypahkassa. Onneksi myös Hermionella on puolustajansa.

Luin kirjan toista kertaa, tarinan imu ja jännitys oli ennallaan, mutta ehkä nyt tuli kiinnitettyä huomiota eri asioihin kuin ensimmäisellä kerralla. Mietin esimerkiksi kangistettuja, miten he pysyivät hengissä jopa useita viikkoja, saivatko he ravinnon suonensisäisesti? Kaikkea sitä tuleekin miettineeksi... Sivuseikkoihin harhautuneista ajatuksista huolimatta pidin kirjasta kovasti. Suosikikseni nousi hyväsydäminen, mutta hieman yksinkertainen Dobby.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Tiedätkö mitä, Harry? Jollei se kohta lakkaa pelastamasta henkeäsi, se vielä tappaa sinut joku kerta."

Helmet-lukuhaaste 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli