Jhumpa Lahiri: Kaima

 

Jhumpa Lahiri:Kaima

Tammi, 2014 (2005)

413 sivua

Suomentanut: Kersti Juva

(The Namesake, 2003)

Luettu: 2.4.2018

Mistä: kirjastosta

Jhumpa Lahiri on nimenä tuttu ja hänen kirjojaan on kehuttu, mutta vasta ulkopuolelta, lukupiirin lukujärjestyksestä tulevan kimmokkeen myötä otin Kaiman luettavakseni.

Hetkeä ennen ensitapaamista Ashumi astuu empien ja kuin varkain olohuoneessa istuvan Ashoken kenkiin. Näin lähellä miehen kosketusta hän ei ollut koskaan käynyt. Tästä hetkestä alkaa Gangulin perheen tarina. Ashumi ja Ashoke solmivat avioliiton vanhempiensa sopimuksesta, jättävät Intian sekä suuren suvun taakseen ja lähtevät Ashoken työn perässä Yhdysvaltoihin. Siellä, Cambridgessa, Gangulin perhe alkaa hakea paikkaansa, elää ja kasvaa kaukana juuriltaan. Vaikka oikea suku on kaukana keräävät Ashumi ja Ashoke ympärilleen tukiverkon, kuin uuden suvun uusista (intialaisista) ystävistä. Elokuussa 1968 perheeseen syntyy poika, joka saa hetken empimisen jälkeen nimekseen Gogol, kuuluisan venäläisen kirjailijan Nikolai Gogolin mukaan. Toukokuussa 1974 perheeseen syntyy vielä tyttö, Sonali eli Sonia.

Kaima on Gogolin kasvutarina, mutta se on myös tarina perheestä, suvusta, siirtolaisuudesta, odotuksista, haaveista, rakkaudesta, menetyksistä, peloista ja pettymyksistä. Gogol on intialaisten vanhempien lapsi, joka syntyy Yhdysvalloissa, uudessa kotimaassa. Gogol tasapainottelee ja etsii itseään kahden maan ja maanosan odotusten sekä velvotteiden välissä, kahden kovin erilaisen kulttuurin ristiaallokossa. Nämä ulkoa tulevat paineet ja niiden vaikutus Gogolin elämään herättävät kysymyksen siitä kuinka pitkään voi elää muiden odotusten mukaan, toteuttaen toisten unelmia ja haaveita? Mihin, milloin, monenteenko sukupolveen siirtolaisuuden painolasti loppuu ja mistä alkaa tavallinen, valtaväestöön kuuluvan yksilön elämä?

Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus – jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.

En etukäteen tiennyt kirjasta juuri muuta kuin sen, että se käsittelee siirtolaisuutta. Yllätyin siitä kuinka polveileva, runsas ja pitkälle ajanjaksolle sijoittuva tarina on kirjoitettu "pelkästä" nimestä, aihe kulkee alusta loppuun kerronnassa mukana. Mitä mikäkin nimi tarkoittaa? Mikä on nimen merkitys identiteetille, kuinka paljon nimi määrittää yksilöä? Voiko nimeä muuttamalla muuttaa itseään? Kirjassa kuvattu intialainen nimenantoperinne koti- ja virallisine nimineen oli minulle uutta ja kiinnostavaa tietoa.

Kantaa kahta nimeä, kotinimeä ja kunnon nimeä, paikassa jossa sellaista eroa ei tehdä, siinä jos missä tiivistyi koko hämmennys.

Tarina tasapainottelee intialaisuuden ja amerikkalaisuuden välillä, mutta hiljalleen painopiste muuttui ja noin puolivälissä tarina tuntui jo hyvin amerikkalaiselta. Mutta sellaistahan siirtolaisuus on, sopeutumista uuteen elinympäristöön, elämistä suurelta osin uuden maan ehdoilla. Siinä mielessä Gangulin perheen tarina on todella taitavasti kuvattu. Lahiri ei tarjoa vain yhtä näkökulmaa siirtolaisen elämästä vaan kaikki Gangulin perheen jäsenet sopeutuvat hieman eri tavalla elämään Yhdysvalloissa. Ashoke oppii uuden maan tavat helpommin kuin vaimonsa, ehkä yliopistotyönsä ansiosta, mutta lopulta myös kotiäitinä pitkään ollut Ashumi löytää paikkansa. Perheen lapset Gogol ja Sonia ovat enemmän kotonaan Yhdysvalloissa, eiväthän he juuri muusta tiedä, perheen historiasta huolimatta.

He eivät tyydy, sopeudu, suostu vähempään kuin onneen, mikä heidän käsityksensä siitä onkin. Edellisen sukupolven kokema paine on väistynyt amerikkalaisen terveen järjen tieltä.

Odotin kirjaa aloittaessani tarinalta enemmän Intian kuumuutta, kaoottisuutta, mausteiden tuoksua, kaikkea sitä mikä Intiasta tulee ensimmäisenä mieleen. Mutta loppujen lopuksi se olisi sitten ollut eri tarina, tähän kuulumaton, Kaima kertoo kuitenkin intialaislähtöisen perheen elämästä Yhdysvalloissa, ei intialaisista Intiassa. Tarina soljui vaivattomasti ja tasaisesti eteenpäin, ilman suuria huippuja tai laaksoja. En menettänyt tarinalle sydäntäni, mutta en olisi silti millään malttanut laskea kirjaa käsistäni. Vaikka lukemisesta on jo muutama päivä pyörii Gangulin perhe edelleen ajatuksissani, ja erityisesti eräs kirje salaperäisine sisältöineen...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Amerikkalaiset sekunnit tikittävät hänen ranteensa sykkeen päällä.

Helmet-lukuhaaste 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan (Intia ja Yhdysvallat, mutta myös ripaus iki-ihanaa Ranskaa).

Kirjallinen maailmanvalloitus: Intia

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah: Muistojen kirja

Tammi, 2017

307 sivua

Suomentanut: Tero Valkonen

(The Book of Memory, 2015)

Luettu: 25.6.2017

Mistä: kirjastosta

Tässä vielä Gappahin kirjan arvio ennen kuin pääsen purkamaan keskiviikkoisen lukumaratonini lukukokemuksia. Gappahin värejä ryöppyävä kirjan kansi herätti huomioni kirjaston uutuushyllyssä ja takakannen kuvaus vaikutti lupaavalta. Sitä paitsi kirjan alku on melkoisen tyrmäävä.

     Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Memory on saanut kuolemantuomion valkoisen miehen murhasta. Zimbabwen Hararessa sijaitsevassa Chikurubin vankilassa tuomion täytäntöönpanoa odottava Memory kirjoittaa tarinaansa muistikirjoihin amerikkalaistoimittaja Melinda Carterille. Jospa hänen tapauksensa otettaisiin uudelleen käsittelyyn vaalien jälkeen ja kuuluisan toimittajan tapaukselle antaman huomion ansiosta.

Memory ei keskity muistiinpanoissaan pelkästään Lloyd Hendricksonin kuolemaan vaan hän kertoo koko elämäntarinansa sekä valottaa samalla Zimbabwen historiaa ja nykyhetkeä. Hän kuvaa lapsuudenperheensä vaatimattomia oloja, perhettä kohdanneita tragedioita, kyläyhteisöä, kokemaansa suurta elämänmuutosta ja etenkin albinismia, sitä minkälaista on elää poikkeavan värisenä, olla musta lapsi, joka oli musta vain sisältä. Memory kirjoittaa muistiinpanoihinsa myös elämästä vankilan muurien sisäpuolella, vankitovereista, vartijoista, epäoikeudenmukaisuudesta, toiveista, peloista...

Memory on kiinnostava päähenkilö, tarkkanäköinen ja tilanteeseensa nähden yllättävän positiivinen tai ainakin realistinen. Teloitus tulee jos on tullakseen, siihen asti on elettävä vallitsevien olosuhteiden mukaisesti. Tarinassa paikoitellen ja yllättävissäkin paikoissa vilahtelevä Memoryn musta ja kuiva huumori sopii aiheeltaan synkkään tarinaan hyvin.

Tarinan asetelmasta tuli mieleen Susan Fletcherin Noidan rippi. Muistojen kirja ei mennyt samalla tavalla ihon alle tai vedonnut yhtä paljon tunteisiin kuin Noidan rippi, mutta tunnistan silti Gappahin romaanin hienouden: taitava kerronta, hyvä tarina, onnistunut ympäristön kuvaus, erilaisuuden ja eriarvoisuuden käsittely, yhteiskuntakritiikki jne.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos jotain tekee tarpeeksi paljon, se muuttuu rutiiniksi – vaikka kysymyksessä olisi oman kuoleman odottaminen.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Zimbabwe

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni

WSOY, 2016

427 sivua

Suomentanut: Hanna Tarkka

(About Grace, 2004)

Luettu: 14.1.2017

Mistä: lahja

Jännä juttu miten jotkut kirjat käväisevät mielessä, sitä ajattelee, että tämän voisin joskus lukea ja sitten sen vain unohtaa kun taas jotkut kirjat eivät päästä ohi, ne hyppäävät elämääsi ihan kuin väkisin. Jälkimmäinen kävi Davidin unen kanssa. Vilkaisin kirjaa kirjastossa ohimennen, kävin kiertelemässä hyllyvälejä ja palasin lainaamaan kirjan kun lumihiutaleet eivät jättäneet rauhaan. En ehtinyt aloittaa kirjaa kun sain sen vielä joululahjaksi. Ihan kuin joku kirjajumala olisi varmistanut, että tätä et jätä lukematta! Palautin kirjaston kirjan ja nostin oman lahjakirjani lukupinon päällimmäiseksi.

David Winkler on nähnyt koko elämänsä unia, ihan kuin kuka tahansa meistä. Osa ihan tavallisia, arkipäiväisiä, hullunkurisia, tylsiä ja järjettömiä unia, mutta osa unista on erilaisia. Nämä unet tuntuvat elävämmiltä, terävämmiltä ja enteellisiltä. Ja sitten unessa nähdyt asiat tapahtuvat Davidin silmien edessä. Kun sama uni toistuu tarpeeksi monta kertaa on sen enteellisyyteen helppo uskoa. Mutta tuleeko uni todeksi siksi, että David uskoo siihen, elää sen itse todeksi, vai siksi, että kohtalo sanelee niin? Voiko unen toteutumista estää? Entä jos vaakalaudalla on rakkaus, perhe, jonkun elämä? Voiko uniaan paeta ja voiko pakomatkalta palata?

Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkustaisi kotiin – jos sitä vielä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä.

Toistuvien painajaisten sekä sitä seuranneen unettomuuden ja harhaisten horroshetkien jälkeen David tekee ratkaisun, jonka seurauksia hän kantaa mukanaan vuosikaudet. Elämä – vai unet? – kuljettaa Davidia Alaskan Anchoragesta Ohion Clevelandiin sekä Itä-Karibialle Saint Vincentille ja Grenadiineille. Kun yksi tärkeä ovi suljetaan Davidin edestä hän ei näe muuta mahdollisuutta kuin jatkaa eteenpäin. Menneisyys ja sen erit vaihtoehdot eivät kuitenkaan jätä häntä rauhaan ja lopulta David palaa osin muuttuneena, osin samanlaisena takaisin sinne, mistä uni hänet aikanaan karkotti, selvittämään mitä oikein tapahtui.

Vaikka tarina kulkee useassa ajassa ja paikassa tuntuu vesi ja unet eräänlaiselta ankkurilta, joka pitää lukijan tarinassa. Vedessä, tuossa muuttuvassa, mutta silti tietyllä tapaa kiertokulkunsa vuoksi ikuisessa elementissä on paljon symboliikkaa ja se kulkee tarinassa mukana eri muodoissa, joki, meri, kyyneleet, höyry, lumi, jää...

     Kuukauden puolivälissä alkoi jäätyvän Yukonin ääni – syvä, metallinen kumu, kuin lähimmän kukkulan takana olisi joku Goljat heilutellut valtavaa peltiä – kuulua kaikkialla, se toistui kaikuna rinteillä ja hakeutui sitten näkymättömiin onkaloihin vain kimmotakseen hetkeä myöhemmin spiraaleina takaisin, niin että ilmassa kuului alituinen aavemainen, mihinkään ankkuroimaton ääni, jonka synnytti veden muuttuminen jääksi.

Pidin valtavasti kirjan henkilöistä ja heidän välisistään kemioista. David on mielenkiintoinen päähenkilö, jonka omistautuminen hänelle tärkeisiin asioihin ja henkilöihin kääntyy välillä lähes pakkomielteenomaiseksi toiminnaksi. Nautin Doerrin taidosta luoda lukijan silmien eteen kauniita, erityisesti säähän ja luonnon havainnointiin liittyviä kuvia. Miten kauniisti lumea ja jääkiteitä voikaan kuvata. Kirjan sivuille kertyi valtava määrä tarralappuja muistettaviin kohtiin.

Davidin unesta tulee mieleen jäätävän kylmä ja äänetön pakkaspäivän ilta. Sekä kaunis, timanttien lailla kimaltava lähes näkymätön ohut pakkaslumisade, joka leijuu hitaasti ilmassa. Davidin uni ei kuitenkaan ole kylmä vaan lämmin, viipyilevä, unenomainen ja upea. Sitä ei voi ahmia nopeasti vaan se pitää nauttia hitaasti, antaa tarinan leijailla ja kuljettaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Toivo voi olla hyvin vaarallista, mutta ilman sitä elämä olisi kovin karua. Jopa mahdotonta.

Ja:

Kun hän heräsi, päivä oli hänen, kaikkine minuutteineen.

Sekä:

Siellä taivas oli taikurin valtava noidankattila, jossa hautui ihmeitä tunti toisensa jälkeen.

 

Kirjallinen maailmanvalloitus: Saint Vincent ja Grenadiinit

Laurent Gaudé: Eldorado

Laurent Gaudé: Eldorado

Bazar, 2013

252 sivua

Suomentanut: Lotta Toivanen

(Eldorado, 2006)

Luettu: 28.11.2016

Mistä: oma ostos

Gaudén Hurrikaani oli vaikuttava ja mieleenjäävä teos ja kun eräässä kirjakaupassa oli kaksi Gaudén romaania vierekkäin mietin kauan ostaisinko Hurrikaanin uudelleenlukemista varten vai tutustuisinko Eldoradoon. Uusi tuttavuus vei lopulta voiton ja ostin jälkimmäisen.

Salvatore Piracci kulkee Italian rannikolla edestakaisin niin kuin on kulkenut jo parikymmentä vuotta, etsien laittomasti Afrikasta Eurooppaan pyrkiviä maahanmuuttajia ja pysäyttäen heidän matkansa ennen satamaan saapumista. Eräänä vapaapäivänä hän törmää naiseen menneisyydestä ja lyhyen jutteluhetken myötä Piracci alkaa nähdä elämäänsä uudessa valossa.

Ehkäpä nainen oli antanut hänelle köyhän kansan luunapin: huutavan tarpeen haluta jotain.

Toisaalla sudanilaisveljekset Jamal ja Sulayman haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta Euroopassa. Kun matkan aika koittaa ei kaikki menekään niin kuin Sulayman on odottanut vaan hän joutuu kohtaamaan matkan haasteet ja vaarat ilman veljensä tukea.

Jätämme nimen tänne, roikkumaan puunoksalta kuin hylätyn lastenvaatteen, jota kukaan ei kaipaa. Siellä, minne olemme menossa, emme ole mitään. Köyhiä. Vailla historiaa. Vailla rahaa.

Gaudé antaa tarinallaan kasvot laittomien maahanmuuttajien virralle. Gaudén näyttämät kasvot ovat paljon kärsineet, oman ja läheistensä hengen vaaralle altistaneen alistuneen ihmisen kasvot, mutta samalla unelmiinsa uskovan ja sitkeän ihmisen kasvot. Raha tai matkan vaarat eivät paina vaa'assa niin paljon kuin kaipaus ja usko paremmasta tulevaisuudesta, turvallisemmasta elämästä. Mutta kun toivo ja ahneus kohtaavat voi paratiisin tavoittelu vaihtua syöksyksi helvettiin.

He olivat satimessa. Aavan meren piirittämiä. Ja ajelehtivat hitaasti kohti kuolemaa. Voisi mennä ikuisuus, ennen kuin vastaan tulisi toinen laiva. Yhtäkkiä ilmeet sulkeutuivat. Kaikki tiesivät, että jos ajelehtiminen jatkuisi pitkään, kuolema olisi hirvittävä. Se tappaisi heidät janoon. Se riuduttaisi heidät. Se tekisi heidät niin hulluiksi, että he kävisivät toistensa kimppuun.
     Oleminen kävi hitaaksi ja julmaksi. Jotkut vaikeroivat, jotkut rukoilivat Jumalaansa. Vauvat itkivät lakkaamatta. Äideillä ei ollut enää vettä. Eikä voimia. Mitä enemmän tunteja kului, sitä vaimeammaksi uupuneiden lasten itku muuttui, kunnes lakkasi kokonaan. Syvä horros valtasi mielet. Syttyi nujakoita, mutta väki oli liian heikkoa tapellakseen. Pian vallitsi hiljaisuus.

Pidän kovasti Gaudén vähäeleisestä, mutta vahvasta kerronnasta. Pienistä hetkistä syntyy suuria kokonaisuuksia, yksityiskohdat ja suuremmat linjat jäävät kaihertamaan mieleen. Henkilöiden tiet risteävät yllättävillä tavoilla eikä tarinan suuntaa osaa etukäteen ennakoida. Huomasin Eldoradon kohdalla saman kuin Hurrikaanissa, en välillä lukujen alussa tiennyt kuka henkilöistä on kyseessä, mutta en osaa sanoa onko se vain Gaudén keino korostaa hahmojen sijoittumista samalle viivalle lähtökohdistaan huolimatta.

Eldorado jättää jälkeensä sirpaleita ja sanatonta ahdistusta. Se muistuttaa, että matkan voi kulkea kahteen suuntaan, että asioilla on aina kaksi puolta. Kumpi suunnista on toista oikeampi, kuka päättää kenenkin määränpään? Ahdistuksen taustalle jää kuitenkin pieni pilkahdus iloa ja onnea, toivoa unelmien toteutumisesta. Uskoa Eldoradoon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään raja ei päästä ihmistä yli helposti. Kaikki rajat haavoittavat.

Iin kirjaston lukuhaaste: 5. Kirja, jonka päähenkilönä on maahanmuuttaja, pakolainen, turvapaikanhakija tms.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Libya

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

WSOY, 1993

132 sivua

Suomentanut: Matti Brotherus

(Un viejo que leía novelas de amor, 1989)

Luettu: 21.11.2016

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä (?)

Silmäilin kirjahyllyä Iin kirjaston lukuhaaste mielessäni ja Sepúlvedan kirja sopi hakuuni kirjasta, joka sijoittuu muualle kuin Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan. Kirjalla (joka taisi päätyä hyllyyn kirjaston kierrätyskärrystä) on kiinnostava nimi ja kansi. Kannen kuvana on Henri Rousseaun maalaus Yadwighan uni vuodelta 1910. Wikipedian mukaan Rousseau maalasi mielellään mm. viidakkomaisemia, joissa on ihminen etualalla (tässä tapauksessa ihminen löytyy takakannesta, jonne kuva jatkuu). Taas oppi jotain uutta.

Vanha Antonio José Bolívar Proaño elää El Idilion kylän laidalla vaatimattomassa bambumajassa. Hän rakastaa rakkausromaaneja, joita lukee suurennuslasinsa avulla. Aina puolen vuoden välein hän saa kaksi uutta kirjaa kun hammaslääkäri saapuu jokilaivalla kylään pitämään vastaanottoaan. Leppoisa arki keskeytyy kun röyhkeä gringo tappaa oselotin pennut ja kuolee raivoisan emon raatelemana. Antonio José Bolívar joutuu lähtemään pormestarin käskystä viidakkoon jäljittämään ihmisveren makuun päässyttä oselottinaarasta. Samalla vanha mies muistelee elämäänsä ja opettaa ylimielistä pormestaria viidakon tavoille.

Amazonin viidakko on vaikuttava ympäristö tapahtumille, sen kuumuuden ja kosteuden, äänet ja hajut voi lähes aistia. Viidakon alkuasukkaat shuarit, valkoisten huonoille tavoille tottuneet shuarien hylkäämät jivarot, maata kesyttämään ja asuttamaan tulleet siirtolaiset, kauempaa rikkauksien perässä tulleet onnenonkijat sekä epäpätevä ja ahne pormestari elävät rinnakkain eivätkä aina kovin sopuisasti. Ei kuitenkaan riitä, että ihmiset löytävät paikkansa ja tasapainon toistensa kesken. Myös luontoa täytyy kunnioittaa ja pitää silmällä tai muuten viidakko ja sen eläimet muuttuvat nopeasti vihollisiksi.

     Shuareilta hän oppi liikkumaan viidakossa koko jalkapohjalla astuen, silmät ja korvat tarkkaavaisina ja heiluttaen jatkuvasti viidakkoveistä kädessään. Kerran hän huolimattomuuttaan löi vesurin maahan pystyyn korjatakseen hedelmäkuormaansa, ja kun hän koetti tarttua siihen uudelleen hän tunsi keihäskäärmeen tulikuumien hampaiden iskeytyvän oikeaan ranteeseensa.

Antonio José Bolívar Proaño on persoonallinen päähenkilö. Ikänsä, ärhäkkyytensä ja suorasanaisuutensa puolesta hänessä on hieman Mielensäpahoittajaa, viidakonlukutaidossaan Tarzania ja romanttisuudessaan Romeota. Melkoinen yhdistelmä. Hän on elänyt kovan elämän, menettänyt lähes kaiken, mutta löytänyt silti tavan jatkaa elämäänsä ja nauttia siitä. Hän ei kumartele valtaa vaan mieluummin luontoa. Hän ymmärtää luontoa, havainnoi sitä, uskaltaa jopa katsoa oselottia silmiin. Eikä hän myöskään peittele mieltymystään rakkausromaaneja kohtaan.

Tarinassa säilyy alusta loppuun hieno tasapaino runsauden ja vähäeleisyyden kesken. Kerronta etenee verkkaisesti, mutta tarinaan mahtuu monta käännettä. Pieneen kirjaan mahtuu yllättävän paljon, mutta se ei ole liian runsas tai täysi. Kirjallinen matka Ecuadorin viidakkoon oli hieno kokemus.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt hänellä oli vasta-aine vanhuuden turruttavaa myrkkyä vastaan. Hän osasi lukea.

Iin kirjaston lukuhaaste: 6. Kirja, jonka tapahtumapaikkana on jokin muu manner kuin Eurooppa tai Pohjois-Amerikka (Etelä-Amerikka)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ecuador

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Like, 2014

268 sivua

Suomentanut: Terhi Kuusisto

(Prayers for the Stolen, 2014)

Luettu: 5.2.2016

Mistä: kirjastosta

Olen taas aloittanut viikoittaiset kirjastokäynnit, reilu tunti omaa aikaa suosikkipaikassani. Kiertelen hyllyjä, nappaan kirjan käteeni, tutkin takakansia ja luen joko laukkukirjaa tai hyllystä nappaamaani teosta. Lyhyt tovi, mutta antaa mukavasti energiaa moneksi päiväksi! Clementin Varastettujen rukousten vuori on yksi kirjastohaahuilujeni tuloksista. Olin jo unohtanut koko kirjan ja sen kirvoittamat kehuvat arviot (esimerkiksi Susan) kun se tuli kirjastossa vastaan. Istahdin lukunurkkaukseen ja aloitin kirjallisen matkani Meksikoon.

Nyt laitetaan sinut rumaksi, äiti sanoi. Vihelteli. Suu niin lähellä minua, että kaulaani sihahti vihellyssylkeä. Haisi oluelta. Katselin peilistä, kun äiti hieroi hiilenpalaa naamaani. Elämä on julmaa, hän kuiskasi.

Meksikon Guerrerossa vuoristossa on paikka, jonka miehet ovat hylänneet. Paikka, jossa syntyy vain poikia, joista osa muuttuu yhdentoista ikäisinä tytöiksi. Paikka, jossa tytön rumuus on siunaus ja ilon aihe. Se on punaisten muurahaisten, läpikuultavien skorpionien, huumekartellien ja vihaisten naisten maa. Siellä lähestyvän katumaasturin ääni on kuin varoitussireeni, silloin nuorten tyttöjen on parempi paeta ja piiloutua maahan kaivettuihin koloihin, jotta heitä ei viedä pois. Sillä jos joku viedään pois ei hänestä enää kuulla eikä häntä enää nähdä. Paitsi Paula, seudun kaunein tyttö, joka palaa tatuointi ranteessaan, tupakan polttamia jälkia vartalollaan ja mieli särkyneenä. Myös Paulan ystävä, kirjan minäkertoja Ladydi Garcia Martinez on pienestä asti puettu ja puhuteltu pojaksi, mutta hänenkin on aika muuttua tytöksi, uhmata sääntöjä, kiinnostua kynsilakoista ja kauniista opettajasta, saada ensisuudelma, ottaa paikkansa maailmassa, jossa tyttöjen kohtalo ei useinkaan ole kaunis.

Clementin kuvaama Meksiko ei ole se ihanan aurinkoinen, kuumia hiekkarantoja, sinistä vettä ja tuulessa huojuvia palmuja huokuva unelmakohde, jota matkatoimistot tarjoilevat. Clementin Meksiko on raadollinen, julma ja lohduton, mutta samalla myös karun kaunis. Ystävät pitävät toisistaan huolen ja pelko huumekartellien toimista saa kyläyhteisön puhaltamaan yhteen hiileen. Miehet ovat lähteneet rajan yli Yhdysvaltoihin paremman tulon ja elämän toivossa, osa heistä unohtaa perheensä rajan paremmalla puolella. Naisten tulee olla vahvoja, pitää lapsensa hengissä ja tytöt poissa huumekauppiaiden silmistä, vaikka se vaatisi heidän kasvojensa ja vaatteidensa tuhrimista, hampaiden mustaamista ja piilottelua. Parempi piilossa kuin huumekauppiaan huorana. Pois lähteminen ei yleensä ole vaihtoehto sillä Meksiko on koti, se on kaikki.

     Kun isä lähti, äiti joka ei ollut koskaan pitänyt suutaan supussa, sanoi: Se paskiainen! Meiltä menee miehet, meihin tarttuu niiltä jenkkihuorien aids, tytöt siepataan, pojat häipyvät ja silti minä rakastan tätä maata enemmän kuin henkeäni.
     Sitten hän sanoi hyvin hitaasti sanan Meksiko, ja vielä kerran: Meksiko. Nautiskellen kuin olisi nuollut lautasen puhtaaksi.
     Pienestä pitäen äiti oli opettanut minut rukoilemaan milloin mitäkin. Se oli meillä tapana. Olin pyytänyt Jumalalta pilviä ja pyjamaa. Olin pyytänyt hehkulamppuja ja mehiläisiä.
     Älä ikinä rukoile rakkautta ja terveyttä, äiti sanoi. Tai rahaa. Ei Jumala anna, jos kuulee mitä todella haluat. Ei takuulla.
     Kun isä lähti, äiti sanoi: Polvistu ja rukoile lusikoita.

Ladydi, kirjan päähenkilö, on upea, vahva hahmo. Myös Ladydin lapsuudenystävillä, Paulalla, Maríalla ja Estefanilla on jokaisella oma tärkeä osansa tarinassa, mutta Ladydi jättää vahvimman jäljen. Clement kuvaa hänen kauttaan kiinnostavasti ja elävästi yhden kyläyhteisön elämää. Uskottava lapsikertoja kasvaa nuoreksi naiseksi ja 16-vuotias Ladydi on jo karistanut osan nuoruuden naiiviudestaan. Äidin opit istuvat tiukassa ja Ladydi puhuu välillä katkeran äitinsä äänellä, mutta näitä hetkiä lukuunottamatta hänen oma äänensä on vaikeuksista huolimatta vahva ja lempeä. Ladydille toivoo pelkkää hyvää.

Kirja ei ole mikään kevyt kasvutarina, mutta sitä oli siitä huolimatta ilo lukea. Taitava ympäristön kuvaus, vahvat henkilöhahmot ja sujuva kerronta viehättivät kovasti. Clement on myös saanut luotua tarinaansa voimakkaan tunnelatauksen. Tarinan siirtyessä Acapulcoon ja sieltä Méxicoon tuo lataus hieman hellittää, mutta silti tarina jatkuu vahvana loppuun asti. Tarina saa vielä vakavamman sävyn kun Clement avaa lopuksi romaaninsa taustoja. Naisten kaappaaminen on Meksikossa arkipäivää ja jopa 600 000-800 000 naista viedään vuosittain rajan yli ihmiskaupan uhrina. Nainen voidaan myydä uudelleen useita kertoja, omistajalta tai asiakkaalta toiselle, mutta huumeannoksen voi myydä vain kerran.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Paula oli kävellyt linnunradan läpi ja jokainen tähti oli polttanut häneen merkkinsä.

Kirjallinen maailmanvalloitus vei minut Meksikoon.

Carlos María Domínguez: Paperitalo sekä kooste kirjankansibingosta

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Basam Books, 2006

134 sivua

Suomentanut: Einari Aaltonen

(La casa de papel, 2002)

Luettu: 15.8.2015

Mistä: oma ostos

Mikä on pieni, punainen ja pomppii paikasta toiseen? No tietysti Carlos María Domínguezin pienoisromaani Paperitalo. Entä se pomppiminen? Kirja tietysti kulkee lukutoukan laukussa ja tässä tapauksessa kirja oli ikään kuin bingopallo, nimittäin kirjankansibingossa. Hyydyin Paperitalon kanssa parin vuoden takaisen lukumaratonin viime hetkillä, mutta nyt koitti kirjan lukemisen aika.
Kirjan taustalla näkyy eräänlainen paperitalo, vanhemman villlasukkalapsen yhdessä parin muun lapsen kanssa tekemä taideprojekti. Näyttää kivalta kun sisälle laittaa pattereilla toimivan kynttilän tai pienet ledvalot! Syksyn pimeitä iltoja odotellessa...

Bluma Lennon lukee Emily Dickinsonin Runoja, jää auton alle ja kuolee. Lennonin sijaiseksi yliopistolle nimetty kollega, minäkertoja, vastaanottaa Lennonille osoitetun kirjeen, josta löytyy erikoisesti käsitelty kirja. Kertoja päätyy seuraamaan polveilevaa kirjapolkua, joka johtaa hänet Cambridgen yliopistolta La Paloman rannikkokylään Uruguayhin. Matkan varrella hänelle selviää, että isoäiti ei puhunut pötyä, kirjat voivat olla vaarallisia. Kirjoja voi hankkia liikaa.

"Ne ovat yhä ystäviäni. Ne antavat minulle suojan. Siimeksen kesäisin. Ne pitävät tuulta. Kirjat ovat kotini."

Olipa erikoinen kirja! Pienestä koostaan huolimatta kirja on pullollaan kirjallisia viittauksia, lämpöisiä ja myös herätteleviä ajatuksia kirjoista ja niiden hamstraamisesta, mysteerin selvittelyä, kirjahulluutta ja kovia kohtaloita. Bluma Lennon tuntuu jäävän taustalle ja tarina ryöpsähtelee suunnasta toiseen, mutta kyllä Bluma kulkee vahvasti mukana koossa pitävänä voimana.

Paperitalo eteni yllättävän hitaasti. En päässyt lukemisessa missään vaiheessa vauhtiin ja varsinkin myöhään illalla lukeminen tökki. Lukeminen ja kirjat ovat minulle, lukutoukalle ihana ja mieluinen aihe, mutta tällä kertaa en hirveästi lämmennyt tarinalle. Todennäköisesti tapahtuma tai pari kirjasta tulee pyörimään mielessäni, mutta osa tarinasta alkaa jo unohtua, oli se sitten loppukesän (tai alkusyksyn) oireilevan flunssan syytä tai sitten vain sitä, että tämä nyt ei vain ollut minun kirjani. Ehkä otan kirjan vinkistä vaarin ja laitan kirjan kiertoon, kotikirjastoa on hyvä joskus karsia ennen kuin on liian myöhäistä... Tai ehkä sittenkin säilytän kirjan, jos haluankin palata kirjan tarjoamaan tunnelmaan... ;)

Sitaattikunniamaininnan saa lause, joka sopisi monen lukutoukan muistolauseeksi:

(...) hän oli omapäinen ja ahnas lukija.

Pikainen blogikierros paljasti, että moni muukin koki kirjan nopeasti unohdettavana, kirjallisena välipalana, mutta myös ihastuneempia arvioita löytyi. Kannattaa käydä kurkkaamassa arviot esimerkiksi Anulta, Lilliltä ja Suketukselta.
 

Kirjallisen maailmanvalloituksen kohteena oli Uruguay.
TBR 21/100

Kirjankansibingo päättyi  15.8. ja niinhän siinä kävi, että ehdin kuin ehdinkin saada toisen rivin täyteen. Bingo! Lopullinen bingoruudukkoni näyttää tältä:

Ensimminen bingorivi:
Fiktiivinen hahmo: Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952 
Nainen: J. R. Ward: Pimeyden rakastaja 
Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät 
Rakennus: Juhani Aho: Yksin
Eläin: Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita

Toinen, Paperitalon viimeistelemä bingorivi:

Punainen: Carlos María Domínguez: Paperitalo

Siluetti: Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita 

Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät (sama ruutu on myös ensimmäisessä bingorivissä)

Värikäs: Alex Garland: Laguuni 

Monta henkilöä: Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella 

Muutama "irtoruutu" jäi hyödyntämättä:

Sininen: Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Mustavalkoinen: James Franco: Palo Alto - Novelleja 

Valokuva: Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Kiitos Jonnalle hauskasta haasteesta, tätä olisi voinut jatkaa pidempäänkin!

Alex Garland: Laguuni

 

Alex Garland: Laguuni

Otava, 1999

525 sivua

Suomentanut: Annika Eräpuro

(The Beach, 1996)

Luettu: 6.8.2015

Mistä: oma ostos

Kun kesä(sää) oli kadoksissa päätin hakea sitä kirjan sivuilta. Kohteeksi valikoitui Alex Garlandin Laguuni, joka ainakin kannen sekä kirjan pohjalta tehdyn elokuvan (The Beach, pääosassa Leonardo DiCaprio, katsoin vuosia sitten ja tykkäsin) perusteella tarjoaisi aurinkoa, hiekkaa ja linnunmaidon lämpöistä turkoosia vettä. Oikea aurinkokin näyttäytyi viimein ja sain lukea kirjaa juuri sopivassa paikassa, hiekkarannalla.

Reppureissaaja Richard majoittuu turistien kansoittamaan Bangkokiin, Khao San Roadiin, jossa hän kuulee naapurihuoneen asukkaalta "Daffy Duckilta" salaperäisestä laguunista. Saatuaan vielä saarelle johdattavan kartan päättää Richard lähteä ranskalaispariskunnan, Françoisen ja Étiennen kanssa koettamaan onneaan ja etsimään saarta, jota turistimassojen läsnäolo ei ole vielä pilannut. Kaverukset pääsevät saarelle, mutta onko paikka yhtä kuin Eeden, paratiisi?

Ajatelkaa laguunia, jonka korkea kaareva kallioseinämä kätkee mereltä ja ohikulkevilta laivoilta. Kuvitelkaa sitten valkoista hiekkaa ja korallipuutarhoja, joita dynamiittikalastus tai troolit eivät ole koskaan päässeet vahingoittamaan. Raikasvesiputouksia on joka puolella saarta, ja ympärillä on viidakkoa – ei Thaimaan sisämaan metsiä, vaan oikeaa viidakkoa. Kolmikerroksisia lehväkatoksia, kasveja joihin ei ole koskettu tuhanteen vuoteen, oudon värikkäitä lintuja ja apinoita.
    Valkoisilla sannoilla ja korallipuutarhoissa kalastelee valikoitu joukko matkalaisia, kuukausia toisensa jälkeen. He lähtevät jos he haluavat, he palaavat, paikka ei koskaan muutu. 

Laguunia lukiessani minulla pyöri jatkuvasti mielessäni William Goldingin klassikko Kärpästen herra enkä voinut välttyä vertauksilta. Molempien kirjojen tapahtumapaikkana on autiosaari, jonne on päätynyt joukko ihmisiä, sillä erotuksella, että Kärpästen herrassa lapset haaksirikkoutuvat saarelle kun taas Laguunissa aikuiset ihmiset pyrkivät saarelle itse. Molemmissa kirjoissa "saarelaisilla" on selkeä johtaja ja hierarkiajärjestys. Niin ikään molemmilla saarilla riidat alkavat ilmetä kuin itsekseen, puroista tulee virtoja ja ihmiset jakautuvat pienempiin ryhmiin kunnes käsillä on kaaos ja koittaa ruma loppu. Tapahtumien väliin mahtuu mielen järkkymistä, hallusinaatioita ja vainoharhaisuutta. 

Kuolleen Daffyn ilmestyminen Richardille – olkoon se Richardin mielen järkkymisen merkki tai ei – alkoi jossain vaiheessa ärsyttää, varsinkin silloin kun hän alkoi ilmestyä Richardille tämän ollessa hereillä. Richardin ajatuksissa sekä hänen ja Daffyn keskusteluissa toistuu useasti viittaukset Vietnamin sotaan. Kirjan alussa Richard kertoo, että hän on syntynyt vuonna 1974, joten hän ei ainakaan itse ole osallistunut kyseiseen sotaan. Sotaviittauksilla on varmasti oma merkityksensä, mutta en yksinkertaisesti jaksanut pohtia sitä sen enempää, annoin vain tarinan soljua eteenpäin. Soljuvuutta tosin häiritsi kirjaan jääneet huolimattomuusvirheet, sanoista puuttui usein viimeinen kirjain tai sanaan oli lipsahtanut yksi kirjain liikaa.

Laguunin kannessa on Punchin maininta "Jos kaipaat adrenaliiniannosta, lue tämä". Jännitys jäi kirjassa melko vähiin, olisin kieltämättä kaivannut sitä hieman enemmän. Jännityksen sijaan painopiste on laguunin, sen asukkaiden ja heidän keskinäisen kanssakäymisensä kuvauksessa ja tästä syystä tarina tuntui paikka paikoin junnaavan paikoillaan. Laguuni oli kuitenkin oikein sopivaa kesälukemista. Huikaisevan hienoja maisemia, letkeää tunnelmaa ja pieni häiritsevä tunne, että kauneus on katoavaista ja pahuus piileskelee ehkä jo seuraavan palmun takana...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Se on kultainen sääntö, aina kun tulee jonnekin pitää ottaa selville miten sieltä pääsee pois.

Mikä sattuma, Joanna kävi Laguunissa lähes samoihin aikoihin kuin minä.


Rastitan kirjankansibingosta ruudun Värikäs (värejä ei ole paljon, mutta varsinkin turkoosi on sen verran, no, värikäs, että päätin kelpuuttaa kannen mukaan bingoon).

Pitkästä aikaa myös kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni, tällä kertaa kohteena oli Thaimaa.

Diana Gabaldon: Tulivana

Diana Gabaldon: Tulivana

Gummerus, 2013

331 sivua

Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi

(A Trail of Fire. Four Outlander Tales, 2012)

Luettu: 26.7.2014 (loppu lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja on yksi suosikkisarjoistani, olen lukenut kaikki sarjassa ilmestyneet seitsemän tiiliskiviromaania. Niiden lisäksi sarjaan kuuluu rönsyjä (Gabaldonin kirjakauppiasystävän keksimä termi) eli tarinoita, jotka eivät ole sarjan varsinaisia osia vaan irrallisia tarinoita sarjan (osien) sisällä ja välissä. Oma rönsylinjansa on lordi John Greystä eli sarjan eräästä sivuhenkilöstä kertova sarja sekä juuri lukemani Tulivana, joka kirjan sisäliepeen jaottelun mukaan kuuluu Matkantekijä-sarjaan. Mietin pitkään luenko Tulivanaa ollenkaan, en nimittäin oikein perusta näistä sarjojen ns. sivuhyppelyistä, esimerkiksi Sookie Stackhouse -sarjan välitarinoita en lukenut enkä lue. Päätin kuitenkin testata kuinka Gabaldonin lyhyemmät kertomukset iskevät ja toimiihan Tulivana eräänlaisena lämmittelynä ennen syksyllä julkaistavaa sarjan kahdeksatta osaa Sydänverelläni kirjoitettu. Tulivanan kaksi viimeistä tarinaa luin lauantaisella lukumaratonillani.

Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa sijoittuu Lontooseen toisen maailmansodan aikaan ja kertoo mitä tapahtui Jerry ja Dolly MacKenzielle, Roger MacKenzien vanhemmille. Armeijan käytäntö riepottelee John Greytä vuonna 1759 Lontoosta ankeriasjuhlista Kanadaan Quebecin kaupungin valtaukseen. Lordi John ja zombien vitsaus -tarinassa John Grey on Jamaikalla vuonna 1761 selvittelemässä karanneiden orjien jälkeläisten kapinaa ja törmää zombeihin. Välitilassa ollaan vuoden 1778 Pariisissa, jossa Michael Murray saattelee Joan MacKimmietä Enkelten luostariin kun samaan aikaan Saint-Germainin kreivi tavoittelee ikuista elämää.

"Siinä menee hyvä perse kyllä ihan hukkaan", monsieur Brechin huomautti ranskaksi katsellessaan, kuinka Joan kapusi kajuutan tikkaita ylös. "Ja mon dieu noita sääriä! Kuvitelkaapa niitä kietoutuneina selkänne ympärille. Pyytäisittekö te häntä pitämään raidalliset sukat yllään? Minä pyytäisin."
     Michaelin mieleenkään ei ollut tulla kuvitella moista, mutta nyt hänen oli vaikea karkottaa mielikuvaa päästään. Hän yski nenäliinaan peittääkseen punehtuneet kasvonsa. Madame Brechin tyrkkäsi aviopuolisoaan kyynärpäällä terävästi kylkeen. Mies ähkäisi mutta ei näyttänyt muuten häiriintyvän tökkäyksestä, jollainen kaiketikin oli heille aivan tavanomainen tapa kommentoida.
     "Elukka", nainen sanoi kiihkottomasti. "Ettäs kehtaat puhua Kristuksen morsiamesta tuohon sävyyn. Kiitä onneasi, jos ei Isä Jumala itse iske sinua salamalla kuoliaaksi."
     "No, ei hän vielä ole Kristuksen morsian", monsieur vastusteli. "Ja kuka tuon perseen sitä paitsi on luonut? Eiköhän vaan Jumala ilahdu kuullessaan, että hänen kättensä työtä kehutaan. Ja minä kun vielä olen melkoinen asiantuntija." Hän virnisteli lemmekkäästi madamelle, joka tuhahti.

Yllätyin hieman kun huomasin, että tarinoista peräti kaksi kertoo lordi John Greystä (ottaen huomioon aiemmin mainitsemani erillinen lordi John Grey -rönsysarja) ja kun toisessa tarinassa on jopa zombeja! Nämä molemmat tarinat kuitenkin viihdyttivät, varsinkin zombitarina, aloin jopa hieman pitää miehestä ja mietin pitäisikö minun sittenkin lukea myös lordi John Grey -sarja... Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa oli myös oivallinen vaikkakin melko lyhyt tarina, tosin jouduin aluksi hieman kertaamaan Roger MacKenzien lapsuuden adoptiokuvioita. Pidin kuitenkin ehkä eniten kirjan pisimmästä tarinasta eli Välitilasta, joka edustaa mielestäni parhaiten koko Matkantekijä-sarjan henkeä ja tunnelmaa: vahvoja hahmoja, mukavaa murretta, (eroottissävytteistä) romantiikkaa, aikamatkustusta, uskottavan kuuloista ajankuvausta, huumoria ja tietysti seikkailuja, kaikkia sopivassa suhteessa. Ehkä Pariisi tapahtumapaikkana vielä keräsi tarinalle lisäpisteitä :)

Vaikka suhtaudun yleensä hieman nihkeästi todellisten henkilöiden ja fiktion sekoittamiseen en kokenut sitä häiritseväksi niissä Tulivanan tarinoissa, joissa tällaisia tosielämän henkilöitä vilahtaa. Kyseiset henkilöt kuitenkin ovat enemmän sivuosassa ja heidän esiintymisensä liittyvät todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Gabaldon on taitava yhdistämään faktaa ja fiktiota, hän kommentoi asiaa Armeijan käytäntö -kertomuksen alussa näin: Historiallisen fiktion kirjoittamisessa on se ihanuus, että parhaat osat eivät ole keksittyjä.

En vielä Tulivanan luettuanikaan täysin lämmennyt näille sivutarinoille, mutta kieltämättä ne sopivat oikein hyvin hellepäiviin. Tulivanan luettuani en millään malttaisi odottaa sarjan seuraavan osan ilmestymistä! Niin ja onhan Matkantekijästä tulossa myös tv-sarja, aion katsoa ja todennäköisesti myös koukutun)!

Myös Ahmu ja Maija ovat lukeneet Tulivanan sarjan seuraavaa varsinaista osaa odotellessaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tyttö on viehättävä, mutta sinä päätyisit tyrmään tai hullujenhuoneelle kuukauden kuluessa.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Jamaika

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Tammi, 2009

307 sivua

Suomentanut: Vappu Roos

(Βίος και Πολιτεία του Αλέξη Ζορμπά, 1946)

Luettu: 16.3.2014

Mistä: kirjablogiystävältä

Terveisiä lämpöisen auringon alta, ei kuitenkaan kirjan maisemista Kreetalta vaan Teneriffalta, jossa vietimme hiihtolomaviikon. Matkalukemisekseni valikoitui ihanalta Ilselän Minnalta taannoin saamani Kazantzakisin kirja, jonka tiesin paitsi Minnan arvion myös hänen kirjan mukana lähettämiensä terveisten perusteella sopivan luettavaksi helteisissä olosuhteissa. Kiitos Minna vielä kirjasta ja hienosta kortista!

Kirjan nimettömäksi jäävä minäkertoja, yli kolmekymppinen kirjailija, on lähdössä Kreetalle käynnistämään vuokraamansa hylätyn ruskohiilikaivoksen toimintaa. Kirjailija kuluttaa aikaansa satamabaarissa ennen laivan lähtöä, miettien elämäänsä ja muistellen ystäväänsä kun baarin ikkunan taakse ilmestyy häntä kurkistelemaan vanhempi mies. Pian mies jo astelee kirjailijan luo ja pyytää päästä hänen mukaansa, vaikka kokiksi liemiä keittämään. Pienen hetken kestävän, polveilevan juttutuokion jälkeen kirjailija päättää ottaa makedonialaisen Alexis Zorbasin mukaansa hiilikaivoksen työnjohtajaksi ja niin miesten yhteinen matka Kreetalle voi alkaa.

     Tämä mies, Zorbas, ajattelin, ei ole käynyt koulua eivätkä hänen ajatuksensa ole siellä mutkistuneet. Hän on nähnyt kaikenlaista, tehnyt yhtä ja toista ja kärsinyt paljon, hänen järkensä on kirkas, hänen sydämensä avoin, hän on säilyttänyt alkuperäisen valppautensa. Kaikki monimutkaiset ongelmat, jotka ovat meille ratkaisemattomia, hän ratkoo miekaniskulla, kuten maanmiehensä Aleksanteri Suuri. Hän ei iske helposti harhaan, sillä hän seisoo lujasti maan kamaralla. Afrikan alkukantaiset heimot palvovat käärmettä, koska se koskettaa maata koko ruumiillaan ja on perillä maan kaikista salaisuuksista. Se tuntee ne vatsallaan, pyrstöllään ja päällään. Se koskettaa ja sulautuu yhteen maaemon kanssa. Sellainen on myös Zorbas. Me sivistyneet ihmiset huidomme vain ilmassa kuin mielettömät linnut.

Kirja ei juhli vauhdikkailla juonenkäänteillä vaan luottaa minäkertojan eli isännän ja Zorbasin välisiin keskusteluihin, heidän jakamiinsa muistoihin ja tarinoihin sekä heidän saarella kokemiinsa pieniin ja myös suurempiin sattumuksiin. Miehet pohtivat elämää, ystävyyttä, ikuisuutta, naisia ja Jumalaa. Elämänviisauksia satelee, viini virtaa ja ruoka maistuu, pistääpä Zorbas usein myös tanssiksi kun sanat eivät riitä kertomaan tarinoita tarpeeksi osuvasti. Miesten välinen työsuhde syvenee ystävyydeksi ja heidän välisensä keskustelut muuttavat hiljalleen molempia.

Kirja oli paikoitellen jopa liian hidas makuuni. Silti huomasin lukiessani hymyileväni useaan otteeseen ja nauttivani tarinasta etenkin silloin kun pystyin keskittymään siihen kunnolla ja pitempään. Kirja ei siis ole mikään nopeasti nautittava välipala vaan vaatii aikansa ja sai miettimään asioita monelta kantilta, kaikki ei aina ole sitä miltä ensin näyttää. Hitaus paitsi ärsytti, myös tavallaan ihastutti, kirjasta huokuva leppoisa tunnelma, aurinko, hyvä ruoka ja positiivinen kyllä kaikki järjestyy -asenne sopi omaan olotilaani. Oikein sopivaa lomalukemista siis!

Ikinuoresta, uteliaasta ja tunteella elävästä Zorbasista voisi hyvin ottaa oppia. Tartu hetkeen, tutki, ihmettele ja kyseenalaista, nauti elämästä. Zorbasissa on kuitenkin mielestäni yksi suuri vika, hän nimittäin ei ymmärrä isäntänsä rakkautta kirjallisuuteen. Zorbas kritisoi häntä useampaan kertaan siitä, että tämä etsii viisautensa ja elämänkokemuksensa kirjoista elämisen sijaan. Kyllä molempia tarvitaan, itse hankittuja kokemuksia ja kirjallisuutta!

Pakko mainita sananen myös kirjassa käytetystä runsaasta ja elävästä kielestä. Kirjaa oli miellyttävä lukea ja pitkin tarinaa tuli vastaan hienoja, mielenkiintoisia ja puhuttelevia kielikuvia ja lauseita. Taistelin unta, uupumusta ja kolkkoa aamutuiman turtumusta vastaan(.) kuulostaa melankolisuudessaan kovin suomalaiselta. Jäin miettimään miltä näyttäisi ihminen joka nuuski(i) kahviaan aivan itämaisen himokkaasti. Kovin tutulta kuulostaa myös seuraava ajatus: Talvi saa ruumiimme ja sielumme käpristymään kokoon, mutta nyt saapuu lämpö, joka paisuttaa rintaamme. Kevättä ja sen vanavedessä saapuvaa kesää odotellessa siis! Ihmisen syvimmän olemuksen, oleellisen piirteen Zorbas kuvaa puolestaan näin:

Ei mitään sinulta puutu, hitto soikoon! Ei mitään muuta kuin yksi asia, hulluus. Ja kun se puuttuu, isäntä...
     Hän pudisti kookasta päätään ja vaikeni jälleen.

Huomaan kirjan jälkimaun olevan paljon parempi kuin miltä se paikoitellen lukiessa tuntui!

Ai niin, kirjaa selatessani jäin ihmettelemään kirjailijan nimen kirjoitusasua. Kannessa nimi on muodossa Niko Kazantzakis, mutta sisäsivuilla nimestä vilahtelee myös muotoja Nikos ja Kazanzakis. Ehkä nimi on suomennettu, mutta yhteneväisyys nimen muodosta on unohtunut.

Ilselän lisäksi kirjasta voi lukea myös esimerkiksi seuraavista blogeista: Illuusioita, Jokken kirjanurkka, Kirjantila, Morren maailma, Nuharupi, Rakkaus on koira helvetistä ja Tarinoiden taikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa lomareissusta muistuttava lause (oliivinlehdet voisi meidän tapauksessamme korvata palmunlehdillä):

Me taas söimme tyynesti ja tyytyväisinä kuin raakalaiset ja joimme tummaa punaviiniä ja katselimme hopeahohtoisten oliivinlehtien lomitse merta, joka auringon laskiessa oli muuttunut aivan ruusunväriseksi.

Pitkästä aikaa kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni, tällä kertaa valloitin Kreikan.

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Avain, 2010

209 sivua

Luettu: 1.12.2013

Mistä: kirjastosta

Maanantai- ja tiistai-iltaisin meillä on yleensä kirjastopäivä. Tytöillä on vuoropäivinä harrastukset ja sillä välin on kätevä käydä toisen tytön kanssa viemässä luetut kirjat kirjastoon ja hakea uusia tilalle. En etsinyt itselleni kirjoja kotona jo ennestään huojuvien kirjapinojen takia, mutta haahuilin kuitenkin hyllyjen tarjontaa silmäillen. Uutuushyllyssä (joka siis näkyy sisältävän myös muutaman vuoden ikäistä tuotantoa, kaikkea sitä oppii) silmiini sattui mielenkiintoisesti nimetty kirja, Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian. Ihastelin hienoa unenomaista kantta, luin takakannen ja nappasin kirjan mukaani. On mukava tarttua pitkästä aikaa minulle tuntemattoman kirjailijan kirjaan, luettavien listojen ja kirjasuositusten ulkopuolelta, ajattelin.

Koko Eurooppa kärsii mystisestä unikadosta ja lääkevalmistajat tyrkyttävät markkinoille keinotekoisia kemikaaliunia. Florian Timár, suomalaistunut Romanian romani, unenpäästäjä, tarjoaa myös unia rahaa vastaan, mutta oudon kykynsä avulla. Florianin kaltaisia kosketuksen kautta toisen ihmisen mieleen pääseviä "nukkumatteja" tuntuu olevan muitakin ja nimenomaan romaneiden joukossa. Siunauskirous ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, kaikki eivät katso sen harjoittajia hyvällä ja kyvyllä on vaikutukset myös kantajaansa.

     Mutta kauppaa käytiin Florianin omallakin hyvinvoinnilla. Jokainen vastaanottopäivä merkitsi valvottua tai kännin avulla nukuttua yötä ja kalvavaa päänkivistystä. Hän pelkäsi lopullista brakaamista, unen ja toden sotkeutumista yhdeksi vyyhdeksi: hetkeä, jolloin hämähäkkiaivot, posetiivaritaksikuskit ja muut mutantit materialisoituisivat aulabaariin. Puskisivat tiensä tajuntojen taistelukentältä kaamosajan Helsingin kaduille.
     Ja äiti-Verginia, hänen kohtalonsa... jospa se oli sisäänrakennettuna, geeneihin koodattuna koko maailmalle hajaantuneessa, oudon lahjansa kanssa kukin tahoillaan hajoilevassa Timárien parvessa?

Florianin avustamien unien kautta avautuu välähdyksiä monien mieliin ja menneisyyksiin. Pian tarina tempoilee eri suuntiin, joka suuntaan, niin tiiviillä tahdilla, että kadotin punaisen langan ja aloin epäillä onko sitä edes olemassa. Ihmiset, unet, välähdykset, suvut ja jopa Romanian (lähi)historian kautta kansat marssitetaan nopealla tahdilla lukijan silmien ohitse. Mieleen tuli Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, molemmissa kirjoissa päähenkilö tuntuu jäävän sivuhenkilöiden rönsyävien tarinoiden jalkoihin. Olisin niin mielelläni halunnut tietää lisää Florianista, hänen taustoistaan ja myös hänen sekä Ann-Stinen matkasta Romaniaan, mutta tuo kaikki jäi ohimeneviksi hetkiksi, puristui kaiken muun väliin.

Saxell on keksinyt kirjalleen hyvän aiheen ja hän maalaa kirjan alussa mielenkiintoisen näkymän unettomasta Euroopasta. Lähteiden perusteella Saxell on myös tehnyt perusteellista pohjatyötä, kirja toimiikin oivallisena romanien puolustuspuheena ja katsauksena Romanian vaiheisiin. Kieli onnistuu paikoitellen maalaamaan kannen hienoa unenomaista tunnelmaa.Valitettavasti kehut tuli nyt sanottua. Lukeminen oli todella raskasta (kirja onnistui päästämään minut useamman kerran hereilläolon ja unen hämärille rajamaille) ja mietin useampaan kertaan keskeyttämistä. Sen verran iso kynnys kirjan keskeyttäminen minulle kuitenkin on, että kirja tuli luettua.

Vuorokausi kirjan lukemisen jälkeen kokonaisuus on hahmottunut hieman enemmän, hämmennys ja ärtymys on ehtinyt jo osittain haihtua ja punainen lankakin löytyi (ehkä). Unenpäästäjä Florian oli minulle valitettavasti pettymys, mutta se vei minut kirjallisella maailmanvalloituksella Romaniaan. Kannattaa kurkata mitä mieltä kirjasta on ollut esimerkiksi Booksy, Erja, Johnny, Joonas Sillanpää, marjis, Merja Lepppälahti ja Naakku.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Eurooppa valui hiljalleen tyhjäksi unista.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Romania

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava, 2011

328 sivua

Suomentanut: Kristiina Savikurki

(Purple Hibiscus, 2003)

Luettu: 30.9.2013

Mistä: oma ostos

Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta herätti niin vahvan kiinnostuksen Afrikkaan sijoittuvaan kirjallisuuteen, että Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus kiilasi lukujonon kärkeen ja ohi keskeneräisten kirjojen. En oikeastaan edes tiennyt minkälaisesta tarinasta on kyse kun kauan aikaa sitten huomasin kirjan jossain alekorissa ja ostin sen. Muistin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan olleen mielenkiintoinen, mutta minun makuuni hieman liian... poliittinen? En muista enää tarkasti enkä valitettavasti blogin hajanaisena alkuaikana kirjoittanut kirjasta arviota, mutta muistan kuitenkin pitäneeni Adichien kerronnasta, vaikka itse tarina ei ihastuttanutkaan. Päätin siis antaa Adichielle toisen mahdollisuuden ja voin sanoa, että se kannatti! 

Teini-ikäinen Kambili ja isoveli Jaja vanhempineen elävät vauraudessa Nigeriassa, Enugussa. Eugene-isä omistaa sanomalehden ja useita tehtaita, toimii seurakunnassa maallikkoavustajana ja hänellä on varaa huolehtia oman perheensä lisäksi myös muista tukemalla avokätisesti niin seurakuntaa kuin yhteisöä laajemminkin. Hyvämaineisen perheen kiiltävän kilven alla on kuitenkin vahvoja säröjä. Lasten elämät on kirjoitettu rakastavan, mutta tiukan, väkivaltaisen ja vahvasti uskovaisen isän laatimiin lukujärjestyksiin, joissa koti, koulu ja katolilaisuus sanelevat päivärytmin, josta ei poiketa. Jos et ole paras et ole mitään ja "laiskottelusta" tai sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistus, jonka muistaa pitkään. Hiljaisuus on hyve, joten Kambili, Jaja ja Beatrice-äiti puhuvat keskenään pikemminkin hengessämme, sielujemme välityksellä, kuin ääneen. Korkeiden muurien suojassa, suljettujen ovien takana tapahtuu myös jotain, minkä seurauksena äiti laskeutuu -jos pystyy- alakertaan ja suorittaa rituaalinsa, posliinipatsaiden perusteellisen puhdistuksen. Kun säröjä tulee liikaa ja ne uppoavat liian syvälle ei kilpi pysy kasassa vaan romahdus on väistämätön.

     "Aiotko sinä hankkia uusia koristepatsaita?" minä kysyin. Tunsin nenässäni äidin deodorantin puuterimaisen tuoksun. Hänen ruskeat kasvonsa, joiden virheettömyyttä vain otsan tuore rosoreunainen arpi rikkoi, olivat ilmeettömät.
     "Kpa", äiti vastasi. "En aio."
     Kenties äiti oli tullut siihen tulokseen, ettei tarvinnut koristepatsaita enää, että kun isä heitti Jajaa messukirjalla, siinä särkyi muutakin kuin posliiniballerinat, siinä tuhoutui kaikki. Minä aloin oivaltaa sen vasta nyt; vasta nyt uskalsin päästää ajatuksen päähäni.

Kambili ja Jaja pääsevät irrottautumaan isän otteesta lähtemällä vierailulle tätinsä Ifeoman luo Nsukkaan. Ifeoma on täysin toista maata kuin veljensä Eugene, hänen luonaan uskontoon suhtaudutaan lempeämmin ja äänet sekä nauru on sallittua. Siellä Kambili ja Jaja tutustuvat myös serkkuihinsa, isä Amadiin ja eri tahdissa soljuvaan elämään.

     Ajaessamme takaisin Enuguun minä annoin nauruni raikua Felan vastustamattoman laulun yli. Minä nauroin, koska harmattanin tuulien puhaltaessa Nsukkan päällystämättömät tiet lennättävät autojen ylle tomukerroksen ja sadekaudella peittävät ne tahmealla mudalla. Nauroin, koska asvalttiteillä eteen ilmestyy kuoppia kuin yllätyslahjoja, koska ilma tuoksuu kukkuloilta ja kaukaiselta menneisyydeltä ja koska auringonsäteet muuttavat hiekan kultapölyksi. Nauroin, koska Nsukka kykeni vapauttamaan ihmisessä syvällä piilevän voiman, kunnes se nousi ylös kurkkuun ja purkautui vapauslauluna. Tai nauruna.

Adichien taidokas tarina alkaa palmusunnuntaista, palaa menneisyyteen, josta edetään kohti alkuhetkeä ja jatketaan palmusunnuntaista vielä eteenpäin. Koko tarina on tarkoin mietitty, kaikelle on syynsä ja paikkansa eikä tarinassa ole mitään ylimääräistä. Silti tarina ei ole liian hiottu. Adichie kertoo Kambilin kasvutarinan niin sydämeenkäyvästi ja upeasti, että minun oli vaikea laskea kirjaa käsistäni. Vaikka Kambili ja Jaja ovat läheisiä ja heidän molempien vaiheita seurataan kirjassa, jää Jaja hieman taustalle Kambilin toimiessa minäkertojana ja niin on ihan hyvä. Taustalle jäävät myös Nigerian vallankaappaus ja yltyvät levottomuudet, vaikka niillä onkin oma roolinsa tapahtumissa.

Näin lähekkäin luettuna en voi olla vertaamatta Hirvosen ja Adichien kirjoja keskenään. Purppuranpunaisessa hibiskuksessa oli samaa rankkuutta ja lämpöä kuin Kauimpana kuolemasta -kirjassa, mutta Adichien kirjasta puuttui kaikki se tarinan rönsyily ja poukkoilu mikä Hirvosen kirjassa häiritsi. Adichien kertomasta ahdistusta, surua, pelkoa sekä varovaista iloa ja onnea huokuvasta tarinasta nautti alusta loppuun. Kirjan luettuani hibiskus muistuttaa tarpeellisesta uhmakkuudesta, vapaudesta ja sen kaipuusta - vapautta olla, vapautta tehdä, sekä voimaa antavasta tärkeästä asiasta, naurusta.

Kambilin rankkaan, mutta toiveikkaaseen tarinaan voisi uppoutua toisenkin kerran ja kirjan luettuani mietin pitäisikö Puolikas keltaista aurinkoa lukea uudelleen. Myös Annika K ja Morre monien muiden joukossa vaikuttuivat kirjasta.


 Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinä yönä minä näin unta että nauroin, mutta ääni ei kuulostanut minun naurultani, vaikka en ollut varma miltä minun nauruni kuulostaisi.

 Kirjallinen maailmanvalloitus vei minut siis Nigeriaan.

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

(The Forty Rules of Love, 2009)

Gummerus, 2010

535 sivua

Tämä paljon kehuttu kirja päätyi kirjahyllyyni jo alkuvuodesta, mutta nyt Satun minihaasteen myötä tuli hyvä hetki kurkata Jenni Noposen suunnittelemien kauniiden kansien väliin.

40-vuotias amerikkalaisnainen Ella Rubinstein on omistanut elämänsä perheelleen, unohtaen itsensä enemmän tai vähemmän jonnekin taustalle. Ehkä kohtalolla on sormensa pelissä kun Ella saa käsiinsä Amsterdamissa asuvan Aziz Z. Zaharan 1200-luvulle ajoittuvan teoksen Suloinen rienaus. Samalla kun Ella lukee Zaharan käsikirjoitusta oppineesta runoilijaksi muuttuvan Maulana Jaladdinin eli Rumin ja dervissi Shams-i-Trabizin tarinaa, alkaa hän nähdä itsensä ja elämänsä uudessa valossa.

     Jos kivi putoaa jokeen, joki kohtelee sitä vain yhtenä uutena häiriönä jo ennestään kuohuvassa virrassaan. Ei mitään epätavallista. Ei mitään hallitsematonta.
     Mutta jos kivi putoaa järveen, järvi ei ole enää koskaan entisensä.

Kirjan punaisena lankana on rajat ja ajat ylittävä rakkaus, kaikissa muodoissaan. Romanttisena, platonisena, aatteellisena, järkevänä, toivottomana. Shams, rakkauden lähettiläs ja lukemattomien tarinoiden mies, avaa sydämiä ja ajatuksia minne meneekin. Rumin lisäksi niin noviisi, portto, juomari, kerjäläinen kuin mestarikin katsoo maailmaa hieman eri tavalla Shamsin kohdattuaan. Kirjan (ja kirjan sen sisässä) edetessä henkilöt ja aikakaudet lähenevät toisiaan mennen limittäin, yhdistyen ja sekoittuen.

Verkkainen, lempeä, lohduton, toiveikas, hiljainen, kaunis, vahva kirja. Shamsin ajatukset ja säännöt kelpaisivat elämänohjeiksi. Teki mieli ottaa yliviivaustussi käteen ja merkitä sillä tärkeimmät kohdat, aivan kuin opiskeluaikoina. Tämän kirjan voisin ajatella ohjenuoraksi ja sielukirjaksi, ottamatta kantaa uskontosuuntiin. Rakkauden aikakirja ansaitsi paikkansa kirjahyllyssä jo pelkästään ensimmäisen kolmanneksen perusteella. Olen hieman hämmentynyt ja sanaton.

Myös Norkku on lukenut kirjan tälle syksylle, hänen postauksestaan löytyy linkkejä muihin arvioihin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakkautta ei voi selittää, ja kuitenkin se selittää kaiken.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Turkki
Satun minihaaste 5/12: Lähi-itä
TBR 7/100

Kuinka kuolleita käsitellään

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

(Hanteringen av odöda, 2005)

Gummerus, 2010

400 sivua

Halusin välillä lukea muutakin kuin Stephen Kingin kirjoittamaa kauhua. Ei sillä että King kyllästyttäisi, mutta kirja(ilija)llinen vaihtelu virkistää. Mietin kirjastossa A-hyllyn vieressä seisoessani, että mikähän John Ajvide Lindqvistin kirja TBR100 -listaltani löytyykään (luulin ensin kirjailijan kirjojen löytyvän L:n kohdalta, mutta ei suinkaan!). Nappasin mukaani Kuinka kuolleita käsitellään -kirjan. Muistin tietenkin väärin, listallani on Ystävät hämärän jälkeen, mutta se taisi olla lainassa. Aloitin sitten tutustumiseni ruotsalaismiehen kauhuun hänen esikoiskirjansa sijaan tästä kolmannesta.

Auringonpaistetta, hellettä, päänsärkyä ja seisovaa, ukkosta enteilevää ilmaa. Ihan tavallinen kesäilta Tukholmassa? Ei aivan. Yksikään sähkölaite ei sammu ja eläimetkin käyttäytyvät oudosti. Yhtäkkiä ilmassa väreillyt sähkökenttä katoaa. Pian niin ruumishuoneet, hautausmaat kuin sairaalan kylmiötkin ovat täynnä henkiinheränneitä kuolleita. Moni läheisensä menettänyt saa vieraan, jota ei olisi enää ikinä odottanut.

     Hän ei tuntenut kauhua eikä pelkoa katsellessaan miestään, joka oli kuollut kolme vuotta rubiinihäiden jälkeen ja oli nyt palannut takaisin. Ei. Vain hämmästystä ja... voimattomuutta. Siksi hän otti askeleen miestä kohti ja kysyi:
     "Mitä sinä täällä teet?"
     Tore ei vastannut. Mutta hän kohotti päätään. Siinä olivat hänen silmänsä, mutta katsetta ei ollut. Elvy oli tottunut siihen, sillä kolmen vuoden ajan tuo olematon katse oli suuntautunut häneen. Nyt se oli vain entistäkin jäykempi ja elottomampi.

Kirjassa seurataan usean henkilön kautta kummallisia tapahtumia, jotka keskittyvät ainoastaan Tukholman alueelle. Heille on yhteistä menetys, heidän kaikkien läheinen on kuollut joko aivan äsken tai korkeintaan kaksi kuukautta sitten. Elvy Lundberg on menettänyt miehensä, Frida isoisänsä. Gustav Mahler tyttärenpoikansa, Anna poikansa. David Zetterberg vaimonsa, Magnus äitinsä. Lääkärit ja tutkijat ovat ihmeissään niin tutkimustuloksista kuin ilmiöstä, joka esiintyy eläviä kuolleita hoitavissa henkilöissä. Mikä sai kuolleet heräämään henkiin, mitä niille pitäisi tehdä ja minne sijoittaa? Mikä on oikein ja mikä väärin?

Kirjan alku vaikutti lupaavalta: tiivistä jännitystä ja kauhunsekaista odotusta tulevasta. Ehdin jo ajatella Ajvide Lindqvistin kerronnan omaavan aavistuksen verran Kingmäisiä piirteitä. Kun kirjan tapahtumat alkoivat edetä sähkökentän purkautuessa purkautui kuitenkin myös kirjan jännite, paikoitellen kirja oli jopa tylsä ja hidas. Odotin jatkuvasti milloin henkilöiden väliset yhteydet selviävät ja mietin myös useaan otteeseen kirjan alussa olleita valkoisia toukkia. Onko niillä joku merkitys ja milloin niihin palataan? Onneksi jännite paikoitellen löytyi ja tarina eteni mielekkäämmin.

Tarinan henkilöhahmot olivat siinä mielessä mielenkiintoisia, että kaikki onnistuivat ärsyttämään syystä tai toisesta. Erityisesti David ja Gustav saivat minut välillä näkemään punaista. Frida tuntui koko porukan fiksuimmalta, omine ongelmineen ja henkisine kykyineen kaikkineen. Sama ärsyyntyminen leimasi koko tarinaa, odotin koko ajan jotain, mitä ei koskaan tullut muuta kuin pilkahduksina. Idea oli hyvä, mutta joku ainesosa jäi nyt puuttumaan. Esimerkiksi Sinidean, Booksy, Äiti ja Sanna ovat myös olleet kirjan jälkeen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Täytyy kokeilla josko listalleni valikoitunut Ystävät hämärän jälkeen olisi parempi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Luulisin että hän on elävinään", hän sanoi.

Napataan nyt tästä kuitenkin naapurimaa maailmanvalloitushaasteeseen, eli Ruotsi.

Siilin eleganssi

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

(L'Élegance du hérisson, 2006)
Gummerus, 2010
374 sivua

Nyt on kesäkirja luettu! Enkä puhu alkavan kesän kirjasta, vaan viime kesäksi lainaamastani kirjasta. Hieman harmittaa, että Siilin eleganssia ei ole ilmeisesti kaivattu lähes vuoden (!) kestäneen lainaukseni aikana, ainakaan niin paljoa, että siitä olisi tehty varaus. Uusin lainani netin kautta, mutta aina viiden uusimiskerran jälkeen olen käyttänyt kirjaa kirjastossa ja lainannut sen uudelleen tiskiltä. Nyt melkein tekisi mieli hihkaista kirjaa palauttaessani "Katsokaa, nyt minä sen viimein luin!". Ehkä ei kuitenkaan...

Siilin eleganssi sijoittuu Pariisiin, rue de Grenelle seitsemässä sijaitsevaan kerrostaloon. Renée Michel on talon ovenvartija, 54 -vuotias leskirouva. Paloma Josse on 12 -vuotias rikkaan perheen tytär. Molemmat pitävät kiinni kulisseistaan, Renée stereotyyppisen ovenvartijan ja Paloma oikukkaan teinin. Toisen salaisuus on kulttuurin harrastaminen ja toisen on suunnitelma karmeasta ja erilaisesta syntymäpäivästä. Siili(e)n piikkejä saapuu silittelemään japanilainen Kakuro Ozu, elokuvaohjaajan kaukainen sukulainen, joka saa aikaan pienen pyörremyrskyn vesilasissa pelkästään muuttamalla taloon. Puhumattakaan siitä, että hän ystävystyy kaikkein epätodennäköisimpien talon asukkaiden kanssa.

Luettuani muutaman sivun aloin jo pelätä, että tästä tulisi toinen filosofinen kompastuskiveni Sofian maailman lisäksi (kirja on ollut kesken useamman vuoden, pitää siis aloittaa alusta -periksi en anna!). Ehkä olisi uskottava, että filosofista, syvällistä pohdintaa tihkuva kaunokirjallisuus ja minä emme vain tule toimeen. Vielä kun mukana on aimo annos intertekstuaalisia viittauksia, joista moni menee ohi.

Mutta sitten. Kirja ja henkilöt avautuvat hiljalleen kuin kamelian kukka (nyt tiedän minkälainen se on). Henkilöt ovatkin kaikessa pidättyväisyydessään ja korrektiudessaan vallan hersyviä! Kirjan kukkaan puhkeamista kannatti odottaa jopa noin 250 sivun verran, jolloin meno käy vallan villiksi. Enpä olisi arvannut, että tästä kirjasta löytyy vessahuumoria, olkoonkin se aika kuivaa ja syvällistä lajia!

Mieleni kehittelee epämääräisiä hypoteeseja. Ehkä arvioin määrän väärin ja painoin väärää nappia - mitä ylvästelyä, mitä omahyväisyyttä, Renée, kaksi lootusta niin mitättömälle aikaansaannokselle - ja nyt taivaan rangaistus iskee kuin salama ja kuurouttaa korvani. Olenko nauttinut liikaa, langennut hekumallisuuteen, johon tämä paikka viettelee, vaikka meidän kuuluisi pitää sitä epäpuhtaana? Olenko syyllistynyt kateuteen himoitsemalla ruhtinaallista vessapaperia itselleni ja saanko nyt vastaansanomattoman muistutuksen kuolemansynnistäni? Ovatko minun kömpelöt ruumiillisen työn tekijän sormeni tiedostamattoman vihamielisyyden ohjaamina kohdelleet kaltoin lootusnapin herkkää mekanismia ja käynnistäneet putkistossa järistyksen, joka uhkaa murentaa koko viidennen kerroksen?

Loppujen lopuksi pidin kirjasta yllättävän paljon. Kauniin kannen alta paljastui monisävyinen, haastava ja nautinnollinen, mutta myös hieman kriittinen ja opettavainen tarina. Asioille annettiin erilaisia näkökulmia kahden kertojan avulla. Huomioni kiinnittyi myös siihen, että kirjassa puhuttiin useaan otteeseen kauniisti lukemisesta. Mutta mikä se tuommoinen loppu oikein on, hä? Samoissa tunnelmissa oli myös Elma Ilona, joka luki kirjan äskettäin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Olin nähnyt isompien lasten seuraavan kirjojen sivuilta jotain näkymätöntä polkua kuin saman voiman liikuttamina ja ammentavan hiljaisuuteen uppoutuneena hengettömästä paperista jotain elävää.

Ranska on valloitettu! Pieni ranskalainen minussa ilakoi tästä kirjallisesta matkasta :)
TBR 3/100

Tässä vielä yksi siilikuvista, jota olen vaalinut viime kesästä asti tätä kirjaa ajatellen. Tätä kaveria (tai muitakaan siilejä) ei ole vielä tälle keväälle näkynyt, mutta kovasti täällä jo odotellaan!

Kirahvin kyyneleet - Mma Ramotswe tutkii

 

Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet - Mma Ramotswe tutkii

(Tears of the Giraffe, 2000)

Otava, 2004

300 sivua

Satun minihaasteen toisessa osassa oli aiheena toinen tapaaminen, eli tarkoituksena oli lukea kirja kirjailijalta, jolta on aiemmin lukenut yhden kirjan, mutta tarkoituksena on ollut lukea lisää. Minulla oli tähän useampiakin vaihtoehtoja, mutta valitsin lopulta luettavakseni Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarjan toisen osan. Luin ensimmäisen osan (Naisten etsivätoimisto nro 1) jo pari vuotta sitten, joten jo oli aikakin palata Precious Ramotswen seikkailuihin.

Olin sarjan aloitusosan jälkeen vähän ristiriitaisissa tunteissa, en ollut varma pidinkö kirjasta, mutta halusin antaa sarjalle vielä toisen mahdollisuuden. Koen samanlaista velvollisuudentunnetta kuin Maija; kun on lukenut sarjan aloitusosan on ikäänkuin velvollinen lukemaan koko sarjan. Tämä on hyvin läheistä sukua pakkomielteelleni lukea kirja loppuun saakka.

Mma Ramotwse on perustanut Botswanaan oman etsivätoimiston, jossa hän ratkoo rikoksia apunaan erinomaisin arvosanoin sihteeriopistosta valmistunut Mma Makutsi ja Clovis Andersenin kirjoittama opas Yksityisetsivän toiminnon perusteet, unohtamatta tietenkään useita kupillisia rooibos -teetä. Mma Ramotswe saa tutkittavakseen kadonneen amerikkalaispojan arvoituksen, lisäksi selvitetään uskottomuustapausta ja koetaan uhkaa kostonhimoisen kotiapulaisen taholta. Mma Ramotswen tuleva aviopuoliso, autokorjaamonpitäjä J.L.B. Matekoni, aiheuttaa tuplayllätyksen, joka myös vaatii osansa rouva etsivän huomiosta.

Kirjaa voisi kuvailla sanoilla herttainen, lämmin ja hassu. Mitään hirvittävää jännitystä tämä ei tarjonnut, mutta se ei haittaa, kirjaa lukiessa tulee jotenkin seesteinen olotila eikä jännitystä juuri kaipaakaan. Asioita ei tarvitse ottaa niin hirveän vakavasti, antaa Afrikan auringon paahtaa ja Mma Ramotswen ja kumppaneiden miettiä elämän pieniäsuuria asioita, rönsyillen aiheesta toiseen.

Autonkorjaajan oli parasta aloittaa jo nuorena. Auton korjaamisessa tarvittiin taitoja, jotka oli parasta oppia oman isän rinnalla. Eikö meidän Herrammekin oppinut puusepäksi isänsä verstaassa, J.L.B. Matekoni mietti. Jos Herra tulisi maan päälle nyt, J.L.B. Matekoni ajatteli, hän olisi luultavasti autonasentaja. Se olisi suuri kunnia autonasentajille ympäri maailmaa. Ja hän tulisi epäilemättä Afrikkaan; Israelissa oli nykyään aivan liian vaarallista. Itse asiassa mitä enemmän asiaa ajatteli, sitä selvempää oli, että Hän valitsisi Botswanan ja siellä etenkin Gaboronen kaupungin. Se olisi tietysti suurenmoinen kunnia kaikille botswanalaisille, mutta niin ei tapahtuisi, joten sitä ei kannattanut miettiä sen enempää. Herra ei tulisi takaisin; me saimme oli jo tilaisuutemme, mutta ikävä kyllä emme osaneet käyttää sitä kovin hyvin.

En tiedä tulenko lukemaan koko Mma Ramotswe tutkii -sarjan (joita on kirjailijan kotisivujen mukaan julkaistu jo 13 osan verran), mutta jonkinlainen viehätys näissä kirjoissa on. Koin välissä ärtymystä ja tuskastumista, mutta toisaalta taas haluaisin tietää mitä henkilöille tapahtuu. Sanna kuvasi sarjaa parhaaksi hyvän olon kirjallisuudeksi, olen osittain samaa mieltä.

Sitaattikunniamaininnan saa ( ja vinkkinä hurjastelijoille):

"... On parempi olla edes mennyt kuin edesmennyt, vai mitä?"

Satun minihaaste 2/12: Toinen tapaaminen

Kirjallinen maailmanvalloitus: Botswana