Granta 2: Outo

Granta 2: Outo

päätoimittaja Aleksi Pöyry

Otava, 2014

314 sivua

Luettu: 27.5.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Suomalaisen aikakauskirja Grantan ensimmäinen osa Ruoka oli näkyvästi esillä useissa blogeissa, mutta se ei teemansa vuoksi juurikaan saanut kiinnostustani heräämään (paitsi nyt jälkijunassa kun huomasin, että siinä on myös Miki Liukkosen kirjoitus). Tämän toisen osan kohdalla oli täysin eri juttu. Outous on lähellä sydäntäni ja pinkki, kiinnostavasti kuvitettu kansi (Markus Pyörälä) houkutti lukemaan. Kun kansien välistä löytyy mm. Johanna Sinisalon ja Hannu Väisäsen novellien lisäksi Sami Lopakan uusi novelli en voinut enää vastustaa Oudon kutsua.

Kaikki kirjoitukset siis pyörivät saman teeman ympärillä, tavalla tai toisella. Katja Ketun Punikkitatissa tehdään yllättäviä lemmentaikoja. Mark Haddonin Ase kertoo lasten aseleikistä. Hannu Väisäsen Eli Zebbahin voikekseissä asioidaan erikoisen kauppiaan myymälässä. Haruki Murakamin Thaimaassa lomalainen saa ensiluokkaista palvelua. Sofi Oksasen Outoa puhetta on kirjailijan pitämä puhe kirjallisuuspalkinnon jaon yhteydessä ja käsittelee outoutta, naapurimaan vierautta ja sanojen mahtia. Naomi Aldermanin Pian meidän päivinämme -novellissa Profeetta Elia laskeutuu maan päälle yökyläilemään ja tekemään tilannekatsausta. Juhani Karilan En minä sinusta mitään tiedä -tarinassa Vonnegut ja Hemingway vierailevat tuntemattomalla planeetalla. Jerker Virdborgin novellissa Tapahtuu Karlaplanin metroasemalla metromatka muttuu oudoksi jalkapatikaksi. Putoamisen tunteet sisältää Harry Salmenniemen runoja oudoista tuntemuksista ja hetkistä. Zadie Smithin Martha, Marthassa nainen etsii asuntoa, vaiko sittenkin itseään? Sami Lopakan Uudet lasit -novellissa Putaala tekee junamatkan Muhokselta Ouluun. Joshua Ferrisin Pelotat enemmän -tarinassa kuuluu outoa rapinaa seinän sisältä. Virpi Hämeen-Anttilan Suomalaisessa metsässä miehen elämäntyötä ollaan viemässä muualle. Daniel Galeran Hyöky sisältää isän ja pojan keskustelun. Ville Rannan Vähän kuolemasta -sarjakuvassa mies pohtii työtä ja kuolemaa. David Mitchellin Tammikuumiehessä poika rikkoo Arvokkaan Enkelin ja lähtee luistelemaan metsälammelle. Johanna Sinisalon Äänettömät äänet on kirjeenvaihto erikoisesta taiteenmuodosta. Don DeLillon Riutuja on kertomus miehestä, joka elää elokuvista.

Ennakkoon kovasti odottamani Väisäsen ja Sinisalon tekstit osoittautuivat hyviksi, mutta aikakauskirjasta nousi suosikeikseni kuitenkin neljä muuta tarinaa. Joshua Ferrisin ja David Mitchellin tarinoissa oli samanlainen hiljalleen tihenevän kauhun tunnelma, heiltä lukisin mielelläni samantyylisiä romaaneja. Ferrisin novelli tosin kärsi minäkertojan kömpelöstä vaihtumisesta. Naomi Aldermanin uskonnollisaiheinen novelli oli yllättäen jopa hillitön, purskahdin nauruun useampaan otteeseen. Samanlaista hillitöntä menoa ja huumoria sekä syvällisempää sanomaa oli myös Sami Lopakan novellissa, jossa ihastutti myös tyylin vaihtelu. Lopakka jatkaa novellissaan Marraksesta tuttua kauniin, tunteikkaan, sydämeen uppoavan ja hauskan, roisin ja rosoisen kuvailun yhdistelyä ja se toimii edelleen.

     Minä olen maksamaton lasku, perintätoimiston muistutus. Minä olen home pesuhuoneen laattojen alla, pöly pöydälläsi, pehmeys ovenpielissä. Minä olen rapistuva maali ja ajamaton ruoho. Minä odotan, kunnes olet arvoton ja lunastettavissa.
     Putaala viritti sangattomat lasit päähänsä. Kun kuminauhaviritelmät asettuivat korvien taakse, linssit painoivat silmäkulmia ja käänsivät korvalehdet aavistuksen hörölleen. Hän astui nilkkabootseihin ja päätti olevansa valmis.
     Ahdistus kouraisi rintaa. Jos hän nyt kuolisi eteiseen, kukaan ei tietäisi mitään viikkoihin.

Kokonaisuutena Granta 2 oli miellyttävä lukukokemus ja kätevä tapa tutustua uusiin kirjailijoihin ja erilaisiin tekstityyppeihin yksissä kansissa. Mukana on novellien lisäksi runoja, juhlapuhe ja sarjakuva eli samaan tapaan kuin aikakauslehdissä: jokaiselle jotakin. Ei esimerkiksi tarvinnut tarttua ensimmäiseksi Murakamin tiiliskiven mitoissa olevaan 1Q84 -romaaniin useine osineen tutustuakseen kirjailijan tyyliin, oli paljon matalampi kynnys tutustua ensin hänen kirjoittamaansa novelliin. Toki aikakauskirja, ainakin tämä kyseinen, kärsii samasta asiasta kuin ohuempi sisarensa aikakauslehti eli kaikki jutut eivät kiinnosta yhtä paljon tai joistain teksteistä ei juurikaan pidä. En pystynyt lukemaan tätä lehden tapaan selaillen tai harppoen jutusta toiseen vaan luin tätä kuin kirjaa, kannesta kanteen. Tai no poikkeus vahvistaa säännön, luin ensin Sami Lopakan Uudet lasit ja vasta sitten luin Grantan kokonaan alusta loppuun.

Granta 2: Outo herätti miettimään mikä on outoa ja minkälaisesta outoudesta pidän. Outoutta on monenlaista ja usein outous on katsojan silmässä. Kirjallisuuden suhteen pidän vinksahtaneesta, arkista ajattelua nyrjäyttävästä, kauheasta (pelottavasta), hieman yliluonnollisesta outoudesta, jota esimerkiksi Ferrisin ja Mitchellin novellit edustavat. Sellaista outoutta jäin ehkä kaipaamaan lisää.

"Olet yksi lampipojista, vai mitä? Herätit veljeni päiväunilta. Hän on kumma poikien suhteen. Joinakin päivinä hän pitää teistä kovin, mutta toisina, hyvä hyssykät, te saatte hänet kimpaantumaan."
     "Ai... olen pahoillani."
     "Olet vielä enemmän pahoillasi sitten kun jää murtuu. Tiedätkö kuinka monta poikaa jään alla on nyt? Yksitoista, ja he ovat toden totta pahoillaan. Matthew Phillips, teurastajan poika, oli viimeisin. Puuttuu enää yksi, niin nätti tusina on täynnä."

Outo on luettu vastikään myös Luetut, lukemattomat -blogissa.


Sitaattikunniamaininnan saajia onkin kaksi:

Kun ikuisuus saa kiinni, ei enää koskaan pääse pakoon.

Minä olen märkä lakana, kuoriutunut tyynyliina, kauhu joka seuraa sinua hereille saakka ja läpi päivän kunnes nukut uudestaan, takaisin haltuuni.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon Auringon ydin joutui odottelemaan vuoroaan kun halusin lauantaina fiilistellä kirjabloggareiden tapaamista Oulussa. Teki oikeastaan ihan hyvää kuulostella kirjan aiheuttamia jälkitunnelmia useamman päivän ajan ja selkeyttää sen herättämiä ajatuksia. Olen lukenut Sinisalolta aiemmin novellikokoelman Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita sekä Finlandia-palkitun romaanin Ennen päivänlaskua ei voi. Pidin kovasti Sinisalon tuttuutta ja vinksahtaneisuutta yhdistävistä tarinoista ja siksi Auringon ydin kiilasi ansaitusti lukupinoni huipulle.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Teos, 2013
339 sivua
Luettu: 14.10.2013
Mistä: pyydetty arvostelukappale

Vuosisatojen saatossa Suomesta on kehittynyt kansalaisten hyvinvointia sekä terveyttä korostava ja edistävä Eusistokraattinen Tasavalta. Vuonna 2016 perheenperustaminen on tarkoin ohjattua ja tytöille tehdään jo lapsena sukupuolenmääritys, jotta Terveysvirasto voi taata tulevaisuudessa tavoiteltavien geenien siirtymisen seuraaville sukupolville. Kaikenlaiset nautintoaineet, päihteet ja huonot elämäntavat on kitketty pois. On kuitenkin olemassa yksi päihteeksi luokiteltava koukuttava tuote, chili, jota on yhä saatavilla kun tietää mistä etsiä.

Nuori Vanna on lapsesta asti elänyt kaksoiselämää. Julkisesti hän on eloi, kauniiksi laittautunut tyhjäpäinen tytönhupakko, joka elää vain miellyttääkseen miestään, tarkoituksenaan toteuttaa tämän toiveet ja tahto sekä pitää huolen heidän yhteisestä kodistaan ja saada lapsia. Viraston valvovilta silmiltä piilossa Vanna on kuitenkin jotain muuta, omilla aivoillaan ajatteleva nainen, mutta myös narkomaani, joka elää yhdestä fiksistä toiseen. Vanna ja Jare tietävät toistensa salaisuudet ja toimivat yhdessä, Jaren täytyy ansaita rahaa ja Vannan on saatava tarvittava annos huumettaan, chilin sisältämää kapsaisiinia pitääkseen itsensä toimintakykyisenä. Vanna haluaa myös selvittää mitä hänen kuolleeksi julistetulle sisarelleen Mannalle todella tapahtui. Jare tutustuu luontoa kunnioittavaan gaialaisten kulttiin ja he tarjoavat Jarelle tehtävää, joka hyödyttää sekä Jarea että Vannaa, mutta saattaa heidät kaikki vaaraan.

Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun olkikasaan heitetty tulitikku. Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hampaan hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä.

Sinisalo on luonut pelottavan uskottavan dystopian! Voi hyvin kuvitella, että terveyden ja hyvinvoinnin ihannointi menee helposti yli ja seurauksena olisi Sinisalon kuvaama valtio, jossa normaali järjenkäyttö sumenee ja tilalle tulee täydellinen kontrolloinnin tarve ja yksilön oikeuksien polkeminen. Sinisalo kietoo yhteiskuntakritiikin taitavasti ja ajatuksia herättävästi tarinan sisään ja kuvaa niin henkistä kuin fyysistä riippuvuutta onnistuneesti.

Onneksi olen lukenut Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin, joten kirjailijan tarinan lomaan lisäämiä erilaisia artikkeleja, eloisten koulutehtäviä ja muita faktamaisia osuuksia ei tarvinnut ihmetellä vaan ne tunnisti Sinisalolle ominaiseksi tyyliksi ja saatoin keskittyä tarinaan. En tosin tiedä onko vastaavia faktaosuuksia myös muissa Sinisalon romaaneissa vai vain näissä kahdessa. Tyyli kuitenkin toimi, sillä nyt Vanna ja Jare kertojina saivat enemmän tilaa ja erottavuutta omina persooninaan.

Pidin kirjasta kovasti ja erityisesti minua ihastutti Vannan ja Mannan tarina sekä Vannan Mannalle kirjoittamat kirjeet, joihin Sinisalo on luonut vahvan tunnelatauksen. Pientä puutumista aiheutti gaialaisten viljelytietous, jota olisi saanut olla minun makuuni vähemmän. Auringon ytimeen (jonka merkitystä en avaa vaan se selviää kirjan lukemalla) liittyvä salaisuus oli hieman yllättävä ja vaati vähän sulattelua. Loppuratkaisu muuten toi mieleeni Stephenie Meyerin Vieras -romaanin. Loppu oli kuitenkin jotenkin kaunis ja se sai minut jopa herkistymään. Sinisalon taitavuus tuli taas todistettua!

Toivottavasti Auringon ydin saa lisää blogisavuja, se todellakin kannattaa lukea!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pohjakosketuskin on sentään pohja, mistä ponnistaa.

Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi, 2000

268 sivua

Ihastuin kovasti Johanna Sinisalon novelleihin kirjassa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita ja halusin lukea seuraavaksi hänen kehutun, Finlandia -palkinnonkin saaneen esikoisteoksensa. Meinasi tulla kiire lukemisen kanssa, kirjaston laina-aika on lopussa ja joku on odottamassa varausjonossa. Kiva huomata, että uutuuksien ohessa varataan myös näitä vähän vanhempia kirjoja!

Ennen päivänlaskua ei voi on sekoitus fantasiaa ja scifiä. Kolmikymppinen valokuvaaja Mikael, tai Enkeli, joksi häntä tietyissä piireissä kutsutaan, löytää epäonnistuneen baari-illan päätteeksi kotipihastaan nuorisojoukon kiusaaman nuoren pojan, joka paljastuukin peikoksi. Sen sijaan, että jättäisi peikon roskalaatikoiden luo hän viekin sen kotiinsa. Mikaelin elämä kietoutuu peikon ympärille koko ajan enemmän, seurauksista välittämättä.

Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Tiedän heti että haluan sen.

Sinisalo ei tyydy esikoiskirjassaan yhteen kertojaan, vaan Mikaelin lisäksi oman äänensä saa hänen kollegansa ja ihastuksensa Martes, eläinlääkäri Tohtori Spiderman, naapurin postimyyntivaimo Palomita ja Mikaeliin ihastunut Ecke. Lisäksi Sinisalo on värittänyt ja tukenut tarinaansa kuvitteellisilla lehtiartikkeleilla, nettilinkeillä, kansantaruilla sekä myös otteilla muista kirjoista, näkyvimpänä Yrjö Kokon Pessi ja Illusia. Myös Reino Helismaan kynästä lähteneellä laululla Päivänsäde ja menninkäinen on vahva rooli kirjassa.

Kirja ei kuitenkaan ole perinteinen peikkotarina, lopputulos on kaikkea muuta kuin "Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti!" -sarjaa. Peikon kasvatuksen lisäksi kirjan aiheina on seksuaalisuus, vallankäyttö, halut sekä tavallaan myös hyväksikäyttö.

Sinisalon novellikokoelman perusteella osasin odottaa aivoja nytkäyttävää tarinaa, ja sain mitä odotin. Tosin en ehkä aivan samassa mittakaavassa kuin Kädettömissä kuninkaissa. Peikot on tunnustettu ja nimetty nisäkäslaji, johon voi törmätä joskus myös kaupungissa. Peikkoja käsittelevät "tieteelliset osiot" on kirjoitettu hyvin uskottavasti. Pessiä ja Illusiaa en ole lukenut, mutta Päivänsäde ja menninkäinen -laulu on minulle erittäin tärkeä. Sinisalo on saanut samaa kauneutta myös tarinaan.

Hänen peikkonsa on kuin pala yötä jonka joku on riistänyt maisemasta ja tuonut huoneeseen. Se on sirpale tuulista pimeyttä, musta enkeli, luonnonhenki.
     Voiko pimeyden kesyttää?
     Ehkä sen voi, jos se on aloittaessaan hyvin, hyvin nuori, riittävän avuton, riittävän huonokuntoinen...
     Pieni yön pentu.

Vaikka tieto-osuudet loivat tarinalle kehyksen, koin ne hieman vieraannuttaviksi. Tästä syystä lukeminen etenikin pyrähdyksissä. Kertojaosuudet luin nautiskellen ja jopa ahmien, kun taas tieto-osuuksien kohdalla lukeminen paikoitellen jopa takkusi. Silti kirjaa olisi vaikea kuvitella ilman fiktiivistä faktaa, niin vahvasti se liittyy tarinaan. Tarina oli pääsävyltään surullinen. Kun yksi on toiselle tärkeä, on toiselle taas se kolmas ja niin edelleen. Halut ja toiveet menevät pahasti ristiin ja onnen tiellä on aina jotain, kukaan ei ole täysin tyytyväinen osaansa. Viimeistään kirjan loppu yllättää ja nyrjäyttää ajatuksenkulun täysin uusille urille.

Myös Satu, Morre, Hannu, Sanna, Opuscolo, Maisie ja ANNI ovat lukeneet kirjan ja pääosin pitäneet siitä. Ei-ihastuneita arvioita ei ainakaan pikaisella haulla osunut silmiini. Täytyy sanoa, että Sinisalosta on tulossa yksi suosikkikirjailijoistani!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.

Kuvan peikko on täysin fiktiivinen satuhahmo, trolli, ei lainkaan tarinan peikon kaltainen peto. Sitä ei satutettu kuvauksissa, tosin se siirrettiin hetkeksi omasta lelukorielinympäristöstään kylmälle kuistille, mutta palautettiin pian takaisin paikalleen.

Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Teos, 2010 (alunperin julkaistu 2005)

481 sivua

Lähdimme viime viikolla lomamatkalle Teneriffalle ja mietin pitkään mitä ottaisin mukaan lukemiseksi. Halusin mukaan pokkarin, josta riittäisi lukemista vähän pitempään. Lopulta Tessa helpotti valintaani suosittelemalla tätä kevyttä tiiliskiveä. Valintaa puolsi myös se, että olen aikonut tänä vuonna venyttää lukumukavuusalueeni rajoja - novelleja ei ole hirveästi tullut luettua. Samalla sain korkattua Morren ideoiman Kuusi kovaa kotimaista -haasteen, jonka liitän myöhemmin keskeneräisten haasteiden välilehdelle.

Johanna Sinisalon novellikokoelma koostuu viidestätoista tarinasta, joissa kaikissa on paljon tuttua ja ripaus jos toinenkin erikoisia aineksia. Olen lukenut useita blogiarvioita Sinisalon kirjoista ja tiesin odottaa omalaatuisia tarinoita, mutta silti kirjailija pääsi yllättämään. Ensimmäistä kertaa blogihistoriani aikana en kirjoittanut kirjasta ensimmäistäkään kommenttia, sivunumero/sitaattimainintaa tai muunkaanlaista muistiinpanoa. Eikä kyse ollut lukuympäristöstä, sillä luin kirjaa lähinnä iltaisin hotellissa, muistilappu kirjan välissä ja kynä vieressä.

Sadia tiesi heti mitä tehdä. Hän keskittyi, hakien karhun ajatuksia risteilevien mielilankojen keskeltä, ja tavoitti ne. Pojan horjahdellessa Sadiaa kohti karhu hidasti juoksuaan, nousi takajaloilleen ja urahteli. Sitten se laskeutui taas neljälle jalalle ja Sadia näki sen olevan selvästi tsirnikan piirissä.

Novellikokoelman aloittava Lukko sai minut heti innostumaan kirjasta. Toinen novelli Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja samaan aiheeseen liittyvä Metsän tuttu vetosivat johonkin alkukantaiseen ja ehkä johonkin esiäitien perimän osaan minussa. Etiäinen puolestaan aiheutti erinäisiä paniikkitiloja ja painajaisia, ehkä siitäkin syystä, että ne ovat itsellenikin jollain tasolla tuttuja.

Myös niissä novelleissa, joista en hirveästi pitänyt (mm. Me vakuutamme sinut, Valkoinen hiiri) oli joku elementti, ajatus tai kritiikki, joka nosti novellin eri tasolle. En tiedä mikä kielipoliisi minussa nostaa päätään, mutta puhekielen käyttö useissa novelleissa alkoi ärsyttämään. Se olikin ainoa negatiivinen asia kirjassa.

Jos lukukokemusta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi "Oho!". Sinisalon novellikokoelma toimii aivotuuletuksena, ajatukset on tarinoiden myötä pakotettava uusille urille ja uomiin. Tarinat herättelevät ja ravistelevat, tähän liittyen erityisesti päätösnovelli Yhdeksän ruukkua toimisi malliesimerkkinä. Sinisaloa on ehdottomasti luettava lisää!

Täällä vielä Tessan mietteet kirjasta, suosittelut osui ja upposi!

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (1/6)