Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita

Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita

Haamu, 2018
148 sivua
Luettu: 18.11.2018
Mistä: pyydetty arvostelukappale

Mikäpä olisi sopivampi hetki kirjoittaa Verikuusta kuin täysikuu. Tietysti verikuu, mutta silloin kesällä en ollut vielä tätä novellikokoelmaa lukenut, halusin odottaa pimeämpiä iltoja päästäkseni paremmin tunnelmaan.

Verikuu ja muita outoja tarinoita -novellikokoelmassa on 14 tarinaa, vuorotellen molemmilta tekijöiltä. Novelleissa on mm. muodonmuuttajia, aikahyppyjä, peikkoja, aaveita ja menninkäisiä, entisaikoja ja nykyhetkiä, monenlaista outoutta.

Ala-Huissin ja Heikkilän novellit sopivat hyvin samoihin kansiin, ne muodostavat toimivan kokonaisuuden olematta kuitenkaan liian samanlaisia. Kauhun ja kumman lisäksi useampaa tarinaa yhdistää hyvin suomalainen tunnelma. Esimerkiksi avaus- ja niminovelli Verikuussa on perinteinen suomalainen maalaismaisema metsästysharrastuksineen, yllättävä käänne nostaa sen ihan toiselle tasolle, yhdeksi kokoelman helmistä. Moni tarina ajoittuu menneisiin aikoihin ja tapoihin kuten vanhaan pappilaan sijoittuva Vierashuone ja herraskartanon pihapiirissä tapahtuva Jauhot, aikajanan toisessa päässä puolestaan on scifihenkinen mahtava Pannoitetut, jossa ollaan painajaismaisessa yökerhossa. Kuutamokeikka tuo mieleen lastenromaani Ronja Ryövärintyttären kun taas mukavasti hyytävä Aarre henkii Psyko-elokuvan tunnelmaa. Monen novellin kieli on koreilematonta ja jopa arkista, mutta sitten Kuusi on minun puuni -novelli alkaa kuin runo. Ja kuin tarinoiden taustavalona taivaalla loimottaa kuu...

Täysikuu valaisi lumisen tienoon hopeisella hohteellaan. Nostin katseeni kohti taivasta ja kiitin mielessäni kuuta.

     Äkillisestä päähänpistosta nostin käteni kohti yläilmoja ja lausuin teatraalisella äänellä:

     – Oi, kuu ma sua palvon ja vuoksesi valvon!

     Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä.

     Metsä hiljeni. Pakkanen vaikeni. Koko maailma tuntui pidättävän hengitystään.

Luin kirjaa silloin tällöin iltaisin ennen nukkumaan menoa, yksi tarina kerrallaan ja sillä tavalla kokoelma toimi hyvin. Verikuu ja muita tarinoita on kuin aikuisten ilta(kauhu)satukirja. Useampi novelli peräkkäin luettuna alkoi iskeä ähky. Kokoelman kansikuva on hieno ja kansien välissä on kivoja tarinoita, osa unohtui aika nopeasti, mutta mukana on muutama loistava novelli, jotka jäivät kutkuttamaan mielikuvitusta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ihan kuin jokin ei täsmäisi. Aika, paikka – tai minä.

Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita

Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita

Haamu, 2015

176 sivua

Luettu: 13.8.2015

Mistä: kirjastosta

Nälkä kasvaa syödessä – ja kirjankansibingoa pelatessa. Valkoiset varpaat on ollut kiinnostavien kirjojen listallani, se huuteli minua kirjaston uutuushyllystä ja se sopi kirjankansibingon Siluetti-ruutuun eli lukutähdet olivat oikein otollisessa asennossa. Ei siis muuta kuin lukemaan.

Valkoiset varpaat sisältää kauhutarinoita yllättäviltä, ei-kauhullisista kirjoista tunnetuilta kirjailijoilta sekä kahdelta kauhukonkarilta Marko Hautalalta ja Anders Fagerilta. Tarinakokoelman toimittanut Marko Hautala muistuttaa johdannossaan eräästä tärkeästä huomiosta, mikä kauhusta puhuttaessa usein unohtuu: Kauhun ei ole pakko pelottaa. Se voi aiheuttaa outouden tuntemuksia, kauneuden kokemuksia ja jopa naurattaa. Tunnustan, että minulle paras kauhu on usein juuri sitä niskavillat nostattavaa, pelottavaa lajia, mutta yritän pitää Hautalan ohjenuoran mielessäni ja pitää ajatukseni avoinna.

Virpi Hämeen-Anttilan Suljettu osasto sijoittuu kirjastoon, jonka uumenissa on syystä salattu kirjakokoelma. Tapahtumapaikka ilahdutti lukutoukkaa, muutenkin tarina oli ihan kiva.

Essi Kummun Vapaapäivässä tuoreen pariskunnan välinen eroottinen lataus vaihtuu kadun yllä lentäviin ruumiisiin. Pidin tästä kovasti juuri vastakohtaisten tunnelmien vuoksi. Myös erottuva, mutta kikkailematon kieli ihastutti.

     Pihalla puristan Johania hellästi olkapäistä ja hymyilen hänelle. Nyt sinä olet tässä, lapsi. Ilma on kaunis, pilvet loistelevat, ruumiita, ruumiita,ruumiita.
     Joskus minua on hämmentänyt näiden kuolleiden ilmestymisen outo logiikka. Enää en juurikaan kiinnitä siihen huomiota. Me emme hätkähdä toisiamme – en minä kuolleita, eivätkä he minua, enkä minä auta heitä. Miksi ylipäänsä ajattelen, että heitä pitäisi auttaa?
     Ehkä mielestäni on toivotonta ajatella, että kuolleet joutuisivat leijumaan tuolla tavalla ikuisuuden. Jotakin täytyy tapahtua. 

Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin (När döden kom till Bodskär, 2011. Suom. Satu Grönroos) kertoo oudoille poluille lähtevästä sotilasoperaatiosta eräällä Ruotsin saarella. En pitänyt alusta, taisteluun valmistautuminen oli pitkäveteistä ja siitä tuli myös ikävä mielleyhtymä Utøyan tapahtumiin. Lopussa tarina muuttui kiinnostavaksi.

Sami Hilvon Kehdosta hautaan on kuvaus äärimmilleen tehostetusta ja pelkistetystä maailmasta, jossa ihmiset käyttäytyvät kuin robotit. Tämä  oli mukavasti aivoja nyrjäyttävä tarina ja pelottava visio tulevaisuudesta.

Satu Grönroosin Älä yötä pelkää sijoittuu syrjäseudulle, pitkän koivukujan päässä olevaan taloon, jonne Mariana pestautuu kotiapulaiseksi poikansa Toivo mukanaan. Tarina oli ehjä ja tunnelma tiheni vahvasti. Äitinä koin melkoista ahdistusta tätä lukiessani. Ja vielä se loppu, olipa hyytävä!

Jaakko Yli-Juonikkaan Komentaja Kalm kertoo punaisten ja valkoisten taistelusta ja heikkohermoisuutta parantavasta oppitunnista. Tämä oli toinen tarina, josta en hirveästi pitänyt ja edelleen sama syy, en hirveästi lämpene taistelukuvauksille (poikkeuksia toki löytyy, esimerkiksi Kalle Päätalon taistelukuvaukset olen lukenut mukisematta). Tässä kävi kuitenkin samoin kuin Fagerin tarinassa, loppu oli yllättävä ja pelasti hieman tarinaa, mutta oli ehkä liian eritepitoinen makuuni.

Marko Hautalan Varpaat sijoittuu Ranskaan, missä eräs lomaileva pariskunta saa kuulla ikiaikaisista luolista ja lähtee oppaansa johdattamana niitä katsomaan. Tässä oli taas minun mieleineni tarina. Paha jää näyttämättä, mutta se vain lisää ahdistusta. Pidin myös tarinassa vilahtelevasta huumorista, joka oli tarinan henkeen sopivasti mustaa.

Olipa mielenkiintoinen kokoelma! Onnistuin pitämään Hautalan ajatuksen pelottamattomasta kauhusta mielessäni alusta loppuun. Koin tarinoiden parissa niin jännitystä, ahdistusta, huvittuneisuutta kuin inhoakin, siis sellaista etovaa, ijettävää tunnetta. Tunteiden herättäminen on aina hyvä asia eli siinäkin mielessä varsin onnistunut kokoelma. Oikeastaan jokaisessa tarinassa oli jotain hyvää, myös niissä, joista en juurikaan aiheensa puolesta pitänyt. Oli hauska huomata, että kirjailijat, joille kauhugenre ei ole omin alue ovat onnistuneet tarinoissaan ja tunnelman luomisessa näin hyvin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, se kietoi meidät sisäänsä kuin loppukesän usvaisen pellon.

Valkoiset varpaat on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Dysphoria, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Lukupino, Oksan hyllyltä ja Satun luetut.

Kirjankansibingossa rasti ruutuun Siluetti. Jos ehtisin saada rastin vielä yhteen ruutuun ennen haasteen päättymistä (15.8.2015)...