Vuokko Sajaniemi: Pedot
Tammi, 2015
308 sivua
Luettu: 6.9.2015
mistä: pyydetty arvostelukappale
Mitä tekee kirjabloggari, joka on lapsesta saakka nähnyt toistuvasti painajaisia susista? No tietysti bongaa syksyn kirjaluettelosta salaperäiseltä ja jännittävältä vaikuttavan kirjan, jossa kuvauksen perusteella jolkottelee yksi jos toinenkin susi ja odottaa sitten kirjaa kieli pitkällä (pun intended).
Itärajan läheisyydessä sijaitsee Ritajärvi, metsien ympäröimä pieni rauhallinen pitäjä. Ortodoksipapin tytär Maria laulaa kirkkokuorossa enkelin äänellä, ihailee Marilyn Monroeta sekä ystäväänsä Anniinaa, jolla on pokkaa piikkikorkoihin ja rohkeutta elää. Kuoroon tulee myös Tuomas, jonka ääni on niin vahva, että sitä vasten voi nojata. Tuore nuori kanttori Saara tuo uudet sävelet ja raikkaan tuulahduksen seurakuntaan. Pienen yhteisön ja jopa tiiviin seurakunnan rivit alkavat rakoilla kun susihavainnot lisääntyvät ja lähimpänä metsää olevan asutuksen liepeiltä löytyy käpälän jälkiä. Tähän asti niin tuttu ja turvallinen metsä muuttuu uhkaavaksi kun sen varjoissa hiipii peto yhä lähemmäs ja lähemmäs ihmisiä ja heidän reviiriään.
Yritin lukea Sajaniemen kirjaa rinnakkain Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin kanssa, mutta Petojen oli odotettava kiltisti vuoroaan. Näiden kahden kirjailijan teokset olivat kuin kaksi samanapaista magneettia, liian vahvoja olemaan vierekkäin. Molemmissa teoksissa on vahva ja erottuva kieli sekä yhdistävinä teemoina äidin menetys, suru ja siitä selviytyminen. Pedot tuo mieleen myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, sillä uskonto saa molemmissa tarinoissa suuren sijan, myös luonto ja sen elävä kuvaus yhdistää Taivaslaulun ja Pedot. Tämän kaiken lisäksi Pedot on myös tarina pelosta.
Sajaniemen kieli ja kerronnan rytmi on kaunista sekä voimakasta, mutta en millään saanut siitä täysin kiinni. Kielikuvat ovat upeita, mutta Sajaniemi ei jätä niitä yhden vahvan lauseen varaan vaan jatkaa, rönsyää ja ryöppyää. Kielikuvat hajoavat liikaa ja alkuperäinen ajatus katoaa, painuu sanahelinän alle. Ihan kuin Sajaniemi ei luottaisi joko omaan kirjoitustaitoonsa tai lukijan ymmärrykseen vaan yrittää avata ja selittää. Ihan turhaan. Pitäisi luottaa, sillä taitoa on! Nyt kielikuvat kasvavat niin suuriksi, että [k]irja painaa käsissä, sana on raskas kantaa. Ihan kuin isä-Lassen evankeliumikirja.
Unelias pikkupaikkakunnan tunnelma rakentuu hienosti. Alusta asti tietää, että tunnelma tulee tihentymään, mutta kaikki käy kovin hitaasti. Ihan kuin tapahtumia seuraisi paksun, liikkeet hidastavan suitsukesavun läpi. Tarinan lomassa on kuvitteellisia lehtiartikkeleita, mielipidekirjoituksia, haastatteluja ja uskonnollisia osuuksia kuten rukouksia tai tarinoita esimerkiksi Egyptin Marian vaiheista. Osa niistä tuntui hieman irrallisilta.
Osa kuntalaisista on valmiina susijahtiin, mutta joskus peto voi olla muukin kuin se ilmeisin vaihtoehto. Tarina kantaa loppuun asti, vaikka matka tuntuikin välillä pitkältä ja mutkaiselta. Kyllä ne sudetkin sieltä tulevat, turkki takkuisena, silmät kiiluen ja kuonot tulvillaan houkuttelevia tuoksuja. Seuraava ote voisi olla omista painajaisistani. Kauniita unia sitten vain...
Itärajan läheisyydessä sijaitsee Ritajärvi, metsien ympäröimä pieni rauhallinen pitäjä. Ortodoksipapin tytär Maria laulaa kirkkokuorossa enkelin äänellä, ihailee Marilyn Monroeta sekä ystäväänsä Anniinaa, jolla on pokkaa piikkikorkoihin ja rohkeutta elää. Kuoroon tulee myös Tuomas, jonka ääni on niin vahva, että sitä vasten voi nojata. Tuore nuori kanttori Saara tuo uudet sävelet ja raikkaan tuulahduksen seurakuntaan. Pienen yhteisön ja jopa tiiviin seurakunnan rivit alkavat rakoilla kun susihavainnot lisääntyvät ja lähimpänä metsää olevan asutuksen liepeiltä löytyy käpälän jälkiä. Tähän asti niin tuttu ja turvallinen metsä muuttuu uhkaavaksi kun sen varjoissa hiipii peto yhä lähemmäs ja lähemmäs ihmisiä ja heidän reviiriään.
Kuin suitsutussavu leviää huhu pienessä pitäjässä. Ensin tiivistyneenä tummaksi, tarkkarajaiseksi massaksi, jota lulee voivansa melkein koskettaa – mutta jos siitä yrittää saada otteen se pakenee, käsi uppoaa läpi, nyrkki puristuu tyhjään. Ja savu haalenee ja leviää, liukenee ilmaan, näkymättömiin. Sitä ei voi enää silmllä erottaa, mutta tuoksun yhä tuntee: siitä on tullut osa ilmaa jota hengittää.
Yritin lukea Sajaniemen kirjaa rinnakkain Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin kanssa, mutta Petojen oli odotettava kiltisti vuoroaan. Näiden kahden kirjailijan teokset olivat kuin kaksi samanapaista magneettia, liian vahvoja olemaan vierekkäin. Molemmissa teoksissa on vahva ja erottuva kieli sekä yhdistävinä teemoina äidin menetys, suru ja siitä selviytyminen. Pedot tuo mieleen myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, sillä uskonto saa molemmissa tarinoissa suuren sijan, myös luonto ja sen elävä kuvaus yhdistää Taivaslaulun ja Pedot. Tämän kaiken lisäksi Pedot on myös tarina pelosta.
Sajaniemen kieli ja kerronnan rytmi on kaunista sekä voimakasta, mutta en millään saanut siitä täysin kiinni. Kielikuvat ovat upeita, mutta Sajaniemi ei jätä niitä yhden vahvan lauseen varaan vaan jatkaa, rönsyää ja ryöppyää. Kielikuvat hajoavat liikaa ja alkuperäinen ajatus katoaa, painuu sanahelinän alle. Ihan kuin Sajaniemi ei luottaisi joko omaan kirjoitustaitoonsa tai lukijan ymmärrykseen vaan yrittää avata ja selittää. Ihan turhaan. Pitäisi luottaa, sillä taitoa on! Nyt kielikuvat kasvavat niin suuriksi, että [k]irja painaa käsissä, sana on raskas kantaa. Ihan kuin isä-Lassen evankeliumikirja.
Unelias pikkupaikkakunnan tunnelma rakentuu hienosti. Alusta asti tietää, että tunnelma tulee tihentymään, mutta kaikki käy kovin hitaasti. Ihan kuin tapahtumia seuraisi paksun, liikkeet hidastavan suitsukesavun läpi. Tarinan lomassa on kuvitteellisia lehtiartikkeleita, mielipidekirjoituksia, haastatteluja ja uskonnollisia osuuksia kuten rukouksia tai tarinoita esimerkiksi Egyptin Marian vaiheista. Osa niistä tuntui hieman irrallisilta.
Osa kuntalaisista on valmiina susijahtiin, mutta joskus peto voi olla muukin kuin se ilmeisin vaihtoehto. Tarina kantaa loppuun asti, vaikka matka tuntuikin välillä pitkältä ja mutkaiselta. Kyllä ne sudetkin sieltä tulevat, turkki takkuisena, silmät kiiluen ja kuonot tulvillaan houkuttelevia tuoksuja. Seuraava ote voisi olla omista painajaisistani. Kauniita unia sitten vain...
Yöllä uni on levotonta ja pimeä huone rasahtelee, kuin lattiaan painuisivat varovaiset askelet. Pimeys vuolee esiin pehmeät varjot, ihon nukan, kuin pehmeän turkin. Kuunvalo välähtää peilistä, vain hetkeksi laiha hahmo tulee näkyviin.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Kun uhka on olemassa, näyttäytyy se joka puolella.
Myös Ulla on lukenut Pedot.
