03 toukokuuta 2022

Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita


 
Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle -
Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita
Minerva, 2012
375 sivua
Luettu: 20.4.2022
Mistä: kirjastosta


Matti Rämön neljännen pitkän polkupyöräreissun määränpäänä ei tällä kertaa ole etelä ja kaukomaat vaan hän hyppää polkupyöränsä selkään suoraan kotipihaltaan Helsingistä ja suuntaa mutkien ja pysähdysten kautta pohjoiseen Jäämerelle. Rämön reitti kulkee Leppävirran hippileiriltä Kolin kallioille, kohti pohjoista Ivaloon asti, itärajan yli Venäjälle Murmanskiin ja Petsamoon, Norjaan Varangin niemimaan maisemiin haistelemaan Jäämeren tuulia, Kilpisjärvelle Saanan juurelle, Ruotsiin Jällivaaraan malmikaivosaluetta ihmettelemään, sieltä Uumajaan, lautalla Suomeen ja sukulaisten luona vierailujen jälkeen kotiin. Tuttuun tapaan kirjassa on mukana muutamia valokuvia ja kerrontaa värittää Cira Almentin humoristiset piirrokset.

Rämön kirja toimii oivallisena muistutuksena siitä, että lähempääkin löytää kauniita maisemia, erikoisia nähtävyyksiä, luonnon monimuotoisuutta ja jopa eksotiikkaa. Monille tuttujen paikkojen kuten Kolin vaarojen lisäksi Rämö esittelee oudompia paikkoja ja tapahtumia, esimerkiksi Leppävirralla Paukarlahden kartanon alueella pidetyn Euroopan suurimman hippihenkisten kokoontumisen,  Rainbow Gathering -leirin. Rämön oleskelu leirillä on kiinnostavaa luettavaa. Niin on myös Venäjän ja Ruotsin kaivoskaupungeissa vierailu. Rämön kuvausta lukiessa tuntuu uskomattomalta, että ihmiset suostuvat asumaan paikoissa, joissa ilma on sakeanaan kaivosten ja tehtaiden saasteita, tai että ihmisiä, taloja ja kokonaisia kyliä ollaan valmiita siirtämään kaivosten tieltä. Rämö kuvaa myös Saamenmaan, saamelaisten ja muiden vähemmistöjen historiaa sekä heidän kokemaansa epäasiallista kohtelua. Näiden raskaampien aiheiden vastapainoksi on rauhoittavaa lukea puhtaasta luonnosta ja evääksi poimittavista marjoista, telttailusta hiljaisuudessa tai korkeintaan luonnon tuottamien äänten ympäröimänä, teillä ja teiden varsilla poukkoilevista poroista, ystävällisistä ja Rämön matkaa tien varressa hihkuen kannustavista ihmisistä. 

Suomi on pitkä maa ja matkatessa sen päästä päähän sekä vielä yli rajojen Venäjän, Norjan ja Ruotsin puolelle tulee vastaan monenlaista säätä, vastusta ja ilmiötä. Valoisat yöt tarjoavat mahdollisuuden polkea yötä myöten, sääsket ja muut ötökät ovat kiusana leiriytyessä, yöpakkaset ja viiltävän kylmät merituulet jäädyttävät matkalaista, välimatkat ovat pitkiä ja ruoan ja juoman hankkiminen sekä yöpymiset on suunniteltava hyvin. Tällä reissulla Rämön vastuksena on pinna- ja rengasongelmien lisäksi toistuvat poljinrikot, lisäksi harmitusta aiheuttaa se, että hän ei uskalla tehdä nopeita muutoksia reittisuunnitelmiinsa ja tästä syystä näkemättä ja kokematta jää niin hippileirin päätösjuhla, Saanalle kiipeäminen kuin Hamningbergin komea kalliotie. Kuitenkin noin kuuteen viikkoon (18.7.-31.8.) ja 4530 kilometriin mahtuu paljon upeita kokemuksia ja monenlaisia tunteita.

Tässä kirjassa on sopivassa suhteessa pyöräilyä, maisemia sekä kuhunkin paikkaan liittyvää historiaa ja tietoa. Rämön reitille mahtuu monta itsellenikin tuttua paikkaa ja näitä oli mukava bongata kirjasta. Poikkeaminen Saariselällä Kauppakeskus Kuukkelissa tuntui pysäyttävältä sillä kauppakeskus tuhoutui tulipalossa vain muutama kuukausi sitten. Lopun hautausmaakäynti taas liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa, matkan jäykistämin jaloin kiipeily aidan yli ei varmasti ole mikään helppo tehtävä, mutta Rämöstä tuntuu, että käynti äidin haudalla on oikea tapa päättää tämä reissu. Vielä matkan viimeisillä kilometreillä jaksaa hymyilyttää.

Kirjaan liittyvä mielenkiintoinen pähkinä - tai rusina!: Arvaa kuinka paljon Rämöllä kuluu rusinoita kyseisellä matkalla?
Vastaus: 12 kiloa. Aika hurjaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Eilen en muutamia autoja lukuun ottamatta nähnyt ketään yli sadan kilometrin matkalla, ja nyt yöpaikkani kupeesta putkahtaa esiin metsässä samoava mummeli.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 1. Kirja, joka sijoittuu Saamenmaalle (osittain)
Helmet-lukuhaaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle (kannen poronsarvet, tai siis niiden joka suuntaan osoittelevat päät sekä Rämön ja poron ilmeet hymyilyttävät)

26 huhtikuuta 2022

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän



 Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Aula & Co, 2021
Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä
(Divorare il cielo, 2018)
586 sivua
Luettu: 6.4.2022
Mistä: kirjastosta


Italiassa Torinossa asuva Teresa viettää kesät isän kotiseudulla Apuliassa, Spezialen kylässä. Eräänä kesäyönä 14-vuotias Teresa näkee mumminsa huvilan ikkunasta kolme poikaa uima-altaalla ja tuo hetki tulee muuttamaan koko hänen elämänsä. Teresa tutustuu kolmikkoon, naapurissa Cesaren ja Florianan maatilalla asuviin Berniin, Nicolaan ja Tommasoon, joista Bern vetää heti ensi hetkistä lähtien Teresaa magneetin lailla puoleensa. Kesäpäivien ja kesien kuluessa Teresasta ja Bernistä tulee pari ja Teresa sulautuu kolmikon joukkoon. Hiljalleen tiiviin, yhdessä kasvaneen poikakolmikon välit muuttuvat. Mitä kaikkea ystävyys ja rakkaus voi kestää?

     Emme koskaan opi täysin tuntemaan toista ihmistä. Joskus olisi parempi olla tutustumatta alun alkaenkaan.

Jopa taivas on meidän seuraa Teresan ja Bernin polveilevaa rakkaustarinaa teini-iästä pitkälle aikuisuuteen yli kolmikymppiseksi, 1990-luvun puolivälistä johonkin 2010-luvulle saakka. Tarina on runsas, se kuvaa ystävyyden, rakkauden ja kasvun lisäksi myös uskontoa ja uskomista, oliivipuita ja niitä uhkaavaa tuhoa, luonnonsuojelua, omavaraistaloutta, luonnonmukaista viljelyä, seksuaalisuutta, lapsettomuutta, erilaisia yhteiskunnan epäkohtia ja ongelmia. Suuret teemat kuvataan kuitenkin ennemmin mikro- kuin makrotasolla, suurimmaksi osaksi Teresan ja hänen lähipiirinsä näkökulmasta, niin että lukijan on helppo käsitellä asioita eikä teemat tai niiden paljous tunnu liian raskailta.

Giordano on luonut mieleenpainuvia ja onnistuneita henkilöhahmoja. Bernin, Nicolan ja Tommason ryhmädynamiikka elää koko tarinan ajan ja sitä on kiinnostava seurata, on kuin he eläisivät jonkinlaisessa symbioosissa, vastaten toistensa ajatuksiin ja liikkeisiin, jakaen kaiken, niin kuin he itse asiassa ovat tiettyyn pisteeseen asti tehneetkin. Tuntuu kuin kuin seuraisi tanssiesitystä, jossa kolme tanssijaa on kytköksissä toisiinsa ja muut tanssijat liikkuvat heidän ympärillään hieman eri rytmissä. Kolmikosta ja heidän väleistään paljastuu palasia pitkin matkaa ja näistä palasista lopulta muodostuva kokonaisuus on kaunis, surullinen ja järkyttävä. Myös Teresa on kiinnostava henkilö. Hän on tiiviimmin kiinni Bernissä, mutta linkittyy lopulta koko kolmikkoon. Teresa omistautuu kaikin mahdollisin tavoin Bernille ja heidän rakkaudelleen, mutta hän ei ole silti rakkaudessaan sokea tai vietävissä vaan hänessä on vahvuutta ja rohkeutta tehdä vaikeitakin päätöksiä. Eräänlaisena taustavaikuttajana toimii Cesare, joka on paitsi Nicolan isä, Bernin eno sekä Bernin ja Tommason kasvatti-isä myös eräänlainen oman pienen, maatilan kokoisen yhteisönsä uskonnollinen johtaja ja hallitsija. Cesaressa, samoin kuin omalla tavallaan myös Bernissä on valtava lataus karismaa, joka levittäytyy heidän ympärilleen ja vetää ihmisiä puoleensa.

Vaikka tarina sijoittuu suurimmaksi osaksi Etelä-Italiaan kuljettavat tapahtumat myös Ukrainaan, Saksaan ja Pohjois-Islantiin saakka. Lopun Islannin kaukaiselle reunalle erääseen jääluolaan sijoittuvat tapahtumat sekä viimeinen Kiovan matka tuntuivat olevan jo vähän epäuskottavia, mutta muuten tarina piti otteessaan alusta loppuun. Giordanon kuvaamaan ympäristöön ja tapahtumiin on helppo upota, nautin etenkin Italian maaseudun kuvauksesta. Haluan säilyttää mielessäni esimerkiksi hetket Cesaren ja Florianan maatilan puutarhassa aurinkoisen ja helteisen päivän päätteeksi, sen kutsuvan, lämpimän ja lähes taianomaisen tunnelman.

     Sitten Floriana ilmestyi paikalle kitara mukanaan. Illan ohjelmaan kuului laulutuokio. Yöperhoset parveilivat viiniköynnöskatoksen lampun ympärillä, katselin niiden karkelointia ja kuuntelin laulua. Tuon lampun lisäksi muita ulkovaloja ei ollut. Tuollaisina öinä minusta tuntui oikeasti siltä, että maailma päättyi asfaltoituun tiehen muutaman kymmenen metrin päässä, ettei ollut kaupunkeja, televisiota tai koulua, ettei ollut olemassa mitään, mikä rytmitti elämääni muina vuodenaikoina. Ei ollut muuta kuin hennosti punertavat pippuripuun marjat, ei ollut kuin syksyksi hedelmiä lupailevat oliivipuut, ei ollut kuin me ja tuo kullattu aikamme.

Jopa taivas on meidän on samanaikaisesti vähäeleinen ja tasainen, mutta silti runsas ja tapahtumarikas. Tarina henkilöineen ja tunnelmineen jää mieleen pyörimään, tämä taitaa olla niitä kirjoja, joiden jälkimaku vain paranee ajan kuluessa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

(...) jokainen ihmisten välinen liitto on valon ja varjon liitto.


Helmet-lukuhaaste 2022: 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

12 huhtikuuta 2022

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

 


Eeva Klingberg: Syvän maan juuret
Gummerus, 2020
472 sivua
Luettu: 2.3.2022
Mistä: kirjastosta


New Yorkissa asuvan kirjailijan Ernest Grayn isä on kuollut ja Ernest palaa kotiseudulleen Newpineen Alabamaan osallistuakseen hautajaisiin. Pitkä poissaolo synnyinseudulta, lapsuudenkodista ja perheen parista on viilentänyt välejä eikä paluu suju kovin lämpimissä ja välittömissä tunnelmissa. Kotikaupungissa on muuttunut kaikki ja ei kuitenkaan mikään. Vaikka vuosikymmenet ovat kuluneet ja ihmiset sekä asenteet osittain muuttuneet ovat vanhat kaunat ja salaisuudet yhä pinnan alla, valmiina nousemaan esiin jos niitä vähänkään sohaisee. Ja Ernesthän sohaisee. 

Tarina alkaa vuoden 1974 New Yorkista, jossa Ernest elää esikoiskirjansa maineen hiipuvilla raunioilla, kirjailijan ura tuntuu olevan laskusuunnassa, mutta hän odottaa yhä uutta suurta tarinaa. Kun Ernest lähtee suruviestin kuultuaan etelään vaihtuu kerronta paitsi Newpineen myös menneisyyteen, Ernestin nuoruusvuosien kynnykselle vuoteen 1935. Tarina etenee kahdessa ajassa vuorotellen ja peilaa menneisyyden tapahtumia nykyisyyteen, paljastaa vähitellen niitä asioita, jotka repivät rikki paitsi ystävyyssuhteita ja perheitä myös yleisemmin koko Newpinen yhteisöä, asioita, joista paljastuu uutta vielä vuosikymmenten jälkeen.

Syvän maan juuret on melkoinen runsaudensarvi. Vaikka tarina ja ajankuva, etenkin vuoden 1935 tapahtumat ovat kiinnostavia tuntuu, että kirjassa on liikaa sisältöä, isoja teemoja. Eri vähemmistöihin kohdistuvaa rasismia ja väkivaltaa, orjuutta, surmia, perheen sisäisiä ristiriitoja, urahaaveita, pohdintaa perheyrityksen kohtalosta, ystävyyden ristiriitoja, kasvukipuja, valtapeliä, pettämistä jne... On vaikea upota kirjan ympäristöön, sekä New York että Newpine jäävät hieman etäälle. Henkilöitä on paljon ja monet heistä jäävät kovin ohuiksi ja irrallisiksi, jouduin useamman henkilön kohdalla palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan oliko kyseessä nyt veli, käly, naapuri, kaupunkilainen vai kenties rakastaja enkä myöskään saa päähenkilöstä piirtymään minkäänlaista kuvaa mieleen. Lisäksi aika tuntui temppuilevan. Ernest täyttää vuoden 1935 aikana 13 vuotta ja hänen paras ystävänsä Samuel on ilmeisesti hieman Ernestiä vanhempi, mutta hämmentävästi täysin yhdessä hetkessä he molemmat tuntuvat muuttuvan lapsista miehiksi sekä käytökseltään että puheiltaan. Kaiken runsauden lisäksi tarinassa on toistuvia viittauksia ja vihjauksia menneeseen ja nämä maininnat tuntuvat kovin irrallisilta ja turhilta.

Runsaudesta huolimatta tarina koukutti. Se myös jätti erikoisen jälkitunnelman. Tuntuu kuin olisin kahlannut läpi moniosaisen sarjan lukuisine tapahtumineen, henkilöineen ja juonenkäänteineen, mutta silti päällimmäiseksi mieleen jää kahden erilaisen pojan, valkoihoisen ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvan Ernestin sekä Greyn perheen palvelijan pojan, tummaihoisen Samuelin ystävyys. Klinberg kuvaa rasismia hetkittäin kipeän tarkasti. Sitä ristiriitaa miten erilaiset lapset voivat olla vuosia toistensa parhaat ystävät, mutta eivät isommaksi kasvaessaan enää yhtäkkiä olekaan yhteisön paineesta soveliasta seuraa toisilleen tai sitä kuinka tummaihoinen palvelija kelpaa huolehtimaan ja kasvattamaan valkoihoisen työnantajansa lapsia, mutta ei jostain kummasta syystä olisi kelvollinen istumaan kyseisen lapsen kanssa samaan pöytään muualla kuin keittiössä. Rasismille ja rotuerottelulle ei riitä ymmärrystä.

Eräässä kohdassa mainitaan kuinka Ernest sisään tullessaan heittää kenkänsä eteisen nurkkaan. Onkohan tässä tullut ajatusvirhe vai onko 1930-luvun Yhdysvalloissa tosiaan riisuttu kengät sisällä? Tai ovatko esimerkiksi vain lapset olleet sisällä ilman kenkiä? Kuitenkin myöhemmin mainitaan Ernestin äidistä ja Claudiasta, että eikä kumpikaan heistä voisi harkitakaan kävelevänsä talossa avojaloin. Tämäkin yksityiskohta jäi melko irralliseksi tarinaan nähden ja vastaavia oli muitakin. Pienellä tiivistämisellä tai karsimisella olisin saattanut pitää kirjasta todella paljon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuuli puhalsi sisälle avonaisesta ikkunasta. Verho liikahti ja antoi nousevalle auringolle mahdollisuuden hiipiä huoneeseen.


Pohjoinen lukuhaaste 2022: 11. Kirjan nimessä on jotain puuhun liittyvää (juuret)
Helmet-lukuhaaste 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä (ja paljosta muustakin)

06 huhtikuuta 2022

Stephen King: Billy Summers



Stephen King: Billy Summers
Tammi, 2022*
509 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Billy Summers, 2021)
Luettu: 17.2.2022
Mistä: lahja


*Kirjan nimiösivulla näkyy sekä alkukielisen teoksen että suomennoksen ilmestymisvuotena 2021, mutta kustantamon sivuilla suomennoksen julkaisuajankohdaksi on mainittu tammikuu 2022 ja tämän vuoden puolella kirja oli saatavissa myös kaupoista. Päätin siksi kirjata kirjan ilmestymisvuodeksi 2022. 

Palkkamurhaaja Billy Summers päättää pistää nelikymppisenä, parikymmenvuotisen uran jälkeen pillit pussiin ja lopettaa. Hän ottaa vastaan vielä viimeisen, todella rahakkaan keikan ja asettuu David Lockridgenä mukavaan, rauhalliseen lähiöön odottamaan keikan toteuttamishetkeä. Hänen peiterooliinsa kuuluu kirjan kirjoittaminen pikkukaupungista vuokratussa toimistossa ja koska odottavan aika on pitkä ja ajatus kirjoittamisesta kutkuttaa hän päättää ryhtyä kirjoittamaan oikeasti, kirjaamaan ylös omaa tarinaansa. Päivät kuluvat, mutta mukava arki ei kestä ikuisesti. Lopulta on aika ryhtyä todelliseen työhön.

Billy laukaisee kiväärin kävi miten kävi. Se on hänen tehtävänsä, ja nyt kun sillat palavat hänen takanaan yksi toisensa jälkeen, hänen tahtonsa on järkkymätön. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Billy Summers ei ole ihan perinteinen palkkamurhaaja. Hän ei ota kohteikseen ketä tahansa vaan ainoastaan pahiksia, eikä viimeinen kohde tee tähän poikkeusta. Tämä moraalinen tasapainoilu hyvän ja pahan välillä on koko tarinan kantava teema ja se myös tekee tarinasta vielä vähän kiinnostavamman. Voiko tappaja olla hyvä ihminen? Vaikuttaako hyvän ja pahan vaakakupeissa se, että uhrit ovat tehneet pahaa toisille? Kumoaako Billyn uhrien pahuus Billyn oman pahuuden? Entä sitten jos muiden satuttamisen syy ei olekaan puhtaasti työ vaan henkilökohtaiset vaikuttimet, kosto oman tai jonkun toisen kokemasta vääryydestä? King ei jätä näitä moraalisia kysymyksiä vain lukijan pohdittavaksi vaan hän laittaa myös päähenkilön miettimään niitä. Billy on ollut kasvotusten pahuuden kanssa lapsesta asti, sisaren kuolema, tarkka-ampujana toimiminen Irakissa ja nyt palkkamurhaajan työ, jokaisessa elämänvaiheessa Billy on joutunut pohtimaan rooliaan ja tekemisiään, miettimään moraaliaan. 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, siitä tulee mieleen maatuskanukke, jota avatessa löytää aina uuden ja uuden nuken. Stephen King on kirjoittanut kirjan, jonka päähenkilö Billy Summers kirjoittaa kirjaa ja tämä Billyn kirjoittama kirja on hyvin oleellinen osa Kingin kirjaa. Lisäksi Billyllä on useampia henkilöllisyyksiä, jotka näyttävät ja käyttäytyvät eri tavalla. Jopa Billy itse käyttäytyy eri tavalla eri seurassa, hän ja hänen pöljä minä ovat kuin kuin kaksi eri henkilöä. Kuulostaa sekavalta, mutta ei ole, Billy Summers on tarina, jossa on paljon elementtejä ja yksityiskohtia, mutta joka pysyy kasassa erittäin hyvin. Pidin kovasti Billystä (kaikissa hänen henkilöllisyyksissään, mutta eniten siitä todellisesta Billystä), hänen Midwoodin Evergreen Streetin naapureistaan, nuoresta Alicesta ja uskollisesta Buckystä. King on kirjoittanut jälleen upean tarinan.

Vaikka kirjassa käsitellään pahuutta ei pahuus kuitenkaan ole tässä tarinassa yliluonnollista, joten jos arastelee tarttua Kingin kirjoihin yliluonnollisen kauhun takia niin tässä ei sitä pelkoa ole. Tosin on tässä pienen pieni ripaus yliluonnollisuutta, viittaus erääseen Coloradon vuorilla sijainneeseen hotelliin. Ilahduin kovasti tästä Kingin uskolliselle lukijalleen osoittamasta pienestä "silmäniskusta", viittauksesta hänen muuhun tuotantoonsa. Näitä on kiva bongata Kingin kirjoista. Lopulta ilahtuminen vaihtuu haikeuteen, jostain syystä loppu tuntuu kuin Kingin henkilökohtaisilta jäähyväisiltä. Sama on käynyt mielessä useamman kerran Kingin viimeisimpien kirjojen kohdalla, ehkä kyse on vain minun tulkinnastani, mutta toisaalta ei olisi mikään ihme vaikka King olisikin hiljalleen eläköitymässä kirjailijan urastaan. Toivottavasti hän jatkaa tarinoiden kertomista!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Matka tuntuu hyvin pitkältä, koska nyt toivoa on enemmän kuin pelkkä pilkahdus, ja vaikka toivolla on siivet, toivo pystyy myös satuttamaan.


Pohjoinen lukuhaaste 2022: 4. Usean henkilön näkökulmista kirjoitettu romaani (Billy Summers sekä hänen muut henkilöllisyytensä Benjy Compson, David Lockridge ja Dalton Smith)
Helmet-lukuhaaste 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

21 maaliskuuta 2022

Kalle Päätalo: Epätietoisuuden talvi



Kalle Päätalo: Epätietoisuuden talvi
(Iijoki #22)
Gummerus, 1992
713 sivua
Luettu: 2.2.2022
Mistä: lahja


Kallen ja Lainan muutettua Taivalkoskella Asutusalueen kansakoululta keskuskansakoulun asuntoon on heidän elämänsä hieman helpottunut. Laina kulkee Osuuskaupalle puotilaisen työhönsä lyhyen matkan, mutta Kallea työ kuljettaa edelleen ympäri pitäjää pääasiassa polkupyörällä, säässä kuin säässä. Lopulta kunnan päättäjät heräävät Kallen kulkemisen hankaluuteen ja hankkivat rakennusmestarille moottoripyörän, jolla taittaa työmatkat pyörän, suksien ja satunnaisten linja-autokyytien sijasta. Kun Kallella tulee vuosi täyteen Taivalkosken kunnan rakennusmestarina koittaa päätöksen aika. Oma koti Tampereen Kirvestiellä on vuokrattu vuodeksi ja nyt parin täytyy päättää jäädäkö Taivalkoskelle vai palatako Tampereelle.

Vaikka Kallen ja Lainan asuminen on muuttunut parempaan suuntaan on tilanne rakennusmestarin palveluksia tarvitsevien kuntalaisten osalta ennallaan. Kuntalaiset tulevat edelleen asioimaan Kallen luokse virka-ajan ulkopuolella, jopa pyhinä, joten pariskunta joutuu lähtemään sunnuntaisin pois kodistaan ystävien tai sukulaisten luo välttyäkseen Kallen töiltä, tällöin myös kirjoittamisaika jää vähiin. Kallen kiltteys käy taas sääliksi! Vaikeus vetää raja työ- ja vapaa-ajan välille on myös yksi Kallen ja Lainan kiistakapuloista ja yksi Tampereelle paluuta puoltava syy. Lopulta Kallen ja Lainan tulevaisuus ratkeaa monen sattuman summana, mutta se osoittautuuko ratkaisu oikeaksi jää vielä tässä osassa selviämättä. Ilmassa on kuitenkin sellaiset merkit, että päätös saattaa tulla kalliiksi...

Epätietoisuuden talvi ihastuttaa ajan ja arjen kuvauksellaan sekä tunnelmallaan. Esimerkiksi joulun vietto Kallioniemessä monen sukupolven kesken Kallen näytellessä joulupukkia tempaa mukaansa. Kun Päätalo kuvaa vaarin eli Aukusti "Ukkeli" Päätalon ja hänen uskollisen Hupi-koiransa viimeisiä vaiheita ei liikuttumiselta voi välttyä. Kallen epäonninen työreissu Ouluun ja reissun jälkimainingit saavat jälleen ärsyyntymään. Eikö Kalle ikinä opi? Toisaalta ärsyynnyn myös Lainan impsuiluun, kiukutteluun ja syyttelyyn, etenkin kun hän vaikuttaa itse syyllistyvän samaan epärehellisyyteen, josta hän syyttää miestään. 

Tapahtumat eivät olisi mitään ilman niissä esiintyviä ihmisiä. Sarjassa on tähän mennessä esitelty suuri määrä henkilöitä, joita Päätalo kuvaa hyvin tarkkanäköisesti, hienovaraisesti ja humoristisesti, kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla. Monet henkilöt ovat varsin mieleenpainuvia, tästä osasta on mainittava Pesiönvaaran kunnalliskodin "muori" eli johtajatar Irja Keränen, samaisen talon asukas Aadolf "Vattu-Ati" Räisänen sekä tiemestari Sulo Noponen, joista jokainen ihastuttaa omalla tavallaan, ystävällisyydellään ja lämmöllään, lapsenomaisella innostuneisuudellaan ja elämänilollaan tai kannustavuudellaan ja rauhoittavuudellaan. Sarjasta on vielä muutama osa lukematta, mutta vastaan tulee takuulla vielä kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia.


Sitaattikunniamaininnan saa (tiemestari Sulo Noposen ohjeistus Kallelle):

     – Älä, hyvä mies, enää myy olematonta vapaa-aikaasi ilmaiseksi! Ei sinusta tule Taivalkosken kristusta, vaikka kuinka yrität. Poltat vain itsesi loppuun... 

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 21. Romaani, joka on kirjoitettu ainakin osin murteella
Helmet-lukuhaaste 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

11 maaliskuuta 2022

Pirkko Arstila: Susinainen



Pirkko Arstila: Susinainen
Minerva, 2007
362 sivua
Luettu: 10.1.2022
Mistä: kirjastosta


Enpä tiennytkään, että tv:stä tuttu toimittaja Pirkko Arstila on myös kirjailija, taas oppi jotain uutta kirjastokäynnillä. Susinainen osui sattumalta silmiini kirjastossa ja vaikutti sen verran kiinnostavalta, että lainasin sen.

Reeta on kulkenut pitkän matkan julman porovarkaan kovia kokeneesta tyttärestä mahtavaksi ja pelätyksi naiseksi, joka hallitsee Maailmanreunaa ja tekee mitä tahtoo. Vahvaan kuoreen tulee särö kun Reeta rakastuu Akmeeliin ja joutuu tämän hylkäämäksi. Alkaa Reetan taistelu, jossa häikäilemättömyydellä ei ole rajoja.

Susinainen sijoittuu sekä maantieteellisesti että ajallisesti kiinnostaviin maisemiin. Pohjoiseen tuntureiden, soiden ja metsien maisemiin, kauas menneisyyteen aikaan jolloin turkikset ja nahat merkitsivät ihmisille sekä vaatetusta että elinkeinoa, aikaan jolloin ihmiset uskoivat vanhoihin jumaliin, mutta olivat myös jo kuulleet uudesta jumalasta, josta Etelän mies taikakaluineen ja kirjoineen oli käynyt kertomassa. Mukana on myös maahisia, vanhaa taikuutta ja pahuutta, joka viekoittelee pauloihinsa heidät.

Arstila aloittaa Reetan tarinan ajasta ennen Reetan syntymää, aina Reetan vanhempien tapaamisesta asti. Vaikka Reetan vanhempien, Elinin ja Koutan yhteisen elämän aloitus ja perheen perustaminen on aika lyhyesti kerrottu se taustoittaa onnistuneesti Reetan tarinaa. Niin vanhempien keskinäiset roolit perheessä, kasvaminen veljien seurassa, isän maine Maailmanreunan pahimpana porovarkaana kuin Reetan nuoruuden kokemukset muokkaavat hänestä sen mikä hän on nyt, vahvan, mutta samaan aikaan epävarman ja traumatisoituneen naisen. Minulle jäi kuitenkin hieman epäselväksi miten Reeta kohosi mahtinaisen asemaan, kuinka hän hankki kaiken varallisuuden, vallan ja voimat, joilla tuntui hallitsevan niin ihmisiä kuin eläimiä?

Pidin kovasti Arstilan luomasta miljööstä, luonto on vahvasti ja elävästi kuvattu ja tapahtumat on helppo nähdä mielessä ja jopa tuntea luonnon tuoksut nenässä. Tosin välillä kerronta yltyy jopa liian kuvailevaksi ja runsaaksi kun esimerkiksi maisemaa tai tunnetta kuvataan monella lyhyellä lauseella niin, että muuten sujuvasti etenevä tarina töksähtää ja ikään kuin jää pyörimään paikalleen, ihan kuin tarinan lomaan olisi tipahdellut runon pätkiä:

Aamulla kuura kimmelsi. Ruoho ritisi askelten alla. Hengitys höyrysi. Maa hehkui riemuisissa väreissä. tuulen vire rypytteli lammen kirkasta pintaa. Hiljaisuuden huopa leijui ympärillä.
     Reeta jatkoi käsitöitään valmistaen itselleen nahasta lämpimän asun ja teki myös hyvät jalkineet. Hän ei ajatellut miten naisten kuuluisi pukeutua vaan ompeli sellaista, jossa olisi helppo kalastaa, metsästää, kulkea luonnossa. Naiset eivät käyttäneet nahkahousuja, mutta jos miesten oli mukava kulkea niissä niin silloin ne sopivat minullekin, hän päätteli.
     Hänellä oli turvallinen olo, mutta mieli oli raskas.
     Viha. Kivinen kaulus. Piikki ohimolla. Sydämessä repaleinen haava.

Susinainen oli kaikessa runsaudessaan, mytologiassaan sekä hyvän ja pahan taistelussaan ihan viihdyttävä ja melko sujuvasti etenevä tarina.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Lumimyrsky oli raivonnut jo kolme päivää. Se mölisi ja kiisi kuin nälkäänsä ulvova susi kammin nurkilla.


Pohjoinen lukuhaaste 2022: 23. Kirja, jossa kalastetaan, metsästetään tai poimitaan marjoja tai sieniä
Helmet-lukuhaaste 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

17 helmikuuta 2022

Milla Paloniemi: 112 osumaa - sarjakuvataiteilijan päiväkirja


 
Milla Paloniemi: 112 osumaa - sarjakuvataiteilijan päiväkirja
Arktinen Banaani, 2016
330 sivua
Luettu: 3.1.2022
Mistä: kirjastosta


112 osumaa on sarjakuvamuotoon tehty päiväkirja, jossa seurataan sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Milla Paloniemen elämää vuoden 2015 maaliskuusta joulukuuhun. Paloniemi käy päiväkirjamerkinnöissään läpi vasta kokemaansa eroa ja sen aiheuttamia tunteita, pohtii taipumustaan ihastua sekä kuvaa juhlimistaan, ihmissuhteitaan ja vakavaa loukkaantumistaan.

Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja pakko myöntää, että tämä ei ollut kirjalle eduksi. Koin suurta ihmissuhde(angsti)ähkyä sillä suuri osa merkinnöistä koskee nimenomaan Paloniemen rakkaus- tai toiselta kulmalta katsottuna rakkaudettomuuselämää ja saman aiheen pyörittely alkoi puuduttaa. Mietin useampaan otteeseen, että vaikka Paloniemen ihastuksen kohteita ei puhutella suoraan nimillä tai välttämättä kuvata tarkoin kasvonpiirtein voin kuvitella, että asianosaiset tunnistavat näistä päiväkirjamerkinnöistä itsensä, joten päiväkirjan julkaiseminen on vaatinut rohkeutta. Rohkeus näkyy myös siinä kuinka rehellinen Paloniemi on merkinnöissään. Hän paljastaa paljon itsestään, ajatuksistaan ja tunteistaan eikä välttele vaikeitakaan aiheita kuten suhdetta alkoholiin, syömishäiriötä ja mielenterveyteen liittyviä asioita.

112 osumaa on hyvin päiväkirjamainen myös ulkoasultaan. Merkinnöissä on käytetty monenlaista tyyliä, paperia ja kynää, erikokoisia ruutuja tai ei ruutuja ollenkaan, isoja ja pieniä piirroksia, mustavalkoista ja värikästä. Sekä piirrosjäljestä että kirjoituksesta näkee, että ne on tehty tunteella. Jotkut merkinnät ovat yksityiskohtaisia ja hyvin huolella tehtyjä kun taas osa on tehty hyvin nopeasti ja luonnosmaisesti, kuin kiireessä tai tunnekuohussa. Valitettavasti osassa merkintöjä luettavuus kärsii kun kaikista teksteistä ei saa selvää. Oli mielenkiintoista päästä kurkistamaan Paloniemen (eeppiseen ja draamaa tulvivaan) elämään.


Sitaattikunniamaininnan saa:




Helmet-lukuhaaste 2022: 34. Kirjailijan nimessä on luontosana

24 tammikuuta 2022

Kirjavuosi 2021




Nyt on taas aika kirjavuosikoosteen. Mitä tulikaan luettua vuonna 2021?


  • Luin 29 kirjaa, mikä on täsmälleen sama määrä kuin vuonna 2020. Minua pitkään lukemisessa vaivannut hitaus ja keskittymisen vaikeus, jonkinlainen lukujumi, tuntui helpottavan loppuvuodesta ja lukeminen alkoi sujua lähes entiseen tapaan. Tämä ilahdutti kovasti.
  • Kuuntelin loppuun vain yhden äänikirjan. Lisäksi yksi äänikirja ja yksi e-kirja ovat vielä kesken.
  • Goodreadsin mukaan luin 11270 sivua.
  • Luetuista 20 oli ulkomaisia, 9 kotimaisia.
  • Miesten kirjoittamia oli 12, naisten kirjoittamia 16, lisäksi yhdessä kirjassa oli kirjoittajina molempia.
  • Lukemiseni painottui jälleen vahvasti fiktioon, ainoastaan 2 luetuista oli autofiktiota, lisäksi luin yhden näytelmän.
  • Luin yhden kirjan englanniksi, loput suomeksi.
  • Lukemieni kirjojen alkuperä jakautui seuraavasti: Kirjastosta lainattuja 16, lahjaksi saatuja 7, itse ostettuja 6.
  • Lukemani kirjat on julkaistu vuosien1597 ja 2021 välillä. Vanhin oli varsinainen klassikko, William Shakespearen Romeo ja Julia, josta luin suomennoksen. Uusin oli Stephen Kingin suomennos Mitä enemmän verta. Suurin osa lukemistani oli julkaistu 2010- ja 2020-luvuilla.
  • Luin ensimmäistä kertaa mm. seuraavien kirjailijoiden teoksia: Fannie Flagg, Susanne Jansson, Tiina Laitila-Kälvemark, Jennifer McMahon, Paula Noronen, William Shakespeare, Colson Whitehead. 
  • Palasin uudelleen mm. seuraavien kirjailijoiden teosten pariin: Fred Vargas, Elena Ferrante, Matt Haig, Charlaine Harris, Joanne Harris, Andrew Michael Hurley, Emmi Itäranta, Stephen King, Stephenie Meyer, Olli Jalonen, Kalle Päätalo, Elina Rouhiainen, J. K. Rowling, Stefan Spjut, J. R. Ward. 
  • Lukuhaasteista kirjallinen maailmanvalloitus ja TBR100 eivät edenneet yhtään. Pohjoinen lukuhaaste sujui hyvin, 19 kirjaa osui haasteeseen (19/25). Helmet-lukuhaasteeseen puolestaan sain 29 osumaa (29/50). Marraskuun lukuhaasteessa taisi jäädä muutamalta päivältä lukumäärä vajaaksi, mutta koko kuukauden luettujen sivujen määräksi tuli 1625 sivua (tavoitteena oli lukea vähintään 30 sivua päivässä eli yhteensä 900 sivua). Haasteista löytyy tarkempaa tietoa Suoritetut haasteet ja Keskeneräiset haasteet -välilehdiltä.
  • Kirjatapahtumat olivat vuonna 2021 aika vähissä, mutta osallistuin lukupiiriin ja lisäksi kävin kuuntelemassa Tiina Raevaaraa sekä Emmi Itärantaa.

Sitten vielä jokavuotiseen tapaan nostot kirjavuoden 2021 parhaimmista lukuelämyksistä. Olen antanut Goodreadsissa neljälle kirjalle täydet viisi tähteä, joten ykköspaikalle oli tällä kertaa useampi vaihtoehto. Lopulta loppusuoralle pääsi Stephen Kingin Mitä enemmän verta sekä Joanne Harrisin Mansikkavaras. Kamppailu oli tiukka, mutta lopulta Kingin tarinakokoelma jäi kakkoseksi ja Harrisin romaani nousi kirjavuoden kärkeen. Kuvia klikkaamalla pääsee kyseisen kirjan arvioon.





Mansikkavarkaan lisäksi Top5-listalleni oli niin ikään monta hyvää vaihtoehtoa, jouduin tiputtamaan joukosta mm. Stephen Kingin (kyllä, tälle listalle olisi voinut ottaa useamman Kingin!), Kalle Päätalon, Colson Whiteheadin ja Stephenie Meyerin kirjat. Tänään Top5-listalle nousi seuraavat kirjat, huomenna valinta voisi näyttää eriltä:


  
  


Oikein hyvää alkanutta vuotta! Mikä oli sinun ykköskirjasi vuonna 2021?

15 tammikuuta 2022

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto
Aula & Co, 2020
328 sivua
Suomentanut: Sarianna Silvonen
(The Midnight Library, 2020)
Luettu: 28.12.2021
Mistä: lahja


35-vuotias Nora Seed on kokenut elämässään vastoinkäymisiä ja nyt hän on kuolemaisillaan. Hänen elämänsä ei kuitenkaan pääty vaan hän joutuu eräänlaiseen välitilaan elämän ja kuoleman ja välille, keskiyön kirjastoon. Kirjastonhoitaja rouva Elmin avulla Nora pääsee tutustumaan erilaisiin elämiin, niihin, joihin hän olisi voinut omassa elämässään hieman erilaisilla valinnoilla päätyä. Olisiko joku toinen elämä ollut parempi kuin se jota Nora on elänyt? Entä sitten kun kaikki mahdolliset elämät on nähty?

Matt Haig leikkii kirjassaan melkoista mitä jos -leikkiä. Entä jos Nora ei olisi lopettanut uimista, jos hän olisi jatkanut bändissä, suostunut lähtemään kahville naapurin kanssa tai valinnut tutkijan uran? Olisiko Noran elämä eri valinnoilla onnellisempi, olisiko hän vähemmän yksinäinen, enemmän arvostettu, olisiko hänellä perhettä, lapsia?

     "Sitä on vaikea ennustaa, eikö olekin?" hän kysyi ja tuijotti ilmeettömästi eteensä siirtäessään mustaa lähettiä laudan poikki lyömään valkoisen sotilaan. "Sitä, mikä tekee onnelliseksi."

Paitsi elämän valintoja Haig pohtii myös kuolemaa, se on koko ajan Noran tarinan taustalla, hengittämässä niskaan, ja se tekee tunnelmasta tietyllä tapaa surullisen ja ahdistavan. Vaikka Noran vaihtoehtoisissa elämissä tapahtuisi hyviä asioita kummittelee Noran juurielämä, se josta Nora on keskiyön kirjastoon päätynyt, taustalla ja siinä elämässä kuolema on hyvin lähellä.

Keskiyön kirjasto ei ole kevyt hyvän mielen kirja, siinä on Noran elämäntilanteen myötä paljon ahdistusta, surua, itsetuhoisuutta ja lohduttomuutta. Mukana on kuitenkin myös toivoa, lohtua, onnellisuutta ja rakkautta. Noran keskiyön kirjastossa kokemat toiset elämät ovat kiinnostavia kurkistuksia toisiin mahdollisuuksiin, vaikka ne jäävät melko nopeiksi raapaisuiksi eikä niissä päästä kovin syvälle.

Lopulta Keskiyön kirjasto osoittautui sanomaltaan painavammaksi kuin etukäteen odotin. Hienoisesta ennalta-arvattavuudesta ja opettavaisuudesta huolimatta pidin lopulta kirjasta. Ennen kaikkea kirja muistuttaa elämän pienistä hyvistä asioista, niistä, jotka helposti jäävät huomaamatta jos on paha olla.

     "Älä koskaan  aliarvioi pikkuasioiden merkitystä", rouva Elm sanoi. "Paina se mieleesi."


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ehkä ei ollut olemassakaan sellaista elämää, joka olisi hänelle täydellinen, mutta jossakin täytyi varmasti olla elämä, joka oli elämisen arvoinen.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 10. Muusikon kirjoittama tai muusikosta kertova kirja (ilmeisesti Matt Haig tekee myös musiikkia, lisäksi kirjan päähenkilö Nora on elämissään vaikka ja mitä, myös muusikko)
Helmet-lukuhaaste 2021: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

10 tammikuuta 2022

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - Hotelli Sylvia



 Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - Hotelli Sylvia
Reuna, 2020
403 sivua
Luettu: 25.12.2021
Mistä: kirjastosta


Ihastuin kirjajoulukalenterin ideaan niin kovasti, että päädyin jälleen lainaamaan Reuna-kustantamon Joulukalenterin menneelle joulukuulle ja luin sitä niin kuin sen ideaan kuuluu, yhden tarinan päivässä. Tosin viimeisen luukun, tai huoneen, luin vasta joulupäivänä. Olen tainnut löytää itselleni uuden joulunodotusperinteen.

Tässä vuoden 2020 Joulukalenterissa vietetään joulua Hotelli Sylviassa, 1700-luvulta lähtien Steniuksen suvun omistuksessa pysyneessä salaperäisessä, vain jouluisin avoinna olevassa majatalossa. Nykyinen omistaja Sylvia Stenius on kutsunut luokseen 24 vierasta majoittumaan sekä nauttimaan jouluateriasta ja ohjelmasta, ilman maksua tai sitoumuksia, ainoastaan pyytäen vieraitaan ottamaan mukaansa joulumielen. Vieraat saapuvat hotelliin yksi kerrallaan 24:n eri kirjoittajan "saattelemana".

Hotelliin ja sen 24:ään huoneeseen saapuu ihmisiä, joiden kautta pääsee seuraamaan varsin monenlaisia tapahtumia, ajatuksia ja keskusteluja. On vanhoja ja menetettyjä ystäviä, aaveita, jonkinlaisia henkiolentoja, self-help -terapointia, ammatinvalinnan ohjausta, karannut tonttu, joulustressiä, menetettyjä rakkauksia, salaisuuksia, lapsuusmuistoja, uusia alkuja ja toisia mahdollisuuksia.

     Niin kauan kuin käsittelet asioita vastavoimina, olet turvassa. Voit nähdä valoa pimeässä ja pimeyden valoa vasten. Vasta sitten, kun katsot pimeyttä pimeyden läpi, etkä näe valonpilkahdusta missään, olet lopullisesti hukassa.

Kaipasin joulukalenterikirjalta joulun tunnelmaa ja joulumieltä kuten hotellin emäntä Sylviakin alussa kutsussaan mainitsee, mutta kirjan tunnelma on ennemmin surullinen ja joulumieltä latistava kuin joulun viettoon virittävä. Monen vieraan joulumieli on kadoksissa, ollut ehkä jo vuosia, ja he saapuvat hotelliin synkällä mielellä, epäilevänä, yksinäisenä, masentuneena tai katkerana. Vain muutamassa tarinassa on positiivinen tunnelma, mutta niitäkin sävyttää useammassa tapauksessa tietynlainen haikeus.

Taustatarina kutsuvieraille avoimesta jouluhotellista on ehkä ohjannut kirjoittajia yhtenäiseen lähestymiskulmaan tai tunnelmaan, mutta se ei kuitenkaan onnistu muodostamaan tästä yhtenäistä kokonaisuutta, esimerkiksi hotellin aulan, käytävien sekä myös Sylvian ulkonäkö vaihtelee tarinoissa. Samojen teemojen toistuminen ja apea tunnelma puudutti, mutta kirjan idea kutsuvieraille avoimesta jouluhotellista on kuitenkin hyvä. 

Tämän Joulukalenterin tekijänpalkkiot lahjoitetaan vähäosaisten auttamiseen Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö-yhdistyksen kautta.

Tässä vielä aakkosjärjestykseen listattuna Hotelli Sylvian kirjoittajat:

Ahonen Markus
Hanhisuanto Kari
Hasu Johanna
Ikonen Asta
Keisala Markku
Kivinen AP
Knuuttila Sanna-Leena
Kuutti Maria
Lindgren Ville
Mäki Harri István
Mäkitalo Janne
Mäntylä Juha
Pehkonen Kirsi
Rahikainen Risto
Rinneoja Jasu
Saksala Elina
Sarpo Olli
Pitkäranta Ann-Mari
Suntila Shimo
Sipiläinen Tarja
Tainio Tiina
Takalo Unna
Tarsalainen Anne
Valto Kari


Sitaattikunniamaininnan saa:

Avain kätteli sujuvasti lukkoa, joka vastasi tervehdykseen terävällä naksahduksella.


Sekä (lause, joka on hyvä pitää mielessä joulutohinassa):

Täydellisen joulun tavoittelu johtaa vatsanpuruihin, ärtymykseen ja poikkeuksetta pettymyksiin, jotka voivat pilata joulun sekä itseltä että läheisiltä.


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 2. Kirja, joka liittyy kaamosaikaan
Helmet-lukuhaaste 2021: 14. Kirja on osa kirjasarjaa (hieman taas rimaa hipoen, mutta koska Reuna on julkaissut näitä Joulukalentereita useampana vuonna tulkitsen ne sarjaksi)

06 tammikuuta 2022

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari



J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
(Harry Potter #4)
Tammi, 2011
 768 sivua
Suomentanut: Jaana Kapari
(Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Luettu: 25.11.2021
Mistä: oma ostos


Harryn arpea särkee ja hän näkee pelottavan todentuntuisia unia Voldemortista. Onneksi hän pääsee viettämään kesäloman loppua Weasleyn perheen luokse ja jopa huispauksen MM-kisoihin, jonne Weasleyn perheen isä vie poikansa sekä Harryn ja Hermionen. Jännittävän loppuottelun jälkeen kuolonsyöjät hyökkäävät leirintäalueelle ja taivaalle ilmestyy pimeän piirto, Voldemortin merkki. Kun Harry ystävineen pääsevät lopulta Tylypahkaan aloittamaan neljättä lukuvuottaan odottaa koulussa yllätys. Rehtori Dumbledore ilmoittaa, että heidän koulunsa isännöi pitkän tauon jälkeen järjestettäviä kolmivelhoturnajaisia, joihin osallistuu kolme Euroopan suurinta velhokoulua, Tylypahka, Beauxbatons ja Durmstrang. Vastoin kaikkia sääntöjä Harry valitaan yhdeksi kolmiverhoturnajaisten kilpailijoista. Kuka laittoi Harryn nimen liekehtivään pikariin, kuinka ihmeessä hän pystyy päihittämään vanhemmat ja kokeneemmat kilpakumppaninsa tai edes selviytymään vaarallisista tehtävistä hengissä?

Kirjan alussa kesälomaa on jäljellä kaksi viikkoa ja Tylypahkaan päästäänkin vasta sivun 170 tienoilla, joten pelkkää sivumäärää katsoessa alku on varsin pitkä. Alku ei kuitenkaan ole tylsä sillä siinä ehtii tapahtua varsin paljon. Muutenkin kirjan sivumäärä on huomattavasti aiempia osia suurempi, mutta tapahtumat etenevät vauhdikkaasti eikä (liian) rauhallisia suvantokohtia juurikaan ole. Juoni rakentuu monesta osasta ja tapansa mukaan Rowling pitää langat hyvin käsissään, tarina on runsaudesta huolimatta ehjä.

Tarinassa on varsin kansainvälinen tunnelma sillä MM-kisoissa on loppuottelumaiden Irlannin ja Bulgarian lisäksi satatuhatpäinen monista kansallisuuksista koostuva yleisö ja lisäksi Tylypahkassa oleskelee usean kuukauden ajan ulkomaisia vieraita. Vaikka koulut kilpailevat keskenään kolmivelhoturnajaisissa on heidän vierailullaan myös yhteisöllinen tarkoitus, myös velhojen ja noitien on hyvä tehdä kansainvälistä yhteistyötä, verkostoitua ja hankkia ystäviä yli rajojen. Vaikka tarinassa joudutaan aiempien osien tapaan kohtaamaan pahuutta on Liekehtivässä pikarissa myös paljon arkisempia, pienempiä pelkoja, esimerkiksi se kuinka pyytää seuralaista tanssiaisiin.

     "Miksi niiden täytyy liikkua laumoittain?" Harry kysyi Ronilta, kun kymmenisen tyttöä käveli heidän ohitseen hihitellen ja Harrya tuijottaen. "Miten niistä muka saa yhden erilleen niin että voi kysyä?"
     "Lassolla?" Ron ehdotti.

Pidin kovasti tarinasta, tihenevästä jännityksestä, noita- ja velhomaailman laajentamisesta Iso-Britannian rajojen ulkopuolelle, jopa Hermionen yhteiskunta-aktiiviudesta hänen huolehtiessaan kotitonttujen työoloista, S.Y.L.K.Y-toiminta toi mukavan lisän tarinaan. Harryn ja Ronin riitaantuminen puolestaan hieman suretti, mutta onneksi asioilla on tapana järjestyä. Ehkä palaan taas pian Tylypahkaan...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos tahdot tietää millainen joku on, katso tarkkaan miten hän kohtelee alempiaan, ei vertaisiaan.


Pohjoinen lukuhaaste 2021: 18. Kirja, josta on tehty peli (mm. PlayStation Lego -versio)
Helmet-lukuhaaste 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (kirjasta on tehty elokuva)