Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala, 2015

155 sivua

Luettu: 8.5.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi oli kirjavuoden 2012 kotimainen helmi ja jätti janoamaan lisää luettavaa Ollikaiselta. Musta satu kuulosti ja näytti sen verran houkuttelevalta, että se sai kunnian kiilata lukupinoni huipulle.
(Läppäri sanoi sopimuksen irti, joten minun on turvauduttava hätätilassa tablettiin. Oi tätä tietoteknistä tuskaa, minkä kymmensormijärjestelmästä kaksi- tai parhaimmillaankin muutamasormijärjestelmään siirtyminen aiheuttaa! Näppäilyvirheitä ei voine välttyä, pahoitteluni jo etukäteen.)

     Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.

Nimetön minäkertoja on eksynyt elämässään. Mies toistaa aiempien sukupolvien tekemiä virheitä ja ikään kuin kulkee valmiiksi viitoitettua tietä löytämättä oikeaa suuntaa. Hänen ajatuksensa pyörivät menneessä, perheessä, jonka hän menetti sekä kirjaprojektissa, jonka loppu on hukassa. Välillä kerronta siirtyy nykyhetkestä menneisyyteen 1930-luvulle, kieltolain ja viinan salakuljetuksen aikaan. Trokari Heino yrittää ansaita ylimääräistä tekemällä lisäkeikan pomonsa selän takana. Ei rikastuakseen vaan saadakseen edes vähän liikkumatilaa, löysätäkseen liekaa ja silmukkaa, jolla hän on sidottuna Pankkiiriin, pomoonsa.

     Pieni kaistale vapautta, josta voisi aloittaa kiipeämisen kohti huippua, Heino ajattelee. Eikä hänen huipulle asti tarvitsisi päästä. Jokin sopiva kieleke, jolta katsella avaraa maisemaa, se riittäisi. Eikä mahdollinen pudotuskaan olisi niin korkea.

Noituus, salakuljetus, salaperäinen ja synkkä Tattarisuo, sukupolvien yli isiltä pojille siirtyvät ongelmat, rikki menevät välit, petos, ahneus ja kaipuu johonkin parempaan. Siinä on suuria ja kiinnostavia teemoja melko pienen sivumäärän kannettavaksi. Ollikainen myös muistuttaa tarinassaan toistuvasti siitä, kuinka lyhyt onnen hetki on ja kuinka suunta voi muuttua hetkessä. Kaikki tämä on vielä kerrottu Nälkävuodesta tutulla vahvalla kielellä.

Miten vahvasti Ollikainen aloittaa! Näkymä öiselle Tattarisuolle on hyytävä, vaikka on kesä ja aurinko valaisee vielä säteillään. Seuraava hetki onkin sitten kuin toisesta maailmasta, kaunis, herkkä ja lapsuuden onnea sekä rakkautta tulvillaan, mutta jossain taustalla kulkee apea pohjavire... Apeus ja synkkyys värittävätkin tarinaa alusta loppuun. Päähenkilöt eivät ole miellyttäviä, mutta Ollikainen saa kuitenkin lukijan toivomaan heille hyvää.

Kaksi tarinalinjaa ei toiminut kohdallani täysin sujuvasti. Tuntui, että tarinan ja yhteyksien hahmottamisessa meni hieman liian kauan. Koin lievää turhautumista ja ärsytystä kun kokonaiskuva uhkasi karata käsistä sen takia, että henkilöt ja heidän väliset yhteydet eivät avautuneet minulle ajoissa. Minäkertojan lapsuudenystävän, Joonan, osuus jäi mietityttämään vielä kirjan luettuanikin. Lukurytmillä saattoi olla vaikutusta, tarina olisi ehdottomasti parhaimmillaan yhteen menoon luettuna, pieni kertaus palautti minutkin takaisin kartalle.

Mustan sadun kieli ei ole ehkä aivan yhtä pakottamatonta ja soljuvaa kuin Nälkävuodessa, mutta se on silti kovin vakuuttavaa ja kaunista. Jako kahteen kertojaan tai näkökulmaan toimi haasteistaan huolimatta tarinallisesti hyvin, sekä nimettömän kertojan että Heinon vaiheet kiinnostivat kovasti. Odotin alun perusteella hieman hyytävämpää tarinaa, mutta pidin kirjasta kovasti ilman pelottavampaa tunnelmaa. Musta satu on taitavasti kerrottu ja hyvin kasassa pysyvä tarina. Hyvää kannatti odottaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Valo tanssittaa pölyhiukkasia, minun nauruni kiertää niiden seassa.

Synkällä Tattarisuolla ovat käyneet myös Krista ja Tuijata.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala, 2012

141 sivua

Tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaiden joukossa oli kaksi kirjaa, joista kiinnostuin erityisen paljon. Toinen niistä oli Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Onneksi tein kirjasta varauksen lähikirjastoomme ennen kuin F-ehdokkuus kasvatti varausjonoja, sainkin kirjan käsiini nopeasti. Seuraava odottaa jo jonossa vuoroaan, joten yritän päästää kirjan nopeasti seuraavalle lukijalle.

Jääkukat peittävät lasin, ne ovat rumia, tekevät pilaa kesäniitystä, kuoleman kukkaset. Kuura levittäytyy kuin rikkaruoho ikkunanpuitteista hirsien saumoja pitkin seinälle. Pahin on ovi, sen raoista lumi työntyy sisään ja kehystää oviaukon kuin kalma, joka aikoo asettua torppaan asumaan.

On vuosi 1867 ja Suomessa nähdään nälkää. Marjan ja Juhanin perheen selviytymistaistelu nälkää, kylmää ja sairautta vastaan kotitorpassa alkaa kääntyä tappioksi ja Marja joutuu tekemään kovan ratkaisun. On lähdettävä muualle, pelastettava lapset. Mutta minne mennä ja mistä löytää ruokaa kun siitä on joka paikassa pula? Kerjäläisiä ei juuri katsota hyvällä, varsinkaan toisista kylistä tulevia -tuovat kuitenkin tauteja ja varastavat. Toisaalla parempiosaiset veljekset Teo ja Lars Renqvist sivuavat puheissaan kansan oloja osaamatta kuitenkaan oikeasti asettua kansalaisten, yksilöiden, asemaan.

Ollikainen ei juurikaan taustoita henkilöitään, mutta siitä huolimatta varsinkin Marja, Mataleena ja Juho tulevat lähelle. Heidän perheeseensä tutustutaan heidän, varsinkin Marjan, ollessaan paljaimmillaan, ilman suojakuorta. Renqvistit tuntuvat aluksi etäisiltä ja tarinan kannalta irrallisilta, mutta hekin löytävät lopulta paikkansa tarinassa.

Täytyy sanoa, että Ollikainen ei päästä lukijaa helpolla. Kylmyys tihkuu sanojen väleihin ja sydämeen mitä pidemmälle tarina etenee. Tuntuu kuin Marjan ja lasten taivalta seuratessa tarkkailisi hiipuvaa hiillosta, johon puhallettaessa tulee hieman eloa, mutta joka pian taas heikkenee. Sydän syrjällään odottaa milloin viimeinenkin kipinä sammuu. Yhtä löyhässä on kerjuulla kulkevien elämänliekki. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää ihmisarvon menettämisen, kurjuuden ja kuoleman kuvausta, vaan rakkaudella, sinnikkyydellä ja lapsen herkkyydellä aistia ympäristönsä on myös osansa. Erityisesti seuraava Mataleenan mielikuva sykähdytti ja toi valoa sekä lämpöä tarinaan:

Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievarin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa.

Miten noin pieneen kirjaan voi mahtua niin paljon? Kirja kosketti, veti hiljaiseksi, herätti ajatuksia ja sai vuodattamaan kyyneliä. Silitän vielä Elina Warstan suunnittelemia hengästyttävän kauniita kansia ja toivon, että seuraava lukija pitäisi kirjasta yhtä paljon kuin minä.

Nälkävuosi päättää osaltani Satun luotsaaman, kahden kuukauden välein vaihtuneen Minihaastesarjan, jossa onnistuin osallistumaan kaikkiin kuuteen osaan! Tämän vuoden viimeisessä osassa oli ohjeistuksena lukea alle 150 sivuinen kirja. Satu kysyi minihaasteessaan voiko pieni olla kaunista ja minä vastaan, että kyllä. Kyllä voi. Raa'an, surullisen, hyisen ja hieman lohdullisen kaunista.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 Kuoleman väri on valkoinen.

Satun minihaaste 6/12: Lyhyesti