Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

 

Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

Kuvat: Juha Metso, Arman Alizad, Tuukka Tiensuu, Jan-Niclas Jansson

Docendo, 2014

154 sivua

Luettu: 3.1.2017

Mistä: kirjastosta (Elisa Kirjan e-kirja)

Tervetuloa uusi kirjavuosi 2017! Se alkaa osaltani Armanin maailmalla, jonka lainasin kirjastosta e-kirjana ja luin puhelimella. Mahtavaa, että kirjastosta saa myös e-kirjoja, mutta 10 päivän laina-aika on vain aivan liian lyhyt. Tämä kirja tuli ahmaistua nopeasti, mutta paksumpia tai vähemmän vetäviä kirjoja ajatellen laina-aika loppuu kesken.

Armanin maailma kertoo Arman Alizadin tarinan 1970-luvun Iranista Yhdysvaltain kautta Suomeen,  skeittirampeilta tanssijaksi, muotimaailmaan räätäliksi ja lopulta monipuoliseksi tv-persoonaksi. Alizad on toimittaja, tuottaja ja juontaja, joka tunnetaan Suomen lisäksi myös ulkomailla. Työt ovat vieneet häntä ympäri maailmaa mm. Kamputseaan, Etelä-Koreaan, Etiopiaan, Venäjälle sekä Pohjois-Siperiaan ja esimerkiksi hänen Kill Arman -ohjelmansa on esitetty 130 maassa.

Armanin maailmassa Alizad kertoo taustoistaan, perheestään, sopeutumisestaan ensin Amerikkaan ja sitten Suomeen, opiskelustaan, armeija-ajastaan ja työstään. Alizadin työprojektit, varsinkin hänen ohjelmansa Kill Arman sekä Arman ja Viimeinen ristiretki saavat paljon näkyvyyttä kirjassa ja iso osa kirjan jutuista olikin minulle ennestään tuttuja hänen tv-ohjelmistaan. Alizadin mukaansatempaavaa tarinointia oli mukava lukea, mutta kaipasin mukaan enemmän sellaisia juttuja, joita ei ole nähty tv:ssä.

Mun bestmanilta kysyttiin yhdessä Umayya Abu-Hannan tekemässä haastattelussa, millainen se Arman on? Se sanoi, että silloin kun Arman innostuu jostakin jutusta, niin se lähtee siihen täysillä mukaan ja uhraa sille kaiken. Mutta jos se ei ole kiinnostunut jostakin asiasta, niin sä et saa sitä tekemään sitä vaikka uhkaisit ampua. Musta se on hyvä kuvaus mun persoonasta.

Alizadin kerronta on rehellistä ja suoraa. Hän pistää itsensä likoon, suhtautuu työhönsä intohimolla ja miettii ohjelmiaan siitä näkökulmasta mitä itse haluaisi tv:stä katsoa sen sijaan, että tekisi sitä mistä saa suurimmat rahasummat tai menisi sieltä missä aita on matalin. Alizadin valloittava ja vakuuttava karisma on yhtä vahvasti läsnä kirjassa kuin hänen tv-ohjelmissaan, mutta hän ei ota kaikkea kunniaa töistään itselleen. Hän mm. kehuu useaan otteeseen aisapariaan, kuvaaja Tuukka Tiensuuta, jonka kanssa hän on ollut monessa vaikeassa paikassa kuten 50 asteen pakkasessa Pohjois-Siperiassa tai tuijottamassa konekiväärin piippuun jengialueella Brasilian favelassa. Kiitokset saa myös Jan-Niclas Jansson, joka on ollut mukana osalla matkoista tuuraamassa Tiensuuta.

Mä olisin monesti ollut valmis luovuttamaan ja lähtemään, mutta Tuukka on aina sanonut että turpa kiinni, nyt kuvataan.

Kirjassa on jonkin verran toistoa ja ehkä hieman itsestään selviä tai kuluneita elämänviisauksia (tee töitä unelmiesi eteen, uskalla tehdä virheitä jne) sekä sosiaalisten medioiden (Facebook, Twitter, Instagram) pikakertausta, mutta vastapainoksi paljon kiinnostavaa tarinointia, eläytymistä, maailman epäkohtien esittelyä, ajattelemaan herättelyä ja tyylikkäitä kuvia. Pidän kovasti Alizadin töistä ja tämä on hyvä lisä niiden jatkoksi. Hieno kirja!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyokushinkaratekat sanovat aina toisilleen "osu". Se tarkoittaa sietämistä ja sisua, kunnioitusta, kiitosta, hyvästiä, päivää. Siinä sanassa on kaikki.

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso: "Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso:

"Et kuitenkaan usko..." - Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä

Docendo, 2013

213 sivua

Luettu: 24.2.2016

Mistä: lainattu anoppilasta

Meillä on katsottu televisiosta useampia Ville Haapasalon 30 päivässä -tv-sarjoja ja mm. Tappajan näköinen mies sekä Rölli ja kultainen avain ovat myös tuttuja. Pidän kovasti Haapasalon rennon mutkattomasta ja samalla asiantuntevasta juontotyylistä. Mies tuntuu olevan Venäjällä kuin kotonaan ja tulevan juttuun kaikkien kanssa. Hän pistää itsensä likoon eikä ota itseään liian vakavasti. Jos Jacques Couesteau tunnettiin punaisesta pipostaan niin Ville Haapasalon tavaramerkki on musta, hieman virttynyt pipo. Haapasalosta kertova kirja kiinnosti jo ilmestymishetkellään, mutta tulin tarttuneeksi kirjaan vasta nyt.

Näyttelijä, juontaja, valtiontaiteilija, liikemies, kansanmies. Yksi mies, monta titteliä. "Et kuitenkaan usko..." on rennolla otteella tehty haastatteluteos, jossa kirjan nimen mukaisesti keskitytään Haapasalon uran alkuvuosiin itärajan takana. Miten nuori suomalaismies tuli lähteneeksi opiskelemaan näyttelemistä Neuvostoliittoon vuonna 1991 osaamatta sanaakaan venäjää ja miten hänestä tuli Venäjän ehkä tunnetuin ja pidetyin suomalainen? Kauko Röyhkä kysyy ja Haapasalo vastaa, Juha Metso on ottanut kirjaan valokuvat.

Jos Haapasaloa pitäisi kuvata tämän kirjan perusteella yhdellä ainoalla sanalla se olisi sinnikäs. Jos on valmis lähes ympärivuorokautisiin koulupäiviin, opettelemaan uuden kielen ja asuinympäristön lukemalla venäläisiä klassikoita ja kiertämällä niissä mainittuja katuja, asumaan todella vaatimattomissa oloissa ja sietämään toistuvia ryöstöjä sekä pahoinpitelyjä täytyy unelma näyttelijän urasta olla todella vahva. Oman lisämausteensa elämään Venäjällä tuovat epämääräiset rahoittajat, seuranta ja todella erikoiset ja kosteat kuvausolosuhteet.

Mulla aukesi vatsahaava ja parilla muulla näyttelijällä oli myös jotain vaivoja. Me kolme lähdimme käymään sairaalassa. Yhden piti kuvauttaa keuhkonsa, koska sen kylkiluut olivat murtuneet kuvauksissa. Kun palasimme, meille kerrottiin, että yksi näyttelijä oli hukkunut äsken. Seuraavaksi meitä vastaan tulee juuri se kyseinen näyttelijä, joka kertoo, että mä hukuin äsken.

En tiedä onko Haapasalon tarinoissa sitä kuuluisaa Lapin lisää – tässä tapauksessa Venäjän lisää – mutta yhtä kaikki hänen tarinansa tempaavat mukaansa. Kirjaa on pakko ahmia sivu toisensa jälkeen ja se onkin nopeasti luettu. Maltoin kuitenkin pysähtyä Metson valokuvien ääreen, joihin on taitavasti tallennettu pala Venäjää ja venäläistä tunnelmaa. Muutenkin kirjan ulkoasu on onnistunut, kirjaa ei ole ahdettu turhan täyteen vaan kuville ja tekstin ympärille on jätetty tilaa. Muutamassa kohdassa kirjaan on jäänyt hieman löysää Röyhkän kuvatessa hänen ja Olga-puolisonsa oleskelua Venäjällä, mutta nämä osuudet ovat lyhyitä. (Ehdin kuitenkin ihmetellä Olga Välimaan roolia kirjassa. Hän kulkee mukana haastatteluissa ja myös esittää Haapasalolle joitakin kysymyksiä, mutta ei kuitenkaan ole mainittu kirjan tekijäksi.)

Haapasalo on ehtinyt nähdä, tehdä ja kokea paljon sen jälkeen kun hänen ponnahduslautansa julkisuuteen Venäjällä eli Kansallisen metsästyksen erikoisuuksia -elokuva sai ensi-iltansa Sotshin elokuvajuhlilla 1995. Odotan innolla kirjan jatko-osan "Et muuten tätäkään usko..." lukemista, on kiinnostava tietää tarkemmin Haapasalon vaiheista 2000-luvulla. Huomasin myös, että Haapasalolta alkaa maaliskuussa uusi tv-sarja Haapasalo goes lomalle, aion ehdottomasti katsoa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Venäjällä ei mikään toimi, mutta kaikki hoituu.

Juha Vakkuri & Juha Metso: Voodoo - Afrikan arkea

Juha Vakkuri & Juha Metso: Voodoo - Afrikan arkea

Like, 2014

165 sivua

Luettu: 20.3.2015

Mistä: kirjastosta

Juhien Vakkuri & Metso kirja voodoosta kiinnitti heti huomioni Liken katalogissa. Jälleen kiitos kirjastolle ja kirjastokimpalle, sain kirjan nopeasti käsiini varauksen avulla. Silti kirjan lukemisessa vierähti hetki (ja lainan uusinta) jos toinenkin.

Voodoo - Afrikan arkea avaa voodoon salaperäistä ja Hollywoodin värittämää verhoa. Elokuvissa musta magia ja voodoo sekoitetaan usein yhteen kun taas Länsi-Afrikassa voodoo-uskonto ja noituus ovat selvästi toisistaan erillisiä asioita. Kirjassa kerrotaan lyhyesti mitä voodoo -eli oikeammin sanottuna vodun tai vodou- on, ketkä ovat uskonnon pääjumalat, kuinka jumalille uhrataan, miten uskovat suhtautuvat kuolleisiin ja miten voodoopapit toimivat sekä kuvataan Afrikan, lähinnä Guineanlahden ja Beninin arkea. Vakkurilla on pitkä historia Afrikkaan liittyen, hän mm. asuu osan vuotta Afrikassa ja on perustanut Länsi-Afrikan Beniniin Grand-Popon kylään suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen ja taiteilijaresidenssin Villa Karon. Kirjan kuvista vastaa Juha Metso, joka on työskennellyt useissa maissa niin lehti- kuin taidevalokuvaajana, hän on myös julkaissut kirjoja sekä kuvannut albuminkansia.

     Voodoo on Beninissä ja Togossa syntynyt animistinen uskonto, jota harjoitetaan edelleen muun muassa fon-, yoruba- ja ewe-heimojen keskuudessa. Useiden jumalien lisäksi voodoossa palvellaan ja palvotaan vainajia ja henkiä. Uskonnossa keskeisiä ovat viestit, joita elävät saavat jumalilta ja kuolleilta sukulaisilta.

Vakkurin kerrontatyyli on jutustuleva (takakansi käyttää tyylikkäämpää käsitettä pakinoiva) ja kirja ei tunnu niinkään tiiviiltä tietokirjalta vaan informatiiviselta tarinakokoelmalta. Vakkuri esittelee voodoon päälinjat ja esimerkkitarinat elävöittävät ja tukevat informaatiota. Oletin kirjan keskittyvän vain voodoohon ja kuvaavan uskontoa osana Afrikan arkea, siksi ihmettelin kun Vakkuri kertoo yhtäkkiä voodoon sijasta eläimistä ja niiden yöelämästä. Mietin miten nämä liittyvät voodoohon, mutta ehkä ne menevät kirjan nimen alaotsikon Afrikan arkea alle. Mielestäni kirja olisi toiminut vielä paremmin mikäli se olisi keskittynyt tiukemmin vain voodoohon. Itseäni kiinnosti nimenomaan voodoohon liittyvät asiat ja varsinkin fetisseistä eli voodoopappien tekemistä taikakaluista sekä tietysti jumalakuvauksista oli mielenkiintoista lukea. Voodoo-uskonnon jumalissa tuntuu olevan jotain ihmismäistä, kuten esimerkiksi veden jumala Mami Watassa:

     Mami Watalle on turha uhrata giniä tai muuta alkoholia,  mutta Coca-Colalle ja koruille jumala on perso, samoin kuin puuterille ja hajuvesille.

Coca-Colaa ja hajuvesiä, kyllä kiitos ;) Varsinkin gini tuntuu olevan voodoojumalten suosiossa (sitä saattaa olla postauskuvassanikin kirjan henkeen, tai sitten lasissa on vain vettä...) ja sitä pirskotellaan sekä alttareille että fetisseihin.

Metson kuvat ovat tyylikkäitä, tummasävyisiä, usein mustavalkoisia tai vain pieniä väriyksityiskohtia sisältäviä ja mikä parasta ne ovat suuria, sivun tai koko aukeaman kokoisia. Kuvat sopivat kirjaan hyvin, tosin tekstit ja kuvat eivät varsinaisesti keskustele keskenään vaan kuvat tuovat ennemmin tunnelmaa kuin antavat lisätietoa Vakkurin kuvaamista asioista. On tunnelmallisia, iloisia ja arkisia kuvia, osa kuvista on jopa hieman raflaavia uhraamisineen ja valitettavasti osa kuvista kärsii hieman teennäisyydestä ja kliseisyydestä. Vakkuri mainitseekin, että kiinnostus kameroita kohtaan on edelleen suurta ja voodoopapit tekevät mielellään, pilke silmäkulmassa, käsillään noitumisliikkeitä kameraa kohti korostaakseen omaa salaperäisyyttään (kuten kansikuvasta näkee), myös lapset poseeraavat mielellään kuvaajalle. Onneksi suuri osa kuvista on onnistuneita tilannekuvia ilman teeskentelyä.

Kirja on mielenkiintoinen, helppolukuinen ja valokuvien ansiosta näyttävä teos, mutta aiheen laajuuden vuoksi tiedon määrä jää kirjassa pintaraapaisuksi. Kirja jättikin nälän lukea lisää voodoosta.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka voisi olla voodoohon uskovan ohjenuora):

Ihmiset suunnittelevat, jumalat päättävät.

Kirjasta muualla: Kirjavinkit, Kymen sanomat.