Viimeisimmät viipaleet kulttuurista

King-rakkauden kanssani jakava ihana kirjabloggarikollega Irene ideoi viimeisimpiä kulttuurikokemuksia listaavan (epä)haasteen ja (epä)haastoi minutkin mukaan. Tämä on siitä mukava haaste, että se ei oikeastaan ole haaste ja sääntöjä ei oikeastaan ole. Irenen sanoja lainatakseni "voit höpötellä kulttuurista noin yleensä". Sehän sopii.

Viimeisin konsertti
Raskasta Joulua -konsertti oli Oulussa sunnuntaina 27.11. solisteinaan JP Leppäluoto, Marco Hietala, Antti Railio ja Elize Ryd sekä tietysti bändi Erkka Korhosen johdolla. Konsertteja järjestettiin suuren kysynnän vuoksi kaksi, itse olin jälkimmäisessä. Sain illasta käheän äänen (yhteislaulussa ei ääntä säästelty) ja kipeiden käsien (voi sitä taputuksen määrää) lisäksi roppakaupalla joulumieltä. Settiin mahtui omien suosikkieni kuten Tonttu, Sylvian joululaulu, Sydämeeni joulun teen ja Tulkoon joulu lisäksi minulle oudompia kappaleita. Tunnelma oli välillä haikea ja harras, välillä taas riemastuttavan riehakas. Rakastan sitä miten perinteiset joululaulut on sovitettu uusiksi ja puettu raskaampiin sointuihin. Taisin juuri luoda itselleni uuden jouluperinteen, odotan innolla seuraavaa Raskasta joulua -kokemustani. Erityiskiitokset siitä, että esiintyjillä ei konsertin jälkeen tuntunut olevan mitään kiirettä vaan he jaksoivat jakaa nimikirjoituksia ja napata fanit kainaloon valokuvia varten. Suuri, mitä nöyrin ja joulumielisin kiitos!

Viimeisin elokuva
Iissä järjestettiin 2.-4.12. jo perinteeksi muodostuneet IIK!! -kauhuelokuvafestivaalit. Kävin lauantaina katsomassa Nosferatun, vuoden 1922 mustavalkoisen mykkäkauhuelokuvaklassikon, joka pohjautuu Bram Stokerin Draculaan. Elokuvan elektronisesta äänimaailmasta vastasi helsinkiläinen vÄäristymä-duo. Melkoinen elokuvaelämys! Hassua kuinka elokuvan näyttelijät näyttivät joko kuolleilta tai käyvän hieman ylikierroksilla, niin teatraalisia heidän ehostuksensa ja (yli)näyteltyjä heidän ilmeensä ja eleensä välillä olivat. Jos IIK!! on vielä kokematta niin suosittelen! Festivaalin puitteet vanhassa, intiimin pienessä Työväentalossa ovat kohdallaan ja hämärässä kauhurekvisiitta (tällä kertaa mm. verisiä pölykapseleita ja katosta roikkuvia silmämunia) luo lisää tunnelmaa.


Viimeisin tv-sarja
Sain katsottua edellisen tv-sarjaprojektini eli True Blood -sarjan loppuun dvd-boksilta joku aika sitten. Vampyyrit ovat heikko kohtani, mutta sarjassa vilisee monta muutakin kiinnostavaa yliluonnollista otusta. En osaa sanoa kumpi oli parempi, kirja- vai tv-sarja, viihdyin hyvin molempien parissa. Nyt vuorossa on Gilmoren tytöt, vanha suosikkini, jonka pariin on ilo palata. Äiti-tytärsuhde, pieni idyllinen kaupunki, nokkelaa ja nopeaa sanailua, paljon kahvia ja kirjoja, mahtavaa! Sarja on myös erittäin ajankohtainen sillä sen neljän uuden jakson kausi julkaistiin vasta Netflixissä.


Viimeisin albumi
Kiitos lähestyvän joulun soittolistallani on ollut Raskasta Joulua -albumit. Olen kuunnellut kokonaisia albumeja myös mm. seuraavilta: Harmaja, HIM, Highly Suspect sekä Apulanta, jonka Attack of the A.L People -levyn uudelleen äänitetty versio Revenge of the A.L. People on soinut autossani.


Näitä kulttuuripläjäyksiä olisi kiva listata enemmänkin, mutta mennään nyt näillä. Kiitos vielä Irene epähaastamisesta!

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
(Chocolat, 1999)
Otava, 2009
413 sivua
Luettu: 18.1.2013
Mistä: oma ostos

Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan perustuva Pieni suklaapuoti -elokuva on ikisuosikkini. Johnny Depp, Judi Dench ja suklaaherkut vievät kerrasta toiseen mukanaan. Otavan juuri julkaisema kirja, Persikoiden aikaan, on jatkoa tarinalle. Luettuani Morren arvion kirjasta tajusin, että en olekaan muistikuvastani huolimatta lukenut Pientä suklaapuotia vaan ainoastaan sitä seuraavan Karamellikengät -kirjan, joten päätin lukea tarinan aiemmat osat ennen Harrisin uutukaista. Katsoin vielä elokuvankin (ehkä 20. kerran), mutta siitä vasta lopuksi.

     >>Jäädäänkö me? Äiti, jäädäänkö?>> Hän kiskoi minua itsepintaisesti käsivarresta. >>Minä pidän tästä, pidän tästä paikasta. Jäädäänkö me?>>
     Nostin hänet syliini ja suutelin häntä päälaelle. Hän haisi savulta ja paistuvilta räiskäleiltä ja talviaamun lämpöisiltä vuodevaatteilta. Miksipä ei? Tämä oli yhtä hyvä paikka kuin joku toinenkin.
     >>Tietenkin>>, sanoin huulet hänen hiuksissaan. >>Tietenkin jäädään.>>  Se ei ollut suoranainen valhe. Tällä kertaa se olisi voinut jopa olla totta.

Vianne Rocher ja hänen 6-vuotias tyttärensä Anouk saapuvat pieneen ranskalaiskylään, Lansquenetiin, karnevaalituulen mukana. Värikäs ja eloisa kaksikko kiinnittää heti (uskonnollisiin) tapoihinsa kangistuneiden kyläläisten ja erityisesti heidän kirkkoherransa Francis Reynaudin huomion. Kun Vianne perustaa entisen konditorian tiloihin suklaakaupan kokee Reynaud naisen henkilökohtaiseksi ja ammatilliseksi uhaksi. Onhan nyt ennenkuulumatonta vietellä kyläläisiä tarjoamalla herkkuja pääsiäisen paaston aikaan! Narcissen tavoin moni kuitenkin sortuu aistinautintoihin suklaan muodossa:

     Kaadoin kaakaota, tummaa ja katkeransuloista.
     >>Maistuisiko pala kakkua?>> ehdotin.
     Hän harkitsi vähän aikaa. >>Ehkä ei niin kauan kun minulla on suruaika>>, hän selitti epämääräisesti. >>Mitä kakkua se on?>>
     >>Baijerilaista, ja siinä on kinuskikuorrutus.>>
     >>Ehkä pieni pala.>>

Vianne ja Anouk eivät ole kauaa ainoat muukalaiset, sillä jokea pitkin saapuu jokimustalaisia punahiuksisen Roux´n johdolla. Onneksi jotkut kyläläiset Armande Voizinin ja Joséphine Muscatin johdolla asettuvat ei-toivottujen muukalaisten puolelle. Riittäkö se kuitenkaan pitämään Viannen aloillaan vai onnistuuko pappi ajamaan hänet kylästä, jälleen tuulen vietäväksi?

Jihuu! kuten Armande sanoisi. Harmittavan useista kirjoitus- ja päiväysvirheistä (luvut on nimetty päivin ja päivämäärin) huolimatta tämä suklaata, ihmissuhteita, salaisuuksia ja ripauksen taikuutta sisältävä ranskalaisuutta  huokuva kirja oli juuri niin ihana kuin elokuvan perusteella tiesin odottaa! Ahmin kirjan muutamassa päivässä, mitä ei ole viime aikoina tullut juurikaan tehtyä. Käperryin sohvannurkkaan viltin alle kirjan, suklaan ja punaviinilasillisen kera ja nautin. (Tosin lopussa hieman tyrmistyin Roux´hun liittyvästä käänteestä...) Suosikikseni nousi -samoin kuin elokuvassa- ulkoisesti kovin kärttyiseltä vaikuttava Armande, jonka sydän kuitenkin on kultaa ja joka ei kumartele muiden suuntaan vaan valitsee itse seuransa ja tekee itse omat ratkaisunsa, vaikka ne eivät aina niin järkeviltä muiden mielestä vaikutakaan.

Tuoreeltaan kirjan lukeneena kaivoin Pieni suklaapuoti -dvd:n laatikosta ja aloin katsoa sitä ensimmäistä kertaa uusin silmin, alkuperäiseen tarinaan verraten. Tunnelma ja päälinjat oli siirretty kirjasta elokuvaan, mutta useat pienemmät yksityiskohdat oli muutettu, jotain oli poistettu ja jotain lisätty. Harvoinhan elokuva noudattaa alkuperäistä tarinaa, mutta kieltämättä nämä erot, kuten Anoukin mielikuvituseläimen sekä Reynaudin ammatin muuttaminen, pistivät silmään. Onneksi näyttelijä- ja musiikkivalinnat sekä suklaaherkkujen valmistamisen kuvaus ovat onnistuneet. Myös ranskalaisen pikkukylän tunnelma välittyi katsojalle asti.

Nyt kiireesti seuraavan osan eli Karamellikenkien pariin ennen kuin karnevaalituuli kääntyy!


Sitaattikunniamaininnan saa:

>>Ei taida olla helppoa kun äiti on häirikkö>> hän sanoi.

Pikku Naisia (ja lämpimät varpaat)

Louisa M. Alcott: Pikku naisia

(Little Women, 1868)

WSOY, 2004

255 sivua

Pikku naisia nousi luettavien listan kärkeen kirjaston ja 10 klassikkoa haasteen myötävaikutuksella. En enää edes muista minkä takia se listalle pääsi, mutta luettua tuli. Onneksi, sillä kirja ylitti ennakko-odotukset.

Kirjassa seurataan Marchin sisarusten, Megin, Jon, Bethin ja Amyn elämää. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa, perheen isä on rintamalla sotapappina, äiti huolehtii perheestä ja käy auttamassa vähäosaisia. Kaunis Meg toimii kotiopettajattarena, poikamainen Jo on Marchin tädin seuraneiti, musikaalinen Beth ja sievistelevä Amy ovat koululaisia. Tytöt tekevät käsitöitä, ystävystyvät naapurin Laurien kanssa ja esittävät näytelmiä. Kahden joulun väliin mahtuu iloa, surua, häpeää, oppimista ja kasvua kohti aikuisuutta.

Heti alusta alkaen kerronta tuntui olevan sujuvaa ja soljuvaa. Sitten tökkäsi. Kuului sarjakuvien jarrutuksen kaltainen ääni, SKRIIHIHIHIIK! En voi sietää sitä, kun kirjailija aloittaa kaikkitietävän ja hieman vähättelevän keskustelun lukijan kanssa! Kun luen (hyvää) kirjaa, uppoan sen maailmaan. Kirjailijan tuppautuminen minun ja tarinan väliin ikäänkuin herättää ja repäisee pois tuosta maailmasta, muistuttaa, että se on "vain kirja". Sellainen ei käy! Onneksi tuota ei kuitenkaan tapahtunut usein, vaan tarina sai viedä ja viihdyttää.

- Teidän ei tarvitse käydä koulua ilkeiden tyttöjen kanssa, jotka tekevät kiusaa jollette osaa läksyjänne, nauravat puvuillenne, sorvaavat isäänne, jollei hän ole rikas, ja loukkaavat teitä, kun nenänne ei ole kaunis.
- Jos tarkoitat solvaamista, niin älä puhu sorvaamisesta, aivan kuin isä olisi mikäkin puupalikka, oikaisi Jo nauraen.
- Minä tiedän mitä tarkoitan, eikä sinun tarvitse olla ollenkaan pilkanhenkinen. On hienoa käyttää uusia sanoja ja rikastuttaa sanavarastoaan, Amy vastasi arvokkaasti.

Sisaruskuvausta oli mielenkiintoista lukea, meiltä kun löytyy kaksi pienellä ikäerolla (kuten kirjassa) syntynyttä tyttöä. Voin jo kuvitella heidät teini-iässä... Apua! Kirja sai myös muistelemaan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Sisarusten "salainen yhdistys" toi mieleen oman salapoliisikerhomme itse keksittyine salakirjoituksineen, jonka aakkosia muuten muistan vieläkin :)

Lukunautintoa häiritsi hieman tarinassa välillä ilmenevä opettavaisuus, mutta koska kyseessä on nuorten kirja, sen ymmärsi ja jätti huomioimatta. Vaikka Alcott on kirjoittanut kirjan lähes 150 vuotta sitten, kieli ei tunnu häiritsevän vanhalta, vaan pidin hänen kuvauksestaan.

Sisaret istuivat suojaisessa sopessa, valot ja varjot leikkivät heidän yllään, tuoksuva tuuli hyväili heidän hiuksiaan ja viilensi heidän kuumia poskiaan ja kaikki metsän pikku eläjät jatkoivat puuhiaan ikään kuin tytöt olisivat olleet vanhoja ystäviä. Meg istui tyynyllään ommellen näppärästi; punaisessa puvussaan hän näytti suloiselta ja raikkaalta kuin ruusunnuppu. Beth lajitteli käpyjä, joita kuusien alla oli runsaasti, sillä hän osasi näperrellä niistä kaikenlaista hauskaa. Amy piirsi sananjalkaryhmää, ja Jo luki ääneen ja kutoi.

En tiennyt ennen kirjan aloittamista, että siihen on myös jatko-osia. Näyttää siltä, että luettavien lista lähtee taas rönsyilemään. Kipaisinkin samantien kirjastoon, josta nappasin mukaani kaksi seuraavaksi ilmestynyttä kirjaa sekä Pikku naisia DVD:n. Elokuva on vuodelta 1994, pääosissa Trini Alvarado (Meg), Winonan Ryder (Jo), Claire Danes (Beth), Kirsten Dunst (Amy), Christian Bale (Laurie) ja Susan Sarandon (äiti-March). Elokuva ei ollut niin hyvä kuin kirja, puvut ja maisemat tosin olivat ihania. Mutta olisiko takakannessa voitu sanoa, että elokuvan tapahtumat jatkuvat Pikku naisia -kirjaa pidemmälle? Hieman spoilasi seuraavaa kirjan lukemista, mikäli elokuvan tapahtumat löytyvät seuraavista kirjoista.

Psst... Kuume on laskenut, prätkäsaappaat voittivat ;)

Kuva: www.brandos.fi

Maalattujen luolien maa ja muutama merirosvo

Varasin paikallisesta kirjastosta Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjan kuudennen tiiliskiven, Maalattujen luolien maan. Ihmettelin kun sain sen suhteellisen nopeasti, vaikka en ollut ensimmäisenä varausjonossa. Syykin selvisi. Kirjan haettuani huomasin takakannessa Laina-aika 2 viikkoa -tarran (ensimmäisen laatuaan jonka olen kyseisessä kirjastossa nähnyt). Jos kirjassa on 842 sivua, se tekisi rapiat 60 sivua per päivä. Töissäkin pitäisi käydä, kotia pitää pystyssä ja seurustella miehen ja lastenkin kanssa. Epätoivoinen yritys!  Koska varausmaksu oli maksettu, kirjasta näkyi olevan jo toinenkin varaus ja kirja poltteli hyllyssä, aloin lukemaan.

Maan lapset -sarja sijoittuu aikaan n. 35 000-25 000 vuotta ennen nykyisen ajanlaskun alkua, kun neandertalit ja Cro-Magnonit kuvitellusti kohtaavat. Sarjassa kerrotaan Aylan, perheensä ilmeisesti maanjäristyksessä menettäneen naisen tarina. Ayla kasvaa "klaanikansan", neandertalinihmisten kanssa, vaikka onkin erilainen kuin he. Erinäisten vaiheiden kautta Ayla löytää puolisokseen hänen itsensä kaltaisen ihmisen, Jondalarin, matkaa Jondalarin heimon luo ja saa tyttären, Jonaylan.

Eihän se 60 sivun lukuaikataulu tietenkään toiminut. Mutta uusiessani netin kautta muita lainoja huomasin, että Maalattujen luolien maan varausmerkintää ei enää näkynyt. Rastin senkin uusittavaksi ja hups, laina-aika jatkui normaalilla ajalla 2 viikon sijaan :) Hieman helpotti! Ei tarvitse tällä kertaa potea huonoa omatuntoa myöhästyneestä kirjasta eikä maksaa myöhästymismaksuja.

Tässä kuudennessa osassa kerrotaan Aylan opiskelusta Zelandoniksi, heimon parantajaksi ja henkiseksi johtajaksi. Tähän liittyy mm. kasvien ja yrttien tuntemista, niiden käyttöä parantamiseen sekä heimon historian ja siihen liittyvien tarinoiden ja laulujen opettelua. Historiaan ja toki heimon nykyiseen elämäänkin liittyy myös erilaiset luolat ja luolamaalaukset. Ayla joutuukin tekemään Donierin matkan, johon kuuluu tutustumista pyhiin luoliin ja niiden luolamaalauksiin.

Kirjailija on perehtynyt aiheeseensa hyvin. Hän kuvaa aikakauden ihmisiä, eläimiä, luontoa, luolamaalauksia, vaatetusta sekä erilaisia työskentelytekniikoita tarkasti. Kirjan alussa olevissa kiitoksissa hän mainitseekin tutustuneensa useisiin luoliin ja kiitettävien listalla vilisee arkeologeja, tohtoreita ja alan asiantuntijoita.

Kuului pikkuruisten eläinten rapistelua ja piipitystä ja melkein huomaamaton ilmanhenkäys, äänetön imu, jonka huomasi vain vaivoin, sillä se melkein hukkui niiden viiden elävän olennon hengityksen ääniin, jtka olivat tunkeutuneet äänettömään tilaan. Ayla yritti nuuhkia ilmaa ja avasi suunsa tunteakseen sen paremmin. Se tuntui kostealta, ja siinä oli hienoisen tunkkainen maan uho ja kalkkikiveen puristuneiden ikivanhojen merieliöiden maku.

Sarjan aiempien osien lukemisesta on jo useampi vuosi, joten nimien ja tapahtumien mieleen palauttaminen hidasti vähän lukemista. Onneksi tärkeimmät sukulaisuussuhteet mainittiinkin aika hyvin. Ehkä kaksi kolmasosaa kirjasta käsitteli luolia ja luolamaalauksia, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä. Tämä alkoi puuduttamaan, samoin kuin joidenkin asioiden jatkuva toistelu. Uskotaan nyt vähemmälläkin, että Ayla puhuu oudosti, ei sitä tarvitse toistaa joka kerta kun Ayla tapaa uuden ihmisen. Minua jäi häiritsemään myös se, että tarinasta oli väliltä tiputettu muutama vuosi pois. Kirja tempaa mukaansa, mutta vasta viimeisellä kolmanneksella. Kirjan loppuun Untinen-Auel on kirjoittanut kohtauksen, joka on lähes kopio sarjan aiemmasta osasta. Kaiken kaikkiaan kirja jätti vähän ristiriitaiset tunnelmat. Mietin, että tykkäsinkö sittenkään niin paljon aiemmista osista kuin muistelen. Ei silti harmita, että luin kirjan, oli se ihan luettava. Ja mikäli jatkoa tulee, luen senkin.

Sitten vähän toisenlaista viihdettä. Kävimme viime viikonloppuna katsomassa Johnny De- ei kun siis Pirates of the Caribbean 4 Vierailla vesillä -elokuvan. Suunnitelmissa oli käydä katsomassa Vettä elefanteille, mutta se tuli vähän huonoon aikaan. Pääsin kuitenkin tutustumaan 3D -elokuvaelämykseen. Kyllähän elokuvasta nautti ihan eri tavalla 3D:nä :) Elokuva itsessään ei yllättänyt, samalla kaavalla meni kuin aikaisemmatkin. Jack Sparrow:lle sai nauraa useaan otteeseen, ja taisipa pari säpsähdystäkin tulla ;)

Tein muuten Luetut 2011 -listalle oman välilehden, alkoi viedä liikaa tilaa sivupalkissa. Kävijälaskuri meni samassa rytäkässä uusiksi. Ulkopuoliselta sivulta napattu laskuri hyytyi, otin sitten käyttöön Bloggerin oman, joka laskee ilmeisesti kaikki käynnit blogissani. Tunnisteet on suunnitteilla, kunhan saan mietittyä mieluisan jaottelun. Vinkkejä otetaan vastaan!

Vielä lopuksi tervetuloa uudet lukijat :)

Vettä elefanteille

Sara Gruenin Vettä elefanteille olisi hyvinkin voinut päästä luettavien listalle jo pelkän nimensä perusteella. Norsut (ne eivät ole minulle elefantteja, ei missään nimessä!) vain ovat niin lumoavia. Suuria. Kauniita. Ruttuisia. Vähän velmuja. Takakannen kuvaus vielä lisäsi kiinnostusta kirjaan. En muista lukeneeni muita sirkukseen sijoittuvia kirjoja.

Tarinan kertojana on yhdeksänkymppinen Jacob Jankowski, jonka vanhainkodin arkeen kuuluu kumipohjien nirskahtelut, hytkähtelevät kastikkeet, vanhat daamit, valehteleva höppänä ja toistuva taistelu henkilökunnan kanssa. Sitten kaupunkiin tulee sirkus ja Jacobin ajatukset palaavat menneisyyden värikkäisiin tapahtumiin...

...Onnettomuuden seurauksena nuoren Jacobin haaveet perinteisestä eläinlääkärin urasta romuttuvat. Pian hän löytää itsensä sirkusjunasta ja jää töihin Benzinin loistavaan Suur-Sirkukseen. Sopeutuakseen joukkoon hänen on opeteltava sirkuksen hierarkia ja termistö - on meikäläiset ja heikäläiset, on artistit ja temppuilijat. On Marlena sekä hänen aviomiehensä August. Ja sitten tulee Rosie.

" Tule, Rosie, mennään. Ole kiltti ja tule." Norsun korvat heilahtavat eteenpäin, se odottaa hetken ja ottaa sitten tomaatin. "Ei!" minä sanon. "Tuhma norsu!" Rosie pudottaa punaisen pyörylän suuhunsa ja alkaa jauhaa sitä suu hymyssä. Nauraa tietysti minulle. "Voi jessus sentään", minä sanon neuvottomana.

Samalla kun muistelee nuoruutensa sirkus-uraa vanha Jacob pohtii nykyistä elämäänsä ja vanhuuttaan. Hänen ajatuksensa ovat jotenkin hauraita mutta silti niin vahvoja. Niitä pysähtyy lukemaan uudelleen, vielä kirjan lukemisen jälkeenkin niihin haluaa palata.

Suljen silmäni ja tavoittelen mieleni perukoita. Rajat ovat hämärtyneet. Pääni on kuin universumi, jonka kaasut ohenevat ohenemistaan mitä reunemmas tullaan. Tyhjyydeksi se ei kuitenkaan hajoa. Minä tunnen että siellä, juuri ja juuri ulottumattomissani, häälyy jotain minua odottamassa - ja Luoja minua auttakoon, mutta sinne minä taas luisun suu apposen auki.

Tarinan lomassa on valokuvia entisaikojen sirkuksista, norsuistakin. Ne elävöittivät tarinaa entisestään ja niitä oli sopivasti. Lopputekstissä Gruen mainitsee, että osa tarinan tapahtumista on oikeasti tapahtunut menneinä vuosikymmeninä Amerikan sirkuksissa. Kaiken kaikkiaan kirja oli lämminhenkinen, henkilöhahmot värikkäitä ja huumori pilkahteli sopivasti. Ja loppu oli loistava!

Kirjasta tehdyn elokuvan ensi-ilta on huomenna (22.4.). Nuorena Jacobina on Robert Pattinson, saapa nähdä miten hän osassaan onnistuu (tähän asti olen nähnyt hänet vain Houkutus -elokuvien vampyyri-Edwardina). Christoph Waltz on varmasti loistava Augustina (jos onnistuu vähänkään siihen malliin kuin Kunniattomat paskiaiset -elokuvan Hans Landana). Reese Witherspoonista en oikein osaa sanoa mitään.

Anteeksi vain kannen suunnitellut Honi Werner, mutta tästä mielestäni puuttuu jotain...

...siinä nimittäin pitäisi ehdottomasti olla norsu ;)
(Tämä norsu on tullut Kanarian saarilta tuliaisena)