Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille

 

Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan opas Takamaille

Gummerus, 2025

432 sivua

Suomentanut: Terhi Leskinen

(The Cautious Traveller's Guide to The Wastelands, 2024)

Luettu: 31.12.2025

Mistä: kirjastosta

Kuvittele matkustavasi junalla Pekingistä Moskovaan, 6500 kilometriä, viisitoista vuorokautta. Matka ei kuitenkaan ole ihan tavallinen junamatka. Trans-Siperian Yhtiön reitti kulkee läpi Takamaiden, elinkelvottoman ja vaarallisen alueen, jossa ei voi pysähtyä tai pitää ikkunaluukkuja auki. Itse asiassa ikkunoista ei edes kannata katsoa ulos kovin pitkiä aikoja välttyäkseen näkemästä jotain mitä ei halua nähdä tai sairastumatta Takamaiden tautiin. Matkaan voi lähteä ainoastaan vakaan mielenlaadun omaava henkilö ja hänkään ei saa päästää ajatuksiaan harhailemaan. Koskaan ei voi tietää mikä vaara, olento tai organismi, ulkopuolella odottaa. Yhtiön lupauksiin kuitenkin kuuluu, että mikään mikä on ulkopuolella ei voi päästä junaan sisään, ja mikään junan sisäpuolella oleva ei voi vahingoittaa matkustajia. Uskallatko lähteä matkaan?

Tällä matkalla enemmän kuin koskaan koko juna on valveilla ja varpaillaan. Kukaan ei halua sulkea silmiään siinä pelossa, mitä he saattaisivat nähdä. Painajaisten hoikat sormet tungeksivat heidän silmäluomillaan: tarinat, juorut ja nyt se todellisuus, että he ovat ohittaneet turvallisen pisteen, että ulkopuolella vallitsevaa pimeyttä eivät riko ystävälliset valot eivätkä avoimet ovet ja tervetulleeksi toivottavat takkatulet, että heillä on käsittämätön taival kuljettavanaan.

On vuosi 1899. Trans-Siperian Yhtiön Pekingin ja Moskovan välillä kulkevan pikajunan edellinen matka päättyi onnettomuuteen, mutta nyt juna on taas kuukausien tauon jälkeen lähdössä matkaan. Yksi matkustajista on nuori nainen Marija Petrovna Markova, tai sitä nimeä hän tällä matkalla käyttää. Hänellä, kuten monella muullakin junaan nousevalla, on salaisuus. Marijan isä oli paitsi Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille -kirjan kirjoittaja myös Trans-Siperia Yhtiön lasintekijä, jonka syyksi edellisen junamatkan epäonnistuminen sysättiin. Marija nousee junaan selvittääkseen mitä edellisellä matkalla tapahtui ja isänsä osuuden tapahtumiin sekä puhdistaakseen isänsä maineen. Junassa matkustaa myös junan lapsi Zhang Weiwei, junassa syntynyt ja 16 elinvuotensa aikana junan rytmiin mukautunut tyttö, joka ei viihdy vakaalla, liikkumattomalla maalla ja joka löytää matkalla junasta jotain sinne kuulumatonta. Junaan nousee myös liuta muita rohkeita matkustajia ja henkilökuntaa, joista osaan tutustutaan matkan aikana paremmin ja joiden salaisuudet hiljalleen paljastuvat.

Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille huuteli minulle ensin kirjaston uutuushyllyssä ja sitten toisen kerran vasta palautettujen hyllyssä, josta sitten nappasin sen mukaani. Kirjan kansi on upea (suunnittelu: Steve Marking) ja takakannen teksti sopivan salamyhkäinen ja houkutteleva. Niin on myös tarina. Ajoittuminen 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen tuo tarinaan omanlaisen tunnelman. Jako ensimmäisen ja kolmannen luokan välillä (toista luokkaa ei ole) on jyrkkä, on ylhäisöä palvelijoineen hulppeissa yksityistiloissa ja todella köyhiä matkustajia ahtautuneena hyvin tiiviisiin vaunuihin. Massiivinen höyryjuna torneineen huokuu steampunkin henkeä. Ulkopuolella odottavat vaarat tuovat tarinaan kauhuelementin ja tiivistyvän uhan tunnun. Onko ulkona oikeasti jotain ja jos on niin mitä ja ennen kaikkea pysyykö se ulkona?

Brooks kertoo tarinan hyvin, mutta tarina tuntui jossain vaiheessa jäävän hieman junnaamaan paikalleen. Mitä pidemmälle matka etenee sitä enemmän ongelmat alkavat kasaantua ja vaaran merkkejä ilmetä, mutta varsinainen loppuhuipennus jää yllättävän vaisuksi, odotukset eivät aivan täyty. Myös osa henkilöhahmoista jää kovin ohuiksi. Kirjan lukeminen jätti nälkäiseksi, ainakin kuvannollisesti. Olisin kaivannut tiivistyvälle tunnelmalle jonkin räjähtävämmän purkautumisen, suuremman draaman kaaren, silloin tämä olisi voinut olla napakymppi. Nyt jäätiin ehkä jonnekin kahdeksan paikkeille.

Bonuksena vielä katseluvinkki. Brooksin kirjan kansikuvasta ja takakannesta tuli heti mieleen scifi-tv-sarja Snowpiercer. Näissä on vähän samaa ajatusta ja tunnelmaa, vahva suositteluni molemmille!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Laiturilla on nainen, jolla on lainattu nimi. Hänen silmissään on höyryä ja huulillaan öljyn maku. 

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 15. Kirjassa ollaan eristyksissä

Helmet-lukuhaaste 2025: 21. Kirjassa on muusikko

Diana Gabaldon: Kertokaa se mehiläisille, osa 1

 

Diana Gabaldon: Kertokaa se mehiläisille, osa 1

(Matkantekijä #9)

Gummerus, 2023

597 sivua

Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi

(Go Tell the Bees That I Am Gone, 2021)

Luettu: 6.12.2025

Mistä: oma ostos

Ihan aluksi on pakko mutista kansitekstin kultauksesta, joka ei kestänyt edes yhtä lukukertaa vaan kirjaimet alkoivat kulua hyvin nopeasti pois, kuten kuvasta näkyy. Ärsyttävää!

Pohjois-Carolinassa Fraserin harjulla rakennetaan kesällä 1779 uutta Isoa taloa ja iloitaan Briannan, Rogerin ja lasten paluusta samaan paikkaan ja aikaan kuin Claire ja Jamie. 1900-luvun vaarat ovat jääneet taakse, tai siis tulevaisuuteen, mutta 1700-luvulla on omat vaaransa, villi luonto on Fraserin harjulla ihan kulman takana ja kaikkia sen jälkiä ei edes Claire pysty paikkaamaan huolimatta edistyneistä, 1900-luvulla oppimistaan taidoista. Yhdysvaltain vapaussota lähenee uhkaavasti ja Jamie joutuu luovimaan oman perheen, harjun yhteisön ja ulkopuolisten vaatimusten ja uhkien välillä. Toisaalla upseerinvaltakirjastaan luopunut William Ransom etsii kadonnutta serkkuaan ja käsittelee isäpaljastusta, tapaaminen isän, tai siis isäpuolen lordi John Greyn kanssa onkin hieman epämukava. Johnilla on kuitenkin myös omia huolia ja kiireitä.

Talon rakentamista, sukulaisten tapaamista ja sukulaisuussuhteiden selvittämistä, varautumista talven ja sodan varalle, lisää talon rakentamista, salaliittoja ja juonitteluja, riitoja ja ihmisten paikkaamista, siinä tiivistettynä Matkantekijä-sarjan yhdeksännen osan alkupuolikkaan juoni. Kertokaa se mehiläisille on nimittäin jaettu kahteen osaan. Fraserien uuden Ison talon rakentamista seurataan seinä, katto ja ovi kerrallaan niin hartaasti, että hetkittäin tulee jo Antti Hyryn Uuni mieleen. Mutta kuten Uunin niin myös Kertokaa se mehiläisille osa 1:n kohdalla parasta tarinassa ei ole rakennustyö vaan arjen kuvaus, kaikki se mitä rakentamisen ympärillä tapahtuu, tapahtumat ja henkilöt. Ja henkilöitä Gabaldonin sarjassa riittää, pelkästään Jamie ja Claire Fraserin perhe on niin suuri, kyläläisistä ja muista läheisistä puhumattakaan, että kaikkien kuulumisten kertomiseen menee sivu toisensa perään. Myös tapahtumia on vallan riittämiin.

Diana Gabaldonin, tai rouva Rönsyn, kuvailu on runsasta, välillä liiankin, se siirtyy henkilöstä ja tapahtumasta toiseen eikä tarina pysy kasassa niin hyvin kuin sarjan alkupäässä. Osa kohtauksista, kuten rouva Cunninghamin kylpyhetki tai Germainin katoaminen karhunmetsästyksen alussa, tuntuvat irrallisilta. Tarinan historialliset poliittiset pyörteet sekoittuvat välillä mielessäni ja joudun miettimään kuka oli kenenkin puolella. Tarinan hohto on hieman himmentynyt sarjan edetessä, mutta viihdyn sarjan parissa loistavasti enkä voi kuvitellakaan jättäväni sarjan lukemista kesken. Jamien ja Clairen kemia toimii edelleen ja nuoremmassa sukupolvessakin on paljon potentiaalia.

     "Pysy aloillasi", sanoin ja levitin pistohaavaa hänen sääressään kahdella sormella sen verran että sain kaadetuksi siihen suolaliuosta. "Et suinkaan sinä halua kuolla jäykkäkouristukseen?"

     "Mitäs sää tekisit, jos mää vastaisin myöntävästi, Sassenach?"

     "Ihan samaa kuin nytkin. Riippumatta siitä, mitä sinä haluat tai et halua, sellainen peli ei vetele."

Kirjassa oli muutamia kömmähdyksiä, mutta en tiedä olivatko ne Gabaldonin alkuperäistekstissä vai lipsahtaneet suomennokseen. Neljä vuohta ja kaksi lasta kurkki aitauksen yli, ehkä ne oli kuitenkin kilejä sillä samassa yhteydessä mainitaan, että ketään ei ole kotona. Brianna oli koettanut työntää latauspuikkoa aseen piippuun, mutta ei osunut, ja puikko lennähti lattialle, vai sittenkin maahan kun ollaan metsässä. Ja sitten vielä tämä: Perho liiti vihreän- ja kellanhohtoisena kuin syksyinen lehti ja laskeutui kuoriutuvasta mädistä nousevien renkaiden päälle. Siis mitä? Olisi kiinnostava tietää, miten alkukielinen lause meni. Mieleen jäi myös tiplu-sana kuvaamaan tippoja tai pisaroita, oli veritiplua, pihkatipluja ja mustetiplu, mutta yllättäen ei vesitipluja vaan ihan perinteisiä vesipisaroita. Voisin napata tiplut omaan sanavarastoon, sen verran erikoiselta ja hauskalta se kuulostaa. Tarinassa on myös paljon erilaisia (skotti)murahteluja, kurkkuääniä ja niiden tulkintoja sekä tietenkin murteita.

Niin ja ne mehiläiset. Frasereiden puutarhassa asustaa mehiläisiä, joille yksi jos toinenkin harjun asukas käy avautumassa ja kertomassa omia tuntojaan ja ajatuksiaan. Mehiläiset eivät lavertele. Saattaapa hämähäkitkin saada osansa jutteluista.

     "Herran haltuun", Jemmy käänsi. "Mitäpä muuta sitä hämähäkille voisi sanoa."

Täytyy ottaa Mehiläisten 2. osa (eli olisiko se nyt 9.2)  piakkoin lukuun, jotta (9.)1. osan tapahtumat eivät ehdi ihan unohtua, se on nimittäin vaarana tässä runsaassa, rönsyävässä sarjassa. Odotettavissa on ilmeisesti vielä ainakin yksi eli 10. osa tätä historiallista draamaa. Mahtavaa! Mehiläisten 2. osan luettuani voisin taas jatkaa kirjasarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan katsomista. 

Sitaattikunniamaininnan saa: 

     "Silloin kun elämäänsä alkaa puntaroida", Jenny sanoi reippaasti ja kumartui poimimaan vuohen narun maasta, "sitä tajuaa lapset kaikkein tärkeimmiks. Niitten suonissa virtaa sama veri ja niissä jatkuu muutenkin kaikki, mitä niille on jättäny, aina hamaan tulevaan."

Niinpä ♥

Helmet-lukuhaaste 2025: 45. Kirjassa on isä ja tytär

Julie Kagawa: Lohikäärmeet

Julie Kagawa: Lohikäärmeet

(Talon-saaga #1)

HarperCollins Nordic, 2016

446 sivua

Suomentanut: Eeva Parviainen

(Talon, 2014)

Luettu:  21.9.2025

Mistä: oma ostos

Ember ja Dante Hill ovat kasvaneet Talonin salaisessa maanalaisessa laitoksessa ja syrjäisessä yksityiskoulussa Great Basinin arolla. Nyt heidät viedään kesän ajaksi täysin toisenlaiseen ympäristöön Crescent Beachin rantakaupunkiin, jossa heidän on peitetarinan turvin soluttauduttava ihmisten joukkoon tarkkailemaan heitä. Ember ja Dante eivät nimittäin ole tavallisia nuoria vaan he ovat lohikäärmepoikasia, jotka pystyvät kätkeytymään ihmishahmoihin. Ember ja Dante tutustuvat rannalla aikaa viettäviin nuoriin ja ystävystyvät heidän kanssaan. Samaan aikaan kaupungissa on kuitenkin vihollisia, Pyhän Yrjänän Veljeskunnasta Garrett Xavier Sebastian ja Tristan St. Anthony, jotka yrittävät päästä lohikäärmeiden jäljille tappaakseen heidät. Emberin ja Danten koulutustahtia kiristetään ja pian heidän päiviään täyttää kesälomasta nauttimisen lisäksi tiiviit harjoitukset Talonin kouluttajien johdolla ennen kuin heidät määrätään omiin tehtäviinsä Talonin yhteisössä. Paljastuvatko Ember ja Dante? Kuinka käy ihmisten, lohikäärmeiden ja Pyhän Yrjänen veljeskunnan valtataistelun, kuka tuhoaa ja kenet?

"Minä olen vain yksi suomu Talonin ruumiissa Me tulemme selviämään, niin kuin olemme aina selvinneet, ja vain vahvistumme samalla, kun sinun rotusi tuhoaa itse itsensä. Sinä ja kaltaisesi tulette väistymään tieltämme. Pian."

Talonin systemaattinen koulutus on tehnyt tehtävänsä ja sisarukset ovat vahvasti Talonin ja sen oppien otteessa. Kun Ember tapaa Crescent Beachissä moottoripyörällä liikkuvan Talonin taakseen jättäneen luopiolohikäärme Rileyn ja tutustuu häneen alkaa Emberin maailmankuva laajentua. Ember tutustuu myös Garrettiin tietämättä hänen kuuluvan vihollisiin. Sekä Rileyssä että Garrettissä on jotain erikoista, villiä ja puoleensa vetävää. Kesän kuluessa Ember joutuu pohtimaan omaa asemaansa ja tulevaisuuttaan Talonissa, mutta myös suhtautumistaan niin ihmisiin kuin Pyhän Yrjänän veljeskuntaan.

Lohikäärmeet aloittaa Talon-saagan (joka ei saaga-termistä huolimatta liity Islantiin, joten puhuttelen tätä mieluummin Talon-sarjana). Sarja on ainakin tämän hetken tiedon mukaan viisiosainen, mutta vain neljä ensimmäistä osaa on suomennettu, joten jos aikoo lukea koko sarjan on lopussa vaihdettava englannin kieleen. Talon on nuorten fantasiaa, mutta ainakin aloitusosan perusteella uppoaa oikein hyvin myös vanhemmalle lukijalle.

Pidän hyvistä sarjoista, mutta usein sarjan aloitusosa pitää sisällään paljon selittämistä ja taustoittamista, joka väistämättä katkaisee lukurytmiä ja aiheuttaa pientä infoähkyä, niin myös Lohikäärmeissä. Juonen lomassa kuvaillaan lohikäärmeitä niin ihmis- kuin lohikäärmehahmossa, heidän ominaisuuksiaan, lohikäärmeyhteisön hierarkiaa, Talonin järjestöä ja sen suhtautumista ihmisiin. Samoin kuvataan lohikäärmeiden vihollisia eli Pyhän Yrjänän veljeskuntaa ja sen toimintaa. Kun taustat saatiin käsiteltyä pääsin paremmin tarinan imuun.

Erillisten lohikäärmenimien käyttö tuntui hieman hassulta, Riley on todelliselta eli lohikäärmenimeltään Cobalt, hän puolestaan puhuttelee Emberiä Tulisieluksi. Lähes kaikki päähenkilöt tuntuivat välillä ikäänsä paljon vanhemmilta, mutta toisaalta he ovat oikeastaan lapsisotilaita tai ainakin aloittaneet sellaisina ja heitä on lapsesta asti koulutettu tehtäväänsä. Tarinassa on ihastumisten myötä kepeyttä, mutta myös muistutus siitä, että asioita on hyvä tarkastella oman kuplan ja oman yhteisön oppien ulkopuolelta. Kaiken kaikkiaan tämä on oikein luettavaa fantasiaa. On kiinnostavaa nähdä kuinka tarina jatkuu ja lähteekö tarina lentoon nyt kun alun faktat ja taustat on lyöty tiskiin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Luopiolohikäärme tiesi vaikeuksia, piste.

Ja minua puolestaan vaikeudet olivat aina kiehtoneet.

Sekä:

Lohikäärmeenvaistoni murisi ja kavahti, kun hän sai minut kiinni, mutta typerä petturisydämeni hypähti innosta.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: Kirja, jonka päähenkilö haluaisin olla (ehkä rohkeana ja tulisieluisena Emberinä voisi olla ihan hauskaa lennellä ja surffailla menemään)

Helmet-lukuhaaste 2025: 25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat

Minerva, 2023 (2022)

406 sivua

Suomentanut: Hanni Salovaara

(The Lost Flowers of Alice Hart, 2018)

Luettu: 9.8.2025

Mistä: oma ostos

Alice Hart asuu kaupungin ulkopuolella sokeriruokopeltojen ja Tyynen valtameren välissä sijaitsevassa talossa äitinsä Agnesin, isänsä Clemin ja koiransa Tobyn kanssa. Alice ei käy koulua kaupungissa sillä isä haluaa, että sekä Alice että äiti ovat kotona, jotta isä voi pitää heitä paremmin silmällä. Kun Alice on yhdeksän hänen perheensä menehtyy tulipalossa ja Alice joutuu toivuttuaan hänelle ennestään tuntemattoman isoäidin Junen hoiviin Thonrfieldiin, kauas sisämaahan, pois kodista ja tutuista maisemista. Isoäiti hoitaa paitsi kukkatilaa myös ottaa luokseen kovia kokeneita naisia ja tarjoaa näille turvapaikan ja työtä. Myös Alicesta tulee yksi Junen kukkasista ja June opettaa Alicelle kaiken tilasta ja sen kasveista, kukkien eri merkityksistä ja niiden kielestä. June jättää kuitenkin paljon kertomatta ja kun salaisuudet lopulta paljastuvat Alicelle hän pakenee Thornfieldistä kohti autiomaata, uutta alkua.

Alice Hartin kadonneet kukat on erikoinen, monikerroksinen tarina. Siinä on pimeä puoli, joka pitää sisällään perheväkivaltaa, alistamista ja manipulointia. Etenkin Alicen isä Clem on todella hyytävä hahmo. Sitten taas valoisammalla puolella kuvataan rakkautta, ystävyyttä, anteeksiantoa, selviytymistä ja itsensä ja toistensa löytämistä. Thornfieldin naisten, kukkasten, yhteiseloa on ilo seurata. Lisäksi lukujen alussa esitellään erilaisia kukkia merkityksineen, latinalaisine nimineen, kasvupaikkoineen ja kuvauksineen. Kirjaa lukiessa on pakko googlettaa kasvit, jotta näkee millaisia ne ovat, mukana tulee siis aimo annos kasvitietoutta. Kasvien lisäksi tarinassa kuvataan laajaa Australiaa ja sen luontoa monelta eri kulmalta.

Alice on tarinan päähenkilö, mutta yllättäen satunnaiset sivuhenkilöt nousevat hetkittäin kertojiksi. Nämä ovat vähän hassuja kurkistuksia ja katkaisevat tarinaa tai vievät sitä sivupoluille, mutta toisaalta ne näyttävät Alicen ulkopuolisen silmin ja tuovat Alicen henkilöhahmoon syvyyttä. Tarina ei aivan pysy kasassa, välillä kerronta on todella hyvää ja etenee sujuvasti, välissä tarinaan tulee teatraalista kuvailua ja maalailua sekä mukakauniita tai -syvällisiä korulauseita, joiden sisältö jää sekavaksi. Kun nämä onnistuu ohittamaan imaisee tarina mukanaan, se vetoaa tunteisiin ja on samaan aikaan sekä rosoinen että siirappinen (olematta liian imelä, hetkittäin keikkuen ihan siinä rajoilla). Alice Hartin kadonneet kukat on juuri sopiva kesälomakirja, vaikka nyt kirjoitushetkellä 25 asteen pakkasessa kesäloma tuntuu kovin kaukaiselta...

Sitaattikunniamaininnan saa (sydäntä särkevä pienen Alicen pohdinta ihmeestä):

Hänen tarvitsisi lukea vain taivaan merkkejä, eikä niitä varjoja ja pilviä, jotka häivähtivät isän kasvoilla ja panivat Alicen arvailemaan, oliko isä hirviö vai mies, joka muutti eukalyptuspuun kirjoituspöydäksi.

Sekä (vähän korulausemainen viisaus):

Elämää eletään eteenpäin, mutta sitä voi ymmärtää vain taaksepäin katsomalla. Maisemaa ei näe silloin, kun on sen keskellä.

Helmet-lukuhaaste 2025: 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira

Kirjallinen maailmanvalloitus: Australia

J. R. Ward: Himo

J. R. Ward: Himo

(Langenneet enkelit #2)

Basam Books, 2013

501 sivua

Suomentanut: Tanja Kielinen

(Crave, 2010)

Luettu: 13.4.2025

Mistä: kirjastosta

Vastikään uuteen tehtäväänsä langenneena enkelinä ja seitsemän ihmissielun pelastajana ajautunut Jim Heron on jälleen uuden tehtävän äärellä. Hyvän ja pahan taistelussa on vuorossa toinen erä kun Jimin on pelastettava uusi sielu yhdeltä kuolemansynniltä ja estämästä tätä ihmistä joutumasta kadotukseen. Jimin sielunpelastustutka näyttäisi osoittavan vanhaan tuttuun, Isaac Rotheen, jonka kanssa Jim on toiminut samassa salaisessa erikoisjoukossa entisessä elämässään. Jimin tavoin myös Isaac on jättänyt joukot taakseen ja pakenee nyt henkensä kaupalla entistä työnantajaansa.

Kirjan alun teennäisen rempseä machoasenteella höystetty "vahva ja komea mies valloittaa ah niin kauniin ja heikon naisen jo pelkällä olemassaolollaan" -kerronta ärsytti ja olin jo vähällä viskata kirjan sivuun odottamaan parempaa lukuhetkeä tai palauttamista kirjastoon. Onneksi tarinassa keskitytään vähän muuhunkin ja muutamien lukujen jälkeen juoni vei nopeasti mukaansa. Tarina on hieman ennalta-arvattava esimerkiksi mitä tulee Isaaciin ja Grieriin, mutta sama kuvio on tuttu jo Wardin Mustan tikarin veljeskunta -kirjoista ja ikään kuin kuuluu asiaan (paranormaaliin romantiikkaan). Himo on lähes täydellinen aivot narikkaan -kirja, joka tyydyttää akuutin viihdenälän.

Mietin Langenneet enkelit -sarjan ensimmäisen osan Halun kohdalla kuinka paljon Wardin uusi sarja liikkuu hänen vanhemman ns. pääsarjansa Mustan tikarin veljeskunnan maisemissa ja ratsastaa kuuluisamman "isosisaruksensa" maineella, mutta Himo tuntuu irtautuneen enemmän vanhasta sarjasta ja seisovan tukevammin omilla jaloillaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hänen silmänsä olivat saman väriset kuin huurre ikkunalasissa ja täynnä varjoja teoista, jotka tahrasivat sielun.

Helmet-lukuhaaste 2025: 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo

Stephen King: Pimeällä puolella

Stephen King: Pimeällä puolella

Tammi, 2025

532 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(You Like It Darker, 2024)

Luettu: 20.3.2025

Mistä: lahja

Pimeällä puolella sisältää 12 novellia, joista suurin osa on lyhyitä kymmenestä muutamaan kymmeneen sivuun pituisia tarinoita, mutta mukana on myös pari pidempää, lähes pienoisromaanista käyvää tarinaa. Ja minkälaisia tarinoita ne ovatkaan!

Kaksi lahjakasta paskiaista -novellissa pohditaan mistä kahden lapsuudenystävän, Laird Carmodyn ja David "Butch" La Verdieren, lahjakkuus on peräisin. Novellin loppu saa janoamaan jatkoa, kuinka Markin kävi?

Viides askel -novelli on lyhyt ja ytimekäs kertomus siitä kuinka kuunteleminen käy kalliiksi.

Seko-Willie kertoo kuolemasta kiinnostuneesta Willie-pojasta, joka saa vaariltaan viimeisen lahjan. Willie saa kylmät väreet kulkemaan selässä ja tarinan loppu on hyytävä.

Danny Coughlinin paha uni kertoo Dannysta, jonka näkemästä painajaisesta alkaa toinen painajainen, josta ei voikaan herätä. Novelli on pelottavan uskottava (sic!) tarina siitä kuka uskoo ketä ja mihin se voi johtaa. Se on myös herkullisen ahmittava ja pitkä novelli, ehkä jopa miniromaaniksi luokiteltavissa oleva tarina.

Finn-novellin päähenkilö on kokenut huonoa onnea heti syntymästään lähtien, mutta törmääminen toiseen nuorukaiseen käynnistää tapahtumaketjun, joka antaa epäonnelle aivan uudet mittasuhteet. Tässä tarinassa liikutaan hieman samoissa uskomisen ja vähän myös unen teemoissa kuin Danny Coughlinin pahassa unessa.

Slide Inn Roadilla -tarinassa perhe lähtee oikotielle, joka osoittautuu virhevalinnaksi, mutta onneksi  Brownin papalla on hoksottimet tallella. Tässä tiiviissä tarinassa kuvataan hyvin Brownin perheen dynamiikkaa ja perheenjäsenten reaktioita vaaran uhatessa, kuka jähmettyy, ketkä pelaavat hyvin yhteen?

"Tämä matka perkelöityi, kun käännyimme sinun oikotiellesi", hän jupisee.

Punainen näyttö väläyttää (sic!) erilaisen selityksen puolison muuttuvalle käytökselle. King yhdistelee tässä tarinassa tekniikkaa, maapallon ulkopuolista elämää ja vaihdevuosioireita, ehkä hieman mustaa huumoria rivien väliin upottaen. 

Turbulenssiasiantuntija on Kingin esittelemä täysin uusi ammatti, jossa palkka ja lisäedut ovat hyvät puhumattakaan siitä, että ammatinharjoittaja voi pelastaa ihmishenkiä, tai sieluja, kuten alalla puhutaan. Työ on kuitenkin jatkuvaa kuolemanpelkoa.

Laurie on tarina leskeksi jääneestä Lloydista ja hänen koirastaan Lauriesta, jonka hän saa sisareltaan piristämään päiviään. Laurie osoittautuu nopeasti kultaakin kalliimmaksi. Novelli kuvaa hyvin ihmisen ja koiran välistä suhdetta.

Kalkkarokäärmeet -novelli sijoittuu Floridan Rattlesnake Key -saarelle, jossa Vic Trenton viettää kesää ystävänsä talossa tehden henkilökohtaista surutyötä. Saarella Vic tapaa tyhjiä kaksostenrattaita työntävän Allie Bellin, jonka kaksospoikien kohtalo kietoutuu pian Vicin omaan elämään. Tämä on upea tarina, joka paitsi koskettaa ja kammottaa, mutta tarjoaa myös nostalgiaryöpsähdyksen tajutessani, että Vic on tuttu Cujosta. Jos Hohdon kaksostytöt aiheuttavat kylmiä väreitä niin saman tekevät myös Allie Bellin kaksospojat.

Näe meidät. Lyki meitä. Pue meidät. 

Unennäkijät -novellissa William Davis kertoo lyhyestä pestistään herrasmiestutkija Elginin palveluksessa ja kehottaa varomaan unia, sillä ne ovat vaarallisia. Tämä tarina alkaa hieman hitaasti, mutta tempaisee mukaansa.

Vastausmies-novellissa leikitellään ajatuksella, että entä jos voisit saada vastauksen mieltä painaviin kysymyksiin tienvarsikojusta, vastausmieheltä? Vastausmiehen kojusta tulee ensimmäisenä mieleen eräs toinen palvelupiste, nimittäin Tenavien Tellun psykologikoju. Noin viidenkymmenen sivun pituisessa novellissa käydään läpi suurin piirtein saman verran vuosia, ihmiselämän iloa ja surua. Novellissa on maailmojen rajoja hipova lohdullinen loppu.

Pimeällä puolella voisi hyvin lukea ikään kuin aikuisten iltasatukirjana, tarina päivässä -mallilla, jos malttaisi, mutta helposti käy niin, että tulee ahmaistua useampi novelli putkeen. Vaikka joissain novelleissa toistuvat samat teemat tai yksityiskohdat kuten unet, matelijat tai meidän maailmamme ulkopuoliset eläjät, eivät novellit tunnu toisteisilta. Jokainen tarina tarjoaa jonkin oman koukun tai näkökulman. King taluttaa tuttuun tapaan lukijansa pelottaville ja yllättäville poluille, kuljettaa tunnetilasta toiseen. King ei todellakaan ole "pelkkä" kauhukirjailija.

"Uskollisena lukijana" kuten King meitä fanejaan kutsuu, odotan aina paitsi itse tarinaa tai tässä tapauksessa tarinoita, myös loppusanoja. King avaa ah niin herkullisesti verhoa tarinoiden taustalle, valottaen kirjoitusprosessejaan ja ajatuskulkujaan. King myös tunnustaa, että novellit ovat olleet hänelle aina vaikeita, sympatiat hänelle, niin ne ovat minullekin lukijana. En vain pidä tunteesta, jonka novellit usein jättävät jälkeensä, janoan usein lisää, eli iskee vahva ns. mitä sitten...? -olo. Joskus, mm. Kingin kohdalla, osaan nauttia myös novelleista, niin tälläkin kertaa.

Hyvää yötä ja kauheita unia ;)

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailma vilisee kalkkarokäärmeitä. Joskus kun niiden päälle astuu, ne eivät pure. Joskus kun niiden yli astuu, ne purevat silti.

Sekä:

Iltahämärässä meinaan. Silloin kaikki todellinen näyttää ohuemmalta, ainakin minusta.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 19. Kirjaan liittyy nostalgiaa (tarinoissa vilahti vanhoja tuttuja, Vic Cujosta ja Edgar Tapahtumapaikkana Duma Keystä)

Helmet-lukuhaaste 2025: 22. Kirjassa lomaillaan

Victor Dixen: Vampyria - Ihmeiden hovi

Victor Dixen: Vampyria - Ihmeiden hovi

(Vampyria #2)

Otava, 2024

490 sivua

Suomentanut: Taina Helkamo, Liisa Kuivasmäki

(Vampyria - La Cour des Miracles, 2021)

Luettu: 7.1.2025

Mistä: lahja

Jeanne Froidelac, tai Diane de Gasterfriche jona hänet nykyisin paremmin tunnetaan, on päässyt viimein Vampyrian valtiaan, pimeyden kuninkaan Ludvig Muuttumattoman hoviin Versaillesiin ja on siten yhä lähempänä päämääräänsä, kostaa perheenjäsentensä murhat ja syöstä julma vampyyrikuningas vallasta lopulliseen kuolemaansa. Koston täytyy kuitenkin odottaa tai ainakin Jeannen on otettava kiertotie sen toteutukseen sillä vampyyrikuninkaan valtaa horjutetaan myös hovin ulkopuolelta. Ludvig Muuttumaton saa kilpailijan, salaperäisen Ihmeiden valtiattaren Hekaten, joka vaatii itselleen Pariisia ja Pariisin varakuningattaren titteliä. Ihmeiden valtiatar on värvännyt sotajoukoikseen kammottavat ihmissyöjäghulit, jotka riehuvat ympäri Pariisia herättäen kauhua sen asukkaissa. Ludvig Muuttumaton määrää Diane de Gasterfrichen ja kaksi muuta kaartilaistaan, Suraj de Jaipurin ja Hélénaïs de Plumignyn, lähtemään Ihmeiden valtiattaren perään ja tuomaan hänet Versaillesiin kuulusteltavaksi. Jeannen ei auta muu kuin totella kuningasta sekä Vastarinnan koordinaattoria ja lähteä suorittamaan vaarallista kaksoistehtävää.

Jeannen (käytän päähenkilöstä mieluiten hänen omaa nimeään) ja hänen kaartitoveriensa matkassa kuljetaan pitkin Pariisin katuja, siltoja ja maanalaisia käytäviä, juhlitaan palatseissa, käydään puistoissa ja hautausmailla ja poiketaan vaivaistalossa. Näitä Pariisin tunnettuja rakennuksia ja maamerkkejä oli mukava bongailla pitkin tarinaa. Synkän tunnelman puolestaan takaavat vampyyrit ja ghulit, jotka repivät ihmisparat hampaisiinsa jopa heidän kodeistaan. Victor Dixenin Pariisi ei ole kaunis ja romanttinen vaan varsinkin illan tullen ruma ja raadollinen kaupunki. Miljöön kuvauksen lisäksi myös itse tarina on onnistunut. Pimeyden hovin eli sarjan ensimmäisen osan puutteet ja kompastuskohdat (rönsyilevä kuvailu, kömpelöt huudahdukset ja huutomerkkien viljely, erikoiset kielikuvat) olivat kuin pois pyyhkäistyt, nyt tarina lensi ja laukkasi! 

Ihmeiden hovi ihan fyysisenä esineenä on niin ikään kokenut kasvojenkohotuksen sarjan aloitusosaan verrattuna. Ihmeiden hovi on painettu sileämmälle paperille ja pehmeässä kannessa ei näy yhden lukukerran jälkeenkään naarmuja ja taitoksia kuten Pimeyden hovin kannessa, joka näytti ikävän kulahtaneelta jo lukemisen alkumetreillä. Myös Ihmeiden hovissa on kaunis kuvitus: kansikuva, tärkeimmät henkilöt medaljongeissa etukannen sisäpuolella, Vampyrian ja Pariisin kartat sekä kuolevaisten laki ovat ilo silmille.

En millään malttaisi odottaa sarjan kolmatta (ja ilmeisesti viimeistä) osaa, haluaisin päästä heti jatkamaan matkaa Jeannen ja hänen seurueensa kanssa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Kukaan ei osaa edes epäillä, että kaiken sen mustuuden keskellä kytee kipinä, joka on vannonut palauttavansa Valon maailmaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 5. Kirjassa on ystävyyttä yli rajojen

Helmet-lukuhaaste 2025: 26. Kirjassa on itse valittu perhe

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

(Aamutähti #1)

Like, 2021

Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry

(Morgenstjernen, 2020)

666 sivua

Luettu: 31.12.2024

Mistä: lahja

Kuumuus lepää Norjan yllä kun taivaalle syttyy uusi tähti. Yksi toisensa jälkeen ihmiset keskeyttävät myöhäisillan askareensa ja pysähtyvät ihmettelemään taivaalla loistavaa aavemaista näkyä. Samaan aikaan sekä eläimet että ihmiset alkavat käyttäytyä kummallisesti. Sadat ravut ryömivät kuivalla maalla metsässä, petolintu lentelee kaupungilla saalista vaanien, mäyrä tunkeutuu sisälle mökkiin, metsästä löytyy valtavan suuri luotu nahka, ketut ja saksanhirvet lähestyvät ihmisiä, leppäkertut parveilevat valtavassa laumassa. Elävät kuolleet kulkevat elävien joukossa, ihmiset ovat levottomia, nähdään ihmiskasvoisia, suomullisia lintuja ja ihmisenkaltaisia olioita, jotka eivät ole ihmisiä... Mikä on totta ja mikä kuvitelmaa tai harhanäkyä? Mitä uuden tähden syntymän myötä onkaan käynnistynyt?

Knausgård läväyttää uuden tähden lukijan verkkokalvoille hyvin nopeasti ja tekee sen sitten uudelleen, uudelleen ja vielä uudelleen, aina uuden henkilön näkökulmasta niin, että henkilömäärä tuntuu jo melkoiselta ohimarssilta. On mökkinaapurit, lomalla kirjaa kirjoittava ja taiteilijavaimonsa Toven alkavaa psykoosia lapsilta piilotteleva Arne ja dokumenttielokuvia tekevä filosofointiin taipuvainen Egil, avio- ja osittain myös uskon kriisiä poteva pappi Kathrine, työpaikassaan päiväkodissa tapahtunutta tapaturmaa piilotteleva Emil, kaupan kassalla työskentelevä herra Jumalan kohtaava Iselin, sairaalassa osastonhoitajana ja kotona Parkinsonin tautia sairastavan äitinsä omaishoitajana toimiva Solveig, kulttuuritoimittajaksi alennettu viinaan ja naisiin menevä Jostein ja hänen ahdistuskohtauksista kärsivä kehitysvammaisten tukiasunnossa hoitajana työskentelevä vaimonsa Turid sekä näiden perheenjäsenet ja ystävät. Ja juuri kun henkilögalleria tuntuu vakiintuneen liittyy kirjavaan joukkoon vielä vanhemman puolisonsa 60-vuotispäivää valmisteleva Vibeke. Osa henkilöistä saa enemmän tilaa kuin toiset kun taas joidenkin henkilöiden merkitys tarinalle jää melko mitättömäksi. Osa henkilöistä myös linkittyy toisiinsa mutkien kautta, osa jää irrallisiksi hahmoiksi. Mitä metallibändin jäsenille lopulta tapahtui, ketkä tai mitkä pitivät metsässä kummaa kalinaa? Tarina herätti paljon kysymyksiä, mutta vain vähän vastauksia niihin.

Aamutähti on sarjan aloitusosa ja suuri henkilömäärä selittynee sillä, että Knausgård haluaa esitellä henkilöt heti alussa, mutta valitettavasti tarina sirpaloituu tarinan hyppiessä henkilöstä toiseen. Juuri kun lukemisessa pääsee yhden henkilön matkassa vauhtiin hypätäänkin jo seuraavaan henkilöön. Minulle tarinan suurin kompastuskivi oli Egil ja hänen evoluutio-, uskonto-, vapaus- ja filosofiapohdintansa, näiden osuuksien kohdalla tarina tyssäsi täysin ja juoni tuntui karkaavan jonnekin syvällisten jorinoiden sivuraiteille. Myös itsekeskeinen ja tunteeton Jostein sai minut puhisemaan ärtymyksestä. Josteinin kokemat mustat aallot, jonkinlaiset kohtaukset tai rajatilakokemukset eivät oikein avautuneet minulle. Kiitos henkilöiden mukaan nimettyjen lukujen tarinaa on kuitenkin hieman helpompi seurata. Lisäksi pirstaleista rakennetta paikkaavat kiinnostavat tapahtumat ja tiivis, uhkaava tunnelma, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa oikein saavuta huippuaan.

Odotukseni Karl Ove Knausgårdin Aamuntähteä kohtaan olivat korkealla. Kirja vaikuttaa kuvauksensa perusteella stephenkingmäisen kauhealta ja salaperäiseltä, myös kansi uhkaavine korppeineen on varsin houkutteleva kauhun ystävän näkökulmasta. Lieneekö myös (suomennoksen) sivumäärä, 666 sivua, tarkkaan harkittu viittaus pedon lukuun? Pidin kovasti kirjan ideasta, taivaalle nousevasta uudesta tähdestä, jonka ilmestyminen saa aikaan erikoisia ilmiöitä ja kauhean, jotakin vielä selittämätöntä odottavan tunnelman. Tarina ei kuitenkaan oikein etene vaan jää junnaamaan paikoilleen, en oikein saa siitä kiinni. Takakannessa viitataan syvälle kätkettyihin mysteereihin, osa mysteerien sydänjuurista oli piilotettu niin hyvin, että ne jäivät minulta kokonaan löytämättä.

On varmaan pakko lukea seuraava osa, jotta selviää mistä tässä kaikessa on kyse, onko Knausgårdin Aamutähti-sarja lintu vai kala ja katoaako tarina mielestä yhtä nopeasti kuin tähdenlento vilahtaa taivaalla.

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Pahuuden palvonta oli todella pöljää. Vähän kuin palvoisi aurinkoa. Se tuli kyllä joka päivä ihan palvomattakin. Sama päti pahuuteen. Pahuus oli jo täällä, ja sillä meni hyvin.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 20. Kirjan tarinaan liittyy maapallon ulkopuolista elämää

Helmet-lukuhaaste 2024: 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä

Sarah Penner: Myrkynkeittäjä

HarperCollins, 2021

351 sivua

Suomentanut: Päivi Paju

(The Lost Apothecary, 2021)

Luettu: 13.12.2024

Mistä: kirjastosta

Caroline Parcewell on saanut tietää hänen miehensä Jamesin pettäneen häntä. Pariskunnan piti lähteä Lontooseen juhlistamaan 10-vuotishääpäiväänsä, mutta Caroline lähteekin matkalle ilman miestään. Romanttisen yhdessäolon sijaan Caroline kuljeskelee Lontoon katuja yksin ja päätyy Thamesin varrelle eräänlaiseen aarteenetsintään, mudantongintaryhmään, jonka oppaana toimii poikamies-Alf. Caroline löytää mudasta vanhan lasisen lääkepullon, joka johdattaa hänet 1700-luvun lopulla eläneen apteekkarin, Nella Clavingerin jäljille. 1790-luvulla Nella Clavinger valmistaa pienessä puodissaan paitsi rohtoja myös myrkkyjä, eikä kenelle tahansa asiakkaille vaan ainoastaan naisille ja käytettäväksi ainoastaan miehiä vastaan. Eräänä aamuna Nellan arki muuttuu kun puotiin saapuu nuori Eliza Fanning, joka on tullut emäntänsä puolesta hakemaan Nellalta myrkkyä.

     Kun aloin valmistaa myrkkyjä monta vuotta sitten, minä en tosiaankaan tyhjentänyt hyllyiltäni pois kaikkea muuta, paitsi arsenikkia ja oopiumia. Pidin edelleen hyllyillä aineksia, joita tarvittiin useimpien vaivojen parantamiseen, niin vaarattomia aineita kuin salvia ja tamariski. Vaikka nainen olisikin hankkiutunut eroon yhdestä sairaudesta - kuten kavalasta aviomiehestä - se ei tarkoittanut, että hän olisi immuuni kaikille muille sairauksille. Rohtorekisterini oli todiste siitä; kuolettavien rohtojen joukossa oli myös monia parantavia rohtoja.

Kerronta kulkee siis kahdessa ajassa, nykyajassa Carolinen, ja 1790-luvulla Nellan sekä hänen puotiinsa saapuvan nuoren Elizan mukana. Kaksi vuosisataa, naiset ja heidän salaisuutensa, petoksia, kostoja, haaveita, lapsia, oman polun etsimistä ja löytämistä, uusia alkuja, kasveja ja muita rohdosaineita, ystävyyttä ja luottamusta, niistä on tämä keitos keitetty. Kummassakin ajassa tarinan päähenkilöillä on omat ongelmansa, Carolinen ajatuksissa pyörii petollinen aviomies, mahdollisesti hukkaan heitetty koulutus ja ura sekä haaveet lapsesta. Nella puolestaan tasapainottelee luvallisten rohtojen ja tappavien myrkkyjen valmistamisen välimaastossa peläten salaisten toimiensa paljastumista, mutta kirjaa kuitenkin tunnollisesti jokaisen asiakkaan, myrkyn ja uhrin apteekkarin kirjaansa. Mikä painaa vaakakupissa eniten, mitä Caroline tai Nella ovat valmiita uhraamaan, mikä heille on tärkeintä? 

Tämä kirja houkutti lukemaan ensin upean, hieman salaperäisen kansikuvan ja houkuttelevan nimen, sitten takakannen kuvauksen perusteella. Lisäksi kirjan alussa on hieno vanhahtava kartta 1700-luvun lopun Lontoosta ja vanha apteekkarien vala, jotka johdattelevat Nellan ja Carolinen tarinoihin. Kirjan viimeisiltä sivuilta puolestaan löytyy Nella Clavingerin myrkkyapteekki -lista, pieni tietoisku myrkkyjen ja myrkyttämisen historiasta sekä reseptejä haudukkeesta balsamiin ja kekseihin. Tarina, sen ympärille kerätyt "lisämausteet" ja tyylitelty ulkoasu luovat kokonaisuudesta todella viehättävän ja onnistuneen.

Kun ulkoisten alkuhoukutusten ihastelun jälkeen siirtyy lukemaan tarina tempaisee mukaansa heti alusta alkaen. Penner kuljettaa taitavasti naisten tarinoita lähemmäs toisiaan, lukija pääsee seuraamaan Nellan tarinaa paitsi Nellan ja Elizan myös Carolinen kautta sitä mukaa kun Caroline ryhtyy selvittämään löytämänsä pullon alkuperää. Juoni on paikoitellen aika ohut ja suoraviivainen, mutta en välttämättä jäänyt kaipaamaan syvällisempää otetta. Myrkynkeittäjä on viihdyttävä tarina, jossa on mukana myös sopivasti tummia sävyjä. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Kyllä, minä kirjoitin oman kirjani sivuille sellaisia asioita kuin nokkonen ja iisoppi ja revonhäntä, mutta myös pahaenteisempien rohtojen nimiä: koiso ja jouluruusu ja arsenikki. Minun kirjani mustesipaisujen alla piilivät petos, ahdistus ja... synkät salaisuudet.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 8. Kirjan päähenkilö on radikaali omana aikanaan

Helmet-lukuhaaste 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin

Kerstin Ekman: Suden jälki

Kerstin Ekman: Suden jälki

Tammi, 2022

176 sivua

Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen

(Löpa varg, 2021)

Luettu: 23.11.2024

Mistä: kirjastosta

     

Ulf (merkitsee sutta) Norrstig saa kuin syntymäpäivälahjan luonnolta, hän saa päivää ennen 70-vuotissyntymäpäiväänsä nähdä suden sen omassa elinympäristössään. Tämä hetki ravistelee koko Ulfin tähänastisen elämän rakenteita, työtä metsänhoitajana ja toimimista metsästyksenjohtajana.

Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.

     Sitten näin sen suden.

Suden jälki ei ole kuitenkaan vain ikämiehen elämänmuutosta ja sen aiheuttamaa kipuilua kuvaava tarina vaan se muuttuu loppua kohden rikoksen selvittelyksi. 

Muuten todella maanläheisessä ja realistisessa tarinassa on ripaus maagista realismia ja se tuo tarinaan kutkuttavan lisän. Ulf muistelee vaimolleen Ingalle mammansa kertomusta entisaikojen miehistä, jotka muuttuivat joskus susiksi ja juoksivat tiehensä, miehistä joilla oli toisen käden tilalla suden käpälä. Tämä sutena juokseminen oli kuin eläytymistä suden elämään, mutta silti täysin erilaista, jopa yliluonnollinen kokemus. Ulf itsekin kokee selittämätöntä yhteyttä metsässä näkemäänsä suteen, jonka nimeää Pitkäkoiveksi, hän ikään kuin kokee asioita Pitkäkoiven näkökulmasta, juoksee sutena, aistit avoimina. Toinen yliluonnollista lähentelevä kokemus tapahtuu ullakolla kun seinille ripustetut sarvet sekä täytetyt eläimet muodostavat kuoleman viidan, joka uhkaa murskata Ulfin hengiltä.

Kerstin Ekmanin Suden jälki tuo mieleen John Williamsin Stonerin. Molemmissa tarinoissa tapahtumat kuvataan iäkkään, koulutetun miehen näkökulmasta, työuralla on ollut hyvin vahva merkitys molempien kirjojen päähenkilölle ja työ määrittää edelleen hyvin pitkälti näiden miesten elämää, molemmissa on myös samanlainen hieman melankolinen, elämää pohtiva ja jostakin luopumisesta henkivä tunnelma.

Suden jäljessä luonto on hyvin vahvasti läsnä, se tunkeutuu jopa ovesta sisään, kirjaimellisesti. Pidän siitä, että asioita ei kuvata tarinassa mustavalkoisesti. Pedot ja ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, sudet ja karhut toimivat luontonsa ja viettiensä mukaisesti, niitä ei demonisoida eikä romantisoida, henkilöistä paljastuu yllättäviä puolia, mielipidettä tai asenteita voi joutua muuttamaan ja ennakkoluulot voivat osoittautua vääriksi. Ekman kuvaa taidokkaasti myös Ulfin ja Ingan suhdetta. Heidän välisestään sanailusta, toisesta huolehtimisesta ja toisen eleiden havainnoinnista huokuu pitkä yhdessäolo ja rakkaus. Suden jäljessä on pienestä sivumäärästään huolimatta paljon tarttumapintaa ja moni yksityiskohta jää lukemisen jälkeen mieleen pyörimään. Hieno tarina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Suurkaupunkien valohome levittäytyi muodottomana valtaamaan planeetan.

Sekä kuin edellisen vastakohta tai tasapaino (ja hieman pidempi sitaatti):

Talvi voi olla valkoinen paperi tai sinertävä laatta, jolle kirjoittaa. Viimeksi täällä ollessani kukaan ei ollut liikkunut ja kirjoittanut jälkiään. Ei ollut näkynyt tassujen eikä sorkkien painaumia, ei edes pikkuista myyränjalkojen koruommelta. Ei lintuja. Eikä mitään jälkiä. Kaikki tuntui peittyneen valkeuteen, ja metsä oli tykkylumen painamien oksien alla musta ja lepäsi itsessään.  Nyt oli toisenlaista. Yhtä äänetöntä. Mutta jotain oli tapahtunut.

Helmet-lukuhaaste 2024: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

Emilia Hart: Taipumattomat

Emilia Hart: Taipumattomat

WSOY, 2024

405 sivua

Suomentanut: Viia Viitanen

(Weyward, 2023)

Luettu: 23.9.2024

Mistä: kirjastosta

Kate Ayres löytää lopulta voimaa ja rohkeutta jättää dominoiva ja väkivaltainen miehensä ja paeta heidän Lontoon kodistaan Cumbrian Crows Beckissä sijaitsevaan isotädiltään perimäänsä vanhaan pieneen taloon, Weyward Cottageen, jonka olemassa olosta hänen miehellään Simonilla ei ole aavistustakaan. Asettuessaan aloilleen uuteen kotiin ja kylään nykyisyys ja menneisyys törmäävät ja Kate pääsee sukunsa esiäitien ja näiden salaisuuden jäljille sekä oppii samalla jotain itsestään ja menneisyydestään.

Tarinassa seurataan saman suvun kolmea naista kolmella eri aikakaudella. Altha odottaa vuonna 1619 vankikopissa oikeudenkäyntiään, Violet asuu vuonna 1942 Orton Hallin kartanossa yhdessä isänsä ja veljensä kanssa, miettii edesmennyttä äitiään ja odottaa kuumeisesti pääsevänsä joskus pois kotinsa mailta, ja sitten on Kate, joka vuonna 2019 ottaa elämälleen uuden suunnan. Aluksi näyttää, että naiset ja heidän lähtökohtansa ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tarinalinjojen edetessä selviää, että naisilla on muutakin yhteistä kuin sukulinja. Jokainen heistä on yhteydessä luontoon tavalla, joka saattaa herättää muissa pelkoja ja syytöksiä.

     Noita. Sana maistuu suussa vastenmieliseltä, valuu kieleltä mustana ja tahmeana kuin terva. Me emme koskaan pitäneet itseämme noitina, äiti ja minä, sillä se oli miesten keksimä sana. Sana, joka antaa vallan lausujalleen, ei niille, joita se kuvaa. Sana, joka nostattaa hirsipuita ja rovioita, tekee hengittävistä naisista kuolleita ruumiita.

     Ei. Sitä sanaa me emme koskaan käyttäneet.

Katen lähtö väkivaltaisen ja narsistisen Simonin luota käynnistää Taipumattomat ja on oleellinen osa tarinaa, mutta minusta alku oli kirjan heikoin osuus. Alkuun liittyy myös muutamia yksityiskohtia, jotka tuntuivat hieman epäuskottavilta. Mietin esimerkiksi sitä kuinka Kate saa tiedon perinnöstään, mutta pystyy kuitenkin pitämään sen salassa mieheltään vaikka talon ylläpito varmasti vaatii järjestelyjä ja juoksevien kulujen maksua. Nimittäin kun Kate saapuu Weyward Cottageen on siellä kaikki valmiina, vesi tulee hanasta ja takkakin vetää ongelmitta kuukausien tyhjillään olon jälkeen. Pieniä yksityiskohtia, jotka voisi ohittaa helposti ja vain antaa tarinan viedä. Ja tarinahan vain paranee sitä mukaa kun Kate jättää Lontoon taakseen ja pääsee asettumaan taloon ja kylään. Ei voi sanoa, että maalla on aina mukavaa, mutta ainakin Kate saa elämän syrjästä kiinni ihan toisella tavalla kuin Simonin lieassa eläessään.

Minulle kirjan parasta antia oli Katen ja hänen esiäitiensä tarinat. Simon sai siis jäädä syrjään kuin hukkaan heitetty rukkanen (vaikka totta kai häneen vielä joudutaan myöhemmin palaamaan kuten arvata saattaa) ja uppouduin täysin edesmenneiden Althan ja Violetin tarinoihin sekä Katen uuden arjen aloittamiseen. Hart kuvaa hyvin kolmen eri aikakaudella eläneen naisen elämää, heidän kokemiaan haasteita ja kaltoinkohtelua etenkin miesten taholta sekä tietysti heidän yhteyttään luontoon, joka on kullakin naisella omanlaisensa. Puut, kukat ja yrtit, varikset, mehiläiset, hämähäkit, neidon- ja päivänkorennot, maan madot, toukat ja koppakuoriaiset. Äidit ja tyttäret, Weywardin naiset, joilla on luonto sydämessä ja side luonnon eläviin olentoihin. Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Pidin valtavasti Weywardin vahvojen ja taipumattomien naisten tarinasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän pelkonsa minä haistoin, se oli tihkunut ilmaan ja imeytynyt kiveen.

Ja:

Hänet on haarniskoitu ja hän on valmis suojelemaan tytärtään.

Sekä:

Jonkin aikaa hän oli jo luullut menettäneensä lukemisen taian, kykynsä uppoutua toiseen aikaan ja paikkaan. Se oli kuin olisi unohtanut, kuinka hengittää.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 9. Kirjassa joku karkaa

- - -

Vuosi lähenee loppuaan, mutta onhan tässä vielä vuoden viimeinen päivä aikaa lukea. Minulla on vielä muutama luettu kirja odottamassa postausta ennen vuosikoosteen tekemistä, joten luetut kirjat täytyy purkaa jonosta pois vaikka sitten miniarvioilla. Toivotan kuitenkin jo tässä vaiheessa oikein hyvää uutta vuotta 2025!

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

S & S, 2019

310 sivua

Suomentanut: Raisa Porrasmaa

(Tabineko Ripouto, 2015)

Luettu: 1.9.2024

Mistä: kirjastosta

Nimetön kissa ja nuori mies Satoru Miyawaki tutustuvat toisiinsa Satorun hopeanvärisen pakettiauton luona. Sattuman tai kohtalon oikusta Satoru ottaa poikakissan hoiviinsa ja antaa tälle tytön nimen, Nana. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Satorun on kuitenkin luovuttava Nanasta. Satoru nostaa Nanan pakettiautoon ja he lähtevät matkalle, etsimään Nanalle uutta kotia, mutta kuka olisi Nanan arvoinen? 

Matkakissan muistelmat on japanilainen romaani, jonka minäkertoja on nimensä mukaisesti kissa, Nana. Tämä yksivuotias kolli pohtii alussa valintaa vapauden ja vakauden polkujen välillä ja päättää jättää kulkukissan elämän taakseen, ottaa Satorun isännäkseen ja ryhtyä kotikissaksi, mutta ei silti täysin unohda menneisyyttään villinä luontokappaleena. Myös Satorulla menneisyys kulkee vahvasti mukana. Nana tuo Satorulle mieleen Hachin, kissan, jonka Satoru löysi lapsena yhdessä ystävänsä Kõsuken kanssa. Kõsuke onkin Satorun ja Nanan matkan ensimmäinen pysähdyspaikka. Satoru vie Nanan tapaamaan myös muita vanhoja ystäviään ja näiden tapaamisten myötä Satoru muistelee elämänsä eri vaiheita. Satorun ja Nanan matkan tarkoituksena on löytää Nanalle uusi koti, mutta he jättävät matkallaan jälkeensä oivalluksia ja ratkaisuja muihin ja muiden asioihin. Satoru ja Nana ovatkin kuin liikkuva terapiayksikkö. Syy siihen miksi Satoru joutuu luopumaan Nanasta selviää lopulta myös lukijalle.

Matkakissan muistelmat on tarkkanäköinen, lempeä ja sanoisinko japanilaisen viehättävä tarina. Japanilainen tunnelma välittyy Raisa Porrasmaan suomennoksessa hyvin. Sopivaa särmää tarinaan tuo Nana, joka on kuvattu erittäin tyypilliseksi - makuuni jopa liiankin stereotyyppiseksi - kissaksi, ylpeäksi ja oman arvonsa tuntevaksi. Nanan tapa kuvata asioita on ironinen, mutta kuivan huumorin takaa pilkistää epävarmuus ja ehkä myös piilevä hylätyksi tulemisen pelko. 

     "Onko ulkona kumminkin parempi?"

     Hö, älä nyt viitsi näyttää siltä kuin alkaisit itkeä. Tuleeko muka ikävä, jos lähden?

     "Olin ajatellut, että jospa saisin sinut omaksi kissakseni."

     Sitä vaihtoehtoa minulla ei suoraan sanottuna ollut. Olen syntynyt kulkuriksi, joten mieleeni ei juolahtanut, että voisin ryhtyä jonkun kotikissaksi. Olin aikeissa nauttia hoidosta kunnes olisin parantunut ja häipyä sitten. Tai oikeastaan uskoin, että oli pakko lähteä.

     Lähtö koittaisi varmasti, joten olisi kai nokkelampaa livahtaa oma-aloitteisesti tiehensä ennen kuin joutuisi karkotetuksi? Kissa on tyylikäs olento.

     Olisit heti sanonut, että voin ryhtyä kotikissaksesi.

Jos itse tarina on viehättävä niin sitä on myös Satu Kontisen käsialaa oleva kirjan ulkoasu. Pidän vähäeleisestä kansikuvasta ja vihreän vivahduksesta, samoin puun lehdistä, joita on kannen lisäksi "leijaillut" myös kirjan sivuille.  Matkakissan muistelmat tuli lukupinooni lukupiirin ansiosta, kirja tuskin olisi osunut omaan kirjatutkaani. Tämä kirja ei ollut napakymppi eikä ihan ysikään sillä muutamat kohdat kuten eläinten keskustelu laivassa tai eläimen pääsy sairaalaan toimenpidehuoneeseen asti tuntuivat vähän epäuskottavilta tai liian sadunomaisilta ja hetkittäin tarina tuntui turhan alleviivaavalta, mutta mukava lukukokemus kuitenkin. Loppua kohti jopa kaltaiseni koiraihminen herkistyy Nanan ja Satorun tarinasta. Toistan itseäni, mutta joskus kannattaa hypätä omien lukumieltymysten ulkopuolelle.

Sitaattikunniamaininnan saa (yhtä aikaa kissamaisuutta ja japanilaisuutta henkivä lause):

Kaikki kaunis tarttuu seitsikkohäntääni.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Kirjallinen maailmanvalloitus: Japani

Delia Owens: Suon villi laulu

 

Delia Owens: Suon villi laulu

WSOY, 2020

416 sivua

Suomentanut: Maria Lyytinen

(Where the Crawdads Sing, 2018)

Luettu: 5.8.2024

Mistä: lahja

Catherine "Kya" Clark asuu vaatimattomassa mökissä marskimaan laidalla, omassa rauhassa luonnon keskellä. Kya on tottunut pienestä pitäen siihen, että ihmiset lähtevät hänen luotaan. Kun Kya on kuuden hän kuulee verkko-oven paukahtavan ja näkee äitinsä kävelevän pois taakseen katsomatta. Sitten lähtevät isosisarukset yksi toisensa jälkeen ja lopulta viinaan menevä ailahtelevainen isäkin jättää palaamatta kotiin. Kya jää yksin ja joutuu opettelemaan selviytymään päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen itsekseen. Lokakuussa vuonna 1969 lähimmän kylän Barkley Coven autoliikkeen pitäjän poika Chase Andrews löytyy kuolleena suolta, kylän laitamilla sijaitsevan hylätyn palotornin juurelta ja syyttävät sormet alkavat hyvin nopeasti osoittaa Kyan suuntaan. Mutta mitä tekemistä Kyalla, omissa oloissaan pysyttelevällä köyhällä, kouluja käymättömällä nuorella naisella voisi olla kylällä asuvan varakkaan, komean ja suositun nuorukaisen saati tämän kuoleman kanssa?

Suon villi laulu on odotellut pitkän aikaa lukuvuoroaan kirjahyllyssäni, mutta en halunnut tarttua siihen tuoreeltaan sillä se oli ilmestyttyään melkoinen kirjatapaus ja sai paljon huomiota. Odotin suurimman kohun laantumista ja kesän ja syksyn taitekohta helteisine päivineen tuntui juuri sopivalta hetkeltä lähteä kirjamatkalle Pohjois-Carolinan rannikon marskimaalle. Matka osoittautui melkoisen vaikuttavaksi.

Marskimaa ei ole suonryteikkö. Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta. Verkkaiset purot polveilevat kuljettaen auringonkehrää merelle, ja pitkäkoipiset linnut kohoavat siivilleen hämmästyttävän sulavasti - vaikka eivät näytä lentoon luoduilta - tuhannen lumihanhen kaakatuksen pauhussa.

     Siellä täällä marskimaalla, nihkeänkosteiden metsien kätköissä, rämeinen suo ryömii alaville turvemaille. Suovesi on tyyntä ja tummaa, se on hotkaissut valon mutaiseen nieluunsa. Jopa yöeläjät liikkuvat sen siimeksessä päiväsaikaan. Ääniäkin siellä kuuluu, mutta marskimaahan verrattuna suo on hiljainen, sillä hajoaminen tapahtuu solutasolla. Elämä mätänee ja löyhkää ja palaa lahonneeksi turpeeksi; suon katkerassa liejussa kuolema synnyttää elämää.

     Lokakuun 30. päivän aamuna vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojui suolla, joka olisi kaikessa hiljaisuudessa, suomaiseen tyyliinsä sulatellut sen sisuksiinsa. Kätkenyt iäksi.

Owens maalaa heti alussa lukijan silmien eteen miljöökuvan, joka muuttuu salamannopeasti herkästä ja kauniista synkäksi ja raadolliseksi. Luonto tuo suojaa ja turvaa, mutta on myös sattumanvarainen, hallitsematon ja voi joskus koitua ihmisen kohtaloksi. Joskus jäljet, tässä tapauksessa Chasen ruumis, jäävät näkyviin, joskus luonto piilottaa ne ihmisten ulottumattomiin. Vahva luontokuvaus toimii hyvänä pohjana tarinalle, jossa seurataan Chasen kuoleman selvittämistä ja Kyan kasvutarinaa, kahta toisiaan sivuavaa ja lähestyvää linjaa. Pidin kovasti rämeen ja muun luonnon kuvauksesta. Owensin kerronnassa marskimaa eläimineen, tuoksuineen ja äänineen herää vahvasti eloon.

Kaatosateen usva ujuttautui paikkaillun verkon läpi ja hipaisi hänen kasvojaan.

Suon villi laulu tuo mieleen Gabriel Tallentin Minun ikioma kultani ja Beth Lewisin Suden tie -romaanit. Näissä kolmessa kirjassa on yhteistä luonto, joka on hyvin vahvasti läsnä, tunnelma, jossa on yhtä aikaa lohduttomuutta ja toivoa sekä naispäähenkilö, joka kokee kovia ja joka vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa jatkaa eteen päin luovuttamatta. 

Mitä ihminen on valmis maksamaan karkottaakseen yksinäisyyden?

Suon villi laulu on kaunis ja raastava tarina yksinäisyydestä, ennakkoluuloista, luonnosta, ystävyydestä, kasvamisesta ja rakkaudesta. Tarina etenee verkkaisesti, mutta luontokuvaus ja tarinan tiivis henkilöjoukko riittävät pitämään otteessaan. Pidin kovasti periksiantamattomasta Kyasta, joka näkee kauneutta sekä luonnossa että myös ihmisissä siitä huolimatta, että hänen luottamuksensa petetään useamman kerran. Pidin myös Jodiesta, Kyan suojelevaisesta isoveljestä, Jumpinista, joka näkee Kyan hädän ja auttaa häntä vaivihkaisella tavallaan sekä Tatesta, sulkapojasta, joka auttaa Kyaa astumaan uuteen maailmaan. Piiri Kyan ympärillä on pieni, mutta vahva.

Myös tarinan jättämä jälkikaiku on vahva. Meren, sateen ja suon tuoksut tuntuvat nenässä. Siivilleen nousevien lintujen ja pienten moottoriveneiden äänet kaikuvat korvissa. Olisi mukava päästä joskus näkemään ja kokemaan itse Pohjois-Amerikan marskimaat.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause joka saa lukutoukan nyökyttelemään):

»En tienny, että sanoissa voi olla niin paljon sisällä. En tienny, että joku lause voi olla niin painava.»

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 6. Hyllynlämmittäjä tai kirja, jonka olet aikonut jo kauan lukea (ehkä osuu haastekohtaan rimaa hipoen, mutta menköön)

Helmet-lukuhaaste 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna

Stephen King: Holly

Stephen King: Holly

Tammi, 2024

471 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Holly, 2023)

Luettu: 22.7.2024

Mistä: lahja

Etsivä löytää -etsivätoimiston ovet ovat toistaiseksi suljettu sillä Holly Gibney on menettänyt hetki sitten äitinsä ja Pete Huntley sairastaa koronaa. Surunsa keskellä Holly kuitenkin kuuntelee äitinsä Zoom-hautajaisten aikana työpuhelimen vastaajaan tulleet viestit. Penelope "Penny" Dahlin aikuinen tytär Bonnie on kadonnut. Holly soittaa Pennylle ja huolimatta suruajastaan ja toimiston vajaamiehityksestä hän ryhtyy selvittämään mitä Bonnielle on tapahtunut. Hollyn seuratessa johtolankoja vastaan tulee kuin vahingossa toinenkin kadonnut henkilö ja pian Holly on jälleen jonkin pahan jäljillä.

Niinhän siinä sitten kävi kuten Kingin Mitä enemmän verta -novellikokoelman postauksessa arvelin eli tapaamme jälleen vanhan tutun Holly Gibneyn kanssa. Holly Gibneyn piti alun perin olla vain sivuhenkilö Stephen Kingin Mersumies-romaanissa, mutta henkilöhahmo valloitti luojansa sydämen ja ujuttautui sittemmin mukaan useampaan Kingin romaaniin ja novelliin, saaden nyt viimein oman nimikkotarinansa romaanin muodossa. Mikäs siinä, Holly on vallan mainio tapaus ja pystyy täyttämään Bill Hodgesin jättämät suuret yksityisetsivän saappaat ja kannattelemaan harteillaan yhden jos toisenkin tarinan ja vaikka romaaninkin,

Kirjan kannessa on New York Timesin lyhyt ja ytimekäs kommentti: "PARASTA KINGIÄ!". Vaikka minun on mahdotonta valita yhtä ja ainoaa Kingin teosta parhaaksi olen jokseenkin samoilla linjoilla, Holly on todella hyvä ja ehkä jopa Kingin parhaimmistoa. Holly on ajankohtainen nykyajan vitsauksineen ja ilmiöineen kuten korona ja Trump. Holly on myös yllättävä. Holly on siinä mielessä mielenkiintoinen henkilö, että hän on törmännyt tähän astisissa tutkimuksissaan monenlaisiin vastuksiin, niin yliluonnollisiin olioihin kuin yksinkertaisesti pahoihin ihmisiin. Hollyn seurassa ei koskaan tiedä mitä on luvassa. Tässä tarinassa pahuus tulee monella tapaa puskasta. Holly on koukuttava ja hyvä, mutta myös kammottava, juuri Kingille tyypilliseen kihelmöivän jännittävään ja piinaavaan tapaan.

Joskus kirja vaatii postauskuvaan kaverikseen tietynlaisen rekvisiitan tai taustan kuten Holly nyt. Lue niin tiedät.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Juuri kun luulee nähneensä pahimman, mitä ihmisillä on tarjota, huomaa erehtyneensä. Pahuudelle ei ole rajaa.

sekä:

Perhe, joka murhaa yhdessä, pysyy yhdessä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 3. Lue julkisessa tilassa tai ulkona

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet (takakannessa kädet)

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Otava, 2020

255 sivua

Suomentanut: Tapani Kärkkäinen

(Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009)

Luettu: 5.3.2024

Mistä: kirjastosta

Eräänä talviyönä yksi pienen puolalaiskylän kolmesta ympärivuotisesta asukkaasta löytyy kuolleena. Toinen kylän vakiasukkaista Janina Duszejko on aivan varma, että kauriilla on sormensa - tai sorkkansa - pelissä. Eläimet ovat nousseet kapinaan niitä sortaneita ihmisiä vastaan! Samalla kun hoitaa kesäasukkaiden taloja, laatii horoskooppeja ja kääntää William Blaken runoja Janina ottaa asiakseen selvittää naapurinsa kuoleman, mutta sitten löytyy lisää vainajia...

Aja aurasi vainajain luitten yli on romaani, joka pakenee genremääritelmiä, siinä on ripaus rikostarinaa, astrologiaopasta, keittokirjaa (sinappikeitto!), filosofiaa, fantasiaa, mitähän vielä... Hämmennystä lisää vielä pitkät ja polveilevat lauseet, erikoiset kielikuvat sekä Tokarzukin tapa viljellä isoja alkukirjaimia sanoihin joihin ne eivät kuulu. Kun Janina vielä käyttää ihmisistä näiden oikeiden nimien sijasta kyseisten henkilöiden persoonaa, ulkoista olemusta tai jotain muuta henkilöön liittyvää asiaa kuvaavia nimiä kuten Outolintu, Isojalka, Kaivonen, Mustatakki tai Tuhkanainen, on kokonaisuus melkoisen kirjava.

Välillä kerronta on pitkäveteistä ja jaarittelevaa ja keskittyminen herpaantuu, mutta tarina tarjoaa myös yllätyksiä, lisäksi kirjan synkkä huumori keventää lukukokemusta. Lukemisen jälkeen mielessä pyörii melkoinen sekamelska. Aja aurasi oli mielenkiintoinen tapaus, mutta sen verran omituinen, että en taida tarttua Tokarzukin muihin teoksiin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Matalat, tummat pilvet olivat koko päivän kiitäneet taivaalla, ja nyt, myöhään illalla, niiden märät mahat viistivät kukkuloita.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 11. Jostakin lainattu kirja

Helmet-lukuhaaste 2024: 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

Stephen King & Richard Chizmar: Gwendy

 

Stephen King & Richard Chizmar: Gwendy

Tammi, 2023

512 sivua

Suomentanut: Einari Aaltonen

(Gwendy's Button Box, 2017,

Gwendy's Magic Feather, 2019,

Gwendy's Final Task, 2022)

Luettu: 26.1.2024

Mistä: oma ostos

Nyt tilastoni saattaa heittää sillä en ole ihan varma sainko Gwendyn lahjaksi vai ostinko se itse enkä ollut myöskään merkannut muistiin päivää jolloin luin kirjan loppuun. Melkoista huolimattomuutta heti alkuvuodesta. Viime vuoden puolella alkanut bloggausjumi ja -jonon kertyminen jatkuu edelleen, joten postaukset tulevat lukemiseen nähden viiveellä.

Gwendy on julkaistu Yhdysvalloissa kolmena erillisenä (pienois)romaanina, mutta Tammi julkaisi trilogian suomennoksen yksissä kansissa (lisäksi e- ja äänikirjat myös erillisinä), ihan hyvä ratkaisu, eipähän tarvitse odotella kieli pitkällä seuraavia osia vaan saa lukea tarinan kerralla! Tarina on syntynyt Stephen Kingin ja Richard Chizmarin yhteistyönä. King aloitti Gwendyn tarinan, mutta se jäi keskeneräisenä ns. pöytälaatikkoon kunnes Richard Chizmar hyppäsi mukaan ja Gwendyn lipas eli tarinan ensimmäinen osa valmistui. Toinen osa Gwendyn lumottu sulka on Chizmarin kirjoittama ja päätösosan Gwendyn viimeinen tehtävä King ja Chizmar ovat kirjoittaneet yhdessä. 

Trilogiassa seurataan Castle Rockista kotoisin olevan Gwendy Petersonin elämää kolmessa eri vaiheessa, teini-ikäisenä, kolme-neljäkymppisenä ja päälle kuusikymppisenä. 12-vuotias Gwendy on lopettamassa juoksulenkkiään kun mustiin farkkuihin, puvuntakkiin ja hattuun pukeutunut tuntematon mies puhuttelee Gwendyä ja pyytää hänet palaveriin. Mies, Richard Farris, antaa Gwendylle mahonkisen lippaan, jonka päällä on kuusi nappia ja molemmissa päissä nappi ja vipu. Kullakin kahdeksalla erivärisellä napilla sekä kahdella vivulla on tehtävänsä ja lippaan mukana tulee valtava vastuu. Gwendy ottaa lippaan vastaan ja se seuraa häntä hänen aikuisuuteen, vanhuuteen, kongressiin ja aina avaruuteen asti, niin hyvässä kuin pahassa.

Olin aluksi hieman skeptinen Kingin ja Chizmarin yhteistyöstä, vaikka King on ennenkin kirjoittanut onnistuneita tarinoita yhdessä muiden kanssa kuten Talismaani ja Pimeyden talo Peter Straubin kanssa tai Ruususen uni poikansa Owen Kingin kanssa. King on suosikkikirjailijani ja kuten usein lempiasioiden kanssa niitä ei niin vain soisi sorkittavan. Onneksi Gwendy tempaisi mukaansa heti ja epäilykseni osoittautuivat turhiksi. Kolme tarinaa muodostaa ehjän kokonaisuuden, josta ei erotu kaksi eri kirjoittajaa. Myös Einari Aaltonen on tehnyt hyvää työtä kääntäessään tarinan suomeksi. Gwendy on hemmottelua King-fanille myös siksi, että siellä täällä vilahtelee viittauksia Kingin muihin teoksiin, totta kai, sillä kuten Kinginsä lukenut tietää...

On muitakin maailmoja kuin tämä.

Kingin toisiin maailmoihin ja hahmoihin viittausten lisäksi King ja Chizmar linkittävät tarinansa myös tähän omaan maailmaamme ja aikaamme, sen henkilöihin, ilmiöihin ja vitsauksiin kuten Donald Trumpiin ja koronavirukseen. Gwendy luovii tämän kaiken keskellä turvautuen silloin tällöin pieniin hämmästyttävän yksityiskohtaisiin suklaahahmoihin ja erikoisiin hopeakolikoihin, tuntien harteillaan maailman (maailmojen) ja lippaan värikkäiden nappien, etenkin päätyjen punaisen ja mustan nappien valtavan painon. Tarinan edetessä lipas saattaa muuttaa hieman kokoaan, painoaan tai vipujen paikkaa, oli se sitten Kingin ja Chizmarin tahallaan tai tahattomasti tekemää tai Aaltosen suomennokseen lipsauttamaa, mutta joka tapauksessa kuten Gwendy sanoo:

Ihmiset eivät tarvitse lipasta tehdäkseen kammottavia asioita. Ihmismieli pystyy pahaan ilmankin.

Niinhän se valitettavasti on. Ei tarina kuitenkaan tuosta sanomasta huolimatta ole läpeensä paha vaan siinä ja sen hahmoissa on paljon hyvää. Täytyy nostaa hattua (knallia!) esimerkiksi Richard Farrisille, joka ei menetä uskoaan ihmisiin vaikka nappien kutsu käy lippaan kantajille kerta toisensa jälkeen ylivoimaiseksi. Ja tietysti hatun noston tai sulan heilautuksen ansaitsee vahva päähenkilö Gwendy. Gwendyssä on roppakaupalla rohkeutta, epäitsekkyyttä ja uskoa sekä asioihin että ihmisiin. Lopulta pidin tarinasta valtavan paljon.

Sitaattikunniamaininnan saa (Gwendyn vahva ja kaunis rakkauden julistus):

Tässä miehessä ei ole mitään pahaa, tämä mies on koti.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 23. Kirjassa on moottoriajoneuvo

Helmet-lukuhaaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi