Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille

 

Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan opas Takamaille

Gummerus, 2025

432 sivua

Suomentanut: Terhi Leskinen

(The Cautious Traveller's Guide to The Wastelands, 2024)

Luettu: 31.12.2025

Mistä: kirjastosta

Kuvittele matkustavasi junalla Pekingistä Moskovaan, 6500 kilometriä, viisitoista vuorokautta. Matka ei kuitenkaan ole ihan tavallinen junamatka. Trans-Siperian Yhtiön reitti kulkee läpi Takamaiden, elinkelvottoman ja vaarallisen alueen, jossa ei voi pysähtyä tai pitää ikkunaluukkuja auki. Itse asiassa ikkunoista ei edes kannata katsoa ulos kovin pitkiä aikoja välttyäkseen näkemästä jotain mitä ei halua nähdä tai sairastumatta Takamaiden tautiin. Matkaan voi lähteä ainoastaan vakaan mielenlaadun omaava henkilö ja hänkään ei saa päästää ajatuksiaan harhailemaan. Koskaan ei voi tietää mikä vaara, olento tai organismi, ulkopuolella odottaa. Yhtiön lupauksiin kuitenkin kuuluu, että mikään mikä on ulkopuolella ei voi päästä junaan sisään, ja mikään junan sisäpuolella oleva ei voi vahingoittaa matkustajia. Uskallatko lähteä matkaan?

Tällä matkalla enemmän kuin koskaan koko juna on valveilla ja varpaillaan. Kukaan ei halua sulkea silmiään siinä pelossa, mitä he saattaisivat nähdä. Painajaisten hoikat sormet tungeksivat heidän silmäluomillaan: tarinat, juorut ja nyt se todellisuus, että he ovat ohittaneet turvallisen pisteen, että ulkopuolella vallitsevaa pimeyttä eivät riko ystävälliset valot eivätkä avoimet ovet ja tervetulleeksi toivottavat takkatulet, että heillä on käsittämätön taival kuljettavanaan.

On vuosi 1899. Trans-Siperian Yhtiön Pekingin ja Moskovan välillä kulkevan pikajunan edellinen matka päättyi onnettomuuteen, mutta nyt juna on taas kuukausien tauon jälkeen lähdössä matkaan. Yksi matkustajista on nuori nainen Marija Petrovna Markova, tai sitä nimeä hän tällä matkalla käyttää. Hänellä, kuten monella muullakin junaan nousevalla, on salaisuus. Marijan isä oli paitsi Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille -kirjan kirjoittaja myös Trans-Siperia Yhtiön lasintekijä, jonka syyksi edellisen junamatkan epäonnistuminen sysättiin. Marija nousee junaan selvittääkseen mitä edellisellä matkalla tapahtui ja isänsä osuuden tapahtumiin sekä puhdistaakseen isänsä maineen. Junassa matkustaa myös junan lapsi Zhang Weiwei, junassa syntynyt ja 16 elinvuotensa aikana junan rytmiin mukautunut tyttö, joka ei viihdy vakaalla, liikkumattomalla maalla ja joka löytää matkalla junasta jotain sinne kuulumatonta. Junaan nousee myös liuta muita rohkeita matkustajia ja henkilökuntaa, joista osaan tutustutaan matkan aikana paremmin ja joiden salaisuudet hiljalleen paljastuvat.

Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille huuteli minulle ensin kirjaston uutuushyllyssä ja sitten toisen kerran vasta palautettujen hyllyssä, josta sitten nappasin sen mukaani. Kirjan kansi on upea (suunnittelu: Steve Marking) ja takakannen teksti sopivan salamyhkäinen ja houkutteleva. Niin on myös tarina. Ajoittuminen 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen tuo tarinaan omanlaisen tunnelman. Jako ensimmäisen ja kolmannen luokan välillä (toista luokkaa ei ole) on jyrkkä, on ylhäisöä palvelijoineen hulppeissa yksityistiloissa ja todella köyhiä matkustajia ahtautuneena hyvin tiiviisiin vaunuihin. Massiivinen höyryjuna torneineen huokuu steampunkin henkeä. Ulkopuolella odottavat vaarat tuovat tarinaan kauhuelementin ja tiivistyvän uhan tunnun. Onko ulkona oikeasti jotain ja jos on niin mitä ja ennen kaikkea pysyykö se ulkona?

Brooks kertoo tarinan hyvin, mutta tarina tuntui jossain vaiheessa jäävän hieman junnaamaan paikalleen. Mitä pidemmälle matka etenee sitä enemmän ongelmat alkavat kasaantua ja vaaran merkkejä ilmetä, mutta varsinainen loppuhuipennus jää yllättävän vaisuksi, odotukset eivät aivan täyty. Myös osa henkilöhahmoista jää kovin ohuiksi. Kirjan lukeminen jätti nälkäiseksi, ainakin kuvannollisesti. Olisin kaivannut tiivistyvälle tunnelmalle jonkin räjähtävämmän purkautumisen, suuremman draaman kaaren, silloin tämä olisi voinut olla napakymppi. Nyt jäätiin ehkä jonnekin kahdeksan paikkeille.

Bonuksena vielä katseluvinkki. Brooksin kirjan kansikuvasta ja takakannesta tuli heti mieleen scifi-tv-sarja Snowpiercer. Näissä on vähän samaa ajatusta ja tunnelmaa, vahva suositteluni molemmille!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Laiturilla on nainen, jolla on lainattu nimi. Hänen silmissään on höyryä ja huulillaan öljyn maku. 

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 15. Kirjassa ollaan eristyksissä

Helmet-lukuhaaste 2025: 21. Kirjassa on muusikko

Diana Gabaldon: Kertokaa se mehiläisille, osa 1

 

Diana Gabaldon: Kertokaa se mehiläisille, osa 1

(Matkantekijä #9)

Gummerus, 2023

597 sivua

Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi

(Go Tell the Bees That I Am Gone, 2021)

Luettu: 6.12.2025

Mistä: oma ostos

Ihan aluksi on pakko mutista kansitekstin kultauksesta, joka ei kestänyt edes yhtä lukukertaa vaan kirjaimet alkoivat kulua hyvin nopeasti pois, kuten kuvasta näkyy. Ärsyttävää!

Pohjois-Carolinassa Fraserin harjulla rakennetaan kesällä 1779 uutta Isoa taloa ja iloitaan Briannan, Rogerin ja lasten paluusta samaan paikkaan ja aikaan kuin Claire ja Jamie. 1900-luvun vaarat ovat jääneet taakse, tai siis tulevaisuuteen, mutta 1700-luvulla on omat vaaransa, villi luonto on Fraserin harjulla ihan kulman takana ja kaikkia sen jälkiä ei edes Claire pysty paikkaamaan huolimatta edistyneistä, 1900-luvulla oppimistaan taidoista. Yhdysvaltain vapaussota lähenee uhkaavasti ja Jamie joutuu luovimaan oman perheen, harjun yhteisön ja ulkopuolisten vaatimusten ja uhkien välillä. Toisaalla upseerinvaltakirjastaan luopunut William Ransom etsii kadonnutta serkkuaan ja käsittelee isäpaljastusta, tapaaminen isän, tai siis isäpuolen lordi John Greyn kanssa onkin hieman epämukava. Johnilla on kuitenkin myös omia huolia ja kiireitä.

Talon rakentamista, sukulaisten tapaamista ja sukulaisuussuhteiden selvittämistä, varautumista talven ja sodan varalle, lisää talon rakentamista, salaliittoja ja juonitteluja, riitoja ja ihmisten paikkaamista, siinä tiivistettynä Matkantekijä-sarjan yhdeksännen osan alkupuolikkaan juoni. Kertokaa se mehiläisille on nimittäin jaettu kahteen osaan. Fraserien uuden Ison talon rakentamista seurataan seinä, katto ja ovi kerrallaan niin hartaasti, että hetkittäin tulee jo Antti Hyryn Uuni mieleen. Mutta kuten Uunin niin myös Kertokaa se mehiläisille osa 1:n kohdalla parasta tarinassa ei ole rakennustyö vaan arjen kuvaus, kaikki se mitä rakentamisen ympärillä tapahtuu, tapahtumat ja henkilöt. Ja henkilöitä Gabaldonin sarjassa riittää, pelkästään Jamie ja Claire Fraserin perhe on niin suuri, kyläläisistä ja muista läheisistä puhumattakaan, että kaikkien kuulumisten kertomiseen menee sivu toisensa perään. Myös tapahtumia on vallan riittämiin.

Diana Gabaldonin, tai rouva Rönsyn, kuvailu on runsasta, välillä liiankin, se siirtyy henkilöstä ja tapahtumasta toiseen eikä tarina pysy kasassa niin hyvin kuin sarjan alkupäässä. Osa kohtauksista, kuten rouva Cunninghamin kylpyhetki tai Germainin katoaminen karhunmetsästyksen alussa, tuntuvat irrallisilta. Tarinan historialliset poliittiset pyörteet sekoittuvat välillä mielessäni ja joudun miettimään kuka oli kenenkin puolella. Tarinan hohto on hieman himmentynyt sarjan edetessä, mutta viihdyn sarjan parissa loistavasti enkä voi kuvitellakaan jättäväni sarjan lukemista kesken. Jamien ja Clairen kemia toimii edelleen ja nuoremmassa sukupolvessakin on paljon potentiaalia.

     "Pysy aloillasi", sanoin ja levitin pistohaavaa hänen sääressään kahdella sormella sen verran että sain kaadetuksi siihen suolaliuosta. "Et suinkaan sinä halua kuolla jäykkäkouristukseen?"

     "Mitäs sää tekisit, jos mää vastaisin myöntävästi, Sassenach?"

     "Ihan samaa kuin nytkin. Riippumatta siitä, mitä sinä haluat tai et halua, sellainen peli ei vetele."

Kirjassa oli muutamia kömmähdyksiä, mutta en tiedä olivatko ne Gabaldonin alkuperäistekstissä vai lipsahtaneet suomennokseen. Neljä vuohta ja kaksi lasta kurkki aitauksen yli, ehkä ne oli kuitenkin kilejä sillä samassa yhteydessä mainitaan, että ketään ei ole kotona. Brianna oli koettanut työntää latauspuikkoa aseen piippuun, mutta ei osunut, ja puikko lennähti lattialle, vai sittenkin maahan kun ollaan metsässä. Ja sitten vielä tämä: Perho liiti vihreän- ja kellanhohtoisena kuin syksyinen lehti ja laskeutui kuoriutuvasta mädistä nousevien renkaiden päälle. Siis mitä? Olisi kiinnostava tietää, miten alkukielinen lause meni. Mieleen jäi myös tiplu-sana kuvaamaan tippoja tai pisaroita, oli veritiplua, pihkatipluja ja mustetiplu, mutta yllättäen ei vesitipluja vaan ihan perinteisiä vesipisaroita. Voisin napata tiplut omaan sanavarastoon, sen verran erikoiselta ja hauskalta se kuulostaa. Tarinassa on myös paljon erilaisia (skotti)murahteluja, kurkkuääniä ja niiden tulkintoja sekä tietenkin murteita.

Niin ja ne mehiläiset. Frasereiden puutarhassa asustaa mehiläisiä, joille yksi jos toinenkin harjun asukas käy avautumassa ja kertomassa omia tuntojaan ja ajatuksiaan. Mehiläiset eivät lavertele. Saattaapa hämähäkitkin saada osansa jutteluista.

     "Herran haltuun", Jemmy käänsi. "Mitäpä muuta sitä hämähäkille voisi sanoa."

Täytyy ottaa Mehiläisten 2. osa (eli olisiko se nyt 9.2)  piakkoin lukuun, jotta (9.)1. osan tapahtumat eivät ehdi ihan unohtua, se on nimittäin vaarana tässä runsaassa, rönsyävässä sarjassa. Odotettavissa on ilmeisesti vielä ainakin yksi eli 10. osa tätä historiallista draamaa. Mahtavaa! Mehiläisten 2. osan luettuani voisin taas jatkaa kirjasarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan katsomista. 

Sitaattikunniamaininnan saa: 

     "Silloin kun elämäänsä alkaa puntaroida", Jenny sanoi reippaasti ja kumartui poimimaan vuohen narun maasta, "sitä tajuaa lapset kaikkein tärkeimmiks. Niitten suonissa virtaa sama veri ja niissä jatkuu muutenkin kaikki, mitä niille on jättäny, aina hamaan tulevaan."

Niinpä ♥

Helmet-lukuhaaste 2025: 45. Kirjassa on isä ja tytär