Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Bazar, 2022

605 sivua

Luettu: 21.7.2024

Mistä: lahja

Hajusteentekijä Namirtu synnyttää aviottoman lapsen, tytön, jonka kasvojen ja vartalon oikea puoli on verenpunainen. Ilussa on merkitty lapsi, jonka syntymä herättää huomiota niin hajustepajassa kuin temppelissä, mutta onko Ilussan syntymämerkit enne onnesta vai kirouksesta? Namirtu pakenee tyttärensä kanssa Assurista päätyen asumaan Assurin ja Kalhun välillä sijaitsevan pienen kylän majataloon. Ilussan kasvaessa nuoreksi naiseksi Namirtu opettaa keittiötöiden lomassa tyttärelleen tuoksujen ja voiteiden valmistusta, Namirtu myös muistuttaa hallussaan olevasta savitaulusta ja sen merkityksestä Ilussan tulevaisuudelle. Namirtu vaikenee yksityiskohdista ja lopulta Ilussan täytyy valita tiensä ja selvittää itse äidin varjelema salaisuus.

     "Tässä savitaulussa on sukumme menneisyys ja tulevaisuus. Muista, että sitä tulee varjella tarkemmin kuin mitään muuta. Jos se häviää, kaikki on mennyttä, ja jos se päätyy vääriin käsiin, jumalten tahto ei tapahdu. Jumalten uhmaamisesta ei ole koskaan koitunut mitään hyvää, ja seuraukset voivat olla hirvittävät.. Meille, mutta myös muille, muista se, Ilussa. Sinun on siis tehtävä osasi, toteltava äitiäsi ja pysyteltävä piilossa!"

Kiinnostuin Kaisa Åkermanin Hajusteentekijän tyttärestä välittömästi (vaikka meni pitkään ennen kuin luin sen). 1200-luvulle ennen ajanlaskun alkua ajoittuva historiallinen romaani, syntymästään saakka merkitty lapsi, enteitä ja uskomuksia, suvun salaisuuksia, hajusteiden tekoa, tarina kuulostaa houkuttelevalta! Ajatuksissa pyöri Joanne Harrisin herkullinen, mukaansatempaava ja ihana ns. suklaa-sarja Pieni suklaapuoti, Karamellikengät, Persikoiden aikaan ja Mansikkavaras sekä Patrick Süskindin karmivan upea hajuja ja tuoksuja tulviva 1700-luvulle ajoittuva Parfyymi - Erään murhaajan tarina. Odotukset olivat siis varsin korkealla kun toivoin jotain samankaltaista aisteja hivelevää ja jännittävää lukukokemusta.

Valitettavasti historiallinen aika häipyi välillä taustalle henkilöiden käyttäytyessä ja puhuessa aikaan nähden melko nykyaikaisesti ja savitaulukin pysyi salaisuutena niin pitkään, että se jo vähän puudutti. Erityisen paljon jäin kaipaamaan niitä tuoksuja, joita Namirtu ja Ilussa valmistivat, ne eivät nyt välittyneet kirjan sivuilta nenääni. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta Hajusteentekijän tytär ei siis ihan yltänyt niihin odotuksiin jotka minulle oli siitä ehtinyt muodostua. 

Kirjassa oli silti paljon hyviä asioita, kuten tarinan kuljetus paikasta toiseen sekä tietyt henkilöt. Pidin erityisesti Ilussan ja Erenun välien kuvauksesta. Pitkään Namirtun taloudessa kotiorjana ollut Erenu on käytännössä kasvanut yhdessä Ilussan kanssa ja he muistuttavat ennemmin ystäviä ja lähes sisaruksia kuin palvelusväkeä ja emäntää. Heidän todellinen asetelmansa kuitenkin näkyy välillä Ilussan käskyttäessä Erenua. Kirja on melkoinen tiiliskivi ja Ilussan sekä Erenun matkan varrelle mahtuu paljon henkilöitä, joista osa jäi auttamatta etäisemmäksi, myös siitä syystä, että osa nimistä oli samankaltaisia ja saatoin hetkittäin sekoittaa ne. Kirjan lopusta löytyvä henkilöluettelo sekä listaus termeistä ja jumaluuksista auttoivat pysymään kärryillä (sic).

Hajusteentekijän tytär on kuitenkin sujuvasti kerrottu pitkä ja polveileva tarina, joka pitää otteessaan ja kuljettaa uusiin paikkoihin, mutta ei aiheuta ahmimisreaktiota. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Päivät olivat samanlaisia, samat äänet, miesten huudahdukset ja pyörien kitinä ja sama laiha liemi ja leipäpala yötä vasten.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 12. Kirjassa nukutaan ulkona, teltassa tai autiotuvassa

Helmet-lukuhaaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Bazar, 2014

415 sivua

Suomentanut: Marja Helanen

(The Snow Child, 2012)

Luettu: 8.5.2023

Mistä: oma ostos

Lumilapsi ei ole mikään kesäisin kirja, mutta tämän vuoro oli nyt postausjonossa (johon on kertynyt useampi kirja jo ennen lukumaratonia). Toimikoon Lumilapsi muistutuksena menneestä tai tulevasta talvesta ja onhan tässä tarinassa muitakin vuodenaikoja.

Eletään 1920-lukua. Viittäkymmentä lähestyvät Jack ja Mabel ovat kokeneet kymmenisen vuotta sitten kipeän lapsenmenetyksen. Saadakseen uuden alun he ovat jättäneet taakseen kodin, sukulaiset ja koko entisen elämänsä ja muuttaneet Alaskan syrjäseudulle, jonne liittohallitus on etsinyt asukkaita territorioon tehdyn uuden junareitin varrelle. Elämä Wolverinejoella on aloitettava täysin tyhjästä, täytyy raivata paikka uudistilalle, kaataa puut, rakentaa niistä mökki ja navetta, viljellä maata ja metsästää riistaa. Eräänä ensilumen hetkenä Mabel ja Jack innostuvat tekemään lumiukon, tai siis lumitytön, eikä heidän elämänsä ole tuon illan jälkeen ennallaan. Lumityttö katoaa, mutta Mabel ja Jack saavat tilalle jotain muuta, luonnonlapsi Fainan, joka kulkee kuinka tahtoo. Mistä Faina on tullut, kenen lapsi hän on ja minne hän aina katoaa?

Lumilapsen alun tunnelma on kipeän lohduton ja kaunis. Uusi alku uudisasukkaina ei ole ollut varsinainen menestys ja lapsen menetys on yhä läsnä, kiilana pariskunnan välissä. Alussa kerronnassa on sekavuutta mikä saa tarinaan uppoamisen takkuamaan. Mabel menee tuuliselle pihalle, kulkee tyyneen rantaan, jossa kuitenkin tuuli heiluttaa hänen helmojaan. Jack puolestaan valjastaa hevosen vankkureiden eteen, ratsastaa hevosella ja on sitten taas vankkureiden penkillä. Anteeksi vain, onko tuulista vai tyyntä ja onko hevosella perässään vankkurit vai ratsastetaanko sillä?

Pienen haparoinnin jälkeen epäloogisuudet jäävät kuitenkin pois ja tarina nytkähtää liikkeelle. Tarinassa vuorottelevat ja tasapainottelevat tunteen (Mabel) ja järjen (Jack) äänet, jotka myös risteävät ja järkkyvät. Alun surullinen tunnelma saa lisää sävyjä, iloa, toivoa ja salaperäisyyttä. Onko Faina toiveiden, rakkauden ja lumen tuomaa taikuutta vai oikea lapsi, joka vain on luonnossa kuin kotonaan?

Alaskan villi ja karu luonto, uudisasukkaiden arki, tunteen ja järjen vuoropuhelu ja roima ripaus taikapölyä saivat minut ihastumaan kirjaan. Tarinan luettuani olin kuin sumussa tai lumimyrskyssä, missä meni toden ja tarun raja? Sillä ei loppujen lopuksi ole väliä, mutta rakkaudella on.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinä iltana heille syntyi lapsi jäästä, lumesta ja kaipauksesta.

Helmet-lukuhaaste 2023: 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna

Jennifer McMahon: Talven lapset

 

Jennifer McMahon: Talven lapset

Bazar, 2020

378 sivua

Suomentanut: Sari Karhulahti

(The Winter People, 2014)

Luettu: 26.3.2021

Mistä: kirjastosta

Nähdessäni ensi kerran nukkujan olin yhdeksän vanha.

(...)

Olin juuri löytänyt yhden kärsäkallan kukan ja vedin sen suojuslehteä taaksepäin, jotta näkisin pikkuruisen hengenmiehen, kun kuulin, että joku asteli hitaasti mutta vääjäämättä lähemmäksi. Laahasi raskaita jalkojaan kuivien lehtien seassa ja kompasteli juuriin. Mieleni teki pinkoa pakoon mutta hätäännyin niin etten kyennyt juoksemaan vaan kyyristyin sen sijaan kiven taakse juuri kun tulija astui aukiolle, jolla olin.
     Tunnistin hänet heti: hän oli Hester Jameson.
     Hester oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin lavantautiin.

 

Talven lapset -romaanin upea kansi (kannen suunnittelu: Satu Kontinen) ja takakansi houkuttivat minut lainaamaan kirjan ja tuo yllä oleva pätkä vihjasi, että nyt ollaan hyvän kirjan äärellä.

Vermontissa sijaitsevan West Hallin ympärillä leijuu synkkä varjo. Vuosikymmenten aikana pikkukaupungissa on sattunut useita onnettomuuksia, katoamisia ja väkivaltaisuuksia. Kun 19-vuotiaan Ruthien ja 6-vuotiaan Fawnin äiti Alice ei olekaan tavalliseen tapaansa aamulla kotona alkavat tytöt etsiä johtolankoja selvittääkseen mihin heidän äitinsä on mennyt. He löytävät lattian alta kätkön, jossa on muutaman muun esineen lisäksi Sara Harrison Shean salainen päiväkirja. Päiväkirjassa kerrotaan niin kuolleista nousseista "nukkujista" kuin Saran perhettä kohdanneesta järkyttävästä onnettomuudesta. Voiko päiväkirja tai muut kätkön tavarat auttaa Alicen jäljille? Entä mitä tapahtui Saralle vuonna 1908?

Tarina kulkee useassa aikatasossa, nykyhetkessä Ruthien ja kaupunkiin muuttaneen Katherinen sekä vuodessa 1908 Saran, hänen miehensä Martinin ja heidän tyttärensä Gertien silmin. Lisäksi Saran päiväkirjassa palataan hänen lapsuuteensa. Alussa näkökulmien ja aikojen vaihtelu tuntui sekavalta, mutta sitten tarina imaisi mukaansa. Jokainen kertoja tuo tarinaan omat kiinnostavat yksityiskohtansa, joista alkaa muodostua yhtä aikaa surullinen ja hirveä kokonaisuus. Idea kuolleista palanneista on tuttu esimerkiksi Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini -romaanista ja salaisen päiväkirjan kadonneet sivut tuovat mieleen tv-sarja Twin Peaksin ja siihen liittyvän Jennifer Lynchin Laura Palmerin salaisen päiväkirjan, mutta McMahon tuo näihin aiheisiin oman tvistinsä, luo oman tarinansa.

 

Juonessa on muutamia epäuskottavuuksia (Ruthie esimerkiksi ei ole aiemmin kuullut Sara Harrison Sheasta, vaikka Sara on paikallinen legenda ja Ruthien perhe asuu talossa, joka aikoinaan kuului Saran perheelle), niistä huolimatta Talven lapset on jännittävä ja hyvin kerrottu tarina, joka yhdistelee vanhoja tarinoita, kummituksia, zombeja ja salaisuuksia. Loppuun on vielä jätetty pikkuinen (mutta kammottava) koukku, joka saa ajatukset palaamaan tarinaan vielä lukemisen jälkeen, miettimään mitä sitten tapahtuikaan...

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Voi millainen valta meillä kuolleilla onkaan eläviin!

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 20. Kirja, jossa kertojana on lapsi (useita kertojia, myös pari lasta)

Helmet-lukuhaaste 2021: 19. Kirjassa leikitään (piilosta)

Susanne Jansson: Uhrisuo

Susanne Jansson: Uhrisuo

Bazar, 2018

314 sivua

Suomentanut: Tiina Sjelvgren

(Offermossen, 2017)

Luettu: 8.3.2021

Mistä: lahja

Suolle johtava polku kulki hänen alapuolellaan. Hänen tarvitsi vain kävellä, asettaa jalka toisen eteen. Ei se ollut sen vaikeampaa. Ei ainakaan pitäisi olla.

Nathalie Ström palaa vuosien poissaolon jälkeen lapsuudenmaisemiinsa Fengerskogeniin ja Mossmarkenin soille tekemään kenttäkokeita väitöskirjaansa varten. Suolla tapahtuu kuitenkin muutakin kuin biologisia näytteenottoja. Nathalien tuttava taideopiskelija Johannes Ayeb löytyy suolta tajuttomana taskut täynnä kolikoita, Nathalie näkee suolla tyhjän haudan ja sitten suolta löytyy ruumis. Vanhat tarut uhrimenoista ja suohaudoista heräävät eloon ja Nathalie joutuu kohtaamaan menneisyytensä.

     Kaikki tuntui niin kovin raskaalta. Niin kuin jokin olisi vetänyt häntä alaspäin. Miksi hän ei ollut jäänyt Göteborgiin? Antanut kaiken olla. Tai mennyt toiselle suoalueelle, mille tahansa. Pysynyt tieteen maailmassa, jossa kaikella oli oma paikkansa ja suo oli vain kokoelma tarkkaan dokumentoituja, tunnettujen mallien mukaisia kemiallisia ja biologisia reaktioita.

     Jossa suo oli suo.

     Ei kuoleman ja rauhattomien sielujen tyyssija.

Uhrisuossa yhdistyvät muinaiset tarinat, yliluonnollisuus, lapsuuden kauhut ja rikoksen selvittely. Tarina tuntuu jäävän tempoilemaan trillerin ja dekkarin välille eikä oikein tiedä kumpaan suuntaan se lopulta kallistuu. Biologiaa opiskelevan Nathalien lisäksi tapahtumia seurataan poliisia avustavan valokuvaaja Maya Lindin kautta. Nathalien tiede- ja Mayan taidepohdinnat sekä Mayan suhdekuviot eivät onnistu syventämään henkilöitä tai muutenkaan tuomaan lisäarvoa vaan ennemminkin jarruttavat tarinan etenemistä. Nathalien kamalaan menneisyyteen viitataan ja vihjataan useasti ja tämä tehokeino alkaa ärsyttää, etenkin kun näihin tapahtumiin ei tunnuta pääsevän.  

Mossmarkenin suoalue, kaunis, mutta petollinen paikka, jolla on synkkä menneisyys, on kuvattu hyvin ja se korvaa hieman niitä asioita, jotka kerronnassa häiritsivät. Tunnelma onneksi tiivistyy loppua kohden. Epilogi kumartaa vielä kertaalleen yliluonnollisuuden puolelle ja jättää tarinaan mukavan karmean (vaikkakin ehkä vaatekuvauksen takia hieman koomisen) jälkitunnelman.

Sitaattikunniamaininnan saa (monitulkintainen):

Pimeys oli vain puolen tunnin päässä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 9. Esikoisteos

Helmet-lukuhaaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

 

 S. J. Watson: Kun suljen silmäni

Bazarin e-kirja, 2012

380 sivua

Suomentanut: Laura Beck

(Beford I Go to Sleep, 2008)

Luettu: 17.10.2020

Mistä: Ilmaiskappale

Miltä tuntuisi herätä aamulla tietämättä missä olet ja kuka nukkuu vieressäsi, tai herätä ja huomata, että et olekaan pikku tyttö tai parikymppinen opiskelija vaan 47-vuotias naimisissa oleva nainen? Tämä on Christinen arkea. Joka aamu Christinen täytyy heräämisen jälkeisen järkytyksen jälkeen kasata elämänsä valokuvien ja aviomiehensä Benin tarjoamien muistojen palasista ja joka ikinen yö Christinen muisti nollautuu, päivän tapahtumat ja henkilöt pyyhkiytyvät pois hänen mielestään. Kuka on Christinelle soittava tohtori Nash ja miten hän tietää Christinen kaapissa olevasta päiväkirjasta? Christine on valmis tekemään kaikkensa palauttaakseen muistinsa.

 

Nyt istun sängyssäni. Odotan aviomiestäni. Katselen valokuvaa lapsuudenkodistani. Se näyttää niin tavalliselta, niin jokapäiväiseltä. Ja niin tutulta.

     Miten olen päätynyt sieltä tänne? minä mietin. Mitä on tapahtunut? Millainen on minun tarinani? 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Koska minäkertoja Christine ei muista kuluvaa päivää vanhempia asioita hän on täysin muiden kertoman varassa eli hän on sikäli varsin epäluotettava kertoja. Christine on alkanut kirjoittaa päiväkirjaa, jonka avulla hän saa kiinni viime päivien tapahtumista, mutta entä jos häntä ei muistuteta päiväkirjan olemassaolosta? Entä jos väliin jäisikin päiviä ilman merkintöjä, kuinka Christine silloin voisi rakentaa ehjää kuvaa elämästään? Koska Christine joutuu päivittäin myös lukemaan päiväkirjansa palauttaakseen kirjoittamansa asiat mieleensä herää kysymys missä vaiheessa päivän tunnit eivät enää riitä elämiseen vaan pelkästään menneen kertaamiseen?

 

Koska kyseessä kuitenkin on fiktio, psykologinen trilleri, voisi edellä mainitut mietinnät jättää huomiotta, keskittyä lukemiseen ja odottaa milloin selviää mihin koira on haudattuna. Tarinaan keskittymistä kuitenkin häiritsi Christinelle toistuvasti esitettävät "muistatko...?" -kysymykset, joita ei muistisairaalle pitäisi esittää sekä ristiriitaisuudet ja epäuskottavat yksityiskohdat, joita tuli vastaan matkan varrella. Toki kaikki selviää lopulta, mutta kieltämättä odottaminen kävi hieman puuduttavaksi kun samoja asioita kerrataan, no, päivästä toiseen. En myöskään ollut kovin tyytyväinen loppukohtaukseen, se oli pitkän (pitkän pitkän!) pohjustamisen jälkeen hätäinen. Silti tarina onnistui koukuttamaan enkä missään vaiheessa miettinyt keskeyttämistä.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaipaan epätoivoisesti tukevaa maata, jotakin todellista, jotakin joka ei häviä nukkuessani. Haluan ankkuroitua johonkin.

Helmet 2020 -lukuhaaste: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
(aiempi suomennos nimellä Kirottu suku)

Bazar, 2012

267 sivua

Suomentanut: Anna-Maija Viitanen

(Le soleil des Scorta, 2004)

Luettu: 12.6.2019

Mistä: oma ostos

Lomamatkalukemisen suunnittelu on tarkkaa puuhaa. On mietittävä lukuolosuhteet, ennakoitava minkälaista kirjaa tekee mieli lukea ja on myös valittava varakirjat siltä varalta, että ykköskirjavalinta ei imaise mukaansa tai lukeminen sujuu niin hyvin, että tarvitsee monta kirjaa. Selailin pokkarivalikoimaani (joita on kätevin kuljettaa laukussa) ja nappasin mukaani Montepuccion auringon, vaikka sen kuvaus ei ehkä ollut niin lupaava kuin Hurrikaanissa tai Eldoradossa, jotka molemmat olivat hienoja lukuelämyksiä.

Karjavarkauksilla, maantierosvouksella ja muulla rötöstelyllä itsensä elättävä Luciano Mascalzone iskee silmänsä montepucciolaiseen Filomena Biscottiin vaikka tietää, että hänellä ei huonon maineensa vuoksi ole mitään mahdollisuutta saada häntä. Luciano joutuu vankilaan ja 15 vuoden tuomionsa aikana naisesta tulee hänelle pakkomielle. Päästyään vapauteen Luciano lähtee aasilla Montepuccioon, jossa hänen kohtalonsa odottaa.

Omistaa Filomena Biscotti ja kuolla. Muulla, millään muulla ei ollut arvoa.

Yhden erehdyksen seurauksena saa alkunsa Scortan suku. Sukupolvi toisensa jälkeen Scortat raatavat, pyristelevät ja pettyvät, mutta kokevat myös onnen hetkiä, kuin varkain, kunnianosoituksena Lucianolle, hänen elämäntavalleen ja vuosikymmeniä sitten varastamalleen onnen hetkelle. Scortat ovat samaan aikaan hyljeksittyjä ja arvostettuja, pelättyjä ja kunnioitettuja, he ovat sitkeitä kuin vanhimmat oliivipuut, jotka kärventyvät Italian kuuman auringon alla ja silti jatkavat elämäänsä.

Maa tuntui halkeavan auringon hehkusta. Oliivipuissa ei tuulen värähdystäkään. Oli liikkumatonta. Kukkulat olivat kadottaneet tuoksunsa. Kivet vaikersivat kuumuudessa. Elokuu lepäsi Garganon ylängön yllä painavana, korskeana kuin valtias. Oli mahdoton uskoa, että näilläkin seuduilla saattoi sataa. Että vesi kasteli peltoja ja juotti oliivipuita. Mahdoton uskoa, että eläimet tai kasvit saattoivat elää ja löytää ravintoa tämän kuivan taivaan alta. Keskipäivästä oli kaksi tuntia ja maa oli tuomittu kärventymään.

Heti ensi sivuilta lähtien Italian paahtava kuumuus, auringon kirkkaus ja kuumuuden tuoksu hyökyivät iholle, silmiin ja nenään. Elin Lucianon, Roccon, Domenicon, Giuseppen, Carmelan, Raffaelen, Elian ja Donaton mukana, tunsin heidän sisunsa, kuohuvan verensä, jossa on ripaus kostoa, hetkittäin kipunoivaa vihaa ja katkeruutta, heidän menetyksensä ja ilonsa. Oli vielä muitakin, Mykkä sekä muut puolisot ja lapset, Anna viimeisimpänä, sekä kirkon isät, jotka vaihtuvat siinä missä Scortat pysyvät. Kirja tuntui sivumääräänsä suuremmalta, täyteläiseltä ja runsaalta.

Gaudé kertoo monen sukupolven tarinan tiiviisti, ilman rönsyilyjä ja kuitenkin niin, että jokaisesta henkilöstä saa otteen, jokainen suvun jäsen nousee omaan arvoonsa, jättää jäljen. Jos kirjan tunnelma pitäisi tiivistää yhteen tai kahteen sanaan niin se olisi haikea ja katkeransuloinen. Elämä toisensa jälkeen alkaa ja päättyy, jokainen luopuminen sattuu, en haluaisi päästää irti vaan kuulla lisää.

Kolmen kirjan perusteella Gaudésta on tullut yksi suosikkikirjailijoitani. Kerronta on kaunista ja tiivistä, se jättää samaan aikaan nälän ja kylläisyyden tunteen. Toisaalta haluaisin lukea lisää, toisaalta kaikki on jo sanottu. Montepuccion aurinko on upea kirja, joka tuli luettua juuri oikessa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka luin kirjan Italian sijaan Kreikassa tuntui kuin olisin ollut Montepucciossa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Scortilla on kyltymätön nälkä. Sammumaton halu syödä taivas ja juoda tähdet.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 12. Kirjan nimi on mielestäni kaunis

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka olet halunnut lukea lomallasi tai kun sinulla on aikaa

Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kirjankansibingo kesälle 2019: Nainen

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner

Bazarin äänikirja, 2015

Kesto 10 h 35 min

Lukija: Jukka Pitkänen

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Stoner, 1965)

Kuunneltu: 18.10.2018

Mistä: oma ostos (Elisa Kirja)

En tiedä miksi, mutta aina kun radiossa soi Johnny Cashin kappale Hurt mieleeni tulee John Williamsin Stonerin kansi ja päinvastoin. Nyt kirjan luettuani tämä ääniraita vain vahvistui. Nämä  sopivat (ja soivat) hyvin yhteen!

Stoner kertoo William Stonerin tarinan. Se on tarina maanviljelijöiden pojasta, joka poikkeaa hänelle suunnitellusta peltojen ja mullan maailmasta, sadon kasvattamisesta kirjallisuuden maailmaan, toisenlaisen kasvattamisen pariin, yliopistoon englannin ja kirjallisuuden opettajaksi.

     Sloane kumartui eteenpäin, kunnes hänen kasvonsa olivat lähellä. Stoner näki ryppyjen tasoittuvan noilla pitkänomaisilla kasvoilla ja kuuli kuivan, ilkkuvan äänen muuttuvan lempeän varauksettomaksi.
     "Ettekö te muka tiedä, herra Stoner?" Sloane kysyi. "Ettekö te vielä ymmärrä itseänne? Teistä tulee opettaja."
     Samassa Sloane vaikutti hyvin kaukaiselta ja huoneen seinät loittonivat. Stoner tunsi leijuvansa ilmassa ja kuuli kysyvänsä: "Oletteko varma?"
     "Olen", Sloane vastasi hiljaa.
     "Kuinka voitte tietää? Kuinka voitte olla varma?"
     "Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner", Sloane vastasi iloisesti. "Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on."
     Niin yksinkertaista se tosiaan oli. 

Stoneriin kiintyy väistämättä ja hänen hiljaista paloaan yliopistoa kohtaan sekä ponnisteluaan löytää paikkansa yliopistomaailmassa ja elämässä yleensä on oudon lumoavaa seurata. Stoner tuntuu tyytyvän vastaan tuleviin asioihin, hän on kuin virran vietävissä oleva ajopuu, joka ponnahtaa pintaan vain ajoittain. Useamman kerran tekisi mieli huutaa Stoneria ryhdistäytymään, varsinkin Stonerin avioliiton ja perheen sisäisen valtataistelun seuraaminen saa kylmän vihan valumaan lukijan sydämeen. Onneksi Stonerilla on vahvat hetkensä niin yksityis- kuin työelämässä, vaikka niistä ei aina kovin hyvää seuraakaan. Aluksi kovin heikolta, muiden ohjattavissa ja jopa riepoteltavissa olevalta vaikuttavasta miehestä muodostuu lähes myyttinen, värikkäiden legendojen ympäröimä vahva, omatahtoinen mies.

Reiluun kymmeneen tuntiin, noin 300 sivuun, mahtuu kokonainen ihmiselämä syntymästä kuolemaan. Rakkautta, työtä, sotaa ja sisua, maailma pienoiskoossa, William Stonerin koko elämä. En tiedä minkä verran Williams, opettaja hänkin, on kirjoittanut Stoneriin itseään, mutta Stoner tuntuu todelta, elävältä. Vähäeleinen, älykäs, taidokas, hetkittäin hieman kuivakka kerronta imaisee kuin huomaamatta mukaansa. Lauseet tipahtelevat hitaasti ja rauhallisesti, tarinassa tapahtuu vähän, mutta siinä on koko tunteiden kirjo, Williams saa kuolemankin kuulostamaan kauniilta.

Myös Jukka Pitkäsen ääni ja lukutempo vakuuttavat ja vaikuttavat. Kuuntelun jälkeen oli vielä pakko palata tarinaan perinteisen kirjan muodossa, maistella  sanoja ja lauseita. Stoner saa vahvan suositukseni. Voi Willy.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hetket rinnastuivat mutta olivat silti silti erillisiä, ja hänestä tuntui kuin hän olisi irtautunut ajasta, katsellut sen kulkevan edellään kuin epätasaisesti pyörivä karuselli.

Sekä (ylistys lukemiselle ja kirjoille):
 

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.

Helmet lukuhaaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan (Stoner kattaa yhden elämän, jonka aikajanalle sijoittuu myös ensimmäinen maailmansota).

Laurent Gaudé: Eldorado

Laurent Gaudé: Eldorado

Bazar, 2013

252 sivua

Suomentanut: Lotta Toivanen

(Eldorado, 2006)

Luettu: 28.11.2016

Mistä: oma ostos

Gaudén Hurrikaani oli vaikuttava ja mieleenjäävä teos ja kun eräässä kirjakaupassa oli kaksi Gaudén romaania vierekkäin mietin kauan ostaisinko Hurrikaanin uudelleenlukemista varten vai tutustuisinko Eldoradoon. Uusi tuttavuus vei lopulta voiton ja ostin jälkimmäisen.

Salvatore Piracci kulkee Italian rannikolla edestakaisin niin kuin on kulkenut jo parikymmentä vuotta, etsien laittomasti Afrikasta Eurooppaan pyrkiviä maahanmuuttajia ja pysäyttäen heidän matkansa ennen satamaan saapumista. Eräänä vapaapäivänä hän törmää naiseen menneisyydestä ja lyhyen jutteluhetken myötä Piracci alkaa nähdä elämäänsä uudessa valossa.

Ehkäpä nainen oli antanut hänelle köyhän kansan luunapin: huutavan tarpeen haluta jotain.

Toisaalla sudanilaisveljekset Jamal ja Sulayman haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta Euroopassa. Kun matkan aika koittaa ei kaikki menekään niin kuin Sulayman on odottanut vaan hän joutuu kohtaamaan matkan haasteet ja vaarat ilman veljensä tukea.

Jätämme nimen tänne, roikkumaan puunoksalta kuin hylätyn lastenvaatteen, jota kukaan ei kaipaa. Siellä, minne olemme menossa, emme ole mitään. Köyhiä. Vailla historiaa. Vailla rahaa.

Gaudé antaa tarinallaan kasvot laittomien maahanmuuttajien virralle. Gaudén näyttämät kasvot ovat paljon kärsineet, oman ja läheistensä hengen vaaralle altistaneen alistuneen ihmisen kasvot, mutta samalla unelmiinsa uskovan ja sitkeän ihmisen kasvot. Raha tai matkan vaarat eivät paina vaa'assa niin paljon kuin kaipaus ja usko paremmasta tulevaisuudesta, turvallisemmasta elämästä. Mutta kun toivo ja ahneus kohtaavat voi paratiisin tavoittelu vaihtua syöksyksi helvettiin.

He olivat satimessa. Aavan meren piirittämiä. Ja ajelehtivat hitaasti kohti kuolemaa. Voisi mennä ikuisuus, ennen kuin vastaan tulisi toinen laiva. Yhtäkkiä ilmeet sulkeutuivat. Kaikki tiesivät, että jos ajelehtiminen jatkuisi pitkään, kuolema olisi hirvittävä. Se tappaisi heidät janoon. Se riuduttaisi heidät. Se tekisi heidät niin hulluiksi, että he kävisivät toistensa kimppuun.
     Oleminen kävi hitaaksi ja julmaksi. Jotkut vaikeroivat, jotkut rukoilivat Jumalaansa. Vauvat itkivät lakkaamatta. Äideillä ei ollut enää vettä. Eikä voimia. Mitä enemmän tunteja kului, sitä vaimeammaksi uupuneiden lasten itku muuttui, kunnes lakkasi kokonaan. Syvä horros valtasi mielet. Syttyi nujakoita, mutta väki oli liian heikkoa tapellakseen. Pian vallitsi hiljaisuus.

Pidän kovasti Gaudén vähäeleisestä, mutta vahvasta kerronnasta. Pienistä hetkistä syntyy suuria kokonaisuuksia, yksityiskohdat ja suuremmat linjat jäävät kaihertamaan mieleen. Henkilöiden tiet risteävät yllättävillä tavoilla eikä tarinan suuntaa osaa etukäteen ennakoida. Huomasin Eldoradon kohdalla saman kuin Hurrikaanissa, en välillä lukujen alussa tiennyt kuka henkilöistä on kyseessä, mutta en osaa sanoa onko se vain Gaudén keino korostaa hahmojen sijoittumista samalle viivalle lähtökohdistaan huolimatta.

Eldorado jättää jälkeensä sirpaleita ja sanatonta ahdistusta. Se muistuttaa, että matkan voi kulkea kahteen suuntaan, että asioilla on aina kaksi puolta. Kumpi suunnista on toista oikeampi, kuka päättää kenenkin määränpään? Ahdistuksen taustalle jää kuitenkin pieni pilkahdus iloa ja onnea, toivoa unelmien toteutumisesta. Uskoa Eldoradoon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään raja ei päästä ihmistä yli helposti. Kaikki rajat haavoittavat.

Iin kirjaston lukuhaaste: 5. Kirja, jonka päähenkilönä on maahanmuuttaja, pakolainen, turvapaikanhakija tms.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Libya

Laurent Gaudé: Hurrikaani

Laurent Gaudé: Hurrikaani

Bazar, 2012

219 sivua

Suomentanut: Maija Paavilainen

(Ouragan, 2010)

Luettu: 21.9.2014

Mistä: kirjastosta

Tein pitkästä aikaa kirjastossa täysin satunnaista sukkulointia hyllyjen välissä etsien viime hetken luettavaa Vive la France! -lukuhaasteeseen. Laurent Gaudén Hurrikaani osui käteeni ensimmäisenä ja päätin ottaa sen lähempään tarkkailuun. Hyllystä näkyvän hillityn selän ja värikkään kannen kontrasti hätkähdytti ja kun varovasti silmäilty takakansi lupaili hyvää nappasin kirjan mukaani. Kyllä kannatti!

Kuuden öljynkatkuisen vuoden jälkeen henkisesti eksyksissä oleva Keanu Burns näkee televisiossa uutisen New Orleansiin iskevästä hurrikaanista ja päättää lähteä kaupunkiin entisen rakastettunsa Rose Peckerbyen luo. New Orleansissa suurin osa kaupunkilaisista pakenee tuhon tieltä, mutta vähäosaiset jäävät jäljelle, joko omasta halustaan tai tahtomattaan. Pastori ei voi jättää seurakuntaansa, Parish Prisonin vangeilta ei kysytä mielipidettä, vanha tummaihoinen nainen Josephine Linc. Steelson haluaa päättää asioistaan itse ja Rose, osaansa alistunut ja kaikkeen turtunut nainen jää kaupunkiin yhdessä poikansa Byronin, jonka jääräpäiseen vaikenemiseensa mahtuu kokonainen maailma, kanssa. Ja hetki hetkeltä hurrikaani lähestyy kaupunkia

- ja se onkin varsinainen narttu, sanon minä, Josephine Linc. Steelson, lähes satavuotias neekerinainen, ja minä kyllä tiedän mistä puhun, koska olen nähnyt niitä liudan, niillä on aina tytön nimi, lutkan nimi, ja minä tunnistan ne jo hajusta joka kulkee niiden edellä, minä tiedän jo ennalta ovatko ne vahvoja vai eivät, ja voin kertoa että tämä joka kohta tulee on oikea nälkäinen ja pahansuopa noita-akka -

Ei voi muuta sanoa kuin että Gaudé on taitava! Hän piirtää muutamalla sanalla esiin persoonallisuuden piirteet, luonnonvoiman, ihmisen raadollisuuden, epätoivon, himon, sekasorron ja tuhon. Gaudé antaa kirjassaan puheenvuoron kaupungin tummaihoiselle köyhälle väestölle. Hänen luomansa henkilöhahmot ovat persoonallisia ja omaäänisiä, varsinkin itsepäinen, ylpeä ja suorasanainen Josephine Linc. Steelson on ihastuttava hahmo. Tarinan voi myös nähdä kunnianosoituksena luonnolle, ihmisen voimattomuudelle ja pienuudelle sen voimakkuuden edessä.

Kirjan tyyli aiheutti alkuun oman haasteensa, sillä tarinan näkökulma/kertoja vaihtuu kappale kappaleelta, joskus kappaleen ja jopa lauseen sisällä, joten aina ei heti tiennyt kuka on äänessä. Tyyliin kuitenkin tottui pian ja se sopii erittäin hyvin hurrikaanin aiheuttamaan kaoottiseen tunnelmaan. Lisää kaoottisuutta tuovat muutamat hengästyttävän pitkät lauseet, joiden pituuden huomaa itse asiassa vasta sitten kun piste tulee vastaan.

Hurrikaani oli paitsi erittäin hyvä, rujo, kaunis, yllättävä ja taitavasti kirjoitettu, mutta myös hieman hämmentävä kirja, sillä siitä ei huokunut tuttua ranskalaista tunnelmaa. Ranskalainen Gaudé on sijoittanut tarinansa Yhdysvaltoihin New Orleansiin ja mitä ilmeisimmin vuoden 2005 hirmumyrsky Katrinan yhteyteen. Kirja tuntuu paikoin hyvin amerikkalaiselta, vaikka New Orleansin kaupungilla onkin ranskalainen taustansa. En tiedä onko tapahtumapaikan sijainnilla merkitystä sille, että kirja ei tunnu ranskalaiselta, mutta tarinan vetävyyden ja hienouden kannalta kirjailijan taustalla saati sillä minkä maalaiselta tarina tuntuu ei ole mitään merkitystä.

Hurrikaani vei minut mukanaan, kuljetti läpi narttukoiran hetken kohti sakaalien, varjojen ja alligaattorien hetkeä, sai minut liikuttumaan, haukkomaan henkeäni ja ahmimaan kirjan nopeasti loppuun. Lukemisen jälkeen oloni on hieman typertynyt, ihan kuin olisin kokenut hirmumyrskyn.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ulkona kaikki ratkeaa liitoksistaan.

Myös Anita, Lukuneuvoja ja Tintti ovat olleet Hurrikaanin armoilla.

Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste

Vivé la France! -haaste, sininen, valkoinen ja 1/2 punaisesta raidasta suoritettu


Kirjoittamista aloittaessani huomasin, että kirjan välissä ollutta muistilappua ei löydy mistään. Etsin aikani kunnes tajusin, että se todennäköisesti tipahti eilen mökille. Piti sitten käydä melkein 40 kilometrin pituisella ilta-ajelulla pienen suttupaperin takia. Mitäpä sitä ei bloggaamisen eteen tekisi ;) Ja kyllä, lappu löytyi juuri siitä kohtaa mihin arvelinkin sen tippuneen, sängyn vierestä.

Coelho ja kauniit kuvat

Kävin joku aika sitten kurkistelemassa anoppilan kirjahyllyä ja sieltä pisti silmään väriläiskä, Paulo Coelhon Rakkaus, ajattomia mietelauseita -kirja. Selailin kirjaa ensin kiikkutuolissa seurustelun lomassa ja otin sen sitten kotiin luettavaksi, etten nyt ihan lukutoukan mainetta saa. (Hah, myöhäistä... Mieskin juuri eilen huomautti, että "minunlaiselleni" pitäisi olla sellaisia suihkukirjoja, että saisin lukea suihkussakin. Siis samalla periaatteella kuin lasten kylpykirjat, sellaiset pehmeät muoviset. Siinäpä jollekin haastetta! Kuinkahan paksu olisi esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogia suihkukirjana...)

Paulo Coelho: Rakkaus, ajattomia mietelauseita

(Amor)

kuvittanut Catalina Estrada

Bazar, 2010

128 sivua

Tähän pieneen kirjaan on koottu Coelhon mietteitä rakkaudesta, ajatelmia hänen kirjoistaan (mm. Valkyriat, Portobellon noita, Zahir) ja kolumneistaan. Mietelauseet on jaettu kahdeksaan aihealueeseen. Kirjan kauniin ja värikkään kuvituksen on tehnyt Catalina Estrada.

En ole aikaisemmin lukenut Coelhoa, olen kuvitellut hänen kirjansa jotenkin vaikeiksi, tai siis filosofisiksi, hirveän syvällisiksi ja pohdiskeleviksi. Osa Rakkaus -kirjan mietelauseista on hyvinkin yksinkertaisia, joitakin joutuu ajattelemaan pidempään. Kirja toimi hyvin iltalukemisena, muutama sivu ennen nukkumaan menoa oli ihan sopivasti.

Kaikki rakastavaiset, niin miehet kuin naisetkin,
säikähtävät ajatusta,
ettei rakkaus olekaan pelkkä siunaus vaan samalla
jotain äärimmäisen vaarallista ja ennalta arvaamatonta,
jotain joka voi aiheuttaa vakavia vaurioita.
Jokaisen rakastuvan tuleekin tajuta,
että hän altistaa niin ruumiinsa
kuin sielunsakin monenlaisille ruhjeille,
mutta että hän ei voi syyttää siitä koskaan kumppaniaan,
koska riski on sama molemmille.

Kolumni - Rakkauden haavoittamien käyttäytymissäännöt

Rakkaus -kirjan perusteella mielikuvani Coelhosta ei ainakaan hirveästi muuttunut. Ihan mukava kirja, mutta ei herättänyt mitään suuria tunteita. Kuvituksesta tykkäsin kovasti, ilman sitä kirja olisi ollut aika tylsä. Mietelausekirjan perusteella tietää vähän mitä odottaa, mikäli jatkan Coelhon tuotantoon tutustumista. Mitä Coelhon kirjaa suosittelisitte tällaiselle vasta-alkajalle?

Vettä elefanteille

Sara Gruenin Vettä elefanteille olisi hyvinkin voinut päästä luettavien listalle jo pelkän nimensä perusteella. Norsut (ne eivät ole minulle elefantteja, ei missään nimessä!) vain ovat niin lumoavia. Suuria. Kauniita. Ruttuisia. Vähän velmuja. Takakannen kuvaus vielä lisäsi kiinnostusta kirjaan. En muista lukeneeni muita sirkukseen sijoittuvia kirjoja.

Tarinan kertojana on yhdeksänkymppinen Jacob Jankowski, jonka vanhainkodin arkeen kuuluu kumipohjien nirskahtelut, hytkähtelevät kastikkeet, vanhat daamit, valehteleva höppänä ja toistuva taistelu henkilökunnan kanssa. Sitten kaupunkiin tulee sirkus ja Jacobin ajatukset palaavat menneisyyden värikkäisiin tapahtumiin...

...Onnettomuuden seurauksena nuoren Jacobin haaveet perinteisestä eläinlääkärin urasta romuttuvat. Pian hän löytää itsensä sirkusjunasta ja jää töihin Benzinin loistavaan Suur-Sirkukseen. Sopeutuakseen joukkoon hänen on opeteltava sirkuksen hierarkia ja termistö - on meikäläiset ja heikäläiset, on artistit ja temppuilijat. On Marlena sekä hänen aviomiehensä August. Ja sitten tulee Rosie.

" Tule, Rosie, mennään. Ole kiltti ja tule." Norsun korvat heilahtavat eteenpäin, se odottaa hetken ja ottaa sitten tomaatin. "Ei!" minä sanon. "Tuhma norsu!" Rosie pudottaa punaisen pyörylän suuhunsa ja alkaa jauhaa sitä suu hymyssä. Nauraa tietysti minulle. "Voi jessus sentään", minä sanon neuvottomana.

Samalla kun muistelee nuoruutensa sirkus-uraa vanha Jacob pohtii nykyistä elämäänsä ja vanhuuttaan. Hänen ajatuksensa ovat jotenkin hauraita mutta silti niin vahvoja. Niitä pysähtyy lukemaan uudelleen, vielä kirjan lukemisen jälkeenkin niihin haluaa palata.

Suljen silmäni ja tavoittelen mieleni perukoita. Rajat ovat hämärtyneet. Pääni on kuin universumi, jonka kaasut ohenevat ohenemistaan mitä reunemmas tullaan. Tyhjyydeksi se ei kuitenkaan hajoa. Minä tunnen että siellä, juuri ja juuri ulottumattomissani, häälyy jotain minua odottamassa - ja Luoja minua auttakoon, mutta sinne minä taas luisun suu apposen auki.

Tarinan lomassa on valokuvia entisaikojen sirkuksista, norsuistakin. Ne elävöittivät tarinaa entisestään ja niitä oli sopivasti. Lopputekstissä Gruen mainitsee, että osa tarinan tapahtumista on oikeasti tapahtunut menneinä vuosikymmeninä Amerikan sirkuksissa. Kaiken kaikkiaan kirja oli lämminhenkinen, henkilöhahmot värikkäitä ja huumori pilkahteli sopivasti. Ja loppu oli loistava!

Kirjasta tehdyn elokuvan ensi-ilta on huomenna (22.4.). Nuorena Jacobina on Robert Pattinson, saapa nähdä miten hän osassaan onnistuu (tähän asti olen nähnyt hänet vain Houkutus -elokuvien vampyyri-Edwardina). Christoph Waltz on varmasti loistava Augustina (jos onnistuu vähänkään siihen malliin kuin Kunniattomat paskiaiset -elokuvan Hans Landana). Reese Witherspoonista en oikein osaa sanoa mitään.

Anteeksi vain kannen suunnitellut Honi Werner, mutta tästä mielestäni puuttuu jotain...

...siinä nimittäin pitäisi ehdottomasti olla norsu ;)
(Tämä norsu on tullut Kanarian saarilta tuliaisena)