tiistai 31. joulukuuta 2019

Steinar Bragi: Sumu



Steinar Bragi: Sumu
Like, 2016
287 sivua
Suomentanut: Tuomas Kauko
(Hálendið, 2011)
Luettu: 25.12.2019
Mistä: kirjastosta


Neljän hengen seurue ajaa Jeepillä pitkin Islannin hiekkaista maastoa. Sumun saetessa näkyvyys heikkenee, ensin he eksyvät tieltä ja sitten he törmäävät kuin tyhjästä ilmestyneen talon seinään. Talon asukkaat, vanha pariskunta, majoittavat matkalaiset taloonsa. Kun seurue yrittää jatkaa matkaansa he kohtaavat vastoinkäymisen toisensa perään. Mitä talossa ja sen ympärillä oikein tapahtuu?

Sumu on ollut luettavien listallani sen ilmestymisestä asti. Olen tainnut lainata sen kirjastosta useampaan kertaan niin painettuna kuin e-kirjana, mutta aina se jäi lukematta. Nyt ei jäänyt, mutta suoraan sanottuna olisi saanut jäädä. Ei lähde, ei sitten millään! Aloitin kirjan monta kertaa alusta sillä tapahtumat ja henkilöt tuntuivat puuroutuvan mielessäni. Kaikki neljä matkaseurueen jäsentä, Vigdís, Hrafn, Anna ja Egill, kuulostavat samalta, toistensa kopioilta. Kenenkään ääni ei erotu ja vielä kun Annaa lukuun ottamatta en heti osannut päätellä henkilöiden sukupuolta oli hankala muodostaa heistä päässäni minkäänlaista mielikuvaa. Alkuvaiheessa selviää, että kyseessä on kaksi pariskuntaa, kaksi miestä ja kaksi naista. Mutta ei lukeminen tästä alkuasetelman selkiytymisestäkään lähtenyt vielä sujumaan.

Kannessa mainitaan Sumun olevan Islannin oma Twin Peaks. Tarinassa on monenlaista twinpeaksmäistä outoutta, on erikoisesti käyttäytyviä kettuja ja poroja, yllättäen katoavia ja ilmestyviä asioita, pelkoa ja salaisuuksia, mutta juuri ne hyvät ominaisuudet, jotka tekisivät tarinasta mieleenpainuvan, jäävät puuttumaan. Pelkkä outous ei kannattele tarinaa.

Vigdís katseli Hrafnin perään. Hän oli joutunut tiukempiinkin paikkoihin, mutta silti hän ei enää luottanut siihen, miten hän reagoisi yhtään mihinkään. Jos Anna putoaisi verisenä taivaalta, hyppäisi nauraen ulos repustaan tai Egill tulisi hietikon poikki ratsastaen vuohella kaikkeen hän voisi reagoida lähes lukemattomin eri tavoin.

Sekavien tapahtumien lisäksi tarinasta pomppaa toistuvasti, nelikon jokaisen henkilön kohdalla, esiin kaksi asiaa, kuseminen (kyllä, täsmälleen samalla termillä useamman sanomana) ja itsekontrollin menetys. Näitä teemoja voisi pohtia jos olisi tarpeeksi kiinnostusta. Tarinassa käsitellään myös luontoa ja sen voimaa, perhesalaisuuksia ja riippuvuuksia. Henkilöt intoutuvat välillä lähes saarnaamaan eri asioista ja ihmisten käyttäytymistä pohditaan paljon, Vigdís on jopa alan asiantuntija ja pitänyt omaa vastaanottoa kognitiivisen käyttäytymisterapian parissa. Tarinassa on paljon ulottuvuuksia, mutta mistään ei oikein saa kiinni. Ehkä ne katoavat sumuun ja minun kohdallani ne myös jäivät sinne.

Sumu jäi minulle todella etäiseksi eikä outoudet, hetkittäinen jännitys tai Islannin upea ja karu luonto onnistuneet viekoittelemaan minua puolelleen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Joka puolella hiekkamassat pöllysivät ja myllersivät kuin myskypilvet maan pinnalla kantautuen etelästä pohjoiseen, ja ehkäpä jonain päivänä tammikuun pimeydessä tuuli puhaltaisi toiseen suuntaan ja palauttaisi kaikki hiekanjyvät takaisin paikalleen.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 16. Kirja, jonka nimessä on väri (minusta sumu on väri, sellainen harmaanvalkoinen. Haasteen viimemetreillä kriteerit ehkä hieman löystyvät...)

maanantai 30. joulukuuta 2019

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton



Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi, 2018
164 sivua
Suomentanut: Kristiina Rikman
(My Name Is Lucy Barton, 2016)
Luettu: 1.12.2019
Mistä: kirjastosta


Stroutin Nimeni on Lucy Barton oli syksyn viimeinen lukupiirikirja. Harmittavasti en päässyt paikalle, olisi ollut mukava kuulla mitä muut lukupiiriläiset pitivät tästä.

Lucy Bartonin rutiininomainen umpilisäkeleikkaus vaihtuu lähes yhdeksän viikon sairaalassa oloon. Lucyn lähes ainoana ajanvietteenä on katsella ikkunasta näkyvää Chrysler Buildingia. Sitten yllättäen Lucyn sängyn viereen ilmestyy hänen äitinsä ja aika alkaa kulua hänen kanssaan keskustellen. Vajaan viikon aikana, jonka äiti Lucyn luona istuu, ehtii käydä läpi monta muistoa, vaikka niistä kaikkein kipeimpiä ei ehkä ääneen sanotakaan.

Nimeni on Lucy Barton on merkillinen kirja. Ensituntuma on, että Lucy ja äiti vain jutustelevat tyhjänpäiväisyyksiä, vatvovat vanhoista tuttavista ja naapureista. He eivät tunnu juurikaan puhuvan tärkeistä asioista kuten perheestä, toistensa todellisista kuulumisista tai tunteistaan. Mutta miten puhuisivatkaan kun heidän välissään on vuosien kuilu. Ja ehkä on vain niin paljon, liikaa, sellaista, mitä molemmat haluaisivat unohtaa.

Romaani on tiivis, mutta samalla ilmava. Rivien väliin on jätetty paljon asioita lukijan tulkittavaksi, juuri ne tärkeät ja isot asiat lymyävät siellä. Tarinan äiti-tytär -kuvaus on onnistunut, kaksikon välillä on suuria säröjä, mutta myös lämpöä, joka tässä tilanteessa, sairaalahuoneessa, riittää.

     Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan toisin kuin koskaan aikaisemmin.
     "Ei ihmisistä tiedä", minä sanoin.
     "Ei niin", sanoi äiti.
     Olin niin onnellinen. Voi, olin niin onnellinen kun sain puhua äitini kanssa tuolla tavalla!

Vaikka tarina on hieno ja taidokas jää jokin tunne lukiessa puuttumaan. Silti, kun lukemisesta on kulunut aikaa tuntuu kirjan jättämä jälki vahvistuvan. Stroutin nimi täytyy ehdottomasti pitää mielessä!


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jossa tiivistyy Lucyn lapsuus):

Sillä lailla haaveilin itseni onnelliseksi.

Helmet-lukuhaaste 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin (Lucy on suuren osan ajasta yksin yhden hengen sairaalahuoneessaan)

Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä



Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä
(Iijoki #17)
Gummerus, 1987
635 sivua
Luettu: 27.11.2019
Mistä: lahja
 

Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1947 Kalle aloittaa opiskelut Tampereen teknillisen koulun huoneenrakennuksen opintolinjalla. Heti opintojen aloitusviikolla Kalle saa suruviestin kotoaan, Manne-veli on kuollut. Kallen on jätettävä koulu ja lähdettävä kotiin Taivalkoskelle saattamaan velipoika hänen viimeiselle matkalleen. Ainoan veljen äkillinen kuolema on suistaa Kallen jälleen synkkyyteen, mutta tästäkin koettelemuksesta selvitään. Koulu ja elämä Tampereella jatkuu ja lopulta, toukokuun viimeisenä päivänä 1949 Kalle saa käteensä päästötodistuksen suoritettuaan teknikon tutkinnon.

Mannen kuolema, hautajaiset ja surutyö ovat isossa osassa kirjaa, kaikki muu kuten työ ja opiskelu tapahtuvat kuin tämän tapauksen varjona. Sotaan asti Kallella oli iso rooli perheen elättämisessä, sitten isä parani ja palasi työelämään, oli sota, Kalle muutti Tampereelle ja Mannen harteille oli pedattu paikka isän ja äidin vanhuuden turvana. Mutta nyt kaikki muuttuisi. Kalle joutuu miettimään miten kotona selvitään nyt kun Manne ei enää olekaan auttamassa ja tuomassa tienestejä kotiin? Joutuuko hän itse lopettamaan koulunsa ja palaamaan Taivalkoskelle perheen avuksi?

     Käsitän eläväni yhtä tärkeimmistä vaiheistani sotien jälkeen. Ainakin ratkaisevimpia aikoja. Pystynkö pääsemään kiinni opiskeluuni? Kuinka isä selviytyy sisälleen patoamastaan surusta? Miten alkavat tästä lähtien tulla Kallioniemessä toimeen? Käykö lopultakin Lainan ja minun avioliitto mahdottomaksi? Tunnen ja tiedän, että viimeisetkin minua synnyinselkosiini vetäneet säikeet ovat vaarassa katketa.

Arasta ja epävarmasta Kallesta löytyy surun keskellä uusia puolia kun hän astuu esiin ja ottaa ohjat hautajaisissa kun näyttää siltä, että kukaan muu perheestä ei siihen kykene. Myös koulumaailmassa Kalle joutuu uuden eteen. Hän on tottunut olemaan ensirivin työmies, etevä ja riuska töissään, mutta opinnot eivät sujukaan odotetusti ja Kalle joutuu tekemään tosissaan töitä pysyäkseen opinnoissa mukana. Onneksi läheltä löytyy useampikin henkilö, joka potkii Kallea jatkamaan.

Pyynikin rinteessä on tunteikas ja tapahtumarikas. Lukiessa sympatiat ovat vahvasti Kallen puolella etenkin mitä tulee Mannen kuolemaan. Lainan kertoessa suruviestiä kiukku kihahtaa väkisin Lainaa kohtaan. Ihan oikeastiko hän leikkii arvausleikkiä tämmöisessä tilanteessa? Ja hetken päästä aloittaa vielä tutun raittiussaarnansa Mannen kustannuksella? Tosin Kalle saa osansa kiukustani, sen verran huonosti hän käyttäytyy Lainan selän takana ja Lainaa kohtaan.

Sarjaa lukiessa on tottunut Päätalon (pikku)tarkkaan kuvaukseen, mutta nyt siinä on havaittavissa haparointia. Ihan kuin Päätalo olisi unohtanut mainita joitain tapahtumia ja muistelee, että hän on ne kertomuksessaan käsitellyt ja palaa niihin ohimennen kuin tuttuina juttuina. Esimerki Lainan työpaikan vaihtumiseen viitataan jälkikäteen niin kuin siitä olisi jo ollut aiemmin puhetta, vaikka mielestäni ei ole tai sitten minulla vain meni asian käsittely ohi. Ehkä veljen menettäminen ja siitä kirjoittaminen on sokaissut kirjailijan ajatukset?

Voi Manne...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsä on alkanut vallata takaisin omaansa.
 

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina



Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
(Napoli #2)
WSOY:n äänikirja, 2017
Kesto: 18 h 41 min
Lukija: Erja Manto
Suomentanut: Helinä Kangas
(Storia del nuovo cognome, 2012)
Kuunneltu: 19.11.2019
Mistä: kirjastosta


Osallistuin kuudennen kerran marraskuun lukuhaasteeseen, haaste vei jälleen mukanaan, mutta jätti jälkeensä useamman kirjan mittaisen bloggausjonon. Aloitetaan jonon purkaminen Napoli-sarjan toisesta osasta, jonka kuuntelin äänikirjana.

Tiet vievät lapsuuden ystäviä eri suuntiin, Lilan naimisiin ja työskentelemään miehensä perheyrityksessä, Elenan yliopistoon opiskelemaan. Eri elämäntilanteista huolimatta Elena ja Lila ovat silti vahvasti mukana toistensa elämässä tavalla tai toisella. Parhaat ystävät eivät voi välttyä erimielisyyksiltä ja välirikkojakin sattuu, mutta vastoinkäymisissä apu on aina lähellä. Eräällä tällaisella hetkellä Lila antaa Elenalle säilytettäväksi muistivihkoja sisältävän peltilaatikon ja Lilan vihkojen välityksellä Elena pääsee salaa kurkistamaan Lilan elämään ja ajatuksiin.

Elenan ja Lilan ystävyys on mielenkiintoinen. Naiset ovat erilaisia ja he tuntuvat välillä olevan enemmän vihollisia kuin parhaita ystäviä. Varsinkin Lilasta on vaikea pitää, hän on välillä todella ilkeä ja inhottava Elenaa kohtaan, mutta tuntuu olevan hukassa ilman ystäväänsä. Elena ottaa vastaan ilkeydet ja antaa Lilalle anteeksi kerran toisensa jälkeeen, voisi luulla, että Elena haluaisi eroon Lilasta, mutta Lila on kuin hänen toinen puoliskonsa, joka tekee hänestä kokonaisen. Kumpikin tarvitsevat toinen toistaan.

(...) sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää (...).

Myös sarjan toinen osa on sujuvaa kuunneltavaa. Ferrante kuvaa Italiaa, aikaa, tapahtumia ja henkilöitä elävästi ja Manto lukee tarinan hyvin. Tarinassa ei ole suuria huippuja ja se etenee tasaisesti, paikoitellen tasaisuus tuntuu hieman tylsältä. Tylsyys ei missään nimessä nouse vahvasti pintaan vaan tarinaa kuuntelee mielellään. Seuraava osa on jo lainattuna, nyt pitäisi vain löytää sopivaa aikaa sen kuuntelulle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Muilla ei ole väliä, mutta sinulla on."
 

torstai 12. joulukuuta 2019

Stephen King: Ulkopuolinen



Stephen King: Ulkopuolinen
Tammi, 2019
543 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(The Outsider, 2018)
Luettu: 10.11.2019
Mistä: oma ostos


King-kirjahyllylle meno aiheuttaa joka kerta innostusta, jännitystä ja malttamattomuutta. Niin paljon vaihtoehtoja, uusia ja vanhoja. Tammikuussa on tulossa uutta suomennettua Kingiä ja halusin lukea tämän viimeisimmän ennen sitä. Toisaalta taas haluaisin säästellä näitä, pitää edes pari lukematonta Kingiä odottamassa...

11-vuotias Frank Peterson on murhattu raa'asti. Kaupunkilaisten järkytykseksi näyttää siltä, että syyllinen on kaikkien tuntema lapsia ja nuoria pitkään valmentanut koutsi T eli englannin opettaja Terence "Terry" Maitland ja hänet pidätetään näyttävästi suuren yleisön edessä kesken Flint City Golden Dragonsin ottelun. Maitland itse vakuuttaa syyttömyyttään, mutta kuka muukaan murhaaja voisi olla kun todisteet häntä vastaan ovat niin kiistattomat? Rikoskomisario Ralph Anderson tutkii tapausta, mutta pian hän ei enää oikein tiedä mitä ja ketä uskoa.

     "Tässä tapauksessa on jotain pahasti vinossa, ja mitä enemmän saat selville, sitä oudommalta se vaikuttaa. Ja se minua pelottaa. (...)"

Kirja vaikuttaa pitkään perusdekkarilta, kunnes yksi lause keikauttaa kaiken päälaelleen ja heittää lukijan keskelle hyytävää tunnelmaa. Kingiä lukiessa saa varautua erikoisiin ja yllättäviin käänteisiin, mutta vaikka niitä tietää odottaa ne onnistuvat silti yllättämään. Kulman takaa saattaa tulla ystävällinen naapuri, kylmäverinen murhaaja, täysin toisesta maailmasta tuleva hirvittävä olio tai jotain näiden väliltä. Vastaan saattaa tulla myös vanhoja tuttuja, kuten tässä tapauksessa Etsivä löytää -etsivätoimiston Holly Gibney. Hauska tavata taas, Holly! Koskaan ei tiedä mihin suuntaan Kingin tarina kääntyy, se pitää lukijan paitsi varpaillaan myös tyytyväisenä.

"Kaikki on mahdollista", hän sanoi tyhjälle huoneelle. "Ihan kaikki. Maailmassa riittää erikoisia sopukoita."

King malttaa jälleen kerran rakentaa tarinansa puitteet rauhassa, mutta lopussa vauhtia on jopa liiaksi asti. Ratkaisun hetkiä olisi voinut pitkittää hieman, kirjan pääpaha olisi ehkä kaivannut hieman lisää lihaa luiden päälle, syvyyttä hahmoon.

Pidän Rekiaron sujuvasta ja tietyllä tapaa kotoisasta suomennoksesta paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kirjassa mainitaan louferit ja cantaluponmeloni, miksi ei loaferit ja cantaloupemeloni? Onneksi yksittäiset sanavalinnat eivät juuri vaikuta lukukokemukseen kokonaisuutena, pienenä häiritsevänä yksityiskohtana vain. Tekisi mieli siirtyä heti seuraavaan Kingin kirjaan...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Todellisuus on ohutta jäätä, mutta useimmat ihmiset luistelevat sillä koko ikänsä ja putoavat jäihin vasta aivan lopussa.

Sekä:

He katsoivat vaitonaisina, molemmat tutkiskellen omalla tahollaan elämäänsä ilmestyneen reiän reunoja, jotteivät putoaisi siitä.