Marcia Preston: Perhosten talo

 

Marcia Preston: Perhosten talo

Silk, 2008
346 sivua
Suomentanut: Meri Ala-Tauriala
(The Butterfly House, 2005)
Luettu: 5.7.2018
Mistä: oma ostos

Kävin penkomassa autotallikirppiksellä valtavaa dekkaripainotteista pokkarivalikoimaa. Sieltä lähti mukaan kassillinen lukemista, lähinnä dekkareita ja jännityskirjoja sekä vähän kuin villinä korttina Prestonin Perhosten talo, josta en oikein osannut sanoa onko se lintu, kala vai perhonen. Kirja vaikutti juuri sopivalta lomalukemiselta, joten pakkasin sen mukaan lomareissulle.

Roberta "Bobbie" Leen elo Ruth-äidin kanssa on lasista ja viileää. Onneksi uudesta asuinpaikasta, Oregonin Shady Riveristä löytyy lapsuuden pelastukseksi Cynthia "Cincy" Janes. Tytöt ystävystyvät ja Cincyn Kalliosatamaksi kutsutusta kodista tulee Bobbielle kuin toinen koti, tytöt saavat nauttia yhdessäolosta ja Cincyn perhosia tutkiva äiti Lenora ottaa Bobbien vastaan kuin oman tyttären. Sitten tapahtuu jotain mikä muuttaa kahden äidin ja kahden tyttären elämät lopullisesti.

Tarinaa kerrotaan kahdessa tasossa, se alkaa Bobbien nykyhetkestä (vuodesta 1990) ja välissä Bobbie palaa lapsuuden muistoihin 1970-luvulle. Preston kuvaa onnistuneesti ystävyyttä, sen tuomaa iloa ja onnea, mutta myös sitä kipuilua, jota ystävyyteen joskus (usein) liittyy osapuolten kasvaessa.

Minä kaipasin meidän juttutuokioitamme, jotka olivat ravinneet minua koko ala- ja yläkoulun ajan.

Odotin tarinalta etukäteen enemmän jännitystä (ehkä kirpparipöydän muu valikoima vaikutti asiaan), mutta ehkä kustantajasta olisi voinut päätellä, että ei Perhosten talo mikään trilleri ole. Ei tarina täysin hajuton ja mauton ollut, mutta vähän liian kevyt ja siirappinen minun makuuni, tunnelma ja jännite jäi melko pinnallisesksi. Varsinkin Bobbien aikuisiän parisuhdekuvio jätti päälleliimatun ja ylimakean jälkimaun. Perhoset, jotka on nostettu jopa teoksen nimeen asti jäivät valitettavasti lepattamaan vähän irrallisena elementtinä, ihan kuin Preston olisi halunnut ne mukaan tarinaan väkisin.

Ihan hyvä kuitenkin, että tartuin kirjaan ennakkoluulottomasti, sillä kirja oli juuri sopivaa reissuluettavaa. Kun oli ollut päivän vaeltamassa ja saapui väsyneenä hotellille oli kiva lukea vähemmän syvällistä tarinaa. En kuitenkaan usko, että Perhosten talo jättää sen suurempaa muistijälkeä.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sattui sopimaan lomakohteeseen ja vuorivaelluksille):

Auringon lämmittämä graniitti tuntuu turvalliselta selkäni alla, ja rinteestä kantautuva miellyttävä humina hiipii luihini.

Helmet lukuhaaste 2018: 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti (sattumanvaraisuus on vähän suhteellinen käsite, mutta mielestäni sopi tämän kirjan kohdalle).

Kirjankansibingo kesä 2018: Kesä

- - -

Seuraavaksi pitäisi purkaa lukumaratonilla luetut kirjat blogiin, mutta sitä ennen vielä kuvatunnelmia lomamatkalta Itävallasta. Alpit ♥

 

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys sekä lomatunnelmia

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Tammi, 2013 (2012)

412 sivua

Suomentanut: Heikki Karjalainen

(A Visit from the Goon Squad, 2010)

Luettu: 29.6.2016

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä

Lähdin lomamatkalle riskillä ja valitsin mukaani yhden ainoan kirjan sillä ajatuksella, että tällä reissulla en kuitenkaan ehdi tai jaksa lukea kovin paljoa (toki lentoyhtiön matkatavaran painorajatkin vaikuttivat, vaelluskengät ja takit painavat yllättävän paljon). Okei, myönnän, että lisäksi puhelimesta löytyi muutama lisäkirja, mutta ne olivat lähinnä hätävävarana, e-kirjat kun eivät edelleenkään ole minulle kovin luonteva valinta. Päädyin Jennifer Eganiin, joka on ollut sattumoisin aiemminkin lomalukemisenani.

Aika suuri hämäys lähtee liikkeelle Sashasta, nuoresta newyorkilaisnaisesta, joka työskentelee levymoguli Bennie Salazarin assistenttina, kärsii kroonisesta varastelusta ja käy treffeillä sekä terapiassa. Bennie Salazar taas on eronnut keski-ikäinen laskeva tähti, ei enää niin pinnalla musiikkipiireissä. Bennie kantaa mukanaan kahviin lääkkeeksi (kuin huumeeksi) laitettavia kultahippuja sekä muistoja, näkyvimpänä niistä eräistä juhlista käsivarteen jääneet palovammat. Sashaan ja Bennieen liittyy lukematon määrä muita henkilöitä, joiden elämästä Egan tarjoilee pieniä otteita. Ja kaiken taustalla soi musiikki, jopa hiljaisuudella on oma sävelensä.

     He istuivat vaiti, kauemmin kuin olivat koskaan istuneet. Sasha katsoi sateen kastelemaa ikkunaa, suttuisia valoja pimenevässä illassa. Hän makasi liikkumatta paikallaan voidakseen pitää sohvan itsellään, oman paikkansa tässä huoneessa, oman näkymänsä ikkunaan ja seiniin, huminan joka kuului vain silloin kun oli muuten hiljaista ja itselleen kuuluvan Cozin ajan. Tämä oli hänen minuuttinsa, ja tämä, ja vielä tämäkin.

Henkilöt, tapahtumat ja paikat vaihtuvat nopeasti lähes hengästyttävällä tahdilla. Kirjan rajat hämärtyvät, on vaikea sanoa onko teos romaani vai ennemminkin novellikokoelma, jossa henkilöt ovat linkittyneet toisiinsa ikään kuin ihmisketjuksi. Yksi tuntee toisen, toinen kolmannen ja ehkä se kahdeskymmenes taas sen ensimmäisen, tai ainakin hänellä taitaa olla jonkinlainen hämärä muistikuva ensin mainitusta. Musiikki on suuressa osassa kirjaa ja henkilöiden lomassa heitellään useita musiikillisia viittauksia, niin todellisia kuin ilmeisesti myös keksittyjäkin. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut rinnalleen soittolistan ja olisi kiinnostava tietää minkälaisen soittolistan Egan olisi kirjalleen koonnut.

Kirjan rakenne on kiinnostava ja se rakentuu pitkän ihmisketjun ja ajan kulumisen varaan. Tuntui hassulta kun yhtäkkiä huomasi kahden henkilön välisen linkittymän. Välillä saatoin unohtaa henkilöt nopeastikin, mikä kieltämättä oli häiritsevää, mutta sitten heidät tapasi uudelleen. Aika kuluu (1970-luvulta aina 2020-luvulle), kuljettaa ja kuluttaa, ihmiset törmäävät toisiinsa tai sivuavat toisiaan kerran toisensa jälkeen ja kaikesta kuroutuu tarina. Ei välttämättä tasainen tai yhtenäinen, mutta eihän elämäkään ole sellainen. Eganin kerrontaa Karjalaisen suomentamana on helppo lukea, se on sujuvaa ja samalla sekä vähäeleistä ja kepeää että tunteikasta, kipeää ja herkkää.

Me ei puhuta mitään, maataan vain vierekkäin pimeässä. Lopulta mä sanon: Sun olisi pitänyt kertoa mulle.

     Kertoa mitä? Jocelyn sanoo, mutta mä en edes tiedä mitä. Sitten se sanoo: Kaikkea on liikaa, ja musta tuntuu, että jokin on lopussa, on loppunut jo.

Aika suuri hämäys on kuin kirjallinen hittikimara. Kirjaa lukiessani päässäni soi musiikki. Rokkia, vähän säröä, vinkuvia kitaroita, välissä jotain haikeaa ja kaunista. Ja juuri ennen Julkaise-napin painamista se tuli mieleeni, kirjaa kuvaava biisi. Anssi Kelan 1972. Tässä kirjassa on jotain samaa, mutta ei sitten kuitenkaan, sillä kirjan henkilöt eivät välttämättä liity niin selvästi toisiinsa kuin Anssi Kelan kappaleen koulukaverit. En oikein osaa vielä sanoa kuinka paljon pidin kirjasta, tunnelmani kieppuvat vielä kuin kannen pyörre. Aika suuri hämäys. Aika, suuri hämäys.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän alapuolellaan rannalla kimalteleva kaupunki kokeili laiskasti merta varpaillaan.

Bleue kutsui kirjaa varsinaiseksi hämääjäksi (sekä otti osuvat ja tyylikkäät kirjankansikuvat), Maijan teki mieli hihkua (kommentti päätyi myös pokkariversion takakanteen) ja Kirjaniilo tuumasi, että toimii.

- - -

Pakko vielä sitoa Aika suuri hämäys menneisyyteeni ja lomamatkaani seuraavalla sitaatilla:

He astuvat ulos. Niin pimeää kuin ulkona onkin, vuorten mustat siluetit ovat taivastakin tummempia.

Juuri tuolla tavalla näin Alpit ensimmäistä kertaa elokuussa 2003 kun saavuimme aamuhämärässä junalla Itävallan Innsbruckiin. Nyt lomamatkallamme näin ensisilmäyksen vuoristosta keskellä kirkasta päivää, ihana näkymä se oli silloinkin. Tässä kuvalliset lomaterveiset Itävallasta Bad Gasteinista sekä Sportgasteinista, josta viimeinen kuva on:

 

 ♥

Päätalon jalanjäljillä Kallioniemessä

Yksi kesäni ehdottomista kohokohdista koitti kesäkuussa kun pääsin viikonloppureissun päätteeksi käymään kirjailija Kalle Päätalon tekopitäjässä Taivalkoskella, Jokijärvellä. Ajattelin, että ehdimme korkeintaan ajamaan paikan ohi, mutta aikaa oli käydä perillä asti. Mutkaisen ja mäkisen pikkutien päässä oli pienehkö pysäköintialue, opaskyltti ja portti, josta avautui tällainen näkymä. Kallioniemi, Kalle Päätalon lapsuudenkoti. Juuri sellaisena kuin kirjojen perusteella kuvittelin.

Vanhasta navettarakennuksesta sai ostaa pääsyliput, pientä purtavaa ja museokaupan tuotteita. Kallioniemi-paidan ostamatta jättäminen saattaa vielä harmittaa... Kallioniemessä oli paikalla opas, joka kertoili paikan historiasta, alueella sai myös kiertää omaan tahtiin niin kuin mekin osaksi teimme.

Talon oikea pääty on vanha pirtti eli vuonna 1922 Mäkelästä Kallioniemeen uitettu Meijerikamari, johon kuuluu kööki ja pirtti. Vasen puoli taas on uusi pirtti,jota Herkko alkoi rakentaa vuonna 1931 vanhan puolen jatkeeksi.

Kukkia ikkunalla, ihan kuin Riitun aikoina. Melkein kuulen Herkon mototuksen, kaiken maailman turhuuksia sitä pitää hyysätä...

Porstuasta avautuu näkymä kapeaan köökiin.

 

Oikealle mentäessä päästään vanhaan pirttiin ja siinä se nyt on, pirtin vasemmalla laidalla, satusedän eli Antti Lohilahden muuraama paikkaansa hakeva uuni. Yhä pystyssä. Tosin opaskyltin mukaan kyseessä on Veijo Jussilan vuonna 1986 muuraama näköisuuni, ehkä alkuperäinen olisi jo nyykähtänyt nokalleen.

Nurkkahyllystä löytyy mm. perhevalokuvia ja Päätalon tuotantoa. Kamarista löytyy myös kangaspuut.

Valoisan ikkunan edessä pöydällä, ruudullisella pöytäliinalla kukan vieressä on Kalle Päätalon kuva. Teki mieli istahtaa hetkeksi tuolille, kasvotusten kirjailijan kuvan kanssa. Huokaista hetki suuren sanataiturin kodissa.

Köökistä vasemmalle avautuu ovi uuteen pirttiin, jonne muurattiin uusi uuni vanhan kallistellessa pettävillä hirsiperustuksillaan. Pirttiä asusti koko Päätalon natsuuna eli Herkko, Riitu ja seitsemän lasta.

Pirtti huokui vanhaa aikaa, kiitos useiden vanhojen esineiden. Pirtti kylpi ikkunoista tulevassa valossa, kaikkialla oli puhdasta, lattioilla oli värikkäät räsymatot. Ihan kuin olisi siirtynyt menneeseen aikaan ja olisimme tulleet kyläilemään ja talonväki olisi vain piipahtanut ulos.

Tästä ikkunasta oli hyvä tarkastella vastarannalta tulijoita, mutta vaivihkaa, ettei vieraat näe tuijottajia verhojen välistä. Onko atimoita vai vieraampaa sakkia?

Vastarannalla häämöttää Hilturanta. Vasemmalle katsottuna katse osuisi Villisaareen, jossa Kalle poikasena harrasti urheilua ja jossa myös pelattiin korttia ja tanssittiin.

Rannassa seisoo savusauna. Saunan lämmitys oli ikuinen riidan aihe sillä Herkon mielestä Riitu ei osannut juuri koskaan lämmittää saunaa kunnolla, tikua jäi aina löylyihin. Saunassa tuoksui tuore savu, opas oli pitänyt tulta saunassa samana aamuna. Kuppauslämmin sauna ei kuitenkaan ollut. Saunan porstuassa oli esillä kuppauskuvia.

Näkymä talolle rannasta katsottuna.

Rannan tuntumassa on myös aitta.

Kallioniemen rannassa Jokijärveä vartioi Uneutettu vonkamies, patsas, jonka Kalle Päätalo tilasi taiteilija Veikko Hautavaaralta. Kun Päätalo kuuli Iijoen uiton päättymisestä hän päätti, että patsas pitää sijoittaa hänen Tampereen kotinsa sijasta hänen lapsuudenkotinsa rantaan, tukkilaisten muistoksi.

Kallioniemessä käynti oli todella upea kokemus. Tuntui hienolta nähdä kaikki ne paikat, joista Päätalo on kirjojensa sivuilla kertonut. Paikan omistava Kallioniemi-Säätiö tekee hienoa työtä, museotoiminta ja paikan pitäminen auki Päätalosta kiinnostuneille on kunnioitettava teko. Kiitos siitä!

Ja mitä tekee lukutoukka päästessään yhden kirjallisen idolinsa synnyinsijoille? Kaivaa tietysti laukusta (paikkaan sopivan) kirjan ja istahtaa lukemaan, edes pari riviä.

.

Taivalkoskella vietetään vielä tänään sunnuntaina Päätaloviikkoa (29.6.-5.7.2015), joten Kallioniemi on sikälikin kovin ajankohtainen. Toivottavasti pääsen joskus osallistumaan tapahtumaan. Viimeistään sitten kun koko sarja on luettu?

Lukumaraton #2

Olen viime päivinä haahuillut levottomasti kirjahyllyjen ja kirjapinojen äärellä katsomassa kirjoja Sillä Silmällä eli lukumaratonia ajatellen. Edellisestä, ensimmäisestä lukumaratonistani on aikaa melko tarkalleen vuosi, joten tästä näyttää tulevan kesä(loma)perinteeni.

Aloitan lukumaratonini viimevuotiseen tapaan nyt keskiyöllä, nukun, syön ja taukoilen kun siltä tuntuu ja lopetan keskiyöllä lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi. Aikaa on siis vuorokausi, varsinainen lukuaika riippuu sitten yöunien ja taukojen määrästä. Keräsin jonkinlaisen kirjapinon valmiiksi, mutta saatan napata lukemista myös pinon ulkopuolelta. Mukana on monenlaista kirjallisuutta, pitäisi löytyä lukemista jos vaikka minkälaiseen tunnelmaan. Valitsemistani kirjoista Diana Gabaldonin Tulivana on kesken (kaksi neljästä tarinasta luettuna), joten taidan aloittaa siitä.

Päivitän tähän edistymiseni mikäli vain olen huomenna koneen ääressä kuten suunnitelmani on.

- - -

klo 1.10 / 30 sivua luettuna
Diana Gabaldonin Tulivanassa oli lukuvuorossa kolmas tarina Lordi John ja zombien vitsaus. Niin herkulliselta kuin 1700-luvun puoliväli, Jamaika ja zombit kuulostavatkin eivät silmät meinaa pysyä auki. Parempi lähteä nukkumaan ja jatkaa aamulla uusin silmin.

klo 10.50 / 91 sivua luettuna
Jatkoin sittenkin vielä hetken lukemista yöllä. Aamulla heräsin puoli yhdeksän aikoihin ja jatkoin sängyssä zombitarinan lukemista. Tarina vei mukanaan ihan eri tavalla kuin illalla, teki mieli lukea koko tarina alusta asti virkein silmin (aivoin) uudelleen, mutta alku muistui kuitenkin ihan hyvin mieleen, joten jatkoin vain eteenpäin. Söin rauhassa aamupalan (passionhedelmä-mango-appelsiiniteetä ja kalkkunajuustopaahtoleipää), tein aamutoimet ja heippastin pyöräilemään lähtevän perheen. Jatkan edelleen samalla kirjalla, aloitin jo Välitilaa, kirjan viimeistä tarinaa, taidan siirtyä ulos helteeseen lukemaan.

klo 14.15 / 192 sivua luettuna
Luin Tulivanan loppuun helteisellä pihalla, kävin vain välillä syömässä lounasta. Toisaalta viihdyin Gabaldonin tutun, koukuttavan tarinankerronnan parissa, mutta toisaalta ärsyynnyin siitä, että Matkantekijä-sarjan tapahtumat ja henkilöt ovat ehtineet unohtua mielestäni. Tulivanan tarinat ovat siis kyseisen kirjasarjan rönsyjä, sen tapahtumiin tai (sivu)henkilöihin liittyviä kertomuksia. Odotan innolla Gabaldonin seuraavaa Matkantekijä-romaania! Taidan seuraavaksi tarttua Emmanuel Carrèren Huviretki painajaisiin -kirjaan, saan vihdoin ja viimein korkattua Annamin Vive la France -lukuhaasteeseen osallistumiseni! Riippumatto kutsuu taas :)

klo 18.10 / 284 sivua luettuna
Iltapäivästä lukeminen on mennyt hieman haahuiluksi, kaikenlaista sivutekemistä on ilmestynyt. Kävimme ulkona syömässä ja nyt lähdemme käymään kyläilemässä iltakahvin merkeissä. Huviretki painajaisiin vaikuttaa ihan ok -kirjalta, jatkan sitä sitten illemmalla kyläilyn jälkeen.

klo 20.55 / 325 sivua luettuna
Mukava kyläilyhetki takana. Jatkoin lukemista heti kotiin tultuani (tai itse asiassa jo autossa lyhyen kotimatkan aikana) ja Carrèren Huviretki painajaisiin on nyt luettuna. Kirja oli aika yllättävä ja onnistui loppua kohden hyytämään helteisestä säästä huolimatta. Nyt on luettava jotain kevyempää, vuorossa on siis Milla Paloniemen sarjakuva-albumi Veera & minä.

klo 21.35 / 389 sivua luettuna
Sepä kävi nopeasti. Paloniemen Veera & minä oli juuri sellainen kevyt hyvänmielensarjakuva kuten odotin. Koiran omistajana löytyi useampiakin kohtia, joille nyökytellä. Seuraavaksi taidan napata pinosta Tuomas Kyrön Miniän.

klo 23.35 / 511 sivua luettuna
Miniä oli oikein osuva valinta illan päätteeksi. Napakka, hauska, hieman surullinen ja syvällinen. Luulen, että päätän lukumaratonin tähän, vuorokauden viimeiset tai ensimmäiset minuutit kun eivät ole otollisinta lukuaikaa minulle, tai sitten lukuvalinnan täytyy osua täysin nappiin. Lukumaratonin yhteismääräksi jäi siis tällä kertaa 3,5 kirjaa, 511 sivua eli yhden paksun kirjan verran. Ei ollenkaan huono saavutus, ottaen huomioon pitkät tauot lukemisessa. Kiitos vielä tsemppauksesta :)

Muumilaaksossa ja vähän muuallakin

Mikä se sieltä puiden takaa pilkistää...? Tampereen taidemuseo!

Nurkalta löytyi maininta päivän kohteesta...

...nimittäin Tampereen taidemuseon Muumilaaksosta. Ei muuta kuin peremmälle.

Tampereella on tullut käytyä monta kertaa, mutta tämä näyttely on jostain syystä jäänyt aina välistä. Nyt Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi otin Muumilaakson lomaohjelmaamme. Onneksi perheessä on muitakin muumifaneja, joten hirveitä houkutteluja ei tarvittu.

Muumilaakso on Tove Janssonin muumikirjoihin perustuva museo, jonka kokoelmaan kuuluu noin 2000 teosta. Tällä hetkellä Muumilaaksossa on esillä näyttely Seikkaillen kotiin, jossa kuvataan Muumipeikon ja kumppaneiden seikkailua, matkaa ja kotiin paluuta. Näyttelyn kiertämiseen voi ottaa mukaan näyttelyesitteen (useita kielivaihtoehtoja), josta voi lukea lisää kustakin teoksesta. Näyttelyssä on mukana Janssonin eri tekniikoin tekemiä alkuperäisiä muumikuvituksia, Janssonin elämänkumppanin Tuulikki Pietilän tekemiä kolmiulotteisia kuvaelmia, eri maissa julkaistuja muumiromaaneja sekä Janssonin, Pietilän ja Pentti Eistolan rakentama suuri muumitalo.

En osannut arvata, että museoon meneminen jännittäisi, mutta laskeutuessani portaita alakertaan hengitys kiihtyi ja kädet hikosivat. Kun näin näyttelyn ensimmäisen teoksen, Merenhuiskeen vesillelaskun, minulta pääsi pitkä huokaus. Tuntui upealta, mutta myös hieman uskomattomalta päästä katsomaan Janssonin alkuperäisiä muumikirjojen kuvituksia ja muita näyttelyn teoksia. Tarkkoja viivoja, pieniä yksityiskohtia, hengästyttäviä kokonaisuuksia ja silti vain yksi, vaikkakin merkittävä, osa Janssonin elämäntyöstä. Monikerroksinen muumitalo oli myös melkoinen nähtävyys! Näyttelystä on vaikea kirjoittaa, tuntuu etteivät sanat riitä kuvailemaan tuntemuksia eikä näyttelystä saanut ottaa valokuvia. Kannattaa siis mennä itse tutustumaan Muumilaaksoon. Aikaa kannattaa varata riittävästi, ettei tarvitse pilata kokemusta kiireellä. Tarkempia tietoja löytyy Muumilaakson nettisivuilta.

Kuva: © Moomin Characters™, www.tove100.fi

Sattuipa vielä niin sopivasti, että Muumilaaksossa vierailun lisäksi pääsin osallistumaan kirjabloggaajien Tampereen tapaamiseen. Oli todella mukava päästä tapaamaan kasvokkain sekä vanhoja että yksi uusi blogituttavuus. Kiitos Sara, Henna, Elina ja Anu kahvihetkestä :)

- - -

Esitellään nyt vielä lomamatkan kirjaostokset (Vaasasta ja Tampereelta), kirjahamsteri oli vähällä päästä irti... Tosin perhe oli hyvänä ostosapuna, mies valitsi Baldaccin kirjan, kuopus Epun ja esikoinen Veljeni Leijonamielen. Hieman yllätti, että itse valitsin vain yhden romaanin ja loput novelleja/tarinoita.

Viisikon uudet seikkailut ja Villasukan lomailua

Täällä ollaan taas! Viikko vierähti ilman oikeastaan minkäänlaista kontaktia blogistaniaan. Meinasi jo vieroitusoireet iskeä! Blogien lukeminen kännykällä ei oikein suju, kommentoimisesta puhumattakaan, joten nyt onkin kirimisen paikka. Tähän alkuun kuitenkin hieman lomalukemista ja reissutunnelmia. Otin mukaan useampia kirjoja, mutta sain luettua kokonaan ainoastaan yhden Viisikon. Eräs haastekirja on melkein luettuna, joten äkkiä postaus ulos, että ei pääse syntymään jonoa ;)

Enid Blyton: Viisikon uudet seikkailut (#2)

(Five Go Adventuring Again, 1943)

Tammi, 1993

158 sivua

Ensimmäisen yhteisen seikkailunsa jälkeen Dick ja Leo sekä Anne ja Pauli (Tim seuranaan) ovat olleet sisäoppilaitoksissaan, kunnes koittaa joululoma. Lomasuunnitelmat menevät jälleen kerran uusiksi, tällä kertaa sisarusten äidin sairastumisen vuoksi, eivätkä lapset ja Tim voikaan mennä Annen, Dickin ja Leon kotiin jouluksi. Viisikko matkustaa Paulin kotiin Kirrin Bayhin, mutta loma ei ole pelkkää rentoutumista ainakaan Paulille ja pojille: heille palkataan kotiopettaja, sillä he ovat opinnoissaan jäljessä muista.  Naapurimaatilalla vieraillessaan lapset löytävät salalokeron, jossa on mielenkiintoinen kankaanpala. Ihmetystä aiheuttaa myös Paulin kotona tapahtuva varkaus.

     - Voi, Pauli, älä nyt ole typerä, Leo sanoi. - Teet kärpäsestä härkäsen puhuessasi juonista ja ja taivas tietää mistä kaikesta! Voisi luulla, että olemme keskellä suurta seikkailua.
     - Mielestäni me olemmekin, Pauli sanoi odottamatta ja näytti hyvin vakavalta. -Tunnen jollakin tavoin ympärilläni - Suuren Seikkailun!
     Leo tuijotti miettiväisenä serkkuunsa. Saattoiko hänen sanoissaan piillä jotakin?

Sarjan aloitusosaa vaivanneen pienen alkukankeuden jälkeen tuntui, että toisen osan myötä sarja alkoi todenteolla käynnistyä. Salalokeroita! Epämiellyttäväsuinen kotiopettaja! Salaperäisiä taiteilijoita! Sitä paitsi nyt Kirrin Bayhin on palkattu myös Joanna, uskomattomia herkkuja laativa keittäjätär, jonka ruoista ja runsaista eväskoreista viisikko pääsee myöhemmin useaan otteeseen nauttimaan. Annettakoon nyt hänen ensiesiintymisensä vuoksi anteeksi se, että ruokailut jäivät (aloitusosan tavoin) vaisuhkoiksi. Joanna kyllä pääsee vielä näyttämään keittäjäntaitonsa.

Yksi asia, johon kiinnitin kirjassa huomioni oli toisten nimittely. Erityisesti sisarukset nimittelivät toinen toisiaan milloin miksikin, mikä poikkesi aloitusosasta. Tuskin olen tätä aikaisemmilla lukukerroilla huomannut, mutta nyt asia on ajankohtainen 4- ja 6-vuotiaiden lastemme kielenkäytön osalta. Kukkahattutäti täällä heristää sormeaan ;)

Sitaattikunniamaininnan saa:

Meidän on nyt käytettävä järkeämme kukistaaksemme vaarallisten vihollisten tuumat.

Kirjatoukalta löytyy tiivistelmä kirjasta, jos kaipaa muistinvirkistystä eikä pelkää juonipaljastuksia. Jane ehti aloittaa Viisikon uusia seikkailuja lukumaratoninsa päätteeksi, joten arviota on ehkä sielläkin tulossa. Mikäli Viisikoita kaipaa omaan hyllyynsä kannattaa kurkata Saran Tyttökirjaklassikot -verkkokauppaan.

---

Sitten lomailuun. Ei liene vaikeaa arvata, että lukutoukka ajautuu myös kesälomamatkalla kirjaostoksille. Ensin ostin kirjatuet, mutta täytyihän niiden väliinkin saada jotain. Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina on luettavien listallani, Leen Synnyinhauta oli halvan hinnan innoittama heräteostos ja Tolstoin Anna Karenina ansaitsee tulla luetuksi ja myös paikkansa kirjahyllyssä klassikkoasemansa ja arvioiden perusteella.

Sitten Suomenlahden toiselle puolen. Yksi suurimmista (hih, tämän voi käsittä ihan kirjaimellisestikin) syistä matkaan oli Tallinnan eläintarha, tarkemmin sanottuna tämä ja kaksi sen kaveria:

Norsujen ja muiden eläinten ihastelun jälkeen juhlistimme hääpäiväämme seuraavissa tunnelmissa:

Valokuvia tuli napattua paljonkin, mutta paljastettakoon taas yksi pienimuotoinen neuroosini, hienot lyhtypylväät :D

Hei hei heinäkuu!

Huomasin yhtenä aamuna töihin ajaessa, että kesäisen vihreä oli huomaamatta muuttunut syksyisen vihreäksi. Tummemmaksi. Eihän se vielä kesän loppua tarkoita, varsinkaan kun näitä lämpötiloja katsoo, mutta selvästi ollaan syksyyn kallistumassa. Heinäkuukin on jo lopuillaan. Se näytti meillä tältä:


Kukkapenkeissä (sekä piha-aidan takana) on kasvanut jotain muutakin kuin rikkaruohoja.

Talo sai uuden maalipinnan. Hei hei auringonkeltainen, tervetuloa ihana vaaleansiniharmaa!

Kesän perinne, mansikkabriittakakku tuoreista mansikoista.

Mansikkaa ja vähän muutakin marjaa drinkin muodossa. Hyvää hääpäivää meille <3

Ihana kesäsade yllätti meidät. Kuvata piti, vaikka sade onnistui kastelemaan puolet mekosta.

Osa kesäkirjoista on odottanut hyllyssä kauan, lisää on silti pitänyt hakea (ja tilata).

Tässä vielä se Hei hei heinäkuu, tai lentopallolaulu kuten Kirppu ja Piipero sitä sanoo. Mokomaa Mokomaa on pitänyt soittaa uudelleen ja uudelleen :D

Ihanaa loppukesää ja syksyn odotusta sekä vanhoille että uusille lukijoille :)