Victor Dixen: Vampyria - Ihmeiden hovi

Victor Dixen: Vampyria - Ihmeiden hovi

(Vampyria #2)

Otava, 2024

490 sivua

Suomentanut: Taina Helkamo, Liisa Kuivasmäki

(Vampyria - La Cour des Miracles, 2021)

Luettu: 7.1.2025

Mistä: lahja

Jeanne Froidelac, tai Diane de Gasterfriche jona hänet nykyisin paremmin tunnetaan, on päässyt viimein Vampyrian valtiaan, pimeyden kuninkaan Ludvig Muuttumattoman hoviin Versaillesiin ja on siten yhä lähempänä päämääräänsä, kostaa perheenjäsentensä murhat ja syöstä julma vampyyrikuningas vallasta lopulliseen kuolemaansa. Koston täytyy kuitenkin odottaa tai ainakin Jeannen on otettava kiertotie sen toteutukseen sillä vampyyrikuninkaan valtaa horjutetaan myös hovin ulkopuolelta. Ludvig Muuttumaton saa kilpailijan, salaperäisen Ihmeiden valtiattaren Hekaten, joka vaatii itselleen Pariisia ja Pariisin varakuningattaren titteliä. Ihmeiden valtiatar on värvännyt sotajoukoikseen kammottavat ihmissyöjäghulit, jotka riehuvat ympäri Pariisia herättäen kauhua sen asukkaissa. Ludvig Muuttumaton määrää Diane de Gasterfrichen ja kaksi muuta kaartilaistaan, Suraj de Jaipurin ja Hélénaïs de Plumignyn, lähtemään Ihmeiden valtiattaren perään ja tuomaan hänet Versaillesiin kuulusteltavaksi. Jeannen ei auta muu kuin totella kuningasta sekä Vastarinnan koordinaattoria ja lähteä suorittamaan vaarallista kaksoistehtävää.

Jeannen (käytän päähenkilöstä mieluiten hänen omaa nimeään) ja hänen kaartitoveriensa matkassa kuljetaan pitkin Pariisin katuja, siltoja ja maanalaisia käytäviä, juhlitaan palatseissa, käydään puistoissa ja hautausmailla ja poiketaan vaivaistalossa. Näitä Pariisin tunnettuja rakennuksia ja maamerkkejä oli mukava bongailla pitkin tarinaa. Synkän tunnelman puolestaan takaavat vampyyrit ja ghulit, jotka repivät ihmisparat hampaisiinsa jopa heidän kodeistaan. Victor Dixenin Pariisi ei ole kaunis ja romanttinen vaan varsinkin illan tullen ruma ja raadollinen kaupunki. Miljöön kuvauksen lisäksi myös itse tarina on onnistunut. Pimeyden hovin eli sarjan ensimmäisen osan puutteet ja kompastuskohdat (rönsyilevä kuvailu, kömpelöt huudahdukset ja huutomerkkien viljely, erikoiset kielikuvat) olivat kuin pois pyyhkäistyt, nyt tarina lensi ja laukkasi! 

Ihmeiden hovi ihan fyysisenä esineenä on niin ikään kokenut kasvojenkohotuksen sarjan aloitusosaan verrattuna. Ihmeiden hovi on painettu sileämmälle paperille ja pehmeässä kannessa ei näy yhden lukukerran jälkeenkään naarmuja ja taitoksia kuten Pimeyden hovin kannessa, joka näytti ikävän kulahtaneelta jo lukemisen alkumetreillä. Myös Ihmeiden hovissa on kaunis kuvitus: kansikuva, tärkeimmät henkilöt medaljongeissa etukannen sisäpuolella, Vampyrian ja Pariisin kartat sekä kuolevaisten laki ovat ilo silmille.

En millään malttaisi odottaa sarjan kolmatta (ja ilmeisesti viimeistä) osaa, haluaisin päästä heti jatkamaan matkaa Jeannen ja hänen seurueensa kanssa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Kukaan ei osaa edes epäillä, että kaiken sen mustuuden keskellä kytee kipinä, joka on vannonut palauttavansa Valon maailmaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 5. Kirjassa on ystävyyttä yli rajojen

Helmet-lukuhaaste 2025: 26. Kirjassa on itse valittu perhe

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

(Aamutähti #1)

Like, 2021

Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry

(Morgenstjernen, 2020)

666 sivua

Luettu: 31.12.2024

Mistä: lahja

Kuumuus lepää Norjan yllä kun taivaalle syttyy uusi tähti. Yksi toisensa jälkeen ihmiset keskeyttävät myöhäisillan askareensa ja pysähtyvät ihmettelemään taivaalla loistavaa aavemaista näkyä. Samaan aikaan sekä eläimet että ihmiset alkavat käyttäytyä kummallisesti. Sadat ravut ryömivät kuivalla maalla metsässä, petolintu lentelee kaupungilla saalista vaanien, mäyrä tunkeutuu sisälle mökkiin, metsästä löytyy valtavan suuri luotu nahka, ketut ja saksanhirvet lähestyvät ihmisiä, leppäkertut parveilevat valtavassa laumassa. Elävät kuolleet kulkevat elävien joukossa, ihmiset ovat levottomia, nähdään ihmiskasvoisia, suomullisia lintuja ja ihmisenkaltaisia olioita, jotka eivät ole ihmisiä... Mikä on totta ja mikä kuvitelmaa tai harhanäkyä? Mitä uuden tähden syntymän myötä onkaan käynnistynyt?

Knausgård läväyttää uuden tähden lukijan verkkokalvoille hyvin nopeasti ja tekee sen sitten uudelleen, uudelleen ja vielä uudelleen, aina uuden henkilön näkökulmasta niin, että henkilömäärä tuntuu jo melkoiselta ohimarssilta. On mökkinaapurit, lomalla kirjaa kirjoittava ja taiteilijavaimonsa Toven alkavaa psykoosia lapsilta piilotteleva Arne ja dokumenttielokuvia tekevä filosofointiin taipuvainen Egil, avio- ja osittain myös uskon kriisiä poteva pappi Kathrine, työpaikassaan päiväkodissa tapahtunutta tapaturmaa piilotteleva Emil, kaupan kassalla työskentelevä herra Jumalan kohtaava Iselin, sairaalassa osastonhoitajana ja kotona Parkinsonin tautia sairastavan äitinsä omaishoitajana toimiva Solveig, kulttuuritoimittajaksi alennettu viinaan ja naisiin menevä Jostein ja hänen ahdistuskohtauksista kärsivä kehitysvammaisten tukiasunnossa hoitajana työskentelevä vaimonsa Turid sekä näiden perheenjäsenet ja ystävät. Ja juuri kun henkilögalleria tuntuu vakiintuneen liittyy kirjavaan joukkoon vielä vanhemman puolisonsa 60-vuotispäivää valmisteleva Vibeke. Osa henkilöistä saa enemmän tilaa kuin toiset kun taas joidenkin henkilöiden merkitys tarinalle jää melko mitättömäksi. Osa henkilöistä myös linkittyy toisiinsa mutkien kautta, osa jää irrallisiksi hahmoiksi. Mitä metallibändin jäsenille lopulta tapahtui, ketkä tai mitkä pitivät metsässä kummaa kalinaa? Tarina herätti paljon kysymyksiä, mutta vain vähän vastauksia niihin.

Aamutähti on sarjan aloitusosa ja suuri henkilömäärä selittynee sillä, että Knausgård haluaa esitellä henkilöt heti alussa, mutta valitettavasti tarina sirpaloituu tarinan hyppiessä henkilöstä toiseen. Juuri kun lukemisessa pääsee yhden henkilön matkassa vauhtiin hypätäänkin jo seuraavaan henkilöön. Minulle tarinan suurin kompastuskivi oli Egil ja hänen evoluutio-, uskonto-, vapaus- ja filosofiapohdintansa, näiden osuuksien kohdalla tarina tyssäsi täysin ja juoni tuntui karkaavan jonnekin syvällisten jorinoiden sivuraiteille. Myös itsekeskeinen ja tunteeton Jostein sai minut puhisemaan ärtymyksestä. Josteinin kokemat mustat aallot, jonkinlaiset kohtaukset tai rajatilakokemukset eivät oikein avautuneet minulle. Kiitos henkilöiden mukaan nimettyjen lukujen tarinaa on kuitenkin hieman helpompi seurata. Lisäksi pirstaleista rakennetta paikkaavat kiinnostavat tapahtumat ja tiivis, uhkaava tunnelma, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa oikein saavuta huippuaan.

Odotukseni Karl Ove Knausgårdin Aamuntähteä kohtaan olivat korkealla. Kirja vaikuttaa kuvauksensa perusteella stephenkingmäisen kauhealta ja salaperäiseltä, myös kansi uhkaavine korppeineen on varsin houkutteleva kauhun ystävän näkökulmasta. Lieneekö myös (suomennoksen) sivumäärä, 666 sivua, tarkkaan harkittu viittaus pedon lukuun? Pidin kovasti kirjan ideasta, taivaalle nousevasta uudesta tähdestä, jonka ilmestyminen saa aikaan erikoisia ilmiöitä ja kauhean, jotakin vielä selittämätöntä odottavan tunnelman. Tarina ei kuitenkaan oikein etene vaan jää junnaamaan paikoilleen, en oikein saa siitä kiinni. Takakannessa viitataan syvälle kätkettyihin mysteereihin, osa mysteerien sydänjuurista oli piilotettu niin hyvin, että ne jäivät minulta kokonaan löytämättä.

On varmaan pakko lukea seuraava osa, jotta selviää mistä tässä kaikessa on kyse, onko Knausgårdin Aamutähti-sarja lintu vai kala ja katoaako tarina mielestä yhtä nopeasti kuin tähdenlento vilahtaa taivaalla.

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Pahuuden palvonta oli todella pöljää. Vähän kuin palvoisi aurinkoa. Se tuli kyllä joka päivä ihan palvomattakin. Sama päti pahuuteen. Pahuus oli jo täällä, ja sillä meni hyvin.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 20. Kirjan tarinaan liittyy maapallon ulkopuolista elämää

Helmet-lukuhaaste 2024: 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

(Iijoki #25)

Gummerus, 1995

700 sivua

Luettu: 2.11.2024

Mistä: lahja

Kalle on saanut vahvistuksen epäilyilleen Lainan ja Veikko Moilasen suhteen laadusta ja ymmärtää, että hänellä ja Lainalla ei ole enää yhteistä tulevaisuutta. Katse on käännettävä tulevaisuuteen ja Kalle rientää Kyrökoskelle tapaamaan Leenaa ja puhumaan heidän kahden yhteisestä tulevaisuudesta. Työrintamalla puhaltavat uudet tuulet kun Kalle siirtyy Attilan työmaalta Tampereen Rakennusmestariyhdistys ry:n talon rakennustyömaalle vanhemmaksi rakennusmestariksi. Kallen mielessä kypsyy päätös lunastaa Lainalle lupaamansa Kirvestien talo itselleen, mutta ratkaisu tuo Kallelle taloudellisia haasteita. Kallen unelma kirjan julkaisemisesta alkaa viimein vuosien kirjoittamisen jälkeen tulla todeksi.

Kirjassa on jälleen kiinnostavaa ajankuvaa. Rakennustyömailla ei ole totuttu kesälomiin, mutta vuoden 1957 heinäkuussa Kalle jää esimiehensä kehotuksesta kahdeksi viikoksi lomalle. Kalle on joutunut maksamaan työntekijöilleen lopputilejä rakennustyömaiden valmistuessa, mutta joutuu nyt kokemaan itse töiden loppumisen. Kun työnantajalle tulee rakennusurakoiden välissä hiljaisempi kausi komennetaan Kalle kotiin odottamaan uutta rakennusurakkaa. Vaikka töitä ei ole Kallen palkka kuitenkin juoksee, ehkä osittain siitä syystä, että Kalle on samalla myös toipilaana vakavan sairausepäilyn jäljiltä. Kallen palatessa töihin kesällä 1958 alkaa työmailla näkyä uusi tuttavuus eväiden joukossa, pahvinen maitopurkki.

Iijoki-sarjan toiseksi viimeisen osan lukeminen tuntui juhlalliselta ja tunteikkaalta, sillä tässä osassa ympyrä ikään kuin sulkeutuu ja Kallen kirjailijaura alkaa. Kalle havahtuu ajatukseen kirjoittaa novellikokoelman sijaan romaani sillä hänen muistivihkossaan on paljon enemmän rakennustyömaille liittyviä henkilöhahmoja kuin novelliin mahtuu. Niinpä Kalle alkaa kirjoittaa rakennustyömaasta ja sen ihmisistä kertovaa romaania, jonka Gummerus julkaisee vuonna 1958 nimellä Ihmisiä telineillä. Esikoiskirjailija saa paljon positiivista palautetta, mutta lapsuuden kotipitäjässä Taivalkoskella vastaanotto on osittain nuivaa. Etenkin uskossa elävät ovat järkyttyneet Kallen romaanin päähenkilön Mauno Joensivun käytöksestä, he kuvittelevat Kallen kirjoittaneen kirjassa itsestään ja omasta elämästään ja taivastelevat oman kylän pojan kiroilua ja syntistä elämää. Kallen on vaikea ymmärtää taivalkoskelaisten näkökulmaa ja railo Kallen ja Taivalkosken välillä vain kasvaa. Tampere tuntuu yhä enemmän kodilta.

Kallen koti- ja perhe-elämällä on tässä(kin) osassa suuri rooli. Ei ehkä myrskyisten, mutta ainakin aallokkoisten aikojen jälkeen onkin mukava seurata kuinka Kallella alkaa hieman tasaisempi jakso elämässä uuden parisuhteen myötä. Mitään ylitsepursuavaa tunneryöppyä Kallen ja Leenan välillä ei kirjassa kuvata, ennemminkin Kallen kommentit Leenasta ja hänen ulkonäöstään tuntuvat välissä hieman vähätteleviltä tai tunteettomilta, mutta kuten Kalle kirjassa Leenalle sanoo toisen vaimoni kansa en alota elämääni lirkuttelemalla enkä läyryämällä, siihen voit varautua. Kyllä Kallen ja Leenan välillä tuntuu myös lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Lapsirakas Kalle pääsee viimein elämään myös lapsiperhearkea.

- Uuppaheijaa, Riitta!

Iijoki-sarjaa on vielä (enää!) yksi osa jäljellä. Olen pyöritellyt mielessäni ajatusta, että tekisin sarjan luettuani Päätalo-matkan Taivalkoskelle. Olen pysähtynyt useammankin kerran Taivalkoskella ja käynyt kerran Kallioniemessä, mutta olisi mukava viipyä paikkakunnalla yön yli ja kiertää sarjasta tuttuja paikkoja enemmänkin. Ehkä jo tulevana kesänä?

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Otti, jumaliste, tiukalle ennen kuin tuo haave totteutu.

Helmet-lukuhaaste 2024: 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu)

Delia Owens: Suon villi laulu

 

Delia Owens: Suon villi laulu

WSOY, 2020

416 sivua

Suomentanut: Maria Lyytinen

(Where the Crawdads Sing, 2018)

Luettu: 5.8.2024

Mistä: lahja

Catherine "Kya" Clark asuu vaatimattomassa mökissä marskimaan laidalla, omassa rauhassa luonnon keskellä. Kya on tottunut pienestä pitäen siihen, että ihmiset lähtevät hänen luotaan. Kun Kya on kuuden hän kuulee verkko-oven paukahtavan ja näkee äitinsä kävelevän pois taakseen katsomatta. Sitten lähtevät isosisarukset yksi toisensa jälkeen ja lopulta viinaan menevä ailahtelevainen isäkin jättää palaamatta kotiin. Kya jää yksin ja joutuu opettelemaan selviytymään päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen itsekseen. Lokakuussa vuonna 1969 lähimmän kylän Barkley Coven autoliikkeen pitäjän poika Chase Andrews löytyy kuolleena suolta, kylän laitamilla sijaitsevan hylätyn palotornin juurelta ja syyttävät sormet alkavat hyvin nopeasti osoittaa Kyan suuntaan. Mutta mitä tekemistä Kyalla, omissa oloissaan pysyttelevällä köyhällä, kouluja käymättömällä nuorella naisella voisi olla kylällä asuvan varakkaan, komean ja suositun nuorukaisen saati tämän kuoleman kanssa?

Suon villi laulu on odotellut pitkän aikaa lukuvuoroaan kirjahyllyssäni, mutta en halunnut tarttua siihen tuoreeltaan sillä se oli ilmestyttyään melkoinen kirjatapaus ja sai paljon huomiota. Odotin suurimman kohun laantumista ja kesän ja syksyn taitekohta helteisine päivineen tuntui juuri sopivalta hetkeltä lähteä kirjamatkalle Pohjois-Carolinan rannikon marskimaalle. Matka osoittautui melkoisen vaikuttavaksi.

Marskimaa ei ole suonryteikkö. Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta. Verkkaiset purot polveilevat kuljettaen auringonkehrää merelle, ja pitkäkoipiset linnut kohoavat siivilleen hämmästyttävän sulavasti - vaikka eivät näytä lentoon luoduilta - tuhannen lumihanhen kaakatuksen pauhussa.

     Siellä täällä marskimaalla, nihkeänkosteiden metsien kätköissä, rämeinen suo ryömii alaville turvemaille. Suovesi on tyyntä ja tummaa, se on hotkaissut valon mutaiseen nieluunsa. Jopa yöeläjät liikkuvat sen siimeksessä päiväsaikaan. Ääniäkin siellä kuuluu, mutta marskimaahan verrattuna suo on hiljainen, sillä hajoaminen tapahtuu solutasolla. Elämä mätänee ja löyhkää ja palaa lahonneeksi turpeeksi; suon katkerassa liejussa kuolema synnyttää elämää.

     Lokakuun 30. päivän aamuna vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojui suolla, joka olisi kaikessa hiljaisuudessa, suomaiseen tyyliinsä sulatellut sen sisuksiinsa. Kätkenyt iäksi.

Owens maalaa heti alussa lukijan silmien eteen miljöökuvan, joka muuttuu salamannopeasti herkästä ja kauniista synkäksi ja raadolliseksi. Luonto tuo suojaa ja turvaa, mutta on myös sattumanvarainen, hallitsematon ja voi joskus koitua ihmisen kohtaloksi. Joskus jäljet, tässä tapauksessa Chasen ruumis, jäävät näkyviin, joskus luonto piilottaa ne ihmisten ulottumattomiin. Vahva luontokuvaus toimii hyvänä pohjana tarinalle, jossa seurataan Chasen kuoleman selvittämistä ja Kyan kasvutarinaa, kahta toisiaan sivuavaa ja lähestyvää linjaa. Pidin kovasti rämeen ja muun luonnon kuvauksesta. Owensin kerronnassa marskimaa eläimineen, tuoksuineen ja äänineen herää vahvasti eloon.

Kaatosateen usva ujuttautui paikkaillun verkon läpi ja hipaisi hänen kasvojaan.

Suon villi laulu tuo mieleen Gabriel Tallentin Minun ikioma kultani ja Beth Lewisin Suden tie -romaanit. Näissä kolmessa kirjassa on yhteistä luonto, joka on hyvin vahvasti läsnä, tunnelma, jossa on yhtä aikaa lohduttomuutta ja toivoa sekä naispäähenkilö, joka kokee kovia ja joka vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa jatkaa eteen päin luovuttamatta. 

Mitä ihminen on valmis maksamaan karkottaakseen yksinäisyyden?

Suon villi laulu on kaunis ja raastava tarina yksinäisyydestä, ennakkoluuloista, luonnosta, ystävyydestä, kasvamisesta ja rakkaudesta. Tarina etenee verkkaisesti, mutta luontokuvaus ja tarinan tiivis henkilöjoukko riittävät pitämään otteessaan. Pidin kovasti periksiantamattomasta Kyasta, joka näkee kauneutta sekä luonnossa että myös ihmisissä siitä huolimatta, että hänen luottamuksensa petetään useamman kerran. Pidin myös Jodiesta, Kyan suojelevaisesta isoveljestä, Jumpinista, joka näkee Kyan hädän ja auttaa häntä vaivihkaisella tavallaan sekä Tatesta, sulkapojasta, joka auttaa Kyaa astumaan uuteen maailmaan. Piiri Kyan ympärillä on pieni, mutta vahva.

Myös tarinan jättämä jälkikaiku on vahva. Meren, sateen ja suon tuoksut tuntuvat nenässä. Siivilleen nousevien lintujen ja pienten moottoriveneiden äänet kaikuvat korvissa. Olisi mukava päästä joskus näkemään ja kokemaan itse Pohjois-Amerikan marskimaat.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause joka saa lukutoukan nyökyttelemään):

»En tienny, että sanoissa voi olla niin paljon sisällä. En tienny, että joku lause voi olla niin painava.»

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 6. Hyllynlämmittäjä tai kirja, jonka olet aikonut jo kauan lukea (ehkä osuu haastekohtaan rimaa hipoen, mutta menköön)

Helmet-lukuhaaste 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna

Stephen King: Holly

Stephen King: Holly

Tammi, 2024

471 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Holly, 2023)

Luettu: 22.7.2024

Mistä: lahja

Etsivä löytää -etsivätoimiston ovet ovat toistaiseksi suljettu sillä Holly Gibney on menettänyt hetki sitten äitinsä ja Pete Huntley sairastaa koronaa. Surunsa keskellä Holly kuitenkin kuuntelee äitinsä Zoom-hautajaisten aikana työpuhelimen vastaajaan tulleet viestit. Penelope "Penny" Dahlin aikuinen tytär Bonnie on kadonnut. Holly soittaa Pennylle ja huolimatta suruajastaan ja toimiston vajaamiehityksestä hän ryhtyy selvittämään mitä Bonnielle on tapahtunut. Hollyn seuratessa johtolankoja vastaan tulee kuin vahingossa toinenkin kadonnut henkilö ja pian Holly on jälleen jonkin pahan jäljillä.

Niinhän siinä sitten kävi kuten Kingin Mitä enemmän verta -novellikokoelman postauksessa arvelin eli tapaamme jälleen vanhan tutun Holly Gibneyn kanssa. Holly Gibneyn piti alun perin olla vain sivuhenkilö Stephen Kingin Mersumies-romaanissa, mutta henkilöhahmo valloitti luojansa sydämen ja ujuttautui sittemmin mukaan useampaan Kingin romaaniin ja novelliin, saaden nyt viimein oman nimikkotarinansa romaanin muodossa. Mikäs siinä, Holly on vallan mainio tapaus ja pystyy täyttämään Bill Hodgesin jättämät suuret yksityisetsivän saappaat ja kannattelemaan harteillaan yhden jos toisenkin tarinan ja vaikka romaaninkin,

Kirjan kannessa on New York Timesin lyhyt ja ytimekäs kommentti: "PARASTA KINGIÄ!". Vaikka minun on mahdotonta valita yhtä ja ainoaa Kingin teosta parhaaksi olen jokseenkin samoilla linjoilla, Holly on todella hyvä ja ehkä jopa Kingin parhaimmistoa. Holly on ajankohtainen nykyajan vitsauksineen ja ilmiöineen kuten korona ja Trump. Holly on myös yllättävä. Holly on siinä mielessä mielenkiintoinen henkilö, että hän on törmännyt tähän astisissa tutkimuksissaan monenlaisiin vastuksiin, niin yliluonnollisiin olioihin kuin yksinkertaisesti pahoihin ihmisiin. Hollyn seurassa ei koskaan tiedä mitä on luvassa. Tässä tarinassa pahuus tulee monella tapaa puskasta. Holly on koukuttava ja hyvä, mutta myös kammottava, juuri Kingille tyypilliseen kihelmöivän jännittävään ja piinaavaan tapaan.

Joskus kirja vaatii postauskuvaan kaverikseen tietynlaisen rekvisiitan tai taustan kuten Holly nyt. Lue niin tiedät.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Juuri kun luulee nähneensä pahimman, mitä ihmisillä on tarjota, huomaa erehtyneensä. Pahuudelle ei ole rajaa.

sekä:

Perhe, joka murhaa yhdessä, pysyy yhdessä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 3. Lue julkisessa tilassa tai ulkona

38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet (takakannessa kädet)

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Bazar, 2022

605 sivua

Luettu: 21.7.2024

Mistä: lahja

Hajusteentekijä Namirtu synnyttää aviottoman lapsen, tytön, jonka kasvojen ja vartalon oikea puoli on verenpunainen. Ilussa on merkitty lapsi, jonka syntymä herättää huomiota niin hajustepajassa kuin temppelissä, mutta onko Ilussan syntymämerkit enne onnesta vai kirouksesta? Namirtu pakenee tyttärensä kanssa Assurista päätyen asumaan Assurin ja Kalhun välillä sijaitsevan pienen kylän majataloon. Ilussan kasvaessa nuoreksi naiseksi Namirtu opettaa keittiötöiden lomassa tyttärelleen tuoksujen ja voiteiden valmistusta, Namirtu myös muistuttaa hallussaan olevasta savitaulusta ja sen merkityksestä Ilussan tulevaisuudelle. Namirtu vaikenee yksityiskohdista ja lopulta Ilussan täytyy valita tiensä ja selvittää itse äidin varjelema salaisuus.

     "Tässä savitaulussa on sukumme menneisyys ja tulevaisuus. Muista, että sitä tulee varjella tarkemmin kuin mitään muuta. Jos se häviää, kaikki on mennyttä, ja jos se päätyy vääriin käsiin, jumalten tahto ei tapahdu. Jumalten uhmaamisesta ei ole koskaan koitunut mitään hyvää, ja seuraukset voivat olla hirvittävät.. Meille, mutta myös muille, muista se, Ilussa. Sinun on siis tehtävä osasi, toteltava äitiäsi ja pysyteltävä piilossa!"

Kiinnostuin Kaisa Åkermanin Hajusteentekijän tyttärestä välittömästi (vaikka meni pitkään ennen kuin luin sen). 1200-luvulle ennen ajanlaskun alkua ajoittuva historiallinen romaani, syntymästään saakka merkitty lapsi, enteitä ja uskomuksia, suvun salaisuuksia, hajusteiden tekoa, tarina kuulostaa houkuttelevalta! Ajatuksissa pyöri Joanne Harrisin herkullinen, mukaansatempaava ja ihana ns. suklaa-sarja Pieni suklaapuoti, Karamellikengät, Persikoiden aikaan ja Mansikkavaras sekä Patrick Süskindin karmivan upea hajuja ja tuoksuja tulviva 1700-luvulle ajoittuva Parfyymi - Erään murhaajan tarina. Odotukset olivat siis varsin korkealla kun toivoin jotain samankaltaista aisteja hivelevää ja jännittävää lukukokemusta.

Valitettavasti historiallinen aika häipyi välillä taustalle henkilöiden käyttäytyessä ja puhuessa aikaan nähden melko nykyaikaisesti ja savitaulukin pysyi salaisuutena niin pitkään, että se jo vähän puudutti. Erityisen paljon jäin kaipaamaan niitä tuoksuja, joita Namirtu ja Ilussa valmistivat, ne eivät nyt välittyneet kirjan sivuilta nenääni. Kiinnostavista lähtökohdista huolimatta Hajusteentekijän tytär ei siis ihan yltänyt niihin odotuksiin jotka minulle oli siitä ehtinyt muodostua. 

Kirjassa oli silti paljon hyviä asioita, kuten tarinan kuljetus paikasta toiseen sekä tietyt henkilöt. Pidin erityisesti Ilussan ja Erenun välien kuvauksesta. Pitkään Namirtun taloudessa kotiorjana ollut Erenu on käytännössä kasvanut yhdessä Ilussan kanssa ja he muistuttavat ennemmin ystäviä ja lähes sisaruksia kuin palvelusväkeä ja emäntää. Heidän todellinen asetelmansa kuitenkin näkyy välillä Ilussan käskyttäessä Erenua. Kirja on melkoinen tiiliskivi ja Ilussan sekä Erenun matkan varrelle mahtuu paljon henkilöitä, joista osa jäi auttamatta etäisemmäksi, myös siitä syystä, että osa nimistä oli samankaltaisia ja saatoin hetkittäin sekoittaa ne. Kirjan lopusta löytyvä henkilöluettelo sekä listaus termeistä ja jumaluuksista auttoivat pysymään kärryillä (sic).

Hajusteentekijän tytär on kuitenkin sujuvasti kerrottu pitkä ja polveileva tarina, joka pitää otteessaan ja kuljettaa uusiin paikkoihin, mutta ei aiheuta ahmimisreaktiota. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Päivät olivat samanlaisia, samat äänet, miesten huudahdukset ja pyörien kitinä ja sama laiha liemi ja leipäpala yötä vasten.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 12. Kirjassa nukutaan ulkona, teltassa tai autiotuvassa

Helmet-lukuhaaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

Satu Rämö: Hildur

Satu Rämö: Hildur

(Hildur #1)

WSOY, 2022

363 sivua

Luettu: 4.6.2024

Mistä: lahja

Hildur Rúnarsdóttir on kokenut lapsuudessaan perhetragedian, jonka jäljet kulkevat yhä hänen mukanaan useammalla tavalla. Lumimyrskyyn kadonneet pikkusisaret ovat vuosien jälkeen yhä edelleen Hildurin ajatuksissa, mutta kadonneet lapset ovat myös Hildurin työtä sillä hän työskentelee paitsi Ísafjörðurin poliisipiirin rikosetsivänä myös Islannin kansallisen poliisin kadonneiden lasten yksikön johtajana. Vapaa-aikansa Hildur viettää Atlantin hyisissä vesissä rakkaan harrastuksensa surffauksen parissa. Pieni poliisilaitos saa täydennystä kun Hildur saa työparikseen Suomesta tulevan neulomista harrastavan Jakobin. Kun lumivyöryn alle jääneestä mökistä löytyy tutun miehen ruumis selviää poliiseille nopeasti, että kyseessä ei olekaan luonnollinen tai luonnonvoimien aiheuttama kuolema. Karanneiden teinien ja perheriitojen rinnalle tulee murhatutkinta.

Olen lukenut Satu Rämöltä aiemmin hänen elämäkertaa ja matkaopasta yhdistelevän Islantilainen voittaa aina -kirjan sekä Rämön yhdessä Katja Lahden kanssa kirjoittaman äitiyden ja vauva-arjen myyttejä ronskisti ravistelevan Vuoden mutsi -teoksen. Rämön näppäimistöltä voi näemmä odottaa lähes mitä tahansa, joten hänen hyppäys dekkarimaailmaan tuntui luontevalta jatkolta. Hildur on ollut melkoinen ilmiö ja ajattelin tässäkin tapauksessa odottaa kohun laantumista, mutta kun jatko-osien myötä myllytys vain jatkuu päätin hypätä liikkuvaan junaan ja tutustua Hilduriin.

Hildur on mielenkiintoinen sekoitus islantilaisuutta ja suomalaisuutta. Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, mutta esimerkiksi viima ja lumimyräkät tuntuvat samalla hyvin kotoisilta. Jos tarinasta häivyttäisi paikannimiä ja muutamia maamerkkejä voisi tapahtumat kuvitella tapahtuvan Suomessa jossain pikkukaupungissa. Rämö kuvaa juonenkäänteiden lomassa Islannin luontoa, ruokia, historiaa ja tapoja sekä selittää Islannin sanoja tai termejä. Hetkittäin nämä tietoiskut vievät huomiota tarinalta. Ehkä tässä näkyy Rämön tausta matkakirjojen kirjoittajana.

Islantilainen Hildur ja suomalainen Jakob ovat toimiva parivaljakko. Molemmat ovat hieman introverttejä, oman tiensä kulkijoita, jotka myös romuttavat tiettyjä stereotypioita. Pehmeitä käsitöitä harrastava mies ja äärimmäisissä olosuhteissa hyvin fyysistä surffausta harrastava nainen eivät ole ihan perinteisimpiä henkilöhahmoja ja se tuo tarinaan raikkautta.

Minulle ei täysin selvinnyt mistä valtava pöhinä kirjan ympärillä johtuu. Hildurin henkilökemiat ovat toimivia, Islanti on mukava tapahtumaympäristö ja tarina etenee sujuvasti hetkittäistä turhan tarkkaa ja elokuvakäsikirjoitusmaista kuvailua lukuun ottamatta. Mitään varsinaista lukuhuumaa ja tarinan ahmimista en silti kokenut. Aion kuitenkin katsoa mihin tarina etenee eli voisiko sanoa, että tehtävä suoritettu Satu Rämö, jälleen yksi lukija on koukutettu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Luonto oli tullut seinästä sisään ja vienyt kaiken mennessään.

Helmet-lukuhaaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

Victor Dixen: Vampyria - Pimeyden hovi

Victor Dixen: Vampyria - Pimeyden hovi

(Vampyria #1)

Otava, 2024

459 sivua

Suomentanut: Taina Helkamo

(Vampyria - La Cour des ténèbres, 2020)

Luettu: 8.1.2024

Mistä: lahja

Vampyria - Pimeyden hovi hyppäsi välittömästi luettavien listalleni kun se osui kirjatutkaani, Victor Dixen nimittäin tarjoilee tarinassaan sen verran kutkuttavalta vaikuttavan ja erilaisen näkemyksen Ranskan historian merkkihenkilöstä. Ja tämä on vasta alkua, sillä Pimeyden hovi on Vampyria-trilogian avausosa.

Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV on nykyään Ludvig Muuttumaton, pimeyden kuningas, joka hallitsee Vampyrian valtakuntaa verisellä otteella. Aivan kirjaimellisesti, sillä kuningas muutettiin vampyyriksi vuonna 1715 ja hänen valtakautensa on jatkunut jo lähes kolmensadan vuoden ajan. Vampyriassa vampyyrit kuuluvat ylimpään säätyyn ja alimmassa eli neljännessä aatelittomien säädyssä ovat kuolevaiset, ihmiset, jotka joutuvat luovuttamaan kuukausittain osan verestään vampyyreille.

Yksi aatelittomista, nuori Jeanne menettää eräänä yönä kaiken kuninkaan joukkojen saapuessa hänen perheensä kotiin ja Jeanne pakenee vannoen kostoa. Jeanne päätyy kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, jonne hänellä ei taustansa puolesta olisi mitään asiaa, mutta koska sattuma tai kohtalo tarjoaa mahdollisuuden hän päättää käyttää sen hyväkseen. Ympärillä liikkuvista aatelisista ja vampyyreistä sekä kaikesta juonittelusta ja vaaroista huolimatta Jeannella on sisäoppilaitoksessa paremmat mahdollisuudet kostoon.

" Pimeyden hovissa on sääntönsä ja hengenvaaralliset ansansa, ja pienemmästäkin virheestä saa maksaa verisen hinnan..."

Kirjan yksityiskohtainen kullan sävyinen kansikuva ja kannen sisäpuolen henkilögalleria ovat hienot ja tyylikkäät. Myös ensimmäisillä sivuilla oleva kartta ja Vampyrian valtakunnan lait sopivat kokonaisuuteen. Valitettavasti mustissa pehmeissä kansissa näkyy välittömästi avaamisen jäljet naarmuina ja taitoksina. Sivut ovat mattapintaista karkeahkoa ja huokoista paperia, joka tuntuu käsissäni epämiellyttävältä. Näistä syistä johtuen kirjasta esineenä tulee hieman halpa ja kertakäyttöinen vaikutelma, mikä on harmi.

Tarina alkaa toiminnantäyteisesti ilman pidempiä alkulämmittelyjä ja tempaisee mukaansa ensi sivuilta lähtien. Tapahtumat sijoittuvat lähelle nykyaikaa, mutta aika hämärtyy, on kuin aika olisi toisaalta pysähtynyt hetkeen jolloin kuninkaasta tuli vampyyri, mutta toisaalta taas jatkanut kulkuaan. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat erikoisella tavalla, oikeastaan se sopii tarinaan. 

Välissä kuvailu ja huutomerkkien käyttö tunnelman tehostamiskeinona lähtee rönsyilemään. Kielikuvat ovat erikoisia ja huudahdukset tuntuvat kömpelöiltä, ne onnistuvat ennemmin latistamaan kuin lisäämään jännitystä. Dixon on kirjoittanut vetävän tarinan, jonka varrella henkilöhahmoista paljastuu melkoisia yllätyksiä. Tarinan henkilöt kehittyvät välillä suuntaan, joista en lukijana kovin pidä, mutta muutokset ovat kuitenkin tarinan kannalta perusteltuja. Tämän tarinan parissa ei ollut tylsää! Jatko-osat on ehdottomasti luettava.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Häikäisevän, ikuisesti muuttumattoman yhdeksäntoistavuotiaan ulkokuoren alla hänen sisuksensa ovat muinaisen muumion.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 25. Kirjassa paetaan tai karataan

Helmet-lukuhaaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta (Ranska)

Kalle Päätalo: Pato murtuu

Kalle Päätalo: Pato murtuu

(Iijoki #24)

Gummerus, 1994

685 sivua

Luettu: 13.11.2023

Mistä: lahja

Syksyllä 1952 Kalle ja Laina ovat viimein päässeet asettumaan takaisin Tampereelle asumaan omaan taloon. Alakerran vuokralaisten poismuuton jälkeen asunto on remontin tarpeessa ja taloon pitää tehdä muutenkin parannuksia ja korjauksia, mutta nehän hoituvat. Kallella on viimein aikaa myös kirjoittamiselle, tosin yläkerrassa vuokralla asuvan perheen isä pistäytyy lähes joka ilta istumaan Päätaloille. Vuokralaisesta on muutakin harmia, niin myös asuntoremontista, jonka Kalle lupautuu kiltteyttään tekemään viraapelityönä samassa työpaikassa työskentelevälle neiti Lehtiselle ja tämän äidille. Remontin ja sen jälkipyykin seurauksena Kallen ja Lainan välit huononevat entisestään. Kun Kalle lähtee Vesilahden kirkonkylään johtamaan kansakoulun rakentamista saa pariskunnan välinen kireä tilanne hetken hengähdystauon. Tuolla reissutyöllä on lopulta varsin kauaskantoiset seuraukset.

Tässä osassa tapahtuu todella paljon niin Tampereella, Vesilahdella kuin Taivalkoskella, että välillä oli vaikea malttaa laskea kirjaa käsistä. Päätalon perheessä tehdään suuria päätöksiä, joitakin näistä osasi odottaa, mutta osa pääsi yllättämään. Tunnekuohuilta ei voinut välttyä, etenkin eräs Kallen ja Tessu-koiran välinen kohtaus sai pyyhkimään silmäkulmia. Mielestäni yksi kirjan hienoimpia hetkiä on kun Kalle pääsee esittelemään Riitu-äidilleen työmaataan, Attilan kenkätehtaan laajennusurakkaa. Päätalo kuvaa hyvin äidin tunnetilaa, jossa sekoittuu jännitys ja hämmennys siitä osaako maalaismuori käyttäytyä kaupungin rakennustyömaalla, mutta myös ylpeys omasta pojasta. Äidin vierailu Tampereen työmaalla on tainnut olla tärkeä tapahtuma myös pojalle, vaikka kirjassa Kalle ei juuri hempeile tai tunnusta tunteitaan vaan ennemmin peittää lämpimät tunteensa vitsailuun sekä äitinsä puheliaisuuden ja piipun polton häpeilyyn.

     - Minnua ujostuttaa sinne työmaallesi meno.

     - Mitä tässä on ujostelemista! Sinähän olet minun äiti!

     - Ossaanko käyttäytyäkkää. Tartteeko minun tervehtiä ja ketä?

     - Mestarien kopissa esittelen sinut. Sillon tervehit.

     - Käsipäivälläkö?

     Äiti kysyy tämän niin surkealla äänellä, että minulta pääsee nauru.

     - Kättelet! Kämmenellä. Mutta elä ruppea leipomaan kaveriini olokapäihin jumalantervettä.

     (...)

     - Saanko minä siellä tupakoija?

     - Et kait jaksa tupakoimatakkaa olla.

     (...)

     - Saanko ryyppiä kahvivailta?

     - Kuka sen kieltää, naurahdan.

     - Jos tämä herra ei tykkää, kun maalaismuori horii kahvevain laijalta, äiti sanoo ja nyökkää Laurisen suuntaan.

     Minä naurahdan ja lupaan:

     - Särvihän vajin laijalta ja kastele nisupalasta kuppiiin!

     (...)

Työmaalla on menoa ja meininkiä! Lautapoika Ositusvuori kantaa varsinaisen kellarikerroksen holville mahtavia taakkojaan ja kun pudottaa ne olkapäältään, muistaa hihkaista:

     - Varokaa, alla kuolee!

     Äidin sormet hakeutuvat tämän tästä hypistelemään esiliinan taskua. Jossakin välissä äiti sanoo:

     - Ja sinäkö olet tämän metelin ja sekasotkun ylin herra?

     - Työnjohtajana. Vastaava mestari, niin kuin sanotaan.

     - Miten sinä, herrajumala, nämä kaikki hommat ällyät?

     - Ällyämistähi joskus on, naurahdan.

     - Osasitko kuvitella sillon kun lähit Kallioniemestä poikarepaleena savotoihin, että joskus olet tämmösen metelin päänaatikka?

     - En varmasti. Mutta eikö Kattila-Santeri sanonu, että onni se on, joka miestä tyyrää.

Riitu Päätalo on ehdottomasti yksi suosikkihenkilöistäni sarjassa. Hänessä on yhtä aikaa herkkyyttä, lämpöä, karskiutta ja lujuutta. Pidän siitä kuinka avoimesti hän näyttää kaikki tunteensa, uskaltaa ilmaista mielipiteensä ja pitää omiensa puolta. Tätä osaa lukiessani tuskastuin ja ärsyynnyin moneen kertaan sekä Kallen että Lainan käytökseen (molemmista riittäisi jupinaa pitkät pätkät, mutta se menisi jo juonipaljasteluksi), mutta Riitun osuudet, joita tässä osassa on aika paljon, toivat muuten aika synkissä tunnelmissa kulkevaan tarinaan kaivattua iloa ja lämpöä, tosin myös ripauksen huolta ja surua. Tarinan lopussa esiintyvässä leskirouva Elsa Köpänvuoressa tunnistin jotain samaa kuin Riitussa. Ehkä Köpänvuori tavataan vielä seuraavassa osassa.

Voi voi, kohta tämä sarja loppuu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sentään pidätyn laskemasta suustani sanoja, jotka siellä ovat vähintäänkin kyykkylähdössä.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 17. Vuotuisjuhlaan liittyvä romaani (kirjassa vietetään mm. joulua ja juhannusta)

Helmet-lukuhaaste 2023: 12. Kirjan nimi liittyy veteen

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen - Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer

 

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen -

Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer

Atena, 2019

413 sivua

Suomentanut: Aura Nurmi

(I'll be Gone in the Dark -

One Woman's Obsessive Search for the Golden State Killer, 2018)

Luettu: 26.12.2022

Mistä: lahja

Michelle McNamaran ollessa 14-vuotias heidän naapurustossaan murhattiin nuori nainen eikä tekijää saatu kiinni. Tapaus jäi kummittelemaan McNamaran mieleen ja sai hänet kiinnostumaan selvittämättömistä rikoksista. Internetistä tuli myöhemmin hänelle suuri apu ja työkalu, jolla pystyi tekemään loputtoman määrän hakuja, yhdistämään tietoja ja irtonaisia langanpätkiä, tutkimaan ja selvittämään. Vuonna 2006 McNamara perusti True Crime Diary -blogin, jonka myötä hän pystyi jakamaan kiinnostuksen kohteensa muiden samanhenkisten kanssa, kertomaan vinkkejä ja keskustelemaan eri teorioista. McNamaran suurimmaksi kiinnostuksen kohteeksi nousi Golden State Killer, viisikymmentä seksuaalirikosta ja kymmenen murhaa Kaliforniassa 1970- ja 1980-luvuilla tehnyt rikollinen. Kirja kertoo Golden State Killeristä ja siitä työstä, jota toimittaja, käsikirjoittaja ja kirjailija McNamara teki selvittääkseen Golden State Killerin henkilöllisyyden.

Katoan yön pimeyteen on jäsennelty hyvin. Erityisesti kirjan alussa oleva kartta ja aikajana Golden State Killerin tekemistä rikoksista sekä henkilölistaus helpottavat lukemista ja näihin tulee palattua useampaan kertaan. (Erään uhrin kohdalla mainitaan aikajanassa, että hänen nimensä on muutettu, mutta myöhemmin tämän tapauksen kohdalla tekstissä uhrista kerrotaan eri nimellä. Onko itse tekstiin lipsahtanut uhrin oikea nimi?) Rikoskuvaukset ja McNamaran tutkimukset kulkevat sujuvasti rinnakkain. Kirjan lopussa oleva McNamaran kirje vanhalle miehelle tiivistää kirjan hienosti, siinä on aistittavissa inhoa Golden State Killerin tekemiä rikoksia kohtaan, päättäväisyyttä ja paloa selvittää hänen henkilöllisyytensä, mutta ehkä myös pientä turhautumista siitä, että tutkimukset eivät ole vielä tuottaneet läpimurtoa. Kirje pysäyttää. Jälkisanoista vastaa McNamaran näyttelijä-käsikirjoittajapuoliso Patton Oswalt. 

Toimivan rakenteen lisäksi kirja on myös todella vetävästi kirjoitettu. Lukija imaistaan mukaan tarinaan ja on jopa hieman hämmentävää kuinka elävästi ja todentuntuisesti tapahtumia kuvataan molemmista, täysin vastakkaisista näkökulmista, tuntuu kuin tapahtumia seuraisi ensin rikollisen, sitten hänen jahtaajiensa silmin. Kohtaukset ovat lähes elokuvamaisia, kuitenkin kunnioittaen Golden State Killerin uhreja, kaikkea ei ole kuvattu yksityiskohtaisesti. Teoksella on kaksoisrooli tietokirjana ja omaelämäkertana, mutta hetkittäin teksti on kovin väritettyä ja maalailevaa, tuntuu kuin olisi hypännyt lukemaan romaania. 

     Useimmat väkivaltarikolliset murjovat tiensä läpi elämän kuin ihmishahmoiset moukarit, Heidän kätensä ovat jatkuvasti nyrkissä, eivätkä he osaa suunnitella nenäänsä pidemmälle. He jäävät helposti kiinni. He puhuvat liikaa. He palaavat rikospaikalle ja herättävät siellä huomiota kuin auton puskuriin sidotut peltitölkit. Mutta joskus sekaan sattuu poikkeus, harvinainen kuin verikuu. Lumileopardi, joka luikahtaa äänettömästi ohitse.

Pakkomielle, joksi McNamaran tekemä työ kirjan nimessäkin mainitaan, kuvaa hyvin McNamaran suhtautumista Golden State Killerin henkilöllisyyden selvittämiseen. Kirjan lukemisen jälkeen olo on hieman surullinen, MacNamara teki valtavasti työtä projektinsa eteen, mutta millä hinnalla? Hän tinki yöunistaan työskennellessään silloin kun hänen miehensä ja tyttärensä nukkuivat, käytti lukemattomia tunteja seuratakseen jälkiä ja vinkkejä, hankki todistusaineistoa, kävi läpi arkistoja ja raportteja, haastatteli rikoksiin ja niiden tutkintaan liittyviä ihmisiä, upposi yhä syvemmälle Golden State Killerin luomaan synkkään maailmaan. Michelle McNamara menehtyi 21.4.2016 kesken kirjaprojektinsa, mutta kirja saatiin valmiiksi McNamaran Golden State Killer -jäljittäjäkollega Paul Haynesin ja journalisti-ystävä Billy Jensenin avustuksella. Kaksi vuotta myöhemmin, 24.4.2018 Golden State Killerin henkilöllisyys selvisi ja Joseph De Angelo pidätettiin.

Sitaattikunniamaininnan saa (selvennyksenä, että Golden State Killeriä kutsuttiin aluksi, ennen murhia, Itäiseksi Raiskaajaksi):

Itäinen raiskaaja oli kuin painajaisten pahantahtoinen haamu, outo ilmestys, joka tiesi liikaa: huonejärjestyksen, lasten lukumäärän, työaikataulut.

Helmet-lukuhaaste 2022: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

Kalle Päätalo: Iijoelta etelään

Kalle Päätalo: Iijoelta etelään

(Iijoki #23)

Gummerus, 1993

693 sivua

Luettu: 24.5.2022

Mistä: lahja

Kalle jatkaa työskentelyä Taivalkosken kunnan rakennusmestarina, mutta nyt hänellä on uudelleenjärjestelyjen ansiosta apunaan vaimonsa Laina, joka työskentelee rakennustoimistossa puolipäiväisenä vapauttaen Kallen kiertämään ja valvomaan erinäisiä kunnan rakennusurakoita sekä kuntalaisten rakennusprojekteja. Lopulta Lainan apukaan ei riitä helpottamaan työpaineita, töitä on yhä niin paljon, että Kallella ei edelleenkään löydy aikaa kaunokirjallisille kirjoittamisyrityksille saati kotiväen auttamiselle. Sentään Kallioniemen päärakennus saadaan maalattua talkoilla. Kun lisäksi Kallen ja Lainan asumiskuviot kokevat jälleen kovan kolauksen on pariskunta jälleen lähtöpäätöksen äärellä.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoden 1952 keväästä saman vuoden syksyyn. Ajanjaksoon mahtuu monta merkittävää asiaa niin paikallisesti Taivalkosken näkökulmasta kuin myös laajemmin koko Suomea koskien ja myös maan rajojen ulkopuolelle ulottuen. Kalle saa moottoripyöräajokortin (kaikki ne ajot armeijasta alkaen ilman ajokorttia, oi aikoja, oi tapoja!), mutta enemmän huomiota saa hänen kaimansa työllä ja tuskalla hankkima ajokortti, setä-Kalle eli Kummun Patruuna herättää kauhua koko pitäjässä holtittomalla ajollaan uudenkarhean haun, Humber Hawk -henkilöautonsa ratissa. Inkeen koulun rakennusurakkaa päästään viimein jatkamaan valtion tuella, mutta Kallelle henkilökohtaisesti tärkeän Pesiönvaaran kunnalliskodin uudistaminen näyttää jäävän toteutumatta. Helsingissä järjestetään kesäolympialaiset, jotka puhututtavat myös Koillismaalla, puolesta ja vastaan. Sotakorvaukset puolestaan koskettavat koko maata, Suomi saa maksettua niiden viimeisen erän. Kaukana käytävä Korean sota heijastuu myös Taivalkoskelle, puusta on jopa puute ja hinnat nousevat korkeiksi.

Päätalo kuvaa näitä pieniä ja suuria tapahtumia kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti eikä tekstiin jääneet muutamat toistot ja kirjoitusvirheet juurikaan vähennä lukunautintoa. Tarinasta on moneksi, on ripaus jännitystä kun Kalle ja Laina sekä Kallen sisar Eeti ja hänen miehensä Veikko lähtevät juhannuksen viettoon Julma-Ölkylle. On tunnelmaa keventävää tilannehuumoria kuten Kummun Kallen autoilut tai Kallen ja Romppas-Veikon sorsan (!) tuulastus. On perhedraamaa kun Kalle samoin kuin Laina kärsivät edelleen mustasukkaisuudesta, Kalle jopa suunnittelee käräyttävänsä Lainan ja Moilas-Veikon rysän päältä, mutta lähes samaan hengenvetoon tämä kaksinaismoralisti yrittää tavoitella Oulun Senjaa ja Tyyneä. Ja on surua, Pesiönvaaralla asuvan Annin Amerikkaan haikailut saavat karun päätöksen. Voi Annia... 

En vielä tässäkään vaiheessa, sarjan loppumetreillä tunne minkäänlaista kyllästymistä, päin vastoin, alkaa hieman hirvittää, että tämä pitkä matka Kallen seurassa on ihan kohta ohi!

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Lipsahti, perkele! Lipsahtaahan niitä vaikka mitä sanoja, kun ei ole suussa porstuata.

(Hieman samantapainen porstua-sitaatti oli myös 14. osassa Nuorikkoa näyttämässä, mutta haitanneeko tuo!)

Sekä:

Jos et ite pijä puoliasi, niin kuka pittää!

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 22. Kirja keskiyön auringon juhlasta

Helmet-lukuhaaste 2022: 25. Kirjan nimessä on ilmansuunta

Stephen King: Billy Summers

Stephen King: Billy Summers

Tammi, 2022*

509 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Billy Summers, 2021)

Luettu: 17.2.2022

Mistä: lahja

*Kirjan nimiösivulla näkyy sekä alkukielisen teoksen että suomennoksen ilmestymisvuotena 2021, mutta kustantamon sivuilla suomennoksen julkaisuajankohdaksi on mainittu tammikuu 2022 ja tämän vuoden puolella kirja oli saatavissa myös kaupoista. Päätin siksi kirjata kirjan ilmestymisvuodeksi 2022. 

Palkkamurhaaja Billy Summers päättää pistää nelikymppisenä, parikymmenvuotisen uran jälkeen pillit pussiin ja lopettaa. Hän ottaa vastaan vielä viimeisen, todella rahakkaan keikan ja asettuu David Lockridgenä mukavaan, rauhalliseen lähiöön odottamaan keikan toteuttamishetkeä. Hänen peiterooliinsa kuuluu kirjan kirjoittaminen pikkukaupungista vuokratussa toimistossa ja koska odottavan aika on pitkä ja ajatus kirjoittamisesta kutkuttaa hän päättää ryhtyä kirjoittamaan oikeasti, kirjaamaan ylös omaa tarinaansa. Päivät kuluvat, mutta mukava arki ei kestä ikuisesti. Lopulta on aika ryhtyä todelliseen työhön.

Billy laukaisee kiväärin kävi miten kävi. Se on hänen tehtävänsä, ja nyt kun sillat palavat hänen takanaan yksi toisensa jälkeen, hänen tahtonsa on järkkymätön. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Billy Summers ei ole ihan perinteinen palkkamurhaaja. Hän ei ota kohteikseen ketä tahansa vaan ainoastaan pahiksia, eikä viimeinen kohde tee tähän poikkeusta. Tämä moraalinen tasapainoilu hyvän ja pahan välillä on koko tarinan kantava teema ja se myös tekee tarinasta vielä vähän kiinnostavamman. Voiko tappaja olla hyvä ihminen? Vaikuttaako hyvän ja pahan vaakakupeissa se, että uhrit ovat tehneet pahaa toisille? Kumoaako Billyn uhrien pahuus Billyn oman pahuuden? Entä sitten jos muiden satuttamisen syy ei olekaan puhtaasti työ vaan henkilökohtaiset vaikuttimet, kosto oman tai jonkun toisen kokemasta vääryydestä? King ei jätä näitä moraalisia kysymyksiä vain lukijan pohdittavaksi vaan hän laittaa myös päähenkilön miettimään niitä. Billy on ollut kasvotusten pahuuden kanssa lapsesta asti, sisaren kuolema, tarkka-ampujana toimiminen Irakissa ja nyt palkkamurhaajan työ, jokaisessa elämänvaiheessa Billy on joutunut pohtimaan rooliaan ja tekemisiään, miettimään moraaliaan. 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, siitä tulee mieleen maatuskanukke, jota avatessa löytää aina uuden ja uuden nuken. Stephen King on kirjoittanut kirjan, jonka päähenkilö Billy Summers kirjoittaa kirjaa ja tämä Billyn kirjoittama kirja on hyvin oleellinen osa Kingin kirjaa. Lisäksi Billyllä on useampia henkilöllisyyksiä, jotka näyttävät ja käyttäytyvät eri tavalla. Jopa Billy itse käyttäytyy eri tavalla eri seurassa, hän ja hänen pöljä minä ovat kuin kuin kaksi eri henkilöä. Kuulostaa sekavalta, mutta ei ole, Billy Summers on tarina, jossa on paljon elementtejä ja yksityiskohtia, mutta joka pysyy kasassa erittäin hyvin. Pidin kovasti Billystä (kaikissa hänen henkilöllisyyksissään, mutta eniten siitä todellisesta Billystä), hänen Midwoodin Evergreen Streetin naapureistaan, nuoresta Alicesta ja uskollisesta Buckystä. King on kirjoittanut jälleen upean tarinan.

Vaikka kirjassa käsitellään pahuutta ei pahuus kuitenkaan ole tässä tarinassa yliluonnollista, joten jos arastelee tarttua Kingin kirjoihin yliluonnollisen kauhun takia niin tässä ei sitä pelkoa ole. Tosin on tässä pienen pieni ripaus yliluonnollisuutta, viittaus erääseen Coloradon vuorilla sijainneeseen hotelliin. Ilahduin kovasti tästä Kingin uskolliselle lukijalleen osoittamasta pienestä "silmäniskusta", viittauksesta hänen muuhun tuotantoonsa. Näitä on kiva bongata Kingin kirjoista. Lopulta ilahtuminen vaihtuu haikeuteen, jostain syystä loppu tuntuu kuin Kingin henkilökohtaisilta jäähyväisiltä. Sama on käynyt mielessä useamman kerran Kingin viimeisimpien kirjojen kohdalla, ehkä kyse on vain minun tulkinnastani, mutta toisaalta ei olisi mikään ihme vaikka King olisikin hiljalleen eläköitymässä kirjailijan urastaan. Toivottavasti hän jatkaa tarinoiden kertomista!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Matka tuntuu hyvin pitkältä, koska nyt toivoa on enemmän kuin pelkkä pilkahdus, ja vaikka toivolla on siivet, toivo pystyy myös satuttamaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 4. Usean henkilön näkökulmista kirjoitettu romaani (Billy Summers sekä hänen muut henkilöllisyytensä Benjy Compson, David Lockridge ja Dalton Smith)

Helmet-lukuhaaste 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

Kalle Päätalo: Epätietoisuuden talvi

Kalle Päätalo: Epätietoisuuden talvi

(Iijoki #22)

Gummerus, 1992

713 sivua

Luettu: 2.2.2022

Mistä: lahja

Kallen ja Lainan muutettua Taivalkoskella Asutusalueen kansakoululta keskuskansakoulun asuntoon on heidän elämänsä hieman helpottunut. Laina kulkee Osuuskaupalle puotilaisen työhönsä lyhyen matkan, mutta Kallea työ kuljettaa edelleen ympäri pitäjää pääasiassa polkupyörällä, säässä kuin säässä. Lopulta kunnan päättäjät heräävät Kallen kulkemisen hankaluuteen ja hankkivat rakennusmestarille moottoripyörän, jolla taittaa työmatkat pyörän, suksien ja satunnaisten linja-autokyytien sijasta. Kun Kallella tulee vuosi täyteen Taivalkosken kunnan rakennusmestarina koittaa päätöksen aika. Oma koti Tampereen Kirvestiellä on vuokrattu vuodeksi ja nyt parin täytyy päättää jäädäkö Taivalkoskelle vai palatako Tampereelle.

Vaikka Kallen ja Lainan asuminen on muuttunut parempaan suuntaan on tilanne rakennusmestarin palveluksia tarvitsevien kuntalaisten osalta ennallaan. Kuntalaiset tulevat edelleen asioimaan Kallen luokse virka-ajan ulkopuolella, jopa pyhinä, joten pariskunta joutuu lähtemään sunnuntaisin pois kodistaan ystävien tai sukulaisten luo välttyäkseen Kallen töiltä, tällöin myös kirjoittamisaika jää vähiin. Kallen kiltteys käy taas sääliksi! Vaikeus vetää raja työ- ja vapaa-ajan välille on myös yksi Kallen ja Lainan kiistakapuloista ja yksi Tampereelle paluuta puoltava syy. Lopulta Kallen ja Lainan tulevaisuus ratkeaa monen sattuman summana, mutta se osoittautuuko ratkaisu oikeaksi jää vielä tässä osassa selviämättä. Ilmassa on kuitenkin sellaiset merkit, että päätös saattaa tulla kalliiksi...

Epätietoisuuden talvi ihastuttaa ajan ja arjen kuvauksellaan sekä tunnelmallaan. Esimerkiksi joulun vietto Kallioniemessä monen sukupolven kesken Kallen näytellessä joulupukkia tempaa mukaansa. Kun Päätalo kuvaa vaarin eli Aukusti "Ukkeli" Päätalon ja hänen uskollisen Hupi-koiransa viimeisiä vaiheita ei liikuttumiselta voi välttyä. Kallen epäonninen työreissu Ouluun ja reissun jälkimainingit saavat jälleen ärsyyntymään. Eikö Kalle ikinä opi? Toisaalta ärsyynnyn myös Lainan impsuiluun, kiukutteluun ja syyttelyyn, etenkin kun hän vaikuttaa itse syyllistyvän samaan epärehellisyyteen, josta hän syyttää miestään. 

Tapahtumat eivät olisi mitään ilman niissä esiintyviä ihmisiä. Sarjassa on tähän mennessä esitelty suuri määrä henkilöitä, joita Päätalo kuvaa hyvin tarkkanäköisesti, hienovaraisesti ja humoristisesti, kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla. Monet henkilöt ovat varsin mieleenpainuvia, tästä osasta on mainittava Pesiönvaaran kunnalliskodin "muori" eli johtajatar Irja Keränen, samaisen talon asukas Aadolf "Vattu-Ati" Räisänen sekä tiemestari Sulo Noponen, joista jokainen ihastuttaa omalla tavallaan, ystävällisyydellään ja lämmöllään, lapsenomaisella innostuneisuudellaan ja elämänilollaan tai kannustavuudellaan ja rauhoittavuudellaan. Sarjasta on vielä muutama osa lukematta, mutta vastaan tulee takuulla vielä kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia.

Sitaattikunniamaininnan saa (tiemestari Sulo Noposen ohjeistus Kallelle):

     – Älä, hyvä mies, enää myy olematonta vapaa-aikaasi ilmaiseksi! Ei sinusta tule Taivalkosken kristusta, vaikka kuinka yrität. Poltat vain itsesi loppuun... 

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 21. Romaani, joka on kirjoitettu ainakin osin murteella

Helmet-lukuhaaste 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Aula & Co, 2020

328 sivua

Suomentanut: Sarianna Silvonen

(The Midnight Library, 2020)

Luettu: 28.12.2021

Mistä: lahja

35-vuotias Nora Seed on kokenut elämässään vastoinkäymisiä ja nyt hän on kuolemaisillaan. Hänen elämänsä ei kuitenkaan pääty vaan hän joutuu eräänlaiseen välitilaan elämän ja kuoleman ja välille, keskiyön kirjastoon. Kirjastonhoitaja rouva Elmin avulla Nora pääsee tutustumaan erilaisiin elämiin, niihin, joihin hän olisi voinut omassa elämässään hieman erilaisilla valinnoilla päätyä. Olisiko joku toinen elämä ollut parempi kuin se jota Nora on elänyt? Entä sitten kun kaikki mahdolliset elämät on nähty?

Matt Haig leikkii kirjassaan melkoista mitä jos -leikkiä. Entä jos Nora ei olisi lopettanut uimista, jos hän olisi jatkanut bändissä, suostunut lähtemään kahville naapurin kanssa tai valinnut tutkijan uran? Olisiko Noran elämä eri valinnoilla onnellisempi, olisiko hän vähemmän yksinäinen, enemmän arvostettu, olisiko hänellä perhettä, lapsia?

     "Sitä on vaikea ennustaa, eikö olekin?" hän kysyi ja tuijotti ilmeettömästi eteensä siirtäessään mustaa lähettiä laudan poikki lyömään valkoisen sotilaan. "Sitä, mikä tekee onnelliseksi."

Paitsi elämän valintoja Haig pohtii myös kuolemaa, se on koko ajan Noran tarinan taustalla, hengittämässä niskaan, ja se tekee tunnelmasta tietyllä tapaa surullisen ja ahdistavan. Vaikka Noran vaihtoehtoisissa elämissä tapahtuisi hyviä asioita kummittelee Noran juurielämä, se josta Nora on keskiyön kirjastoon päätynyt, taustalla ja siinä elämässä kuolema on hyvin lähellä.

Keskiyön kirjasto ei ole kevyt hyvän mielen kirja, siinä on Noran elämäntilanteen myötä paljon ahdistusta, surua, itsetuhoisuutta ja lohduttomuutta. Mukana on kuitenkin myös toivoa, lohtua, onnellisuutta ja rakkautta. Noran keskiyön kirjastossa kokemat toiset elämät ovat kiinnostavia kurkistuksia toisiin mahdollisuuksiin, vaikka ne jäävät melko nopeiksi raapaisuiksi eikä niissä päästä kovin syvälle.

Lopulta Keskiyön kirjasto osoittautui sanomaltaan painavammaksi kuin etukäteen odotin. Hienoisesta ennalta-arvattavuudesta ja opettavaisuudesta huolimatta pidin lopulta kirjasta. Ennen kaikkea kirja muistuttaa elämän pienistä hyvistä asioista, niistä, jotka helposti jäävät huomaamatta jos on paha olla.

     "Älä koskaan  aliarvioi pikkuasioiden merkitystä", rouva Elm sanoi. "Paina se mieleesi."

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ehkä ei ollut olemassakaan sellaista elämää, joka olisi hänelle täydellinen, mutta jossakin täytyi varmasti olla elämä, joka oli elämisen arvoinen.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 10. Muusikon kirjoittama tai muusikosta kertova kirja (ilmeisesti Matt Haig tekee myös musiikkia, lisäksi kirjan päähenkilö Nora on elämissään vaikka ja mitä, myös muusikko)

Helmet-lukuhaaste 2021: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

Stephen King: Mitä enemmän verta

Stephen King: Mitä enemmän verta

Tammi, 2021

400 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(If It Bleeds, 2020)

Luettu: 20.10.2021

Mistä: lahja

Tällä kertaa King tarjoilee romaanin sijasta neljän novellin kokoelman. Herra Harriganin puhelin kuvaa ystävyyttä, joka yltää yli ikävuosien ja jopa kuoleman rajan. Chuckin elämä kertoo miehestä, jonka sisälle mahtui koko maailma. Kirjan niminovellissa Mitä enemmän verta tavataan vanha tuttu Holly Gibney sekä katastrofinnälkäinen tv-toimittaja. Rotta on kertomus kirjailijasta ja romaanikäsikirjoituksesta, joka tulee todella kalliiksi.

Olen lukenut paljon Kingiä, mutta silti King osaa yllättää. Koskaan ei voi olla varma mihin suuntaan ja minkälaisiin tunnelmiin tarina lähtee. Etenkin Chuckin elämässä oli erikoinen ja outo tunnelma enkä saanut siitä ihan yhtä vahvaa otetta kuin muista, mutta tykkäsin siitä silti. Se jäi jopa vähän kummittelemaan mieleen. Mikä merkitys kaikilla Chuckin kiittämisillä lopulta oli? Mitä jos itse pääsisi astumaan kupoliin, näkemään enemmän kuin haluaisi?

Novelleissa on myös paljon tuttua. Yliluonnollisuutta, hyvän ja pahan taistelua, ystävyyttä. Etenkin Herra Harriganin puhelin on todella hieno ja myös kammottava kuvaus ystävyydestä. Jos joskus satun kuulemaan Tammy Wynetten kappaleen Stand By Your Man saan takuulla kylmiä väreitä. Ehkä novelleista saattoi löytää myös Stephen Kingin itsensä. Rotan päähenkilö Drew Larson kokee romaanin luomisen tuskaa ja hänen kohdallaan mietin kuinka paljon King oli kirjoittanut opettaja-kirjailijahahmoon itseään, ehkä kaikuja kirjailijanuraa aloittelevasta nuoresta Stephenistä. Toivottavasti King ei ole maksanut läpimurtoteoksestaan samanlaista hintaa kuin Larson omastaan... Tarina pistää miettimään haaveen hintaa sekä sitä onko hintaa valmis maksamaan. 

Tuttuudesta puheen ollen novellissa Mitä enemmän verta tapaa useammankin vanhan tutun kuten Etsivä löytää -etsivätoimiston Holly Gibneyn sekä Jerome Robinsonin. Holly on seikkaillut aiemmin romaaneissa, viimeisimpänä vuonna 2018 julkaistussa ja vuonna 2019 suomennetussa tarinassa Ulkopuolinen. Ihmettelin aluksi miksi ihmeessä King kirjoittaa useamman romaanin jälkeen Hollyn novelliin? Mitä enemmän verta on jopa tavallaan toisinto Ulkopuolisesta, mutta sellaista se on, maailmassa on pahuutta ja vaikka yksi paha poistuu tulee toinen tilalle. Joka tapauksessa Holly Gibney toimii myös novellissa. Lopussa olevassa tekijän saatteessa King avaa tämänkin tarinan taustoja ja siitä myös selviää, että Holly Gibney on yksi Kingin luoman laajan henkilögallerian suosikeista, eräänlainen lempilapsi. Ehkä tapaamme Hollyn vielä uudelleen.

Pidän siitä, että King ei pelkästään kerro kauheita ja pelottavia tarinoita vaan pistää lukijan myös ajattelemaan, esittelee erilaisia ajan asioita ja ilmiöitä. Näissä novelleissa esimerkiksi mietitään uutismaailmaa ja ilmiötä, että mitä verisempi uutinen sitä enemmän huomiota se saa eli ihmisten kärsimys tekee kauppansa. Kritiikkiä saa myös nykyajan kännykkäriippuvuus, pitääkö kaikki tieto olla käden ulottuvilla, pitääkö aina olla tavoitettavissa?

     Toisella korvallani, sillä joka osoitti taivaalle, kuulin hänen äänensä, heikon mutta erottuvan, olihan hautausmaalla uneliaan hiljaista: "En vastaa nyt puhelimeen. Soitan takaisin, jos on aihetta."

     Mutta ei hän soittaisi, vaikka olisikin aihetta. Hän oli kuollut.

     Palasin kotiin.

Rakastan Kingin romaaneja, mutta nautin myös erittäin paljon näiden hienojen, hyytävien ja jopa haikeiden novellien lukemisesta eikä jonkin asteinen novelliallergiani oireillut lainkaan tämän teoksen parissa. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä uskon, että ihmisellä kolahtaa, ei päässä vaan sielussa, kun hän löytää paikan, jonne kuuluu. Sen kutsun voi sivuuttaa, mutta miksi ihmeessä tehdä niin?

Sekä vaihtoehto vanhalle ei vara venettä kaada -viisaudelle:

Mutta ystäväni Bill opetti minut laatimaan aina varasuunnitelman. "Vyö ja henkselit, Holly", hän sanoi. "Vyö ja henkselit."

Pohjoinen lukuhaste 2021: 7. Vuonna 2021 julkaistu kirja (kirja ilmestynyt v. 2020, mutta suomennos v. 2021)

Helmet-lukuhaaste 2021: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut (uusi Kingin kirja on aina kirjavuoden kohokohta!)

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen

(Iijoki #21)

Gummerus, 1991

629 sivua

Luettu: 30.9.2021

Mistä: lahja

Kalle aloittaa työt Taivalkosken kunnan rakennusmestarina, mutta asuminen ja työskentely Asutusalueen kansakoulurakennuksessa vaatii totuttelua. Säännöllisestä työajastaa ei ole tietoakaan sillä ihmiset pistäytyvät rakennusmestarin luona myös virka-ajan ulkopuolella, iltaisin ja viikonloppuisin. Rahasta on tiukkaa. Lainan työn jäätyä Tampereelle tulisi pariskunnan selviytyä yhdellä palkalla paitsi Taivalkoskella elämisestä myös Tampereen omakotitalon maksuista, Kirvestien rakennustyöt edistyvät odotettua nopeammin ja isot maksut erääntyvät ennakoitua aiemmin. Kallen mielessä ja myös pariskunnan puheissa vilahtelee yhä useammin, että lähtö Tampereelta Taivalkoskelle oli virhe. Riitojahan siitä(kin) syntyy, mutta osasta selvitään myös huumorilla.

     – Perkele että en perunu hakemustani! Minulle on ruvenneet etijäiset kuihkimaan, että tämä ei tule olemaan unelmapaikka. Miksi, saatana, olen niin lapsellinen ja koti-ikäväinen! Kokoni puolesta miehinen mies.

     – Mutta nyt aljetaan syömään! Ei elämä ole viä loppu.

     Ohitseni kävelevä vaimoni taputtaa köyristyneitä harteitani, kun istun kyynärvarret pöydän reunaan painettuina ja niska nyökässä. Syviä henkäyksiä vedellen sanon:

     – Pamauta, jumaliste, lautasella isoon päähäni! Että sieltä säikähtäisi lentoon kaikki helevetin hempeät ja lapselliset ajatukseni.

     – En, maakaan, pamautakaan! Viä rikkoisin hyvän lautasen, Laina naurahtaa. – Mää kauhon jo soppaa sun lautaselles.

Suurimmaksi osaksi Kallen ongelmat Taivalkosken rakennusmestarina olemisessa aiheutuvat Kallen omasta luonteesta. Kiltteyttään Kallen on vaikea vetää rajoja työn ja vapaa-ajan välille ja lisäksi Kalle tuntee edelleen olevansa velkaa kunnalle siitä, että isä-Herkon sairastaessa perhe joutui turvautumaan kunnan apuun, menemään kunnan herrojen eteen lakki kourassa kerjäämään jauhoja. Kallea riivaa halu näyttää, että kunnan elättikin voi ponnistaa pohjalta, että hän tekee työnsä hyvin ja jopa paremmin kuin edeltäjänsä. Tämän uhon seurauksena, säästääkseen kuntaa ylimääräisiltä taksikuluilta Kalle polkee jopa sadan kilometrin päivämatkoja siirtyessään työmaalta toiselle. On siinä ollut jalkalihakset ja koko kroppa koetuksella ja alistettuna säiden armoille. Tätä on suomalainen sisu, mutta kuinka kauan itseään jaksaa ruoskia äärirajoille?

Iloitsin etukäteen kovasti Kallen ja Lainan maisemanvaihdoksesta Tampereelta Taivalkoskelle vanhojen tuttujen henkilöiden ja paikkojen pariin. Kallioniemessä pistäytymiset jäävät kuitenkin Kallen työkiireiden takia kirjassa vähiin, sen verran kuitenkin, että voi todeta Kallen sisarusten kasvaneen, vanhemmista äiti-Riitun terävin kipakkuus tuntuu talttuneen ja isä-Herkkoa on ikä alkanut painaa yhä pahemmin. Onneksi Martan pojat Antti ja Kalle tuovat touhottamisellaan piristystä Kallioniemeen. Kalle tapaa työreissuillaan myös muita vanhoja tuttuja kuten rippikouluaikaisen ihastuksensa Maijan, Yli-Simosen ikäneidot Johannan ja Kaijan sekä Koskisen Annin, joiden tapaaminen aiheuttaa Kallessa monenlaisia muistoja ja tuntoja.

Taivalkoskelle paluu ei ollutkaan aivan niin riemukas kuin odotin, liekö Kallen ja Lainan alakulo sekä Kallen ristiriitainen suhtautuminen lapsuuden kotikuntaan tarttunut myös lukijaan asti? Onneksi pariskunnan Taivalkoskelle muutosta alkaa löytyä myös hyviä puolia eikä pelkkää kurjuutta. Vaikka aikaa kuluu vain vuoden 1951 keväästä saman vuoden syystalvelle ehtii reilussa kuudessasadassa sivussa tapahtua paljon. Märkien purujen kuivatuksia ihmeteltiin ja kuvattiin ehkä kerran tai kaksi liikaa, mutta muuten pidin kirjasta kovasti.

Kallella viriää vanhat toiveet kaunokirjallisten tekstien kirjoittamisesta ja haaveelle antaa lisäpontta oman kirjoituskoneen hankinta. Jokohan seuraavassa osassa Kalle pääsisi kunnolla toteuttamaan haavettaan ja katkaisemaan lähes viiden vuoden pituiseksi kasvaneen kirjoitustauon...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minuun oli siirtynyt isäni puolelta hätähousun geenejä.

Helmet-lukuhaaste 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (kunnan rakennusmestarina Kalle huolehtii niin koulujen kosteusvaurioiden korjauksista kuin Pesiönvaaran kunnalliskodin asukkaiden olojen parantamisesta)

Stephen King: Laitos

Stephen King: Laitos

Tammi, 2020

574 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(The Institute, 2019)

Luettu: 14.5.2021

Mistä: lahja

Huippuälykäs Luke Ellis on vasta 12-vuotias, mutta hän valmistautuu jo täyttä päätä opiskeluihin ei vain yhdessä vaan kahdessa yliopistossa. Kaikki muuttuu yhdessä yössä kun Ellisien kotiin tunkeudutaan. Luke kaapataan omasta sängystään ja viedään syrjäiseen paikkaan, jossa lapsille tehdään kokeita ja pistetään piikkejä. Kiltteydestä palkitaan rahakkeilla, tottelemattomuudesta saattaa selvitä läpsäisyllä tai sitten seuraa jotain pahempaa. Se on kuitenkin selvää, että kun Laitokseen on kerran joutunut ei takaisin ole paluuta, seuraava etappi on Takaosa uusine kauhuineen. Sitten tulee Takaosan takaosa ja hyrinä...

Hänestä tuntui nyt, että ihminen tottui mihin tahansa. Ajatus oli kamala.

Niinpä niin. Tuntuu kuin sitaattiin tiivistyisi koko Laitoksen kantava teema. King esittelee joukon eri-ikäisiä lapsia kuten Luken, Kalishan, Nickin, Iriksen, Georgen, Helenin ja Averyn. Lapsia, joita yhdistää parapsykologiset kyvyt ja Laitos. Lapsia, jotka on väkivalloin repäisty perheistään ja kodeistaan vieraaseen paikkaan, jossa tapahtuu kamalia asioita. Mutta lapset tottuvat, lapset sietävät, lapset venyvät. Lapset eivät menetä toivoaan pelon ja lohduttomuuden keskellä vaan näkevät synkimmässäkin hetkessä valon pilkahduksen. Ystävyys kantaa.

King onnistuu jälleen lapsikuvauksessaan. Laitoksen lapsissa ja etenkin siinä tietyssä ydinryhmässä on erilaisia, omaäänisiä persoonia, joiden kemiat pelaavat ja joiden kohtalot kiinnostavat. Ryhmä muistuttaa toisista Kingin luomista mieleenpainuvista ystävyksistä kuten Se-romaanin Häviäjien kerhosta tai Ruumis-novellin nelikosta. Nämä lapset, etenkin Luke ja Avery, jäävät mieleen sillä heissä ja heidän tavassaan katsoa maailmaa ja kohdella toisiaan on jotain kypsää, jotain hyvää. Tarinan aikuisista mainittakoon rouva Sigsby, joka näkee lapset yhtä aikaa hyödykkeinä ja rasitteina sekä Tim Jamieson, joka sattuman tai kohtalon oikusta tulee lunastaneeksi itselleen mahdollisuuden auttaa muuttamaan maailmaa ja joka näkee lapsissa muutakin kuin pienen koon, nimittäin rohkeuden ja toiveikkuuden. 

Tarina eteneen melko verkkaisesti, mutta kuten yleensä Kingin kirjoja lukiessa sivut kääntyvät kuin itsekseen, on pakko lukea vielä vähän... Laitos ei ole erityisen jännittävä, se on pohjavireeltään ennemmin ahdistava. Lapsiin kohdistuvaa pahuutta on vaikea selittää. Pahuus ei kuitenkaan ole tässä mustavalkoista, sen taustalla on ihan järkeen käyvä ajatus. Ehkä se onkin tässä ahdistavinta. Hyvän ja pahan välinen keinulauta on joskus hyvin kiikkerä, pahuudessa voi olla jotain hyvää, hyvässä puolestaan jotain pahaa. Kumpi vain voi viedä voiton.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Isot tapahtumat kääntyvät pienillä saranoilla.

 

Sekä kesää kuvaava:

Hän istui siinä jalat ojossa, huitoi hyttysiä ja katseli, kun aurinko poltti oranssia pätsiään metsän takana.

Helmet-lukuhaaste 2021: 31. Jännityskirja tai dekkari