Diana Gabaldon: Kertokaa se mehiläisille, osa 1

 

Diana Gabaldon: Kertokaa se mehiläisille, osa 1

(Matkantekijä #9)

Gummerus, 2023

597 sivua

Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi

(Go Tell the Bees That I Am Gone, 2021)

Luettu: 6.12.2025

Mistä: oma ostos

Ihan aluksi on pakko mutista kansitekstin kultauksesta, joka ei kestänyt edes yhtä lukukertaa vaan kirjaimet alkoivat kulua hyvin nopeasti pois, kuten kuvasta näkyy. Ärsyttävää!

Pohjois-Carolinassa Fraserin harjulla rakennetaan kesällä 1779 uutta Isoa taloa ja iloitaan Briannan, Rogerin ja lasten paluusta samaan paikkaan ja aikaan kuin Claire ja Jamie. 1900-luvun vaarat ovat jääneet taakse, tai siis tulevaisuuteen, mutta 1700-luvulla on omat vaaransa, villi luonto on Fraserin harjulla ihan kulman takana ja kaikkia sen jälkiä ei edes Claire pysty paikkaamaan huolimatta edistyneistä, 1900-luvulla oppimistaan taidoista. Yhdysvaltain vapaussota lähenee uhkaavasti ja Jamie joutuu luovimaan oman perheen, harjun yhteisön ja ulkopuolisten vaatimusten ja uhkien välillä. Toisaalla upseerinvaltakirjastaan luopunut William Ransom etsii kadonnutta serkkuaan ja käsittelee isäpaljastusta, tapaaminen isän, tai siis isäpuolen lordi John Greyn kanssa onkin hieman epämukava. Johnilla on kuitenkin myös omia huolia ja kiireitä.

Talon rakentamista, sukulaisten tapaamista ja sukulaisuussuhteiden selvittämistä, varautumista talven ja sodan varalle, lisää talon rakentamista, salaliittoja ja juonitteluja, riitoja ja ihmisten paikkaamista, siinä tiivistettynä Matkantekijä-sarjan yhdeksännen osan alkupuolikkaan juoni. Kertokaa se mehiläisille on nimittäin jaettu kahteen osaan. Fraserien uuden Ison talon rakentamista seurataan seinä, katto ja ovi kerrallaan niin hartaasti, että hetkittäin tulee jo Antti Hyryn Uuni mieleen. Mutta kuten Uunin niin myös Kertokaa se mehiläisille osa 1:n kohdalla parasta tarinassa ei ole rakennustyö vaan arjen kuvaus, kaikki se mitä rakentamisen ympärillä tapahtuu, tapahtumat ja henkilöt. Ja henkilöitä Gabaldonin sarjassa riittää, pelkästään Jamie ja Claire Fraserin perhe on niin suuri, kyläläisistä ja muista läheisistä puhumattakaan, että kaikkien kuulumisten kertomiseen menee sivu toisensa perään. Myös tapahtumia on vallan riittämiin.

Diana Gabaldonin, tai rouva Rönsyn, kuvailu on runsasta, välillä liiankin, se siirtyy henkilöstä ja tapahtumasta toiseen eikä tarina pysy kasassa niin hyvin kuin sarjan alkupäässä. Osa kohtauksista, kuten rouva Cunninghamin kylpyhetki tai Germainin katoaminen karhunmetsästyksen alussa, tuntuvat irrallisilta. Tarinan historialliset poliittiset pyörteet sekoittuvat välillä mielessäni ja joudun miettimään kuka oli kenenkin puolella. Tarinan hohto on hieman himmentynyt sarjan edetessä, mutta viihdyn sarjan parissa loistavasti enkä voi kuvitellakaan jättäväni sarjan lukemista kesken. Jamien ja Clairen kemia toimii edelleen ja nuoremmassa sukupolvessakin on paljon potentiaalia.

     "Pysy aloillasi", sanoin ja levitin pistohaavaa hänen sääressään kahdella sormella sen verran että sain kaadetuksi siihen suolaliuosta. "Et suinkaan sinä halua kuolla jäykkäkouristukseen?"

     "Mitäs sää tekisit, jos mää vastaisin myöntävästi, Sassenach?"

     "Ihan samaa kuin nytkin. Riippumatta siitä, mitä sinä haluat tai et halua, sellainen peli ei vetele."

Kirjassa oli muutamia kömmähdyksiä, mutta en tiedä olivatko ne Gabaldonin alkuperäistekstissä vai lipsahtaneet suomennokseen. Neljä vuohta ja kaksi lasta kurkki aitauksen yli, ehkä ne oli kuitenkin kilejä sillä samassa yhteydessä mainitaan, että ketään ei ole kotona. Brianna oli koettanut työntää latauspuikkoa aseen piippuun, mutta ei osunut, ja puikko lennähti lattialle, vai sittenkin maahan kun ollaan metsässä. Ja sitten vielä tämä: Perho liiti vihreän- ja kellanhohtoisena kuin syksyinen lehti ja laskeutui kuoriutuvasta mädistä nousevien renkaiden päälle. Siis mitä? Olisi kiinnostava tietää, miten alkukielinen lause meni. Mieleen jäi myös tiplu-sana kuvaamaan tippoja tai pisaroita, oli veritiplua, pihkatipluja ja mustetiplu, mutta yllättäen ei vesitipluja vaan ihan perinteisiä vesipisaroita. Voisin napata tiplut omaan sanavarastoon, sen verran erikoiselta ja hauskalta se kuulostaa. Tarinassa on myös paljon erilaisia (skotti)murahteluja, kurkkuääniä ja niiden tulkintoja sekä tietenkin murteita.

Niin ja ne mehiläiset. Frasereiden puutarhassa asustaa mehiläisiä, joille yksi jos toinenkin harjun asukas käy avautumassa ja kertomassa omia tuntojaan ja ajatuksiaan. Mehiläiset eivät lavertele. Saattaapa hämähäkitkin saada osansa jutteluista.

     "Herran haltuun", Jemmy käänsi. "Mitäpä muuta sitä hämähäkille voisi sanoa."

Täytyy ottaa Mehiläisten 2. osa (eli olisiko se nyt 9.2)  piakkoin lukuun, jotta (9.)1. osan tapahtumat eivät ehdi ihan unohtua, se on nimittäin vaarana tässä runsaassa, rönsyävässä sarjassa. Odotettavissa on ilmeisesti vielä ainakin yksi eli 10. osa tätä historiallista draamaa. Mahtavaa! Mehiläisten 2. osan luettuani voisin taas jatkaa kirjasarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan katsomista. 

Sitaattikunniamaininnan saa: 

     "Silloin kun elämäänsä alkaa puntaroida", Jenny sanoi reippaasti ja kumartui poimimaan vuohen narun maasta, "sitä tajuaa lapset kaikkein tärkeimmiks. Niitten suonissa virtaa sama veri ja niissä jatkuu muutenkin kaikki, mitä niille on jättäny, aina hamaan tulevaan."

Niinpä ♥

Helmet-lukuhaaste 2025: 45. Kirjassa on isä ja tytär