Glen Duncan: Veren yhdistämät

Glen Duncan: Veren yhdistämät (#3)

Like, 2016

488 sivua

Suomentanut: Elina Koskelin

(By Blood We Live, 2014)

Luettu: 10.8.2016

Mistä: kirjastosta

Odotin Glen Duncanin Ihmissusi-trilogian kolmatta osaa (onhan tämä nyt varmasti trilogia ja sen päätösosa, onhan?) ristiriitaisin tunnelmin. On kiva saada tietää miten Talullalle ja kumppaneille käy, mutta samalla olen innoissani, että sarja loppuu. Toisaalta olen koukussa sarjaan, mutta toisaalta en malttaisi odottaa, että pääsen siitä irti.

On kulunut kaksi vuotta siitä kun Talulla synnytti kaksosensa Zoën ja Lorcanin ja melkein menetti toisen heistä. Kaksi vuotta taistelusta ja tapaamisesta ikivanhan vampyyrin Remshin kanssa. Remshi ja Talulla ovat tiukasti toistensa mielissä outojen, samankaltaisten unien takia. Lisäksi Remshi on varma, että hänen edesmennyt rakkaansa on uudelleensyntynyt Talullana. Onko vanha ennustus vampyyrin ja ihmissuden veren yhdistymisestä toteutumassa? Ihmissusilla ja vampyyreillä on kuitenkin myös muuta ajateltavaa sillä vaikka yksi uhka on MOIKOn eli Maailman okkulttisten ilmiöiden kontrolloimisen organisaation kukistuttua poissa on toinen odottamassa vuoroaan uskontoon nojaavan vihollisen muodossa.

     Justine oli nähnyt merkkejä ennenkin. Taivaallisia aakkosia. Vatikaanin markkinointigurut olivat herättäneet ne  taas henkiin ja niitä näkyi joka mainoksessa. Ilmeisesti sillä aikaa kun minä olin nukkunut, katolinen kirkko ei ollut pelkästään hankkiutunut eroon joko-tai-kainoudestaan yliluonnollisuuden suhteen (kyllä, paholainen on olemassa, mutta älkää nolatko meitä kysymällä yksityiskohtia) vaan oli esitellyt maailmalle paholaisen kohtaamiseen salaa kouluttamansa sotilasjoukon nimeltään Militi Christi - Kristuksen sotilaat. Heidät tunnettiin optimistisessa kansankielessä "Enkeleinä".

Huh. Sanat vaelsivat, niille kasvoi hyönteisten siivet, ne surisivat ja hurisivat tiehensä. Siltä välillä tuntui kun Duncan päästeli menemään sanaisen arkkunsa aarteita. Sain taas tuskailla tarinan runsasta rönsyilyä ja kielikuvien tulvaa. Remshin ennustuksen lisäksi tarinassa selvitellään rakkaussotkuja, ihmissusien historiaa sekä mahdollisuutta parantua täysikuun kirouksesta eli elää normaalia elämää kuukausittaisen sudeksi muuttumisen sijaan. Runsas juoni ei olisi ongelma jos kieli olisi riisuttu ylimääräisistä kiemuroista. Kielellisesti kevennettynä tarina olisi ollut huomattavasti sujuvampi ja vetävämpi.

Kerronta vuorottelee pääasiassa Talullan ja Remshin sekä näiden kumppaneiden Walkerin ja Justinen välillä, mutta tuntuu kuin koko tarina olisi vain yhtä ja samaa ääntä. Henkilöt eivät juurikaan erotu toisistaan ja välillä luulin lukevani Talullan kertomaa kun äänessä olikin Justine. Tasapaksuus toistui myös tarinan kulussa sillä jännite, jota edelliseen osaan oli saatu ladattua tuntui kadonneen tästä päätösosasta. Tarinassa oli vauhtia, mutta kokonaisuutena kirja jätti koko lailla kylmäksi. Onneksi suomennos oli rönsyävät lähtökohdat huomioiden sujuva.

Hieman yllättäen kirjassa tuli vastaan runo, joka lisäsi lukukierroksia. Robert Browningin Childe Roland to the Dark Tower Came (teoksesta Men and Women) on minulle tutumpi Stephen Kingin Musta torni -sarjasta ja jo tämän yhteensattuman voimin jaksoin kahlata Veren yhdistämät loppuun, vaikka muuten kiinnostus karisi melko vähiin. Kolme osaa tätä surinaa ja hurinaa on ihan tarpeeksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Veri päässäni oli kolossaalista ja kuritonta, liikaa juopotellut jättiläinen.

Ihmissusi-trilogia:

1. Viimeinen ihmissusi

2. Ihmissuden morsian

3. Veren yhdistämät

Glen Duncan: Ihmissuden morsian

Glen Duncan: Ihmissuden morsian (#2)

Like, 2014

478 sivua

Suomentanut: Elina Koskelin

(Talulla Rising, 2012)

Luettu: 11.11.2015

Mistä: kirjastosta

Viimeinen ihmissusi ei sittenkään onnistunut karkottamaan minua jatko-osan kynsistä vaan hankin sen käteeni kirjastosta. Pidin kuitenkin useamman kuukauden tauon kirjojen välillä, ehkä keräsin voimia uusintapettymystä varten.

Ihmissusien tarina ei päättynytkään Jake Marlowen kuolemaan, sillä Talulla Demetriou odottaa lasta tälle virheellisesti viimeiseksi luullulle ihmissudelle. Talulla, ihmissusi siis itsekin sekä hänen ihmisavustajansa Cloquet ovat eristäytyneet mökkiin Alaskan perukoille piiloon ihmissusien metsästäjiltä. Pahimmalla mahdollisella hetkellä, kesken synnytyksen, mökkiin hyökkää joukko ihmissusien vihollisia, jotka vievät Talullan vastasyntyneen lapsen mukanaan. Talullalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pentunsa perään, mutta jotta osaisi etsiä oikeasta suunnasta on hänen ensin selvitettävä ketkä ja mitä kaappauksen takana on.

Pojan ajatteleminen henkilönä sai minut voimaan pahoin. Tunsin sydämen huimausta. Minun oli ajateltava häntä esineenä. Kuin kadonneena matkalaukkuna, joka  minun oli saatava takaisin. Yllättäen tuntui helpottavalta, että minulla oli vain yksi päämäärä. Kun rakastumme, sanomme, ettei millään muulla ole merkitystä. Tiesin, että hanke oli toivoton. Tiesin, että minä vain valitsin reitin omaan kuolemaani. Samantekevää. Se oli yhtä vapauttavaa kuin sikseen jättäminen olisi ollut.

Tauko kirjojen lukemisen välillä oli toisaalta hyvä, mutta toisaalta taas huono idea. Hyvä siksi, että ehdin vetää henkeä ja valmistautua uuteen rönsyilevään tekstitykitykseen ja huono siksi, että Duncan ei vaivaudu kertaamaan edellisen kirjan tapahtumia tai henkilöitä. Hän olettaa, että lukija kyllä muistaa. Mutta kun ei muista, en ainakaan minä ja ainakaan kaikkia. Varsinkin sovituskopista matkaan tarttuva Madeline oli vaikea muistuttaa mieleeni, mutta pää kassissa -kommentti auttoi. En pidä pitkistä kertausjaksoista jatko-osissa, mutta jonkinlainen muistinvirkistys olisi paikallaan.

Ihmissuden morsian oli helpompi ja keveämpi lukea kuin Viimeinen ihmissusi. Talullan tarina sisälsi enemmän vauhtia ja toimintaa, joten ehkä siitä syystä tarina eteni sujuvammin. Päähenkilön vaihtumisesta huolimatta  rivouden ja filosofoinnin sekoitus oli tässäkin läsnä. Se sai Talullan ja Jaken äänet kuulostamaan liian samankaltaisilta ja häiritsi tarinan uskottavuutta (kyllä, puhun uskottavuudesta vaikka kirja kertoo ihmissusista ja vampyyreistä). Edellisessä osassa ärsyynnyin Jaken vakiohokemasta Jumala on kuollut, mutta ironia sen kuin porskuttaa ja eiköhän vain Talullalla ole tässä omansa. Matemaattinen hiljaisuus vilisee siellä täällä ja saa minut näkemään punaista. Miksi se toistuu ja ennen kaikkea mitä se tarkoittaa? Jospa se on joku ihmissusijuttu, heillä täytyy olla oman elämänsä iskulause.

Purnauksesta huolimatta viihdyin Talullan tarinan parissa yllättävän hyvin. Kun liialliset kielelliset kikkailut tai oudon jäykiltä tuntuvat lauseet (suomennokset) jätti ilman sen suurempaa huomiota tämä kävi ihan mukavasta viihteestä. Pohdinta äidinrakkaudesta meni sujuvasti juonenkäänteiden sivussa eikä tuntunut liian päälleliimatulta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilman ja kivien ja ruohon tuoksu noissa lapsissa heidän tullessaan ulkoa sisälle oli elämän tuoksu.

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Like, 2013

414 sivua

Suomentanut: Elina Koskelin

(The Last Werewolf, 2011)

Luettu: 2.2.2015

Mistä: kirjastosta

Duncanin kirja osui silmiini kustantajan sivuilta ja kiinnostuin siitä välittömästi. Ihmissusia, kyllä kiitos! Odotukset olivat kovin korkealla, mutta nyt meni metsään niin että rysähti.

Parisataavuotias ihmissusi Jake Marlowe on lajinsa viimeinen elossa oleva edustaja. Häntä jahtaa MOIKOn eli Maailman okkulttisten ilmiöiden kontrolloimisen organisaation jäsenet, nuo tehokkaat jäljestäjät, vakoilijat ja salamurhaajat Eric Grainerin johdolla. Grainer on korvamerkinnyt Marlowen omaksi saaliikseen henkilökohtaisen koston nimissä, mutta hänen harmikseen Marlowe alkaa olla väsynyt pakenemiseen ja tyhjältä tuntuvaan seksin, tappamisen ja syömisen täyttämään elämäänsä. Grainer päättää korottaa panoksia sillä eihän Marlowen voi antaa luovuttaa helpolla, silloin jahdista menisi kaikki jännitys ja maku. Riittääkö Grainerin yllätyspaketti houkuttamaan Marlowen takaisin taisteluun vai tarvitaanko vielä jotain muuta? Antaako ihmissuden vietit periksi antautua? Ainakin Grainerin tarvitsee odottaa suden hetkeä, ihmismuodossa hän ei Marlowea tapa.

     Odotin. Huone odotti. Huominen täysikuu kiskoi ja nyki ja sivalteli. Muodonmuutosta  edeltää joukko kehon temppuja, aavekouristuksia, kun lihakset ja luut ottavat ennakkoa. Hirviö tietää odotuksensa pituuden kuten koira tietää hihnansa pituuden, mutta koiran tavoin se kiskoo ja tikahtuu. Etuhampaani alkoi jo kasvaa takaisin, säikeisesti kutittaen.

 Kirjan takaliepeessä olevat arvostelut lupaavat mahtavaa lukukokemusta ja onhan päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina idealtaan hyvä. Tarinassa on ihmissuden ja jahtiryhmän lisäksi vampyyreitä ja vauhdikkaita juonenkäänteitä, luulisi näistä tekijöistä tulevan viihdyttävä paketti, mutta kun ei niin ei. Lukeminen takkusi alusta asti napakan, mutta raskaan kielen takia. Tyylistä tuli mieleen Raymond Chandlerin Philip Marlowe -dekkari (kyllä, kokonaisen yhden vuosia sitten lukioaikana lukemani Chandlerin kirjan tuomalla kokemuksella arvioituna, mutuhuttua siis oikein olan takaa!), eikä vähiten samannimisen hahmon takia. Viimeisessä ihmissudessa on paljon kirjallisia viittauksia eli ei mielleyhtymä välttämättä ihan aiheeton ole.

Marlowen sivistyssanojen sekä tuskastuttavan monien adjektiivien ja adverbien viljely saivat minut miettimään tosissani kirjan jättämistä kesken. Stephen Kingiä siteeratakseni [t]he road to hell is paved with adverbs eli vähempi kuvailu olisi riittänyt! Olen sanonut aiemminkin, että en halua tarkistaa sanoja sivistyssanakirjasta ja tuntea itseäni tyhmäksi romaania lukiessani. Varsinkin kun sivistyssanat tuntuivat vain ylimääräiseltä kikkailulta. Nämä sanat ja filosofiset pohdinnat yhdistettynä Marlowen muuten niin rääväsuiseen, röyhkeään ja jollain tapaa rivoon puhetyyliin ei vain toiminut minulle. Tarinaan on ripoteltu myös omat inhokkini lukijan puhuttelu(t) ja "jos tämä olisi romaani niin..." -viittauksia. Töks töks. Jäin myös hieman ihmettelemään mistä yksi lopun juonenkäänne tuli, sitä ei paljoa perusteltu tai selvitetty, ehkä en vain pysynyt kärryillä.

Jos tarina olisi kerrottu pelkistetymmin olisin todennäköisesti pitänyt siitä kovasti. Sain kuitenkin vastuksista huolimatta kirjan luettua, se tuntuu melkoiselta saavutukselta! Nyt on vielä yksi ongelma. Kirja on (kuinkas muutenkaan) sarjan aloitusosa ja sille on ilmestynyt jatko-osa nimeltään Ihmissuden morsian. Jätänkö sarjan kesken vai annanko Duncanille vielä yhden mahdollisuuden? Kirja sentään jäi aika kiinnostavaan kohtaan...


Sitaattikunniamaininnan saa (yksi kirjan kliseistä):

Elämää pitää rakastaa, koska muutakaan ei ole.

MarikaOksa viihtyi, mutta joutui lukemaan välillä jotain ihan muuta. Anu piti alusta, mutta kyllästyi lopun kliseisiin. Jussi K. Niemelän mielestä kirja oli piinaavaa luettavaa.