Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe

 Fannie Flagg:

Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe

Vintage, 1992 (1987)

403 sivua

Luettu: 14.7.2021

Mistä: kirjastosta

Olen katsonut ajat sitten tähän kirjaan perustuvan elokuvan ja muistan pitäneeni siitä kovasti. Joku ajatusten aasinsilta sai minut etsimään käsiini Flaggin romaanin sekä myös elokuvan, jonka aion katsoa lähipäivinä kirjan "jälkiruoaksi".

Vieraillessaan anoppinsa luona Rose Terracen hoitokodissa 48-vuotias Evelyn Coach ajautuu juttusille 86-vuotiaan Virginia "Ninny" Threadgooden kanssa. Viikottaisten tapaamisten aikana naiset ystävystyvät ja Evelyn saa kuulla rouva Threadgoodelta polveilevan tarinan Threadgooden perheestä, kälynsä Imogene "Idgie" Threadgooden ja Ruth Jamisonin omistamasta Whistle Stopin kahvilasta, sen ruoista, henkilökunnasta ja asiakkaista sekä eräästä kuolemantapauksesta.

Rouva Threadgooden muistojen rinnalla menneitä tapahtumia seurataan laajemminkin ja esimerkiksi Whistle Stopin paikallislehden The Weems Weeklyn päätoimittajan Dot Weemlyn herttaiset ja hyvin henkilökohtaisella otteella kirjoitetut uutiset päästävät kurkistamaan pikkukaupungin arkeen hieman eristä näkökulmasta. Avainhenkilöiden ja heidän jälkeläistensä mukana liikutaan myös Whistle Stopin ulkopuolelle ja pitkien aikojen päähän, tarina ajoittuu 1920-luvun lopusta aina nykyaikaan 1980-luvun puoliväliin, jossa keski-iän kriisin kanssa kamppaileva Evelyn ja iäkäs rouva Threadgoode tutustuvat ja saavat molemmat elämiinsä uutta puhtia. Tarinassa on monta kerrontanäkökulmaa ja näistä palasista muodostuu hieno, lämmin, kantaaottava ja rikas kokonaisuus, jossa jokaisella henkilöllä ja tapahtumalla tuntuu olevan oma tärkeä roolinsa. 

 

Vaikka romaani pitää sisällään yhden murhan se on ennen kaikkea tarina ystävyydestä, rakkaudesta, uskollisuudesta ja rohkeudesta. Erityisesti esiin nousevat kahdet ystävykset, 1920-luvulla Idgie ja Ruth sekä 1980-luvulla rouva Threadgoode ja Evelyn. Idgiessä ja Evelynissä on samanlaista rohkeutta, Idgiessä se on esillä jo nuoresta lähtien, mutta Evelynin rohkeus puhkeaa kukkaan vasta rouva Threadgooden rohkaisemana. Idgien rohkeus suuntautuu ulospäin, hän puolustaa läheisiään ja tarjoaa ruokaa sekä apua myös mustille aikana jolloin rotuviha ja Ku Klux Klan ovat arkipäivää myös Alabamassa pienessä Whistle Stopissa. Evelynin rohkeus puolestaan kohdistuu enemmän häneen itseensä, hän oppii viimein, 48-vuotiaana, arvostamaan itseään ja puolustautumaan öykkäreitä vastaan, tavoittelemaan unelmiaan ja nauttimaan elämästä.

     

(...) "Let´s face it, honey, I´m older than than you are and have more insurance than you do" (...)

Pidin valtavasti Flaggin polveilevasta tarinasta, siitä miten se kuljettaa elävästi menneiden vuosikymmenten amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, sen elämänmenoon ja ihmisten pariin. Idgie, Ruth, Sipsey, Onzell, Big George, Buddy, Smokey, Stump, Ninny, Evelyn ja kumppanit jäävät ajatuksiin pitkäksi aikaa. Hieno kirja! 

Sitaattikunniamaininnan saa:

There are magnificent beings on this earth, son, that are walking around posing as humans.

Sekä:

The ones that hurt the most always say the least.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 21. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

Helmet-lukuhaaste 2021: 44. Kirjassa on reseptejä (jos mieli tekee paistettuja vihreitä tomaatteja niin ei hätää, resepti löytyy kirjan lopusta)

Susan Hill: The Woman in Black

Susan Hill: The Woman in Black

Vintage Books, 2011 (1983)

164 sivua

Luettu: 27.10.2015

Mistä: oma ostos

Taisi olla ihanan Saran postaus, josta bongasin tämän Susan Hillin kirjan lukupinooni. Hankin teoksen omaan hyllyyn odottamaan ja nappasin sen nyt luettavakseni kun kaipasin kunnon kummitustarinaa kauhujen ja kummajaisten kuukauden päätteeksi. Hah, ketä yritän huijata, lukupinossani on jatkossakin kauhua ja kummajaisia!

On jouluaatto ja Arthur Kipps perheineen istuu olohuoneessa kertomassa kummitusjuttuja. Kun Arthuria pyydetään osallistumaan tarinointiin hän ei lähde leikkiin mukaan. Hänellä olisi kyllä tarina kerrottavanaan, mutta se on liian kauhea ja ennen kaikkea tosi. Paperille sen voi kuitenkin kirjoittaa, sylkäistä sen muisto ulos vainoamasta mielen perukoilta. Seuraavana päivänä Arthur tarttuu toimeen ja palaa mielessään ajassa vuosia taaksepäin, nuorena asianajajana saamansa tehtävän pariin. Hänen on selviteltävä työnantajansa edesmenneen asiakkaan, rouva Drablown jäämistö. Matka Crythin Giffordiin ja Eel Marsh Houseen muuttuu rutiinitehtävästä joksikin ihan muuksi kun Arthur kohtaa mustapukuiseen naisen...

I could not run away from that place, I would have to go back to it, not now, but soon, I had fallen under some sort of spell of the kind that certain places exude and it drew me, my imaginings, my longings, my curiosity, my whole spirit, toward itself.

Mitähän tästä nyt sanoisi. Odotin piinaavaa jännitystä ja varsinkin elokuvatrailerin (Daniel Radcliffe Arthurina, minun on kovin vaikea suhtautua hänen ei-Harry-Potter-rooleihinsa) nähtyäni mietin uskaltaako kirjaa lukea illalla ollenkaan. Kyllä uskaltaa. Elokuvan katsomisesta en ole niin varma.

Tarina on yleistunnelmaltaan hyvin perinteinen kummitustarina. Mennyt aika majataloineen ja ponikärryineen ihastuttaa. Kylän laidalla sijaitseva vetisen marskimaan ympäröimä synkkä kartano, silmänräpäyksessä nouseva sumu ja vanhat tarinat luovat salaperäisen ja hieman uhkaavan tunnelman. Lukija pääsee jatkuvasti kulkemaan askeleen edellä Arthuria, tai ainakin juonenkäänteet voi arvata ennen kuin ne todella tapahtuvat.

Tarina ei juurikaan pelottanut, mutta sehän ei ole kauhukirjallisuuden itsetarkoitus, kuten Marko Hautala toimittamassaan novellikokoelmassa muistutti. Minulle kirjan parasta antia oli jännityksen sijaan tunne siirtymisestä kirjan sivuilla ajassa taaksepäin ja se mahtava tunnelma, jonka Hill loi Crythin Giffordin kylään ja Eel Marsh Housen ympärille. Hyvin luodut puitteet korvasivat jopa pienet kömpelyydet kuten muutamat toistuvat kuvaukset ja sen, että Arthur sattuu löytämään oleelliset paperit niin pian, vaikka on juuri hämmästellyt kuinka valtavan määrän enimmäkseen turhaa paperia Alice Drablow on säilyttänyt.

Tarinaan olisi siis mielestäni mahtunut muutama mutka lisää, mutta toisaalta näin alle 200-sivuisena kirja oli sopivan tiivis ja toimiva. Jos kauhua olisi ollut enemmän olisi upea ympäristö ja tunnelma saattanut jäädä liiaksi jännityksen jalkoihin. Tämähän taisi olla oikeastaan todella hyvä, kun ensin selvisin ennakko-odotusten karisemisesta!

Upeaakin upeampi kansi ansaitsee omat kehut, juuri sopiva kirjan henkeen!

Sitaattikunniamaininnan saa:

I must have a candle, some light, however faint and frail, to keep me company.