Joanne Harris: Mansikkavaras

Joanne Harris: Mansikkavaras

Otava, 2020

381 sivua

Suomentanut: Satu Leveelahti

(The Strawberry Thief, 2019)

Luettu: 28.7.2021

Mistä: oma ostos

Joanne Harris on kertonut Vianne Rocherista aiemmin kolmessa kirjassa: Pieni suklaapuoti, Karamellikengät ja Persikoiden aikaan. Jos aiemmat osat on lukematta suosittelen aloittamaan niistä. Vaikka Mansikkavarkaan voinee lukea itsenäisenä romaanina saa siitä enemmän irti kun aiemmat tapahtumat ovat tuttuja.

Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuolema käynnistää Lansquenet-sous-Tannesissa pienen myrskyn. Narcissen testamentista paljastuu yllätys, jota hänen tyttärensä ei sulata. Miksi vanhus halusi antaa vanhan tammimetsän oman lapsensa sijasta Vianne Rocherin, paikallisen suklaapuodin pitäjän tyttärelle Rosettelle? Onko metsässä jotain arvokasta, ehkä aarre? Kun kukkakaupan tilalle avataan tatuointistudio, joka tuntuu kiinnostavan kaikkia, myös Rosettea, alkaa Vianne huolestua. Onko tuuli yltymässä, onko se löytänyt hänet, puhaltaako se mennessään kaiken hänelle tärkeän?

     Julmin hetki on aina se, jolloin ihminen ajattelee, että hän kenties on turvassa; että ehkä tuuli on viimein jatkanut matkaansa; että ehkä hän voi alkaa taas rakentaa jotakin sellaista, mitä tuuli ei voi viedä mennessään. Juuri sillä hetkellä tuuli on kavalimmillaan. Tämä on se hetki, jolloin suru saa alkunsa. Odotetun ilon hetki. Toivon demoni Pandoran lippaassa. Hetki, jolloin kaakaopapu vapauttaa arominsa ilmaan: palamisen ja mausteiden ja suolan hajun, ja veren, vaniljan ja sydänsurun.

Vianne siis asuu yhä Lansquenetissä ja pitää suklaapuotiaan, mutta lähes täysin ilman taikuutta. Hän on alistanut itsensä pienen ranskalaiskaupungin tavoille, yrittänyt mukautua sen kirjoittamattomaan sääntöön, jonka mukaan on parempi olla niin kuin muut eikä herättää huomiota. Vianne yrittää rajoittaa myös 16-vuotiaan tyttärensä Rosetten taipumuksia taikuuteen estääkseen Rosettea joutumasta muiden silmätikuksi yhtään enempää kuin tämä lähes puhumattomana ja äänteitä yhtäkkiä huutavana joutuu jo nyt. Mutta minkä ihminen tavoilleen tai perimälleen voi. Tuuli ei ole koskaan täysin tyyntynyt tai jättänyt Viannea rauhaan. Taikuus on niin olennainen osa Viannea ja hänen perhettään, että Vianne tuntuu hieman hailakalta, jopa vajavaiselta ilman taikuuttaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä tarinan viehätysvoimaa. Lansquenetissä on ihan oma taikansa.

Erilaisuus on yksi kirjan kantava idea, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään syyllisyyttä, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, valintoja ja niiden vaikutuksia, joista osa kantaa hyvinkin pitkälle, jopa seuraaviin sukupolviin. Missä menee oikean ja väärän raja?  Kuinka pitkälle olet valmis menemään rakkaimpiesi, lastesi puolesta? Entä kumman etua oikeasti ajattelet ratkaisuja tehdessäsi, lapsesi vai itsesi? Oletko valmis kohtaamaan valintojesi seuraukset paitsi henkilökohtaisesti, myös asianosais(t)en kanssa ja jopa julkisesti?

Olen pitänyt sarjasta valtavasti eikä tämäkään osa pettänyt. Oli ihana sukeltaa jälleen vanhaan tuttuun Lansquenetiin ja sen leppoisaan, mutta pinnan alla synkempänä väreilevään tunnelmaan, kulkea ranskalaiskylän kaduilla, rannoilla ja tammimetsässä, tavata vanhoja tuttuja hahmoja ja tutustua uusiin, aistia suklaapuodin tuoksut ja maut, nähdä pienten ja viattomien sekä vähän suurempien ja vaarallisempien taikojen vaikutukset. En tiedä vieläkö Harris jatkaa suklaasarjaansa, mutta minä ainakin olen valmis palaamaan Lansquenetiin, tai mihin tahansa tuuli Viannea viekään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Me olemme tuulen tyttäriä: tuuli puhaltaa meidän lävitsemme, halusimme tai emme.

Helmet-lukuhaaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Vianne rakastaa suklaata, samoin minä!)

Mutta suklaa ja minä, me olemme vanhoja ystäviä: me olemme kulkeneet pitkän matkan, ja me olemme aina ymmärtäneet toisiamme.

Joanne Harris: Kesäviiniä

Joanne Harris: Kesäviiniä

Otava, 2001

349 sivua

Suomentanut: Sari Karhulahti

(Blackberry wine, 1999)

Luettu: 8.8.2019

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä (?)

Toistan itseäni, mutta sanon sen taas: Joanne Harris on yksi luottokirjailijoistani silloin kun mieleni tekee lukea jotain vetävää, herkullista, hieman keveämpää ja tunteikasta. Hänen kirjojaan on tullut hankittua omaan kirjahyllyyn, tämän taisin napata joskus kirjaston kierrätyskärrystä. Kesäviiniä vaikutti nimensä, kantensa ja kuvauksensa puolesta juuri sopivalta kesälukemiselta.

Yhden kirjan ihmeeksi jäänyt kirjailija Jay Mackintosh on jumissa elämässään. Hän haikailee mennyttä, lapsuudenkesiä Pog Hillissä, ystäviään Joeta ja Gillyä ja haaveilee uudesta oikeasta kirjasta, kunnon tarinasta, sellaisesta kuin vuosia sitten kirjoittamansa Kolme kesää Maaomenamiehen kanssa. Näiden välissä on nykyisyys, johon kuuluu pintaliitotyttöystävä Kerry ja salanimellä Jonathan Winesap kirjoitetut tusinascifitarinat. Kun eteen tulee pienessä ranskalaiskylässä myynnissä oleva viinitila Jay ostaa sen hetken mielijohteessa. Ehkä sieltä löytyy ratkaisu kaikkeen? Jay pakkaa kiireellä tavaransa, ottaa mukaan pienen valikoiman viinipulloja ja jättää Lontoon taakseen.

Hänen innostuksensa ei laantunut millään vaikka tilanne oli tukala, sillä kohtalo tuntui määränneen senkin, että hän joutuisi jäämään Lansquenetiin.
     Kukaan ei tiennyt, missä hän oli – ei kerta kaikkiaan kukaan.
     Viinipullot kilahtelivat, kun hän otti merimieskassin pientareelta. Kosteasta maasta leyhähti tuoksua, joka toi mieleen kesän, villin pinaatin, seisovan veden ja pölyksi kuivuneen saven. Jay huomasi kukkivan orapihlajan oksalla jotakin, mikä lepatti tuulessa, tarttui oksaan mitään ajattelematta ja taivutti sen lähemmäs.
     Siihen oli sidottu punainen flanellikaistale.
    Pullot alkoivat kolista merimieskassissa niin että viini kuohui niiden sisällä. Ne kuiskivat, kähisivät, huokailivat ja hörähtelivät hetki hetkeltä äänekkäämmin salaperäisiä konsonantteja ja arvoituksellisia vokaaleja. Tuulenpuuska tarttui yhtäkkiä Jayn vaatteisiin, ja hän tunsi, miten koko lauha ilta sykki hiljakseen sydämen lailla. »Koti on maailman paras paikka.» Se oli yksi Joen lempisanonnoista. »Lähinnä sydäntä.»

Voi miten ihanaa oli päästä yllättäen matkalle vanhaan tuttuun Lansquenet-sous-Tannesiin, kylään, jonne karnevaalituuli kerran kuljetti erään äidin ja tyttären, Viannen ja Anoukin! Kyseinen kaksikko on jo jatkanut matkaansa, mutta heidän jälkensä voi vielä havaita kylästä. Nyt Lansquenetiin saapuu kuitenkin Jay, joka  asettuu taloksi, tutustuu kylään ja kyläläisiin, saa kiinni tarinan juuresta ja kokee pitkästä aikaa sitä samaa arjen taikaa, jota Joe hänelle aikoinaan opetti. Itse asiassa tuntuu kuin talossa ja puutarhassa olisi enemmän kuin ripaus taikaa, ihan kuin Joe olisi läsnä, opastamassa ja myös arvostelemassa Jaytä. Myös Joen kotiviinit tuntuvat elävän omaa elämäänsä, houkuttelevan oudolla tavalla esiin muistoja ja näkyjä.

Taika ulottuu myös kerrontaan, sillä tarinan hetkittäin ääneen pääsevä minäkertoja on viini, vuoden 1962 Fleurie. Fleurien lisäksi kuudella muukalaisella, Joen tekemillä erikoisviineillä, vadelmanpunaisella, seljankukanvihreällä, karhunvatukansinisellä, kiulukankeltaisella, kriikunanmustalla sekä ruskealla nauhalla merkityllä Vuoden 1975 erikoisviinillä on tarinassa osansa. Tarina etenee kahdessa ajassa. Aikuisen Jayn tarina alkaa vuoden 1999 keväästä Lontoossa, rinnalla kulkee Jayn lapsuusmuistot vuodesta 1975 alkaen kun hän oli 12-vuotias ja vietti kesänsä isovanhempiensa luona Kirby Moncktonissa, kierteli Aliperässä ja Pog Hill Lanella ja tutustui Joe Coxiin. Lontoosta ja Pog Hillistä tarina kulkee Pariisin ja Marseillen kautta Lansquenetiin.

Harris loihtii niin englantilaisen laidoiltaan jo ränsistyneen ja osittain autioituneen entisen kaivoskaupungin kuin pienen ranskalaiskylän ympäristöineen ja asukkaineen elävänä lukijan silmien eteen. Vaikka pidin Kirby Moncktonista niin rakastin Lansquenetiä, joka puhutteli minua (ja minussa asuvaa sisäistä ranskatarta). Jayn uusi koti Château Foudouin puutarhoineen, kahvilanpitäjä Joséphine Muscat, rakennusfirmaa pyörittävä Georges Clairmont ja hänen utelias vaimonsa Caroline, naapurissa asuva erakko Marise d'Api ja hänen pieni tyttärensä Rosa sekä kaunainen Mireille Faizande, tässä maisemassa ja seurassa viihtyi mainiosti.

Pidän valtavasti Harrisin aisteja hivelevästä kerronnasta. Tarina on nopealukuinen, mutta parhaimmillaan se on hitaasti, ajatuksella, aistit avoinna luettuna. Silloin kerronnasta saa enemmän irti. Jos jonkun niin tämän tarinan kanssa sopii lasi viiniä, mieluiten täyteläistä kotiviiniä, jossa saattaa tuntua erikoinen sivumaku ja vahva tuoksu, joka kutittaa nenää. Hé!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kesä oli ovi joka avautui salaiseen puutarhaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 5. Kirja, jonka nimessä on vuodenaika, jolloin luen kirjaa

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kesään (koko bingoruudukko täynnä!)

Helmet-lukuhaaste 2019: 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä (yhteen sivuhenkilöistä liittyy kuulovamma)

Kirjankansibingo kesälle 2019: Väh. 5 eri väriä (oranssia, punaista, ruskeaa, violettia ja hopeaa nyt ainakin)

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

Otava, 2002

347 sivua

Suomentanut: Sari Karhulahti

(Five Quarters of the Orange, 2001)

Luettu: 9.8.2018

Mistä: oma ostos

Olen hankkinut Joanne Harrisin tuotantoa omaan kirjahyllyyn (en ole ihan varma olenko ostanut tämän vai ottanut kirjaston kierrätyskärrystä, vähän harmittaa kun kaikkiin kirjoihin ei ole aikoinaan tullut merkattua mistä ne on hankittu) ja lukenut niitä verkkaiseen tahtiin. Nyt oli Appelsiinin tuoksun aika, sillä kirja osuu sopivasti kahteen kesken olevaan lukuhaasteeseen.

Loiren rannalla, Les Laveusesin kylässä asuvat Cassis, Reine-Claude ja Framboise Dartigen, sisaruskolmikko, joiden nimet on annettu mustaherukkakakun, viherluumutortun ja vadelmaliköörin mukaan. Perheen isä Yannick on menehtynyt sodassa ja äiti Mirabelle kasvattaa lapsiaan kovalla kurilla ja herkullisella ruoalla paitsi silloin kun äidin päätä särkee, silloin äiti tuntee kaikkialla appelsiinin tuoksun ja sulkeutuu omaan huoneeseensa, silloin lapset käyttävät tilanteen hyväkseen ja vilistävät omille teilleen. Lämpimiin kesäpäiviin tulee vaihtelua ja jännitystä kun nuori saksalaissotilas Tomas Leibniz astuu Dartigenin perheen elämään. Tomasista tulee huvi ja hyöty, toveri, ihailun kohde ja salaisuus. Salaisuuksilla vain on tapana paisua ja  vuosikymmenten jälkeen Framboisen on lopulta kohdattava se mitä hän sisarustensa kanssa on yrittänyt unohtaa.

     Tiedän, tiedän. Minun pitäisi ryhtyä kertomaan siitä tapauksesta. Se on ainoa vanha tarina, joka kiinnostaa edelleen - minun repaleisen lippuni ainoa säie, joka vielä hohtaa auringossa. Minun pitäisi puhua Tomas Leibnizista. Valaista niitä tapahtumia, panna ne järjestykseen, päättää se koko juttu. No, ei se ole niin yksinkertaista. Sivunumerot puuttuvat aivan kuten äidin muistikirjasta. Alkua ei ole, ja loppu repsottaa kuin päärmäämätön hameenhelma. Minä olen vanha nainen - kaikki tuntuu vanhenevan kovin nopeasti täällä Loiren rannalla, mikä johtuu varmaankin ilmastosta - ja teen kaiken omaan tyyliini. Sitä paitsi minun täytyy selittää monia asioita. Miksi äiti teki niin kuin teki. Miksi me kolme salasimme totuuden niin pitkään.

Kahdessa ajassa vuorotteleva kerronta etenee sujuvasti ja elävästi. Yhdeksänvuotias Framboise on vilkas, omapäinen ja rohkea tyttö, joka kapinoi Mirabelle-äitiään vastaan kaikin mahdollisin tavoin. Vanhempi Framboise, tai siis Françoise Simon, on kuusikymmentäviisivuotiaana samaan aikaan pelokas ja kipakka nainen, joka muistuttaa yllättävän paljon äitiään ja joka ei halua antaa muiden kävellä ylitseen vaan asettuu mieluummin poikkiteloin vastaan. Salaisuus ja totuus paljastuu pala kerrallaan Framboisen lapsuusmuistojen sekä tämän äidin muistikirjan avulla.

Näen silmieni edessä vuolaana ja ruskeana vyöryvän Loiren sekä pinnan alla vilahtavan Haukimuorin ja petolliset juurakot, tunnen auringon paisteen ja vatsaa nipistävän jännityksen, haistan appelsiinin tuoksun, monet ruoat sekä savun hajun. Harris herättää kerronnallaan kaikki aistit. Ruoka kulkee mukana läpi tarinan, aina ensimmäisestä naapurikyän torilta napatusta appelsiinista äidin resepteihin ja aikuisen Framboisen oman ravintolan herkkuihin. Appelsiinin tuoksu on ihan hyvä kirja, jota lukiessa on jatkuvasti nälkä.

Vaikka Appelsiinin tuoksu pitää sisällään koko elämänkaaren, kasvua, salaisuuksia, sodan luomaa jännitettä, vihaa, rakkautta ja ystävyyttä, se ei kuitenkaan ole loistava samalla tavalla kuin Harrisin suklaatrilogia. Vaikka en menettänyt sydäntäni kirjalle en sittenkään taida raskia laittaa tätä kiertoon vaan pistän takaisin hyllyyn, muiden Harrisin romaanien rinnalle.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ei ole olemassa reseptiä, jolla lapsesta saa vaivattomasti ja turvallisesti aikuisen. Äidin olisi pitänyt ymmärtää se.

Helmet lukuhaaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja (kirjallisuuden valtionpalkinto v. 2017, Gummeruksen Kaarlen palkinto v. 2018).

Kirjankansibingo kesä 2018: Hedelmä.
Toinen bingo! Tässä bingorivin osumat:
Valokuva: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Metsä: Hanna Hauru: Jääkansi 
Kesä: Marcia Preston: Perhosten talo
Liittyy häihin: Alice Hoffman: Punainen puutarha
Hedelmä: Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

Joanne Harris: Riimut

Joanne Harris: Riimut

Otava, 2010 (2008)

572 sivua

Suomentanut: Inka Parpola
(Runemarks, 2007)
Luettu: 24.7.2016
Mistä: oma ostos

Joanne Harris on yksi luottokirjailijoistani silloin kun mieleni tekee lukea jotain vetävää, herkullista, hieman keveämpää ja tunteikasta. Riimut vaikutti kuitenkin takakantensa perusteella erilaiselta kuin muut Harrisin kirjat. Skandinaavisia jumaltaruja, riimumerkkejä ja taikuutta, kyllä kiitos! Harris on kertonut tarinan alunperin tyttärelleen iltasatuna, mutta onneksi se päätyi lopulta myös kansien väliin  luettavaksi.

Ragnarökistä, maailmanlopusta, on kulunut viisisataa vuotta. Vanhat ajat, tavat ja tarinat on haudattu mahdollisimman syvälle. Taikuus, mielikuvitus, salaperäisyydet ja jopa uneksiminen on pannassa ja kaikki normaalista poikkeava pyritään peittämään ja tuhoamaan. Sepän tytär Maddy Smith on koko ikänsä ollut ulkopuolinen ja kyläläisten hyljeksimä. Maddyn ympärillä on hänen syntymästään saakka tapahtunut kummia ja kuin näkyvänä tuomiona hänen kädessään on pahan merkki, riimumerkki, joka muistuttaa vanhasta, vaietusta ja kielletystä. Onneksi Maddyllä on yksi ystävä, kerran vuodessa kylään saapuva kulkija Yksisilmä, joka ottaa Maddyn suojiinsa, kertoo yhdeksästä maailmasta, maailmanlopusta, jumalista, riimuista ja Punaisen hevosen kukkulan uumenissa sijaitsevasta aarteesta, jonka tavoittelu vie Maddyn uskomattomalle matkalle.

     "Mutta sinähän sanoit, että kukkulan alla on aarre."
     "Jo vain", Yksisilmä vastasi. "Ja niin siellä onkin. Varhemman ajan aarre. Mutta ei se kultaa ole, Maddy, siellä ei ole ainuttakaan harkkoa, ei kultahippustakaan, ei edes nikkelipenniä."
     "Millainen aarre siellä sitten on?" Maddy tivasi.
     Yksisilmä oli hetken hiljaa. "Sitä kutsutaan Kuiskaajaksi."
     "Ja mikä se on?"
     "En voi kertoa sitä. Ehkä myöhemmin, kun olemme saaneet sen turvaan."
     "Mutta sinähän tiedät mikä se on, vai kuinka?"
     Yksisilmä pysytteli vaivalloisesti tyynenä. "Maddy", hän sanoi, "nyt ei ole oikea hetki. Tämä - aarre - saattaa osoittautua yhtä vaaralliseksi kuin se on arvokas. Jopa siitä puhumisessa on riskinsä. Ja monin tavoin saattaisi olla turvallisempaa, että se olisi pysynyt unessa ja unhoitettuna."

Kirjan alussa on tarinan taustaksi useampia karttoja, henkilöluettelo ja riimumerkkejä selityksineen. Nämä tulevatkin tarpeeseen lukumatkan varrella sillä Riimut on melkoinen tiiliskivi ja tarinaan mahtuu monta henkilöä, riimua, maailmaa ja tapahtumaa muistettavaksi. Tätä runsaudensarvea lukiessa täytyi keskittyä kunnolla. Kun pääsin tarinaan kunnolla sisälle en olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistäni. Olin välillä eksyä juonen moniin mutkiin, mutta Harris palautti minut kerran toisensa jälkeen takaisin polulle, tosin loppupuolen kuohunta pyöritti minua sen verran, että toinen lukukerta kertaukseksi voisi tehdä hyvää. Kuka kukin on, keneen lopulta voi luottaa ja mikä tarkoitus kaikella on?

Tarinan ihmiset, jumalat ja muut olennot ovat kiinnostavia ja hauskoja. Jumalat käyttäytyvät paikoin kovin ihmismäisesti kun taas osa ihmisistä tuntuu nostavan itsensä lähes jumalten asemaan. Jonnekin näiden välimaastoon sijoittuvat kurittomat äijäkäiset tuovat tarinaan hauskan lisän. Pidin valtavasti rohkeasta ja päättäväisestä, mutta samalla herkästä ja epävarmasta Maddystä sekä yksinäisestä muukalaisesta Yksisilmästä, joka toi mieleeni professori Dumbledoren J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjasta.

Riimut näyttää olevan sarjan aloitusosa, mutta jatko-osia (Runelight, 2011, The Gospel of Loki, 2014) ei ilmeisesti ole ainakaan vielä suomennettu mikä on harmi. Kustantajalle terveisiä, että jatkoa täällä odotellaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta täällä ei ollut päiviä ja ajalla tuntui olevan oma elämänsä, joka venyi kuin kutojan lanka pelkkää pimeyttä kehräävässä rukissa.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Otava, 2013

407 sivua

(Peaches for Monsieur le Curé, 2012)

Luettu: 3.2.2013

Mistä: pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Kaksi aiempaa Viannesta kertovaa tarinaa olivat tavalla tai toisella tuttuja. Tarttuessani Harrisin uutuuteen koinkin pientä pelkoa - voiko kaksi loistavaa kirjaa saada jatkokseen vielä kolmannen, yhtä herkullisen, mukaansatempaavan ja ihanan tarinan? Kompastuisinko aiempien osien nostattamiin ennakko-odotuksiini?

     En todellakaan pyytänyt paljon; ihan vain pienen tuulenpuuskan ja lumouksen, niin kuin hymyn ilmassa, joka tuo mukanaan siitepölyn ja mausteiden ja piparkakkujen etäisen tuoksun. En minä oikeastaan muuta halunnut kuin pyyhkäistä pilvet kesätaivaalta, tuoda muiden paikkojen tuoksut omaan kolkkaani maailmassa.

Eräänä helteisenä elokuun päivänä suklaatryffeleitä valmistaessaan Vianne nostattaa pienen, aivan viattoman tuulen viilentääkseen itseään. Vähänpä hän on oppinut, tuuli ei vain anna vaan se vaatii myös vastineen. Kun Vianne saa kirjeen ystävältään Lansquenetista on hänen jätettävä taakseen verkkainen elämänsä asuntoveneessä Pariisissa ja lähdettävä vanhaan kotikyläänsä, jossa häntä kirjeen mukaan taas tarvitaan.

Reilussa kahdeksassa vuodessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon. Jokimustalaiset ovat jättäneet kylän ja Les Maraudsissa asuu uusia muukalaisia, islaminuskoisia maahanmuuttajia. Ensivaikutelma voi kuitenkin pettää, kylässä kytee muutakin kuin ulkopuolisuuteen ja uskontoon liittyviä kiistoja. Selvittäessään tilannetta Vianne joutuu miettimään myös omaa elämäänsä, menneisyyttään ja tulevaisuuttaan, kotia ja sen merkitystä sekä suhdettaan Rouxhun. Vianne saa avunpyynnön yllättävältä taholta, mutta avuntarvitsijoita tuntuu olevan useampia.

     Pystyn tuskin kuvittelemaan, kuinka vaikeaa avun pyytämisen täytyi olla hänelle. Kun hän kaiken sen jälkeen, mitä Lansquenetissa aikaisemmin tapahtui, joutuu myöntämään itselleen, että hän tarvitsee jotakuta - etenkin jotakuta minun kaltaistani.

Kirja alkoi hitaasti ja siitä tuntui puuttuvan jotain. Mietin onko aika tehnyt tehtävänsä -onhan Karamellikenkien julkaisusta jo useita vuosia- vai eikö kirjan tunnelma ja henki vain välity suomennokseen asti? Djellabat ja niqabit hämäsivät ja veivät huomioni tarinasta, huomasin epäloogisuutta tarinan kulussa (Reynaud nostaa kaatuneita kukkalaatikoita aukiolla, mutta onkin yhtäkkiä poistamassa Viannen entisen suklaapuodin seinästä graffitia) ja kaipasin huumaavaa, tuttua ja turvallista suklaantuoksua.

Sitten jokin muuttui. Liekö tuuli saavuttanut minut vai selvisinkö pelostani hivenen erilaista Lansquenetia, muuttuneita henkilöitä ja uutta tarinaa kohtaan, mutta löysin kaipaamani tunnelman. Se kaikki oli jäljellä, muuttuneena, hioutuneena, mutta paikallaan. Suklaan jäädessä vähemmälle huomiolle esiin pääsivät nousemaan uudet ja erilaiset aromit. Ruokakuvaukset olivat yhtä runsaita kuin Enid Blytonin Viisikoissa, sillä erotuksella, että tässä tarjoiltiin ennemmin gourmet- kuin arkiruokaa. Ja kyllä suklaatakin oli, mutta se ei tuntunut enää niin tärkeältä. Hienot henkilöt, lukijaa kieputtava tarina ja Harrisin luoma tihenevä tunnelma saivat huokailemaan. Ihana, ihana kirja, ja juuri sopiva loppu. Joanne Harris on pikku hiljaa ansainnut paikkansa suosikkikirjailijoideni joukossa. Suomentaja Satu Leveelahti on myös kiitoksensa ansainnut, lukeminen oli nautinto.

Olin Lansquenetissa lähes yhtä aikaa Susan (nautti, mutta ei yhtä paljon kuin sarjan aiemmista osista) kanssa, Leena Lumi  (sai enemmän kuin odotti) teki oman matkansa hieman aiemmin.

Tuulen kutsuun on vastattava.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Joten kutsuin tuulen - ihan heikon vain.

Joanne Harris: Karamellikengät

Joanne Harris: Karamellikengät

Otava, 2008

511 sivua

(The Lollipop Shoes, 2007)

Luettu: 29.1.2013

Mistä: oma ostos

Ryntäsin Pienestä suklaapuodista kiireellä Viannen ja Anoukin matkaan. Karamellikengät on siis suoraa jatkoa heidän tarinalleen. Edellisestä lukukerrasta ei ole kuin pari vuotta, mutta enhän nyt missään nimessä voi hypätä yhden osan yli ;)

Vianne ja Anouk jättivät suklaapuotinsa ja Lansquenetin ja jatkoivat matkaansa kohti Pariisia. Vanhat nimet ovat jääneet matkan varrelle, he ovat nyt Yanne ja Annie Charbonneau. Perhe on kasvanut toisella tyttärellä, pienellä ja erilaisella pian 4-vuotta täyttävällä Rosettella, jonka Yanne synnytti Rennesin lähellä. Yannella on uusi suklaapuoti, joka on tosin vain varjo entisestään sillä hän on luopunut niin suklaan valmistamisesta kuin taikuudestakin. Eräänä päivänä puotiin astelee toinen henkilöllisyyden vaihtaja, Zozie de L'alba, eräänlainen huijari ja elämien varastaja, joka kiinnostuu salaperäisestä perheestä. Pian Zozie kiemurtelee itsensä 11-vuotiaan Annien ystäväksi, osaksi Charbonneaun perheen elämää ja suklaapuotia, mutta ei suinkaan auttaakseen Yannea vaan viedäkseen häneltä jotain hyvin tärkeää.

     Mutta pelkkä tulolähde ei minulle nyt riitä, vaan haluan paljon enemmän. Ikävystyminen on kammottava ajatus. Minä tarvitsen muuta. Haluan mahdollisuuden käyttää kykyjäni, kaipaan seikkailua, haasteita, vaihtelua.
     Haluan elämän.
     Ja sen kohtalo antoi minulle kuin sattumalta Montmartressa tänä tuulisena aamuna, kun lokakuu on lopuillaan.

 
Vaikka Pieni suklaapuoti oli ihana ei Karamellikengät jää lainkaan huonommaksi, varsinkin kun tämä sijoittuu iki-ihanaan Pariisiin, Montmartren kukkulalle. Juoni on vielä vetävämpi ja lopun tapahtumissa on jopa hieman kauhumaisia piirteitä, ikään kuin varovaisesti ripoteltuna. Myös magian osuus korostuu entisestään - jos Yannessa on ripaus taikaa on sitä Zoziessa roppakaupalla. Minuun taikuus upposi oikein hyvin. Suklaan aromitkin pääsevät oikeuksiinsa (vähemmän suklaisen alun jälkeen) kun Yanne alkaa Zozien kannustamana jälleen valmistamaan herkkujaan. Harmi vain kun kirjaa lukiessa tekisi koko ajan mieli suklaata, tai Yannen kaakaota...

Mutta kaakaota ehtii aina juoda. Äiti valmistaa sen suklaasta, jonka kaakaoprosentti on seitsemänkymmentä - hän on sitä mieltä, ettei muunlaista suklaata kannata edes ostaa - ja lisää mukaan maitoa, raastettua muskottipähkinää, vaniljaa, chiliä, ruskeaa sokeria, kardemummaa. Valmiina se maistuu täyteläiseltä ja kielen takaosan päällä lievästi kitkerältä, samanlaiselta kuin karamelli siinä vaiheessa, kun se muuttuu happaman makuiseksi. Chili antaa kaakaolle kirpeyttä - sitä ei saa panna liikaa, vaan ainoastaan sen verran että se maistuu (...).

Tämä elämästä, luopumisesta, uusista aluista, taisteluista ja rakkaudesta -erityisesti äidinrakkaudesta- kertova kirja oli oikein nautinnollista ja koukuttavaa luettavaa! Samalla heräsi Pariisiin kohdistuvan kroonisen matkakuumeen lisäksi kiinnostus sekä asteekkien että mayojen kulttuuria, tapoja ja historiaa kohtaan.


Sitaattikunniamaininnan saa haikean kaunis ja osuva kuvaus äidin tunteista lapsen kasvua seuratessa:

Minua jaksaa ihmetyttää, miten ihan pienet asiat voivat raastaa sydäntä - unohtunut suukko, hylätty lelu, satu, jota ei haluta kuunnella, ärtyisä ilme vastaukseksi johonkin, mikä aikaisemmin olisi nostattanut hymyn huulille...

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
(Chocolat, 1999)
Otava, 2009
413 sivua
Luettu: 18.1.2013
Mistä: oma ostos

Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan perustuva Pieni suklaapuoti -elokuva on ikisuosikkini. Johnny Depp, Judi Dench ja suklaaherkut vievät kerrasta toiseen mukanaan. Otavan juuri julkaisema kirja, Persikoiden aikaan, on jatkoa tarinalle. Luettuani Morren arvion kirjasta tajusin, että en olekaan muistikuvastani huolimatta lukenut Pientä suklaapuotia vaan ainoastaan sitä seuraavan Karamellikengät -kirjan, joten päätin lukea tarinan aiemmat osat ennen Harrisin uutukaista. Katsoin vielä elokuvankin (ehkä 20. kerran), mutta siitä vasta lopuksi.

     >>Jäädäänkö me? Äiti, jäädäänkö?>> Hän kiskoi minua itsepintaisesti käsivarresta. >>Minä pidän tästä, pidän tästä paikasta. Jäädäänkö me?>>
     Nostin hänet syliini ja suutelin häntä päälaelle. Hän haisi savulta ja paistuvilta räiskäleiltä ja talviaamun lämpöisiltä vuodevaatteilta. Miksipä ei? Tämä oli yhtä hyvä paikka kuin joku toinenkin.
     >>Tietenkin>>, sanoin huulet hänen hiuksissaan. >>Tietenkin jäädään.>>  Se ei ollut suoranainen valhe. Tällä kertaa se olisi voinut jopa olla totta.

Vianne Rocher ja hänen 6-vuotias tyttärensä Anouk saapuvat pieneen ranskalaiskylään, Lansquenetiin, karnevaalituulen mukana. Värikäs ja eloisa kaksikko kiinnittää heti (uskonnollisiin) tapoihinsa kangistuneiden kyläläisten ja erityisesti heidän kirkkoherransa Francis Reynaudin huomion. Kun Vianne perustaa entisen konditorian tiloihin suklaakaupan kokee Reynaud naisen henkilökohtaiseksi ja ammatilliseksi uhaksi. Onhan nyt ennenkuulumatonta vietellä kyläläisiä tarjoamalla herkkuja pääsiäisen paaston aikaan! Narcissen tavoin moni kuitenkin sortuu aistinautintoihin suklaan muodossa:

     Kaadoin kaakaota, tummaa ja katkeransuloista.
     >>Maistuisiko pala kakkua?>> ehdotin.
     Hän harkitsi vähän aikaa. >>Ehkä ei niin kauan kun minulla on suruaika>>, hän selitti epämääräisesti. >>Mitä kakkua se on?>>
     >>Baijerilaista, ja siinä on kinuskikuorrutus.>>
     >>Ehkä pieni pala.>>

Vianne ja Anouk eivät ole kauaa ainoat muukalaiset, sillä jokea pitkin saapuu jokimustalaisia punahiuksisen Roux´n johdolla. Onneksi jotkut kyläläiset Armande Voizinin ja Joséphine Muscatin johdolla asettuvat ei-toivottujen muukalaisten puolelle. Riittäkö se kuitenkaan pitämään Viannen aloillaan vai onnistuuko pappi ajamaan hänet kylästä, jälleen tuulen vietäväksi?

Jihuu! kuten Armande sanoisi. Harmittavan useista kirjoitus- ja päiväysvirheistä (luvut on nimetty päivin ja päivämäärin) huolimatta tämä suklaata, ihmissuhteita, salaisuuksia ja ripauksen taikuutta sisältävä ranskalaisuutta  huokuva kirja oli juuri niin ihana kuin elokuvan perusteella tiesin odottaa! Ahmin kirjan muutamassa päivässä, mitä ei ole viime aikoina tullut juurikaan tehtyä. Käperryin sohvannurkkaan viltin alle kirjan, suklaan ja punaviinilasillisen kera ja nautin. (Tosin lopussa hieman tyrmistyin Roux´hun liittyvästä käänteestä...) Suosikikseni nousi -samoin kuin elokuvassa- ulkoisesti kovin kärttyiseltä vaikuttava Armande, jonka sydän kuitenkin on kultaa ja joka ei kumartele muiden suuntaan vaan valitsee itse seuransa ja tekee itse omat ratkaisunsa, vaikka ne eivät aina niin järkeviltä muiden mielestä vaikutakaan.

Tuoreeltaan kirjan lukeneena kaivoin Pieni suklaapuoti -dvd:n laatikosta ja aloin katsoa sitä ensimmäistä kertaa uusin silmin, alkuperäiseen tarinaan verraten. Tunnelma ja päälinjat oli siirretty kirjasta elokuvaan, mutta useat pienemmät yksityiskohdat oli muutettu, jotain oli poistettu ja jotain lisätty. Harvoinhan elokuva noudattaa alkuperäistä tarinaa, mutta kieltämättä nämä erot, kuten Anoukin mielikuvituseläimen sekä Reynaudin ammatin muuttaminen, pistivät silmään. Onneksi näyttelijä- ja musiikkivalinnat sekä suklaaherkkujen valmistamisen kuvaus ovat onnistuneet. Myös ranskalaisen pikkukylän tunnelma välittyi katsojalle asti.

Nyt kiireesti seuraavan osan eli Karamellikenkien pariin ennen kuin karnevaalituuli kääntyy!


Sitaattikunniamaininnan saa:

>>Ei taida olla helppoa kun äiti on häirikkö>> hän sanoi.