Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - Hotelli Sylvia

 Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - Hotelli Sylvia

Reuna, 2020

403 sivua

Luettu: 25.12.2021

Mistä: kirjastosta

Ihastuin kirjajoulukalenterin ideaan niin kovasti, että päädyin jälleen lainaamaan Reuna-kustantamon Joulukalenterin menneelle joulukuulle ja luin sitä niin kuin sen ideaan kuuluu, yhden tarinan päivässä. Tosin viimeisen luukun, tai huoneen, luin vasta joulupäivänä. Olen tainnut löytää itselleni uuden joulunodotusperinteen.

Tässä vuoden 2020 Joulukalenterissa vietetään joulua Hotelli Sylviassa, 1700-luvulta lähtien Steniuksen suvun omistuksessa pysyneessä salaperäisessä, vain jouluisin avoinna olevassa majatalossa. Nykyinen omistaja Sylvia Stenius on kutsunut luokseen 24 vierasta majoittumaan sekä nauttimaan jouluateriasta ja ohjelmasta, ilman maksua tai sitoumuksia, ainoastaan pyytäen vieraitaan ottamaan mukaansa joulumielen. Vieraat saapuvat hotelliin yksi kerrallaan 24:n eri kirjoittajan "saattelemana".

Hotelliin ja sen 24:ään huoneeseen saapuu ihmisiä, joiden kautta pääsee seuraamaan varsin monenlaisia tapahtumia, ajatuksia ja keskusteluja. On vanhoja ja menetettyjä ystäviä, aaveita, jonkinlaisia henkiolentoja, self-help -terapointia, ammatinvalinnan ohjausta, karannut tonttu, joulustressiä, menetettyjä rakkauksia, salaisuuksia, lapsuusmuistoja, uusia alkuja ja toisia mahdollisuuksia.

     Niin kauan kuin käsittelet asioita vastavoimina, olet turvassa. Voit nähdä valoa pimeässä ja pimeyden valoa vasten. Vasta sitten, kun katsot pimeyttä pimeyden läpi, etkä näe valonpilkahdusta missään, olet lopullisesti hukassa.

Kaipasin joulukalenterikirjalta joulun tunnelmaa ja joulumieltä kuten hotellin emäntä Sylviakin alussa kutsussaan mainitsee, mutta kirjan tunnelma on ennemmin surullinen ja joulumieltä latistava kuin joulun viettoon virittävä. Monen vieraan joulumieli on kadoksissa, ollut ehkä jo vuosia, ja he saapuvat hotelliin synkällä mielellä, epäilevänä, yksinäisenä, masentuneena tai katkerana. Vain muutamassa tarinassa on positiivinen tunnelma, mutta niitäkin sävyttää useammassa tapauksessa tietynlainen haikeus.

Taustatarina kutsuvieraille avoimesta jouluhotellista on ehkä ohjannut kirjoittajia yhtenäiseen lähestymiskulmaan tai tunnelmaan, mutta se ei kuitenkaan onnistu muodostamaan tästä yhtenäistä kokonaisuutta, esimerkiksi hotellin aulan, käytävien sekä myös Sylvian ulkonäkö vaihtelee tarinoissa. Samojen teemojen toistuminen ja apea tunnelma puudutti, mutta kirjan idea kutsuvieraille avoimesta jouluhotellista on kuitenkin hyvä. 

Tämän Joulukalenterin tekijänpalkkiot lahjoitetaan vähäosaisten auttamiseen Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö-yhdistyksen kautta.

Tässä vielä aakkosjärjestykseen listattuna Hotelli Sylvian kirjoittajat:

Ahonen Markus

Hanhisuanto Kari

Hasu Johanna

Ikonen Asta

Keisala Markku

Kivinen AP

Knuuttila Sanna-Leena

Kuutti Maria

Lindgren Ville

Mäki Harri István

Mäkitalo Janne

Mäntylä Juha

Pehkonen Kirsi

Rahikainen Risto

Rinneoja Jasu

Saksala Elina

Sarpo Olli

Pitkäranta Ann-Mari

Suntila Shimo

Sipiläinen Tarja

Tainio Tiina

Takalo Unna

Tarsalainen Anne

Valto Kari

Sitaattikunniamaininnan saa:

Avain kätteli sujuvasti lukkoa, joka vastasi tervehdykseen terävällä naksahduksella.

Sekä (lause, joka on hyvä pitää mielessä joulutohinassa):

Täydellisen joulun tavoittelu johtaa vatsanpuruihin, ärtymykseen ja poikkeuksetta pettymyksiin, jotka voivat pilata joulun sekä itseltä että läheisiltä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 2. Kirja, joka liittyy kaamosaikaan

Helmet-lukuhaaste 2021: 14. Kirja on osa kirjasarjaa (hieman taas rimaa hipoen, mutta koska Reuna on julkaissut näitä Joulukalentereita useampana vuonna tulkitsen ne sarjaksi)

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta

 

Juha Mäntylä (toim.):

Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta

Reuna, 2014

392 sivua

Luettu:  27.12.2020

Mistä: kirjastosta

Nyt on vuorossa viimeinen vuonna 2020 lukemani kirja. Enpä olisi tiennyt tähänkään tutustua ilman rakasta kirjastolaitosta. Kirja oli nostettu kirjastossa esille muutamien muiden joulun odotukseen liittyvien kirjojen joukkoon ja sieltä hyllystä se pisti silmiini, sana Joulukalenteri. Sen enempiä selailematta päätin, että tänä (siis vuoden 2020) jouluna minulla on ensimmäistä kertaa kirjajoulukalenteri (suklaa- ja arpajoulukalenterin lisäksi) kun sellainen kerran tuli vastaan.

Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta pitää nimensä mukaisesti sisällään 24 tarinaa yhtä monelta kirjoittajalta. On harvinaisia joulukukkia, Pyhän Nikolauksen sormiluita, joulukuusia, on petoksia, varkauksia, murhia ja muita rikoksia. Tarinoita yhdistää jännitys ja joulu, joulupukkeja ja tonttuja vilahtelee useammassa tarinassa. 

Joulukalenterikirja on ideana kerrassaan loistava ja myös toteutus on hyvä. Taittokannesta löytyy kerrostalon siluetti, jossa ikkunaluukuissa on sekaisin numerot 1-24 kuten joulukalenterissa kuuluukin. Taittokannen kääntöpuolella on sama kuva, mutta päivänumeron lisäksi ikkunaluukussa on tarinan nimi sekä sivunumero, josta kyseisen päivän tarina alkaa. Jokaisen tarinan lopussa on lyhyt esittely sen kirjoittajasta. Jos ei halua hyödyntää tätä joulukalenteriominaisuutta voi kirjan toki lukea ihan perinteisesti alusta loppuun.

 

Mielestäni tämä kirja on parhaimmillaan tarina päivässä nautittuna. Joulua lähestyessä minulla jäi harmikseni ns. muutama luukku avaamatta ja sitten kirin päiviä kiinni ja luin samana päivänä useamman tarinan, silloin kieltämättä huomasin hienoista jouluaiheähkyä.

 

Vaikka tarinoissa on punaisena lankana jännitys ja joulu ovat tarinat kuitenkin keskenään ilahduttavan erilaisia. Esimerkiksi Anja Erämajan Itsenäisyyspäivä on runo tai ehkä säenovelli, jota maustaa välimerkeistä muodostuva liike, Kari Hanhisuannon Ensimmäinen joulu -tarinassa on erittäin hämmentävä lähestymistapa ja erikoinen päähenkilö, Harri V. Hietikon Ja tapahtui niinä päivinä kerrotaan rennolla ja ronskilla (äijä)puhetyylillä ja Milla Ollikaisen Veikko-tarinassa puolestaan on aavemainen joulutunnelma. Yksi mieleenpainuvimpia tarinoita on Piia Kaikkosen Edwardin joulu, jossa yhdistyy yksinäisyys, joulun taika tai sattuma ja toivo. Normaalioloissa tarinan yhteensattumat saattaisivat tuntua epäuskottavilta ja saisivat ärsyyntymään, mutta tässä yhteydessä, Joulukalenterissa se menköön joulun ihmeestä. Edwardin joulu jätti lämpimän, mutta samalla haikean joulumielen. Kliseisesti voisi sanoa, että Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta on kuin konvehtirasia, tavallisen joukossa on yllätyksiä ja varsinaisia herkkupaloja.

 

Joulukalenteri-kirjojen tekijät arpovat vuosittain hyväntekeväisyyskohteen, johon kirjan tekijäpalkkiot lahjoitetaan. Tämän kirjan kirjoittajat ovat lahjoittaneet palkkionsa Hyvä Joulumieli 2014 -keräykseen vähävaraisten perheiden tukemiseen. 

Tässä vielä lista kirjan kirjoittajista aakkosjärjestyksessä (kaikki eivät mahtuneet tunnisteisiin):

Aho Henry

Ala-Huissi Jaana

Erämaja Anja

Hanhisuanto Kari

Hietakangas Krista

Hietikko Harri V.

Huusela Sinikka

Juvonen Aila

Kahila Miia

Kaikkonen Piia

Katajala Jussi

Keisala Markku

Kinnunen Sonja

Kokkonen Jussi

Monk Samuel

Mäki Harri István

Mäntylä Juha

Mörö Raimo

Numminen Helena

Ollikainen Milla

Rinneoja Jasu

Sipiläinen Tarja

Tervo Pia

Väisänen Helena

Sitaattikunniamaininnan saa (oivallinen ohje joulu- ja muun hössötyksen keskelle):

- No hei äiti, mitä sinä nikottelet, rauhoitu.

 

Sekä (valoa kohti kurkottava):

- Joulun alla on aina tämä pimeän putki.

Helmet 2020 -lukuhaaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (kirja oli nostettu esiin kirjastossa, lasken sen suositteluksi)

Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952

 

Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952
(lisäksi mukana tekstiä seuraavilta henkilöiltä:
Juhani Tolvanen, Rick Marschall, Gary Groth ja David Michaelis)

Egmont, 2007

343 sivua

Suomentanut: Juhani Tolvanen

(The Complete Peanuts, 2007)

Luettu: 23.7.2015

Mistä: kirjastosta

Kaikkihan tuntevat Tenavat, eikö? Pyöreäpäinen Jaska Jokunen, maailman tunnetuin beagle Ressu, pieni keltainen lintu Kaustinen (jota puhuttelin lapsena vahingossa Koistiseksi), pölypilveä mukanaan kuljettava Rapa-Ripa, pulpetin ääreen nukahteleva Piparminttu-Pipsa, musikaalisuuden lapsinero Amadeus, terapiaa tarjoava Tellu ja muut hahmot ovat ikimuistoisia ja kulkeneet jossain muodossa mukanani pienestä asti. Sarjakuvat, animaatioelokuvat ja oheistuotteet ovat yhtä suurta menestystarinaa, jotka puhuttelevat sekä aikuisia että lapsia. Nappasin Täydelliset tenavat mukaani kirjastosta ja lueskelin sitä hiljalleen muutama strippi kerrallaan.

     Tenavia edeltänyt sukupolvi parodioi maailmaa. Schulz loi maailman.

(David Michaelis Charles M. Schulzista kirjoittamassaan elämäkerrassa Schulz and Peanuts, 2007) 

Täydelliset Tenavat sisältää Charles M. Schulzin ensimmäiset Tenavat-sanomalehtisarjakuvastripit vuoden 1950 marraskuusta vuoden 1952 joulukuulle, kaksi Schulzin haastattelua Juhani Tolvasen, Rick Marschallin ja Gary Grothin haastattelemana sekä pätkän Schulzin elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut David Michaelis. Kuten sivumäärästä voi päätellä mahtuu kansien väliin monta tarinaa, suurin osa niistä on neljän vierekkäisen ruudun strippejä, mutta poikkeuksiakin mahtuu mukaan. Schulz vaihtelee myös strippien sisällön tyyliä, aina ei tarvita sanoja vaan kuvien voi antaa puhua puolestaan. Vauhdikas ja vimmainen Amadeus-strippi on tästä mitä mainioin esimerkki ja ehdottomasti yksi suosikkini kirjasta.

Omat Tenavat-kokemukseni ovat tuoreemmasta tuotannosta ja yllätyinkin siitä kuinka vanhimmat stripit poikkeavat myöhemmästä tuotannosta. 4-vuotias Jaakko "Jaska" Jokunen on kyllä mukana alusta asti, mutta ilman tunnistettavaa siksak-kuviota paidassaan (kuvio ilmestyy paitaan joulukuun 1950 stripeissä). Näissä ensimmäisissä stripeissä Jaska Jokunen seikkailee mm. Kielon, Paven ja Lipen kanssa, mukana on myös Ressu, mutta ei pyöreä- vaan suippokuonoisena eikä suinkaan Jaska Jokusen koirana vaan jossain muualla asuvana tassuttelijana. Lopulta strippeihin ilmestyy myös niitä minulle tutumpia hahmoja kuten Tellu, tosin hieman erinäköisenä kuin se uudempien strippien Tellu.

Hahmot ovat olleet myös selvästi äkäisempiä, ilkeämpiä ja toisinaan jopa väkivaltaisia toisiaan kohtaan. Silti stripeissä on ollut heti alusta mukana hauskuuden lisäksi myös se syvällisempi, ehkä enemmän aikuislukijoille avautuva taso, joka on säilynyt myös uudempaan tuotantoon. Näitä pikkuvanhoja, itsetunto-ongelmaisia, hauskoja ja ihania naperoita on pakko rakastaa!

Pidin todella paljon sarjakuvista, mutta tekstiosuudet eli haastattelut ja ote elämäkerrasta tuntuivat kovin irrallisilta. Toki ne ovat informatiivisia ja aihe on erittäin mielenkiintoinen, mutta kun kirjoitustyyli niissä on joko töksähtävä (haastattelut) tai runsaan maalaileva (elämäkertaosuus) ei kirjaa voi kehua kovin tasaiseksi kokonaisuudeksi. Lukisinkin mieluummin sarjakuvat sarjakuvana ja Schulzin elämäntarinan kokonaan erillisenä teoksena. Onhan tämä kuitenkin mukava kurkistus sekä Tenavien että Schulzin historiaan.


Sitaattikunniamaininnan saa yllättävä ja riemastuttava strippi, jossa on kuitenkin ripaus raadollisuutta lasten tytöt vastaan pojat -ajatteluvaiheessaan:

Rastitan kirjankansibingossa ruudun Fiktiivinen hahmo.

Psst! Jälleen yksi Tenavat-sukupolvi on syntynyt. Meillä pyöri tänään televisiossa villasukkalasten valitsemana Ressu lähtee maailmalle, lisäksi nuoremmalla villasukkalapsella oli jalassaan Ressu-leggarit ❤ Kuvausrekvisiittana oleva Ressu on niitä harvoja pehmoja, joka on kulkenut mukanani muutosta toiseen. Itse asiassa se taitaa olla kulkeutunut minulle veljeltäni.

Granta 2: Outo

Granta 2: Outo

päätoimittaja Aleksi Pöyry

Otava, 2014

314 sivua

Luettu: 27.5.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Suomalaisen aikakauskirja Grantan ensimmäinen osa Ruoka oli näkyvästi esillä useissa blogeissa, mutta se ei teemansa vuoksi juurikaan saanut kiinnostustani heräämään (paitsi nyt jälkijunassa kun huomasin, että siinä on myös Miki Liukkosen kirjoitus). Tämän toisen osan kohdalla oli täysin eri juttu. Outous on lähellä sydäntäni ja pinkki, kiinnostavasti kuvitettu kansi (Markus Pyörälä) houkutti lukemaan. Kun kansien välistä löytyy mm. Johanna Sinisalon ja Hannu Väisäsen novellien lisäksi Sami Lopakan uusi novelli en voinut enää vastustaa Oudon kutsua.

Kaikki kirjoitukset siis pyörivät saman teeman ympärillä, tavalla tai toisella. Katja Ketun Punikkitatissa tehdään yllättäviä lemmentaikoja. Mark Haddonin Ase kertoo lasten aseleikistä. Hannu Väisäsen Eli Zebbahin voikekseissä asioidaan erikoisen kauppiaan myymälässä. Haruki Murakamin Thaimaassa lomalainen saa ensiluokkaista palvelua. Sofi Oksasen Outoa puhetta on kirjailijan pitämä puhe kirjallisuuspalkinnon jaon yhteydessä ja käsittelee outoutta, naapurimaan vierautta ja sanojen mahtia. Naomi Aldermanin Pian meidän päivinämme -novellissa Profeetta Elia laskeutuu maan päälle yökyläilemään ja tekemään tilannekatsausta. Juhani Karilan En minä sinusta mitään tiedä -tarinassa Vonnegut ja Hemingway vierailevat tuntemattomalla planeetalla. Jerker Virdborgin novellissa Tapahtuu Karlaplanin metroasemalla metromatka muttuu oudoksi jalkapatikaksi. Putoamisen tunteet sisältää Harry Salmenniemen runoja oudoista tuntemuksista ja hetkistä. Zadie Smithin Martha, Marthassa nainen etsii asuntoa, vaiko sittenkin itseään? Sami Lopakan Uudet lasit -novellissa Putaala tekee junamatkan Muhokselta Ouluun. Joshua Ferrisin Pelotat enemmän -tarinassa kuuluu outoa rapinaa seinän sisältä. Virpi Hämeen-Anttilan Suomalaisessa metsässä miehen elämäntyötä ollaan viemässä muualle. Daniel Galeran Hyöky sisältää isän ja pojan keskustelun. Ville Rannan Vähän kuolemasta -sarjakuvassa mies pohtii työtä ja kuolemaa. David Mitchellin Tammikuumiehessä poika rikkoo Arvokkaan Enkelin ja lähtee luistelemaan metsälammelle. Johanna Sinisalon Äänettömät äänet on kirjeenvaihto erikoisesta taiteenmuodosta. Don DeLillon Riutuja on kertomus miehestä, joka elää elokuvista.

Ennakkoon kovasti odottamani Väisäsen ja Sinisalon tekstit osoittautuivat hyviksi, mutta aikakauskirjasta nousi suosikeikseni kuitenkin neljä muuta tarinaa. Joshua Ferrisin ja David Mitchellin tarinoissa oli samanlainen hiljalleen tihenevän kauhun tunnelma, heiltä lukisin mielelläni samantyylisiä romaaneja. Ferrisin novelli tosin kärsi minäkertojan kömpelöstä vaihtumisesta. Naomi Aldermanin uskonnollisaiheinen novelli oli yllättäen jopa hillitön, purskahdin nauruun useampaan otteeseen. Samanlaista hillitöntä menoa ja huumoria sekä syvällisempää sanomaa oli myös Sami Lopakan novellissa, jossa ihastutti myös tyylin vaihtelu. Lopakka jatkaa novellissaan Marraksesta tuttua kauniin, tunteikkaan, sydämeen uppoavan ja hauskan, roisin ja rosoisen kuvailun yhdistelyä ja se toimii edelleen.

     Minä olen maksamaton lasku, perintätoimiston muistutus. Minä olen home pesuhuoneen laattojen alla, pöly pöydälläsi, pehmeys ovenpielissä. Minä olen rapistuva maali ja ajamaton ruoho. Minä odotan, kunnes olet arvoton ja lunastettavissa.
     Putaala viritti sangattomat lasit päähänsä. Kun kuminauhaviritelmät asettuivat korvien taakse, linssit painoivat silmäkulmia ja käänsivät korvalehdet aavistuksen hörölleen. Hän astui nilkkabootseihin ja päätti olevansa valmis.
     Ahdistus kouraisi rintaa. Jos hän nyt kuolisi eteiseen, kukaan ei tietäisi mitään viikkoihin.

Kokonaisuutena Granta 2 oli miellyttävä lukukokemus ja kätevä tapa tutustua uusiin kirjailijoihin ja erilaisiin tekstityyppeihin yksissä kansissa. Mukana on novellien lisäksi runoja, juhlapuhe ja sarjakuva eli samaan tapaan kuin aikakauslehdissä: jokaiselle jotakin. Ei esimerkiksi tarvinnut tarttua ensimmäiseksi Murakamin tiiliskiven mitoissa olevaan 1Q84 -romaaniin useine osineen tutustuakseen kirjailijan tyyliin, oli paljon matalampi kynnys tutustua ensin hänen kirjoittamaansa novelliin. Toki aikakauskirja, ainakin tämä kyseinen, kärsii samasta asiasta kuin ohuempi sisarensa aikakauslehti eli kaikki jutut eivät kiinnosta yhtä paljon tai joistain teksteistä ei juurikaan pidä. En pystynyt lukemaan tätä lehden tapaan selaillen tai harppoen jutusta toiseen vaan luin tätä kuin kirjaa, kannesta kanteen. Tai no poikkeus vahvistaa säännön, luin ensin Sami Lopakan Uudet lasit ja vasta sitten luin Grantan kokonaan alusta loppuun.

Granta 2: Outo herätti miettimään mikä on outoa ja minkälaisesta outoudesta pidän. Outoutta on monenlaista ja usein outous on katsojan silmässä. Kirjallisuuden suhteen pidän vinksahtaneesta, arkista ajattelua nyrjäyttävästä, kauheasta (pelottavasta), hieman yliluonnollisesta outoudesta, jota esimerkiksi Ferrisin ja Mitchellin novellit edustavat. Sellaista outoutta jäin ehkä kaipaamaan lisää.

"Olet yksi lampipojista, vai mitä? Herätit veljeni päiväunilta. Hän on kumma poikien suhteen. Joinakin päivinä hän pitää teistä kovin, mutta toisina, hyvä hyssykät, te saatte hänet kimpaantumaan."
     "Ai... olen pahoillani."
     "Olet vielä enemmän pahoillasi sitten kun jää murtuu. Tiedätkö kuinka monta poikaa jään alla on nyt? Yksitoista, ja he ovat toden totta pahoillaan. Matthew Phillips, teurastajan poika, oli viimeisin. Puuttuu enää yksi, niin nätti tusina on täynnä."

Outo on luettu vastikään myös Luetut, lukemattomat -blogissa.


Sitaattikunniamaininnan saajia onkin kaksi:

Kun ikuisuus saa kiinni, ei enää koskaan pääse pakoon.

Minä olen märkä lakana, kuoriutunut tyynyliina, kauhu joka seuraa sinua hereille saakka ja läpi päivän kunnes nukut uudestaan, takaisin haltuuni.