Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki

(Iijoki #25)

Gummerus, 1995

700 sivua

Luettu: 2.11.2024

Mistä: lahja

Kalle on saanut vahvistuksen epäilyilleen Lainan ja Veikko Moilasen suhteen laadusta ja ymmärtää, että hänellä ja Lainalla ei ole enää yhteistä tulevaisuutta. Katse on käännettävä tulevaisuuteen ja Kalle rientää Kyrökoskelle tapaamaan Leenaa ja puhumaan heidän kahden yhteisestä tulevaisuudesta. Työrintamalla puhaltavat uudet tuulet kun Kalle siirtyy Attilan työmaalta Tampereen Rakennusmestariyhdistys ry:n talon rakennustyömaalle vanhemmaksi rakennusmestariksi. Kallen mielessä kypsyy päätös lunastaa Lainalle lupaamansa Kirvestien talo itselleen, mutta ratkaisu tuo Kallelle taloudellisia haasteita. Kallen unelma kirjan julkaisemisesta alkaa viimein vuosien kirjoittamisen jälkeen tulla todeksi.

Kirjassa on jälleen kiinnostavaa ajankuvaa. Rakennustyömailla ei ole totuttu kesälomiin, mutta vuoden 1957 heinäkuussa Kalle jää esimiehensä kehotuksesta kahdeksi viikoksi lomalle. Kalle on joutunut maksamaan työntekijöilleen lopputilejä rakennustyömaiden valmistuessa, mutta joutuu nyt kokemaan itse töiden loppumisen. Kun työnantajalle tulee rakennusurakoiden välissä hiljaisempi kausi komennetaan Kalle kotiin odottamaan uutta rakennusurakkaa. Vaikka töitä ei ole Kallen palkka kuitenkin juoksee, ehkä osittain siitä syystä, että Kalle on samalla myös toipilaana vakavan sairausepäilyn jäljiltä. Kallen palatessa töihin kesällä 1958 alkaa työmailla näkyä uusi tuttavuus eväiden joukossa, pahvinen maitopurkki.

Iijoki-sarjan toiseksi viimeisen osan lukeminen tuntui juhlalliselta ja tunteikkaalta, sillä tässä osassa ympyrä ikään kuin sulkeutuu ja Kallen kirjailijaura alkaa. Kalle havahtuu ajatukseen kirjoittaa novellikokoelman sijaan romaani sillä hänen muistivihkossaan on paljon enemmän rakennustyömaille liittyviä henkilöhahmoja kuin novelliin mahtuu. Niinpä Kalle alkaa kirjoittaa rakennustyömaasta ja sen ihmisistä kertovaa romaania, jonka Gummerus julkaisee vuonna 1958 nimellä Ihmisiä telineillä. Esikoiskirjailija saa paljon positiivista palautetta, mutta lapsuuden kotipitäjässä Taivalkoskella vastaanotto on osittain nuivaa. Etenkin uskossa elävät ovat järkyttyneet Kallen romaanin päähenkilön Mauno Joensivun käytöksestä, he kuvittelevat Kallen kirjoittaneen kirjassa itsestään ja omasta elämästään ja taivastelevat oman kylän pojan kiroilua ja syntistä elämää. Kallen on vaikea ymmärtää taivalkoskelaisten näkökulmaa ja railo Kallen ja Taivalkosken välillä vain kasvaa. Tampere tuntuu yhä enemmän kodilta.

Kallen koti- ja perhe-elämällä on tässä(kin) osassa suuri rooli. Ei ehkä myrskyisten, mutta ainakin aallokkoisten aikojen jälkeen onkin mukava seurata kuinka Kallella alkaa hieman tasaisempi jakso elämässä uuden parisuhteen myötä. Mitään ylitsepursuavaa tunneryöppyä Kallen ja Leenan välillä ei kirjassa kuvata, ennemminkin Kallen kommentit Leenasta ja hänen ulkonäöstään tuntuvat välissä hieman vähätteleviltä tai tunteettomilta, mutta kuten Kalle kirjassa Leenalle sanoo toisen vaimoni kansa en alota elämääni lirkuttelemalla enkä läyryämällä, siihen voit varautua. Kyllä Kallen ja Leenan välillä tuntuu myös lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Lapsirakas Kalle pääsee viimein elämään myös lapsiperhearkea.

- Uuppaheijaa, Riitta!

Iijoki-sarjaa on vielä (enää!) yksi osa jäljellä. Olen pyöritellyt mielessäni ajatusta, että tekisin sarjan luettuani Päätalo-matkan Taivalkoskelle. Olen pysähtynyt useammankin kerran Taivalkoskella ja käynyt kerran Kallioniemessä, mutta olisi mukava viipyä paikkakunnalla yön yli ja kiertää sarjasta tuttuja paikkoja enemmänkin. Ehkä jo tulevana kesänä?

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Otti, jumaliste, tiukalle ennen kuin tuo haave totteutu.

Helmet-lukuhaaste 2024: 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (joulu)

Kalle Päätalo: Pato murtuu

Kalle Päätalo: Pato murtuu

(Iijoki #24)

Gummerus, 1994

685 sivua

Luettu: 13.11.2023

Mistä: lahja

Syksyllä 1952 Kalle ja Laina ovat viimein päässeet asettumaan takaisin Tampereelle asumaan omaan taloon. Alakerran vuokralaisten poismuuton jälkeen asunto on remontin tarpeessa ja taloon pitää tehdä muutenkin parannuksia ja korjauksia, mutta nehän hoituvat. Kallella on viimein aikaa myös kirjoittamiselle, tosin yläkerrassa vuokralla asuvan perheen isä pistäytyy lähes joka ilta istumaan Päätaloille. Vuokralaisesta on muutakin harmia, niin myös asuntoremontista, jonka Kalle lupautuu kiltteyttään tekemään viraapelityönä samassa työpaikassa työskentelevälle neiti Lehtiselle ja tämän äidille. Remontin ja sen jälkipyykin seurauksena Kallen ja Lainan välit huononevat entisestään. Kun Kalle lähtee Vesilahden kirkonkylään johtamaan kansakoulun rakentamista saa pariskunnan välinen kireä tilanne hetken hengähdystauon. Tuolla reissutyöllä on lopulta varsin kauaskantoiset seuraukset.

Tässä osassa tapahtuu todella paljon niin Tampereella, Vesilahdella kuin Taivalkoskella, että välillä oli vaikea malttaa laskea kirjaa käsistä. Päätalon perheessä tehdään suuria päätöksiä, joitakin näistä osasi odottaa, mutta osa pääsi yllättämään. Tunnekuohuilta ei voinut välttyä, etenkin eräs Kallen ja Tessu-koiran välinen kohtaus sai pyyhkimään silmäkulmia. Mielestäni yksi kirjan hienoimpia hetkiä on kun Kalle pääsee esittelemään Riitu-äidilleen työmaataan, Attilan kenkätehtaan laajennusurakkaa. Päätalo kuvaa hyvin äidin tunnetilaa, jossa sekoittuu jännitys ja hämmennys siitä osaako maalaismuori käyttäytyä kaupungin rakennustyömaalla, mutta myös ylpeys omasta pojasta. Äidin vierailu Tampereen työmaalla on tainnut olla tärkeä tapahtuma myös pojalle, vaikka kirjassa Kalle ei juuri hempeile tai tunnusta tunteitaan vaan ennemmin peittää lämpimät tunteensa vitsailuun sekä äitinsä puheliaisuuden ja piipun polton häpeilyyn.

     - Minnua ujostuttaa sinne työmaallesi meno.

     - Mitä tässä on ujostelemista! Sinähän olet minun äiti!

     - Ossaanko käyttäytyäkkää. Tartteeko minun tervehtiä ja ketä?

     - Mestarien kopissa esittelen sinut. Sillon tervehit.

     - Käsipäivälläkö?

     Äiti kysyy tämän niin surkealla äänellä, että minulta pääsee nauru.

     - Kättelet! Kämmenellä. Mutta elä ruppea leipomaan kaveriini olokapäihin jumalantervettä.

     (...)

     - Saanko minä siellä tupakoija?

     - Et kait jaksa tupakoimatakkaa olla.

     (...)

     - Saanko ryyppiä kahvivailta?

     - Kuka sen kieltää, naurahdan.

     - Jos tämä herra ei tykkää, kun maalaismuori horii kahvevain laijalta, äiti sanoo ja nyökkää Laurisen suuntaan.

     Minä naurahdan ja lupaan:

     - Särvihän vajin laijalta ja kastele nisupalasta kuppiiin!

     (...)

Työmaalla on menoa ja meininkiä! Lautapoika Ositusvuori kantaa varsinaisen kellarikerroksen holville mahtavia taakkojaan ja kun pudottaa ne olkapäältään, muistaa hihkaista:

     - Varokaa, alla kuolee!

     Äidin sormet hakeutuvat tämän tästä hypistelemään esiliinan taskua. Jossakin välissä äiti sanoo:

     - Ja sinäkö olet tämän metelin ja sekasotkun ylin herra?

     - Työnjohtajana. Vastaava mestari, niin kuin sanotaan.

     - Miten sinä, herrajumala, nämä kaikki hommat ällyät?

     - Ällyämistähi joskus on, naurahdan.

     - Osasitko kuvitella sillon kun lähit Kallioniemestä poikarepaleena savotoihin, että joskus olet tämmösen metelin päänaatikka?

     - En varmasti. Mutta eikö Kattila-Santeri sanonu, että onni se on, joka miestä tyyrää.

Riitu Päätalo on ehdottomasti yksi suosikkihenkilöistäni sarjassa. Hänessä on yhtä aikaa herkkyyttä, lämpöä, karskiutta ja lujuutta. Pidän siitä kuinka avoimesti hän näyttää kaikki tunteensa, uskaltaa ilmaista mielipiteensä ja pitää omiensa puolta. Tätä osaa lukiessani tuskastuin ja ärsyynnyin moneen kertaan sekä Kallen että Lainan käytökseen (molemmista riittäisi jupinaa pitkät pätkät, mutta se menisi jo juonipaljasteluksi), mutta Riitun osuudet, joita tässä osassa on aika paljon, toivat muuten aika synkissä tunnelmissa kulkevaan tarinaan kaivattua iloa ja lämpöä, tosin myös ripauksen huolta ja surua. Tarinan lopussa esiintyvässä leskirouva Elsa Köpänvuoressa tunnistin jotain samaa kuin Riitussa. Ehkä Köpänvuori tavataan vielä seuraavassa osassa.

Voi voi, kohta tämä sarja loppuu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sentään pidätyn laskemasta suustani sanoja, jotka siellä ovat vähintäänkin kyykkylähdössä.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 17. Vuotuisjuhlaan liittyvä romaani (kirjassa vietetään mm. joulua ja juhannusta)

Helmet-lukuhaaste 2023: 12. Kirjan nimi liittyy veteen

Kalle Päätalo: Iijoelta etelään

Kalle Päätalo: Iijoelta etelään

(Iijoki #23)

Gummerus, 1993

693 sivua

Luettu: 24.5.2022

Mistä: lahja

Kalle jatkaa työskentelyä Taivalkosken kunnan rakennusmestarina, mutta nyt hänellä on uudelleenjärjestelyjen ansiosta apunaan vaimonsa Laina, joka työskentelee rakennustoimistossa puolipäiväisenä vapauttaen Kallen kiertämään ja valvomaan erinäisiä kunnan rakennusurakoita sekä kuntalaisten rakennusprojekteja. Lopulta Lainan apukaan ei riitä helpottamaan työpaineita, töitä on yhä niin paljon, että Kallella ei edelleenkään löydy aikaa kaunokirjallisille kirjoittamisyrityksille saati kotiväen auttamiselle. Sentään Kallioniemen päärakennus saadaan maalattua talkoilla. Kun lisäksi Kallen ja Lainan asumiskuviot kokevat jälleen kovan kolauksen on pariskunta jälleen lähtöpäätöksen äärellä.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoden 1952 keväästä saman vuoden syksyyn. Ajanjaksoon mahtuu monta merkittävää asiaa niin paikallisesti Taivalkosken näkökulmasta kuin myös laajemmin koko Suomea koskien ja myös maan rajojen ulkopuolelle ulottuen. Kalle saa moottoripyöräajokortin (kaikki ne ajot armeijasta alkaen ilman ajokorttia, oi aikoja, oi tapoja!), mutta enemmän huomiota saa hänen kaimansa työllä ja tuskalla hankkima ajokortti, setä-Kalle eli Kummun Patruuna herättää kauhua koko pitäjässä holtittomalla ajollaan uudenkarhean haun, Humber Hawk -henkilöautonsa ratissa. Inkeen koulun rakennusurakkaa päästään viimein jatkamaan valtion tuella, mutta Kallelle henkilökohtaisesti tärkeän Pesiönvaaran kunnalliskodin uudistaminen näyttää jäävän toteutumatta. Helsingissä järjestetään kesäolympialaiset, jotka puhututtavat myös Koillismaalla, puolesta ja vastaan. Sotakorvaukset puolestaan koskettavat koko maata, Suomi saa maksettua niiden viimeisen erän. Kaukana käytävä Korean sota heijastuu myös Taivalkoskelle, puusta on jopa puute ja hinnat nousevat korkeiksi.

Päätalo kuvaa näitä pieniä ja suuria tapahtumia kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti eikä tekstiin jääneet muutamat toistot ja kirjoitusvirheet juurikaan vähennä lukunautintoa. Tarinasta on moneksi, on ripaus jännitystä kun Kalle ja Laina sekä Kallen sisar Eeti ja hänen miehensä Veikko lähtevät juhannuksen viettoon Julma-Ölkylle. On tunnelmaa keventävää tilannehuumoria kuten Kummun Kallen autoilut tai Kallen ja Romppas-Veikon sorsan (!) tuulastus. On perhedraamaa kun Kalle samoin kuin Laina kärsivät edelleen mustasukkaisuudesta, Kalle jopa suunnittelee käräyttävänsä Lainan ja Moilas-Veikon rysän päältä, mutta lähes samaan hengenvetoon tämä kaksinaismoralisti yrittää tavoitella Oulun Senjaa ja Tyyneä. Ja on surua, Pesiönvaaralla asuvan Annin Amerikkaan haikailut saavat karun päätöksen. Voi Annia... 

En vielä tässäkään vaiheessa, sarjan loppumetreillä tunne minkäänlaista kyllästymistä, päin vastoin, alkaa hieman hirvittää, että tämä pitkä matka Kallen seurassa on ihan kohta ohi!

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Lipsahti, perkele! Lipsahtaahan niitä vaikka mitä sanoja, kun ei ole suussa porstuata.

(Hieman samantapainen porstua-sitaatti oli myös 14. osassa Nuorikkoa näyttämässä, mutta haitanneeko tuo!)

Sekä:

Jos et ite pijä puoliasi, niin kuka pittää!

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 22. Kirja keskiyön auringon juhlasta

Helmet-lukuhaaste 2022: 25. Kirjan nimessä on ilmansuunta

Kalle Päätalo: Epätietoisuuden talvi

Kalle Päätalo: Epätietoisuuden talvi

(Iijoki #22)

Gummerus, 1992

713 sivua

Luettu: 2.2.2022

Mistä: lahja

Kallen ja Lainan muutettua Taivalkoskella Asutusalueen kansakoululta keskuskansakoulun asuntoon on heidän elämänsä hieman helpottunut. Laina kulkee Osuuskaupalle puotilaisen työhönsä lyhyen matkan, mutta Kallea työ kuljettaa edelleen ympäri pitäjää pääasiassa polkupyörällä, säässä kuin säässä. Lopulta kunnan päättäjät heräävät Kallen kulkemisen hankaluuteen ja hankkivat rakennusmestarille moottoripyörän, jolla taittaa työmatkat pyörän, suksien ja satunnaisten linja-autokyytien sijasta. Kun Kallella tulee vuosi täyteen Taivalkosken kunnan rakennusmestarina koittaa päätöksen aika. Oma koti Tampereen Kirvestiellä on vuokrattu vuodeksi ja nyt parin täytyy päättää jäädäkö Taivalkoskelle vai palatako Tampereelle.

Vaikka Kallen ja Lainan asuminen on muuttunut parempaan suuntaan on tilanne rakennusmestarin palveluksia tarvitsevien kuntalaisten osalta ennallaan. Kuntalaiset tulevat edelleen asioimaan Kallen luokse virka-ajan ulkopuolella, jopa pyhinä, joten pariskunta joutuu lähtemään sunnuntaisin pois kodistaan ystävien tai sukulaisten luo välttyäkseen Kallen töiltä, tällöin myös kirjoittamisaika jää vähiin. Kallen kiltteys käy taas sääliksi! Vaikeus vetää raja työ- ja vapaa-ajan välille on myös yksi Kallen ja Lainan kiistakapuloista ja yksi Tampereelle paluuta puoltava syy. Lopulta Kallen ja Lainan tulevaisuus ratkeaa monen sattuman summana, mutta se osoittautuuko ratkaisu oikeaksi jää vielä tässä osassa selviämättä. Ilmassa on kuitenkin sellaiset merkit, että päätös saattaa tulla kalliiksi...

Epätietoisuuden talvi ihastuttaa ajan ja arjen kuvauksellaan sekä tunnelmallaan. Esimerkiksi joulun vietto Kallioniemessä monen sukupolven kesken Kallen näytellessä joulupukkia tempaa mukaansa. Kun Päätalo kuvaa vaarin eli Aukusti "Ukkeli" Päätalon ja hänen uskollisen Hupi-koiransa viimeisiä vaiheita ei liikuttumiselta voi välttyä. Kallen epäonninen työreissu Ouluun ja reissun jälkimainingit saavat jälleen ärsyyntymään. Eikö Kalle ikinä opi? Toisaalta ärsyynnyn myös Lainan impsuiluun, kiukutteluun ja syyttelyyn, etenkin kun hän vaikuttaa itse syyllistyvän samaan epärehellisyyteen, josta hän syyttää miestään. 

Tapahtumat eivät olisi mitään ilman niissä esiintyviä ihmisiä. Sarjassa on tähän mennessä esitelty suuri määrä henkilöitä, joita Päätalo kuvaa hyvin tarkkanäköisesti, hienovaraisesti ja humoristisesti, kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla. Monet henkilöt ovat varsin mieleenpainuvia, tästä osasta on mainittava Pesiönvaaran kunnalliskodin "muori" eli johtajatar Irja Keränen, samaisen talon asukas Aadolf "Vattu-Ati" Räisänen sekä tiemestari Sulo Noponen, joista jokainen ihastuttaa omalla tavallaan, ystävällisyydellään ja lämmöllään, lapsenomaisella innostuneisuudellaan ja elämänilollaan tai kannustavuudellaan ja rauhoittavuudellaan. Sarjasta on vielä muutama osa lukematta, mutta vastaan tulee takuulla vielä kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia.

Sitaattikunniamaininnan saa (tiemestari Sulo Noposen ohjeistus Kallelle):

     – Älä, hyvä mies, enää myy olematonta vapaa-aikaasi ilmaiseksi! Ei sinusta tule Taivalkosken kristusta, vaikka kuinka yrität. Poltat vain itsesi loppuun... 

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 21. Romaani, joka on kirjoitettu ainakin osin murteella

Helmet-lukuhaaste 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen

Kalle Päätalo: Muuttunut selkonen

(Iijoki #21)

Gummerus, 1991

629 sivua

Luettu: 30.9.2021

Mistä: lahja

Kalle aloittaa työt Taivalkosken kunnan rakennusmestarina, mutta asuminen ja työskentely Asutusalueen kansakoulurakennuksessa vaatii totuttelua. Säännöllisestä työajastaa ei ole tietoakaan sillä ihmiset pistäytyvät rakennusmestarin luona myös virka-ajan ulkopuolella, iltaisin ja viikonloppuisin. Rahasta on tiukkaa. Lainan työn jäätyä Tampereelle tulisi pariskunnan selviytyä yhdellä palkalla paitsi Taivalkoskella elämisestä myös Tampereen omakotitalon maksuista, Kirvestien rakennustyöt edistyvät odotettua nopeammin ja isot maksut erääntyvät ennakoitua aiemmin. Kallen mielessä ja myös pariskunnan puheissa vilahtelee yhä useammin, että lähtö Tampereelta Taivalkoskelle oli virhe. Riitojahan siitä(kin) syntyy, mutta osasta selvitään myös huumorilla.

     – Perkele että en perunu hakemustani! Minulle on ruvenneet etijäiset kuihkimaan, että tämä ei tule olemaan unelmapaikka. Miksi, saatana, olen niin lapsellinen ja koti-ikäväinen! Kokoni puolesta miehinen mies.

     – Mutta nyt aljetaan syömään! Ei elämä ole viä loppu.

     Ohitseni kävelevä vaimoni taputtaa köyristyneitä harteitani, kun istun kyynärvarret pöydän reunaan painettuina ja niska nyökässä. Syviä henkäyksiä vedellen sanon:

     – Pamauta, jumaliste, lautasella isoon päähäni! Että sieltä säikähtäisi lentoon kaikki helevetin hempeät ja lapselliset ajatukseni.

     – En, maakaan, pamautakaan! Viä rikkoisin hyvän lautasen, Laina naurahtaa. – Mää kauhon jo soppaa sun lautaselles.

Suurimmaksi osaksi Kallen ongelmat Taivalkosken rakennusmestarina olemisessa aiheutuvat Kallen omasta luonteesta. Kiltteyttään Kallen on vaikea vetää rajoja työn ja vapaa-ajan välille ja lisäksi Kalle tuntee edelleen olevansa velkaa kunnalle siitä, että isä-Herkon sairastaessa perhe joutui turvautumaan kunnan apuun, menemään kunnan herrojen eteen lakki kourassa kerjäämään jauhoja. Kallea riivaa halu näyttää, että kunnan elättikin voi ponnistaa pohjalta, että hän tekee työnsä hyvin ja jopa paremmin kuin edeltäjänsä. Tämän uhon seurauksena, säästääkseen kuntaa ylimääräisiltä taksikuluilta Kalle polkee jopa sadan kilometrin päivämatkoja siirtyessään työmaalta toiselle. On siinä ollut jalkalihakset ja koko kroppa koetuksella ja alistettuna säiden armoille. Tätä on suomalainen sisu, mutta kuinka kauan itseään jaksaa ruoskia äärirajoille?

Iloitsin etukäteen kovasti Kallen ja Lainan maisemanvaihdoksesta Tampereelta Taivalkoskelle vanhojen tuttujen henkilöiden ja paikkojen pariin. Kallioniemessä pistäytymiset jäävät kuitenkin Kallen työkiireiden takia kirjassa vähiin, sen verran kuitenkin, että voi todeta Kallen sisarusten kasvaneen, vanhemmista äiti-Riitun terävin kipakkuus tuntuu talttuneen ja isä-Herkkoa on ikä alkanut painaa yhä pahemmin. Onneksi Martan pojat Antti ja Kalle tuovat touhottamisellaan piristystä Kallioniemeen. Kalle tapaa työreissuillaan myös muita vanhoja tuttuja kuten rippikouluaikaisen ihastuksensa Maijan, Yli-Simosen ikäneidot Johannan ja Kaijan sekä Koskisen Annin, joiden tapaaminen aiheuttaa Kallessa monenlaisia muistoja ja tuntoja.

Taivalkoskelle paluu ei ollutkaan aivan niin riemukas kuin odotin, liekö Kallen ja Lainan alakulo sekä Kallen ristiriitainen suhtautuminen lapsuuden kotikuntaan tarttunut myös lukijaan asti? Onneksi pariskunnan Taivalkoskelle muutosta alkaa löytyä myös hyviä puolia eikä pelkkää kurjuutta. Vaikka aikaa kuluu vain vuoden 1951 keväästä saman vuoden syystalvelle ehtii reilussa kuudessasadassa sivussa tapahtua paljon. Märkien purujen kuivatuksia ihmeteltiin ja kuvattiin ehkä kerran tai kaksi liikaa, mutta muuten pidin kirjasta kovasti.

Kallella viriää vanhat toiveet kaunokirjallisten tekstien kirjoittamisesta ja haaveelle antaa lisäpontta oman kirjoituskoneen hankinta. Jokohan seuraavassa osassa Kalle pääsisi kunnolla toteuttamaan haavettaan ja katkaisemaan lähes viiden vuoden pituiseksi kasvaneen kirjoitustauon...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minuun oli siirtynyt isäni puolelta hätähousun geenejä.

Helmet-lukuhaaste 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (kunnan rakennusmestarina Kalle huolehtii niin koulujen kosteusvaurioiden korjauksista kuin Pesiönvaaran kunnalliskodin asukkaiden olojen parantamisesta)

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu

Kalle Päätalo: Iijoen kutsu
(Iijoki #20)
Gummerus, 1990
648 sivua
Luettu: 26.4.2021
Mistä: lahja

 

Uusbetoni Oy:n korotustyömaa valmistuu ja Kallea kysellään useampaan työpaikkaan. Vaikka Kalle vie palkkatyössä rakennuksia eteenpäin melko lailla entiseen malliin eivät työt oman kodin valmistumiseksi etene. Aiemmin jopa repimällä ja iltakaudet työskennellyttä Kallea vaivaa outo saamattomuus ja alakulo eikä saunan tai yläkerran huoneiden rakentamiseen tunnu löytyvän työhaluja. Kalle käy Taivalkoskella pääsiäisreissulla ja sieltä tarttuu matkaan idea, joka muuttaa Päätalojen tulevaisuuden yllättävään suuntaan.

Nuoruuden haaveet ja aikuiselämän todellisuus tuntuvat repivän Kallea pahasti eri suuntiin. Hän on opiskellut hyvän ammatin ja päässyt näyttämään osaamisensa työmailla, rinnalla on vaimo ja yhteinen kotikin on jo asumiskunnossa. Eläminen on vakiintumassa, mutta vieläkään kirjoittamiselle ei löydy aikaa ja Kallea tuskastuttaa kun hänelle rakkaista ja tutuista aiheista ilmestyy useampia kirjoja muiden kuin hänen itsensä kirjoittamina. Myös lasten hankkiminen tuntuu pyörivän Kallen mielessä, ainakin aihetta sivutaan toistuvasti Kallen ja Lainan sanasodissa.

Ehkä paikatakseen jonkin asteista lapsenkaipuuta, ehkä vain saadakseen iloa arkeen Kalle hankkii päähänpistosta koiranpennun kahden holkkitupakka-askin hinnalla kenkätehtaan työmaan sekatyömieheltä Aulis Lommalta. Tessuksi nimetty pentu tuo paitsi iloa, myös monia riitoja Kallen ja Lainan välille. Tessusta on iloa myös lukijalle, niin lämpimästi ja innolla Päätalo kuvaa pennun touhuja. Tessun lisäksi koin iloa Kallen puolesta hänen onnistumisestaan työssään sekä Taivalkosken maisemista, jotka tuovat mukavaa vaihtelua tarinaan. Toisaalta tunsin myös sääliä sillä Kallen Taivalkosken suunnitelmat tuntuvat lähtevän jo suunnittelutasolla lapasesta eikä totuus ole ainakaan ensivaikutelman perusteella ihan niin ruusuinen kuin kuvitelmat antoivat odottaa.

 

Käsitän nyt – lopullisesti – että olen itse jättänyt unelmieni kaupungin. Niin kaukana kuin elämäni Tampereella on ollutkin laulusta ja soitosta! Puhumattakaan tanssista, yleensä juhlimisesta. Käsitän jälleen tehneeni yhden elämäni suurista ajattelemattomuuksista. Olen antanut tunteitteni voittaa järjen ja monien ystävieni varoittelut. Myönnän sen nyt myös itselleni.

 

Kallen toimi Taivalkosken kunnan rakennusmestarina on uusi alku, mutta onko se hyvä vai huono alku? Mielenkiintoista nähdä mitä Päätaloille seuraavaksi tapahtuu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinun pitää oppia nostamaan esille raikulimieliala, kun alkaa tuntua kovin tukalalta.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 19. Kirja, joka liittyy jollakin tavalla kevääseen (kirjan loppupuolella eletään kevättä) 

Helmet-lukuhaaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla

 

Kalle Päätalo: Oman katon alle

 

 

Kalle Päätalo: Oman katon alle

(Iijoki #19)

Gummerus, 1989

699 sivua

Luettu: 10.10.2020

Mistä: lahja

Kallen ensimmäinen mestarointi, osuusliikkeen myymälä Tampereen lähipitäjässä, valmistuu viimein monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen. Reissutyö jää taakse sillä Kallen seuraavat työmaat Rakennusliike Rantanen & Lehtimaa Oy:n leivissä Sarviksen ja Uusbetoni Oy:n tehtailla ovat polkupyöräetäisyydellä kotoa. Illat ja sunnuntait kuluvat omalla tontilla Kallen itsensä suunnittelemaa rintamamiestaloa rakentaessa. Kuusisen yläkerrassa alkaakin olla ahdasta sillä Kallen armeijakaveri Ilmari Vouvila ja hänen vaimonsa Maria ovat muuttaneet samaan huusholliin Päätalojen kanssa. Unelma omasta kodista on päivä päivältä lähempänä, mutta matkassa on yllättävä paljon murheita.

Kalle alkaa päästä sisään rakennusmestarin työhön ja siirtyminen pienemmältä työmaalta isommalle työmaalle sujuu melko kivuttomasti, mitä nyt osuuskaupan urakan pitkäksi mennyt lopettelu ja jälkipyykki verisine pitsinenäliinoineen koettelee jälleen aviosopua Lainan kanssa. Väkevillä juomilla höystetyt illanistujaiset lähtevät Kallelta lapasesta eikä onnikaan ole reissussa mukana, niinpä Kalle saa taas Lainalta sanallista korvamakeaa. Arvostelua tulee myös töissä, Kalle saa tottua siihen, että rakennusmestari saa välillä kuraa niskaansa, eikä suinkaan aina aiheesta.

Kirjassa seurataan Kallea kahdessa erilaisessa rakennusmestarin roolissa, toisaalla Kalle toimii rakennusliikkeen palkkalistoilla, toisaalla hän toimii omaan lukuunsa oman kodin rakentamista johtaessaan. Nämä roolit eroavat yllättävän paljon toisistaan. Päivätyössä rakennusliikkeen urakoita viedessään Kalle osaa ja uskaltaa vaatia sekä hyvää työnjälkeä että soveliasta käytöstä työntekijöiltään, mutta Kirvestiellä omalla rakennustyömaallaan rakennusmestari on kovin arka ja liian kiltti. Itseltään Kalle vaatii paljon myös omalla rakennuksellaan, mutta muiden kohdalla hän tekee suuria myönnytyksiä ja saa kärsiä tästä paitsi henkisesti myös rahallisesti. Myös väsymys alkaa näkyä. Pahimmillaan Kalle sinnittelee parin-kolmen tunnin yöunilla ja kulkee kuin sumussa. Kalle tunnustaakin Ilmarille talon valmistumiseen liittyvän haaveen:

– (...) Ja kun se ihme tapahtuu, minä nukun, levähän perusteellisesti yhen viikon. Heti kun tulen Uusbetonilta ja purasen, kallistun sänkyyn ja nukun. Nukun aamukuuteen asti. Vaikka kuinka paikat ovat keskeneräsiä. Olen helevetin väsyny. Jumaliste kun olen nykysi väsyny!

Kerronta on muuten sujuvaa, mutta alkupuolella kirjaa kesken ensimmäisen rakennustyön kuvauksen tulee yhtäkkiä kolmen sivun pituinen luettelomainen maailmankatsaus. Tämä katkaisi lukuimun ja osio tuntui irralliselta ja hieman päälle liimatulta. Päätalo kuvaa rakennustyömaan eri työvaiheita todella tarkasti, mutta kun teknisen kuvauksen lomassa on kiinnostavia henkilöitä, ihmissuhteita ja ajankuvaa ei rakentaminen pääse uuvuttamaan. 

On hieman surkuhupaisaa, että ihan kuin isä-Herkko sai aikanaan harmaita hiuksia Kalliomäen paikkaansa hakevan uunin muuranneen satusedän takia myös Kalle saa kärsiä muurarin, jopa useamman, takia. Historia toistaa itseään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Lienen ketku ja kekkuli, mutta tämä on tottuus.

Helmet-lukuhaaste 2020: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

 

Kalle Päätalo: Reissutyössä

Kalle Päätalo: Reissutyössä

(Iijoki #18)

Gummerus, 1988

666 sivua

Luettu: 8.3.2020

Mistä: oma ostos

Kalle on uuden edessä, opiskelu on ohi ja vastavalmistuneen rakennusmestarin on aika etsiä koulutusta vastaavaa työtä esimerkiksi nuorempana rakennusmestarina. Varasuunnitelmana Kallella on työskennellä pitkäaikaisen työkaverinsa Janne Mäkitörmän ottamalla omakotityömaalla ja tähän työhön hän aluksi ryhtyykin. Juhannukseksi Kalle, Laina sekä Janne lähtevät Taivalkoskelle, jossa Kalle ja Janne laskevat tarjouksen Hutun koulun rakennusurakasta. Lopulta työ vetää Kallen Taivalkosken sijasta Tampereen lähipitäjään, osuuskaupan myymälän rakennustyömaalle. Kalle joutuu heti tosipaikan eteen sillä työmaalle palkataan vain yksi mestari ja Kalle on siten yksin vastuussa rakennusurakasta. Etenkin Lainan harmiksi kyseessä on reissutyö eli Kalle on viikot töissä ja pääsee käymään kotona vain viikonloppuisin.

Kallen ja Lainan ensimmäinen ja ainoa Taivalkosken reissu sujui erittäin riitaisissa tunnelmissa ja Kallen viimeisin käynti kotimaisemissa oli Mannen hautajaisten takia kovin surun täyttämä, nyt olikin mukava päästä Taivalkoskelle hilpeämmissä tunnelmissa. Kallioniemessä vietetään juhannusta perisuomalaiseen tapaan, saunotaan, osa käy tansseissa ja osalla juhlijoista kupit (tai lompit kuten Kallioniemessä sanotaan) tyhjenevät siihen tahtiin, että juhlien kunniavieras, verokarhu K. A. Nevala pyöräyttä itsensä polkan päätteeksi lattialle mattotorven sisään! Ei Kallen kotona käynti silti ole pelkkää iloa ja onnea vaan luvassa on lisää suru-uutisia, lentävä keuhkotauti on kiertänyt myös Taivalkoskella ja eräs Kallelle tärkeimmistä tytöistä sekä iso osa tytön perheestä on menehtynyt tautiin. Kotiväki on halunnut säästää Kallen tunteita eivätkä ole toimittaneet hänelle suruviestiä Tampereelle.

Päätalo perehdyttää jälleen lukijaa rakentamiseen, tällä kertaa rakennusmestarin näkökulmasta. Vastaan tulee uudenlaisia ongelmia, jotka vaativat ratkaisua, on vastuuta muistakin kuin vain itsestä ja on paineita työn etenemisestä. Kalle on tottunut kovaan työhön eikä ainakaan näin ensimmäisellä johtamallaan työmaalla malta olla tarttumatta itse "lapion varteen". Rakennuskuvauksista tulee mieleen Antti Hyryn Uuni, sen verran perusteellisesti työvaiheita kuvataan. Kirja ei silti ole pelkkää (rakennus)tekniikkaa vaan kerronnassa mennään myös rakennusmestarin pään sisälle, Päätalo kuvaa rehellisesti uuden elämäntilanteen mukanaan tuomaa jännitystä ja pelkoa. Tilaa on myös haaveille.

Sitkeästi ponnistaen ja vaimoni korvaamattoman avun ja kannustuksen turvin olen tämän vuosikymmenen aikana päässyt sekatyömiehestä rakennusmestariksi. Se ei ole suuri arvonnousu sinänsä, mutta minulle se on aivan tarpeeksi, sillä on otettava huomioon, että en ole ollenkaan nero ja toiseksi olen omilla – tai oikein sanottuna – omillamme saavuttaneet tämän, sitkeällä työllä ja kieltäytymyksillä. Vaikka taloudellinen asemani onkin nyt näinkin hyvä, niin kuitenkaan en ole täysin tyytyväinen, koska luulen yhä vieläkin että varsinainen elämäntyöni on kirjailijan ammatti, työläisten maailman kuvaaminen.
      Jokohan tuleva vuosikymmen antaa tämän toiveeni ja unelmani toteutua?

Vaikka kirjassa keskitytään paljon Kallen valmistumisen jälkeiseen työnhakuun ja ensimmäiseen rakennusmestariurakkaan jäi tarinasta päällimmäisenä mieleen kaksi aiemmin mainittua Taivalkosken reissun tapausta, K. A. Nevalan mattopolkka ja Annin kohtalo. Tunteiden ääripäät. Ilo, suru ja niiden häilyvä tasapaino. Alut ja loput.

Juhannusjuhlien lomassa K. A. Nevala mainitsee, että (...) tästä Riitun ja Hermannin poijasta tuli ensimäinen taivalkoskelaissyntynen rakennusmestari. Mahtaako olla faktaa vai Päätalon keksimää?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Janne alkaa kaivella tupakka-askiaan ja minä muistikuviani.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 3. Kalle Päätalon kirjoittama kirja

Helmet-lukuhaaste 2020: 46. Kirjassa on sauna

Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä

Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä

(Iijoki #17)

Gummerus, 1987

635 sivua

Luettu: 27.11.2019

Mistä: lahja

 

Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1947 Kalle aloittaa opiskelut Tampereen teknillisen koulun huoneenrakennuksen opintolinjalla. Heti opintojen aloitusviikolla Kalle saa suruviestin kotoaan, Manne-veli on kuollut. Kallen on jätettävä koulu ja lähdettävä kotiin Taivalkoskelle saattamaan velipoika hänen viimeiselle matkalleen. Ainoan veljen äkillinen kuolema on suistaa Kallen jälleen synkkyyteen, mutta tästäkin koettelemuksesta selvitään. Koulu ja elämä Tampereella jatkuu ja lopulta, toukokuun viimeisenä päivänä 1949 Kalle saa käteensä päästötodistuksen suoritettuaan teknikon tutkinnon.

Mannen kuolema, hautajaiset ja surutyö ovat isossa osassa kirjaa, kaikki muu kuten työ ja opiskelu tapahtuvat kuin tämän tapauksen varjona. Sotaan asti Kallella oli iso rooli perheen elättämisessä, sitten isä parani ja palasi työelämään, oli sota, Kalle muutti Tampereelle ja Mannen harteille oli pedattu paikka isän ja äidin vanhuuden turvana. Mutta nyt kaikki muuttuisi. Kalle joutuu miettimään miten kotona selvitään nyt kun Manne ei enää olekaan auttamassa ja tuomassa tienestejä kotiin? Joutuuko hän itse lopettamaan koulunsa ja palaamaan Taivalkoskelle perheen avuksi?

     Käsitän eläväni yhtä tärkeimmistä vaiheistani sotien jälkeen. Ainakin ratkaisevimpia aikoja. Pystynkö pääsemään kiinni opiskeluuni? Kuinka isä selviytyy sisälleen patoamastaan surusta? Miten alkavat tästä lähtien tulla Kallioniemessä toimeen? Käykö lopultakin Lainan ja minun avioliitto mahdottomaksi? Tunnen ja tiedän, että viimeisetkin minua synnyinselkosiini vetäneet säikeet ovat vaarassa katketa.

Arasta ja epävarmasta Kallesta löytyy surun keskellä uusia puolia kun hän astuu esiin ja ottaa ohjat hautajaisissa kun näyttää siltä, että kukaan muu perheestä ei siihen kykene. Myös koulumaailmassa Kalle joutuu uuden eteen. Hän on tottunut olemaan ensirivin työmies, etevä ja riuska töissään, mutta opinnot eivät sujukaan odotetusti ja Kalle joutuu tekemään tosissaan töitä pysyäkseen opinnoissa mukana. Onneksi läheltä löytyy useampikin henkilö, joka potkii Kallea jatkamaan.

Pyynikin rinteessä on tunteikas ja tapahtumarikas. Lukiessa sympatiat ovat vahvasti Kallen puolella etenkin mitä tulee Mannen kuolemaan. Lainan kertoessa suruviestiä kiukku kihahtaa väkisin Lainaa kohtaan. Ihan oikeastiko hän leikkii arvausleikkiä tämmöisessä tilanteessa? Ja hetken päästä aloittaa vielä tutun raittiussaarnansa Mannen kustannuksella? Tosin Kalle saa osansa kiukustani, sen verran huonosti hän käyttäytyy Lainan selän takana ja Lainaa kohtaan.

Sarjaa lukiessa on tottunut Päätalon (pikku)tarkkaan kuvaukseen, mutta nyt siinä on havaittavissa haparointia. Ihan kuin Päätalo olisi unohtanut mainita joitain tapahtumia ja muistelee, että hän on ne kertomuksessaan käsitellyt ja palaa niihin ohimennen kuin tuttuina juttuina. Esimerki Lainan työpaikan vaihtumiseen viitataan jälkikäteen niin kuin siitä olisi jo ollut aiemmin puhetta, vaikka mielestäni ei ole tai sitten minulla vain meni asian käsittely ohi. Ehkä veljen menettäminen ja siitä kirjoittaminen on sokaissut kirjailijan ajatukset?

Voi Manne...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsä on alkanut vallata takaisin omaansa.

 

Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika

Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika
(Iijoki #16)

Gummerus, 1986

638 sivua

Luettu: 9.9.2019

Mistä: lahja

Yksi selkeistä ja lämpimistä lapsuuden kirjamuistoistani on kun mummulassa käydessäni papalla oli aina jonkun pöydän kulmalla Päätalon Iijoki-sarjan osa luettavana. Se toimi kimmokkeena sarjaan tarttumiselleni ja kuin huomaamatta papan tapa (ja vielä juuri samoilla, papan vanhoilla kirjoilla!) on tarttunut minullekin. Lämpimät terveiset sinne jonnekin pilven päälle pappa!

Ville Lahtinen, tuttavallisemmin Rousto-Ville, on saanut Ikaalisista urakan rakentaa metsätyömiehille nykyaikainen metsätyökeskus ja hän on pyytänyt Kallen mukaansa kirvesmieheksi. Koska työmaa sijaitsee pitkän matkan päässä keskellä korpea täytyy miesten hankkia paikka jossa yöpyä, vastoinkäymisten jälkeen reissukortteeri löytyy Urpulan Jalon ja Maijan katon alta. Ville on puhunut Kallelle rakennusmestarin opinnoista ja tästä innostuneena Kalle alkaa rakennustöiden ohella suorittaa kirjekursseja tavoitteenaan opiskelu Tampereen teollisuuskoulussa. Palkkatyön ja opiskelun ohella tulevaisuudessa siintävät oman kodin rakennussuunnitelmat saavat Kallen tekemään raskaan päätöksen jättää lehtiin kirjoittamisen sekä siirtää haaveet kirjailijan urasta myöhempään ajankohtaan.

Kallen elämä tuntuu työn ja opiskelun puolesta todella täydeltä ja eteenpäin vievältä kun taas avioelämässä puhaltaa välillä seesteiset tuulet. Edellisen osan harjannostajaisten jälkeen puhjennut iso riita on saatu sovittua eikä edes Kallen lähtö reissutyöhön tunnu saavan Lainaa suuttumaan ja pariskuntaa torautumaan sen suurempiin riitoihin. Ehkä Ikaalisten reissutyö toimii sekä Kallelle että Lainalle tarpeellisena hengähdyshetkenä. Päätalo on tuonut kerronnassaan useamman kerran esille sota-ajan avioliitot ja sen kuinka nopeasti ja toisiinsa paremmin tutustumatta myös hän ja Laina avioituivat.

Kirjassa Kalle työskentelee niin korvessa kuin kaupungissa. Keskelle korpea sijoittuvan rakennustyömaan etenemistä oli mukava seurata, se tuntuu minulle kotoisammalta ympäristöltä, mutta olen huomaavinani että myös Päätalo saa enemmän tunnetta irti metsään sijoittuvasta kerronnastaan. Ehkä ihminen voi lähteä metsästä, mutta metsä ei ihmisestä. Kalle vierailee pitkästä aikaa myös kotiseudullaan, Taivalkoskella käynti on ehdottomasti yksi kirjan tähtihetkistä. Saattoipa hieman silmäkulmakin kostua (ensin naurusta ja sitten haikeudesta) kun Kalle, Manne-veli ja Herkko-isä pistäytyvät ensin huussissa ja kulkevat sitten pitkin kylänraittia yhdessä.

     Mutta me kaikki kolme Kallioniemen miestä kävelemme syntymäpitäjäni kirkonkylää itä-länsisuunnassa halkaisevaa ja Jokijärven suuntaan jatkuvaa maantietä Manne ja minä pyöreäposkisina ja sileäihoisina, lähes satakiloisina uroina kävelemme rinnatusten edellä. Isämme huonoiksi käyneillä jaloillaan, hartiat jo hieman kyssään pyrkivinä ja vuosikymmenien suksenladut sängen peittämillä kasvoillaan, tissuttelee perässämme. Isä ei sano – ei varmasti edes henkäise siihen suuntaan –, mutta minulle tulee tunne, että isä tuntee pientä ylpeyttä kulkiessaan perässämme raittia, jossa liikkuu juhlayleisöä.

Pitänee hakea taas seuraava osa valmiiksi odottamaan sopivaa lukuhetkeä.

Sitaattikunniamaininnan saa (Herkon tokaisu Mannelle):

– Elä sitte, rönsä, juo ihteäsi, että heilut kylän raitilla kun vasikan häntä!

Pohjoinen lukuhaaste 2019:  9. Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen (Kalle käy Taivalkoskella)

Kalle Päätalo: Nouseva maa

Kalle Päätalo: Nouseva maa

(Iijoki #15)

Gummerus, 1985

639 sivua

Luettu: 28.5.2019

Mistä: lahja

Tänä vuonna tulee 100 vuotta Kalle Päätalon syntymästä ja mikä olisi parempi tapa juhlistaa juhlavuotta kuin lukea Pätaloa. Iijoki-sarjan lukuprojektini on edennyt jo yli puolivälin, mutta vielä on luettavaa jäljellä.

Messukylässä Kallen ja Lainan taloudessa eletään jälleen uudenlaista arkea kun Kallen Edith-sisar, "Eeti", asuu heidän luonaan ja kokeilee siipiään tehdastyöläisenä. Maailmalla on edelleen levotonta, eletään toisen maailmansodan loppua ja Yhdysvaltojen hirmuaseet, atomipommit, puhuttavat myös Messukylän asukkaita. Työrintamalla Kalle pääsee toden teolla mukaan Pilvinen & Kurun työporukoihin opettelemaan kirvesmiehen ammattia, mutta työtilanne vaihtelee ja Kalle täyttää tilipussia tekemällä edelleen polttopuita osuusliikkeessä. Myös Messukylän kunnan ja Tampereen kaupungin metsäpalstoilta löytyy työtä tekevälle miehelle. Kirjoittamisellekin pitäisi löytää aikaa, vaikka siitä saatavat palkkiot jäävätkin harmittavan pieniksi. Yllättäen Eetistä on apua myös kirjoittamisessa kun Kalle sanelee ja Eeti kirjoittaa tarinaa ylös, tosin yhteinen kirjoitus on yltyä sisarelliseksi inttämiseksi...

     Havahdun kysymään kertumukseni sanelun välissä: – Kait kirjotat Simon isolla alakukirjaimella?
– Totta kait! Erisnimi... Pölöjänäkö minnua pijät?
– Entä minkälaisella puustamella olet kirjottanu hirven ensimäisen kirjaimen?
– Isolla... Mutta jaa! Hirvihän ei maha ollakkaa erisnimi! Noh, minä korjaan.
– Tässä sitä ollaan, kun hosut! Kirjotat justiin niin kun minä sanon. Välimerkit ja isot puustaimet...
– Oletko ite niistä niin halleluja? Tarkotan pisteitä ja pilikkuja ja tupla- ja puolipisteitä. Ja mihin tullee kysymys- ja karjasumerkki.
– En läheskää halleluja. Mutta tiijän niistä enempi mitä sinä.
– No selevitähän etteenpäin. Että mitä ne Simo ja hirvi sitte touhusivat. Anna kielesi lakratella! Minä tyttö huitelen sanoja paperille.

Kalle juurtuu Tampereelle yhä tiiviimmin, kiitos työpaikan ja ystävien, mutta myös rintamamiestontin, jonka Kalle ja Laina saavat Viialan ja Vilusen mailta. Vielä ei tontille nouse huussia suurempaa rakennusta, mutta saapahan istuttaa perunaa omaan maahan! Vaikka tuleva kotitalo on vasta tulevien vuosien haave on Kallella kirkkaana mielessä yksi asia: Ja minun mökkini vesipumpussa ovat jatkuvasti tiivisteet kunnossa! Niin monet kerrat on Kalle omalla vedenpumppausvuorollaan taistellut viallisen vesipumpun kanssa kiroten saamatonta Kuusisen Ukkia, joka ei viitsi hoitaa pumppua kuntoon...

Tässä osassa sukelletaan syvemmälle rakennustyöhön, tekniikkakuvaus ja ammattitermit tuovat tarkkuudessaan hetkittäin mieleen Antti Hyryn Uunin. Osa rakennussanastosta on tuttua, mutta välissä oli pakko kääntyä Googlen puoleen selvittääkseni bulldoglevyjä ja kattoansaita. Työllä on suuri merkitys kirjassa, mutta minua kiinnostaa enemmän Kallen ihmissuhteiden kuin yksityiskohtaisten rakennustöiden kuvaus. Ihmissuhteissa onkin taas kertomista ja selvittelemistä, varsinkin eräiden harjannostajaisten jälkimainingeissa. Kalle tuntuu taas yrittävän keksiä oikeutuksen touhuilleen vaikka kiven kolosta tai kuun väärästä asennosta, ainakin syy voisi olla Lisäkkään Sallin. Ei käy tylsäksi tämän sarjan lukeminen!

Sitaattikunniamaininnan saa (Lainan tokaisu koskien Kuusisella asumista, mutta kuvaa hyvin koko kirjaa):

Tämä on yllätysten talo. Joutuu elämään jatkuvasti epävarmuudessa, mitä milloinkin tapahtuu ja kuinka kukin asia kääntyy.

Pohjoisen lukuhaaste, kesälukuhaastebingo: Lue kotona sateisena iltapäivänä
Helmet-lukuhaaste 2019: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä

Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä

(Iijoki #14)

Gummerus, 1984

620 sivua

Luettu: 3.1.2019

Mistä: lahja

Kalle työskentelee rakennustoimisto Pilvinen & Kurun työmaalla rakennustyömiehenä, mutta mielessä pyörii haave pohjoiseen lähdöstä ja ryhtymisestä miinanraivaajaksi. Koti-ikävä vaivaa myös Kuusisten vuokra-asunnossa. Ikkunasta ulos katsoessaan Kalle kaipaa järvimaisemaa, veden välkettä, mutta katse tavoittaa vain vedettömän laakson. Vaikka pariskunnalla on koti, työpaikat ja elämä muutenkin päällisin puolin kunnossa ei elo Lainan kanssa olekaan niin ruusuista millaiseksi Kalle avioelämän nuoruuden haaveissaan kuvitteli. Mielessä käy jopa, että ehkä pohjoisessa odottaisi myös sopivampi vaimoehdokas. Kesän koittaessa Kalle pääse vihdoin rakkaisiin Taivalkosken maisemiin kun hän lähtee yhdessä Lainan kanssa kesälomalle Kallen kotiseudulle, pitäähän isä-Herkonkin päästä tapaamaan miniäänsä.

Tuntui, että kirja ei pääse millään vauhtiin ja kesti yllättävän kauan, ennen kuin tuttu tarinan imu tempaisi mukaansa. Kalle ja Laina tekevät lähtöä ja valmistatuvat niin pitkään ja perusteellisesti, että luulin heidän jämähtävän lopulta Tampereelle ja Taivalkosken reissusta vihjaavan nimen olevan vain Kallen unelmaa. Matkassa on monta mutkaa ja ilmassa on pariskunnan välillä niin paljon säähköä, että Kallen ja Lainan jatkuva nahistelu, toisilleen nälviminen ja syyttely alkoi jo kyllästyttää.
  

     – Tällainenko on mielestäsi hupailua? Kysyn taas kerran. Ei ole kulkuneuvoja. Joutuu kuulemaan monenlaista pilkkaa ja entiset heilasi ovat kuin herhiläisest kimpussasi...
     – Nyt en käsitä, kumpaa ruppean tekemään: alanko nauraa vain porreunko noitumaan. Ensinnäkin miksi meitä mielestäsi pitäisi pitäsi kuhtua? Sottain eillä kun näihin selekosiin tuli kesällä olleilemaan outoja viraita sanottiin niitä huppailijoiksi. Jotku puhu lystäilijöistä...
     – Kesälomalaisia me ollaan! Laina tiuskasi ja nousi jälleen istumaan suorana.
     – Yritä käsittää, että täällä on ihmiset erilaisia kun kaupunkiseuvulla. Tulevat kylläänni milloin joutavat, eli tullee assiata... 

Lopulta pariskunta sentään pääsee lähtemään, mutta matka tuntuu olevan täynnä vastoinkäymisiä. Kulttuurishokki ei iske vain kaupunkilaiselämään tottuneeseen Lainaan vaan myös Kalleen, kotiseutu ei olekaan se onnen, autuuden ja ystävällisten ihmisten tyyssija minkälaiseksi hän sen muisti. Lopulta matka saa Kallen silmät avautumaan ja hän tuntuu saavuttavan jonkinlaisen sisäisen rauhan, löytävän oman paikkansa.

Sisälläni oli tyytyväinen, peräti hienoinen ylpeyden tunne siitä, että olin kuin olinkin muttumassa messukyläläiseksi ja Kirkonmäki ja lähiympäristö olivat päivä päivältä tulossa yhä enemmän kotikyläkseni.

Vaikka ärsyynnyin Kallen ja Lainan riitelyyn tarjosi se värikkään ja koomisen parisuhdenäytelmän. Näin sieluni silmin Kallen riuhtomassa tavaroitaan ja viskaamassa vaarinkaljapulloa pitkin metsiä ja Lainan järkyttymässä suorapuheisten taivalkoskelaisten jutuista. Kallen koti-ikävän taittuminen ja kotiin saapuminen pursusi onnea ja Kallen kastematoprojekti puolestaan oli samaan aikaan hauska ja hellyttävä tapaus. Pitäähän kalastamiselle person velipojan syöttiasiat saada kuntoon, vaikka sitten rahtaamalla tamperelaisia matoja puolen Suomen halki ja istuttamalla ne Kallioniemen multiin. Matka Taivalkoskelle oli mukava, mutta hieman puuduttava, tässä olisi ollut vähän tiivistämisen varaa.

Kirjan lopusta löytyi hauska tuulahdus menneestä. Päätalo on kirjoittanut lukijalle jälkisanat liittyen kotimaisemiinsa ja hän kertoo Gummeruksen teettäneen kartan Kallioniemestä. Viimeiseltä aukeamalta löytyy esite kartasta sekä varauskortti (postimaksu on maksettu), jolla kyseisen kartan voi hankkia itselleen 22 markan hintaan. Varauskortissa kysytään yhteystietojen lisäksi montako Päätalon kirjaa kartan tilaajan kotikirjastosta löytyy. Ehkä Kallen huumori tarttuu, mietin mitäköhän Gummeruksella tuumattaisiin jos lähettäisin 35 vuoden takaisen tilauskupongin postitse...

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Selvitä sinä, Laina. Sulla kun on kerkiävä kieli,eikä suussasi ole porstuvaa. Ainaskaa aina...

Helmet-lukuhaaste 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Tampere ja Taivalkoski).

Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen

Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen

(Iijoki #13)

Gummerus, 1983

704 sivua

Luettu: 26.3.2018

Mistä: lahja

Luin Iijoki-sarjan edellisen osan tammikuussa, tässä tuli siis palattua samaan yksi osa kahden kuukauden välein -lukutahtiin kuin silloin kun aloitin sarjan lukemisen Kirjavan kammarin Karoliinan Iijoki-sarjan kimppaluvussa.

Ensimmäistä rauhan joulua 1944 vietetään vielä vanhassa asunnossa, Lundgrenin papan kamarissa, mutta sen jälkeen Kalle, Laina sekä Kallen anoppi pääsevät muuttamaan väljempään asuntoon Alli ja Aukusti "Ukki" Kuusisen talon yläkertaan. Järjestyypä lopulta vielä niin, että Kalle ja Laina pääsevät asumaan ihan kahdestaan. Kalle käy edelleen hakkaamassa halkoja Messukylän kunnalle, mutta mielessä pyörivät toiveet päästä toisiin töihin, rakennukselle ja näihin töihin Kalle erinäisten vastoinkäymisten jälkeen pääseekin. Kirjalliset, kirjoittamiseen liittyvät haaveet nytkähtävät eteenpäin sillä alkuvuodesta 1945 Kalle aloittaa Tampereen Työväenopistolla suomen kielen opinnot sekä kynäilykerho Viirin ja jatkaa tarinoiden kirjoittamista lehtiin. Silti, vaikka elämä tuntuu olevan päällisin puolin kohdallaan, vaivaa Kallea kova koti-ikävä, alakulo sekä sairaalloiseksi yltyvä mustasukkaisuus ja Kallen päässä pyörii kerran toisensa jälkeen toistuen haikea kappale lasihelmistä...

     – Ja jos kerran aivoissasi soi jokin helkkarin gramofoni jatkuvasti, ei sellainen ole normaalia!
     – Minun aivoissani se soipi. Sen ei pitäisi sinnua häiritä... 
     – Vai ei häiritse! Ärhentelet ja välillä lähes poraat, että minä olen muka sinulle jokin hiton lasihelmi...

En osannut kirjaa aloittaessani arvata kuinka kuvaava kirjan nimi on. Ajattelin, että nimi viittaa siihen kuinka Kalle aloittaa armeijan ja sodan jälkeisen elämänsä tyhjästä, vaatimattomissa oloissa pienessä asunnossa, vähissä vaatteissa, uuteen työtilanteeseen totutellen, mutta tässä ponnistetaan pohjalta myös henkisesti. Kalle kuvaa henkistä pahoinvointiaan ja oireitaan yllättävän suorasanaisesti ja rehellisesti, Herkko-isänsä mielisairauteen peilaten. Kalle käy todella syvällä, niin pohjalla kuin vain on mahdollista ja sitä on sydäntä särkevää seurata. Silti välissä pilkahtelee Kallen tuttu huumori kun harmittavista, tummista ja pelottavistakin asioista voi etsiä itsekseen ärhentelyn ja huumorin kautta tietä ulos.

     – Ei, ei...! Minun elämästäni ei tule piruvaa! yritin vielä kähähdellä ääneeni kohottuani seisomaan ja alkaessani sulatella ja puhdistaa jäätyneitä silmälasejani. – Näkkyy olevan haaveet haaveita! En osannu ennen sottia, en perkele, ehki mieleeni päästää, että maalaispoijan eläminen oisi kaupunkipaikassa näin helevetin työtä ja tuskaa! Ja minä saatanan pyöreäpää haaveksin että eläsin vaimoni kansa tyytyväisenä kaupungissa osakehuoneissa ja laulaa lollottasin vain onnesta...!
     Puhdistettuani rillini ja pantuani ne takaisin päähäni aloin katsella vuoroin hämärtymään alkanutta avaruutta ja vuoroin ympärillä seisovaa metsää, jonka heiluvissa oksissa lumen sekaisena puhalteleva tuuli vingahteli. Ääneeni kähisin: – En tiijä, perkele! Lähteäkkö yrittämään Messukylään ja kortteeriini, vai puranko sahani jännenarun! Tien narun toiseen päähän juoksusilmukan ja toiselle päälle kahtelen kyllin vahvan oksan...
     Osaksi sanani olivat jätkän huumoria, mutta paljolti myös epätoivoisen ja synkän mielialani purkausta.

Väriä ja räiskettä kerrontaan tulee myös Päätalojen Kuusiselle muuton myötä! Uusi vuokraemäntä Alli Kuusinen on puheissaan kovaääninen, rempseä ja räävitön. Perkeleitä lentelee joka väliin eikä hän myöskään kaihda puheissaan sukupuolielämään tai -elimiin liittyviä asioita. Tietyllä tapaa Alli ja Kalle muistuttavat toisiaan, onhan Kallekin tottunut etenkin tukkisavotoissa puhumaan jätkien kieltä, mutta on vain vaimonsa seurassa opetellut hieman siistimään suutaan.

Tässäkin osassa on mukana paljon kiinnostavaa ajankuvausta Suomen jälleenrakentamisesta ja nousemisesta takaisin jaloilleen sekä poliittisen ilmapiirin muutoksesta, johon myös Kalle hiljalleen herää jutellessaan uusien tuttaviensa kanssa sekä vertaillessaan parin lehden uutisointia ja ilmoittelua tulevista vaaleista. Päätalon oman kuvauksen sekä hänen siteeraamiensa sanomalehtijuttujen myötä avautuu lukijan silmien eteen myös se kuilu, joka on Suomen sodanjälkeisessä arjessa repeytynyt eri seutujen välille. Tampereella kaupunkimaisemissa riemuitaan kun on jälleen mahdollista mennä katsomaan näytelmiä ja saada tanssia kun taas pohjoisessa yritetään selvitä hengissä poltettujen talojen raunioilla, miettiä mihin päänsä illalla kallistaisi, mihin sijoittaisi ne muutamat sodasta selvinneet eläimet ja millä ne tai itsensä ruokkisi. Pitkät lehtijuttujen siteeraukset tuovat ajankuvaan omat kiinnostavat lisänsä, mutta samalla ne hieman puuduttavat. Mieluummin luen Päätalon omaa kuvausta, joka on todella tarkkaa, elävää ja tunteikasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heppulei, ota kiinni...!

Sekä tärkeä muistutus, jonka Kallekin joutuu kovimman kautta oppimaan:

Ei ihminen kone ole...

Helmet-lukuhaaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

- - -

Ps. Parin viikon takaiset terveiset (Kallea lainaten terviisit) Taivalkoskelta, pistäydyimme Jalavassa kahvilla. Siellä oli pannu kuumana ja pöydät notkuivat herkkuja vanhan kauppiaan, Ari Jalavan, 70-vuotispäivän kunniaksi.

Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla

Kalle Päätalo: Tammerkosken sillalla

(Iijoki #12)

Gummerus, 1982

672 sivua

Luettu: 6.1.2018

Mistä: lahja

Edellinen lukemani Päätalo, Nälkämäki, oli pieni hyppäys pois varsinaisesta Iijoki-sarjasta, nyt on aika palata takaisin varsinaiselle reitille ja sarjan 12. osan pariin.

Ennen lähes viisivuotiseksi venyneen sotaväkiaikansa päättymistä Kalle kihlautuu ja avioituu kirjekaverinsa Lainan kanssa sekä hoitaa sijoitusyksikkönsä Siiranmäen vankileirin talouspuolta aina leirin siirtämisestä Kannakselta Ihakselan parakkikylään ja leirin purkamiseen asti. Taivalkosken Jokijärvi ja lapsuudenkoti jäävät taakse kun Kalle reppuineen siirtyy Tampereen kupeessa sijaitsevaan Messukylään. Armeijan jälkeinen elämä asumisjärjestelyineen ei kuitenkaan ole ihan sitä mistä Kalle on itsekseen haaveillut.

     Ja minullahan oli nyt oma perhe! Ei tosin vielä muuta kuin vaimo, mutta joka tapauksessa siteeni kotiin ja kotiväkeeni olivat katkeamassa. Oli tullut aika, lopultakin, että saisin nousta omille jaloilleni, opetella elämään vaimokseni vihityn, mutta tosiasiassa minulle vielä varsin vieraan naisen kanssa samana kattilakuntana. Enpä ollut ennen sotia osannut kuvitella, että joutuisin aloittamaan oman perhe-elämäni aikana, jolloin koko Suomi on hävittyjen sotien jälkeen sekasortoisessa tilanteessa! Itsekään en ollut enää terve mies. Olin haavoittumisteni seurauksena pudonnut B2-luokkaan, eli olin lievästi invalidi.

Päätalo kuvaa taitavasti murroksessa elävän Suomen tilaa, armeijan arkea ja sitä kaaosta, jossa suomalaiset elävät kun sota Neuvostoliittoa vastaan on lopussa ja kun vastassa on uusi vihollinen, entiset aseveljet eli saksalaiset. Evakkoon on jouduttu kuka minnekin, perheet ovat hajallaan eikä evakosta palatessa ole varmuutta onko lainkaan kotia johon palata. Kaikesta on pula, kaikki on aloitettava alusta. Armeijassa tehdään edelleen mitä käsketään, vaikka osa tehtävistä turhauttaa ja byrokratian pyörien tai ainakin ylempien käskyttäjien mielivallan alle on helppo pyörähtää. Lopulta kiltin ja kuuliaisen Kallenkin kamelinselkä katkeaa kun hän puolikuolleena väsymyksestä saa tarpeekseen ja jättää kenttäkeittiön toimittamisen puolitiehen.

Myös Kallen avioliitto tarjoaa kiinnostavan ajankuvan. Lähes puolitutut päätyvät solmimaan avioliiton kirjeenvaihdon sekä ehkä muutaman tapaamisen perusteella ja opettelevat tuntemaan toisensa vasta papin aamenen jälkeen. Olisi kiinnostava tietää kuinka paljon tällaisia nopeita avioliittoja solmittiin, kuinka moni niistä oli onnellisia liittoja ja kuinka moni päättyi eroon.

Kirjan tapahtumat ovat kiinnostavia, mutta tarina ei etene niin sujuvasti kuin aiemmat osat. Kirjan suurin ongelma liittyy alussa mainitsemaani Nälkämäki-kirjaan, joka ajoittuu Tuulessa ja tuiskussa ja Tammerkosken sillalla -kirjojen väliin olematta kuitenkaan osa sarjaa (Nälkämäki on julkaistu vuonna 1967 ennen kuin Päätalo on aloittanut Iijoki-sarjaansa, kirjan päähenkilö on Päätalon itsensä sijaan nimetty Matti Liekoksi). Nälkämäki tuntuu sekoittaneen Päätalon ajankuvauksen ja kerronnan rytmin, hän joutuu selittämään, hyppimään ja kertaamaan asioita ja välillä hän lainaa pitkät pätkät Nälkämäkeä (tästä syystä aiemmin mainitsemani surkuhupaisa kenttäkeittiön luovutuskin tulee luettua uudelleen). Välillä tuntuu, että Päätalolla on ollut hankaluuksia sovittaa nämä teokset omiksi itsenäisiksi kirjoiksi. Olisi voinut olla parempi jättää Nälkämäki lukematta, mutta toisaalta siinä oli niin paljon tapahtumia, joita lukematta olisi Tammerkosken sillalla saattanut tuntua entistäkin sekavammalta. Toivottavasti seuraava osa etenee selkeämmin. Sekavuudesta ja harppomisesta huolimatta pidin kirjasta paljon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Toivotaan että saahaan vielä maalimassa kunnon vaatekerta päällemmä ja syyvä röyhtäillä asti!

- - -

Päätin osallistua ensimmäistä kertaa Helmet-lukuhaasteeseen, jossa on 50 eri aihealuetta ja lukuaikaa vuosi. Katsotaan kuinka monta kohtaa saan täytettyä. Tammerkosken sillalla -kirjan laitan kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

Kalle Päätalo: Nälkämäki

Kalle Päätalo: Nälkämäki

(ikään kuin Iijoki #11½, mutta ei kuitenkaan ole)

Gummerus, 2000 (1967)

557 sivua

Luettu: 3.6.2017

Mistä: kirjastosta

Jouduin vähän poikkeamaan Päätalon Iijoki-sarjan lukuprojektistani sivuraiteille sillä vaikka Nälkämäki sijoittuu kyseisen sarjan 11. osan loppupuolelle on se silti oma itsenäinen teoksensa, jonka Päätalo on kirjoittanut ennen kuin on tiennyt tulevasta suurprojektistaan. Päätalo on kirjoittanut Nälkämäen päähenkilöksi Kalle Päätalon sijasta Matti Liekon, mutta samasta miehestä tämä kirja kuitenkin kertoo.

Lainasin aluksi kirjastosta  6. painoksen vuodelta 1970, mutta sitten tuli vastaan ongelma. Kirjassa oli sivujen 130-144 välillä useampia tyhjiä sivuja. Sivuja ei ollut irronnut sillä muuten tyhjillä sivuilla oli sivunumerot paikallaan, painojälki ei ollut haaleaa vaan sitä ei ollut ollenkaan. Noin joka toiselta aukeamalta puuttui tekstit kokonaan. Liekö painokseen päässyt yksi, useampi tai koko painoksen verran makkelikappaleita, en tiedä. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään vaan jouduin marssimaan kirjastoon hakemaan tilalle version, jossa oli sivut teksteineen tallessa ja pääsin jatkamaan lukemista.

On kesäkuun alku vuonna 1942. Nuori alikersantti Matti Lieko on päässyt pois piinapaikastaan, Lahdessa sijaitsevan sotasairaalan ihotautiosastolta, tuttavallisemmin sanottuna  ruostuneiden pyssyjen putsauslaitokselta, sukupuolitautien osastolta. Lieko odottaa Hennalan varuskunnassa komennusta jatkosijoituspaikkaan ja kun komppanian kirjuri huhuilee talousaliupseerin perään ilmoittautuu Lieko tehtävään. Uudeksi sijoituspaikaksi osoitetaan Siiranmäen vankileiri, jota Lieko toimitetaan perustamaan ja hoitamaan sen muonitusta. Toisin kuin Lieko luulee leirille tulevat vangit eivät ole vihollisia rajan takaa vaan omaa väkeä, suomalaisia miehiä, joista osa istuu tuomiota väkivaltarikoksesta, osa aseistakieltäytymisestä. Erilaisia taustoja, mutta kaikki samalla viivalla nälkäisinä ja huonoissa vaatteissa, linnoitus- ja muita töitä tekemässä.

     Tännekö minun on jäätävä...? Ruvettava katselemaan piikkilankakiekeröä ja sen sisälle aidattuja ihmisiä. Nähtävä synkän kuusikon keskellä kyhjöttävät parakit mittaamaton aika eteenpäin. Vaikka Matti Lieko onkin tottunut metsiin, häntä melkein yökäyttää, kun silmäilee ympärilleen. Parakit ovat suoraan sanottuna paljon uudenaikaisempia kuin metsätyömaiden kämpät, mutta silti ne vaikuttavat tympeiltä. Ja erikoisesti tuo piikkilankaseinä...! Se kaikottaa viimeisenkin tunnepisaran, jota aina ennen metsä on antanut.

Kaksi vuotta, satoja muonitettuja vankeja ja lukuisia vastoinkäymisiä, keinotteluja, kirjeitä, tarinoita sekä ilon hetkiä myöhemmin Lieko on myös purkamassa vankileiriä kun taistelun jyly lähestyy Siiranmäkeä. Samalla lähestyy sodan ja Liekon viisi vuotta kestäneen armeijassa olon loppu.

Aluksi tuntui kovin oudolta hypätä Iiijoki-sarjan päähenkilöstä Kalle Päätalosta Matti Liekon saappaisiin, mutta kun piti mielessä kirjan taustan ja tapahtumien sijoittumisen Iijoki-sarjaan sai tarinasta tolkun ja sen pystyi sijoittamaan oikeisiin kehyksiinsä. Olisin silti mieluummin lukenut tämänkin tarinan osana sarjaa, mutta ymmärrän kyllä miksi Päätalo ei ole lähtenyt kirjoittamaan tarinaa uudelleen vaan pelkästään viittasi Nälkämäkeen kun sen tapahtumien aika Iijoki-sarjassa koitti. (Nykyäänhän ei olisi mikään ihme jos kirjailija päättäisi kirjoittaa saman tarinan uudelleen toisesta näkökulmasta käsin.)

Päätalo on käyttänyt Iijoki-sarjasta tuttua aikamuodon vaihtelua kerronnassa myös Nälkämäessä, joten tarina tuntuu siitäkin syystä tutulta, mutta toisin kuin Iijoki-sarjassa Nälkämäkeä vaivaa hienoinen pomppuisuus. Varsinaisessa Iijoki-sarjassa tapahtumat kuvataan paikoin todella yksityiskohtaisesti ja kronologisesti kun taas Nälkämäessä hypätään paikoitellen pitkiäkin aikahyppyjä ja muistot tuntuvat hakevan paikkaansa, tai siis aikaansa. Erityisesti ihmetytti Liekon ja Lainan suhteen kuvaus, asia kuitattiin ohimennen muutamalla kappaleella ja siihen liittyen tärkeimmäksi asiaksi tuntui jäävän Liekon vihkiloma ja vankien luovuttama häälahja.

Vankileirielämän kuvaus oli paikoin hyvin karua ja raadollista ja minulle uutta. Ihailen edelleen tapaa jolla Päätalo on tarjonnut lukijalle palasia Suomen historiasta. Eläviä, historian kirjoja paljon lähemmäs tulevia palasia. Otetaan esimerkiksi nälkä, josta Päätalo on aiemminkin kirjoittanut. Nyt hän näyttää vankien näkökulmasta kuinka paljon nälkä muuttaa ihmistä, kuinka nopeasti nälkä kasvattaa ihmisestä inhimillisyyden unohtavan pedon.

     Hetkessä paine parakin päätyä kohti voimistuu niin kovaksi, että koko rakennus alkaa rutista ja huojahdella. Heikkorakenteiset seinät eivät kestä ja parakki rupeaa lakoamaan takakeikkaan. Leivän ja tupakan huudot hukkuvat valitukseen ja tuskan ulvaisuihin:

     – Älkää jumalan nimessä painako! 

     – Lopettakaa tunkeminen, litistytään!

     – Älkää perkeleenn hullut survoko jalkoihinne!

     Akkunaruudut räsähtelevät rikki. Niitten kohdalla näkyy ulospullistuvia silmiä ja mustiksi vääristyneitä kasvoja. Matti Liekon polvet ja koko ruppi vapisevat. Hän ei pysty puhumaan ei tekemään mitään. Hyvä Jumala... Ovatko nuo ihmisiä vai petoja...? Minäkin olen joskus rukoillut leipää, paremminkin jauhoja, mutta se on ollut sittenkin vielä aivan höpö hätää tämän rinnalla... Nuoren, laihan pojan vartalo on painettu akkunasta sisäpuolelle. Hänen vatsansa puristuu akkuna -aukon alaosaa vasten. Nuorukainen kiroaa ja huutaa itkunsekaisella äänellä ja verinen vaahto pärskähtelee suusta.

Vaikka lukemisessa meni kauan ja luin kirjaa lähinnä lyhyissä pätkissä onnistui Päätalo jälleen pitämään minut otteessaan. Odotan innolla seuraavaa osaa. Vaikka nimi ei miestä pahenna on mukava palata taas Matin sijasta Kallen elämänvaiheisiin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Kyllä nämä kirjahommat oppii, kun vain jaksaa ihmisenä kestää...

Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa

Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa

(Iijoki #11)

Gummerus, 1981

671 sivua

Luettu: 10.11.2016

Mistä: lahja

Tänään on kulunut 97 vuotta Kalle Päätalon syntymästä. Terviisit sinne jonnekin pilven päälle ja kiitokset jälleen yhdestä hienosta lukuelämyksestä! Karo Hämäläisen marraskuun piristys eli vähintään 30 sivua päivässä lukemaan kannustava Lukuhaaste 2016 on edennyt mukavasti Päätalon parissa.

Iijoki-sarjan 11. osassa eletään edelleen jatkosodan aikaa. Kalle käyttää toipumislomien tarjoaman vapaa-ajan kotimaisemissa, Manne-veljen kanssa kalastellen ja naapureita sahojen viilauksissa sekä rankojen sahaamisessa autellen talojen isäntien ollessa rintamalla, pistäytyypä hän välillä myös katsomassa Turpeisenjärven tuttuja tyttöjä. Kolmen viikon jatkoloma on jo askelen päässä kun käy ilmi, että osastolla jylläävä tarttuva tauti on pesiytynyt myös Kallen haavoihin ja hän joutuu harmikseen takaisin osastolle. Kurkkumätä ei lopulta ole pahin Kallen koettelemuksista. Lähtö Oulusta ei suju suunnitellusti ja voi sitä hätää ja häpeää kun Kallen paleltumavamma osoittautuukin joksikin aivan muuksi. 

Tuulessa ja tuiskussa käsittelee siis pääasiassa Kallen vammoista ja taudeista toipumista. Hänellä tuntuu edelleen olevan nuoruuden vimmaa ja hölmöyttä mitä tulee viinaan ja naisiin. Kalle elää tunteella niin elämän ylä- kuin alamäet ja on vuoroin riemuissaan, himoissaan, harmissaan ja peloissaan. Hän muistelee isänsä mielisairauden aikoja ja huomaa itsessään samoja synkkyyden merkkejä, mutta jopa syvimmän alakulonsa hetkellä hän jaksaa kannustaa sairaalakaveriaan, nähdä kauneutta ja hyvyyttä pienissä asioissa tai vitsailla itselleen ja touhuilleen.

     Häpeä ja jälkisäikähdys saavat minut vaikenemaan. Tiedän tokkuraisimmankin osastomme miehen arvaavan, mikä oli ollut se musta ja kulunut lakkiräyskä, joka oli ollut päässäni kun olin juossut edestakaisin Hansan ja Kansan välillä. Kuitenkaan ei edes korpraali, joka koko ajan on ollut äreä minulle, ala kysellä asiasta enempää. Päätän itse puhua asian halki: – Hätäpäissäni tempasin jo siviilipatun lakin Kansan naulakosta. Kait sen arvasitta...

     Nyt korpraali toisessa jonossa urahtaa:

     – Maksotko siitä ejes vuokraa siviiliukolle?

     Kuuluu pari naurahdusta. Oloni on jo sen verran helpottunut, että sanon:

     – En kerinny ehki kiitellä lainasta. Pijittä niin perkeleenmoista kiirettä... Papparainen ei aavistakkaa, että sinä aikana kun popsi lanttulootaa Kansassa, kävi lakki rosvon päässä Hansassa.

Kirjassa päästään jo Oulusta reilusti alemmas aina Tampereelle ja Lahteen asti. Nautin lukemisesta, kunnes loppuvaiheilla Päätalo puhaltaa yllättäen pelin poikki ja kertoo, että Lahden Tyttölyseon jälkeiset tapahtumat keväästä 1942 sodan loppuun onkin kerrottu jo aiemmin kirjoitetussa Nälkämäki-romaanissa (jossa tapahtumat kerrotaan Kalle Päätalon sijaan Matti Liekolle tapahtuneina, tällöin Päätalo ei vielä tiennyt kirjoittavansa omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan) ja että viimeisessä luvussa on luvassa vain joitain kyseisessä romaanissa kirjoittamattomia asioita. Mitä mitä mitä? Olin jo jättämässä viimeisen luvun odottamaan, että saan Nälkämäen luettua, mutta tyydyin vain tuhahtelemaan hetken ja jatkamaan kirjan loppuun. Tuntui harmittavalta harpata ajassa eteenpäin kun tähän asti tapahtumat on saanut lukea kronologisessa järjestyksessä. Viimeinen luku olikin enemmän hajanaista muistelua kuin jäsenneltyä tarinointia. Harmi, sillä siihen asti lukeminen sujui hyvin. Nälkämäki piti jo hakea kirjastosta ja luen sen ennen seuraavaa Iijoki-sarjan osaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Pokkaus ja kiekasu! Aaro sanoo.

 

Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla

Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla

(Iijoki #10)

Gummerus, 1980

639 sivua

Luettu: 5.9.2016

Mistä: lahja

Liekkejä laulumailla on ollut minulla pitkään kesken kun muut kirjat ovat kiilanneet edelle. Sairastupaa pitäessäni Päätalo tuntui juuri sopivalta lukemiselta ja pääsin taas hyvään lukuvauhtiin. Kirja tuntui jopa loppuvan kesken, mutta ei hätää, onneksi jatkoa on vielä luvassa 16 osan verran. 10 osaa on jo takana eikä minkäänlaista kyllääntymistä ole havaittavissa!

Kalle on joutunut nielemään pettymyksensä ja unohtamaan haaveensa armeijasta kotiutumisestaan sillä Suomi on jälleen sodassa ja miehet tarvitaan taistelemaan rintamalle. Odotukset sodan pikaisesta loppumisesta ja voitosta ovat korkealla, ovathan suomalaisten lisäksi myös saksalaiset työntymässä valloittamaan Neuvostoliittoa. Kallen rykmentti etenee Kuusamosta rajan yli Karjalaan kohti Kiestinkiä. Kalle hoitaa muonittajan ja talousaliupseerin tehtäviä kauempana taisteluista, mutta lopulta koittaa myös se hetki kun myös Kalle joutuu etulinjaan, jonne vie myös monen Kallen tuttavan ja ystävän tie, joidenkin viimeistä kertaa. Tapaapa Kalle matkallaan myös "uuden isänsä" Hiltu-Jakin.

     Jakki paineli rouheita piipunkoppaan, nakkasi katseen ympärilleen ja jatkoi. - Tämmösessä savotassa sitä nyt, Kassu, ollaan!
     - Niin ollaan...
     - On liika rummaa jäläkeä, Jakki sanoi, ja kun hän jatkoi, oli äänessä jo siviiliaikojen möyhäisyä: - Tämä tästä tuli, kun ne helevetin Hitleri ja Talliinin Joopi rupesivat veljeilemään! Vaikka senhän tiesi alusta lähtiin, että perhosparralla oli pirut mielessä... 

Historia oli yksi suosikkiaineistani koulussa, mutta jotenkin Suomen sodat ovat jääneet minulle huonommin mieleen. En ole tainnut Tuntemattoman sotilaan lisäksi lukea muita sotaromaaneja, joten Liekkejä laulumailla oli erittäin kiinnostavaa luettavaa varsinkin kun se pohjautuu yksittäisen todellisen henkilön omiin kokemuksiin. Tapahtumat tulevat lähemmäs. Arki sodan keskellä metsässä, kauempaa kuuluva tykkien jyminä, päältä lentävät pommikoneet ja epävarmuus siitä milloin on oma vuoro ottaa osaa taisteluihin on kuvattu kirjassa elävästi. Kiinnostavaa oli lukea myös esimerkiksi tiedotuskomppanian työstä heidän haastatellessaan ja valokuvatessaan sotavankeja. Päätalon mukaan [t]ouhussa oli ollut petoksen makua ja minullekin jäi mielikuva kovin laskelmoidusta viestinvälityksestä sotarintamalta.

Jos kirja odottaa vielä lukemistaan niin tässä välissä stop! Aion nimittäin mainita muutamia Kallelle tärkeitä yksittäisiä tapahtumia kirjasta.Olen vältellyt lukemasta kirjan ulkopuolelta Päätalon elämän vaiheista, mutta en ollut välttynyt siltä tiedolta, että hän haavoittuu sodassa. Varsinaiset taistelut jäivät yllättävän lyhyeen kun Kalle haavoittuu kahdesti samassa hyökkäyksessä ja joutuu ensin Kuusamoon ja sittemmin Ouluun hoidettavaksi. Toipuessaan Kalle pääsee jälleen seurustelemaan tyttöjen kanssa - sairastuvalle ehtii tulla monta vierasta - myös lukemisen makuun, sillä naapuritalosta löytyy kirjastohuone. Kalle myös innostuu kirjoittamaan muutakin kuin kirjeitä, nimittäin henkilökuvauksia sairastupatovereistaan. Lisäksi Kalle kokee eräänlaisen valaistumisen sillä vuosikaudet huonosta näöstä kärsittyään hän saa silmälasit ja näkee ensimmäistä kertaa kunnolla. - Nyt, kaverit, valkeni vasta Päätalon poijan maalima. Kaksikymmentä ja kaksivuotijaana...

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Suljin silmäni ja yritin kuvitella istuvani kotirannassa nuotion äärellä, kuulevani Tyrälammilta kuikan uikutusta samalla kun idässä, jossakin Tyräjärven takana, jyrisee ukkonen... Ei, en pystynyt siirtämään itseäni Kokkosalmen kankaalta enkä eksyttämään mielestäni tykkien jylyä.

Iin kirjaston lukuhaaste: 2. Kirja, joka on julkaistu vähintään 25 vuotta sitten