Emilia Hart: Taipumattomat

Emilia Hart: Taipumattomat

WSOY, 2024

405 sivua

Suomentanut: Viia Viitanen

(Weyward, 2023)

Luettu: 23.9.2024

Mistä: kirjastosta

Kate Ayres löytää lopulta voimaa ja rohkeutta jättää dominoiva ja väkivaltainen miehensä ja paeta heidän Lontoon kodistaan Cumbrian Crows Beckissä sijaitsevaan isotädiltään perimäänsä vanhaan pieneen taloon, Weyward Cottageen, jonka olemassa olosta hänen miehellään Simonilla ei ole aavistustakaan. Asettuessaan aloilleen uuteen kotiin ja kylään nykyisyys ja menneisyys törmäävät ja Kate pääsee sukunsa esiäitien ja näiden salaisuuden jäljille sekä oppii samalla jotain itsestään ja menneisyydestään.

Tarinassa seurataan saman suvun kolmea naista kolmella eri aikakaudella. Altha odottaa vuonna 1619 vankikopissa oikeudenkäyntiään, Violet asuu vuonna 1942 Orton Hallin kartanossa yhdessä isänsä ja veljensä kanssa, miettii edesmennyttä äitiään ja odottaa kuumeisesti pääsevänsä joskus pois kotinsa mailta, ja sitten on Kate, joka vuonna 2019 ottaa elämälleen uuden suunnan. Aluksi näyttää, että naiset ja heidän lähtökohtansa ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tarinalinjojen edetessä selviää, että naisilla on muutakin yhteistä kuin sukulinja. Jokainen heistä on yhteydessä luontoon tavalla, joka saattaa herättää muissa pelkoja ja syytöksiä.

     Noita. Sana maistuu suussa vastenmieliseltä, valuu kieleltä mustana ja tahmeana kuin terva. Me emme koskaan pitäneet itseämme noitina, äiti ja minä, sillä se oli miesten keksimä sana. Sana, joka antaa vallan lausujalleen, ei niille, joita se kuvaa. Sana, joka nostattaa hirsipuita ja rovioita, tekee hengittävistä naisista kuolleita ruumiita.

     Ei. Sitä sanaa me emme koskaan käyttäneet.

Katen lähtö väkivaltaisen ja narsistisen Simonin luota käynnistää Taipumattomat ja on oleellinen osa tarinaa, mutta minusta alku oli kirjan heikoin osuus. Alkuun liittyy myös muutamia yksityiskohtia, jotka tuntuivat hieman epäuskottavilta. Mietin esimerkiksi sitä kuinka Kate saa tiedon perinnöstään, mutta pystyy kuitenkin pitämään sen salassa mieheltään vaikka talon ylläpito varmasti vaatii järjestelyjä ja juoksevien kulujen maksua. Nimittäin kun Kate saapuu Weyward Cottageen on siellä kaikki valmiina, vesi tulee hanasta ja takkakin vetää ongelmitta kuukausien tyhjillään olon jälkeen. Pieniä yksityiskohtia, jotka voisi ohittaa helposti ja vain antaa tarinan viedä. Ja tarinahan vain paranee sitä mukaa kun Kate jättää Lontoon taakseen ja pääsee asettumaan taloon ja kylään. Ei voi sanoa, että maalla on aina mukavaa, mutta ainakin Kate saa elämän syrjästä kiinni ihan toisella tavalla kuin Simonin lieassa eläessään.

Minulle kirjan parasta antia oli Katen ja hänen esiäitiensä tarinat. Simon sai siis jäädä syrjään kuin hukkaan heitetty rukkanen (vaikka totta kai häneen vielä joudutaan myöhemmin palaamaan kuten arvata saattaa) ja uppouduin täysin edesmenneiden Althan ja Violetin tarinoihin sekä Katen uuden arjen aloittamiseen. Hart kuvaa hyvin kolmen eri aikakaudella eläneen naisen elämää, heidän kokemiaan haasteita ja kaltoinkohtelua etenkin miesten taholta sekä tietysti heidän yhteyttään luontoon, joka on kullakin naisella omanlaisensa. Puut, kukat ja yrtit, varikset, mehiläiset, hämähäkit, neidon- ja päivänkorennot, maan madot, toukat ja koppakuoriaiset. Äidit ja tyttäret, Weywardin naiset, joilla on luonto sydämessä ja side luonnon eläviin olentoihin. Taipumattomasta luonnostamme me olemme nimemmekin saaneet. Pidin valtavasti Weywardin vahvojen ja taipumattomien naisten tarinasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Heidän pelkonsa minä haistoin, se oli tihkunut ilmaan ja imeytynyt kiveen.

Ja:

Hänet on haarniskoitu ja hän on valmis suojelemaan tytärtään.

Sekä:

Jonkin aikaa hän oli jo luullut menettäneensä lukemisen taian, kykynsä uppoutua toiseen aikaan ja paikkaan. Se oli kuin olisi unohtanut, kuinka hengittää.

Helmet 2024 -lukuhaaste: 9. Kirjassa joku karkaa

- - -

Vuosi lähenee loppuaan, mutta onhan tässä vielä vuoden viimeinen päivä aikaa lukea. Minulla on vielä muutama luettu kirja odottamassa postausta ennen vuosikoosteen tekemistä, joten luetut kirjat täytyy purkaa jonosta pois vaikka sitten miniarvioilla. Toivotan kuitenkin jo tässä vaiheessa oikein hyvää uutta vuotta 2025!

Delia Owens: Suon villi laulu

 

Delia Owens: Suon villi laulu

WSOY, 2020

416 sivua

Suomentanut: Maria Lyytinen

(Where the Crawdads Sing, 2018)

Luettu: 5.8.2024

Mistä: lahja

Catherine "Kya" Clark asuu vaatimattomassa mökissä marskimaan laidalla, omassa rauhassa luonnon keskellä. Kya on tottunut pienestä pitäen siihen, että ihmiset lähtevät hänen luotaan. Kun Kya on kuuden hän kuulee verkko-oven paukahtavan ja näkee äitinsä kävelevän pois taakseen katsomatta. Sitten lähtevät isosisarukset yksi toisensa jälkeen ja lopulta viinaan menevä ailahtelevainen isäkin jättää palaamatta kotiin. Kya jää yksin ja joutuu opettelemaan selviytymään päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen itsekseen. Lokakuussa vuonna 1969 lähimmän kylän Barkley Coven autoliikkeen pitäjän poika Chase Andrews löytyy kuolleena suolta, kylän laitamilla sijaitsevan hylätyn palotornin juurelta ja syyttävät sormet alkavat hyvin nopeasti osoittaa Kyan suuntaan. Mutta mitä tekemistä Kyalla, omissa oloissaan pysyttelevällä köyhällä, kouluja käymättömällä nuorella naisella voisi olla kylällä asuvan varakkaan, komean ja suositun nuorukaisen saati tämän kuoleman kanssa?

Suon villi laulu on odotellut pitkän aikaa lukuvuoroaan kirjahyllyssäni, mutta en halunnut tarttua siihen tuoreeltaan sillä se oli ilmestyttyään melkoinen kirjatapaus ja sai paljon huomiota. Odotin suurimman kohun laantumista ja kesän ja syksyn taitekohta helteisine päivineen tuntui juuri sopivalta hetkeltä lähteä kirjamatkalle Pohjois-Carolinan rannikon marskimaalle. Matka osoittautui melkoisen vaikuttavaksi.

Marskimaa ei ole suonryteikkö. Marskimaa on valoisa paikka, missä heinä kasvaa vedessä ja vesi soljuu osaksi taivasta. Verkkaiset purot polveilevat kuljettaen auringonkehrää merelle, ja pitkäkoipiset linnut kohoavat siivilleen hämmästyttävän sulavasti - vaikka eivät näytä lentoon luoduilta - tuhannen lumihanhen kaakatuksen pauhussa.

     Siellä täällä marskimaalla, nihkeänkosteiden metsien kätköissä, rämeinen suo ryömii alaville turvemaille. Suovesi on tyyntä ja tummaa, se on hotkaissut valon mutaiseen nieluunsa. Jopa yöeläjät liikkuvat sen siimeksessä päiväsaikaan. Ääniäkin siellä kuuluu, mutta marskimaahan verrattuna suo on hiljainen, sillä hajoaminen tapahtuu solutasolla. Elämä mätänee ja löyhkää ja palaa lahonneeksi turpeeksi; suon katkerassa liejussa kuolema synnyttää elämää.

     Lokakuun 30. päivän aamuna vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojui suolla, joka olisi kaikessa hiljaisuudessa, suomaiseen tyyliinsä sulatellut sen sisuksiinsa. Kätkenyt iäksi.

Owens maalaa heti alussa lukijan silmien eteen miljöökuvan, joka muuttuu salamannopeasti herkästä ja kauniista synkäksi ja raadolliseksi. Luonto tuo suojaa ja turvaa, mutta on myös sattumanvarainen, hallitsematon ja voi joskus koitua ihmisen kohtaloksi. Joskus jäljet, tässä tapauksessa Chasen ruumis, jäävät näkyviin, joskus luonto piilottaa ne ihmisten ulottumattomiin. Vahva luontokuvaus toimii hyvänä pohjana tarinalle, jossa seurataan Chasen kuoleman selvittämistä ja Kyan kasvutarinaa, kahta toisiaan sivuavaa ja lähestyvää linjaa. Pidin kovasti rämeen ja muun luonnon kuvauksesta. Owensin kerronnassa marskimaa eläimineen, tuoksuineen ja äänineen herää vahvasti eloon.

Kaatosateen usva ujuttautui paikkaillun verkon läpi ja hipaisi hänen kasvojaan.

Suon villi laulu tuo mieleen Gabriel Tallentin Minun ikioma kultani ja Beth Lewisin Suden tie -romaanit. Näissä kolmessa kirjassa on yhteistä luonto, joka on hyvin vahvasti läsnä, tunnelma, jossa on yhtä aikaa lohduttomuutta ja toivoa sekä naispäähenkilö, joka kokee kovia ja joka vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa jatkaa eteen päin luovuttamatta. 

Mitä ihminen on valmis maksamaan karkottaakseen yksinäisyyden?

Suon villi laulu on kaunis ja raastava tarina yksinäisyydestä, ennakkoluuloista, luonnosta, ystävyydestä, kasvamisesta ja rakkaudesta. Tarina etenee verkkaisesti, mutta luontokuvaus ja tarinan tiivis henkilöjoukko riittävät pitämään otteessaan. Pidin kovasti periksiantamattomasta Kyasta, joka näkee kauneutta sekä luonnossa että myös ihmisissä siitä huolimatta, että hänen luottamuksensa petetään useamman kerran. Pidin myös Jodiesta, Kyan suojelevaisesta isoveljestä, Jumpinista, joka näkee Kyan hädän ja auttaa häntä vaivihkaisella tavallaan sekä Tatesta, sulkapojasta, joka auttaa Kyaa astumaan uuteen maailmaan. Piiri Kyan ympärillä on pieni, mutta vahva.

Myös tarinan jättämä jälkikaiku on vahva. Meren, sateen ja suon tuoksut tuntuvat nenässä. Siivilleen nousevien lintujen ja pienten moottoriveneiden äänet kaikuvat korvissa. Olisi mukava päästä joskus näkemään ja kokemaan itse Pohjois-Amerikan marskimaat.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause joka saa lukutoukan nyökyttelemään):

»En tienny, että sanoissa voi olla niin paljon sisällä. En tienny, että joku lause voi olla niin painava.»

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 6. Hyllynlämmittäjä tai kirja, jonka olet aikonut jo kauan lukea (ehkä osuu haastekohtaan rimaa hipoen, mutta menköön)

Helmet-lukuhaaste 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna

Satu Rämö: Hildur

Satu Rämö: Hildur

(Hildur #1)

WSOY, 2022

363 sivua

Luettu: 4.6.2024

Mistä: lahja

Hildur Rúnarsdóttir on kokenut lapsuudessaan perhetragedian, jonka jäljet kulkevat yhä hänen mukanaan useammalla tavalla. Lumimyrskyyn kadonneet pikkusisaret ovat vuosien jälkeen yhä edelleen Hildurin ajatuksissa, mutta kadonneet lapset ovat myös Hildurin työtä sillä hän työskentelee paitsi Ísafjörðurin poliisipiirin rikosetsivänä myös Islannin kansallisen poliisin kadonneiden lasten yksikön johtajana. Vapaa-aikansa Hildur viettää Atlantin hyisissä vesissä rakkaan harrastuksensa surffauksen parissa. Pieni poliisilaitos saa täydennystä kun Hildur saa työparikseen Suomesta tulevan neulomista harrastavan Jakobin. Kun lumivyöryn alle jääneestä mökistä löytyy tutun miehen ruumis selviää poliiseille nopeasti, että kyseessä ei olekaan luonnollinen tai luonnonvoimien aiheuttama kuolema. Karanneiden teinien ja perheriitojen rinnalle tulee murhatutkinta.

Olen lukenut Satu Rämöltä aiemmin hänen elämäkertaa ja matkaopasta yhdistelevän Islantilainen voittaa aina -kirjan sekä Rämön yhdessä Katja Lahden kanssa kirjoittaman äitiyden ja vauva-arjen myyttejä ronskisti ravistelevan Vuoden mutsi -teoksen. Rämön näppäimistöltä voi näemmä odottaa lähes mitä tahansa, joten hänen hyppäys dekkarimaailmaan tuntui luontevalta jatkolta. Hildur on ollut melkoinen ilmiö ja ajattelin tässäkin tapauksessa odottaa kohun laantumista, mutta kun jatko-osien myötä myllytys vain jatkuu päätin hypätä liikkuvaan junaan ja tutustua Hilduriin.

Hildur on mielenkiintoinen sekoitus islantilaisuutta ja suomalaisuutta. Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, mutta esimerkiksi viima ja lumimyräkät tuntuvat samalla hyvin kotoisilta. Jos tarinasta häivyttäisi paikannimiä ja muutamia maamerkkejä voisi tapahtumat kuvitella tapahtuvan Suomessa jossain pikkukaupungissa. Rämö kuvaa juonenkäänteiden lomassa Islannin luontoa, ruokia, historiaa ja tapoja sekä selittää Islannin sanoja tai termejä. Hetkittäin nämä tietoiskut vievät huomiota tarinalta. Ehkä tässä näkyy Rämön tausta matkakirjojen kirjoittajana.

Islantilainen Hildur ja suomalainen Jakob ovat toimiva parivaljakko. Molemmat ovat hieman introverttejä, oman tiensä kulkijoita, jotka myös romuttavat tiettyjä stereotypioita. Pehmeitä käsitöitä harrastava mies ja äärimmäisissä olosuhteissa hyvin fyysistä surffausta harrastava nainen eivät ole ihan perinteisimpiä henkilöhahmoja ja se tuo tarinaan raikkautta.

Minulle ei täysin selvinnyt mistä valtava pöhinä kirjan ympärillä johtuu. Hildurin henkilökemiat ovat toimivia, Islanti on mukava tapahtumaympäristö ja tarina etenee sujuvasti hetkittäistä turhan tarkkaa ja elokuvakäsikirjoitusmaista kuvailua lukuun ottamatta. Mitään varsinaista lukuhuumaa ja tarinan ahmimista en silti kokenut. Aion kuitenkin katsoa mihin tarina etenee eli voisiko sanoa, että tehtävä suoritettu Satu Rämö, jälleen yksi lukija on koukutettu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Luonto oli tullut seinästä sisään ja vienyt kaiken mennessään.

Helmet-lukuhaaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

WSOY, 1994

441 sivua

Luettu: 21.5.2024

Mistä: kirjastosta

Helsingissä asuva iäkäs leskirouva Meeri Müller on saanut keväästä lähtien yhteydenottoja pikkukaupungista vanhalta kotiseudultaan. Kaupunki haluaisi rouva Müllerin omistaman muutaman hehtaarin nummen, joutomaapalan, jotain tehdasta varten. Rouva Müllerillä on kuitenkin pitkä ja hyvä muisti ja niin vain nummen tapaus kiskoo menneet tapahtumat ja muistot hänen mieleensä, erityisesti sen kuinka huonosti pikkukaupungin päättäjät kohtelivat hänen miestään tuomari Gösta Mülleriä. Alkaa viivytystaistelu nummesta, jonka aikana selviää kuinka johtaja ja pirtutrokari Müllerin pojasta, pääasiassa piian kasvattamasta Gösta Mülleristä tuli ensin arvostettu tuomari ja pankinjohtaja ja sitten töistään syrjäytetty ja syytetty mies, kerrotaan Gösta ja Meeri Müllerin rakkaustarina ja samalla myös muutaman muun pikkukaupungin asukkaan ja perheen kohtaloista sekä tietenkin ratkaistaan kysymys nummesta.

Eeva Joenpelto kertoo nummen varjolla vuosikymmenten yli ulottuvan tarinan isoista ja pienistä asioista, suvusta, salaisuuksista, rakkaudesta, ystävyydestä, puutarhanhoidosta, muurahaispesän hävittämisestä, kadonneista kuiteista, tuotantolaitoksen perustamisesta, pikkukaupungin juonitteluista, siitä kuinka ihmiset joutuvat vallanpitäjien pelinappuloiksi sekä erään korvakoruparin kohtalon. Tästä kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen vahvatahtoisen rouva Müllerin lisäksi hänen hienot korvakorut, lempeä puutarhuri Tulus ja yksittäisenä kohtauksena pieni Gösta Müller kiertämässä isänsä piian kehotuksesta huoneesta toiseen haistelemassa häkää. Piika varmaan tiesi, että häkä on hajuton, mauton ja väritön kaasu, mutta tarvitsi hetken aikaa itselleen ja töilleen, ilman ympärillä touhuavaa pikkupoikaa ja päätti vetää tätä nenästä. Tämähän ei jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Gösta Mülleriä huijattiin. Joka tapauksessa häkäyksityiskohta jäi mieleen häiritsevänä yksityiskohtana.

Tuomari Müller on jälleen niitä kirjoja, johon en todennäköisesti olisi ilman lukupiiriä tarttunut, mutta jonka lukemista en missään nimessä harmittele, vaikkakaan en lopulta pitänyt tarinaa erityisen huikeana lukukokemuksena sen hyvistä hetkistä huolimatta. Vasta kirjan luettuani huomasin, että kirja on saanut Finlandia-palkinnon vuonna 1994, joten tässä tuli täytettyä myös yhdenlainen aukko kirjasivistyksessä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli niin ilon lyömä, että tuskin pystyi puhumaan.

Helmet-lukuhaaste 2024: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko

Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

 

Charlotte McConaghy: Täällä oli susia

WSOY, 2022

358 sivua

Suomentanut Saara Pääkkönen

(Once There Were Wolves, 2021)

Luettu: 21.1.2023

Mistä: kirjastosta

Inti Flynnin johtama kolmen biologin ja yhden eläinlääkärin tutkimusryhmä vapauttaa neljätoista sutta Skotlannin Cairngormsin kansallispuiston alueelle, jossa susia on ollut satoja vuosia sitten ennen kuin ne metsästettiin sukupuuttoon. Ryhmän tavoitteena on luonnon villiinnyttäminen susien avulla, susien on tarkoitus pitää kasvinsyöjäkannat maltillisena, tasapainottaa ekosysteemiä ja pitkällä aikavälillä edesauttaa ilmastonmuutoksen hidastumista. Susiprojekti herättää paikallisissa lähinnä suurta vastustusta, kyläläiset pelkäävät lastensa ja karjansa puolesta, heidän mielestään sudet uhkaavat koko ylämaalaista karjankasvatuskulttuuria. Päivien kuluessa sudet rohkaistuvat tutkimaan uutta aluettaan ja muodostamaan omia reviirejään mikä osaltaan ilahduttaa, mutta myös lisää Intin huolta. Intin ajatukset pyörivät myös mökissä pysyttelevässä henkisesti pahoinvoivassa kaksoissisaressa Aggiessä. Myös Intin ja Aggien olisi sopeuduttava uuteen paikkaan ja jätettävä mennyt taakse. Sitten koittaa ensimmäinen yhteenotto. Pystyykö edes poliisipäällikkö Duncan MacTavish ylläpitämään rauhan kylässä vai repeääkö susiviha täyteen raivoon? 

Kun me olimme kahdeksan vanhat, isä viilsi minut auki kurkusta vatsanpohjaan.

Näin alkaa Charlotte McConaghyn Täällä oli susia. Ensimmäinen lause hätkähdyttää rajuudellaan ja koukuttaa välittömästi. Ei, kyseessä ei ole murhaajaisä vaan kirjan päähenkilö Inti Flynnillä on erikoinen kosketuksentajuun liittyvä neurologinen ominaisuus, peilikosketussynestesia, jossa Intin aivot toistavat hänen näkemänsä elävien olentojen kokemat tuntoaistimukset, yksinkertaistettuna hän tuntee mitä muut tuntevat. Jos Inti näkee jonkun viiltävän sormeensa Intin sormeen sattuu, jos Inti näkee parin suutelevan Inti kokee suudelman itse. Kirous ja siunaus, riippuen hetkestä. Inti on joutunut koko ikänsä opettelemaan suojamuurin kasvattamista pystyäkseen pitämään itsensä ja muiden tuntemukset erillään, mutta kaikelta ei voi suojautua. Peilikosketussynestesia tekee Intistä äärettömän kiinnostavan hahmon.

Peilikosketussynestesian avulla sudet, nuo pelottavat, arvaamattomat ja villit eläimet tulevat todella lähelle lukijaa. Intin silmin -kaikin aistein!- susien seuraaminen ja havainnointi on kuin olisin yhtä aikaa susi ja niiden tarkkailija. Tässä kirjassa sudet ovat susia, niissä ei ole mitään yliluonnollista (toisin kuin toisessa tammikuussa eli ns. susiteemakuussa lukemassani Elina Rouhiaisen Kesytön-kirjassa), ei mitään inhimillistettyä, ne ovat puhtaasti eläimiä ja hyvä niin.

Myös Intin ja hänen kaksoissisarensa Aggien lähes symbioottinen suhde on kuvattu kiinnostavasti, he ovat kuin yksi elävä, hengittävä, toisiaan tukeva ja lukeva kokonaisuus. Heidän yhteistä menneisyyttään kuvataan susiprojektin rinnalla ja nämä kaksi tarinalinjaa yhdistyvät lopussa. McConaghyn kuvaus on todella moniulotteista ja elävää. Täällä oli susia on vakuuttava ja vaikuttava tarina, vaikka lopussa hieman koetellaan uskottavuuden rajoja.

Sitaattikunniamaininnan saa kaksi tunneskaalan ääripäätä,

viha:

     Lakkaan olemasta nainen, ihminen, eläin, tai mitä olinkaan. Minä olen ihoon verhoutunut raivo.

ja rakkaus:

Tyttö avaa silmänsä.

     Ja katsoo minua.

     Minä puolitun ja kaksinkertaistun yhtä aikaa.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 24. Kirjan nimi on lause

Helmet-lukuhaaste 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (hieman löyhästi tulkittuna)

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

WSOY, 2017

179 sivua

Luettu: 6.10.2021

Mistä: kirjastosta

Lokakuun lukupiirin teemana oli ilmastonmuutos ja kirjana Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät. Hyppäsin taas tuntemattomaan sillä kirja ei ollut osunut tutkaani enkä ole lukenut Laitila Kälvemarkin tuotantoa aiemmin.

Seitsemäs kevät on kuin kaleidoskooppi, palaset, siis kirjan henkilöt järjestyvät ja näyttäytyvät aina eri tavalla ja eri suunnasta. On tv-meteorologista taustatoimittajaksi siirretty Peter, lasta sijaissynnyttäjän avulla odottava bloggaaja Susanne, juoksua harrastava meklari Paula, päämäärätietoinen hevostyttö Matilda, paljon tietävä kampaaja Rosa, avioliitossaan sivuosassa sinnittelevä Markus, intialaisella kohdunvuokrausklinikalla apulaisesta odottavaksi äidiksi "ylennyt" Padma, Padman poika Sani, henkilöt Ruotsissa, Skotlannissa, Suomessa ja Intiassa, tavalla tai toisella kytköksissä tarinassa toisiinsa. Ilmastonmuutoksen lisäksi tämä on kirja ihmisten valinnoista, vaatimuksista, ahneudesta, itsekkyydestä, salaisuuksista, pakkomielteistä ja suhteista. Mikä vaikuttaa mihin, mikä on syy ja mikä seuraus?

Kirja on nopealukuinen, mutta tapahtumat ja henkilöt herättivät hyvin ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia, joita pysähtyi huomaamatta pureksimaan. Miten joku voi olla niin itsekäs kuin Susanne, joka tuntuu unohtavan oman napansa ja oman tahtonsa ympäriltä kaiken ja kaikki muut? Susanne herättää myös sääliä, kuinka sekaisin hän kuvitelmissaan, oman päänsä ja kehonsa sisällä onkaan. Kuinka Rosa voi elää tekemiensä ratkaisujen kanssa? Ihmiset ovat niin itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, että ihan inhottaa. Myös Intiaan sijoittuvat tarinan osat puistattavat ihmisten huonojen olojen ja kohtelun vuoksi, mutta myös ihastuttavat tarkan ja elävän kuvauksen takia ja näistä kohdista pidin eniten. 

Kyllä, Seitsemäs kevät käsittelee myös säätä, ilmastoa ja sen muuttumista, mutta ehkä eri tavalla kuin oletin, paremminkin sivu- kuin pääosassa. Väliin sijoitetun ilmastonmuutosta käsittelevän asiatekstin merkitys selviää vasta ihan lopussa, siihen asti se tuntui irralliselta, jopa vähän häiritsevältä. Lopulta tarinan langat nivoutuvat yhteen, tiivistetysti voi sanoa, että itsekkyys ja ilmastonmuutos kulkevat käsi kädessä, ensimmäinen johtaa jälkimmäiseen.

     Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit.

     Ne osuvat troposfääriin ja stratosfääriin, meriin, jokiin, vuoriin ja koivikoihin, Andien vuoristopuroihin ja Tansaniassa kasvaviin maissintähkiin, Skånen omenatarhojen kimalaisiin ja siihen ruskeasulkaiseen pikkuvarpuseen, joka etsii poikasilleen ruokaa tunturissa.

     Ne osuvat ihmisiin, joita et ole koskaan tavannut ja jotka olisivat valinneet toisin kuin sinä.

Kirjan lopussa on lista kirjassa sivuttuja aiheita käsittelevästä kirjallisuudesta. Laitila Kälvemark on paitsi kirjailija myös toimittaja ja hänen taustansa näkyy kirjassa, kirjaa varten on takuulla tehty paljon taustatutkimusta. Minä koin kirjan valitettavasti jopa liian hiotuksi ja laskelmoiduksi, siinä oli liikaa yhteensattumia, kirjan maailma tuntui pieneltä ja ahtaalta, ihan kuin koko maailma pyörisi vain näiden muutamien henkilöiden ympärillä. Onneksi tarinassa on myös ripaus toivoa ja valoa, ehkä asiat voivat kääntyä paremmaksi, jos ei kaikkien niin ainakin joidenkin kohdalla, toivottavasti myös ilmaston osalta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta kukaan ei tiedä tarkalleen miten, milloin tai missä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 16. Ilmastonmuutoksesta kertova kirja

Helmet-lukuhaaste 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Andrew Michael Hurley: Nälkänummi

Andrew Michael Hurley: Nälkänummi

WSOY, 2020

224 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Starve Acre, 2019)

Luettu: 15.9.2021

Mistä: kirjastosta

Croftendalen laaksossa, Starve Acressa Willoughbien talossa asuu suru, Richardin ja Julietten poika Ewan on kuollut puoli vuotta sitten 5-vuotiaana. Juliette on linnoittautunut neljän seinän sisään ja viettää suurimman osan ajasta Ewanin huoneessa. Hän tuntee edelleen poikansa läsnäolon ja tästä syystä taloon kokoontuu Majakat-niminen ryhmä pitämään henkisen istunnon, mutta se onko istunto onnistunut ja muuttaako se tilanteen paremmaksi riippuu siitä keneltä kysytään. Richard puolestaan purkaa suruaan kaivaen talon viereisellä niityllä maata, etsien merkkejä satoja vuosia vanhan tammen juurista. Kaivaukset sekä isän jäämistöstä löytyvät puupiirrokset vievät Richardin vanhojen tarujen äärelle, joiden jäljet ulottuvat aina nykyhetkeen asti. Ovatko tarut todenperäisiä? Miksi Ewan käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Onko Starve Acressa jotain vialla?

Nälkänummi sijoittuu samankaltaisiin laakso- ja nummimaisemiin kuin Hurleyn Paholaisen päivä. Nämä maisemat koukuttavat minut, nautin suuresti Hurleyn elävästä luontokuvauksesta, karun kauniista nummista, tuulesta ja sateesta. Salaperäinen niitty tammineen ja taruineen toimivat hyvin tarinan keskiönä. Aivan kuin vanhan tammen varjo lepäisi painostavana kaiken ylle ja sen juuret leviäisivät vaivihkaa ympäri Starve Acrea, kurkottaen kohti sen asukkaita, siitä huolimatta, että niityn maa tuntuu olevan hedelmätöntä.

     »Etkö sinä usko, että siellä on juuria?» Richard kysyi.

     »Minä uskon, että siellä on jotain», Gordon sanoi.

     »Naura sinä vain, mutta olen asunut täällä kauemmin kuin sinä ja nähnyt yhtä ja toista.»

     »Nähnyt?»

     »Nähnyt. Mielessäni.»

     »Niin kuin mitä?»

     Gordon mietti. »Sellaista, mikä on jäänyt jäljelle», hän sanoi.

     »Miten niin?»

     »Sitä on vaikea sanoa tarkkaan. Mutta minua ei saa sisään sen niityn portista, ei vaikka maksaisit mitä. Isäsi pyysi minua aina sinne kaveriksi kaivamaan, mutta en suostunut.»

     »Hän vain etsi vanhoja rahoja.»

     »Joskus voi löytää sellaista, mitä ei tiedä etsivänsä.»

     »Onko tuo teepussista?»

     »Ei se ole mikään vertauskuva. Turha viisastella. Minä puhun kokemuksesta. Se on paha paikka.»

Pidin puitteiden lisäksi myös tarinan tunnelmasta, joka etenee hiljalleen lapsen menetyksen tuomasta surusta varsin hyytäväksi ja kammottavaksi, kirjan loppu sai jo kylmät väreet kulkemaan niskassa. Majakat-ryhmä jäi minusta vähän irralliseksi tai hämäräksi, niin kuin koko heidän järjestämänsä istunto, olin siitä lähes yhtä pihalla kuin Richard. Lisäksi minua häiritsi suomennokseen jääneet nimivirheet, Harrie muuttui useampaan kertaan Harrietiksi ja tohtori Ellis oli välillä Elli. Muuten viihdyin oikein hyvin Starve Acressa. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Maailmassa ei ollut mitään niin vierasta kuin toisen ihmisen mieli.

Sekä:

Kuolema tuli, mutta se myös meni.

Helmet-lukuhaaste 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

 

 

Elena Ferrante:

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

(Napoli #3)

WSOY:n äänikirja, 2018

Kesto: 16 h 39 min

Lukija: Erja Manto

Suomentanut: Helinä Kangas

(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)

Kuunneltu: 8.4.2021

Mistä: kirjastosta

Lila on edelleen kadoksissa ja Elena jatkaa heidän muistojensa ylös kirjaamista. Elena palaa muistoissaan heidän aikuisvuosiinsa, aikaan, jolloin hän itse on kihlautunut Pietro Airotan kanssa, suunnittelee häitään ja markkinoi ahkerasti esikoiskirjaansa. Aikaan, jolloin Lila, jätettyään miehensä Stefano Carraccin, asuu poikansa Rinon ja vanhan ystävänsä Enzo Scannon kanssa ja käy töissä makkaratehtaassa. Näinä vuosina sekä Elena että Lila ajautuvat Italian ajan pyörän hampaisiin ja saavat osansa mielenilmauksista, mellakoista, huonoista työoloista ja taistelusta niiden parantamiseksi, vallankumouksesta, naisen asemasta ja sen puolustamisesta, miesten vallasta niin perheessä kuin yhteiskunnassa.

Vähäeleistä, mutta samaan aikaan pinnan alaisia ystävyyden ja yhteiskunnan kuohuja osuvasti välittävää tarinaa oli ilo kuunnella. Italian yhteiskunnan olot ovat toki kiinnostavaa ajankuvaa, mutta minä sain edelleen eniten irti Elenan ja Lilan ystävyydestä. Kuinka ystävyys kestää aikuisuuden, muuttuvat elämäntilanteet ja ajan tapahtumat? Mikä saa ystävät pysymään toistensa rinnalla vaikka ulkopuolisesta ystävyys näyttää hyvinkin epäsuhtaiselta, toisen (Lilan) vaikuttaessa selvästi dominoivalta, komentelevalta sekä ilkeältä ja toisen (Elenan) altavastaajalta, sanalliset iskut mukisematta hyväksyvältä? Onneksi Elenasta näytetään kovempi puoli hänen puolustaessaan ystäväänsä ja Lilasta puolestaan esitetään myös herkempi puoli hänen ollessaan kipeänä ja tukeutuessaan ystäväänsä.

 

     Kun lähdin huoneesta, Lila säpsähti ja sanoi puoliunessa:

     "Vartioi minua , kunnes nukahdan. Vartioi minua aina, silloinkin kun lähdet Napolista. Kun tiedän, että näet minut, olen levollinen." 

Ystävyyden lisäksi kirjan kiinnostavinta antia ovat parisuhteet ja rakkaus. Kuinka yksi rakkaus pysyy vuodesta toiseen ja kasvaa kun taas toinen rakkaus ei koskaan tunnu pääsevän kukoistukseensa ja jää jonnekin järjen ja tapojen jalkoihin? Minä ilahduin suuresti Elenan lapsuudenrakkauteen liittyvästä juonenkäänteestä, tosin pahoin pelkään, että se ei tule päättymään hyvin.

 

Elenan ja Lilan tarinan kolmas osa oli minulla kesken todella pitkään. Äänikirjan kuuntelulle ei vain tuntunut löytyvän tarpeeksi aikaa ja kuuntelin kirjaa lähinnä pieninä pätkinä. Tämä ei tehnyt oikeutta tarinalle sillä henkilöt ja tapahtumat eivät pysyneet niin selkeänä mielessä, mutta pienikin hetki Elenan ja Lilan seurassa tuntui nautinnolliselta aikamatkalta Italian lähimenneisyyteen. Niinä muutamina kertoina kun pystyin keskittymään kuunteluun pidemmäksi aikaa tarina imaisi mukaansa tehokkaasti.

Halusin tarkistaa muutaman sitaatin (ja ottaa kuvan kirjan kannesta), joten lainasin vielä kirjastosta painetun kirjan. Huomasin ilokseni, että painetun kirjan alussa on henkilöluettelo ja kirjan aikaisempien osien tapahtumia. Tämä on todella hyvä ja tarpeellinen lisä tarinaan, jossa on useita osia ja paljon henkilöitä. Äänikirjassa tällaista listaa on vaikea toteuttaa ja pelkästään jo tuon listan vuoksi haluttaisi lukea neljäs osa painettuna kirjana äänikirjan kuuntelun sijasta, mutta tuntuisi vähän oudolta vaihtaa tapaa tässä vaiheessa. Seuraava osa onkin jo lainattu äänikirjana.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

(...) kuinka monta minää minussa oikein oli? (...)

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 1. Kirja, jonka nimessä on yli kuusi sanaa

Helmet-lukuhaaste 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko

 

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko 

WSOY, 2020

671 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro, Päivi Rekiaro,

Tiina Ohinmaa

(Midnight Sun, 2020)

Luettu: 5.1.2021

Mistä: lahja

 

En innostunut yhtään vuonna 2016 julkaistusta Houkutus / Elämä ja kuolema -kirjasta koska kirja tuntui vain sarjan uudelleenlämmittelyltä (toisessa päässä alkuperäinen Houkutus, toisessa päässä sama tarina päähenkilöiden sukupuoliroolit toisin päin kännettynä. Tämä Keskiyön aurinko -romaani sen sijaan kiinnosti kovasti. Tiesin odottaa tätä joululahjaksi (kaksi toivekirjaa, sain molemmat), mutta siitä huolimatta olin sortua kirjakaupassa ostamaan tämän itse itselleni ennen joulua.

Houkutus kertoo lukiolaistyttö Bella Swanin ja vampyyri Edward Cullenin tarinan alun Bellan näkökulmasta, mutta Keskiyön auringossa samat tapahtumat nähdään Edwardin silmin. Kun samalle biologian kurssille saapuu uusi opiskelija joutuu Edward yllättäen törmäyskurssille vampyyrin luontonsa kanssa. Pitkään itseään vain eläinten verellä ravinnut Edward huumaantuu Bellan tuoksusta ja hän joutuu taistelemaan ihmisveren, nimenomaan Bellan veren, himoa vastaan, samaan aikaan hän huomaa kiinnostuvansa tuosta hiljaisesta tytöstä.

     Muutuin silmänräpäyksessä toisenlaiseksi. En ollut likimainkaan se ihminen kuin olin joskus ollut. Jäljellä ei ollut rahtuakaan siitä vähästä inhimillisyydestä, jonka suojaan olin vuosikaudet onnistunut naamioitumaan.
      Olin peto. Hän oli minun saaliini. Koko maailmaan ei mahtunut muuta kuin tuo yksi ainoa totuus.

Jos Houkutus / Elämä ja kuolema -kirja haiskahtaa rahastukselta niin kieltämättä tässä on vähän sama juttu, tässäkin ratsastetaan hyvin vahvasti vanhan sarjan maineella, mutta tässä ei kuitenkaan muuteta perusasetelmia miksikään. Bella ja Edward ovat samat henkilöt kuin alkuperäisessä sarjassa, mutta nyt Edward on minäkertoja. Keskiyön aurinko sopinee parhaiten (kaltaisilleni) sarjan lukeneille faneille joille tapahtumat ovat ennestään tutut, sarjaan tutustuminen kannattaa siis aloittaa Houkutuksesta, ei tästä. Esimerkiksi muutamassa Edwardin vampyyrisisar Alicen kykyyn liittyvässä kohtauksessa tarina oli hieman sekava, mutta se ei häirinnyt kun tapahtumat olivat Houkutuksesta tuttuja.

 

Aloitin kirjan heti jouluna ja pitkät, rauhalliset pyhät osoittautuivatt juuri sopivaksi hetkeksi kirjan lukemiselle. Vaikka kirjassa oli heikot hetkensä kuten Edwardin (pakkomielteinen) jankkaaminen eri vaihtoehtojen välillä, Bellan korostettu kömpelyys tai hieman kömpelöt sanavalinnat/virkkeet suomennoksessa niin oli mahtava päästä jälleen Forksin maisemiin ja lukea tarina Edwardin näkökulmasta. Minulle Keskiyön aurinko oli täydellisen rentouttavaa viihdettä, vampyyrejä, romantiikkaa ja vähän jännitystä. Saapa nähdä riittääkö Meyerille tämä yksi tarina Edwardn näkökulmasta kerrottuna vai tuleeko vielä muistakin osista (Uusikuu, Epäilys, Aamunkoi) Edward-versiot.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta aina oli olemassa mahdollisuus valita – oli pakko olla.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 4. Kirja, joka on saanut loistavat arvostelut (tämä on suhteellista, mutta esimerkiksi 96 % Googlen käyttäjistä piti kirjasta)

Helmet-lukuhaaste 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta

Heli Slunga: Kehtolauluja kuolevillle

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

WSOY, 2018

84 sivua

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Minulla jäi Heli Slungan haastattelu välistä vuoden 2012 Oulun kirjamessuilla, mutta pääsin korjaamaan tilanteen vuonna 2018 Iin kunnankirjaston Muusajuhlilla kun Slunga kävi kertomassa runoteoksestaan Kehtolauluja kuoleville. Ei sentään mennyt kuutta vuotta ennen kuin luin kyseisen kirjan. En ymmärrä miksi viivyttelin.

Kehtolauluja kuoleville jakautuu kolmeen osaan, syntymä, iltasatuja ja kehtolauluja. Otsikot kuulostavat ehkä kesyiltä, mutta ehei, kesyys on näistä runoista kaukana. Slunga kuvaa äitiyttä, lapsia, kasvua, vihaa, rakkautta, arkea, jumaluutta, unelmia, tuskaa, elämää ja kuolemaa. Runoissa yhdistyvät ääripäät, kauneus ja rumuus, pehmeys ja kovuus. Tunnelma saattaa vaihtua silmänräpäyksessä täysin toiseksi. Tutusta voi nähdä yllättäen pimeän, vieraan puolen niin kuin Slungan versiossa Punahilkasta, tätä iltasatua ei lapsille lueta! Myös runojen ulkoasu vaihtelee, tuntuu kuin runot tempoilisivat irti riveiltä, kuin ne eivät haluaisi pysyä paikallaan. 

 

Osat erottuvat toisistaan tunnelmaltaan ja sisällöltään, syntymä on tunteellinen, kaunis ja kipeä, iltasatuja on juonellinen ja kantaa ottava, kehtolauluja tuo mieleen rukoukset ja ajatelmat. Kaikkia kolmea osaa yhdistää Slungan rosoinen, repivä, oivaltava, vihainen ja vahva kieli. 

 

(...)

               Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi

luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa,

                      nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotakin kaunista,

(...)         

 

Näiden runojen lukeminen on vahva kokemus, jota ei pysty tämän enempää sanottamaan.

Sitaattikunniamaininnan saa (säe, joka puhuttelee ja johon palaan uudelleen ja uudelleen):

 

Kukin oman pimeytensä reunalla

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 25. Viime vuosina julkaistu runokokoelma

 

Katja Kettu: Rose on poissa

 

 

Katja Kettu: Rose on poissa

WSOY, 2019 (2018)

284 sivua

Luettu: 27.9.2020

Mistä: kirjastosta

Lempi, amerikansuomalaisen Ettun ja ojibwa-intiaani Rosen tytär palaa vuosikymmenten poissaolon jälkeen takaisin kotimaisemiinsa reservaattiin. Mitä 45 vuotta sitten tapahtui kun isä menetti muistinsa ja äiti katosi?

Rose on poissa on kahdessa ajassa kulkeva kirjeromaani, jossa kuvataan kuinka kaksi erilaista ihmistä löytää yhteisen polun, rakastavat, perustavat kodin ja perheen, kulkevat rinnakkain kunnes eksyvät, kääntyvät väärään suuntaan eivätkä löydä enää takaisin polulle. Elokuussa 2018 Lempi etsii itseään ja äitiään, kerää palasia äidin kohtalosta, äidin ja isän tarinasta ja kasaa näistä palasista kokonaista tarinaa. Kirjeiden saajana tai tarinoinnin kohteena on nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki. Helmikuuussa 1973 Rose pakoilee paholaista, Weendigoa, ja kirjaa tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja suunnitelmiaan tyttärelleen Lempille kirjoittamiinsa kirjeisiin. Nämä kirjeet Lempi saa käsiinsä vasta aikuisena. Tarinan punaisena lankana kulkee intiaanien uskomus elämänpolusta.

Saanko arvata? Tulit ettimään äitees luita täältä? Näin teidän vaihtavan katseita keskenänne, kun Patti kurkotti kohti minua, tuijotti sisääni kuin olisi tarkkaillut uunissa kohoavaa kyseenalaista kaakkua:

     Hyvähän se oisikin saada tämä surkeus päätökseen. Mutta ei ne täällä Kasinolla kalise. Ei kellarissa eikä rulettiringissä, voit tirkistellä jos tekee mieli. Sinun äitis Rose oli semmoinen villi sielu ja kevyt jalka, sillä oli monta paikkaa hairahtaa polultansa.

Seittemän kertaa saattaa ihminen polulta luiskahtaa ja seittemän kertaa se saattaa suuntansa uudestaan löytää. Ja se viimeinen, se kävi hälle turmioksi, ymmärrätkö?

Tarina on kiinnostava, siinä yhdistyy fiktiivinen rakkaustarina sekä suomalaisten ja intiaanien yhteinen historia. Jännitystä tarinaan tuo Rosen katoamisen selvittely. Ettun muistiongelmat ja roikkuminen kiinni elämän syrjässä puolestaan on raastavaa luettavaa. Lempin tarinasta huokuu suru, hänen kokema irrallisuuden tunne ja vanhempien poissaolo on jättänyt häneen jälkensä, hän on valahtanut kahden kulttuurin väliin, hän on irrallaan niin juuristaan kuin itsestään. 

 

Monesti tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi, kun en ollut amerikkalainen, en finski, enkä punanahka, en oikein mitään, puoivälissä kaikessa jos sitäkään.

Erityiskiitokset ja -kehut ansaitsee Ketun kieli, se on eläväistä ja yllätyksellistä, hän leikittelee persoonallisilla kielikuvilla ja sanoilla. Kettu myös osaa vetää rajan kielileikittelylleen, se ei missään vaiheessa tunnu teennäiseltä tai yliampuvalta vaan teksti soljuu ja solisee eteenpäin. Tarinassa tapahtuu rankkoja asioita, mutta niiden vastapainona on upean kielen lisäksi rakkaus. Rakkaus kotiin, kulttuuriin, puolisoon, perinteisiin ja luontoon. Minulle kuitenkin nousi esiin erityisesti rakkaus lapseen, äidinrakkaus ja isänrakkaus, joita Kettu kuvaa todella hienosti, jopa vimmaisesti.

     Mutta tiiätkö, mitä te mulle olitte? Tähtien turvatit.

     Tähtien turvatit?

     Niin.

     Että niin kauan kun minulla teidät on, kaikki päättyy hyvin.

     Silloin ajattelin että kun tänne teidät tuon, Saavutukseen turvaan, enkä enää päästä poies niin täällä meillä on rauha rahki. Täällä me ehjiksi kasvetaan, uudessa maailmassa, taikapiirissä. Vaan niinhän se ei mene että vangitsemalla henki vapautetaan.

 

Lukiessa kokee siis tunteita laidasta laitaan, myös hienoista infoähkyä. Tarinaan on nimittäin sijoitettu paljon tietoa (f)intiaanien kulttuurista ja se tuntuu välillä vievän huomiota juonelta.  Fintiaanien mailla ja Rose on poissa -teoksissa on jonkin verran yhtäläisyyksiä, romaanin henkilöt tuntuvat etäästi tutuilta, tarinassa vilahtelee tietokirjasta tuttuja palasia ja yksityiskohtia. Huomaa, että aihe on Ketulle tärkeä ja perehtyneisyys paistaa tekstistä. Romaanin lopussa on jopa listattuna teoksia, artikkeleja ja dokumentteja aiheesta. Ehkä osittain tästä tietotulvasta johtuen kerronta poukkoilee ja rönsyää ja muutaman kerran jouduin tarkistamaan kumpi, Lempi vai Rose, sanoi ja teki mitä. Entä sitten loppukohtaus, oliko se totta vai kuvitelmaa?

 

Aion ehdottomasti lukea lisää Kettua.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Rakas lapseni, toivon että sinun tiesi on silattu silkokivin ja löydät tiellesi takaisin, jos sinun joskus täytyykin poiketa sähiseväneulaiseen kuusikkoon ja pimeyteen.

Sekä:

Vanha kalmisto oli oma, hiljaiseksi unohtunut maailmansa, ja jotenkin hämmästyin kuinka moni hauta siellä vaikeni suomeksi. Oli Salmia, Heikkisiä, Ojia, kaikki heitä joita Uudessa Maailmassa ei onnistanut, ja se suretti minua ja tunsin että nämäkin olivat minun heimoani.

 

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 19. Pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Kettu on Muhokselta, lasken sen Pohjois-Suomeksi).

Helmet-lukuhaaste 2020: 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta:

Jim Harmaaturkki,

minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.

- - -

 

 

Katja Kettu vieraili 13.8. Iin kunnankirjastossa Muusajuhlilla, jossa häntä haastatteli Jyri-Jussi Rekinen. Haastattelu keskittyi erityisesti fintiaaniteemaan eli Ketun yhdessä Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa tekemaan fintiaaneista (eli amerikansuomalaisten ja pohjoisamerikkalaisten intiaanien jälkeläisistä) kertovaan Fintiaanien mailla -tietokirjaan sekä Rose on poissa -romaaniin. Haastattelu oli todella mielenkiintoinen ja oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa kirjallisuustapahtumaan. Myös lukupiiri näyttäisi jatkuvan, ehkä kirjailijavierailun innoittamana Rose on poissa valikoitui syksyn ensimmäisen lukupiirin kirjaksi. Olikin juuri sopiva hetki lukea kirja kirjailijavierailun jälkitunnelmissa.

 

Peter Mayle: Vuosi Provencessa

 Peter Mayle: Vuosi Provencessa

WSOY, 1993

257 sivua

Suomentanut: Pirkko Huhtanen

(A Year Provence, 1990)

Luettu: 22.8.2020

Mistä: kirjastosta

Kun matkustaminen ulkomaille on koronan takia vain kaukainen haave ja utopistiselta tuntuva ajatus on loistava hetki matkustaa kirjojen avulla. Minä tein elokuussa kirjamatkan ihanaan Ranskaan, yhteen sielumaistani.

Useaan otteeseen Ranskassa lomailleet Peter ja Jennie Mayle toteuttavat haaveensa ja muuttavat ranskalaiseen maalaiskylään, Lubéron-vuoren juurelle 200-vuotiaaseen maalaistaloon. Elämä Provencessa ei ole kuitenkaan pelkkää auringonpaistetta, hyvää ruokaa ja viiniä vaan myös epäluuloisia kyläläisiä, myrskyjä, pitkittyvää ja laajenevaa remonttia sekä uusia ystäviä. Vastoinkäymisistä ja väärinkäsityksistä voi oppia ja humoristisella ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle.

 

Talokaupat oli tehty lakimiehen toimistossa viidentoista mailin päässä. Lähdimme noutamaan paperia [talon kauppakirjaa auton ostoa varten] ja panimme sen sitten voitonriemuisesti myyjän nokan alle tiskille. Samaan paikkaan laskimme šekin. Voisimmeko nyt saada automme?

     »Malheureusement, non.» Meidän oli odotettava kunnes šekki olisi vaihdettu. Se kestäisi noin neljä viisi päivää, vaikka olisikin osoitettu paikalliseen pankkiin. Emmekö voisi mennä yhdessä pankkiin nyt heti sitä vaihtamaan? Ei, emme voineet. Oli lounasaika. On kaksi asiaa joissa Ranska on maailman johtava maa – byrokratia ja gastronomia. Ne panivat meidät polvilleen.

 

Vuosi Provencessa on vuoden mittainen kuukausiin jaettu päiväkirjamainen matkakertomus, jossa on ripaus kirjeromaania. Maylen kirjoitustapa on nimittäin niin tuttavallinen ja lämminhenkinen, että tuntuu kuin lukisi ystävän kirjeitä. Kuvaus uudesta asuinympäristöstä, arkisista sattumuksista ja persoonallisista kyläläisistä tempaa mukaansa. Mieleen piirtyy selkeitä kuvia viiniviljelmistä, toreista, metsästä, ravintoloista ja pariskunnan talosta aina murheenkryyniksi muodostuvaa kivipöytää myöten... Tahdon Ranskaan!

 

Vuoden aikana pariskunta muuttuu muutaman viikon turisteista paikallisiksi, ranskalaistuu. Maylet oppivat ymmärtämään paikallista murretta, tulkitsemaan remonttimiesten ja muiden ammattilaisten lupauksia ja vetämään juuri oikeista naruista heidän kanssaan asioidessaan, tuntemaan hyvät ruokapaikat ja ostamaan oliiviöljynsä pikkupullojen sijasta kanistereissa. 

 

Ja ennen kaikkea olemme tunteneet olevamme kotona.

Kirja oli nappivalinta loppukesän lukemiseksi. Kirja ilahdutti, nostatti matkakuumetta ja kerronnan lomaan ripotellut ranskan kielen sanat, fraasit ja lauseet toivat Ranskan vielä pikkuisen lähemmäs. Kirja toimi jopa kimmokkeena osallistua vihdoin ja viimein sienikurssille! Ilokseni huomasin, että tämä ei ole Maylen ainoa kirja elämästä Ranskassa, joten leppoisaa luettavaa on luvassa vielä enemmänkin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Cést la vie.

Helmet 2020-lukuhaaste: 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla

Ps. Käy osallistumassa blogisynttäriarvontaan, suoritan arvonnan 11.10.2020.

Stephanie Garber: Finale

Stephanie Garber: Finale

(Caraval #3)

WSOY, 2019

403 sivua

Suomentanut: Kaisa Kattelus

(Finale, 2019)

Luettu: 2.5.2020 (#8 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Caravalin päättymisestä ja siitä kun Donatellalle selvisi Legendin henkilöllisyys on kulunut kaksi kuukautta. Donatella on tavannut Legendiä vain unissaan ja noissa elävissä, todentuntuisissa unissa Legend muistuttaa, että edellisen pelin palkinto, toivomus, on Donatellalla lunastamatta. Yhtäkkiä unet loppuvat, mutta pelaaminen ei näytä päättyvän vieläkään. Kohtalot ovat vapaana ja saamassa voimansa takaisin, he leikittelevät ihmisillä ja kulkevat tekemässä julmia temppujaan. Myös Donatella ja Scarlett ovat vaarassa. Sisarusten on pysäytettävä Kohtalot, mutta onnistuakseen heidän on keksittävä muut Kohtalot luoneen Langenneen tähden heikkous.

Garber muuttaa jälleen tarinan rakennetta, Finalessa kerronta vuorottelee molempien sisarusten, Scarlettin ja Donatellan välillä. Ehkä tästä syystä tarinan imuun oli vaikeampi päästä, mutta kertojavalinta oli juuri oikea, näin se täytyi kertoa. Kumpikaan sisaruksista ei jää enää toisen taustalle, nyt sekä Donatellalla että Scarlettilla on oma aktiivinen roolinsa tapahtumien kulussa, he molemmat vievät tarinaa eteen päin, tekevät omia ratkaisujaan, hyviä ja huonoja. Vaikka Donatella ja Scarlett ovat kiinnostavia ja toimivia hahmoja nousi sarjan henkilöistä suosikeiksini etenkin Legend sekä Jacks. Molemmat ovat hahmoina loistavia, heissä on särmää ja salaperäisyyttä, he ovat moniulotteisia eivätkä liian ennalta-arvattavia.

Aiemmat osat nojasivat vahvasti Legendin henkilöllisyyden ympärillä leijuvaan salaperäisyyden verhoon ja pelkäsin hieman, että tuon verhon alas repiminen, Legendin henkilöllisyyden selviäminen saisi tarinan maagisen tunnelman katoamaan. Mutta ei! Vielä sarjan päätösosassakin riittää salaisuuksia, juonittelua, vaaroja sekä romantiikkaa. Myös taikuutta on mukana, mutta Kohtaloiden astuttua peliin se ei ole enää kepeää taikuutta, näytelmää ja silmänkääntötemppuja vaan synkempää ja vaarallisempaa, se sykkii kostoa, valtapeliä ja kuolemaa. Myös aiemmista osista tuttu värikylläinen ja runsas kuvailu tuntuu saavan synkempiä sävyjä, tosin paikoitellen kuvailu rönsyää yli, muuttuu oudoksi ja tahattoman koomiseksi: Scarlettin varpaidenväleissä helmeili hiki, kun palvelija johdatti heidät halliin, jossa oli koristeellinen seinäpanelointi ja uhkeat kattolistat. Siis ihan oikeasti nyt...

Suurimmaksi osaksi tarina, koko sarja, on sujuvasti ja omaleimaisella tyylillä kirjoitettu sekä erittäin ahmittava. Sarja sai arvoisensa päätöksen, mutta palaisin mielelläni tarinan pariin vaikka elokuvan muodossa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

He olivat unessa, jossa tuikkiva taivas sumeni reunoilta violetiksi kuin painajaisia aavistellen, mutta täälläkin Legend oli terävä kuin tarkin kynänpiirto ja sykki elämää kuin vasta viilletty haava.

Sekä lause, jonka allekirjoitan täysin:

"Itse asiassa sanon, että kallein aarteesi istuu sinua vastapäätä. Ei ole olemassa mitään niin arvokasta kuin sisaren rakkaus." Äiti tarttui lujasti tyttöjensä käsiin.

♥

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 12. Kirja, jonka olen bongannut somesta, blogista tai lehdestä
Helmet-lukuhaaste 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua

Ayana Mathis: Huonetta ja sukua

WSOY, 2014

279 sivua

Suomentanut: Helene Bützow

(The Twelve Tribes of Hattie, 2012)

Luettu: 21.1.2020

Mistä: kirjastosta

Lainasin Mathisin kirjan viime vuoden puolella Helmet 2019-lukuhaasteen sokkona hyllystä valittu kirja -kohtaan. En tiennyt kirjasta etukäteen yhtään mitään, pysähdyin vain sattumanvaraisesti yhden hyllyn kohdalle ja nappasin ensimmäisenä käteeni osuneen kirjan. Ihan hauska valita joskus kirja tällä tavalla, vaikka haastekohta jäikin täyttämättä kun luin kirjan vasta nyt.

Hattie, hänen kolme sisartaan sekä heidän äitinsä ovat jättäneet kotinsa taakseen ja paenneet aamuvarhaisella metsän läpi juna-asemalle. Rotuviha rehottaa, perheen isä on juuri menehtynyt ja valkoiset miehet ovat jo kävelemässä heidän elämänsä rippeiden yli. On lähdettävä pohjoiseen, jossa mustilla pitäisi olla turvallisempaa ja helpompaa elää, mutta minkälaiseksi elämä kääntyy, toteutuvatko unelmat paremmasta tulevaisuudesta?

Paremman elämän pitäisi tarkoittaa vähintään sitä, että oma lapsi voisi tehdä jotakin sellaista, millä ei ollut muuta tarkoitusta kuin saada hänet hymyilemään.

Tarinassa seurataan Hattien ja hänen perheensä elämää vuodesta 1925 vuoteen 1980. Näkökulma vuorottelee Hattien ja hänen kahdentoista jälkeläisensä välillä. Mukaan mahtuu monta kohtaloa, iloa ja surua, menestymisiä ja epäonnistumisia. Elämää ja kuolemaa. On pienet kaksoset, Philadelpia ja Jubilee, joiden kanssa aika höyryisessä kylpyhuoneessa tuntuu samaan aikaan pitkältä ja lyhyeltä, kuumalta ja jääkylmältä. On muusikko Floyd, joka kulkee kaupungista, jazz-paikasta ja naisesta toiseen, ehkä paeten omaa itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan. On pahoin palanut Six, joka löytää omanlaisensa kutsumuksen seurakunnasta. On Ruthie, jonka syntymän jälkeen kaikki on vähällä muuttua. On Ella, iltatähti, joka saa elämäänsä erilaiset puitteet. On Alice ja Billups, kaksikko, joiden välillä on pitkään ollut erikoinen riippuvuus menneisyydessä tapahtuneiden asioiden vuoksi. On Franklin, joka käy niin fyysistä kuin henkistä sotaa. On Bell, joka on eksynyt äidistään ja myös elämästään. On Cassie, joka on ailahteleva ja rikki. On Sala, joka opettaa Hattielle uudenlaista suhtautumista ja lämpöä. Ja on August, Hattien aviomies, josta muodostetaan kuva Hattien ja perheen muiden jäsenten kautta.

Hattie on monessa tarinassa taustalla, mutta silti hänet voi nähdä kirjan päähenkilönä. Tietyllä tapaa kaikki alkaa hänestä ja kaikki päättyy häneen. Alussa kovin nuoresta ja epävarmasta äidistä kasvaa perheen pää, tiukka, sinnikäs ja ylpeä matriarkka, joka huolehtii, että jokaisella lapsella on kaikki niin hyvin kuin se olosuhteisiin nähden on mahdollista. Kaikille ei käy hyvin, mutta se ei ainakaan johdu siitä, että Hattie ei olisi yrittänyt. Hattie uhrautuu ja asettaa lähes poikkeuksetta muut itsensä edelle, mutta kyllä hänellekin onnen hetkiä liikenee.

Hattien jälkeläisten mukaan nimetyt tarinat muodostavat puolen vuosisadan pituisen kudelman, jossa on paljon tapahtumia, useita henkilöitä ja vahvoja tunteita. Kuhunkin henkilöön tutustuminen jää melko lyhyeksi, mutta tarinat tuntuvat sivumääriään suuremmilta, niissä on paljon sisältöä ja rankkoja aiheita. Kirjassa käsitellään niin rotuvihaa, seksuaalisuutta, mielenterveysongelmia, sotaa, uskontoa, köyhyyttä kuin hyväksikäyttöä. Mathisin kuvaus on taitavaa, se on tiivistä, elämänmakuista ja tunteikasta, paljon jää myös rivien väliin lukijan tulkittavaksi. Suomennos on muuten sujuva, mutta kirjaan on jäänyt harmittavan paljon virheitä, ne häiritsivät ja latistivat muuten niin hienoa lukukokemusta. Huonetta ja sukua kuvaa hienosti yhden perheen tarinan, vuosikymmenten kirjon, historian ja elämän.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakeinen aamunkoitto huurusi taivaan reunassa.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 14. Kirja, jossa muutetaan tai matkustetaan pohjoiseen (Hattie on muuttanut Yhdysvalloissa etelästä Georgiasta pohjoisemmaksi Philadelphiaan)

Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja

Stephanie Garber: Valenda

Stephanie Garber: Valenda

(Caraval #2)

WSOY, 2018

376 sivua

Suomentanut: Kaisa Kattelus

(Legendary, 2018)

Luettu: 2.1.2020

Mistä: lahja

Sarjan ensimmäinen osa oli niin vetävä, että en ymmärrä miten saatoin jättää jatko-osan odottamaan kokonaiseksi vuodeksi kirjahyllyyn. Nyt unohdus on paikattu ja jatkokin jo pedattu, sarjan kolmas osa on nimittäin ilmestynyt viime syksynä ja tilasin kirjan verkkokaupasta (yhdessä Stephen Kingin uusimman kanssa, oi tätä kirjaonnea!).

Edellinen Caraval, mestari Legendin järestämä salaperäinen esitys tai paremminkin peli, on vasta päättynyt kun yllättäen heti sen perään järjestetään seuraava peli keisarinna Elantinen 75-vuotispäivän kunniaksi. Osallistujat kutsutaan Meridiaanin keisarikunnan pääkaupunkiin Valendaan, Kohtaloiden kaupunkiin. Edellisestä pelistä hengissä selvinneet Dragnan sisaret Scarlett ja Donatella matkaavat Valendaan, mutta tällä kertaa peliin osallistuu sisaruksista vanhempi, Tella, jonka tavoitteena on selvittää Legendin henkilöllisyys saadakseen tietoja äidistään. Nytkään kyse ei ole pelkästä huvituksesta vaan pelissä on paitsi Tellan elämä myös Tellan ja Scarlettin seitsemän vuotta sitten kadonneen äidin sekä myös itsensä Legendin ja koko Caravalin kohtalo.

     Ompelijatar pudisti päätään ja mutisi taas jotain sen suuntaista, ettei Tella ymmärtänyt yhtään, millaisessa pelissä oli mukana.
     Tella kuitenkin tiesi täsmälleen, millaisessa pelissä oli mukana: sellaisessa, joka tuhoaisi hänet ja hänelle rakkaat ihmiset, jos hän ei voittaisi sitä. 

Samalla kun peli vaihtuu Caravalista Valendaan vaihtuu myös kertoja tässä sarjan toisessa osassa Tellaan. Vaihdos tuntui toimivalta ja oli kiinnostavaa päästä näkemään erinäisiä asioita Tellan näkökulmasta. Garber on luonut molemmille sisaruksille omalta kuulostavat äänet (toisin kuin esimerkiksi vasta lukemassanni Bragin Sumussa, jossa kertojien samanäänisyys ärsytti todella paljon). Tarinaan tulee mukaan uusia hahmoja ja varsinkin Kohtalot ovat kiinnostavia tapauksia.

Valenda osoittautui loistavaksi tarinaksi, ehkä vielä aloitusosaa paremmaksi. Heti alusta asti tarina veti kuin häkä. Garberin kuvaus on värikästä, runsasta ja täyteläistä, siinä on taikaa niin kuin Legendin pelissä. Aisteja hivelevät kuvaukset tuovat hetkittäin mieleen Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -romaanin jatko-osineen ja edelleen myös Erin Morgensternin Yösirkuksen. Tarinassa on vauhtia, jännitystä, romantiikkaa, salaisuuksia ja valintoja, kaikkea sopivassa suhteessa. Pelin edetessä ja Legendin henkilöllisyyttä arvuutellessa Garber pyörittää lukijaa miten haluaa ja tarinan tunnelma pysyy tiiviinä loppuun saakka eivätkä salaisuudet paljastu ennen aikojaan. Kirjaa ei meinannut malttaa laskea käsistä, olisin halunnut ahmaista sen kerralla alusta loppuun. Miten mahtava aloitus uudelle kirjavuodelle!

Tulisi jo se kirjapaketti...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilma maistui ihmeiltä. Se oli kuin karamelliin kastettuja, sokeriseittiin takertuneita perhosensiipiä, kuin onnella kuorrutettuja juopuneita persikoita.

Osallistun jälleen Helmet-lukuhaasteeseen, jonka etenemistä päivitän Keskeneräiset haasteet -välilehdelle. Valendalla rastitan kohdan 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa. Kirja sopii myös kohtaan 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

(Napoli #2)

WSOY:n äänikirja, 2017

Kesto: 18 h 41 min

Lukija: Erja Manto

Suomentanut: Helinä Kangas

(Storia del nuovo cognome, 2012)

Kuunneltu: 19.11.2019

Mistä: kirjastosta

Osallistuin kuudennen kerran marraskuun lukuhaasteeseen, haaste vei jälleen mukanaan, mutta jätti jälkeensä useamman kirjan mittaisen bloggausjonon. Aloitetaan jonon purkaminen Napoli-sarjan toisesta osasta, jonka kuuntelin äänikirjana.

Tiet vievät lapsuuden ystäviä eri suuntiin, Lilan naimisiin ja työskentelemään miehensä perheyrityksessä, Elenan yliopistoon opiskelemaan. Eri elämäntilanteista huolimatta Elena ja Lila ovat silti vahvasti mukana toistensa elämässä tavalla tai toisella. Parhaat ystävät eivät voi välttyä erimielisyyksiltä ja välirikkojakin sattuu, mutta vastoinkäymisissä apu on aina lähellä. Eräällä tällaisella hetkellä Lila antaa Elenalle säilytettäväksi muistivihkoja sisältävän peltilaatikon ja Lilan vihkojen välityksellä Elena pääsee salaa kurkistamaan Lilan elämään ja ajatuksiin.

Elenan ja Lilan ystävyys on mielenkiintoinen. Naiset ovat erilaisia ja he tuntuvat välillä olevan enemmän vihollisia kuin parhaita ystäviä. Varsinkin Lilasta on vaikea pitää, hän on välillä todella ilkeä ja inhottava Elenaa kohtaan, mutta tuntuu olevan hukassa ilman ystäväänsä. Elena ottaa vastaan ilkeydet ja antaa Lilalle anteeksi kerran toisensa jälkeeen, voisi luulla, että Elena haluaisi eroon Lilasta, mutta Lila on kuin hänen toinen puoliskonsa, joka tekee hänestä kokonaisen. Kumpikin tarvitsevat toinen toistaan.

(...) sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää (...).

Myös sarjan toinen osa on sujuvaa kuunneltavaa. Ferrante kuvaa Italiaa, aikaa, tapahtumia ja henkilöitä elävästi ja Manto lukee tarinan hyvin. Tarinassa ei ole suuria huippuja ja se etenee tasaisesti, paikoitellen tasaisuus tuntuu hieman tylsältä. Tylsyys ei missään nimessä nouse vahvasti pintaan vaan tarinaa kuuntelee mielellään. Seuraava osa on jo lainattuna, nyt pitäisi vain löytää sopivaa aikaa sen kuuntelulle.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Muilla ei ole väliä, mutta sinulla on."

 

Louise Penny: Naivistin kuolema

Louise Penny: Naivistin kuolema

(Armand Gamache / Three Pines #1)

WSOY, 2005

  368 sivua

Suomentanut: Raimo Salminen

(Still Life, 2005)

Luettu: 01.11.2019

Mistä: kirjastosta

 

 

Bazar Kustannus on julkaissut Naivistin kuoleman uudelleen nimellä Kuolema kiitospäivänä, mutta minä päätin lukea tämän alkuperäisellä nimellä julkaistun version, joka oli nopeammin saatavissa kirjastosta. En tiedä ovatko kirjat nyt kysyttyjä ajankohtaisen uudelleenjulkaisun takia vai siksi, että tämä oli meidän lukupiirikirjana.

 

Pienessä ja rauhallisessa Three Pinesin kylässä valmistaudutaan kiitospäivän viettoon. Sitten kylän laidalta vaahterametsästä löytyy 76-vuotiaan entisen opettajan Jane Nealin ruumis. Tapahtunutta epäillään aluksi järkyttäväksi metsästysonnettomuudeksi, mutta pian tapausta aletaan tutkia murhana. Kuka halusi lempeän ja ystävällisen Janen kuolevan ja miksi? Sûreté du Québecin ylikomisario Armand Gamache ryhtyy selvittämään tapausta yhdessä tiiminsä kanssa. 

Nainen oli ehkä ryöstetty, mutta häneen ei ollut kajottu. Paitsi että tietysti hänet oli tapettu.

     Gamachen ruskeiden silmien katse viivähti uhrin ruskeilla, maksaläikkäisillä käsillä. Karheat, päivettyneet kädet, jotka olivat tunteneet vuodenaikojen kierron puutarhassa. Ei sormuksia sormissa, ei liioin merkkiä siitä, että sellaista olisi koskaan ollutkaan. Gamachen sydäntä vihlaisi aina kun hän katseli juuri kuolleen ihmisen käsiä ja kuvitteli, mitä kaikkia esineitä ja ihmisiä ne olivat pidelleet. Mitä ruokia, kasvoja, ovennuppeja. Mitä eleitä ne olivat tehneet viestiäkseen iloa tai surua. Ja mikä oli ollut niiden viimeinen ele, ele jolla varmaankin oli yritetty torjua tappava isku. Liikuttavimpia olivat nuorten ihmisten kädet, jotka eivät ikinä hajamielisesti sipaisisi harmaata hiussuortuvaa omilta silmiltä.

Ylikomisario Armand Gamache on miellyttävä tuttavuus. Gamache on yhtä aikaa karismaattinen, lempeä, huumorintajuinen ja tiukka. Vaikka hän vaikuttaa pehmeältä ei hänen silmilleen hypitä. Hän ohjaa alaisensa tiukasti takaisin ruotuun, mutta tarvittaessa pyyhkäisee hellästi veritipan työtoverinsa huulesta. Gamachen kanssa saattaisi ratkaista useammankin rikoksen.

 

Three Pinesista tulee mieleen kaksi muuta kuvitteellista kaupunkia. Three Pinesissa yhdistyvät Stars Hollowin (tv-sarja Gilmoren tytöt) leppoisuus ja Twin Peaksin (tv-sarja  Twin Peaks) synkkyys. Persoonalliset kyläläiset värittävät tarinaa ja vaikka keskiössä on murha on tunnelma pääasiassa mukava ja kotoisa eikä murhalla ja sen yksityiskohdilla mässäillä. Pinnan alla kuitenkin kuohuu ja kyläläisten keskuudessa kulkee murhaaja.

 

Kirjan tapahtumat etenevät melko verkkaisesti, mutta pikkukylän tunnelma ja ihmiset imaisevat mukaansa. Kuvitteellinen Three Pines sijoittuu Kanadan ranskankieliselle alueelle Quebecin provinssiin ja tapahtumapaikka huokuu paitsi pikkukylän- myös ihastuttavaa ranskalaista tunnelmaa. Très bon! Loppukohtaus tuntuu hieman hätäiseltä kaiken verkkaisuuden jälkeen, mutta onneksi loppuun on jätetty vielä tilaa hengähtää.

 

 

Sitaattikunniamaininnan saa (kauniisti vanhuutta kuvaava lause):

 

Hän kietoi kätensä Janen ympärille ja tunsi, miten tämän vanha ruumis asettui narahdellen.

 

 Sekä:

 

Savupiipusta tuprahteli ulos savua joutuakseen tuulen vietäväksi ja päästäkseen takaisin metsäiseen kotiinsa.

 

Kirjallinen maailmanvalloitus: Kanada