Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen
Gummerus, 2006
196 sivua
Luettu: 9.7.2013
Mistä: kirjastosta
Olen lukenut naapuripitäjästä eli Haukiputaalta lähtöisin olevan Päivi Alasalmen kirjan Valkoinen nainen AEB (aikaan ennen blogia) vuonna 2009. Kirja jäi mieleeni erikoisena, Afrikan auringon ja helteen iholle tuovana ja samalla hieman tummasävyisenä tarinana, jossa oli mielenkiintoinen juonenkäänne lopussa. Tarkoituksenani on ollut perehtyä Alasalmen tuotantoon paremmin, mutta kummasti vierähti neljä vuotta ennen seuraavan kirjan lukemista.
Alasalmi on kirjoittanut naisromaanien trilogian, jonka osat ovat ilmestymisjärjestyksessä Ystävä sä naisien, Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen. Olen siis tietämättäni lukenut sarjaa päinvastaisessa järjestyksessä. Onneksi järjestyksellä ei ole väliä, sillä tarinat eivät liity toisiinsa (ja minä saan mielenrauhan poukkoilevasta lukemisjärjestyksestäni huolimatta).
Salmisten perhe on rakentanut vuosien saatossa täydellisen perheidyllin. On vanha, rakkaudella vaalittu talo torneineen ja puutarhoineen. On huomaavainen mies ja isä Hannu, huolehtivainen ja rakastava äiti ja vaimo Helena, mallikelpoiset ja kiltit lapset Unna ja Ohto. Kertakaikkisen täydellinen menneisyys (poikkeus vahvistaa säännön), nykyisyys ja tulevaisuus -vai onko? Mitä tapahtuu kun täydellisesti hiottuun ja suunniteltuun kokonaisuuteen saapuu ulkopuolinen, Ohton tyttöystävä Pauliina? Tummasilmäinen nainen, joka vaikenee perheestään ja joka tuntuu väreilevän herttaisen ulkokuorensa alla jotain epätäydellistä. Joskus haaveiden toteutuminen vaatii suuria tekoja, mutta kenen haaveet toteutuvat?
Alasalmi kasaa tarinansa ainekset yhteen verkalleen, turhia kiirehtimättä. On ihan siinä rajalla onko alun kerronta vähän liiankin hidasta, ainakin melko pieneen sivumäärään suhteutettuna. Mietin ehtiikö Alasalmi saada paketin kasaan ennen kuin vauhti kiihtyy.
Salmisen perhettä seuratessa tulee samanlainen tunne kuin olisi syönyt liian nopeasti suuren pussillisen karkkia, niin ällöttävän makeaa kaikki on. Kun sokerisen täydellisyyssiirapin keskelle sitten ujuttautuu vilahduksia toisenlaisesta, ei niin täydellisestä elämästä, se on kuin isku kylmällä rätillä vasten kasvoja. Kylmä ja uhkaava tunnelma huokuu äkkiä valtoimenaan päälle. Kumma juttu, kestän kyllä raakuuksia, mutta nyt ne tulivat puun takaa ja pääsivät yllättämään (sitä paitsi tarinassa oli eräs tapahtuma, jonka suhteen olen yliherkkä). Ei kylläkään pitäisi olla uutta, että Alasalmi tarjoaa yllättäviä juonenkäänteitä, ainakaan Valkoisen naisen perusteella. Hienoa, että takakannen juonikuvaus on jätetty minimiin (Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe...), on aina mukavaa yllättyä ja tarttua kirjaan ikään kuin puhtaalta pöydältä.
Alasalmi on kirjoittanut naisromaanien trilogian, jonka osat ovat ilmestymisjärjestyksessä Ystävä sä naisien, Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen. Olen siis tietämättäni lukenut sarjaa päinvastaisessa järjestyksessä. Onneksi järjestyksellä ei ole väliä, sillä tarinat eivät liity toisiinsa (ja minä saan mielenrauhan poukkoilevasta lukemisjärjestyksestäni huolimatta).
Tuo tumma nainen kohtaloni taikoi eteen mun
Hän maljaan mustaan juoman teki noidutun
Tuo tumma nainen tanssi kuten liekit nuotion
Hän kertoi huominen on mulle onneton
(Lea Laven: Tumma nainen)
Salmisten perhe on rakentanut vuosien saatossa täydellisen perheidyllin. On vanha, rakkaudella vaalittu talo torneineen ja puutarhoineen. On huomaavainen mies ja isä Hannu, huolehtivainen ja rakastava äiti ja vaimo Helena, mallikelpoiset ja kiltit lapset Unna ja Ohto. Kertakaikkisen täydellinen menneisyys (poikkeus vahvistaa säännön), nykyisyys ja tulevaisuus -vai onko? Mitä tapahtuu kun täydellisesti hiottuun ja suunniteltuun kokonaisuuteen saapuu ulkopuolinen, Ohton tyttöystävä Pauliina? Tummasilmäinen nainen, joka vaikenee perheestään ja joka tuntuu väreilevän herttaisen ulkokuorensa alla jotain epätäydellistä. Joskus haaveiden toteutuminen vaatii suuria tekoja, mutta kenen haaveet toteutuvat?
Tyttö oli kaunis kuin perkele. Sen Helena ymmärsi, vaikka nainen olikin, ja sen, että miehet huokaisisivat: Hän on kaunis kuin enkeli! Mutta viimeistään tauluanalyysin jälkeen Helena ymmärsi, että Pauliinan kauniit kasvot kätkivät taakseen terävän älyn, jota miehet eivät heti huomaisi.
Alasalmi kasaa tarinansa ainekset yhteen verkalleen, turhia kiirehtimättä. On ihan siinä rajalla onko alun kerronta vähän liiankin hidasta, ainakin melko pieneen sivumäärään suhteutettuna. Mietin ehtiikö Alasalmi saada paketin kasaan ennen kuin vauhti kiihtyy.
Salmisen perhettä seuratessa tulee samanlainen tunne kuin olisi syönyt liian nopeasti suuren pussillisen karkkia, niin ällöttävän makeaa kaikki on. Kun sokerisen täydellisyyssiirapin keskelle sitten ujuttautuu vilahduksia toisenlaisesta, ei niin täydellisestä elämästä, se on kuin isku kylmällä rätillä vasten kasvoja. Kylmä ja uhkaava tunnelma huokuu äkkiä valtoimenaan päälle. Kumma juttu, kestän kyllä raakuuksia, mutta nyt ne tulivat puun takaa ja pääsivät yllättämään (sitä paitsi tarinassa oli eräs tapahtuma, jonka suhteen olen yliherkkä). Ei kylläkään pitäisi olla uutta, että Alasalmi tarjoaa yllättäviä juonenkäänteitä, ainakaan Valkoisen naisen perusteella. Hienoa, että takakannen juonikuvaus on jätetty minimiin (Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe...), on aina mukavaa yllättyä ja tarttua kirjaan ikään kuin puhtaalta pöydältä.
Kirjan ovat lukeneet myös Jori (hotkaisi kirjan päivässä), Salla (piti ja suositteli), Aletheia (jäi ristiriitaisiin tunnelmiin), Luru (ovelan hiipivä tunnelma jäi mieleen), Booksy (vertasi kirjaa osuvasti jäävuoriin, joista yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla) ja Jonna (piti kirjaa yllättävänä, mutta myös ennalta-arvattavana).
Sitaattikunniamaininnan saa herttainen iltahetki, lukutoukka-aikuisille suunnattujen satujen loppuun sopiva lause:
Ja sitten he lukivat kumpikin omalla puolella sänkyään omaa kirjaansa, kunnes heitä alkoi nukuttaa ja he sanoivat hyvää yötä toisilleen.
