Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki

Matti Rämö:

Polkupyörällä Islannissa - Tuulen tiellä laavakenttien poikki

Minerva, 2013

327 sivua

Luettu: 4.2.2025

Mistä: kirjastosta

Keväällä ryhdyn nuuhkimaan tuulta. Mikä on oikea ilmansuunta? Tien päälle pitää päästä. Italian ja Pohjois-Afrikan, Intian, Kaakkois-Aasian ja Jäämeren jälkeen minulla ei ole selkeää ajatusta, minne haluan polkemaan. Tiedän vain, että polkupyörän satulassa elämä asettuu kohdalleen. Aiempien pitkien pyöräretkien vaikutus psykofyysiseen hyvinvointiini on ollut vahva.

Tuulen nuuhkimisen ja kohdevaihtoehtojen pohdinnan lopputuloksena Matti Rämö suuntaa viidennessä polkupyörämatkakirjassaan Islantiin. Kuukauden aikana, 7.7.-9.8.2011 Rämö pyöräilee 2500 kilometriä Islannin vaihtelevassa maastossa, pääasiassa kylmässä ja tuulisessa säässä. Matkakertomusta värittävät aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Rämön valokuvat sekä Cira Almentin humoristiset ja hieman karikatyyriset piirrokset.

Rämön polkupyörämatkakirjoja voisi sanoa zen-kirjallisuudeksi, niiden lukemisessa on jotain meditatiivista. En odota jännittäviä tapahtumia, toistuvat rutiinit eivät kyllästytä. Nautin rauhallisesta matkatahdista, Rämön maantieteen ja historian värittämästä jutustelusta, jonka ansiosta tuntuu kuin pyöräilisin itse mukana. Matkassa on silti myös jännitystä, kapeiden piennarten, huonopintaisten teiden tai läheltä ohittavien autojen lisäksi lisäjännitystä tuovat tällä kertaa Islannin aktiiviset tulivuoret. Katlalla on vähän aikaa sitten tapahtunut purkaus jään alla ja purkauksen seurauksena sulamisvedet ovat vieneet sillan ja Ykköstie on poikki. Rämön on valittava toinen, vaativampi reitti.

Rämölle selviää hyvin nopeasti, että Islannin ympäriajo ei ole helppo polkaisu. Tuuli tuntuu olevan aina joko vastainen tai sivulta puuskittain puhaltava, lämpötila ei nouse kovin korkealle ja sataa paljon. Ylämäen jälkeen tulee kuitenkin alamäki, joskus hyvin pitkä ja nautinnollinen, ja aurinkokin pilkahtelee välillä. Ja maisemat, ne ovat henkeäsalpaavan upeat. Vuoret, jäätiköt, tulvivat joet, rinteiltä laaksoihin mutkittelevat tiet, jyrkkärinteiset rannat, laavakentät ja niiden pienistä raoista puskevat sinnikkäät kasvit, ne saavat maantieteilijä-Rämön useamman kerran kuin uskonnolliseen hurmioon. 

     En malta mennä sisälle. Otan muutaman askeleen, ne ovat kepeitä. On niin kevyt olo. Syvä rauha on tulvahtanut sisääni. Ikään kuin pikkukosken tasainen kohina olisi asettunut mieleeni, vaientanut kaiken turhan, kaiken epäoleellisen, metelin, kuonan, joka estää näkemästä ja kuulemasta. On niin hyvä olla. Ei ole kiire minnekään. Minne voisinkaan haluta, kun olen perillä. Vahvan euforian kirkkaudessa katselen ympärilleni. Maisema on niin kaunis, ja olen osa sitä. Tänne olen kaivannut. Alan itkeä onnesta... Kuinka ihanaa onkaan päästä perille!

     En muista mitä olin tekemässä. Olinko menossa sisälle? 

Seuraavassa hetkessä Rämön mielen valtaa taas turhautuminen.

Ehdin vajaan tunnin psyykata itseäni nousun juurelle. Sitten pitkän ylämäen ensimmäisessä mutkassa vastatuuli tarttuu pyörääni raivoisana puhurina. Alkaa hidas nylkyttäminen. Aivan paljas kalliomaasto ei anna yhtään suojaa, kun viima syöksyy esiin vuonoon laskevan laakson tuulitunnelista. Puuskat ryskyttävät pyörää, ja ranteisiin vihloo, kun ilmavirran epäsäännöllinen nykiminen pakottaa äkillisiin ohjausliikkeisiin. Kiroilen ääneen pitkää litaniaa suomen kielen yleisintä voimasanaa. Mantrana hoen turhautumistani yli tunnin. Enkä saa edes nostatettua ärräpäistä raivoa, jolla pusketaan päin vaikeuksia, vaan jään tylsistyneenä hokemaan väsynyttä ahdistusta. Olen aliarvioinut levon merkityksen. Ja vain neljässä päivässä hukkaan perille pääsyn syvän rauhan armottomalla tuulen tiellä.

Matka taittuu vuoroin ihastuksen, kiukun, riemun ja epäuskon vallassa, mutta positiiviset elämykset ja hetket voittavat hetkittäiset henkiset notkahdukset ja väsymyksen. Tunteiden kirjo on kirjassa valtava ja Rämö antaa sen näkyä. Ja lukija seuraa hengessä mukana. 

Hienojen maisemakuvausten ja lähes filosofisten pohdiskelujen lisäksi Rämön kirjoissa on mielenkiintoisia matkaan liittyviä faktoja. Edellisen Rämön polkupyörämatkakirjan kohdalla hämmästelin sitä kuinka paljon rusinoita hänellä kului Jäämeren polkaisullaan (12 kiloa), nytkin ihmettelen ruokaan liittyvää yksityiskohtaa, Rämö syö matkallaan ensimmäisen lämpimän aterian 23. heinäkuuta eli vähän yli kaksi viikkoa matkaan lähdön jälkeen! Hän mainitsee kirjassa, että ei ole kokenut tarvitsevansa Islannin matkallaan kuumia ruokia ja juomia. Rämön matkaruokavalio koostuukin tyypillisesti rusinoiden lisäksi säilykkeistä, juustoista, leikkeleistä, pähkinöistä ja manteleista, tällä matkalla myös kuivatusta turskasta.

Rämön matkakirjat eivät välttämättä nosta minussa polkupyörämatkailun kipinää, mutta ne ovat todella mukavaa luettavaa ja tarjoavat vaihtoehtoisen näkökulman matkustamiseen.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sopisi reissaajan motoksi):

Illuusio vapaudesta on vahvimmillaan silloin, kun on etääntynyt lähtöpaikasta, mutta ei ole vielä lähelläkään määränpäätä.

Pohjoinen lukuhaaste 2025: 3. Kirjassa käydään museossa (eikä missä tahansa museossa vaan fallosmuseossa, jonka kokoelmassa on 280 näytettä 93 lajilta)

Helmet-lukuhaaste 2025: 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä

Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

 

Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle -

Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Minerva, 2012

375 sivua

Luettu: 20.4.2022

Mistä: kirjastosta

Matti Rämön neljännen pitkän polkupyöräreissun määränpäänä ei tällä kertaa ole etelä ja kaukomaat vaan hän hyppää polkupyöränsä selkään suoraan kotipihaltaan Helsingistä ja suuntaa mutkien ja pysähdysten kautta pohjoiseen Jäämerelle. Rämön reitti kulkee Leppävirran hippileiriltä Kolin kallioille, kohti pohjoista Ivaloon asti, itärajan yli Venäjälle Murmanskiin ja Petsamoon, Norjaan Varangin niemimaan maisemiin haistelemaan Jäämeren tuulia, Kilpisjärvelle Saanan juurelle, Ruotsiin Jällivaaraan malmikaivosaluetta ihmettelemään, sieltä Uumajaan, lautalla Suomeen ja sukulaisten luona vierailujen jälkeen kotiin. Tuttuun tapaan kirjassa on mukana muutamia valokuvia ja kerrontaa värittää Cira Almentin humoristiset piirrokset.

Rämön kirja toimii oivallisena muistutuksena siitä, että lähempääkin löytää kauniita maisemia, erikoisia nähtävyyksiä, luonnon monimuotoisuutta ja jopa eksotiikkaa. Monille tuttujen paikkojen kuten Kolin vaarojen lisäksi Rämö esittelee oudompia paikkoja ja tapahtumia, esimerkiksi Leppävirralla Paukarlahden kartanon alueella pidetyn Euroopan suurimman hippihenkisten kokoontumisen,  Rainbow Gathering -leirin. Rämön oleskelu leirillä on kiinnostavaa luettavaa. Niin on myös Venäjän ja Ruotsin kaivoskaupungeissa vierailu. Rämön kuvausta lukiessa tuntuu uskomattomalta, että ihmiset suostuvat asumaan paikoissa, joissa ilma on sakeanaan kaivosten ja tehtaiden saasteita, tai että ihmisiä, taloja ja kokonaisia kyliä ollaan valmiita siirtämään kaivosten tieltä. Rämö kuvaa myös Saamenmaan, saamelaisten ja muiden vähemmistöjen historiaa sekä heidän kokemaansa epäasiallista kohtelua. Näiden raskaampien aiheiden vastapainoksi on rauhoittavaa lukea puhtaasta luonnosta ja evääksi poimittavista marjoista, telttailusta hiljaisuudessa tai korkeintaan luonnon tuottamien äänten ympäröimänä, teillä ja teiden varsilla poukkoilevista poroista, ystävällisistä ja Rämön matkaa tien varressa hihkuen kannustavista ihmisistä. 

Suomi on pitkä maa ja matkatessa sen päästä päähän sekä vielä yli rajojen Venäjän, Norjan ja Ruotsin puolelle tulee vastaan monenlaista säätä, vastusta ja ilmiötä. Valoisat yöt tarjoavat mahdollisuuden polkea yötä myöten, sääsket ja muut ötökät ovat kiusana leiriytyessä, yöpakkaset ja viiltävän kylmät merituulet jäädyttävät matkalaista, välimatkat ovat pitkiä ja ruoan ja juoman hankkiminen sekä yöpymiset on suunniteltava hyvin. Tällä reissulla Rämön vastuksena on pinna- ja rengasongelmien lisäksi toistuvat poljinrikot, lisäksi harmitusta aiheuttaa se, että hän ei uskalla tehdä nopeita muutoksia reittisuunnitelmiinsa ja tästä syystä näkemättä ja kokematta jää niin hippileirin päätösjuhla, Saanalle kiipeäminen kuin Hamningbergin komea kalliotie. Kuitenkin noin kuuteen viikkoon (18.7.-31.8.) ja 4530 kilometriin mahtuu paljon upeita kokemuksia ja monenlaisia tunteita.

Tässä kirjassa on sopivassa suhteessa pyöräilyä, maisemia sekä kuhunkin paikkaan liittyvää historiaa ja tietoa. Rämön reitille mahtuu monta itsellenikin tuttua paikkaa ja näitä oli mukava bongata kirjasta. Poikkeaminen Saariselällä Kauppakeskus Kuukkelissa tuntui pysäyttävältä sillä kauppakeskus tuhoutui tulipalossa vain muutama kuukausi sitten. Lopun hautausmaakäynti taas liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa, matkan jäykistämin jaloin kiipeily aidan yli ei varmasti ole mikään helppo tehtävä, mutta Rämöstä tuntuu, että käynti äidin haudalla on oikea tapa päättää tämä reissu. Vielä matkan viimeisillä kilometreillä jaksaa hymyilyttää.

Kirjaan liittyvä mielenkiintoinen pähkinä - tai rusina!: Arvaa kuinka paljon Rämöllä kuluu rusinoita kyseisellä matkalla?

Vastaus: 12 kiloa. Aika hurjaa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Eilen en muutamia autoja lukuun ottamatta nähnyt ketään yli sadan kilometrin matkalla, ja nyt yöpaikkani kupeesta putkahtaa esiin metsässä samoava mummeli.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 1. Kirja, joka sijoittuu Saamenmaalle (osittain)

Helmet-lukuhaaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle (kannen poronsarvet, tai siis niiden joka suuntaan osoittelevat päät sekä Rämön ja poron ilmeet hymyilyttävät)

Pirkko Arstila: Susinainen

Pirkko Arstila: Susinainen

Minerva, 2007

362 sivua

Luettu: 10.1.2022

Mistä: kirjastosta

Enpä tiennytkään, että tv:stä tuttu toimittaja Pirkko Arstila on myös kirjailija, taas oppi jotain uutta kirjastokäynnillä. Susinainen osui sattumalta silmiini kirjastossa ja vaikutti sen verran kiinnostavalta, että lainasin sen.

Reeta on kulkenut pitkän matkan julman porovarkaan kovia kokeneesta tyttärestä mahtavaksi ja pelätyksi naiseksi, joka hallitsee Maailmanreunaa ja tekee mitä tahtoo. Vahvaan kuoreen tulee särö kun Reeta rakastuu Akmeeliin ja joutuu tämän hylkäämäksi. Alkaa Reetan taistelu, jossa häikäilemättömyydellä ei ole rajoja.

Susinainen sijoittuu sekä maantieteellisesti että ajallisesti kiinnostaviin maisemiin. Pohjoiseen tuntureiden, soiden ja metsien maisemiin, kauas menneisyyteen aikaan jolloin turkikset ja nahat merkitsivät ihmisille sekä vaatetusta että elinkeinoa, aikaan jolloin ihmiset uskoivat vanhoihin jumaliin, mutta olivat myös jo kuulleet uudesta jumalasta, josta Etelän mies taikakaluineen ja kirjoineen oli käynyt kertomassa. Mukana on myös maahisia, vanhaa taikuutta ja pahuutta, joka viekoittelee pauloihinsa heidät.

Arstila aloittaa Reetan tarinan ajasta ennen Reetan syntymää, aina Reetan vanhempien tapaamisesta asti. Vaikka Reetan vanhempien, Elinin ja Koutan yhteisen elämän aloitus ja perheen perustaminen on aika lyhyesti kerrottu se taustoittaa onnistuneesti Reetan tarinaa. Niin vanhempien keskinäiset roolit perheessä, kasvaminen veljien seurassa, isän maine Maailmanreunan pahimpana porovarkaana kuin Reetan nuoruuden kokemukset muokkaavat hänestä sen mikä hän on nyt, vahvan, mutta samaan aikaan epävarman ja traumatisoituneen naisen. Minulle jäi kuitenkin hieman epäselväksi miten Reeta kohosi mahtinaisen asemaan, kuinka hän hankki kaiken varallisuuden, vallan ja voimat, joilla tuntui hallitsevan niin ihmisiä kuin eläimiä?

Pidin kovasti Arstilan luomasta miljööstä, luonto on vahvasti ja elävästi kuvattu ja tapahtumat on helppo nähdä mielessä ja jopa tuntea luonnon tuoksut nenässä. Tosin välillä kerronta yltyy jopa liian kuvailevaksi ja runsaaksi kun esimerkiksi maisemaa tai tunnetta kuvataan monella lyhyellä lauseella niin, että muuten sujuvasti etenevä tarina töksähtää ja ikään kuin jää pyörimään paikalleen, ihan kuin tarinan lomaan olisi tipahdellut runon pätkiä:

Aamulla kuura kimmelsi. Ruoho ritisi askelten alla. Hengitys höyrysi. Maa hehkui riemuisissa väreissä. tuulen vire rypytteli lammen kirkasta pintaa. Hiljaisuuden huopa leijui ympärillä.

     Reeta jatkoi käsitöitään valmistaen itselleen nahasta lämpimän asun ja teki myös hyvät jalkineet. Hän ei ajatellut miten naisten kuuluisi pukeutua vaan ompeli sellaista, jossa olisi helppo kalastaa, metsästää, kulkea luonnossa. Naiset eivät käyttäneet nahkahousuja, mutta jos miesten oli mukava kulkea niissä niin silloin ne sopivat minullekin, hän päätteli.

     Hänellä oli turvallinen olo, mutta mieli oli raskas.

     Viha. Kivinen kaulus. Piikki ohimolla. Sydämessä repaleinen haava.

Susinainen oli kaikessa runsaudessaan, mytologiassaan sekä hyvän ja pahan taistelussaan ihan viihdyttävä ja melko sujuvasti etenevä tarina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Lumimyrsky oli raivonnut jo kolme päivää. Se mölisi ja kiisi kuin nälkäänsä ulvova susi kammin nurkilla.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 23. Kirja, jossa kalastetaan, metsästetään tai poimitaan marjoja tai sieniä

Helmet-lukuhaaste 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

Pierre Lemaitre: Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka

Minervan äänikirja, 2017

Kesto: 6 h 24 min

Lukija: Markus Bäckman

Suomentanut: Susanna Hirvikorpi

(Trois jours et une vie, 2016)

Kuunneltu: 9.1.2019

Mistä: oma ostos

12-vuotias Antoine Courtin on kuin kuka tahansa koulupoika. Hänellä on kavereita, joiden kanssa he ovat rakentaneet majaa metsään, hän haaveilee PlayStationista, sillä Kevinillä on sellainen ja heidän kaverinsa viettävät paljon aikaa Kevinillä pelaamassa, hän on myös ihastunut ystäväänsä Émilieen. Sitten tapahtuu jotain kamalaa. Ensin Antoine näkee naapurissa asuvien Desmedtien kiltin Odysseys-koiran kuoleman. Seuraavana päivänä, edelleen Odysseyksen kohtaloa surren, Antoine lähtee Saint-Eustachen metsään puumajalleen. 6-vuotias Rémi Desmedt saapuu paikalle ja yhtäkkiä Antoinen aivoissa sumenee, hän raivostuu, ottaa kepin ja iskee Rémiä päähän eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

     Katastrofin laajuus sai hänet lamaantumaan. Parissa sekunnissa hänen elämänsä suunta oli muuttunut. Hän oli murhaaja.
     Kaksi seikkaa eivät käyneet yksiin: kukaan ei voinut olla kaksitoista ja murhaaja...
     Hänen surunsa oli niin syvää, että häntä huimasi.

 
Lemaitre luo silmien eteen rauhallisen Beauvalin pikkukaupungin, jossa jokainen tuntee toisensa ja heidän taustansa, kaupungin, jota kohtaa suuri tragedia. Pieni Rémi Desmedt katoaa jälkeä jättämättä juuri ennen joulua. Onko hän vain lähtenyt omille teilleen, eksynyt tai tippunut lampeen vai onko hänet siepattu? Rémin katoaminen yhdistää kaupunkilaisia, kaikki ovat valmiita auttamaan ja tekemään osansa tapauksen selvittämiseksi. Juorut liikkuvat ja epäilykset heräävät ja kun kerran on osoitettu syyttävällä sormella se jättää jälkensä.

Silmukassa lukijalle on siis alusta asti selvää kuka on murhaaja. Juoni on periaatteessa yksinkertainen, mutta tunnelmaltaan tarina on moniulotteinen. Lemaitre vie lukijan epätodennäköisen murhaajan pään sisään, vyöryttää lukijan koettavaksi koko sen tunnekirjon mitä Antoine kokee ymmärtäessään mitä on tehnyt, nuoren pojan mietteet siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka hänelle käy.

Antoine on ihan tavallinen, kiltti ja melko herkkä lapsi ja silti myös murhaaja. Asetelma on ristiriitainen, raadollinen ja hirvittävä. Miten elämä voikaan muuttua yhdessä silmänräpäyksessä, yhden raivokohtauksen myötä? Miten tällaista muutosta ja rikosta voi edes ymmärtää? Miten Antoine, murhaaja, kuitenkin saa lukijan tietyllä tapaa puolelleen kammottavasta rikoksestaan huolimatta? Tarina hiipii ihon alle, lukiessa vuoroin odottaa ja vuoroin pelkää, että Antoine jää kiinni. En haluaisi tuntea sympatiaa murhaajaa kohtaan, haluaisin, että pieni uhri, Rèmi, saisi oikeutta. Tunne on ristiriitaisuudessaan inhottava.

Tarina alkaa vuodesta 1999 ja päättyy vuoteen 2015. Noina vuosina Antoine kasvaa aikuiseksi ja samalla kasvaa myös hänen henkinen taakkansa, metsän tapahtumat ja Rémin muisto eivät ole koskaan kaukana Antoinen ajatuksista. Vaikka Silmukan jännite laskee sitä mukaa kun Antoine aikuistuu ja tarinassa on muutamia turhalta tuntuvia käänteitä on Lemaitren tarina ja etenkin sen tunnelma mieleenpainuva. Pidin tarinasta myös kielellisesti, Lemaitre esimerkiksi kuvaa hienosti Beauvaliin iskevää myrskyä, samalla kohtaus sopii myös Antoineen ja kuvaa hänen metsän tapahtumien jälkeistä henkistä pyörremyrskyään.

     Koko kaupunki oli jatkuvassa liikkeessä, se taipui ja vääntelehti ikään kuin se olisi ollut repeytymässä juuriltaan.
     Antoine kohottautui ja hänen valppautensa herpaantui hetkeksi. Se riitti, äkillinen tuulenpuuska tempaisi hänet ilmaan, ja hän rojahti maahan metrin päähän. Hän yritti pysyä jaloillaan, mutta vastassa oli hillitön voima, hän kieri maata pitkin puutarhan aidan luo, johon hän kolhaisi itsensä. Siihen hän kyyristyi ja painoi päänsä polvien väliin. Henki ei kulkenut.
     Hän keräsi voimia. Tuntui, ettei hän selviytyisi ikinä kotiovelle.

Rankasta aiheestaan huolimatta Silmukka ei mässäile väkivallalla vaan Lemaitre luottaa tunnelman luomiseen muilla keinoilla, hiipimällä murhaajan ja lukijan pään sisälle. Bäckmanin rauhallinen luenta vielä vahvistaa lukukokemusta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun jokin pääsi alkamaan, sitä ei pysäytetty yhtä helposti.

Helmet-lukuhaaste 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Pierre Lemaitre: Irène

Pierre Lemaitre: Irène

(Camille Verhoeven #1)

Minerva, 2016

392 sivua

Suomentanut: Sirkka Aulanko

(Travail soigné, 2006)

Luettu: 31.1.2018

Mistä: kirjastosta

Tämä ranskalaisdekkari valikoitui luettavakseni lukupiirin ansiosta. Sisäinen kontrollifriikkini tappeli vähän kirjavalintaa vastaan sillä kuvittelin Irènen olevan Verhoeven-trilogian kolmas osa. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole vaan trilogia (Irène, Alex, Camille) on vain  suomennettu eri järjestyksessä kuin mitä alkukieliset teokset on julkaistu. Jo helpotti.

Ylikomisario Camille Verhoeven odottaa vaimonsa Irènen kanssa vauvaa, mutta vauva-arkeen valmistautuminen jää väistämättä taka-alalle kun Verhoeven hälytetään Courbevoien teollisuusalueelle, jossa on kammottavalla tavalla murhattu kaksi nuorta naista. Vaikuttaa siltä, että tekijä ei ole ensimmäistä kertaa asialla sillä murhapaikalta löytyvä seinään painettu sormenjälki viittaa pari vuotta aiemmin Tremblay-en-Francessa tapahtuneeseen murhaan. Tutkimusten edetessä käy ilmi, että Tremblayn murha on kuin kopio erästä James Ellroyn rikosromaanista. Myös lehdistö saa tietää yhteneväisyydestä ja pian lehdissä, varsinkin Le Matinissa, riepotellaan raakoja murhia ja annetaan murhaajalle liikanimi Kirjailija. Verhoeven tekee kaikkensa päästäkseen murhaajan jäljille, mutta johtolangat ovat vähissä.

"(...) hän sanoo mitä tekee, ja tekee mitä sanoo. On tehnyt niin alusta asti. Ja eniten minua huolestuttaa se", tuomari lisäsi katsoen tiukasti Camilleen, "että hän on laatinut suunnitelmansa jo kauan sitten. Hän on alun alkaen tiennyt mihin tämä johtaa..."
     "...kun taas me emme tiedä sitä vieläkään", Camille sanoi täydentäen hänen lauseensa. 

Olipa mielenkiintoista hypätä sisään ranskalaiseen murhatutkimukseen. Camille Verhoevenista saa heti Irènen ensisivuilta lähtien hieman ristiriitaisen ensivaikutelman. Verhoeven on raudankova ammattilainen, joka nauttii alaistena kunnioitusta, mutta jolla on kuitenkin heikkoutensa tai pehmeät kohtansa. Suurimpina on hänen pituutensa - tarkemmin sanottuna sen puute -, mikä aiheuttaa toistuvasti epämukavia tilanteita. Verhoevenin lyhytkasvuisuus juontaa juurensa hänen rakkaaseen edesmenneeseen kuvataiteilijaäitiinsä, joka vaikuttaa aiheuttaneen elämäntavoillaan lapsensa kasvuhäiriön. Ehkä Verhoeven olisi terapian tarpeessa lapsuuden aikaisten asioiden suhteen. Verhoevenin toinen heikko kohta on hänen jumalaisen upea vaimonsa Irène. Verhoeven ihmettelee kerran toisensa jälkeen miten hänellä on ollut niin paljon onnea rakkaudessa ja miten kummassa Irène onkaan hänet valinnut. Näiden ongelmien väliin mahtuu hankala ja verinen murhavyyhti.

Tarinan punainen lanka onnistui yllättämään, vaikka muutama yksityiskohta (joita en sen tarkemmin avaa, jotta juonen käänne ei paljastu) kiinnittikin huomioni ja ehdin ihmetellää onko Lemaitren juonenkuljetus karannut harha-askelille. Kun tapahtumat etenivät käännekohtaansa näille parille kummallisuudelle löytyi selitys, mutta samalla tarinan jännitys hieman lässähti. Käänne tuntui kaukaa haetulta ja tarinan loppuun vienti vaikutti vähän hätäiseltä. Olisin toivonut Lemaitrelta malttia kirjoittaa tarina loppuun samalla jännitteellä kuin alku.

Yllätyin hieman kun koin rikosten raakuuden niin voimakkaasti. Raiskaaminen, silpominen ja muu kiduttaminen ei ole mitään kevyttä luettavaa. Ehkä rikosten silmitön väkivalta ja samalla niiden realistisuus on ollut syynä siihen, että dekkarit ovat jääneet minulta nykyään vähemmälle luvulle. Kestän raakuuksia paremmin jos tarinassa on mukana yliluonnollisia elementtejä (kuten Stephen Kingin Viimeinen vartio -dekkarissa) kuin tällaisia kirjoja, joiden tapahtumat voisivat periaatteessa olla totta. Vielä kun raakojen rikosten yksityiskohtien kuvausten kanssa vuorottelee viimeisillään raskaana oleva nainen ja pariskunnan valmistautuminen vanhemmuuteen tuntuu näiden kahden ääripään välille kasvavan niin syvä kuilu, että sen laidalla on välillä vaikea tasapainoilla.

Ranskalainen runsas ja kuvaileva kerronta vei mukanaan ja raakuuksista huolimatta taidan jatkaa Camille Verhoevenin matkassa, Alex löytyykin omasta hyllystä. Tarvitsen kuitenkin väliin jotain vähemmän raakaa ja ehkä enemmän yliluonnollisuuksia sisältävää tai tyystin erilaista tarinointia.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja hän, Camille Verhoeven, aivan tavallinen poliisi ja kääpiö rikospoliisien joukossa, mahtaileva ja rakastunut pikku peikko, hän hyväili ihanaa naistaan, ihmettä, joka oli joka hetki uusi.

Helmet-lukuhaaste 2018:

16. Kirjassa luetaan kirjaa. Ja lukemisessa on kysymys elämästä ja kuolemasta, etenkin kuolemasta...

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa - Lehmiä, jumalia ja maantiepölyä

Matti Rämö: Polkupyörällä Intiassa

- Lehmiä, jumalia ja maantiepölyä

Minerva, 2010

301 sivua

Luettu: 30.12.2017

Mistä: kirjastosta

Aloitin tämän äänikirjana Yle Areenasta, mutta kun sivusto (tai puhelimeni) jostain syystä nakkasi minut useamman kerran pois kuuntelusta enkä päässyt siirtymään takaisin oikeaan kohtaan luovutin ja hain perinteisen painetun version kirjastosta. Olen lukenut kirjaa pienissä pätkissä pitkällä aikavälillä, mutta pääsin viimein matkan päähän juuri ennen vuoden vaihtumista.

Rämön Intian matkan taustalla ei ole perinteinen kutkuttavaa jännitystä ja innostunutta suunnittelua pursuava matkakuume vaan idea matkaan lähdöstä on syntynyt surullisissa merkeissä, Rämön äidin kuoleman jälkitunnelmissa. Rämö päättää tehdä viimeisen yhteisen matkan äitinsä kanssa, viedä hieman äidin tuhkaa ja muutamia muistoesineitä Intian Varanasiin, missä kuolema on joka päivä läsnä ja ihmisten silmien edessä. Samalla voisi käydä tapaamassa Mumbaissa kansainvälisessä lukiossa opiskelevaa tytärtä. Suunnitelmana on lentää Delhiin, pyöräillä sieltä kuukauden aikana reilun 2 000 kilometrin matka Mumbaihin ja lentää takaisin kotiin.

    Mutta tuttuudestaan huolimatta Intia yllättää aina uudestaan, ja jokainen vierailu on omanlaisensa seikkailu elämänvirran käänteissä. Maallisen taivalluksen kirjo kauneuksineen ja kauheuksineen levittäytyy matkailijan eteen. Kärsimys ja äärimmäinen köyhyys eivät ole piilossa laitosten seinien sisällä, vaan ne tulevat arkisina vastaan kaupunkien kaduilla. Oma arvomaailma joutuu rajuun testiympäristöön.

Rämö esittelee pyöränsä selästä Intian monet kasvot. Lehmät kulkevat rauhassa pitkin kyliä, niiden lanta kerätään polttoaineeksi ja sadhut eli askeetikkomunkit hierovat sitä vartaloonsa. Tiellä saa kulkea välillä henkensä hädässä, pienempien oletetaan väistävän isompia, kuopat, hidasteet, mutkat ja pitkillä valoilla vastaan ajavat kulkuneuvot lisäävät vaarakerrointa. Teiden varsilla näkyy milloin slummeja milloin palatseja, apinoita ja tienvartta vessanaan pitäviä ihmisiä. Välillä Rämö ohittaa pitkälleen heittäytyviä tai pyörimällä tomussa eteneviä pyhiinvaeltajia, kaatuneita kuorma-autoja, ihmisillä tai tavaroilla äärimmilleen lastattuja kuormia ja perään lähteviä lapsilaumoja. Ehkä Intian runsaus tekee sen, että kirja on luettava pienissä pätkissä, niin että ehtii sisäistää ja sulattaa kaiken.

Rämö ei pelkästään dokumentoi omia kokemuksiaan vaan kertoo matkan lomassa Intiasta, sen uskonnoista, jumalista, väestöstä, historiasta ja tavoista erittäin kiinnostavasti. Paikoitellen Rämön tarinointi yltyy lähes saarnaamiseksi ja harhautuu hieman aiheesta, keskustellessaan tyttärensä koulukaverin kanssa Berlusconista hän itsekin huomaa asian. Suurimmaksi osaksi Rämön kerronta on todella sujuvaa ja miellyttävää. Välillä lentelee tuttuja kotimaisia ärräpäitä kun Rämön pitää päästellä rengasrikkojen tai muiden harmien aiheuttamia tunneryöppyjä ulos, myös Rämön huumori vilahtelee pitkin matkaa yllättävissäkin tilanteissa. Ärsyyntymisen ja ilon vastakohtana on myös käsinkosketeltava suru kun Rämö laskee äitinsä tuhkat juhlavassa seremoniassa jokeen.

Samoin kuin Rämön edellisessä Afrikkaan sijoittuvassa polkupyöräilykirjassa myös tässä oli valokuvien lisäksi Cira Almentin piirroksia. Varsinkin Almentin apinapiirrokset riemastuttivat pitkin matkaa (ja siitä syystä kaivoin pehmoleluapinan mukaan kirjan kuvaan).

     Hanuman kuuluu suosituimpien jumalien joukkoon. Hän on yksi Shivan inkarnaatioista, demoneja vastaan taisteleva soturi, jonka toimenkuvaan kuuluu myös viisauden edistäminen. Hanuman on sitkeä ja uskollinen päämäärilleen. Hanumanin palvonta on yleistä vuoristoteillä, sillä apinajumalan erityisosaamiseen kuuluu matkaajien suojaaminen liikenneonnettomuksilta. Ennen kuin palaan satulaan, tervehdin apinajumalaa nostamalla yhteenliitetyt kädet kasvojen eteen.

 
En ole käynyt Intiassa, mutta kirjan luettuani jäin miettimään, että jos Intia tulee jo pelkästään kirjan sivuilla näin elävänä eteeni niin minkälainen elämys ja/tai kulttuurishokki Intia mahtaakaan olla oikeasti, paikan päällä elettynä ja koettuna?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pysähdyn investoimaan viisi rupiaa liikenneturvallisuuteeni ja viritän kukkanauhan kuorman päälle.

 

Peter James: Kirottu talo

Peter James: Kirottu talo

Minerva, 2017

329 sivua

Suomentanut: Sirpa Parviainen

(The House on Cold Hill, 2015)

Luettu: 29.4.2017

Mistä: kirjastosta

En yleensä harrasta kirjaston pikalainoja, mutta Kirottu talo vaikutti erittäin lupaavalta ja nopealukuiselta, joten päätin poiketa tavoistani.

Ollie, Caro ja heidän tyttärensä Jade jättävät kaupungin hälyn taakseen ja muuttavat Englannin maaseudulle. Cold Hillin kartano on vanha ja ränsistynyt, mutta ajalla ja vaivalla siitä saa unelmien kodin tai niin ainakin Ollie kuvittelee. Unelmasta alkaa tulla painajainen kun remontti laajenee nopeasti nurkasta ja kerroksesta toiseen ja rahat alkavat olla tiukassa. Sitten kartanossa alkaa tapahtua outoja. Kuka kulkee atriumissa ja yläkerran ikkunoissa? Onko talossa Harcourtien ja työmiehien lisäksi muitakin?

     Kyyneleet alkoivat valua pitkin Caron poskia. Ollie nousi seisomaan ja rutisti hänet lujaa syliinsä. "Kuule, ajatellaanpa nyt järkevästi"
     "Niinhän minä teenkin, Ollie. Minä ajattelen järkevästi." Hän hengitti syvin, katkonaisin nyyhkäyksin. "Minä ajattelen järkevästi. Minä ajattelen, että tämä koko helvetin talo on kirottu."
     "Minä en usko kirouksiin."
     "Etkö? Ehkä sinun olisi parempi alkaa uskoa."

Pyörittelin heti alussa silmiäni (mitä, kummitteleeko täällä Fifty Shades -sarja?) kun vanhemmat vievät lapsensa asumaan kartanoon, jossa on kosteusvaurioita, lahosientä ja muuta vastaavaa. Tervetuloa vuotavat nenät ja silmät, hengitystieoireet, astma- ja allergiadiagnoosit... Lisäksi James on ripotellut tarinaansa melkoisen määrän tuotesijoittelua ja lauseisiin paikoitellen niin paljon sisältöä, että niiden alle hautautuu infoähkyssä ja ajatus lähtee harhailemaan.

Kun totuin Jamesin kerrontatyyiin ja pääsin tarinan imuun oli Kirottu talo vetävä ja tapahtumarikas eikä siinä ollut turhia suvantokohtia. Vaikka arvasin alun kuvasta juonen idean oli Jamesilla tarjota sekä alkuun että loppuun sellaiset yllätykset, että piti hetki ihan vain puhallella. Vau!

Jos aiemmin lukemani Tervetuloa Joylandiin ei ollut perinteinen kummitustarina niin Kirottu talo oli kuin malliesimerkki kummitustarinasta. Englannin maaseutu, muusta kylästä hieman syrjässä sijaitseva suuri kartano, persoonalliset kyläläiset ja heidän talosta ja sen edellisistä asukkaista kertomansa tarinat, selittämättömät tapahtumat, vilahdukset oudoista hahmoista, kieltäminen, pelko, epäily omasta mielenterveydestä... Kuvastosta jäi puuttumaan vain kartanon ympärille hiljalleen hiipivä ja sisätiloihin ujuttautuva kylmä sumu.

Vähän vähemmän kliseitä ja pikkuisen enemmän pelkoa niin Jamesin kauhu maistuisi takuulla toistekin!


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mutta oletteko koskaan miettinyt tätä? Kummitukset eivät ehkä saata välittää siitä, että te ette usko niihin? Jospa ne uskovat teihin?"

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa - Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa - Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan

Minerva, 2009

330 sivua

Luettu: 25.4.2016

Mistä: kirjastosta

Edellisestä kirjallisesta polkupyörämatkastani on jo yli kaksi vuotta, nyt viimein tartuin silloin saamaani kirjavinkkiin eli Matti Rämön tuotantoon. Toimittaja-kirjailija-maantieteilijä Rämö on kirjoittanut pyörämatkoistaan jo kahdeksan kirjaa, lukutavoilleni uskollisena tartuin niistä ensimmäiseen.

Matti Rämön neljän kuukauden ja 9560 kilometrin megapolkaisun lähtökohdat eivät kuulosta kovin helpoilta. Vuonna 2002 mies oli pitkän sairastamisen jälkeen todella huonossa kunnossa ja lyhytkin kävelymatka tuotti vaikeuksia. Toipumisen myötä alkoivat päivittäiset liikuntahetket lisääntyä ja pian Rämö alkoi haaveilla pidemmästä pyörämatkasta. Viimein 15.5.2007 koittaa päivä, jolloin Rämö lähtee Kulkuri-polkupyörällään matkaan, tavoittelemaan ei vähempää kuin pyöräilyä Euroopan läpi aina Pohjois-Afrikkaan Saharaan, Chott El Jeridin suolajärvelle saakka ja takaisin. Matkapäiväkirjan kirjoittamisen lisäksi Rämö raportoi matkansa etenemistä sekä YLE:n Teksti-TV:lle että viikoittaisin puhelinhaastatteluin radioon.

Pyöräily tekee hyvää sielulle ja keholle. Stressi kaikkoaa satulassa, mieli sulautuu osaksi maisemaa.

Rämön kirjoitustyyli on rauhallinen ja selkeä, hänen matkaansa on jotenkin terapeuttista seurata. Jalat polkevat, maisema vaihtuu ja matka etenee kilometri kilometriltä eteenpäin. On kiinnostava lukea Rämön ajamisen rytmittämisestä, ruokaostoksista, yöpaikkojen etsimisestä, vastoinkäymisistä, pyörähuollosta, pyykin kuivaamistavoista ([P]izza on maukasta, mutta kuivausoperaatiossa joudun hyödyntämään hehkulamppuja ja digiboksia.), jalkapallo-otteluista ja keskusteluista paikallisten kanssa. Rämö ei juurikaan maalaile maisemia korulausein vaan kuvaa realistisesti näkemäänsä ja kokemaansa. Kuvaus ei ole rauhallisuudesta huolimatta tylsää vaan mukavan sujuvaa, paikoitellen hauskaa, innostunutta ja tunteikasta, esimerkiksi silloin kun Rämö saavuttaa tavoitteensa Chott El Jeridin.

     Hiljaisuus. Valoa heijastava hiljaisuus. Kuljen elotonta tasankoa, joka peilaa tyhjyyttä. Pysähdyn kuuntelemaan hiljaisuutta, ja rauhan tunne valtaa mieleni. Mikään, mikään ei liiku. Aika pysähtyy. Pieni hetki ikuisuutta. Ilma väreilee, ja havahdun kuumuuteen. Aurinko on jo korkealla. En voi jäädä tänne paahteen armoille.

Rämö on kirjannut matkansa ihailtavalla tarkkuudella. Jokaisen päivittäisen merkinnän aluksi Rämö kertoo päivän aikana kulkemansa reitin, matkan pituuden ja käyttämänsä rahamäärän. Matkakuvauksen lisäksi kirjassa on reittikarttoja, kuvaliite sekä tarinan lomaan ripoteltuja Cira Almentin piirroksia. Osa valokuvista on väritetty Almentin piirroksin fotomontaaseiksi. Matkan viimeisellä osuudella Rämö tekee eräänlaisen loppuyhteenvedon megapolkaisustaan sekä luettelee matkavarusteet, tämä listaus oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

En aluksi oikein tiennyt miten suhtautua näihin piirrettyihin osioihin, mutta lopulta ne alkoivat tuntua kirjaan sekä Rämön tyyliin sopivilta, hauskalla ja omaleimaisella tavalla erottuvilta. Karttoja, mielellään värillisiä ja tarkempia, olisi saanut olla enemmänkin, samoin olisi ollut kiva jos valokuvat olisivat olleet niissä kohdissa, joissa kyseisestä paikasta kerrotaan. Ymmärrän kyllä, että kuvat on helpompi keskittää yhteen kohtaan, varsinkin kun ne on laitettu erilaiselle paperille.

Rämön reitti tarjosi paljon kiinnostavia ja minulle tuntemattomia (käymättömiä) paikkoja, mutta löytyi reitiltä pari tuttua kohdettakin, Tallinna ja Innsbruck. Hetken ajan jopa harmittelin kun Rämö ohitti Innsbruckin niin nopeasti, tuossa ihanassa kaupungissa olisi mielellään viivähtänyt useammankin sivun verran... Monen muunkin paikan osalta Rämö nostattaa matkakuumeen.

Rämö kirjoittaa useammassa kohdassa fyysisen jaksamisen lisäksi henkisestä jaksamisesta ja kuvaa mm. sitä havaintoa, että vaikka matkaa on vielä jäljellä niin [H]enkisesti paluu on jo alkanut. Muistan saman tunteen omalta vuosien takaiselta interrail-matkalta, fyysisesti voimia vielä oli, mutta mieli veti tietyssä pisteessä jo kotiin. Rämön kerronta ei kuitenkaan missään vaiheessa uppoa liian henkeväksi vaan kerronta etenee loppuun asti jouhevasti. Kirjan lopussa päättyy yhden pyörämatkan lisäksi toinenkin matka, mikä toi kirjalle surullisen loppusävyn ja muistutti elämän kiertokulusta. Ympyrä sulkeutui.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Alamäkiajon jo päätyttyä hulppean menemisen humina jää vielä kohisemaan korviin.

 

Hannah Lee: Vau, mitkä kynnet!

Hannah Lee: Vau, mitkä kynnet!

Minerva, 2015

127 sivua

Suomentanut: Nelli Iivanainen

(Cool Nail Art by Hannah Lee, 2014)

Luettu 10.12.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Olen innokas kynsinäpertelijä ja kotoa löytyy melkoinen arsenaali erilaisia väri- ja koristelakkoja sekä kynsitarroja. Perinteisen lakkauksen lisäksi tykkään kokeilla erilaisia koristeluita ja tekniikoita, omien kynsien lisäksi tarjolla on kaksi käsiparia lisää, lapset nimittäin ovat oikein innokkaita kynsikoekaniineja. Tällä kertaa ihan kirjaimellisesti, mutta palaan pupujuttuihin hetken kuluttua. Päätimmekin tutustua Hannah Leen kynsikirjaan yhdessä, josko sieltä löytyisi toteuttamiskelpoisia ideoita.

Lee kertoo johdannossa kuinka helppoa kynsien koristelulla on täydentää pukeutumista ja että mahdollisuuksia on rajattomasti, kunhan vain jaksaa harjoitella ja olla kärsivällinen. Aluksi kirjassa käydään lyhyesti läpi kynsien perushoito ja tarvittavat välineet, sitten on mallien vuoro. On pilkkua, raitaa ja leopardikuviota. Teippausta ja tuputusta, liukuväriä ja glitteriä. Lopussa on linkkejä, hakemisto ja lyhyt esittely Leestä itsestään.

Leen kirja on ulkoasultaan kuin karkki. Paljon kirkkaita värejä, koristeellinen fontti otsikoissa ja tehosteena piirrettyjä lumihiutale/tähtihahmotelmia. Kannet ovat jämäkkää pahvia, tällaisessa kirjassa kovat kannet olisivat lähinnä tuhlausta ja ehkä jopa haitaksi. Joustavana kirjaa on helpompi selata ja pitää kynsiä lakatessa lähettyvillä auki. Sivut ovat paksua kiiltävää paperia, joka päästää kuvat oikeuksiinsa. Taitto on ilmava ja kuvat selkeät.

Ohjeita on monen tasoisia, alussa helpompia ja lopussa hieman vaativampia. Perusohjeiden lisäksi monen ohjeen perästä löytyy muunnelma ja Lee myös kehottaa testaamaan ohjeisiin erilaisia, itseä miellyttäviä väriyhdistelmiä. Ohjeet ovat erittäin selkeät, sanallisten ohjeiden lisäksi malleista on vaihe vaiheelta etenevät kuvalliset ohjeet. Kirja tarjosi myös uutta tietoa. En esimerkiksi tiennyt, että kynsien koristelussa voi kynsilakan lisäksi käyttää myrkyttömiä akryylimaaleja (askartelumaaleja). Me kuitenkin pysyttelimme kynsilakoissa, testasin alkajaisiksi kolmea mallia:

Nyt on blingblingiä, vaikka pikkujouluihin.

Toteutin mallin omilla lempiväreilläni.

Olisi ehkä kannattanut noudattaa ohjetta tarkemmin.

Pohjaväri on tumma, liituraidat eivät erotu tarpeeksi.

Toteutettu tehosteena pariin kynteen per käsi.

Vaatii lisäharjoittelua.

Ja tässä niitä lupaamiani pupujuttuja.

Villasukkalapset olivat erittäin innoissaan näistä.

Herättivät kuulemma huomiota myös koulukavereiden keskuudessa.

Jos kaipaa pukinkonttiin joululahjavinkkiä niin tässä olisi sellainen. Suosittelen perheeseen, jossa on kynsien lakkauksesta kiinnostuneita lapsia ja aikuinen, joka jaksaa väkertää kaverina tai sitten ihan vain aikuisen omaksi huviksi. Ihan nuorimmilta lakkaajilta mallit nimittäin eivät onnistune. Ohjeiden toteutus vaatii aikaa ja hermoja (niinhän Leekin alussa huomautti), kynsilakkakerrokset vaativat oman kuivumisaikansa. Mukavaa yhteistä näpertelyä!

Esimerkiksi Keräilijän kynnet ja Funky & fifty -blogeista voi kurkata lisäkuvia kirjasta.

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne

Minerva, 2008

95 sivua

Luettu: 5.6.2013

Mistä: kirjastosta

Tarkoitukseni oli mennä kuuntelemaan Heli Slungaa viime kesänä Oulun kirjamessuilla, mutta koska olin väärässä paikassa väärään aikaan en lopulta kehdannut mennä paikalle kesken kaiken. Kuulin kuinka Slungan haastattelu/ runojenlukutilaisuudessa raikui nauru ja aplodit yläkerran esiintymistilasta kauas alakerran messualueelle ja harmittelin myöhästymistäni. Myöhemmin törmäsin Slungan runoihin mm. kun Leena Lumi arvioi Slungan uusimman teoksen Orjan kirja,  ja kiinnostukseni sen kuin kasvoi. Halusin kuitenkin lukea ensin Slungan esikoiskokoelman Jumala ei soita enää tänne.

Pakko tunnustaa, että koin hienoisia ennakkopaineita sillä olen lukenut runoja hävettävän vähän, en oikeastaan ollenkaan yksittäisiä runoja lukuunottamatta. Kanneltaan miellyttävän yksinkertainen punainen kirja odottikin pitkän aikaa ennen kuin rohkaistuin aloittamaan, sen jälkeen luinkin kirjaa pitkän aikaa ja osan runoista luin moneen kertaan. Erityisesti tähän omankin lapsuuteni pelkoja ja villejä mielikuvia osuvasti kuvaavaan, piilevää kauhua ja maagista realismia huokuvaan runoon palasin useasti:

Nielin papan kalastamilta hauilta silmät.
En maun vuoksi, vaan näkemisen.

Peilityyntä joenpintaa halkoi vain vene
kuvajaiseni takaa avautui hetkeksi
syvä, vedenalainen maailma.

Kaikki ne hukkuneet piruparat,
nimettömiksi jääneet, kasvottomiksi käyneet
liejuisen pohjan mudassa, hylätyissä simpukankuorissa lymyävät
hetken, joskus vain, viivähtivät rantakivillä
istuivat niillä aineettomina, kädet sylissään
katselivat haikeina lasten riemua heinäkuunlämpöisessä vedessä.

Suomustimme ja suolasimme silmättömät kalat,
sytytimme nuotion,
söimme ja syljeskelimme ruotoja.

Pappa sanoi että joessa on näkki
mutta minä tiesin paremmin

mitä siellä on

Slunga on kirjoittanut esikoiskokoelmansa suorin sanoin, kertoen elämästä Pohjois-Suomessa, ihmisten synkkyydestä, melankoliasta, nuoruuden vimmasta, aikuisuudesta, rakkaudesta ja parisuhteen karikoista, ottamisesta ja antamisesta, onnen hetkistä. Uskonnollisuus ei ole kokoelman nimestä huolimatta päällimmäisenä teemana, mutta sitäkin sivutaan. Käydään kevätkirkossa, pohditaan onko tervolalaisille taivaspaikkoja ja kuuleeko Jumala häntä, jonka uskonnolliset hetket rajoittuvat humalaan ja yksinäisyyden hetkiin. Naiseudesta ja sen myötä mm seksistä, vallasta parisuhteessa ja äiti-tytärsuhteesta Slunga sen sijaan kirjoittaa enemmän. Slungan kuvaus synnytyksestä on hieno, samoin tämä pohjoisen naista kuvaava runo, joka löytyy myös kirjan takakannesta:

Poltetaan kynttilöitä.
Sytytetään tulet.

Jokainen nainen on
tulen kajo rinnoillaan kaunis.
Lanteiden täysikuu kirkas, kirkas.

Pohjoisen nainen on
pakkasen ottama,
sen jäljiltä jäänliukas, liukas.

Lämmittää et voi tarpeeksi.
Rakasta jos kykenet.

Slungan tyyli on paikoin ronski ja raju, mutta samalla kaunis, puhdas, paljas ja vahvoja tunteita herättävä. Slungan kielestä muuten tulee mieleen toinen vahvaääninen kotimainen naiskirjailija eli Maaria Päivinen. Slungan runot vavisuttavat, hyytävät ja herkistävät, jopa naurattavat. Runojen tunnelma vaihtelee kepeästä rosoiseen ja taas takaisin, kokoelma pysyy kokonaisuutena hallittuna ja toimivana. 

Pelkäsin etukäteen osaanko tulkita runoja. Turhaan. Nämä runot elää ja tuntee, ilman sen kummempaa tulkintaa ja analysointia. Slunga hallitsee elämänmakuisen kuvailun.


Sitaattikunniamaininnan saa erään runon loppusäkeet:

(...)
Yläpuolellamme pilvien keveys
tuntuu mahanpohjassa

tai ehkä se olet sittenkin sinä

Olen kysynyt Heli Slungalta luvan runojen julkaisuun kokonaisena arviossani. Kiitos!

Punaisten lyhtyjen kaksoset

Martine & Louise Fokkens: Punaisten lyhtyjen kaksoset

(Ouwehoeren. Verhalen uit de Peeskamer, 2011)

Minerva, 2012

208 sivua

Huomasin Martine ja Louise Fokkensin kirjan Minervan syyskuvastossa, kiinnitin huomioni ensin kauniiseen kanteen ja sitten aiheeseen. Kirja siirtyikin samantien luettavien listalleni. Anoppilassa ET-lehdestä luettu naisten haastattelu vielä vahvisti lukupäätöstäni. Sain kirjan lopulta arvostelukappaleena kustantajalta, kiitos!

Martine ja Louise Fokkensille, seitsemänkymppisille identtisille kaksosille, on yhteistä muukin kuin ulkonäkö ja kotikaupunki. He ovat molemmat työskennelleet vuosikymmenet Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella prostituoituina, välillä toisten palveluksessa, välillä omassa bordellissaan. Louise on jäänyt jo eläkkeelle, mutta Martine jatkaa yhä maailman vanhimmaksi kutsutun ammatin harjoittamista. Kirjassaan sisarukset valottavat taustojaan ja ammattiaan, Louisen keskittyessä kuvaamaan menneitä aikoja ja Martinen nykypäivää:

"Hyvää päivää tänne punaisten lyhtyjen alle", mies sanoo.
     "Päivää, hyvä herra." Hänellä on puku päällä. Solmio. Kiiltonahkakengät. Oikea vanhan ajan herrasmies.
     "Haluaisin olla kanssanne. Voisitteko potkia minua kasvoihin noilla pitkävartisilla saappailla, jotka riippuvat ikkunassanne?"
     "Kyllä se käy, jos te vain olette valmis maksamaan siitä. Aloitetaan 250 eurosta."
     Hän maksaa epäröimättä. "Jos kaikki sujuu hyvin, voin maksaa myöhemmin lisää.
     "Tulkaa, mennään huoneeseeni. Tästä oikealle... Ei sinne, se on wc. Tai jos haluatte, voimme tietysti mennä myös wc:hen."

Sen sijaan, että kirja olisi kattava läpileikkaus naisten elämästä keskittyvät he pääasiassa kuvaamaan työtilanteitaan. Asiakkaita on laidasta laitaan, jotkut ovat hankalia, osan kanssa naiset jopa ystävystyvät ja muutamat ovat muuten vain heille hyödyksi. Kirjasta löytyy myös muutama valokuvasivu, asiakkaiden kertomuksia sekä hieman irralliseksi jäävä kartta kaksosten kotiosoitteista ja työpaikoista. Alussa kerrotaan myös, että kirja on kirjoitettu kaksosista tehdyn dokumenttielokuvan jatkoksi.

Luin kirjaa varsinkin alussa hieman hämmentyneenä. Martine ja Louise Fokkensista saa jotenkin naiivin vaikutelman. Erityisesti alun tervehdykset töksähtivät ja toistivat itseään, jopa sanatarkasti kahden kiitoksen lopussa: niin he jo riensivät auttamaan.

Odotin ehkä, että ns. rakkauden ammattilaiset käsittelisivät elämänkokemuksensa myötä asioita hieman laajemmin tai syvällisemmin. Varsinkin ammatinvalinnan taustat ohitettiin muutamalla lauseella, niistä olisin lukenut mielelläni enemmän. Pian kuitenkin totuin Fokkensien pelkistettyyn, suoraan ja paikoin humoristiseen kirjoitustyyliin. Vaikka Louise ja Martine kuvaavat "asiakastapaamisiaan", ei seksiakteilla missään vaiheessa revitellä. He eivät myöskään puolustele uravalintaansa tai kaunistele elämäntapaansa.

Vaikka ennakko-odotukseni eivät aivan täyttyneet viihdyin kaksosten tarinoiden parissa hyvin. Ei ole mitenkään huono asia, että tässä kirjassa viihde- ja sovinnaisuudenravisteluarvo nousevat asioiden syvällisen pohtimisen yläpuolelle, kaikkea ei tarvitse kirjoittaa niin vakavasti ja peitellen. Nauroin Louisen ja Martinen sattumuksille ja olen iloinen, että tällainenkin kirja on kirjoitettu. Kirjan parissa on viihtynyt myös peikkoneito.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Olen peukalopotti, peukalopotti ja peukaloin, peukaloin."

Johnny Depp - Kapinallinen

 

 Brian J. Robb: Johnny Depp - Kapinallinen

(Johnny Depp - A Modern Rebel, ensimmäinen julkaisu 1995, päivitetty myöhemmin)

Minerva, 2007

320 sivua

Kävin palauttamassa kirjastoon kirjoja ja ajattelin ihan vain kurkistaa vasta löytämäni sarjakuvahyllyn tarjontaa. Harhauduin sarjakuvahyllyltä hieman vasemmalle ja huomasin heti tämän kirjan. Lainaamattomuuslupaukseni unohtui saman tien, en vain voinut vastustaa suosikkinäyttelijästäni kertovaa kirjaa!

Johnny Depp on sen verran tunnettu näyttelijä, että tuskin kaipaa kummempia esittelyjä. Levoton lapsuus vanhempien avioeroineen, bändikuviot, lyhyt ura puhelinmyyjänä (mustekyniä!), päihdeongelmat, naissuhteet, loistava ura näyttelijänä ja omat lapset - siinäpä Depp lyhyesti pähkinänkuoressa. No joo, mainittakoon vielä tummat silmät ja cherokee-isovanhemmalta peritty ulkonäkö korkeine poskipäineen.

Elämäkerrasta on hieman vaikea kirjoittaa, varsinkin jos lukeminen on yhtä suossa tarpomista. Robbin kirja etenee periaatteella kaksi askelta eteen ja yksi taakse, lisäksi tulee useita sivuaskelia. Jos valokeilassa olisi ollut Deppin sijasta joku muu, olisi lukemisen keskeyttäminen ollut hyvin lähellä. Epäloogisuuden (aikahyppyjä menneisyyteen ja taas takaisin nykyisyyteen) lisäksi tekstin suomennos ja viimeistely oli paikoin surkeaa. Johtuisiko kiireestä, ainakin Robb kiitoksissaan mainitsee tehneensä kirjan lyhyessä ajassa... Oli hänellä kuitenkin aikaa omille olettamuksilleen Deppistä. Mutta mitäpä noista, kun faktatietoakin riitti.

Johnny Depp on näytellyt monipuolisia ja outojakin rooleja. Ulottuupa hänen uransa Suomeenkin, sillä hänellä oli pieni osa Mika Kaurismäen LA Without a Map -elokuvassa. Depp ei vain näyttele rooleja, vaan hän myös osallistuu aktiivisesti roolihahmojensa ideointiin ja kehittämiseen. Toki kaikkia ehdotuksia ei hyväksytä. Depp esimerkiksi ehdotti, että Jack Sparrow, hänen Pirates of the Caribbeanin roolihahmonsa, olisi menettänyt nenänsä miekkataistelussa ja pelkäisi aivastaakin, koska tekonenä saattaisi tipahtaa. Idea jalostui tekosilmäksi, ei Deppin roolihahmolle vaan toiselle merirosvolle, jonka silmä oli usein karkuteillä. Näyttelijän ura vaatii myös uhrauksia, yksityisyyden puutteen lisäksi voi käydä myös näin (Pieni suklaapuoti, Roux´n rooli):

"Jouduin syömään suklaata enemmän kuin olisin halunnut", näyttelijä myöntää. "Välillä tuntui siltä, että jos otos kestää enää sekuntiakaan kauemmin, yrjöän siihen paikkaan." Hallström (ohjaaja) jatkaa: "Suurin osa suklaasta oli pölyn peitossa, koska kuvaukset kestivät viikkokausia emmekä vaivautuneet puhdistamaan niitä missään välissä kunnolla. Mukana oli myös valesuklaata: noin puolet herkuista oli muovia. Kukaan ei tahtonut kuitenkaan erottaa oikeaa suklaata lavasteista, joten ihmiset yrittivät jatkuvasti haukata niitä. Muovisuklaa olikin täynnä hampaanjälkiä."

 
Robbin tietolähteinä oli mm. useiden alan henkilöiden lisäksi useita viihdelehtiä. Lukemisen jälkeen jäinkin miettimään miten Depp itse kirjaan suhtautuisi. Kirjassa kuitenkin mainittiin useaan kertaan Deppin negatiivinen suhtautuminen tungettelevaan "roskalehdistöön", varsinkin jos tungettellu kohdistui hänen lapsiinsa. Kirja kuitenkin on tehty hyvällä maulla, mitään yksityiselämän mässäilyä siinä ei ole. Kaikkein paras olisi tietysti lukea Deppin itsensä kirjoittamat muistelmat, mutta niitä tuskin tullaan näkemään kun Depp tuntuu muutenkin välttelevän ylimääräistä julkisuutta.

Kirja ei antanut juuri mitään uutta, oli kuitenkin ihan hauska (ehkä väärä sanavalinta kun kirja oli kirjoitettu t-y-l-s-ä-s-t-i) lukea näyttelijästä yksiin kansiin koottu tietopaketti. Tallentavalla digiboksilla odottaakin pari Deppin tähdittämää elokuvaa, eli taattua laatua on luvassa :)


Sitaattikunniamaininnan saa (ei kaivanne perusteluja?):

" --- Hänessä todella on seksuaalista vetovoimaa, joka tehoaa naisiin."

Mitä mieltä olette Johnny Deppistä näyttelijänä ja onko joku hänen elokuva suosikkinne?  Minun on hankala sanoa yhtä suosikkielokuvaa, mutta esimerkiksi Pieni suklaapuoti, Jali ja suklaatehdas ja Gilbert Grape ovat olleet loistavia. Niin ja Pirates of the Caribbeanit. Ja Saksikäsi Edward. Ja... Ymmärsitte varmaan ;)