Näytetään tekstit, joissa on tunniste ntamo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ntamo. Näytä kaikki tekstit

25 maaliskuuta 2014

Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku



Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku
ntamo, 2014
152 sivua
Luettu: 21.3.2014
Mistä: tarjottu arvostelukappale


Maaria Päivisestä on kolmen romaaninsa perusteella tullut yksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani ja kun kuulin hänen julkaisevan runoteoksen olin paitsi innoissani, myös hieman peloissani. Runot eivät ole vahvin alueeni ja olenkin blogihistorian aikana lukenut vain yhden runoteoksen. Uskaltaisinko lukea Päivisen runoteoksen ja osaisinko sanoa siitä jotain? Onneksi Päivinen itse kysyi kiinnostaisiko minua lukea hänen uutukaisensa, tartuin haasteeseen ja sain arvostelukappaleen luettavakseni. Kiitokset ntamolle kirjasta ja erityiskiitokset Päiviselle mieltä lämmittävästä viestistä signeerauksineen!

Runoteoksen ensimmäinen runo on ikään kuin lämmittelyä, sanojen maistelua, mutta jo toisessa runossa räjähtää. Romaaneistaan tuttu sanoilla tarkasti sivaltava Päivinen pääsee vauhtiin, joka vain kiihtyy loppua kohden. Aiheet ovat niin ikään tuttua Päivistä: rosoista ja polttavaa rakkautta, ikävää, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, lapsen kaipuuta ja menetystä, riittämättömyyden tunnetta. Tai näitä aiheita minä runoista luin ja aistin.

meikistä haljenneita kasvoja, sinertäviä esikoislapsia
hän, minä; mykkä kuin kyynelet silmissään

(on unta, sano, että tämä on unta)

mutta minkä voimme, olen tyhjä:
olen taivaan kokoinen tyhjä! 

Olen niin tottunut romaani-Päiviseen, että meni hetki ennen kuin totuin runo-Päiviseen, vaikkakin runollinen ilmaisu on tuttua jo hänen romaaneistaan. Toki tottumattomuuteni runojen lukemiseen vaikutti myös asiaan. Ne vähät runot, joita olen lukenut ovat olleet suhteellisen selkeitä, ne eivät ole vaatineet purkamista ja analysointia. Päivisen runot ovat sisällöltään runsaita ja vaativat pohtimista, mutta vaikka en saanut sisältönsä puolesta kiinni niistä kaikista luin ne mielelläni. Halusin vain upota Päivisen kieleen, hukkua sen kauneuteen ja rosoisuuteen, elää runojen välittämä tunnelataus. Ihailen sitä miten Päivinen mahduttaa samaan runoon laajan kaaren tunteita aina ilosta ja onnesta ahdistukseen, seesteisyydestä raivoon.

(...)

laidan yli rakastan sinusta ylemmät osat

                                      ja kirveellä irrotan toiset. 

Ehkä jo seuraavalla lukukerralla tartun sanakirjaan ja käännän muutamat saksaksi kirjoitetuista kohdista, joita en ymmärtänyt. Saksankielisiä osuuksia on niin vähän, että runoja voi lukea vaikka ei osaisi sanaakaan saksaa. Runot kokonaisuutena kannattelevat myös saksankieliset osat.

Kirja saa jäädä sängyn päätyyn, sillä luin runoteoksen kahteen kertaan ja tuntuu, että sekään ei vielä riitä. Jokaisella lukukerralla runoista saa jotain uutta, ne avautuvat enemmän tai jopa muuttavat merkitystään kulloisenkin lukuhetken olotilani mukaan. Sitä paitsi kirja on esineenäkin kaunis, kiitos Teemu Ikosen ottaman upean kansikuvan.

Myös Leena Lumi vaikuttui Päivisen runoteoksesta. Minä taidan mennä lukemaan vielä yhden runon... Tai kaksi, tai monta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

eikä hänen elämänsä ollut mikään surunäytelmä sehän oli haaveita täynnä


Runositaatit julkaistu Maaria Päivisen luvalla.





Osallistun P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran Runohaaste 2014:een ja Maaria Päivisen kirja saa kunnian olla ensimmäinen suoritukseni siihen. Tavoitteenani on lukea ja blogata 4.2.2015 mennessä yhteensä neljästä runoteoksesta. Aloitus ainakin oli upea!


01 maaliskuuta 2013

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja



Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
ntamo, 2013
259 sivua
Luettu: 26.2.2013
Mistä: pyydetty arvostelukappale kirjailijalta


Luettuani Maaria Päivisen aikaisemmat romaanit Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies odotin jo kieli pitkällä hänen seuraavaa teostaan. Päivinen onkin noussut kahdella romaanillaan yhdeksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani.

Anna on särkynyt sisältä ja ulkoa. Häntä hallitsee aviomies Veikko, joka ruhjoo ja alistaa, rakastaakin ehkä, mutta raa'alla tavalla. Anna pakenee arkea Hermanin lähelle, mutta ehkä huomaamattaan hallitsee tuota rakastavaa naapurin miestä osittain samalla tavalla kuin Veikko häntä. Riittääkö Annasta Veikon lisäksi Hermanille, odottamastaan lapsesta puhumattakaan, kun Anna on jo itselleenkin liikaa? Anna yrittää pyristellä irti Veikon vallan alta sekä rajoittuneesta elämästään, mutta tavat ja tunteet istuvat tiukassa. Hän tekee viimein ratkaisunsa, mutta sen toteuttamiseen hän tarvitsee Hermania.

     Minä se olin, joka hänet työnsi aaltoihin, hän itse sitä toivoi.
     Että minä laittaisin eteenpäin.
     Minä, eikä kukaan muu.
     Hän oli tajuton siinä vaiheessa. Rakastin niin paljon, että annoin hänet merelle, ja hän puolestaan niin kyllästynyt, että tahtoi sinne. Hän rakasti kaikkia meistä niin tukahduttavan paljon, että kyllästyi; hän rakasti liikaa, liikaa voi todella rakastaa. Niin voi, että sattuu.
     Että tulee halu kuolla, tukehtua rakkauteen upota kiveksi maailman pohjaan.

Tarina kerrotaan vuorotellen Annan ja Hermanin sanoin, Veikko pysyy hiljaa. Toisinkin olisi voinut olla, Päivinen nimittäin kertoo blogissaan Veikon olleen alunperin toinen kertoja Annan rinnalla, mutta hän leikkasi Veikon pois ja loi Hermanin. En voi olla miettimättä minkälainen tarina oli alunperin, kuinka paljon ankeutta ja vihaa Veikko olisi siihen tuonut. Nyt Herman suo ne vähäiset onnen ja helppouden hetket, joita ilman Anna olisi saattanut suistua raiteiltaan paljon aikaisemmin.

Päivisen kirja pyörii vahvasti rakkauden ympärillä. Hän kuvaa hienosti rakkautta ja sen varjopuolta sekä sitä miten eri tavalla ihmisen voikaan nähdä omin tai toisen silmin. Anna on ankara itseään kohtaan, uskoo Veikon väheksyntää ja lietsoo sitä vielä ajatuksissaan eli syöksykierre on valmis. Toisen näkökulman tarjoaa Herman, joka näkee Annan kauniisti ja kauniina, hänen puutteistaan huolimatta.

Kirja viiltää, repii rikki ja vereslihalle. Se on enemmän kuin nimensä veroinen, naarmut painuvat pintaa syvemmälle. Se satuttaa Annan kokeman kurjuuden takia ja ihastuttaa Päivisen kauniin ja elävän kielen ansiosta. Myös Anni Halosen kansikuva on todella pysäyttävä ja onnistunut. Se kuvaa Annan tarinaa ja kirjan tunnelmaa todella hyvin. Jos kansi herättää voimakkaita tunteita niin samaa tunnemyrskyä on luvassa kansien välissä. Ainoa herpaantumisen hetki koitti kirjan loppupuolella kun ihmettelin mistä Mauku-kissa yhtäkkiä ilmestyi Annan kotiin. Oliko sitä mainittu aiemmin vai olinko vain niin uppoutunut kolmikkoon Anna-Veikko-Herman, että olin ohittanut sen kokonaan? Tuon miettiminen ja mainitseminen on kylläkin täysin nippelinillitystä ja epäoleellista tarinan ja lukuelämyksen kannalta! Koin lukiessani jatkuvasti kylmiä väreitä ja kirjan kannet suljettuani palelu vain jatkui. Anna pysyttelee vahvasti ajatuksissani ja huomaan kuvittelevani kirjan loppuun pientä takaporttia. Entä jos...?

Taisin juuri lukea Päivisen parhaan romaanin ja yhden kirjavuoteni helmistä! Voin suositella kirjaa kaikille, jotka nauttivat kauniista kielestä eivätkä pelkää rankkoja aiheita. Myös Leena Lumi koki kirjan vahvasti.


Sitaattikunniamaininnan saa poikkeuksellisesti kaksi lausetta. Ei ole kirjailijan vika, että hän kirjoittaa niin riipaisevia ja kauniita sanoja ettei bloggari osaa tehdä valintaa:

Miten yksi henkilö, jota ei kunnolla vielä edes tunne, voi olla tämä kaikki.

Ymmärränkö, että hän on lauseissani iso alkukirjain ja pieni, vahingossa loppuun lisätty piste.
 

28 tammikuuta 2012

Minä rakastan sinua nuori mies



Maaria Päivinen: Minä rakastan sinua nuori mies
ntamo, 2011
Kannen kuva: Anni Halonen
200 sivua


Ei, tämä ei ole rakkauden tunnustus miehelleni (joka tosin sen ansaitsee, terveisiä vain mikäli käyt täällä kurkkaamassa ♥) vaan Maaria Päivisen uutukaisen nimi. Kirjailijan esikoisen (Silja ja Mai) jälkeen odotin innolla minkälaista sanojen helminauhaa Päivinen tällä kertaa tuottaa. Tein kirjasta hankintapyynnön kirjastoon ja sain vielä loistavaa palvelua. Kirjastosta nimittäin soitettiin väliaikatietoja ja kerrottiin kirjan olevan tulossa, pahoiteltiinpa vielä kun on kestänyt niin kauan!

Minä rakastan sinua nuori mies -kirjan tarinan runko on tuttu. Mariellan mies on menehtynyt eikä Mariella oikein pääse jaloilleen. Hän yritää paikata miehen jättämää aukkoa työnteolla ja matkustamisella, saada itsensä taas tuntemaan, äärimmäistenkin kokemusten kautta. Mariella saa tukea veljeltään Seamilta, kunnes tavallaan menettää hänetkin. Perinteiseen selviytymistarinaan on lisätty mausteeksi scifimäisiä piirteitä, kun ihmisiä hallitaan tietokoneen välityksellä DLA:ssa, Delete Life Archivessa. KLIK -ja ihminen on poissa, ainakin virallisesti.

Vaikka MRSNM on Päivisen esikoiskirjan tavoin salaperäinen ja jättää lukijalle tulkinnan varaa, se on silti edeltäjäänsä selkeämpi ja tarinavetoisempi. Kirja ei ole tutusta juonikuviosta huolimatta tylsä, se on kokonaisuutena täysin omaa laatuaan. Siinä sivutaan useita vakavia aiheita kuten vanhempien avioero, puolison kuolema, alistaminen ja kulttuurierot. Kaunis kieli yhdistettynä synkkäsävyiseen ja paikoin rujoon sekä väkivaltaiseen tarinaan yksinkertaisesti toimii! Päivinen saa jälleen kielellään kirjan elämään ja hehkumaan.

Mitään hän ei tuntenut, ja silti tunsi kaiken. Hän tunsi, kuinka koko maailma kolahti. Kuinka tulivat vyörymät, kuinka aallot paiskautuivat tutuille rannoille, mannerlaatat kohtasivat toisensa kilometrien syvyyksissä hänen allaan. Kuinka kuului KLIK jossakin siellä alla.

Siljan ja Main jälkeen odotukseni Päivisen toisen kirjan suhteen olivat aika korkealla. Samalla hieman hirvitti onnistuuko hän kirjoittamaan heti perään yhtä vaikuttavan kirjan. Ei tarvinnut pettyä, pidin tästä vielä esikoisteosta enemmän. Kun kotimaisen kirjallisuuden lukeminen jää minulla ulkomaista vähemmälle, on aina ilo löytää vähemmistön joukosta tällaisia helmiä! Toivottavasti Päivinen huomattaisiin laajemminkin ja mahdollisimman moni löytäisi hänen kirjansa.

Useissa blogeissa tehty kommentointiuudistus sai aikaan sen, että en meinannut päästä blogeihin tai voinut kommentoida niihin. Vaihdoin selaimen IE:sta Firefoxiin ja johan toimii :)

15 heinäkuuta 2011

Silja ja Mai



Maaria Päivisen esikoisteos Silja ja Mai tuli minulle kesän alkajaisiksi kylään, pysähdyttyään ensin Luen ja kirjoitan -blogin Paulalla. Lähtiessämme kesälomareissulle Silja ja Mai lähti mukaan, se pyöri ajatuksissa, mutta pysyi koko matkan laukussa. Luettuani kehuvia arvioita minulla oli suuri kynnys alkaa lukea kirjaa. Epäilin osaisinko, tykkäisinkö. Halusin odottaa oikeaa aikaa. Se tuli, kun ehdin hengähtää ja palautua lomareissusta. Silti lukemisessa meni aikaa, en halunnut kiirehtiä.

Siljassa ja Maissa kuljetaan hetki Siljan mukana, hänen silmin ja ajatuksin. Matka ei ole helppo, on rakkautta, vihaa, sairautta, maita. Tarina on täynnä vastakohtia. Kieli on kaunista ja runsasta, se on kuin pitkä runo. Se jättää lukijalle paljon tulkinnan varaa ja ajateltavaa.

Silja hieraisi ohimoitaan, haaveili aspiriinista, viivaimesta, antikvariaattilöydöistä. Niin, mitä tarvitsenkaan, ja Silja tiesi kaiken: paljon. Ihminen tarvitsee paljon. Ihminen tarvitsee almanakan, johon ruksia päivät, jolloin paljous on hilkulla täyttyä.

Silja ja Mai on merkillinen, merkityksellinen kirja. Myös lukukokemuksena. Aloitin kirjan alusta pariin kertaan. Ärsyynnyin Siljan sivistyssanoista, olisin halunnut tarkistaa ne vielä ostamatta olevasta sivistyssanakirjasta. Ihastuin uudissanoihin, sanamuotomuunnelmiin ja sanaleikkeihin, ne raikastivat tekstiä (tunnustan käyttäväni "omituisia" sanoja itsekin). Lukeminen oli kuin hengittämistä, huokailin väsyneenä, haukoin henkeäni hengästyneenä, sitten tuli taas rauhallinen suvantovaihe. Miten yhteen kirjaan voi mahtua tämä kaikki? Miksi siitä ei osaa sanoa enempää?

Tykkäsin kirjasta, sen kielestä ja erilaisuudesta. Silja ja Mai oli mukavaa vaihtelua "valmiiksi pureksittuihin" viihdekirjoihín. Kirjan henkilöt jäävät mieleen lukemisen jälkeen, tekisi mieli palata kirjaan uudelleen. Päätyisinkö erilaiseen tulkintaan? Mistä kaikki oikein alkoi? Oliko Mai Mai vai ei?

Siljasta ja Maista on Paulan lisäksi kirjoittanut Hanna. Kannattaa käydä tutustumassa myös Maaria Päivisen Pisara -blogiin, siellä on lisää hengästyttävää tekstiä, löytyypä tietoa seuraavasta kirjastakin (jota odotan innolla). Silja ja Mai on nyt valmiina jatkamaan matkaa, kuka haluaa sen seuraavaksi?

Ps. Meillä telttaillaan. Isompi Villasukkalapsi nukkuu jo, pienempikin alkaa hiljenemään. Saa nähdä pitääkö kipaista kesken yön omiin sänkyihin... Ahdasta ainakin on, teltta ei taida olla mitoitettu neljälle.