Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja

Kyllikki Villa, Saara Villa: Äidin lokikirja

Like, 2014 (2013)

363 sivua

Luettu: 30.12.2024

Mistä: oma ostos

Äidin lokikirjassa kuvataan äidin ja tyttären, Kyllikki ja Saara Villan yhteisiä matkoja Puolaan, Kreikkaan, Portugaliin (vielä toisenkin kerran), Etelä-Amerikkaan, Välimerelle ja maailman ympäri vuosien 1965 ja 1971 välillä. Matkakuvaukset ovat Kyllikin päiväkirjoista, Saara puolestaan tuo päiväkirjamerkintöjen lomaan omia kommenttejaan ja huomioitaan palatessaan hänen ja äitinsä yhteisiin matkoihin äitinsä päiväkirjojen myötä.

     Ehkä haluaisin tietää, miten äidistäni oikein tuli hitaan ja epätietoisen matkustamisen "grand old lady". Tai, ehkä vielä enemmän, miten rakentui se elämäntapa, jonka monet ulottuvuudet ovat jatkuneet minun elämässäni itsestäänselvyyksinä: olen toisen polven freelancer, toisen polven matkariippuvainen, ja kun vierelläni varttuu kolmas polvi, kertaan kokemuksia jotka olen saanut lapsen ja aikuisen tasavertaisuudesta ja keskinäisestä kunnioituksesta.

Kirjan keskivaiheilla on mustavalkoinen valokuvaliite. Kuvien myötä pääsee kurkistamaan äidin ja tyttären matkan yksittäisiin hetkiin ja tunnelmiin. Jokaisen matkan osalta mainitaan matkan bibliografia eli mikä käännös Kyllikillä on ollut työn alla, Kyllikin ja Saaran matkalukemiset sekä mahdolliset kirjaviittaukset ja muut matkaan liittyvät yleiset huomiot esimerkiksi kielestä, ihmisistä, esineistä jne. Nämä pienet matkafaktat ovat kiinnostavaa luettavaa.

Olen pitänyt valtavasti Kyllikki Villan myöhempien aikojen matkapäiväkirjoista, joissa hän kuvaa yksin tekemiään matkoja, mutta näissä yhdessä tyttären kanssa tehtyjen matkojen kuvauksissa on aivan oma dynamiikkansa. Valmistautuminen matkaan, siirtymät paikasta toiseen, arki kohteessa ja mahdollisiin muutoksiin reagointi on erilaista kun täytyy ottaa huomioon toinen ihminen, varsinkin lapsi. Matkustaminen kahdestaan lapsen kanssa on aivan omanlaisensa seikkailu.

Kyllikki ei kuitenkaan elä näillä matkoilla täysin Saaran ehdoilla vaan hän tekee matkoilla käännöstöitä ja ottaa muutenkin aikaa myös itselleen (onpa Kyllikillä ehkä hieman flirttiä Kreikkaan seilaavan Orionin valkovillapaitaisen komean kapteenin kanssa ja Rethymnossa Kyllikin seurassa viihtyy tumma, tulinen ja välillä melankolinen kalastaja-Antonios). Myös Saara pääsee näillä matkoilla äidin seurasta omille retkilleen. Kyllikki kohtelee tytärtään monella tapaa tasavertaisena itsensä kanssa, hän antaa Saaralle paitsi pieniä tehtäviä myös tilaa ja vapauden kulkea yksinään, ei vain laivoissa vaan myös esimerkiksi Las Palmasin satamalaitureilla tai Honolulussa eläintarhassa. Ajat ovat muuttuneet ja tänä päivänä en ainakaan itse uskaltaisi antaa alle 12-vuotiaan lapsen liikkua yksinään ulkomailla vastaavissa paikoissa. Matkat äidin kanssa ovat varmasti opettaneet Saaralle paljon. Varsinaista opiskeluakin matkoille mahtuu sillä Saara on reissujen aikana pois koulusta, mutta hänellä on matkoilla mukana koulutehtäviä.

Yhden kuunnellun ja Äidin lokikirjan myötä kolmen luetun kirjan perusteella Kyllikki Villa on noussut minulle jonkinlaiseen idolin ja esikuvan asemaan mitä tulee matkustamiseen. Ollapa itse yhtä rohkea, ennakkoluuloton ja kaikkeen vastaan tulevaan innolla suhtautuva reissunainen kuin hän! Äidin lokikirjan perusteella Kyllikki-äiti on onnistunut kylvämään Saara-tyttäreen innostuksen ja kiinnostuksen uusia paikkoja kohtaan sekä iloisen ja avoimen matkustusmielen.

Koko illan, neljä tuntia olemme kävelleet. Täältä Kansallispuistoon, sieltä Akropoliin juurelle missä söimme šiš kebabia, sieltä mutkaisia kujia Ermoulle ja Athinas-katua tänne. Tulimme kotiin 21.40. Saara oli verrattoman reipas. "Nyt minun suuntavaistoni on nukahtanut", hän sanoi Plakan kujilla, mutta kohta jossain yhteydessä: "Vekkulivaistoni kyllä on hereillä." Kaikki ovat ystävällisiä hänelle ja me olemme toistemme turvana.

Kyllikki ja Saara näkevät yhteisten matkojensa aikana monia paikkoja ja nähtävyyksiä, eksyvät ja löytävät omia polkuja, saavat uusia ystäviä, luovat rutiineja ja sitten rikkovat niitä, venyttävät pennejä ja välillä sopivan hetken tullen tuhlailevat, kokevat ja elävät. Pidän Kyllikin matkakohteiden kuvauksesta, mutta parhaiten kirjasta jää mieleen äidin ja tyttären yhteiselo ja se kuinka pienistä hetkistä voi tulla kuin juhlaa ja kuinka näistä hetkistä välittyy suuria tunteita.

Saara ja minä vietimme onnellisen illan. Söimme voileipämme tupakkasalongissa. sitten sytytimme kolme joululahjakynttiläämme, soitimme Tšaikovskin viulukonserton, minä join iltaginiä ja Saara tanssi minun mustassa kimonossani – yhteisvire oli onnellinen, musiikki ihanaa, maailma hyvä ja täydellinen.

Kyllikin omat ajatukset ja hänen muistiin kirjaamansa Saaran tokaisut saavat pohtimaan niin matkustamista, perhesiteitä kuin ylipäätään elämää. Kyllikki tuo välillä mieleen toisen matkaajan, Nuuskamuikkusen, heillä molemmilla on sama sisäinen palo matkustaa, tarve olla välillä yksin ja sanoa yhtä aikaa vähän ja silti niin paljon. Pidin Äidin lokikirjaa reissukirjana, aloitin kirjan junamatkalla ja luin sitä myös mm. laivassa (ei kuitenkaan rahtilaivassa vaan matkustajalaivassa) ja nautin koko matkasta ensisivuilta loppusanoihin saakka. Äidin lokikirja on kaunis, lämmin ja jollain tapaa lohdullinen kirja, jota lukiessa hymyilyttää koko ajan.

Sitaattikunniamaininnan saa (Kyllikin lausahdus):

Jokainen matka on kummallinen uhkayritys.

Sekä (kuin vastapainona Saaran toteamus):

"Kun vain uskaltaa mennä, niin aina tulee jotain kivaa", sanoi Saara iltakävelyllä.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 5. Kirjailijan nimessä on jotain talvista (villa, tuo talvien luottomateriaali)

Helmet-lukuhaaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

Stephen King & Richard Chizmar: Gwendy

 

Stephen King & Richard Chizmar: Gwendy

Tammi, 2023

512 sivua

Suomentanut: Einari Aaltonen

(Gwendy's Button Box, 2017,

Gwendy's Magic Feather, 2019,

Gwendy's Final Task, 2022)

Luettu: 26.1.2024

Mistä: oma ostos

Nyt tilastoni saattaa heittää sillä en ole ihan varma sainko Gwendyn lahjaksi vai ostinko se itse enkä ollut myöskään merkannut muistiin päivää jolloin luin kirjan loppuun. Melkoista huolimattomuutta heti alkuvuodesta. Viime vuoden puolella alkanut bloggausjumi ja -jonon kertyminen jatkuu edelleen, joten postaukset tulevat lukemiseen nähden viiveellä.

Gwendy on julkaistu Yhdysvalloissa kolmena erillisenä (pienois)romaanina, mutta Tammi julkaisi trilogian suomennoksen yksissä kansissa (lisäksi e- ja äänikirjat myös erillisinä), ihan hyvä ratkaisu, eipähän tarvitse odotella kieli pitkällä seuraavia osia vaan saa lukea tarinan kerralla! Tarina on syntynyt Stephen Kingin ja Richard Chizmarin yhteistyönä. King aloitti Gwendyn tarinan, mutta se jäi keskeneräisenä ns. pöytälaatikkoon kunnes Richard Chizmar hyppäsi mukaan ja Gwendyn lipas eli tarinan ensimmäinen osa valmistui. Toinen osa Gwendyn lumottu sulka on Chizmarin kirjoittama ja päätösosan Gwendyn viimeinen tehtävä King ja Chizmar ovat kirjoittaneet yhdessä. 

Trilogiassa seurataan Castle Rockista kotoisin olevan Gwendy Petersonin elämää kolmessa eri vaiheessa, teini-ikäisenä, kolme-neljäkymppisenä ja päälle kuusikymppisenä. 12-vuotias Gwendy on lopettamassa juoksulenkkiään kun mustiin farkkuihin, puvuntakkiin ja hattuun pukeutunut tuntematon mies puhuttelee Gwendyä ja pyytää hänet palaveriin. Mies, Richard Farris, antaa Gwendylle mahonkisen lippaan, jonka päällä on kuusi nappia ja molemmissa päissä nappi ja vipu. Kullakin kahdeksalla erivärisellä napilla sekä kahdella vivulla on tehtävänsä ja lippaan mukana tulee valtava vastuu. Gwendy ottaa lippaan vastaan ja se seuraa häntä hänen aikuisuuteen, vanhuuteen, kongressiin ja aina avaruuteen asti, niin hyvässä kuin pahassa.

Olin aluksi hieman skeptinen Kingin ja Chizmarin yhteistyöstä, vaikka King on ennenkin kirjoittanut onnistuneita tarinoita yhdessä muiden kanssa kuten Talismaani ja Pimeyden talo Peter Straubin kanssa tai Ruususen uni poikansa Owen Kingin kanssa. King on suosikkikirjailijani ja kuten usein lempiasioiden kanssa niitä ei niin vain soisi sorkittavan. Onneksi Gwendy tempaisi mukaansa heti ja epäilykseni osoittautuivat turhiksi. Kolme tarinaa muodostaa ehjän kokonaisuuden, josta ei erotu kaksi eri kirjoittajaa. Myös Einari Aaltonen on tehnyt hyvää työtä kääntäessään tarinan suomeksi. Gwendy on hemmottelua King-fanille myös siksi, että siellä täällä vilahtelee viittauksia Kingin muihin teoksiin, totta kai, sillä kuten Kinginsä lukenut tietää...

On muitakin maailmoja kuin tämä.

Kingin toisiin maailmoihin ja hahmoihin viittausten lisäksi King ja Chizmar linkittävät tarinansa myös tähän omaan maailmaamme ja aikaamme, sen henkilöihin, ilmiöihin ja vitsauksiin kuten Donald Trumpiin ja koronavirukseen. Gwendy luovii tämän kaiken keskellä turvautuen silloin tällöin pieniin hämmästyttävän yksityiskohtaisiin suklaahahmoihin ja erikoisiin hopeakolikoihin, tuntien harteillaan maailman (maailmojen) ja lippaan värikkäiden nappien, etenkin päätyjen punaisen ja mustan nappien valtavan painon. Tarinan edetessä lipas saattaa muuttaa hieman kokoaan, painoaan tai vipujen paikkaa, oli se sitten Kingin ja Chizmarin tahallaan tai tahattomasti tekemää tai Aaltosen suomennokseen lipsauttamaa, mutta joka tapauksessa kuten Gwendy sanoo:

Ihmiset eivät tarvitse lipasta tehdäkseen kammottavia asioita. Ihmismieli pystyy pahaan ilmankin.

Niinhän se valitettavasti on. Ei tarina kuitenkaan tuosta sanomasta huolimatta ole läpeensä paha vaan siinä ja sen hahmoissa on paljon hyvää. Täytyy nostaa hattua (knallia!) esimerkiksi Richard Farrisille, joka ei menetä uskoaan ihmisiin vaikka nappien kutsu käy lippaan kantajille kerta toisensa jälkeen ylivoimaiseksi. Ja tietysti hatun noston tai sulan heilautuksen ansaitsee vahva päähenkilö Gwendy. Gwendyssä on roppakaupalla rohkeutta, epäitsekkyyttä ja uskoa sekä asioihin että ihmisiin. Lopulta pidin tarinasta valtavan paljon.

Sitaattikunniamaininnan saa (Gwendyn vahva ja kaunis rakkauden julistus):

Tässä miehessä ei ole mitään pahaa, tämä mies on koti.

Pohjoinen lukuhaaste 2024: 23. Kirjassa on moottoriajoneuvo

Helmet-lukuhaaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

 J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

(Harry Potter #7)

Tammi, 2008

828 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

(Harry Potter and the Deathly Hallows, 2007)

Luettu: 3.12.2023

Mistä: oma ostos

Harry Potter täyttää heinäkuun viimeisenä päivänä seitsemäntoista vuotta ja hänestä tulee täysi-ikäinen. Samalla häntä suojanneet taiat raukeavat ja lordi Voldemortin sekä tämän kannattajien on helpompi päästä Harryn jäljille ja kimppuun. Harryn elämä on muuttumassa, hän lähtee Likusteritieltä, mutta ei palatakseen Tylypahkaan seitsemännelle lukukaudelle vaan lähteäkseen kohti tuntematonta, toteuttamaan rehtori Dumbledorelta saamaansa tehtävää. Kukistaakseen lordi Voldemortin Harryn, Ronin ja Hermionen on tuhottava loput hirnyrkit, lordi Voldemortin sielun palaset, mutta tehtävä ei ole helppo sillä he eivät tiedä mitä loput hirnyrkit ovat tai mistä ne löytyvät. Matkan varrella ystävykset kuulevat tarinan kuoleman varjeluksista ja joutuvat miettimään kummat ovat tärkeämpiä, kuoleman varjelukset vai hirnyrkit?

Kuoleman varjeluksissa mennään Taikaministeriön vallankaappauksen edetessä yhä synkempiin tunnelmiin. Uudet säännöt jästisyntyisten luetteloinnista ja velhojen verisäädystä, kyseenalaiset kuulustelukeinot sekä jästien katoamiset muistuttavat hyvin vahvasti toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia ja vainoja. Velhomaailmassa on siis vallalla paljon pahuutta, mutta myös Voldemortin vastustajat pitävät pintansa eivätkä antaudu pimeän voimille. Taistelut kovenevat ja lopussa vastapuolten uskollisuus ja rohkeus punnitaan. Pidän siitä, että Rowling ei ole kirjoittanut mustavalkoista loppua, jossa kaikki hyvien puolella olevat selviävät ja vain paha saa palkkansa. Molemmat osapuolet kärsivät tappioita, mutta tarinassa näytetään myös, että ihmiset -tai velhot- voivat muuttua, pimeyden puoleltakin voi kääntyä pois.

Pidän kovasti pitkistä tarinoista, mutta suuri sivumäärä asettaa myös tiettyjä vaatimuksia sisällölle. Kuoleman varjeluksissa on hetkittäin turhaa joutokäyntiä, esimerkiksi Harryn, Ronin ja Hermionen piilossa Kalmanhanaukio 12:ssa viettämä aika tuntui jatkuvan pienen ikuisuuden. Pienellä tiivistämisellä tarina olisi vielä vetävämpi, tosin silloin olisi "vaarana", että tarina on luettava yhdellä istumalla. Harry Potter ja kuoleman varjelukset on loistava tarina ja hieno päätös sarjalle. Tosin ihan vielä Harrylle ja kumppaneille ei tarvitse sanoa hyvästejä sillä sarja on saanut jatkokseen vielä Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmän, josta on myös tehty kirja. Se odottaa vielä lukemistaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Siunattu olento", Ron sanoi hellästi, "ja minä kun joskus haaveilin, että katkaisen siltä kaulan ja ripustan pään seinälle."

Helmet-lukuhaaste 2023: 15. Kirjan nimessä on ja-sana

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

(Harry Potter #6)

Tammi, 2006

698 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Half-Blood Prince, 2005)

Luettu: 23.5.2023

Mistä: oma ostos

Lordi Voldemort kannattajineen aiheuttavat sekasortoa ja tuhoa niin että taika- ja jästimaailman väliset rajat repeilevät, taikaministeri joutuu jopa käymään jästien pääministerin luona kertomassa vallitsevasta sotatilasta. Toinen yllättävä vierailu tapahtuu Likusteritiellä kun rehtori Dumbledore saapuu kesken kesäloman läksyttämään Dursleyjä ja saattamaan Harry Potterin pikaisen Umpula-Ipiston kylään tehdyn mutkan kautta loppulomaksi Kotikoloon, Weasleyn perheen kotiin. Harryllä ystävineen on edessä kuudes lukuvuosi Tylypahkassa. Draco Malfoyn käytös herättää kummastusta, kouluun saapuu uusi taikajuomien opettaja Horatius Kuhnusarvio Kuhnukerhoineen ja Dumbledore ilmoittaa osallistuvansa enemmän Harryn koulutukseen ja pitävänsä tälle yksityistunteja. Mitä yksityistunnit pitävät sisällään ja kuka on puoliverinen prinssi, jonka käytössä olleesta taikajuomien oppikirjasta Harry ammentaa vinkin jos toisenkin?

Aiempien vuosien tapaan myös kuudes kouluvuosi Tylypahkassa sujuu kaikkea muuta kuin rauhallisissa merkeissä. Opinnot vaikeutuvat, kuudesluokkalaiset harjoittelevat sanattomia taikoja ja 17 vuotta täyttävien on lupa aloittaa ilmiintymiskurssi, jossa on vaarana vaikkapa jonkun raajan jääminen lähtöpaikkaan muun vartalon siirtyessä toisaalle. Tässä osassa pureudutaan hieman lisää myös Voldemortin menneisyyteen. Ajatuseula eli eräänlainen muistojen tallennusastia on tähän tarkoitukseen mitä loistavin kerronnallinen välikappale, tästäkin pisteet Rowlingille!

Tarina pitää sisällään myös aiempia osia enemmän romantiikkaa, koetaan orastavia ihastuksia, seurustelua, kolmiodraamaa ja tehdään häävalmisteluja eli monenlaista iloa, väristystä ja myös murhetta on ilmassa. Ja kun kyse on noidista ja velhoista täytyy huomioida myös monenlaiset lemmentaiat ja -juomat. Rohkeutta ja uskollisuutta koetellaan moneen kertaan niin rakkaus- kuin muullakin rintamalla ja on entistä tärkeämpää tietää kuka on ystävä ja liittolainen, kuka vihollinen. Kaikkeen ei kuitenkaan voi varautua ja ymmärryksen hetkellä voi olla liian myöhäistä tehdä mitään.

En tiedä kumpi oli pahempi ja parempi, lukea Puoliverinen prinssi ensimmäistä kertaa kun kaikki oli uutta vai toista kertaa kun tiesi mihin tarina on menossa. Joka tapauksessa kirja on hirveän hyvä, hirvittävä ja hyvä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Ja nyt, Harry, astukaamme yöhön ja tavoitelkaamme tuota huikentelevaista viettelijätärtä, seikkailua."

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 21. Kirja, josta on tehty elokuva tai tv-sarja

Helmet-lukuhaaste 2023: 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Bazar, 2014

415 sivua

Suomentanut: Marja Helanen

(The Snow Child, 2012)

Luettu: 8.5.2023

Mistä: oma ostos

Lumilapsi ei ole mikään kesäisin kirja, mutta tämän vuoro oli nyt postausjonossa (johon on kertynyt useampi kirja jo ennen lukumaratonia). Toimikoon Lumilapsi muistutuksena menneestä tai tulevasta talvesta ja onhan tässä tarinassa muitakin vuodenaikoja.

Eletään 1920-lukua. Viittäkymmentä lähestyvät Jack ja Mabel ovat kokeneet kymmenisen vuotta sitten kipeän lapsenmenetyksen. Saadakseen uuden alun he ovat jättäneet taakseen kodin, sukulaiset ja koko entisen elämänsä ja muuttaneet Alaskan syrjäseudulle, jonne liittohallitus on etsinyt asukkaita territorioon tehdyn uuden junareitin varrelle. Elämä Wolverinejoella on aloitettava täysin tyhjästä, täytyy raivata paikka uudistilalle, kaataa puut, rakentaa niistä mökki ja navetta, viljellä maata ja metsästää riistaa. Eräänä ensilumen hetkenä Mabel ja Jack innostuvat tekemään lumiukon, tai siis lumitytön, eikä heidän elämänsä ole tuon illan jälkeen ennallaan. Lumityttö katoaa, mutta Mabel ja Jack saavat tilalle jotain muuta, luonnonlapsi Fainan, joka kulkee kuinka tahtoo. Mistä Faina on tullut, kenen lapsi hän on ja minne hän aina katoaa?

Lumilapsen alun tunnelma on kipeän lohduton ja kaunis. Uusi alku uudisasukkaina ei ole ollut varsinainen menestys ja lapsen menetys on yhä läsnä, kiilana pariskunnan välissä. Alussa kerronnassa on sekavuutta mikä saa tarinaan uppoamisen takkuamaan. Mabel menee tuuliselle pihalle, kulkee tyyneen rantaan, jossa kuitenkin tuuli heiluttaa hänen helmojaan. Jack puolestaan valjastaa hevosen vankkureiden eteen, ratsastaa hevosella ja on sitten taas vankkureiden penkillä. Anteeksi vain, onko tuulista vai tyyntä ja onko hevosella perässään vankkurit vai ratsastetaanko sillä?

Pienen haparoinnin jälkeen epäloogisuudet jäävät kuitenkin pois ja tarina nytkähtää liikkeelle. Tarinassa vuorottelevat ja tasapainottelevat tunteen (Mabel) ja järjen (Jack) äänet, jotka myös risteävät ja järkkyvät. Alun surullinen tunnelma saa lisää sävyjä, iloa, toivoa ja salaperäisyyttä. Onko Faina toiveiden, rakkauden ja lumen tuomaa taikuutta vai oikea lapsi, joka vain on luonnossa kuin kotonaan?

Alaskan villi ja karu luonto, uudisasukkaiden arki, tunteen ja järjen vuoropuhelu ja roima ripaus taikapölyä saivat minut ihastumaan kirjaan. Tarinan luettuani olin kuin sumussa tai lumimyrskyssä, missä meni toden ja tarun raja? Sillä ei loppujen lopuksi ole väliä, mutta rakkaudella on.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinä iltana heille syntyi lapsi jäästä, lumesta ja kaipauksesta.

Helmet-lukuhaaste 2023: 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna

Stephen King: Satumaa

 

Stephen King: Satumaa

Tammi, 2023

656 sivua

Suomentanut: ilkka Rekiaro

(Fairy Tale, 2022)

Luettu: 9.3.2023

Mistä: oma ostos

Maaliskuisella hiihtolomalla oli kovista aamupakkasista huolimatta päivällä niin aurinkoista ja lämmintä, että ulkona tarkeni lukea. Satumaista (sic)! 

Olipa kerran – niin kuin saduissa sanotaan – teinipoika Charlie Reade, joka asui kahdestaan isänsä kanssa äidin kuoltua. Eräänä päivänä Charlie tutustuu lähistöllä itsekseen asuvaan ikämieheen Howard Bowditchiin ja hänen niin ikään iäkkääseen koiraan Radariin. Kolmikko ystävystyy ja kun Howard kuolee hän jättää Charlielle kaiken, myös c-kasetin, joka johdattaa Charlien pihan laidalla sijaitsevaan lukittuun liiteriin ja liiterissä olevaan kaivoon, josta pääsee toiseen maailmaan, Empisiin, maailmaan jossa leviää kirous ja jota hallitsee julma Parventappaja, maailmaan joka Charlien on pelastettava ennen kuin kirous leviää muihin maailmoihin. Samalla Charlien on suojeltava Empisiä meidän maailmaltamme.

Osaatko kuvitella mitä tapahtuisi, jos tulisi julki, että meidän ulottuvillamme on toinen maailma? Jonne pääsee niinkin helposti kuin laskeutumalla 185 kiviaskelmaa ja kävelemällä käytävää, joka ei ole juuri puoltatoista kilometriä pitempi? Jos vallanpitäjät tajuaisivat, että ovat löytäneet uuden maailman, jota riistää, nyt kun tämän maailman luonnonvarat on kulutettu lähes loppuun. Pelkäisivätkö he Parventappajaa tai herättäisivätkö he siellä asuvan kamalan jumalan pitkästä unestaan? Kykenisivätkö he ymmärtämään, millaiset järkyttävät seuraukset olisi sillä jos...

Satumaassa on satumainen rakenne. Tarinan sankarin ja prinssin, siis Charlien täytyy ratkaista ongelma tai ongelmien ketju, päästyään maailmojen kaivon kautta toiseen maailmaan Charlie kohtaa kuninkaallisia, satuolentoja ja oudosti käyttäytyviä tai puhuvia eläimiä ja Charlieta ohjataan talolta toiselle viestien ja ohjeiden kera kuin saduissa konsanaan. Satumaassa monet asiat toistuvat pareittain, on kaksi maailmaa, jossa molemmissa on kuin hieman vääristyneinä peilikuvina kaivot, ilkimykset, hyväntekijät jne. Lisäksi tarinassa on paljon tarinapareja, viittauksia ja yhtymäkohtia paitsi vanhoihin satuihin kuten Tittelintuureen, Hanhityttöön tai Kolmeen pieneen porsaaseen myös Kingin omiin tarinoihin, Charliessa on kaikuja Talismaanin Jack Sawyeristä, Empisin unikot veivät ajatukset Liseyn tarinan lupiineihin ja Syvän-Maleenin vanginvartija Pursey/Percival toi mieleen Kuoleman käytävän Percy Wetmoren. Osa viittauksista meni minulla varmasti ohi, mutta viittaukset Kingin Musta torni -sarjaan saivat minut hymyilemään, aivan kuin olisin törmännyt vanhoihin tuttuihin.

Vaikka Satumaa on maailman (maailmojen) pelastustarina on myös ystävyydellä valtavan suuri rooli kirjassa. Nuoren urheilullisen ja sosiaalisen Charlien ja käytännössä erakkona elävän iäkkään herra Bowditchin ystävyys on kuvattu taitavasti. Alussa he molemmat omalla tavallaan hyötyvät toistensa auttamisesta, mutta huomaavat myös viihtyvänsä toistensa seurassa. He tekevät toisistaan tarkkoja havaintoja, oppivat toisiltaan ja kunnioittavat toisiaan. Myös Charlie ja Radar-koira ovat upea parivaljakko, millaista uhrautumista ja uskollisuutta he osoittavat toisiaan kohtaan!

King pohjustaa tarinaa huolella ennen kuin saattelee lukijan Empisiin. Joku saattaa ärsyyntyä Kingin perusteellisesta ja hetkittäin hitaasta kerronnasta, mutta minä pidän näistä tempon vaihteluista, etenkin kun tarinassa on vastapainoksi myös vauhtia. Alun lisäksi myös juonen keskivaiheilla Syvän-Maleenin tyrmässä on hitaampi suvantokohta, jossa aika ikään kuin venyy ja hidastuu paitsi Charliella myös lukijalla. Hidastaminen istuu tarinaan ja toimii tehokeinona.

Olin valmis hyppäämään Satumaahan silmät kiinni ja pää edellä. King voi viedä todella syviin vesiin ja tummiin maailmoihin, mutta luotan siihen, että hän kuljettaa mukanaan ja nostaa pintaan. Niin kävi tälläkin kertaa. Satumaassa on vanhojen King-romaanien tunnelmaa, kauhun kuninkaan kynä ei todellakaan ole tylsynyt.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tässä on yksi asia, jonka Empisissä opin: synkkinä aikoina hyvät ihmiset loistavat kirkkaimmin.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 14. Fantasia tai dystopia

Helmet-lukuhaaste 2023: 5. Kirjassa ollaan maan alla

Anni Kytömäki: Kultarinta

 

Anni Kytömäki: Kultarinta

Gummerus, 2014

644 sivua

Luettu: 10.10.2022

Mistä: oma ostos

Varakkaan helsinkiläisperheen pojan Erik Stenforsin lapsuus järkkyy kun äiti sairastuu. Metsänomistajaisällä on jatkuvasti työkiireitä ja Erik kasvaa pääasiassa perheen Hanna-taloudenhoitajan hoidossa sukutilalla Aspholmin kartanossa ja kaupunkikodissa Helsingissä. Metsä ja luonto ovat Erikille tärkeitä, mutta isän työsaappaisiin astuminen ei innosta, Erik mieluummin tutkii metsää kuin hakkauttaa sitä. Helsingissä Erik kohtaa työläistyttö Lidian, mutta lähtee silti talveksi kauas pohjoiseen metsänvartijaksi. Talven jälkeen heidän tiensä kohtaavat uudelleen. Myöhemmin Erik pääsee jakamaan oppinsa ja rakkautensa luontoon tyttärelleen Mallalle, joka kulkee isänsä mukana metsissä ja vesien äärellä kuin kotonaan. Malla joutuu kantamaan harteillaan äitinsä kohtaloa, mutta myöhemmin lisäksi isänsä tekemän valinnan seurauksia. Luhtajoella, täysin uudessa ja oudossa ympäristössä nämä taakat ovat välillä kovin raskaita kantaa, mutta Mallan on etsittävä paikkansa uudessa tilanteessa. 

Kultarinta on 1900-luvun alkuun, Suomen itsenäistymisen vuosiin ja 1930-luvun loppuun ajoittuva rakkaustarina. Se kertoo romanttisista rakkauksista, mutta myös isän ja tyttären välisestä rakkaudesta sekä rakkaudesta luontoon. Kultarinnassa on myös annos mytologiaa, karhu on muutakin kuin metsän siimeksessä tallustava eläin. Tarinassa seurataan myös sukupolvien ketjua, sitä kuinka tietyt rasitteet, mutta myös rakkaudet periytyvät isiltä ja äideiltä pojille ja tyttärille. Lisäksi Kultarinta on ylistys- ja puolustuspuhe luonnolle, metsälle ja luonnonsuojelulle.

Anni Kytömäki vieraili Iin kirjastossa Muusajuhlilla ja tarkoitukseni oli lukea Kultarinta ennen sitä. Koin aluksi huonoa omatuntoa kun luin kirjaa niin hitaasti ja olin Muusajuhlien aikaan lukenut vasta muutamia kymmeniä sivuja, mutta Kytömäki mainitsi, että hän itse asiassa toivookin, että Kultarinnalle annettaisiin ahmimisen sijasta aikaa. Lopulta luin kirjan huoletta hitaasti, nautiskellen Kytömäen luomista kuvista, eläen ja hengittäen tarinaa ja sitä ympäröivää luontoa sivu sivulta. Lukukokemusta täydensivät omat luontoretket syksyn tumman vihreään metsään, oranssina keltaisena ja punaisena hohtaville soille ja vielä kirjan lukemisen jälkeen syksystä talveen siirtyville vaaroille ja tuntureille, jonne ajatukset palaavat tämä sitaatin myötä:

Vuori, vaara, kohoaa niin vieressä ettei sitä oikein uskalla katsoakaan. Voiko kiviaineksen tiheyden aistia ruumiissa? Tällaista painetta ei koskaan tunnu vesillä, harjuilla tai kotipuolen graniittikukkuloilla.

Kultarinta on upea ja runsas tarina, joka kannattaa lukea rauhassa, sellainen, jonka voi avata mistä kohtaa tahansa ja upota kauniiseen kuvaukseen, siirtyä muutamassa lauseessa kallioille upeiden järvimaisemien äärelle, pohjoisen vaatimattomaan metsäpirttiin pakkasen ja lumen keskelle, suolle joutsenen pesälle, Helsinkiin kaupungin kuhinaan väistelemään levottomuuksia tai nauttimaan konsertista. Ja ne Kultarinnan henkilöt, Erik, Lidia, Malla, Joel, karhut. Kultarinta kestää useamman lukukerran ja todennäköisesti silti huomaa ja aistii vielä jotain uutta, joka jäi edellisellä kerralla huomaamatta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

     Paljonko maksaa pilvenkorkuinen kuusi? Palokärki? Korpiluppo? Hiljaisuus? Niin paljon ettei kukaan pysty ostamaan niitä, varsinkaan kun niitä ei voi siirtää sieltä missä ne ovat.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 24. Kirja liittyy mytologiaan

Helmet-lukuhaaste 2022: 45. Palkittu esikoisteos

Pakko mainita vielä kuvassa näkyvä kirjanmerkki. Rakastan metsien saniaisia ja poimin kesälomamatkalta pienen metsäalvejuuren ja laitoin sen kuivumaan kirjan väliin. Vähän paperia ja kontaktimuovia ja minulla on kirjanmerkki, jossa on pala kesää.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

 

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

(Harry Potter #5)

Tammi, 2004

1050 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2003)

Luettu: 16.9.2022

Mistä: oma ostos

Minuun on iskenyt syksyn aikana vanhan tutun lukujumin sijasta postausjumi. Luettujen pinoon on kertynyt tapojeni vastaisesti useampia kirjoja, joten luvassa saattaa olla minipostauksia tilanteen korjaamiseksi. Feeniksin killan luin jo syyskuussa, mutta sain ajatukseni jäsenneltyä tekstiksi vasta jouluksi.

Ankeuttajat saapuvat Pikku Whingingiin keskelle jästien asutusaluetta ja yhteenoton seurauksena Harry on saada potkut Tylypahkasta jo ennen lukuvuoden alkua. Joukko velhoja ja noitia saapuu hakemaan Harryä Lontooseen Kalmanhanaukio 12:een, jossa sijaitsee Feeniksin killan eli Voldemortin vastustajista koostuvan salaseuran päämaja. Puheet Voldemortin paluusta repivät railoa velhomaailmaan, osa uskoo hänen palanneen ja haluaa valmistautua tulevaan kun taas moni pitää paluuta hölynpölynä ja valheena. Kun Taikaministeriöstä Tylypahkaan pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi saapuvan Dolores Pimennon teoriapainotteiset opetusmetodit eivät tyydytä kaikkia oppilaita päättää osa heistä ryhtyä opiskelemaan suojautumista keskenään, salassa. Koulussa on valtavasti tekemistä, V.I.P.-tutkinnot ovat tulossa ja niiden lisäksi Harrylle on määrätty yksityistunteina okklumeusta, mielen taikasuojausta ulkoisilta tunkeilijoilta. Harryn arpea särkee yhä ja hän näkee jälleen outoja, väkivaltaisia unia ja kaiken lisäksi Dumbledore välttelee häntä. Mitä pidemmälle Harryn viides opiskeluvuosi etenee sitä hullummaksi meno Tylypahkassa menee Taikaministeriön ulottaessa lonkeroitaan yhä syvemmälle koulun sisälle. Sekasorron keskellä on vaikeaa tietää mistä suunnasta vihollinen on tulossa.

Harrystä paljastuu aiempaa synkempi puoli, jonka kaikista ilmentymismuodoista en hirveästi pidä, kuten esimerkiksi siitä kuinka Harry yltyy kiusaamaan serkkuaan Dudleytä (mikä ei sinänsä ole mikään ihme kaiken sen jälkeen kuinka Dudley on kohdellut Harryä). Harry on jatkuvasti vihainen ja hän kiihtyy hetkessä lähes raivon partaalle, tämä säikäyttää häntä itseäänkin. Muutenkin Harryn mielenmaisema on kaiken yksinäisyyden, epätietoisuuden sekä uhkaavien ja todentuntuisten unien myötä melkoisen ahdistunut ja musta. Lohtua ja valoa Harryn elämään tuovat kummisetä Sirius Musta, ensi-ihastus ja tietysti ystävät. Lisäksi tarinassa käsitellään itseluottamusta, oikeudenmukaisuutta, ammatinvalintakysymyksiä sekä sitä kuinka eri tavalla henkilöt ja asiat voidaan nähdä henkilön itsensä tai muiden näkökulmasta. Kaikki ei ole aina sitä miltä ensi näkemältä tai -tuntemalta vaikuttaa.

Harry Potter ja Feeniksin kilta kesti loistavasti toisenkin lukukerran. Tällä kertaa hyvän tarinan lisäksi kiinnitin huomiota taitavaan henkilökuvailuun, henkilöiden luonteenpiirteet tuodaan esiin taitavasti ja kuin ohimennen yhdessä lauseessa, sekä muutamiin suomennokseen liittyviin yksityiskohtiin. Mistä mahtaa johtua, että osa henkilöiden nimistä on suomennettu ja osa ei? Esimerkiksi Sirius Musta (Black), Dolores Pimento (Umbridge), Alastor Vauhkomieli (Moody) ja Kingsley Kahlesalpa (Shacklebolt) ovat saaneet nimistään suomennoksen kun taas mm. Neville Longbottom, Lavender Brown ja Elfias Doze esiintyvät englanninkielisillä nimillään. Tosin Alastor "Villisilmä" Vauhkomieli oli muuttunut parissa kohtaa ehkä vahingossa Vauhkosilmäksi. Minua huvitti myös kohtaus, jossa rouva Weasley ohjeistaa lapsia myrkyttämään hutsuja, jonkinlaisia tuholaisotuksia. Erikoinen sanavalinta ainakin näin aikuislukijan mielestä, mutta ilmeisesti tässä tapauksessa suomennos on uskollinen englanninkieliselle termille (Googlen mukaan doxy). Jos innostusta riittää vielä kolmanteen Harry Potter-lukukierrokseen voisi seuraava kierros olla mielenkiintoista lukea englanniksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Te olette ehkä huomanneetkin, että me ollaan oltu pääsiäisloma aika hiljaa sekasortorintamalla?"

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 3. Kirja, joka sisältää kirjeitä

Helmet-lukuhaaste 2022: 13. Lasten- tai nuorten kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

Oikein hyvää joulua!

Stephen King: Myöhemmin

Stephen King: Myöhemmin

Tammi, 2022

283 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Later, 2021)

Luettu 10.8.2022

Mistä: oma ostos

Olen tehnyt usein Kingin uudesta kirjasta ennakkotilauksen ja ehtinyt odottaa kirjan ilmestymistä kieli pitkällä jo kauan ennen julkaisua, mutta Myöhemmin-romaanin huomasin vasta kun se oli ehtinyt jo kauppoihin. En käsitä missä uutispimennossa olen ollut! Toki korjasin tilanteen ja kävin ostamassa kirjan itselleni välittömästi. Luin kirjan jo elokuussa, mutta mikäpä olisi oivallisempi postauspäivä kirjalle kuin Stephen Kingin 75. syntymäpäivä. Paljon onnea suosikkikirjailijalleni!

Jamie Conklinilla on kyky, josta ei hänen kirjallisuusagenttina työskentelevän yksinhuoltajaäitinsä mukaan saa puhua muille. Jamie näkee kuolleita, hän voi jopa jutella heidän kanssaan hetken aikaa ennen kuin nämä jatkavat matkaansa. Vainajat eivät kuitenkaan aina ole herttaisia naapurin mummoja vaan heidän joukossaan on myös ihmisiä, jotka ovat olleet pahoja niin eläessään kuin vielä kuoltuaankin. Auttaakseen äitiään sekä äidin poliisiystävää Jamien on kohdattava eräitä kuolleita, halusi tai ei.

Tarinan alkuasetelmasta tulee väistämättä mieleen M. Night Shyamalanin Kuudes aisti -elokuva ja kohtaus, jossa Haley Joel Osmentin näyttelemä pikkupoika Cole Sear kuiskaa Bruce Willisin näyttelemälle psykiatri Malcolm Crowelle "I see dead people". Mielikuvaa ei vähennä se, että kyvystään kertova minäkertoja Jamie viittaa samaiseen elokuvaan: Mutta tässä ei ole kyse samasta kuin siinä Bruce Willisin leffassa. Minusta tässä tosin on vähän samasta kyse, molemmat kun nyt kuitenkin sattuvat näkemään kuolleita. Ihan alussa Jamie ei ymmärrä näkevänsä kuolleita, mutta harjaantuu hiljalleen kyvylleen, tunnistaa kuolleet elävien joukosta ja oppii heistä asioita, kuten että kuolleet eivät voi valehdella ja heiltä voi tästä syystä saada tärkeitä, tähän asti salassa pysyneitä tietoja. Tämä onkin tarinan idea, voisiko kuolleista hyötyä jotenkin?

Kirjan minäkertoja Jamie on 22-vuotias kertoessaan lukijalle lapsuudestaan noin 6-vuotiaasta teini-ikäiseksi. Pidän lapsi-Jamiestä, tai siis siitä millainen kuva lapsi-Jamiestä tulee aikuisen Jamien muistojen ja muistelun kautta, mutta en juurikaan aikuistuvasta ja aikuisesta Jamiestä. Ehkä se on vanhemman Jamien puhetapa, jossa on samaan aikaan jotain lapsekasta ja luotaan työntävää enkä myöskään ihastunut myöhemmin-viittauksista. Minun ja aikuisen Jamien kemiat eivät vain kohdanneet.

Tsekkaa mitä itse tuumit.

Tarina tempaa mukaansa niin kuin Kingin kirjat yleensä, siinä on jännitystä ja kauhua, yliluonnollisuutta kammottavien vainajien ja pahuuden muodossa, surullisia ihmiskohtaloita ja kasvutarina. Lopun paljastus selittää osittain Jamien käytöstä tai piirteitä, mutta paljastus latisti lukuelämystä, se tuntui hieman päälle liimatulta, ehkä odotin Kingiltä ennemmin jotain yliluonnollista ratkaisua. Mutinoista huolimatta Myöhemmin on hyvä kummitusjuttu, mutta ei missään nimessä nouse suosikki-Kingieni joukkoon.

Sitaattikunniamaininnan saa (vähän pidempi pätkä):

Ajattelin usein, että jos avaisin komeron ottaakseni paidan, hän olisi komerossa, minun ikioma mörköni. Tai sängyn alla, ja mitä jos hän nukkuessani tarttuisi minua ranteesta tai nilkasta? En uskonut, että hän pystyisi tarttumaan, mutta en ollut varma siitäkään, etenkään jos hän koko ajan vahvistui.

     Mitä jos heräisin ja näkisin hänet vierelläni sängyssä?

Helmet-lukuhaaste 2022: 49: Kirja on julkaistu vuonna 2022 (suomennos)

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Gummerus, 2021

360 sivua

Suomentanut: Paula Takio

(The Little Shop of Happy Ever After, 2020)

Luettu: 1.8.2022

Mistä: oma ostos

Kun Birminghamin pikkukirjasto lakkautetaan saa 29-vuotias kirjastonhoitaja Nina Redmond potkut. Sen sijaan, että jäisi murehtimaan onnetonta työtilannettaan Nina ryhtyy – ystäviensä ja jopa itsensä yllätykseksi – toteuttamaan unelmaansa. Hän ostaa eri paikoista haalimilleen kirjoilleen pakettiauton, muokkaa siitä liikkuvan kirjakaupan ja muuttaa hektisestä Birminghamista pikkuiseen Kirrinfieldiin, Skotlannin ylämaille. Ninan koko elämä muuttuu täysin, mutta vielä pitäisi saada ylämaalaiset kiinnostumaan kirjoista ja lukemaan, jotta muutoksessa olisi jotain järkeä.

Ostin Colganin kirjan alun perin joululukemiseksi, mutta lopulta kirja valikoitui vasta kesäloman reissulukemistoon ja ihan hyvä niin. Olimme reissussa autolla, joten Uusia lukuja ja onnellisia loppuja Ninan pyörillä kulkevine kirjakauppoineen oli oivallista lukemista, sopi vähän kuin teemaan. Tarina on mukavan kevyt, joten ei haitannut, vaikka ehdin lukea vain lyhyitä pätkiä kaiken lomaohjelman lomassa, lähinnä ennen nukkumaan menoa.

Kirjassa ehkä parasta on upeat maisemat (aion ehdottomasti lähteä joskus vaeltamaan Skotlannin nummille!) ja pikkupaikkakunnan elämänmeno. Ja onhan jo liikkuva kirjakauppa itsessään ihana idea, vaikkakin ehkä enemmän sellainen lottovoittajan unelma, omaa elantoa en ehkä sellaisen varaan uskaltaisi laittaa. Lopulta pelkät puitteet eivät kuitenkaan riittäneet lumoamaan minua vaan jäin kaipaamaan vielä sitä kuuluisaa jotain. Tarina etenee sujuvasti, mutta on valitettavasti hieman ennalta-arvattava. Onneksi kuitenkin luin kirjan onnellisen ja rentoutuneen lomalaisen reissulasien läpi, joten kirjasta jäi lopulta mukava ja leppoisa olo. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuntui kuin sää olisi syntynyt silmien edessä: taivas oli kuin valtava vaihtuva näytelmä, jossa liike virtasi ja kieppui.

Helmet-lukuhaaste 2022: 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

(Harry Potter #4)

Tammi, 2011

 768 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)

Luettu: 25.11.2021

Mistä: oma ostos

Harryn arpea särkee ja hän näkee pelottavan todentuntuisia unia Voldemortista. Onneksi hän pääsee viettämään kesäloman loppua Weasleyn perheen luokse ja jopa huispauksen MM-kisoihin, jonne Weasleyn perheen isä vie poikansa sekä Harryn ja Hermionen. Jännittävän loppuottelun jälkeen kuolonsyöjät hyökkäävät leirintäalueelle ja taivaalle ilmestyy pimeän piirto, Voldemortin merkki. Kun Harry ystävineen pääsevät lopulta Tylypahkaan aloittamaan neljättä lukuvuottaan odottaa koulussa yllätys. Rehtori Dumbledore ilmoittaa, että heidän koulunsa isännöi pitkän tauon jälkeen järjestettäviä kolmivelhoturnajaisia, joihin osallistuu kolme Euroopan suurinta velhokoulua, Tylypahka, Beauxbatons ja Durmstrang. Vastoin kaikkia sääntöjä Harry valitaan yhdeksi kolmiverhoturnajaisten kilpailijoista. Kuka laittoi Harryn nimen liekehtivään pikariin, kuinka ihmeessä hän pystyy päihittämään vanhemmat ja kokeneemmat kilpakumppaninsa tai edes selviytymään vaarallisista tehtävistä hengissä?

Kirjan alussa kesälomaa on jäljellä kaksi viikkoa ja Tylypahkaan päästäänkin vasta sivun 170 tienoilla, joten pelkkää sivumäärää katsoessa alku on varsin pitkä. Alku ei kuitenkaan ole tylsä sillä siinä ehtii tapahtua varsin paljon. Muutenkin kirjan sivumäärä on huomattavasti aiempia osia suurempi, mutta tapahtumat etenevät vauhdikkaasti eikä (liian) rauhallisia suvantokohtia juurikaan ole. Juoni rakentuu monesta osasta ja tapansa mukaan Rowling pitää langat hyvin käsissään, tarina on runsaudesta huolimatta ehjä.

Tarinassa on varsin kansainvälinen tunnelma sillä MM-kisoissa on loppuottelumaiden Irlannin ja Bulgarian lisäksi satatuhatpäinen monista kansallisuuksista koostuva yleisö ja lisäksi Tylypahkassa oleskelee usean kuukauden ajan ulkomaisia vieraita. Vaikka koulut kilpailevat keskenään kolmivelhoturnajaisissa on heidän vierailullaan myös yhteisöllinen tarkoitus, myös velhojen ja noitien on hyvä tehdä kansainvälistä yhteistyötä, verkostoitua ja hankkia ystäviä yli rajojen. Vaikka tarinassa joudutaan aiempien osien tapaan kohtaamaan pahuutta on Liekehtivässä pikarissa myös paljon arkisempia, pienempiä pelkoja, esimerkiksi se kuinka pyytää seuralaista tanssiaisiin.

     "Miksi niiden täytyy liikkua laumoittain?" Harry kysyi Ronilta, kun kymmenisen tyttöä käveli heidän ohitseen hihitellen ja Harrya tuijottaen. "Miten niistä muka saa yhden erilleen niin että voi kysyä?"

     "Lassolla?" Ron ehdotti.

Pidin kovasti tarinasta, tihenevästä jännityksestä, noita- ja velhomaailman laajentamisesta Iso-Britannian rajojen ulkopuolelle, jopa Hermionen yhteiskunta-aktiiviudesta hänen huolehtiessaan kotitonttujen työoloista, S.Y.L.K.Y-toiminta toi mukavan lisän tarinaan. Harryn ja Ronin riitaantuminen puolestaan hieman suretti, mutta onneksi asioilla on tapana järjestyä. Ehkä palaan taas pian Tylypahkaan...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos tahdot tietää millainen joku on, katso tarkkaan miten hän kohtelee alempiaan, ei vertaisiaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 18. Kirja, josta on tehty peli (mm. PlayStation Lego -versio)

Helmet-lukuhaaste 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (kirjasta on tehty elokuva)

William Shakespeare: Romeo ja Julia

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Otava, 2013

134 sivua

Suomentanut: Yrjö Jylhä (1955)

(Romeo and Juliet, 1597)

Luettu: 14.11.2021

Mistä: oma ostos

Tässä on klassikko, joka ei juuri esittelyjä kaivanne. Romeon ja Julian tarina on monille tuttu, vaikka näytelmä olisikin lukematta. Ostin oman kappaleeni kesällä 2016 (kertoi takaliepeeseen laittamani tarramuistilappu), mutta luin kirjan vasta nyt, kiitos pohjoisen lukuhaasteen.

Italian Veronassa Montaguen ja Capuletin suvut ovat riidoissa keskenään. Huolimatta perheiden välisestä vihanpidosta perheiden nuoret, Romeo ja Julia, kohtaavat juhlissa ja rakastuvat palavasti toisiinsa. Onnen tiellä on kuitenkin monta estettä ja nuoret joutuvat tekemään nopeita ratkaisuja sekä salaisen suunnitelman saadakseen toisensa.

Yllätyin siitä, että näytelmä on niin lyhyt, viisi näytöstä ja 134 sivua, sisältäen Eino Krohnin esipuheen. Tarina itsessään ei juonellisesti yllätä sillä näytelmän loppuratkaisu, rakkaustarinan loppu ja nuorten kohtalo olivat etukäteen tiedossa, loppu käy ilmi myös (kuoron esittämästä) prologista. Sen sijaan en tiennyt, että tarina ei ole William Shakespearen itse keksimä vaan Krohnin esipuheen mukaan taustalla on italialaisen Luigi da Portan 1520-luvulla kirjoittama novelli, jota useat kirjailijat ovat sittemmin mukailleet ja Shakespearen inspiraationa olisi toiminut Arthur Broken runomuotoon kirjoittama versio. En myöskään tiennyt/muistanut, että alussa Romeo riutuu rakkaudesta toiseen tyttöön, joten kohdatessaan juhlissa Julian Juliasta tuleekin Romeolle ikään kuin laastarirakkaus, vanhan rakkauden korvike. Koska tarina päättyy niin kuin se päättyy jää arvoitukseksi olisiko heidän rakkautensa kestänyt. 

Romeon ja Julian tarina on romanttinen, traaginen ja ikimuistoinen. Pieneen sivumäärään ja runomuotoon on mahdutettu paljon tapahtumia, nuoruuden vimmaa, palavia tunteita vihasta rakkauteen sekä myös opetus siitä, että vihanpidolla on vakavat seuraukset. Näytelmässä on myös ripaus huumoria, jopa ehkä osittain tahatonta, kuten tässä neljännen näytöksen kolmannessa kohtauksessa, jossa Julia miettii heräämistä yksin hautakammiossa:

(...)

voi, niin jos herään, hulluks enkö tule

yön julman kauhuista ja hurjasti

käy leikkimään es'isäin nikamilla,

pois Tybaltia raasta liinoistaan

ja vimmoin jonkun kantataaton luulla

kuin nuijall' iske aivojani päästä?

(...)

Olen iloinen, että viimein luin tämän. Vaikka tarina oli tuttu se tuntui luettuna tietyllä tavalla uudelta ja erilaiselta kuin elokuvana katsottuna. Pystyin pysähtymään kohtauksiin, keskittymään yksittäisiin repliikkeihin ja riveihin, aistimaan tunnelmia. Nautin tarinan lukemisesta, mutta samalla heräsi halu katsoa uudelleen (ties kuinka monennen kerran) Baz Luhrmannin ohjaama William Shakespeare's Romeo+Juliet -elokuva vuodelta 1996, jossa pääparia näyttelevät Leonardo DiCaprio ja Claire Danes. Oi mikä tarina ja elokuva!

Sitaattikunniamaininnan saa:

ROMEO, (...)

ei rakkautta pidättää voi muurein:

ja rakkaus uskaltaa, jos mitä voi se;

(...)

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 17. Shakespearen teos tai Shakespearen teokseen pohjautuva kirja

Helmet-lukuhaaste 2021: 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin (Romeon ja Julian tarinaa on esitetty noissa kaikissa)

- - -

Täällä kellutaan vielä joulukuplassa, nautin suklaasta ja muista jouluherkuista, pehmeistä ja pörröisistä sukista, sohvan nurkasta, kynttilöistä, palapelin tekemisestä, saunasta, pakkaskävelyistä, yhdessäolosta perheen kanssa ja tietenkin hyvästä lukemisesta. Sain lahjaksi Karl Ove Knausgårdin Aamutähti-kirjan, en ole vielä aloittanut sitä, mutta takakannen perusteella se vaikuttaa lupaavalta.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Teos, 2015

334 sivua

Luettu: 29.8.2021

Mistä: oma ostos

Seittien Talon kutoja Eliana löytää pihalta pahoinpidellyn tytön, joka ei pysty puhumaan. Tytön menneisyyttä on vaikea selvittää sanojen puuttumisen vuoksi, mutta onneksi puhumattomuus ei ole este Valerianan ja Elianan ystävystymiselle. Myös tulevaisuus on epävarma. Tulvat eivät yllä kukkulalla sijaitsevalle Seittien Talolle asti, ainakaan vielä, mutta yskää ja ihottumaa aiheuttava sairaus leviää myös kutojien keskuudessa, samoin saaren kasvit ja eläimet oireilevat. 

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu ajallisesti jonnekin tulevaisuuteen, jonkinlaisen katastrofin jälkeiseen aikaan, aikaan jossa ihmiset elävät Neuvoston tiukkojen sääntöjen mukaan, käyvät vuosittain merkittävänä musteella, työskentelevät eri yksiköissä kuten kutojat Seittien Talossa ja kirjurit Sanojen talossa. Aikaa mitataan tiimalaseilla, viestit kuljetetaan vesilennättimillä, valoa saadaan loistelasiputkista ja -kuvuista, liedet lämpiävät puulla ja saarella kuljetaan kävellen seittiseinien rajaamia kujia, veneillä kanaaleita pitkin tai vaijereiden varassa kulkevilla gondoleilla ilmateitse. Kaupungin pinnan alla kuohuu, se on murroksessa ja uusi katastrofi vaanii jo nurkan takana.

Itärannan luoma ympäristö, meri, saari ja kaupunki Taloineen, Torneineen, Puhtaan Unen museoineen, Neuvostoineen, seittiseinineen ja muine yksityiskohtineen on hyvin erikoinen. Tarinan tunnelma on unenomainen, se pakenee määritelmiä ja rajoja kuin vetäytyvä tulva tai tuulessa liehuva ohut kudottu kangas. Kieli on kaunista, niin täynnä tunnetta ja kuvailua, että lauseiden punainen lanka katoaa välillä kielikuvien alle. Kudottujen kujien kaupunki on kauniilla kielellä kirjoitettu tarina luonnon tuhoutumisesta ja tuhoamisesta, ihmisten itsekkyydestä ja vallasta. Pidin tarinasta ja nautin Itärannan kerronnasta, vaikka tunsinkin olevani välillä hieman pihalla.

En yleensä kuuntele kirjaa lukiessani musiikkia, mutta Kudottujen kujien kaupunki tuntui kaipaavan taustalle jotain instrumentaalimusiikkia. Kaivelin YouTubesta sopivaa kuunneltavaa ja löysin täydellisen musiikkiparin kirjalle, Adrian von Zieglerin kelttimusiikin. Suosittelen tutustumaan sekä Itärannan kirjaan että Adrian von Zieglerin tuotantoon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Puiden oksilla vuodet kiertyvät silmuille ja käpertyvät vain kasvaakseen jälleen, ja niiden takana taivas on tyyni ja rikkumaton.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 11. Kirja, joka sijoittuu katastrofi- tai epidemia-aikaan

Helmet-lukuhaaste 2021: 16. Kirjassa eletään ilman sähköä

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

(Harry Potter #3)

Tammi, 2011

456 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)

Luettu: 30.7.2021 (#10 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Kesäloman lopussa Harry tulee äkkipikaistuksissaan käyttäneeksi taikavoimiaan, mutta ei kumma kyllä saakaan potkuja Tylypahkasta, noitien ja velhojen koulusta. Taikaministeriöllä ja rehtori Dumbledorella henkilökuntineen on suurempia murheita kuin yksi paisutettu täti, Azkabanin vankilasta nimittäin on karannut vaarallinen velho, useista murhista tuomittu Sirius Musta. Taikamaailma on hälytystilassa ja turvallisuustoimia on lisätty. Koulun rajoille määrätään vartijoiksi Azkabanin vartijat, ankeuttajat, mutta ne herättävät joissakin enemmän pelkoa kuin turvallisuuden tunnetta. Tylypahkan pitäisi olla turvallinen paikka, mutta onko sittenkään? Miksi Harry näkee toistuvasti mustan koiran, onko se näköharhaa tai sattumaa vai onko Harryn uskottava ennustuksiin, kalmakoiraan?

Harry Potterit ovat täydellistä luettavaa lukumaratonille. Noitien ja velhojen maailmaan sujahtaa heti ensi sivuista lähtien ja kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Rowling syventää ja kasvattaa luomaansa velhomaailmaa taitavasti, kaikkia yksityiskohtia, herkkuja ja kauheuksia, ei läväytetä kerralla esille vaan ne esitellään lukijalle pala kerrallaan. Esimerkiksi tässä osassa matkustetaan poikittaislinjalla, opiskellaan ennustuksia ja mörköjä, tutkitaan kelmien karttaa, vieraillaan Tylyahossa ja törmätään ankeuttajiin. 

Niin, ankeuttajat, sielujen syöjät. Niissä kiteytyy kaikki mahdollinen synkkyys, kylmyys, ilottomuus ja lohduttomuus. Ne ovat kuin materiaksi muuttuneita painajaisia, kuin suoraan synkistä kauhutarinoista, kammottavuudessaan ikimuistoisia ja ne ovat takuulla vierailleet yhden jos toisenkin lapsen (tai aikuisen) painajaisissa. Onneksi tarinassa on myös valoisa puoli tasapainottamassa tunnelmaa, Harry ystävineen kokee ja näkee myös paljon hyvää, he nauttivat yhdessäolosta, oppivat uutta ja tutustuvat erikoisiin olentoihin kuten hevoskotkiin. Mukana on myös huumoria, minua huvitti erityisesti Ronin ensikosketus puhelimeen, vaikka samaan aikaan kihisin kiukusta Vernon-sedän inhottavuudelle.

     "Vernon Dursley puhelimessa."

     Harry sattui silloin olemaan samassa huoneessa ja kauhistui kuullessaan Ronin vastauksen.

     "HALOO? HALOO? KUULUUKO ÄÄNENI? SAISINKO - PUHUA - HARRY - POTTERIN - KANSSA?"

     Ron huusi niin lujaa, että Vernon-setä säpsähti ja siirsi luurin kauas korvastaan ja jäi tuijottamaan sitä raivon ja hätäännyksen sekainen ilme kasvoillaan.

     "KUKA SIELLÄ?" hän karjui kuulokkeen suuntaan. "KUKA SINÄ OLET?"

     "RON - WEASLEY!" Ron mylvi takaisin, aivan kuin hän ja Vernon-setä olisivat puhuneet toisilleen jalkapallokentän vastakkaisista päädyistä. "MINÄ - OLEN - HARRYN - YSTÄVÄ - KOULUSTA -"

     Vernon-sedän pienet silmät käännähtivät katsomaan Harrya, joka oli jähmettynyt paikoilleen.

     "TÄÄLLÄ EI ASU MITÄÄN HARRY POTTERIA!" hän karjui ja piteli nyt kuuloketta niin kaukana kuin ylettyi, aivan kuin olisi pelännyt sen vaikka räjähtävän. "MINÄ EN TIEDÄ MISTÄ KOULUSTA SINÄ PUHUT! ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ SOITA TÄNNE! ÄLÄKÄ TULE LÄHELLEKÄÄN MINUN PERHETTÄNI!"

Saattaa olla, että en malta odottaa seuraavaa lukumaratonia ennen kuin luen seuraavan osan, nälkä kasvaa lukiessa. Tai sitten pitää ottaa jonain sopivana (sade)päivänä uusi lukumaraton.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"En minä etsi vaikeuksia", Harry sanoi äkeissään. "Yleensä vaikeudet etsivät minut."

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 22. Kirja, jossa eläimellä on merkittävä rooli

Helmet-lukuhaaste 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

Joanne Harris: Mansikkavaras

Joanne Harris: Mansikkavaras

Otava, 2020

381 sivua

Suomentanut: Satu Leveelahti

(The Strawberry Thief, 2019)

Luettu: 28.7.2021

Mistä: oma ostos

Joanne Harris on kertonut Vianne Rocherista aiemmin kolmessa kirjassa: Pieni suklaapuoti, Karamellikengät ja Persikoiden aikaan. Jos aiemmat osat on lukematta suosittelen aloittamaan niistä. Vaikka Mansikkavarkaan voinee lukea itsenäisenä romaanina saa siitä enemmän irti kun aiemmat tapahtumat ovat tuttuja.

Vanhan kukkakauppiaan Narcissen kuolema käynnistää Lansquenet-sous-Tannesissa pienen myrskyn. Narcissen testamentista paljastuu yllätys, jota hänen tyttärensä ei sulata. Miksi vanhus halusi antaa vanhan tammimetsän oman lapsensa sijasta Vianne Rocherin, paikallisen suklaapuodin pitäjän tyttärelle Rosettelle? Onko metsässä jotain arvokasta, ehkä aarre? Kun kukkakaupan tilalle avataan tatuointistudio, joka tuntuu kiinnostavan kaikkia, myös Rosettea, alkaa Vianne huolestua. Onko tuuli yltymässä, onko se löytänyt hänet, puhaltaako se mennessään kaiken hänelle tärkeän?

     Julmin hetki on aina se, jolloin ihminen ajattelee, että hän kenties on turvassa; että ehkä tuuli on viimein jatkanut matkaansa; että ehkä hän voi alkaa taas rakentaa jotakin sellaista, mitä tuuli ei voi viedä mennessään. Juuri sillä hetkellä tuuli on kavalimmillaan. Tämä on se hetki, jolloin suru saa alkunsa. Odotetun ilon hetki. Toivon demoni Pandoran lippaassa. Hetki, jolloin kaakaopapu vapauttaa arominsa ilmaan: palamisen ja mausteiden ja suolan hajun, ja veren, vaniljan ja sydänsurun.

Vianne siis asuu yhä Lansquenetissä ja pitää suklaapuotiaan, mutta lähes täysin ilman taikuutta. Hän on alistanut itsensä pienen ranskalaiskaupungin tavoille, yrittänyt mukautua sen kirjoittamattomaan sääntöön, jonka mukaan on parempi olla niin kuin muut eikä herättää huomiota. Vianne yrittää rajoittaa myös 16-vuotiaan tyttärensä Rosetten taipumuksia taikuuteen estääkseen Rosettea joutumasta muiden silmätikuksi yhtään enempää kuin tämä lähes puhumattomana ja äänteitä yhtäkkiä huutavana joutuu jo nyt. Mutta minkä ihminen tavoilleen tai perimälleen voi. Tuuli ei ole koskaan täysin tyyntynyt tai jättänyt Viannea rauhaan. Taikuus on niin olennainen osa Viannea ja hänen perhettään, että Vianne tuntuu hieman hailakalta, jopa vajavaiselta ilman taikuuttaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä tarinan viehätysvoimaa. Lansquenetissä on ihan oma taikansa.

Erilaisuus on yksi kirjan kantava idea, mutta sen lisäksi kirjassa käsitellään syyllisyyttä, vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, valintoja ja niiden vaikutuksia, joista osa kantaa hyvinkin pitkälle, jopa seuraaviin sukupolviin. Missä menee oikean ja väärän raja?  Kuinka pitkälle olet valmis menemään rakkaimpiesi, lastesi puolesta? Entä kumman etua oikeasti ajattelet ratkaisuja tehdessäsi, lapsesi vai itsesi? Oletko valmis kohtaamaan valintojesi seuraukset paitsi henkilökohtaisesti, myös asianosais(t)en kanssa ja jopa julkisesti?

Olen pitänyt sarjasta valtavasti eikä tämäkään osa pettänyt. Oli ihana sukeltaa jälleen vanhaan tuttuun Lansquenetiin ja sen leppoisaan, mutta pinnan alla synkempänä väreilevään tunnelmaan, kulkea ranskalaiskylän kaduilla, rannoilla ja tammimetsässä, tavata vanhoja tuttuja hahmoja ja tutustua uusiin, aistia suklaapuodin tuoksut ja maut, nähdä pienten ja viattomien sekä vähän suurempien ja vaarallisempien taikojen vaikutukset. En tiedä vieläkö Harris jatkaa suklaasarjaansa, mutta minä ainakin olen valmis palaamaan Lansquenetiin, tai mihin tahansa tuuli Viannea viekään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Me olemme tuulen tyttäriä: tuuli puhaltaa meidän lävitsemme, halusimme tai emme.

Helmet-lukuhaaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (Vianne rakastaa suklaata, samoin minä!)

Mutta suklaa ja minä, me olemme vanhoja ystäviä: me olemme kulkeneet pitkän matkan, ja me olemme aina ymmärtäneet toisiamme.

Stephen King: Keveys

 

 Stephen King: Keveys

Tammi, 2020

135 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Elevation, 2018)

Luettu: 9.1.2021

Mistä: oma ostos

Ensimmäinen reaktioni Kingin Keveyden tietoja katsoessani oli hämmästys. Epäilin onko tietoihin tullut virhe, pitäisikö sivumäärä ehkä olla 735 eikä 135, mutta ei, nyt ei olla tiiliskiven vaan pienoisromaanin (ainakin Kingin mittapuulla) äärellä.

 

Scott Careyn paino alkaa pudota. Tämä ei yksistään olisi ongelma koska Scott on iso mies ja pieni laihtuminen tekisi hänen terveydelleen ja olemukselleen hyvää, mutta kun paino tippuu tasaisesti ilman, että se näkyisi Scottin vartalossa hän huolestuu. Pienessä Castle Rockin kaupungissa juorut liikkuvat nopeasti eikä erilaisuutta katsota hyvällä, joten Scott ei mene omalääkärinsä luo vaan uskoutuu mieluummin tenniskaverilleen, eläköityneelle tohtori Bob Ellisille. 

Ah, Castle Rock! Tuo pieni kaupunki, jossa erilaisuus on samaan aikaan pahe ja arkipäivää. Kaupunki, jossa sattuu ja tapahtuu mitä kummallisempia asioita. Kaupunki, jossa pahuus on valmis ryöpsähtämään esiin miksi ja milloin tahansa. Keveydessä pahuus ilmenee suvaitsemattomina kaupunkilaisina, jotka ovat aina valmiina tarttumaan mihin tahansa poikkeavaan, ottamaan sen silmätikukseen, ivan ja syrjinnän kohteeksi. Jos Scottin ongelma tulisi näiden kaupunkilaisten tietoon olisi hän oiva kohde kiusaamiselle, mutta tällä hetkellä kaupunkilaisten huomio on keskittynyt toisaalle, keskustassa sijaitsevaan uuteen ravintolaan Holy Frijoleen ja etenkin sitä pitävään pariskuntaan, naisiin, jotka tarjoavat erilaista ruokaa, naisiin, jotka paitsi asuvat yhdessä myös elävät parisuhteessa eivätkä kätke seksuaalista suuntautumistaan, he ovat avoimesti lesboja. Nämä naiset, Deirdre McComb ja Missy Donaldson ovat Scottin naapureita ja lopulta heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen.

 

Kirjan luettuani ymmärrän pienen sivumäärän (keveyden!) oikein hyvin, oikeastaan tämän kuuluu olla tällainen, pieni. Kirjan sivumäärä tai oikeastaan sen paino kulkee käsi kädessä Scott Careyn ongelman kanssa, painava monisataasivuinen kirja olisi vähän kuin isku vasten Scottin kasvoja. King on mahduttanut pieneen romaaniinsa monta painavaa teemaa ja samalla kun hän puolustaa erilaisuutta ja seksuaalivähemmistöjä hän sivaltaa ohimennen, mutta takuulla tarkoituksella Donald Trumpia.

 

Epäilin aluksi miten King onnistuu kertomaan tarinansa näin pienessä sivumäärässä, mutta pitäisihän minun tietää paremmin, totta kai King tietää mitä tekee. Keveys on tiivis, hieno tarina ja se tuntuu sivumääräänsä suuremmalta, ihan kuin Scott Carey näyttää puntarin ilmoittamaa painoaan painavammalta. 

 

     "Pian saat syötävää", Scott sanoi hiljaa. "Muutama minuutti vielä." Ihan kuin kissa olisi ymmärtänyt jotain minuuteista tai ylipäänsä ajasta.

     Ihan kuin minä ymmärtäisin, Scott ajatteli. Aika on näkymätöntä. Toisin kuin paino.

     Mutta ehkä se ei pitänytkään paikkaansa? Painon saattoi toki tuntea – kun sitä oli liikaa, olo oli punkero – mutta eikö sekin ollut periaatteessa ihmisten keksimä suure kuten aika? Kellon viisarit, vaa'an numerot, eivätkö ne olleet pelkkä keino yrittää mitata näkymättömiä voimia, joilla oli näkyvä vaikutus? Avuton yritys tavoittaa jotain siitä suuremmasta todellisuudesta, joka ylitti ihmisten käsittämän todellisuuden rajat?

     "Anna olla, muuten kohta pimahdat."

 

Pidin erityisesti Keveyden lopusta, se oli hieno, juhlallinen ja yhtä aikaa kevyt (!!!) ja raskas. Seuraavaksi King-lukujärjestyksessä olisi taas paksumpi tapaus, Laitos. Ehkä kuitenkin ensin muutama muu kirja väliin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Ilta oli kylmä ja jäähdytti hien Scottin kasvoille, mutta silti ilma oli makeaa ja kirpeää kuin syysomenan ensimmäinen suupala. Scottin yllä oli puolikuu, ja tähtiä tuntui olevan miljardi.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 3. Seksuaalivähemmistöä käsittelevä kirja

Helmet -lukuhaaste 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

Stephen King: The Colorado Kid

 

Stephen King: The Colorado Kid

PS Publishing, 2013 (2005)

179 sivua

Luettu: 4.11.2020

Mistä: oma ostos

Oikein hyvää uutta vuotta! Vuoden ensimmäinen kirja on luettu, mutta sitä ennen on vielä muutama viime vuoden puolella luettu kirja odottamassa postausta eli tuumasta toimeen ennen kuin postausjono kasvaa kovin suureksi.

 

Stephanie McCannin odotukset työharjoittelusta Mainen rannikolla sijaitsevan saaren pienessä paikallislehdessä eivät ole kovin korkealla, mutta The Weekly Islanderin konkarit David Bowie ja Vincent Teague voittavat Steffin puolelleen. Vanhat miehet opettavat Steffin talon ja pikkukaupungin tavoille, kertovat tarinoita ja jakavat viisauttaan. Erityisen kiinnostava on 25 vuoden takainen tapaus, rannalta löytynyt Colorado Kidiksi kutsuttu nimetön vainaja, joka tuntui ilmestyneen tyhjästä. Kuka mies oli, mistä hän tuli ja miksi hän päätyi kuolleena rannalle?

"I suppose people like stories that are good for a shiver or two on a winter night, especially if the lights are on and the fire's nice and warm. Stories about, you know, the unknown."

The Colorado Kid -romaanilla on mielenkiintoinen tausta. Charles Ardai rohkaistui pyytämään kirjeitse Stephen Kingiltä mainostekstiä perustamaansa Hard Case Crime -rikoskirjasarjaa varten houkutellakseen nimekkäällä suosittelijalla lukijoita uudelle sarjalleen. King ei halunnut kirjoittaa mainostekstiä vaan kokonaisen tarinan ja niin The Colorado Kid päätyi kansien väliin ja myös tv-sarjaksi, Haven perustuu löyhästi The Colorado Kidiin. Hard Case Crime -sarjassa on julkaistu Kingiltä myös romaani Tervetuloa Joylandiin.

The Colorado Kid ei ole perinteistä pelottavaa, hyytävätunnelmaista, yliluonnollisia elementtejä tihkuvaa ja toisilla maailmoilla leikittelevää Kingiä, mutta kyllä tästä rikosromaanista Kingin tunnistaa. Pikkukaupunki Mainessa, persoonallisia henkilöitä ja sujuvasti etenevä tarina, tuttua ja taattua Kingiä siis. Romaanin varsinainen pääaihe eli vanha Colorado Kidin tarina on kiinnostava, mutta minulle kirjan parasta antia oli sittenkin vanhojen lehtimiesten Daven ja Vincen sekä nuoren toimittajanalun Steffin kemia. Loistava kolmikko, jonka seurassa olisi viihtynyt pidempäänkin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

"(...) We may have been little newspapermen back in '81, and we may be little old newspaperen now, but we ain't dead little old newspapermen."

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 24. Vieraskielinen kirja

Helmet 2020 -lukuhaaste: 39. Kirjassa lennetään

 

Heli Slunga: Kehtolauluja kuolevillle

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

WSOY, 2018

84 sivua

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Minulla jäi Heli Slungan haastattelu välistä vuoden 2012 Oulun kirjamessuilla, mutta pääsin korjaamaan tilanteen vuonna 2018 Iin kunnankirjaston Muusajuhlilla kun Slunga kävi kertomassa runoteoksestaan Kehtolauluja kuoleville. Ei sentään mennyt kuutta vuotta ennen kuin luin kyseisen kirjan. En ymmärrä miksi viivyttelin.

Kehtolauluja kuoleville jakautuu kolmeen osaan, syntymä, iltasatuja ja kehtolauluja. Otsikot kuulostavat ehkä kesyiltä, mutta ehei, kesyys on näistä runoista kaukana. Slunga kuvaa äitiyttä, lapsia, kasvua, vihaa, rakkautta, arkea, jumaluutta, unelmia, tuskaa, elämää ja kuolemaa. Runoissa yhdistyvät ääripäät, kauneus ja rumuus, pehmeys ja kovuus. Tunnelma saattaa vaihtua silmänräpäyksessä täysin toiseksi. Tutusta voi nähdä yllättäen pimeän, vieraan puolen niin kuin Slungan versiossa Punahilkasta, tätä iltasatua ei lapsille lueta! Myös runojen ulkoasu vaihtelee, tuntuu kuin runot tempoilisivat irti riveiltä, kuin ne eivät haluaisi pysyä paikallaan. 

 

Osat erottuvat toisistaan tunnelmaltaan ja sisällöltään, syntymä on tunteellinen, kaunis ja kipeä, iltasatuja on juonellinen ja kantaa ottava, kehtolauluja tuo mieleen rukoukset ja ajatelmat. Kaikkia kolmea osaa yhdistää Slungan rosoinen, repivä, oivaltava, vihainen ja vahva kieli. 

 

(...)

               Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi

luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa,

                      nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotakin kaunista,

(...)         

 

Näiden runojen lukeminen on vahva kokemus, jota ei pysty tämän enempää sanottamaan.

Sitaattikunniamaininnan saa (säe, joka puhuttelee ja johon palaan uudelleen ja uudelleen):

 

Kukin oman pimeytensä reunalla

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 25. Viime vuosina julkaistu runokokoelma

 

Jim Davis: Paksu-Karvinen

Jim Davis: Paksu-Karvinen

Otava, 2004

380 sivua

Suomentanut: Eeva Lepistö

Tekstannut: Sakari Kinnunen

(Garfield Fat Cat 3 pack, 1995)

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

19.6.1978 julkaistiin Jim Davisin ensimmäinen Karvinen-strippisarjakuva ja siitä alkoi tämän pulskan, laiskan ja valtavalla (lasagnevuoren kokoisella) egolla varustetun kissan maailmanvalloitus. Paksu-Karvinen sisältää samoissa kansissa kolme Karvis-albumia, Karvinen muhkeimmillaan, Karvinen - täyttä tavaraa sekä Karvinen entistä ehompana. Päivästrippien lisäksi kirjasta löytyy Kysytäänpä Jim Davisilta- , Näin piirrät Karvisen- (sitaattikunniamainintaruutu on juuri tästä sivusta) sekä Karvisen syvähaastattelu -sivut.

Tässä ensimmäisessä Paksussa näkee Karvisen muodonmuutoksen. Alussa Karvisella on hieman rujot ja jopa epäsiistit piirteet, venähtäneet kasvot (Karvinen näyttää hieman krapulaiselta, anteeksi vain!) ja sieltä täältä hapsottavat karvat, mutta nämä piirteet pehmenevät ja silottuvat matkan varrella ja Karvisesta muotoutuu se nykypäivän ihana kamala kolli. Siisteys ja silottuminen ei koske vain Karvista vaan myös esimerkiksi Eskoa, Karvisen isäntää, hahmoista tulee hiljalleen selkeämpiä ja teräväpiirteisempiä. En tiedä olisinko lapsena ihastunut Karviseen jos olisin tutustunut ensimmäisenä tähän vanhaan, alkuperäiseen versioon Karvisesta.

Alkuaikojen (27.6.1978) Karvinen

Lukiessani nauroin ääneen monessa kohtaa, ei haitannut, vaikka muistin ison osan jutuista. Olin kuitenkin unohtanut sen kuinka Osku, Karvisen paras ystävä tai pahin kiusankappale (näkökulma vaihtelee päivästä ja Karvisen mielialasta riippuen) saapui taloon. Karvisen huumori puree minuun edelleen. Kirjaa puolestaan on hieman purrut ajan hammas, Karvinen lämmittelee putkitelevision päällä ja jumittaa kirjoituskoneen kirjasinvarsia, Esko soittaa lankapuhelimella... 

Karvisella on ollut oma paikkansa sydämessäni lapsuudestani asti. Luin sarjakuvia ja tykkäsin myös piirtää Karvisia, en siis juurikaan muita hahmoja ehkä satunnaisia Oskuja lukuun ottamatta, Karvinen oli rakkain. Albumin lukeminen toimi siis melkoisena nostalgiamatkana lapsuuteen ja juuri näitä matkoja ajatellen olen ostanut näitä Paksu-Karvinen -kirjoja kun niitä on sattunut vastaan tulemaan, näihin on mukava silloin tällöin palata. Harmi vain, että paksut pehmeäkantiset kirjat eivät ole kovin kestäviä vaan sivut irtoilevat ja niitä joutuu teippaamaan kiinni. Ei näistä silti voi missään nimessä luopua!

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

 

Karvinen omassa tutummassa ulkomuodossaan,
vuosimallia 1979

 

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 10. Kirja, jonka muistan lapsuudesta.

Helmet-lukuhaaste 2020: 2. Iloinen kirja