maanantai 10. helmikuuta 2020

Minna Rytisalo: Rouva C.



Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus, 2018
367 sivua
Luettu: 30.1.2019
Mistä: lahja


Sain (toivomani) Rouva C.:n joululahjaksi kirjan ilmestymisvuonna, mutta luin sen vasta nyt. Miksi odotin näin pitkään, vaikka rakastin Rytisalon edellistä romaania, Lempiä? Tunnustan, että en oikein osaa suhtautua romaaneihin, joiden taustalla on todellinen henkilö, siinä ehkä suurin syy miksi viivyttelin lukemiseni kanssa.

Nuori Minna Johnsson ei ole niin kuin muut nuoret naiset, valmis avioliittoon, elämään vanhempiensa valitseman aviomiehen vallan alla, noudattamaan vanhempiensa hänelle suunnittelemaa polkua, vaan hänellä on omia toiveita, omia unelmia. Niitä seuratakseen Minna lähtee Kuopiosta Jyväskylään, järvikaupunkiin, opiskelemaan rehtori Cygnaeuksen opettajakoulutukseen, seminaariin, johon otetaan oppilaiksi poikien lisäksi myös tyttöjä. Elämänpolku ei kuitenkaan mene niin kuin Minna on suunnitellut, hänestä ei tulekaan opettajaa vaan lehtori Ferdinand Canthin vaimo ja seitsemän lapsen äiti, mutta myös hyväntekijä, kirjailija ja naisten aseman puolestapuhuja, rohkea nainen, esikuva.

Rouva C. ei ole elämäkerta eikä tietokirja Minna Canthista vaan romaani. Se kertoo Minna ja Ferdinand Canthin avioliitosta, siitä miten kaikki olisi voinut tapahtua. Se on rakkaustarina, jossa kaksi ihmistä seuraa tunteitaan, opettelee tuntemaan toisensa, antaa toisilleen tilaa ja mahdollisuuden olla sellainen kuin on. Rouva C. on myös tarina rohkeudesta, siitä, miten aikana, jolloin miehen asema avioliitossa on hyvin vallitseva Canthit uskaltavat tehdä omat ratkaisunsa, elää omalla tavallaan. Avioliittokuvauksen rinnalla kuvataan kahden nuoren naisen välistä ystävyyttä ja sitä miten ystävät ja ystävyys muuttuu.

Flora oli kuin samanikäinen sisko, tyttö jonka peukalonkynnen muodonkin Minna osasi ulkoa. Kun he tapasivat, he syleilivät jo kadulla, poski painui poskea ja vartalo toista vasten ja he pysyivät siinä kauan. Se tuntui ihanalta. Kosketus piirtää ihmisen ääriviivat, tekee jokaisen itselleen näkyväksi.

Pidin valtavasti Rouva C.:stä. Alussa tarina etenee tasaisesti aikajanaa seuraten, verkkaisestikin, mutta sitten tarinassa otetaan ajallisia hyppäyksiä. Tämä hämäsi ensin, mutta sitten sain taas tarinan rytmistä hyvin kiinni. Rytisalon kieli on hiottua, kaunista ja taidokasta. Jokainen sana ja välimerkki on oikealla paikallaan, painokkaana. Ihastelin esimerkiksi sitä kuinka niin arkiseen ja nopeasti ohimenevään tapahtumaan kuin kättelyyn saa mahdutettua oikean tunteiden ja havaintojen kirjon. Rytisalon kuvaamana pienistä hetkistä, eleistä ja sanoista piirtyy koko elämä, maailma. Canthien avioliiton kuvaus on hienoa, siinä on mukana niin elämän raadollisuus kuin suunnaton onni ja ilo toisesta ihmisestä, joka on vierellä.

Oli ensimmäinen talvi, ja kuin piirakkapohjan sokeri ja voi he hakivat toistensa äärirajoja, sulivat yhteen ja erkanivat. Jos pehmeää vaahtoa maistaa, siinä voi erikseen tietää kummankin, tuntea kielellään sokerin murut, eivät ne ole kadonneet, vaikka kahdesta tuli yksi. Vaahto oli väriltään heidän puolivälistään, vaaleampaa kuin munan keltuainen mutta tummempaa kuin sokeri. Sitä ei vihkivalasta arvaisi, Minna ajatteli. Kun kaksi muodostaa yksikön, kummankin on annettava tilaa toiselle. Sitä avioliitto heille tarkoitti, ja se oli instituutio, johon he molemmat uskoivat, vaikka monista siihen liittyvistä tavoista ja käsityksistä he olivat valmiit keskustelemaan. Määräysvalta on sillä joka paremmin tietää, niin he voisivat ajatella, niin Minna ajatteli myöhemmin, kun Ferdinand oli paremmin selvillä hernepenkkien perustamisesta ja hän itse siitä miten taivutellaan vastapuoli omalle kannalle.

Kävin heti kirjan luettuani kuuntelemassa Rytisaloa kirjastovierailulla hänen kertoessaan miten Rouva C. on syntynyt. Rytisalo havainnollisti todellisen henkilön muokkaamista romaanihenkilöksi paperinukkeleikin avulla. On olemassa kuva todellisesta Minna Canthista, mutta kirjailija ikään kuin leikkasi hänet irti kuvasta, paperinukeksi, jolla sitten leikki mielikuvituksekkaan leikin, joka muuttui romaaniksi. Epäröivistä ennakkoasenteistani huolimatta minä uppouduin täysillä Rytisalon leikkiin. Unohdin sen oikeassa elämässä eläneen Minna Canthin, kuvan hänestä, tartuin Rytisalon paperinukkeen, eläydyin ja leikin, leikin, leikin. Olisin mielelläni ahmaissut kirjan yhdeltä istumalta, mutta halusin pitkittää lukukokemusta, lukea pätkissä, olla vielä hetken mukana leikissä. Minulle melko tuntemattomasta Minna Canthista tuli elävä, uskottava ja hieman yllättäväkin henkilö.

Minna oli luonnonilmiö joka ei noudattanut lakeja, sähikäinen ja pallosalama. Juuri kun hänet oli oppinut tietämään, hän olikin eri ja väisti määritelmiä.

Rouva C.:n lukeminen tiputti minut kirjatyhjiöön, en olisi halunnut päästää irti henkilöistä, kirjan herättämästä tunteesta, lukukokemuksesta. Tuntui, että en voi alkaa lukea mitään, mikään kirja ei tuntunut sopivalta, hyvältä valinnalta. Tällaisessa tilanteessa ei voi muuta kuin ottaa täysin erilainen kirja käteen, jotta välttyy kaikenlaiselta vertailulta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä joka sanoi minua kottaraiseksi. Minussa on oltava kaikki mitä se ottaa, minussa täytyy olla ja on.


Pohjoinen lukuhaaste 2020: 6. Kirja, joka kertoo kirjailijasta
Helmet-lukuhaaste 2020: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö

4 kommenttia:

  1. Tämä taitaa olla monen bloggaajan lempparikirjoja, niin minunkin.

    VastaaPoista
  2. Hieno kirjoitus Rouva C.:stä, paperinukkeleikista ja Minna Canthista. Pidin kirjasta kovasti, ja minullekin kävi niin, että näin siinä Minna Canthin yllättävästä(kin) näkökulmasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Paula. Rouva C. on hieno kirja! Pidin kovasti Rytisalon paperinukkeleikkivertauksesta, se kuvasi ja avasi kirjaa ja sen ideaa täydellisesti.

      Poista