Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
Gummerus, 2016
326 sivua
Suomentanut: Outi Järvinen
(The Quality of Silence, 2015)
Luettu: 23.3.2020
Mistä: kirjastosta
Olen lainannut tämän kirjan, palauttanut ja lainannut uudelleen ties kuinka monta kertaa. Hiljaisuuteen hävinneet on kiinnostanut kovasti, mutta muut kirjat kiilasivat jatkuvasti edelle. Viimein hiihtolomalla oli tämän vuoro.
Yasmin matkustaa Iso-Britanniasta Alaskaan tapaamaan luontokuvausmatkalla olevaa miestään Mattia. Matkaseurana Yasminilla on heidän 10-vuotias kuuro tyttärensä Ruby. Lentokentällä kaksikkoa vastassa on poliisi, joka kertoo Mattin kuolleen raivoisassa tulipalossa, joka on tuhonnut koko pienen inuiittikylän. Yasmin ei usko uutista vaan hyppää tyttärensä kanssa ystävällisen rekkakuskin kyytiin kohti Anaktueta, paikkaa jossa Matt on oleskellut. Karu luonto, kapea tie ja hyytävä sää eivät ole ainoa uhka, josta Yasminin ja Rubyn on oltava huolissaan.
Jos Hiljaisuuteen hävinneet tiivistettäisiin yhteen sanaan se olisi kommunikointi. Mattin ja Yasminin välille ei ole muodostunut ainoastaan fyysinen etäisyys pitkän välimatkan muodossa vaan he ovat ajautuneet myös henkisesti kauas toisistaan, puhuminen on jäänyt, unohtunut. Yasminin ja Rubyn välille puolestaan kasvaa kuilu aina kun äiti yrittää pakottaa tyttärensä puhumaan viittomakielen sijasta suulla, ääneen. Kuuron Rubyn oma ääni ei nimittäin tule suusta vaan viittomalla ja sitä äiti ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää. Mattin ja Rubyn kommunikointi kyllä toimii, isä osaa kuunnella tytärtään ja puhua hänen kanssaan, mutta tämä yhteys on katkeamassa kun isä on työmatkalla ja nyt vielä kadoksissa. Miten puhua kun toista ei näe eikä yhteyttä saa edes tekniikan avulla? Yksi Rubyn tärkeistä kommunikointikanavista on Twitter, jossa hän kuvaa miten hän aistii eri asioita, sanottaa tunteitaan.
Odotin kirjalta paljon, mutta jouduin pettymään. Minua vaivasi tarinan alusta loppuun asti epäuskottavuus. Ruby on erityisen lahjakas lapsi, mutta silti häntä on tarinan perusteella kovin vaikea uskoa 10-vuotiaaksi. Yasminin päätös lähteä lapsen kanssa tuntemattoman rekkakuskin kyytiin vaaralliselle matkalle hyisen Alaskan halki tuntuu käsittämättömältä. Kun yhdestä epäuskottavasta käänteestä pääsee tulee jo seuraava uskomaton valinta tai teko vastaan. Jännitys ja tunnelman tihentyminen olisi saattanut pelastaa lukukokemuksen, mutta tarina ei tuntunut pääsevän lentoon vaan eteni tasaisesti kuin rekka piiiiiitkällä suoralla. Salaperäinen valo taustapeilissä ei jaksanut pitää minua otteessaan. Ruby tviitteineen samoin kuin Alaskan karu luonto pelasti osan lukukokemuksesta.
Tarinassa oli muun luontokuvauksen ohessa kuvailtu tähtitaivasta. Niistä minä tykkään, tähdistä ja tähtitaivaasta, niiden kuvauksesta. Näin tähtitaivaan näkee rakastunut nuori mies:
Ja tässä tähtitaivashehkutusta 10-vuotiaan tytön ajatuksissa:
Tästä kirjasta tallennan mieleeni tähtien lisäksi kylmyyden, rekan hytin, hiljaisuuden ja kommunikoinnin.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Yasmin matkustaa Iso-Britanniasta Alaskaan tapaamaan luontokuvausmatkalla olevaa miestään Mattia. Matkaseurana Yasminilla on heidän 10-vuotias kuuro tyttärensä Ruby. Lentokentällä kaksikkoa vastassa on poliisi, joka kertoo Mattin kuolleen raivoisassa tulipalossa, joka on tuhonnut koko pienen inuiittikylän. Yasmin ei usko uutista vaan hyppää tyttärensä kanssa ystävällisen rekkakuskin kyytiin kohti Anaktueta, paikkaa jossa Matt on oleskellut. Karu luonto, kapea tie ja hyytävä sää eivät ole ainoa uhka, josta Yasminin ja Rubyn on oltava huolissaan.
Jos Hiljaisuuteen hävinneet tiivistettäisiin yhteen sanaan se olisi kommunikointi. Mattin ja Yasminin välille ei ole muodostunut ainoastaan fyysinen etäisyys pitkän välimatkan muodossa vaan he ovat ajautuneet myös henkisesti kauas toisistaan, puhuminen on jäänyt, unohtunut. Yasminin ja Rubyn välille puolestaan kasvaa kuilu aina kun äiti yrittää pakottaa tyttärensä puhumaan viittomakielen sijasta suulla, ääneen. Kuuron Rubyn oma ääni ei nimittäin tule suusta vaan viittomalla ja sitä äiti ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää. Mattin ja Rubyn kommunikointi kyllä toimii, isä osaa kuunnella tytärtään ja puhua hänen kanssaan, mutta tämä yhteys on katkeamassa kun isä on työmatkalla ja nyt vielä kadoksissa. Miten puhua kun toista ei näe eikä yhteyttä saa edes tekniikan avulla? Yksi Rubyn tärkeistä kommunikointikanavista on Twitter, jossa hän kuvaa miten hän aistii eri asioita, sanottaa tunteitaan.
Odotin kirjalta paljon, mutta jouduin pettymään. Minua vaivasi tarinan alusta loppuun asti epäuskottavuus. Ruby on erityisen lahjakas lapsi, mutta silti häntä on tarinan perusteella kovin vaikea uskoa 10-vuotiaaksi. Yasminin päätös lähteä lapsen kanssa tuntemattoman rekkakuskin kyytiin vaaralliselle matkalle hyisen Alaskan halki tuntuu käsittämättömältä. Kun yhdestä epäuskottavasta käänteestä pääsee tulee jo seuraava uskomaton valinta tai teko vastaan. Jännitys ja tunnelman tihentyminen olisi saattanut pelastaa lukukokemuksen, mutta tarina ei tuntunut pääsevän lentoon vaan eteni tasaisesti kuin rekka piiiiiitkällä suoralla. Salaperäinen valo taustapeilissä ei jaksanut pitää minua otteessaan. Ruby tviitteineen samoin kuin Alaskan karu luonto pelasti osan lukukokemuksesta.
Tarinassa oli muun luontokuvauksen ohessa kuvailtu tähtitaivasta. Niistä minä tykkään, tähdistä ja tähtitaivaasta, niiden kuvauksesta. Näin tähtitaivaan näkee rakastunut nuori mies:
Matt katsoi Norfolkin rannikon yllä kaartuvaa valtavaa taivasta, jolle suuri kosminen hilepurkki oli kaadettu kömpelösti.
Ja tässä tähtitaivashehkutusta 10-vuotiaan tytön ajatuksissa:
Ihan EEPPISEN SUPERHYPERKAUNISTA!!! Yläpuolella on sentiljoona tähteä, ja minne tahansa katsonkin, taivaan katto ja seinät loistavat kimmeltävinä. Eikä se ole ollenkaan sama kuin kotona kun katsoo tähtiä, koska täällä on nimittäin oikeasti pimeää. Vain pimeää joka paikassa. Mustaa mustaa mustaa. Mutta järjettömän suuri taivas tuolla yläpuolella on pelkkää timanttia ja laserkirkkaita säteitä ja tuhansia murusia auringonvaloa joka on osunut taivaalle ja jäänyt sinne. Niin kuin kimalletta mustalla sametilla tai lasinsiruja joista valo taittuu, ne ovat kuin taikuutta mutta todellisia!
Tästä kirjasta tallennan mieleeni tähtien lisäksi kylmyyden, rekan hytin, hiljaisuuden ja kommunikoinnin.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Hän sanoi että minä en ole niinkään kuuro vaan hiljaisuuden kuuntelija.
Pohjoinen lukuhaaste 2020: 4. Kirja, jonka kannessa on lempiväriäsi
Helmet-lukuhaaste 2020: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
Kuulostaa kiintoisalta, Alaska kiehtoo ja viittomakieltä olen harrastanut, Täytyy katsoa ja harkita, jos joskus tulee vastaan
VastaaPoistaAino, tämähän voisi olla sinulle sopiva, testaa ihmeessä jos tulee vaataan.
PoistaMinusta tämä oli superjännittävä ja koska olen kotoisin pohjoisesta ja tiedän mitä jää, lumi ja pimeys yhdessä on, pystyin samaistumaan tähän tarinaan täysillä. Niin monet kerrat ajanut täysin pimeässä peläten edestä ja takaapäin tulevia autoja, jotka heittävät jäät, lumen ja loskan päälle enkä näe mitään. Sama tilanne myös päivällä lumimyrskyn aikana.
VastaaPoistaMai, on hauskaa ja mielenkiintoista kuinka eri tavalla lukijat kokevat kirjan. Minullekin jää, lumi ja pimeys on ihan tuttua, samoin kuvaamasi pimeäajo ahdistavine ohitustilanteineen, mutta siitä huolimatta kirja ei imaissut mukaansa.
PoistaOi, minä pidin tämän kirjan luonnosta. Alaska on ihana. Ja tulin niin tavattoman surulliseksi, kun kerrottiin luonnon ja veden tuhoamisesta... Mutta epäuskottavuus! Se todella huvitti. Päähenkilö hyppäsi tuosta vaan rekan rattiin ja lähti ajamaan sillä tuntematonta Alaskaa. Tuli vaan mieleen, että vaikka olen rutinoitunut kuski, niin jo pelkästään vieraan HENKILÖauton ajaminen on aina haaste. Ettäkö lähtisin ison rekka-auton kuskiksi, hm... =)
VastaaPoistaTui, juuri tuo Yasminin hyppääminen ilman kokemusta rekan rattiin vaaralliselle reitille ja matkalla kohdanneiden (teknisten) ongelmien ratkaisu itsekseen/radiopuhelimen välityksellä oli minulle yksi tarinan suurista kompastuskivistä. Siitä suosta ei sitten lukukokemus enää kovin positiiviseksi noussut, harmi.
Poista