György Dragomán: Valkoinen kuningas
Otava, 2008
(A fehér király, 2005)
260 sivua
Valkoinen kuningas, vuosi sitten tehty heräteostos, päätyi vihdoin ja viimein luettavakseni Satun minihaasteen myötä. Haasteen ohjeistuksena oli lukea kirja, jonka nimessä esiintyy väri. Joku voisi viilata pilkkua ja sanoa, että valkoinenhan ei itse asiassa ole väri, mutta tässä tapauksessa otan huomiooni vain Satun mahdollisen kommentin. Jos hylkäys tulee niin ehdinpähän valita vielä jonkin toisen kirjan ;)
11-vuotias Dzsáta näkee isänsä lähtevän pois kollegojensa mukaan. Dzsáta uskoo isän lähteneen työkomennukselle, mutta pikku hiljaa totuus alkaa valjeta. Isä on allekirjoittanut vetoomuksen, josta seuraa skandaali ja häpeä perheelle. Isoisä joutuu eroamaan puoluesihteerin virastaan ja äidin välit isovanhempiin katkeavat. Isä ei olekaan lähtenyt töihin vaan hän on ilmeisesti joutunut vangiksi Tonavan kanavalle, uudelleenkasvatusleirille, jossa hänen ajatuksensa ohjataan uusille, valtionmyötäisille urille.
Valkoinen kuningas on kokoelma irrallisia, lähes novellimaisia tuokiokuvia Dzsátan elämästä. Kavereita, seikkailuja ja tappeluita. Jatkuvaa kipuilua ja huolta poissaolevasta isästä. Tasapainoilua lapsuuden ja nuoruuden välillä. Samalla seurataan Dzsátan silmin nimeämättömän Itä-Euroopan maan (ehkä Romania?) poliittista kuohuntaa, kansalaisten pelkoa ja tiukkaa elämäntilannetta (valvovien silmien alla), joka saa välillä aikaan leimahduksia ja purkauksia.
Lainaus kertoo kirjasta paljon. Virkkeet ovat hengästyttävän pitkiä, ne ovat yhtä ajatusten ja tapahtumien kuvailujen virtaa. Väsyneenä tai kiireessä oli aivan turha edes yrittää lukea kirjaa, sen verran tähän täytyi keskittyä. Kirja jätti minut hyvin ristiriitaiseen mielentilaan, on nimittäin vaikea sanoa pidinkö kirjasta vai en. Periaatteessa tarina on hyvä ja lapsikertoja on uskottava, samoin kuin ajan ja paikan kuvaus, mutta. Mutta. Tiedän lukeneeni hyvän kirjan, mutta olenko vain niin kaavoihin kangistunut, että tähän tapaan rakennetut virkkeet ärsyttävät minua? Oli muuten hieman vaikeaa sijoittaa kirjan tapahtumia itä-Eurooppaan, kun joka kerran kantta katsoessani näen nuoren Santeri Kinnusen ;)
Takakannessa mainitaan, että kirjaa on verrattu lukukokemuksena William Goldingin Kärpästen herraan. Onneksi huomasin tämän vasta lukemisen jälkeen, eikä maininta luonut ennakko-odotuksia. Vertaus ei olekaan kaukaa haettu, sillä näistä tosiaan löytyy samoja piirteitä. Molemmissa kuvataan lasten väkivaltaisiksikin yltyviä välienselvittelyjä ja valtataisteluja. Tietynlaista unenomaisuutta, toden ja kuvitelman rajalla häilymistä löytyy molemmista. Näistä kahdesta Valkoinen kuningas nousee kuitenkin vertailussa korkeammalle arvoasteikossani. Luulen, että Valkoinen kuningas on niitä kirjoja, joiden merkitys kasvaa kun lukemisesta kuluu aikaa.
Unni luokitteli kirjan poikakirjaksi ja koki sen parissa lähes etovia hetkiä. Peikkoneito piti kirjan konstailemattomuudesta, pitkistä lauseista huolimatta.
11-vuotias Dzsáta näkee isänsä lähtevän pois kollegojensa mukaan. Dzsáta uskoo isän lähteneen työkomennukselle, mutta pikku hiljaa totuus alkaa valjeta. Isä on allekirjoittanut vetoomuksen, josta seuraa skandaali ja häpeä perheelle. Isoisä joutuu eroamaan puoluesihteerin virastaan ja äidin välit isovanhempiin katkeavat. Isä ei olekaan lähtenyt töihin vaan hän on ilmeisesti joutunut vangiksi Tonavan kanavalle, uudelleenkasvatusleirille, jossa hänen ajatuksensa ohjataan uusille, valtionmyötäisille urille.
Valkoinen kuningas on kokoelma irrallisia, lähes novellimaisia tuokiokuvia Dzsátan elämästä. Kavereita, seikkailuja ja tappeluita. Jatkuvaa kipuilua ja huolta poissaolevasta isästä. Tasapainoilua lapsuuden ja nuoruuden välillä. Samalla seurataan Dzsátan silmin nimeämättömän Itä-Euroopan maan (ehkä Romania?) poliittista kuohuntaa, kansalaisten pelkoa ja tiukkaa elämäntilannetta (valvovien silmien alla), joka saa välillä aikaan leimahduksia ja purkauksia.
Ja niin ihmiset syöksyivät toistensa ohi sisään varastoon, ja kaikki toivat sieltä jotain mukanaan ulos, pusseja ja pakkoja ja laatikoita, punaisiin verkkopusseihin pakattuja appelsiineja, ja ihmisiä tungeksi sinne myös myymälän puolelta, näin että ikkunoiden karmitkin olivat jo irronneet seinästä, pitkä, laiha nainen yritti raivata tietä hyllystä irrottamallaan laudalla, toisella kädellään hän puristi kainalossaan valtavaa lasipurkillista vihreitä oliiveja, sitten ihmiset alkoivat repiä tavaroita toistensa käsistä, kaksi vanhaa mummoa riuhtoi edessäni suureen muovipussiin pakattua banaaniterttua, molemmat irvistelivät, ja banaaniterttu hajosi, yksi suuri banaani putosi suoraan eteeni ja minä kumarruin, nostin sen ja panin sen kaula-aukosta paitani alle,näin että joku yritti pakata sveitsiläisiä suklaalevyjä takaisin rikkimenneeseen pahvilaatikkoon, lähdin sinnepäin että saisin ainakin yhden levyn suklaata.
Lainaus kertoo kirjasta paljon. Virkkeet ovat hengästyttävän pitkiä, ne ovat yhtä ajatusten ja tapahtumien kuvailujen virtaa. Väsyneenä tai kiireessä oli aivan turha edes yrittää lukea kirjaa, sen verran tähän täytyi keskittyä. Kirja jätti minut hyvin ristiriitaiseen mielentilaan, on nimittäin vaikea sanoa pidinkö kirjasta vai en. Periaatteessa tarina on hyvä ja lapsikertoja on uskottava, samoin kuin ajan ja paikan kuvaus, mutta. Mutta. Tiedän lukeneeni hyvän kirjan, mutta olenko vain niin kaavoihin kangistunut, että tähän tapaan rakennetut virkkeet ärsyttävät minua? Oli muuten hieman vaikeaa sijoittaa kirjan tapahtumia itä-Eurooppaan, kun joka kerran kantta katsoessani näen nuoren Santeri Kinnusen ;)
Takakannessa mainitaan, että kirjaa on verrattu lukukokemuksena William Goldingin Kärpästen herraan. Onneksi huomasin tämän vasta lukemisen jälkeen, eikä maininta luonut ennakko-odotuksia. Vertaus ei olekaan kaukaa haettu, sillä näistä tosiaan löytyy samoja piirteitä. Molemmissa kuvataan lasten väkivaltaisiksikin yltyviä välienselvittelyjä ja valtataisteluja. Tietynlaista unenomaisuutta, toden ja kuvitelman rajalla häilymistä löytyy molemmista. Näistä kahdesta Valkoinen kuningas nousee kuitenkin vertailussa korkeammalle arvoasteikossani. Luulen, että Valkoinen kuningas on niitä kirjoja, joiden merkitys kasvaa kun lukemisesta kuluu aikaa.
Unni luokitteli kirjan poikakirjaksi ja koki sen parissa lähes etovia hetkiä. Peikkoneito piti kirjan konstailemattomuudesta, pitkistä lauseista huolimatta.
Sitaattikunniamaininnan saa yksi kirjan harvoista lyhyistä lauseista, johon kuitenkin tiivistyy koko kirjan punainen lanka:
Ehkä äiti on sittenkin oikeassa eikä isä tule enää koskaan kotiin.
Satun minihaaste 4/12: Väriä!
TBR 4/100
