Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
(aiempi suomennos nimellä Kirottu suku)

Bazar, 2012

267 sivua

Suomentanut: Anna-Maija Viitanen

(Le soleil des Scorta, 2004)

Luettu: 12.6.2019

Mistä: oma ostos

Lomamatkalukemisen suunnittelu on tarkkaa puuhaa. On mietittävä lukuolosuhteet, ennakoitava minkälaista kirjaa tekee mieli lukea ja on myös valittava varakirjat siltä varalta, että ykköskirjavalinta ei imaise mukaansa tai lukeminen sujuu niin hyvin, että tarvitsee monta kirjaa. Selailin pokkarivalikoimaani (joita on kätevin kuljettaa laukussa) ja nappasin mukaani Montepuccion auringon, vaikka sen kuvaus ei ehkä ollut niin lupaava kuin Hurrikaanissa tai Eldoradossa, jotka molemmat olivat hienoja lukuelämyksiä.

Karjavarkauksilla, maantierosvouksella ja muulla rötöstelyllä itsensä elättävä Luciano Mascalzone iskee silmänsä montepucciolaiseen Filomena Biscottiin vaikka tietää, että hänellä ei huonon maineensa vuoksi ole mitään mahdollisuutta saada häntä. Luciano joutuu vankilaan ja 15 vuoden tuomionsa aikana naisesta tulee hänelle pakkomielle. Päästyään vapauteen Luciano lähtee aasilla Montepuccioon, jossa hänen kohtalonsa odottaa.

Omistaa Filomena Biscotti ja kuolla. Muulla, millään muulla ei ollut arvoa.

Yhden erehdyksen seurauksena saa alkunsa Scortan suku. Sukupolvi toisensa jälkeen Scortat raatavat, pyristelevät ja pettyvät, mutta kokevat myös onnen hetkiä, kuin varkain, kunnianosoituksena Lucianolle, hänen elämäntavalleen ja vuosikymmeniä sitten varastamalleen onnen hetkelle. Scortat ovat samaan aikaan hyljeksittyjä ja arvostettuja, pelättyjä ja kunnioitettuja, he ovat sitkeitä kuin vanhimmat oliivipuut, jotka kärventyvät Italian kuuman auringon alla ja silti jatkavat elämäänsä.

Maa tuntui halkeavan auringon hehkusta. Oliivipuissa ei tuulen värähdystäkään. Oli liikkumatonta. Kukkulat olivat kadottaneet tuoksunsa. Kivet vaikersivat kuumuudessa. Elokuu lepäsi Garganon ylängön yllä painavana, korskeana kuin valtias. Oli mahdoton uskoa, että näilläkin seuduilla saattoi sataa. Että vesi kasteli peltoja ja juotti oliivipuita. Mahdoton uskoa, että eläimet tai kasvit saattoivat elää ja löytää ravintoa tämän kuivan taivaan alta. Keskipäivästä oli kaksi tuntia ja maa oli tuomittu kärventymään.

Heti ensi sivuilta lähtien Italian paahtava kuumuus, auringon kirkkaus ja kuumuuden tuoksu hyökyivät iholle, silmiin ja nenään. Elin Lucianon, Roccon, Domenicon, Giuseppen, Carmelan, Raffaelen, Elian ja Donaton mukana, tunsin heidän sisunsa, kuohuvan verensä, jossa on ripaus kostoa, hetkittäin kipunoivaa vihaa ja katkeruutta, heidän menetyksensä ja ilonsa. Oli vielä muitakin, Mykkä sekä muut puolisot ja lapset, Anna viimeisimpänä, sekä kirkon isät, jotka vaihtuvat siinä missä Scortat pysyvät. Kirja tuntui sivumääräänsä suuremmalta, täyteläiseltä ja runsaalta.

Gaudé kertoo monen sukupolven tarinan tiiviisti, ilman rönsyilyjä ja kuitenkin niin, että jokaisesta henkilöstä saa otteen, jokainen suvun jäsen nousee omaan arvoonsa, jättää jäljen. Jos kirjan tunnelma pitäisi tiivistää yhteen tai kahteen sanaan niin se olisi haikea ja katkeransuloinen. Elämä toisensa jälkeen alkaa ja päättyy, jokainen luopuminen sattuu, en haluaisi päästää irti vaan kuulla lisää.

Kolmen kirjan perusteella Gaudésta on tullut yksi suosikkikirjailijoitani. Kerronta on kaunista ja tiivistä, se jättää samaan aikaan nälän ja kylläisyyden tunteen. Toisaalta haluaisin lukea lisää, toisaalta kaikki on jo sanottu. Montepuccion aurinko on upea kirja, joka tuli luettua juuri oikessa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka luin kirjan Italian sijaan Kreikassa tuntui kuin olisin ollut Montepucciossa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Scortilla on kyltymätön nälkä. Sammumaton halu syödä taivas ja juoda tähdet.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 12. Kirjan nimi on mielestäni kaunis

Pohjoisen lukuhaaste 2019, kesälukuhaastebingo: Kirja, jonka olet halunnut lukea lomallasi tai kun sinulla on aikaa

Helmet-lukuhaaste 2019: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

Kirjankansibingo kesälle 2019: Nainen

Laurent Gaudé: Eldorado

Laurent Gaudé: Eldorado

Bazar, 2013

252 sivua

Suomentanut: Lotta Toivanen

(Eldorado, 2006)

Luettu: 28.11.2016

Mistä: oma ostos

Gaudén Hurrikaani oli vaikuttava ja mieleenjäävä teos ja kun eräässä kirjakaupassa oli kaksi Gaudén romaania vierekkäin mietin kauan ostaisinko Hurrikaanin uudelleenlukemista varten vai tutustuisinko Eldoradoon. Uusi tuttavuus vei lopulta voiton ja ostin jälkimmäisen.

Salvatore Piracci kulkee Italian rannikolla edestakaisin niin kuin on kulkenut jo parikymmentä vuotta, etsien laittomasti Afrikasta Eurooppaan pyrkiviä maahanmuuttajia ja pysäyttäen heidän matkansa ennen satamaan saapumista. Eräänä vapaapäivänä hän törmää naiseen menneisyydestä ja lyhyen jutteluhetken myötä Piracci alkaa nähdä elämäänsä uudessa valossa.

Ehkäpä nainen oli antanut hänelle köyhän kansan luunapin: huutavan tarpeen haluta jotain.

Toisaalla sudanilaisveljekset Jamal ja Sulayman haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta Euroopassa. Kun matkan aika koittaa ei kaikki menekään niin kuin Sulayman on odottanut vaan hän joutuu kohtaamaan matkan haasteet ja vaarat ilman veljensä tukea.

Jätämme nimen tänne, roikkumaan puunoksalta kuin hylätyn lastenvaatteen, jota kukaan ei kaipaa. Siellä, minne olemme menossa, emme ole mitään. Köyhiä. Vailla historiaa. Vailla rahaa.

Gaudé antaa tarinallaan kasvot laittomien maahanmuuttajien virralle. Gaudén näyttämät kasvot ovat paljon kärsineet, oman ja läheistensä hengen vaaralle altistaneen alistuneen ihmisen kasvot, mutta samalla unelmiinsa uskovan ja sitkeän ihmisen kasvot. Raha tai matkan vaarat eivät paina vaa'assa niin paljon kuin kaipaus ja usko paremmasta tulevaisuudesta, turvallisemmasta elämästä. Mutta kun toivo ja ahneus kohtaavat voi paratiisin tavoittelu vaihtua syöksyksi helvettiin.

He olivat satimessa. Aavan meren piirittämiä. Ja ajelehtivat hitaasti kohti kuolemaa. Voisi mennä ikuisuus, ennen kuin vastaan tulisi toinen laiva. Yhtäkkiä ilmeet sulkeutuivat. Kaikki tiesivät, että jos ajelehtiminen jatkuisi pitkään, kuolema olisi hirvittävä. Se tappaisi heidät janoon. Se riuduttaisi heidät. Se tekisi heidät niin hulluiksi, että he kävisivät toistensa kimppuun.
     Oleminen kävi hitaaksi ja julmaksi. Jotkut vaikeroivat, jotkut rukoilivat Jumalaansa. Vauvat itkivät lakkaamatta. Äideillä ei ollut enää vettä. Eikä voimia. Mitä enemmän tunteja kului, sitä vaimeammaksi uupuneiden lasten itku muuttui, kunnes lakkasi kokonaan. Syvä horros valtasi mielet. Syttyi nujakoita, mutta väki oli liian heikkoa tapellakseen. Pian vallitsi hiljaisuus.

Pidän kovasti Gaudén vähäeleisestä, mutta vahvasta kerronnasta. Pienistä hetkistä syntyy suuria kokonaisuuksia, yksityiskohdat ja suuremmat linjat jäävät kaihertamaan mieleen. Henkilöiden tiet risteävät yllättävillä tavoilla eikä tarinan suuntaa osaa etukäteen ennakoida. Huomasin Eldoradon kohdalla saman kuin Hurrikaanissa, en välillä lukujen alussa tiennyt kuka henkilöistä on kyseessä, mutta en osaa sanoa onko se vain Gaudén keino korostaa hahmojen sijoittumista samalle viivalle lähtökohdistaan huolimatta.

Eldorado jättää jälkeensä sirpaleita ja sanatonta ahdistusta. Se muistuttaa, että matkan voi kulkea kahteen suuntaan, että asioilla on aina kaksi puolta. Kumpi suunnista on toista oikeampi, kuka päättää kenenkin määränpään? Ahdistuksen taustalle jää kuitenkin pieni pilkahdus iloa ja onnea, toivoa unelmien toteutumisesta. Uskoa Eldoradoon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään raja ei päästä ihmistä yli helposti. Kaikki rajat haavoittavat.

Iin kirjaston lukuhaaste: 5. Kirja, jonka päähenkilönä on maahanmuuttaja, pakolainen, turvapaikanhakija tms.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Libya

Laurent Gaudé: Hurrikaani

Laurent Gaudé: Hurrikaani

Bazar, 2012

219 sivua

Suomentanut: Maija Paavilainen

(Ouragan, 2010)

Luettu: 21.9.2014

Mistä: kirjastosta

Tein pitkästä aikaa kirjastossa täysin satunnaista sukkulointia hyllyjen välissä etsien viime hetken luettavaa Vive la France! -lukuhaasteeseen. Laurent Gaudén Hurrikaani osui käteeni ensimmäisenä ja päätin ottaa sen lähempään tarkkailuun. Hyllystä näkyvän hillityn selän ja värikkään kannen kontrasti hätkähdytti ja kun varovasti silmäilty takakansi lupaili hyvää nappasin kirjan mukaani. Kyllä kannatti!

Kuuden öljynkatkuisen vuoden jälkeen henkisesti eksyksissä oleva Keanu Burns näkee televisiossa uutisen New Orleansiin iskevästä hurrikaanista ja päättää lähteä kaupunkiin entisen rakastettunsa Rose Peckerbyen luo. New Orleansissa suurin osa kaupunkilaisista pakenee tuhon tieltä, mutta vähäosaiset jäävät jäljelle, joko omasta halustaan tai tahtomattaan. Pastori ei voi jättää seurakuntaansa, Parish Prisonin vangeilta ei kysytä mielipidettä, vanha tummaihoinen nainen Josephine Linc. Steelson haluaa päättää asioistaan itse ja Rose, osaansa alistunut ja kaikkeen turtunut nainen jää kaupunkiin yhdessä poikansa Byronin, jonka jääräpäiseen vaikenemiseensa mahtuu kokonainen maailma, kanssa. Ja hetki hetkeltä hurrikaani lähestyy kaupunkia

- ja se onkin varsinainen narttu, sanon minä, Josephine Linc. Steelson, lähes satavuotias neekerinainen, ja minä kyllä tiedän mistä puhun, koska olen nähnyt niitä liudan, niillä on aina tytön nimi, lutkan nimi, ja minä tunnistan ne jo hajusta joka kulkee niiden edellä, minä tiedän jo ennalta ovatko ne vahvoja vai eivät, ja voin kertoa että tämä joka kohta tulee on oikea nälkäinen ja pahansuopa noita-akka -

Ei voi muuta sanoa kuin että Gaudé on taitava! Hän piirtää muutamalla sanalla esiin persoonallisuuden piirteet, luonnonvoiman, ihmisen raadollisuuden, epätoivon, himon, sekasorron ja tuhon. Gaudé antaa kirjassaan puheenvuoron kaupungin tummaihoiselle köyhälle väestölle. Hänen luomansa henkilöhahmot ovat persoonallisia ja omaäänisiä, varsinkin itsepäinen, ylpeä ja suorasanainen Josephine Linc. Steelson on ihastuttava hahmo. Tarinan voi myös nähdä kunnianosoituksena luonnolle, ihmisen voimattomuudelle ja pienuudelle sen voimakkuuden edessä.

Kirjan tyyli aiheutti alkuun oman haasteensa, sillä tarinan näkökulma/kertoja vaihtuu kappale kappaleelta, joskus kappaleen ja jopa lauseen sisällä, joten aina ei heti tiennyt kuka on äänessä. Tyyliin kuitenkin tottui pian ja se sopii erittäin hyvin hurrikaanin aiheuttamaan kaoottiseen tunnelmaan. Lisää kaoottisuutta tuovat muutamat hengästyttävän pitkät lauseet, joiden pituuden huomaa itse asiassa vasta sitten kun piste tulee vastaan.

Hurrikaani oli paitsi erittäin hyvä, rujo, kaunis, yllättävä ja taitavasti kirjoitettu, mutta myös hieman hämmentävä kirja, sillä siitä ei huokunut tuttua ranskalaista tunnelmaa. Ranskalainen Gaudé on sijoittanut tarinansa Yhdysvaltoihin New Orleansiin ja mitä ilmeisimmin vuoden 2005 hirmumyrsky Katrinan yhteyteen. Kirja tuntuu paikoin hyvin amerikkalaiselta, vaikka New Orleansin kaupungilla onkin ranskalainen taustansa. En tiedä onko tapahtumapaikan sijainnilla merkitystä sille, että kirja ei tunnu ranskalaiselta, mutta tarinan vetävyyden ja hienouden kannalta kirjailijan taustalla saati sillä minkä maalaiselta tarina tuntuu ei ole mitään merkitystä.

Hurrikaani vei minut mukanaan, kuljetti läpi narttukoiran hetken kohti sakaalien, varjojen ja alligaattorien hetkeä, sai minut liikuttumaan, haukkomaan henkeäni ja ahmimaan kirjan nopeasti loppuun. Lukemisen jälkeen oloni on hieman typertynyt, ihan kuin olisin kokenut hirmumyrskyn.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ulkona kaikki ratkeaa liitoksistaan.

Myös Anita, Lukuneuvoja ja Tintti ovat olleet Hurrikaanin armoilla.

Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste

Vivé la France! -haaste, sininen, valkoinen ja 1/2 punaisesta raidasta suoritettu


Kirjoittamista aloittaessani huomasin, että kirjan välissä ollutta muistilappua ei löydy mistään. Etsin aikani kunnes tajusin, että se todennäköisesti tipahti eilen mökille. Piti sitten käydä melkein 40 kilometrin pituisella ilta-ajelulla pienen suttupaperin takia. Mitäpä sitä ei bloggaamisen eteen tekisi ;) Ja kyllä, lappu löytyi juuri siitä kohtaa mihin arvelinkin sen tippuneen, sängyn vierestä.